Peter Perrett: How The West Was Won – kulttisankarin voitokas paluu

Peter Perrett – How The West Was Won (Domino, 2017)

Peter Perrett: How The West Was Won (2017).Amerikkalaisen myytin mukaan villi länsi vallattiin voimalla ja sitkeydellä. Peter Perrettin (s. 1952) uuden sooloalbumin nimi viittaa siihen ja Amerikkaan ylipäänsä, mutta samalla se tuntuu itseironiselta ja vähän omahyväiseltäkin heitolta. Perrettin The Only Ones -bändiltä jäi aikoinaan länsi valloittamatta, kun se hajosi kesken Yhdysvaltain-kiertueen, mutta hän itse on pitkän väsytystaistelun jälkeen ottanut sielunsa villin laidan hallintaansa. Vuosikymmeniä tuhlannut mies on taas kiinni musiikissa.

How The West Was Won on paitsi Perrettin ensimmäinen soololevy, myös hänen ensimmäinen uutta materiaalia sisältävä julkaisunsa kahteenkymmeneen vuoteen. The Only Ones levytti kolme pitkäsoittoa vuosina 1976–1980. Sen jälkeen Perrett soitti muun muassa Johnny Thundersin So Alonella, mutta upposi niin syvälle aineisiin, että sai tehtyä seuraavan oman albuminsa vasta 1990-luvun puolivälissä. Lyhytikäiseksi jääneen The Onen Woke Up Sticky ilmestyi 1996. Ja sitten vilahti taas yli kaksikymmentä vuotta ennen kuin How The West Was Won tuli.

Viisi albumia neljässäkymmenessä vuodessa on todella vähän, ja silti tai siksi Perrett on kaivertanut nimensä historiaan. Pimeydessä harvakseltaan pilkahteleva uusi musiikki on maalannut romanttisen kuvan boheemista rockrunoilijasta, joka tuhlaa lahjojaan. Perrettin tapauksessa se pitää hyvinkin paikkansa. Hän tuhosi oman uransa huumeilla ja alkoi sitten elättää itseään ja perhettään niin kuin ennen The Only Onesin menestystäkin – myymällä huumeita.

How The West Was Won on klassinen kaksiteräinen miekka. Se on Peter Perrettin albumi, ja Peter Perrett on cool – tai siis oli ennen, mutta onko hän sitä vielä How The West Was Wonin jälkeenkin? Pärjäävätkö kadonneen kulttisankarin kappaleet tässä ajassa? Millaisen uuden albumin tekee kuusikymmentäviisivuotias pahasta keuhkoahtaumataudista kärsivä entinen narkkari ja huumekauppias, joka ei ole tehnyt vuosikymmeniin mitään uutta? Kysymyksiä riittää.

Oikea rivi kuuluu: ”on”, ”pärjäävät”, ”tosi hyvän”. Siinä missä monet vanhat hörhöt ovat levyillään kuin puuhun nostettuja rampoja tarzaneilta, on Peter Perrett How The West Was Wonilla oma teräväkielinen ja tyylikäs itsensä. Hänen lauluäänensä on yhä ihastuttavan poikamainen, ja kertoivatpa kappaleet rakkaudesta tai nykymaailman omituisuuksista (joihin hän ei onneksi pyri musiikissaan mukautumaan), sanoitukset ovat samaan aikaan vaivattoman kepeitä ja merkityksellisiä.

Perrettin simppeleihin sointukiertoihin perustuvissa biiseissä on Lou Reedin ja vanhan New Yorkin punkin viileyttä, glam rockin rehvakkuutta ja Dylanin sävelrunojen salaviisautta. Ikä kuuluu siinä, miten maltillisesti Perrett antaa tunnetta täyteen ladattujen laulujensa purkautua. How The West Was Won on hillitty, tyylikkään vähäeleinen rocklevy. Se ei käy nuoren miehen uhmalla vaan kaiken nähneen tyyliniekan sarkastisella charmilla.

Perrettin tunnetuin kappale on The Only Onesin Another Girl, Another Planet vuodelta 1978:

How The West Was Won osoittaa, että Perrett on saanut elämässään tehtyä muutakin kuin muutaman levyn ja kamakauppaa: häntä säestää nyt bändi, jossa soittaa hänen kaksi poikaansa. Perhesuhteet tuntuvat olevan muutenkin reilassa: How The West Was Wonin toinen single An Epic Story on rakkauslaulu poikien äidille Zena Kakoullille, jonka kanssa Perrett on ollut aviossa jo 47 vuotta.

