Marianne Faithfull: Broken English – uuden ajanlaskun alku

Marianne Faithfull: Broken English (Island Records, 1979)

Marianne Faithfull: Broken English (1979).Marianne Faithfull (s. 1946) on jo viettänyt 50-vuotistaiteilijajuhlansa ja julkaissut pitkällä urallaan paljon mielenkiintoista musiikkia. Kuten monen muunkin artistin, myös hänen tuotannossaan yksi albumi on merkkiteos ylitse muiden. Vuoden 1979 Broken English määritteli Marianne Faithfullin uudelleen laulajana ja taiteilijana.

Ennen sitä Faithfull oli julkaissut viidessätoista vuodessa kuusi albumia, näytellyt hiukan elokuvissa ja televisiossa ja tehnyt kuusi top ten -hittiä Englannissa. Julkisuudessa kaikki hänen saavutuksensa kuitenkin näyttivät The Rolling Stonesin pitopöydästä pudonneilta murusilta. Nuoren laulajattaren ura versoi niin lähellä tuota palvottua ja paheksuttua rock’n’roll-ilmiötä, että alun hedelmällisen symbioosivaiheen jälkeen Stones alkoi kuihduttaa häntä. Kun sen varjo sitten väistyi hänen päältään, hän melkein katosi sen mukana.

Manageri Andrew Loog Oldham kiinnostui Marianne Faithfullista ulkonäön perusteella Lontoossa The Rolling Stonesin bileissä vuonna 1964. Laulajattaren samana vuonna ilmestynyt debyyttisingle oli Stonesin voimakaksikon Mick Jaggerin ja Keith Richardsin ensimmäinen yhdessä tekemä biisi As Tears Go By. Pari vuotta myöhemmin, kun bändin vaarallisuudesta jo kohuttiin, poliisi teki huumeratsian Richardsin taloon ja löysi sieltä muun muassa nuoren Mariannen pelkkään turkisviittaan verhoutuneena. Otsikot ravistelivat kansakuntaa.

Sitä, miten Faithfull vaikutti The Rolling Stonesin musiikkiin, on pohdittu vasta jälkikäteen. Ainakin hän esitteli silloiselle puolisolleen Jaggerille Mihail Bulgakovin romaanin Saatana saapuu Moskovaan, joka innoitti laulajan kirjoittamaan Sympathy For The Devil -klassikon. Muutamien Stonesin kappaleiden, kuten You Can’t Always Get What You Wantin ja Wild Horsesin, arvellaan olevan Faithfullin inspiroimia. Stonesin Sticky Fingers -albumilleen myöhemmin levyttämä Sister Morphine on osin Faithfullin kirjoittama, joskin tekijätiedot saatiin kuntoon vasta oikeusteitse. Marianne Faithfullin alkuperäinen versio ilmestyi vuonna 1969.

Kun Faithfull erosi Jaggerista vuonna 1970, 1960-luvun svengaavan Lontoon iloista oli