Kun Take Me Homen kitarat lakkaavat hapuilemasta taivaita ja levy loppuu, ei voi olla miettimättä, kuuleeko maailma herra Perrettistä enää koskaan. Ellei, on How The West Was Won kaunis päätös hänen… No, ei kai sitä voi uraksi kutsua. Peter Perrettillä on ollut elämä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
The Only Ones
The Only Ones (1978)
Even Serpents Shine (1979)
Baby’s Got A Gun (1980)
The One
Woke Up Sticky (1996)
Peter Perrett
How The West Was Won (2017)

Lue lisää:
Antonia, Nina: The One And Only – Peter Perrett, Homme Fatale, 224 sivua. (SAF Publishing 1999).

Peter Perrett: How The West Was Won (2017).

Peter Perrett: How The West Was Won (2017).

Brian Wilson: That Lucky Old Sun – popneron paluu elämään

Brian Wilson: That Lucky Old Sun (Capitol, 2008)

Brian Wilson: That Lucky Old Sun (2008).Jos Brian Wilson olisi synesteetikko, joka näkee musiikin väreinä, That Lucky Old Sunia tehdessään hänen mielessään olisi välkkynyt auringonkeltaista, appelsiininoranssia, taivaansinistä sekä sellaista hillittyä vihreää ja pehmeää pinkkiä, joilla maalataan surf-kitaroita ja suuria amerikkalaisia autovanhuksia. Mentaaliset värikerrokset olisivat paksuja, koska pohjamaali olisi mustaa.

The Beach Boys -aikoinaan popneroksi nimetyn Brian Wilsonin vuonna 2008 ilmestynyt kahdeksas sooloalbumi on elämän ylistys, todiste Wilsonin selviytymisestä, nostalgiatrippi ja tribuutti säveltäjän kotiseudulle Etelä-Kalifornialle. 

Vuonna 1942 syntynyt Wilson ei ole päässyt helpolla. Hän on kärsinyt mielenterveysongelmista, kuten pelottavista äänihallusinaatioista, joita vaikea isäsuhde, julkisuus, menestyspaineet ja päihteet pahensivat. Wilson eli vuosia eristäytyneenä kotiinsa, joutui psykiatrinsa hyväksikäyttämäksi ja ylilääkitsemäksi, lihoi obeesiksi ja menetti elämänhalunsa. Pahin henkilökohtainen takaisku oli vuonna 1967 pöytälaatikkoon suljettu SMiLE -albumi. Sen piti olla Pet Soundsinkin peittoava mestariteos, mutta Wilson ei pystynyt tekemään sitä valmiiksi.

Hidas paluu elävien kirjoihin alkoi 1990-luvulla. Pitkän pimeän jakson jälkeen Wilson levytti pari sooloalbumia ja ilmoitti sitten olevansa valmis tekemään SMiLEn valmiiksi. Legendaarinen levy ilmestyi syksyllä 2004, liki neljäkymmentä vuotta myöhemmin kuin oli tarkoitus. Julkaisun on täytynyt vapahtaa Wilson musertavasta epäonnistumisen tunteesta ja edesauttaa hänen paranemistaan.

* * *

That Lucky Old Sunin sokerihumalaisen riemukas alku on kuin tehty aurinkoisiin aamuihin, joina kirmataan hymy huulilla lenkille. – It’s hard to feel down living in this town, iloitsee Wilson huolettomasti hölkkäävässä Morning Beatissa. Aivan yhtä upeaa on elämä Good Kind Of Loven rakkauden lämmössä paistattelevilla päähenkilöillä. Nostalgia hehkuu vahvimmin Forever My Surfer Girlissä, joka viittaa The Beach Boysin varhaiseen hittiin. Kappaleiden välissä Wilson lukee ystävällisellä äänellään Van Dyke Parksin kirjoittamia tuokiokuvia, joissa sykkii Los Angelesin sydän.

Levy-yhtiön julkaisema albumin traileri: 

Wilson ei kuitenkaan pelaa pelkillä duurisoinnuilla, ja aika-ajoin pinnan alta pilkahtelee synkkiäkin ajatuksia. At 25 I turned out the light ‘cause I couldn’t handle the glare in my tired eyes, Wilson laulaa Going Homessa. – I’m embarrassed to tell you so – I laid around this old place, I hardly ever washed my face, hän myöntää voitonriemuisessa Oxygen To The Brainissa. Elämän pimeää puolta luotaa myös Midnight’s Another Day, josta on tehty tämä kaunis livetaltiointi: 

Wilson ei ole koskaan peitellyt vaikutteitaan eli vanhaa lauluyhtyepoppia ja varhaista rock’n’rollia. Hän oppi kirjoittamaan ja tuottamaan musiikkia aikana, jona kaupallisinkin hitti muistutti vielä enemmän taide-esinettä kuin kertakäyttökuppia. That Lucky Old Sunin sykähdyttävät sävellykset ovat klassista ja kliseistä popmusiikkia taidokkaasti rakennettuine laulustemmoineen ja mietittyine mutta vaivattomine sovitusratkaisuineen.

Wilson lunasti paikkansa popin vuosisadan tärkeimpien säveltäjien joukosta viimeistään Pet Soundsilla (1966). Sen jälkeen hän on tehnyt musiikkia omassa varjossaan. That Lucky Old Sunilla hän onnistui tekemään vaikutuksen – ikääntyvä ja kovia kokenut säveltäjä osoitti olevansa vahvasti elossa. That Lucky Old Sun on yksi Brian Wilsonin soolouran suuria onnistumisia.

Brian Wilson – kosketinsoittimet, tuotanto, laulu
Peggy Baldwin – sello
Scott Bennett – bassokitara, koskettimet, kitara, vibrafoni, taustalaulut
Nelson Bragg – perkussiot, taustalaulut
Phil Feather – puupuhaltimet
Jeffrey Foskett – kitara, ukulele, taustalaulut
Probyn Gregory – käyrätörvi, kitara, trumpetti, taustalaulut
Peter Kent – viulu
Bob Lizik – bassokitara
Taylor Mills – taustalaulut
Tommy Morgan – huuliharppu
Bruce Otto – pasuuna
Darian Sahanaja – kellot, koskettimet, taustalaulut
Brett Simmons – bassokitara
Cameron Stone – sello
Todd Sucherman – rummut
Jessica van Velzen – sähköviulu
Nick Walusko – kitara, taustalaulut

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Brian Wilson kotisivu

Levyhyllyt:
Brian Wilsonin sooloalbumit

Brian Wilson (1988)
I Just Wasn’t Made for These Times (1995)
Orange Crate Art (1995) (with Van Dyke Parks)
Imagination (1998)
Gettin’ In Over My Head (2004)
Brian Wilson Presents SMiLE (2004)
What I Really Want For Christmas (2005)
That Lucky Old Sun (2008)
Brian Wilson Reimagines Gershwin (2010)
In the Key of Disney (2011)
No Pier Pressure (2015)

Lue lisää:
Granata, Charles L.: Wouldn’t It Be Nice – Brian Wilson And The Making of The Beach Boys’ Pet Sounds, 256 sivua. (A Cappella Books, 2003)
Abbott, Kingsley: Back To The Beach – A Brian Wilson And The Beach Boys Reader, 254 sivua. (Helter Skelter, 1997/1999.)
Doe, Andrew & Tobler, John: Brian Wilson And The Beach Boys – The Complete Guide To Their Music, 176 sivua. (Omnibus, 2004.)

Brian Wilsonin muistelmateos I Am Brian Wilson ilmestyy englanniksi syksyllä 2016, suomennos vuonna 2017.

Muista boksit ja kokoelmat:
Brian Wilson & The Beach Boys: The SMiLE Sessions, 5CD, 2LP, 2×7″, 90-sivuinen kirja sekä 12-sivuinen kuvaliite. (Capitol, 2004).
The Beach Boys: Good Vibrations – Thirty Years Of The Beach Boys, 4CD sekä 60-sivuinen kirja. (Capitol, 1993).
The Beach Boys: Pet Sounds – 50th Anniversary Deluxe Edition, 4CD + Blu-ray. (Capitol, 2016).
The Beach Boys: The Pet Sounds Sessions – A 30th Anniversary Collection, 4CD sekä liitekirja. (Capitol, 1996).

Brian Wilson: That Lucky Old Sun (2008).

Brian Wilson: That Lucky Old Sun (2008).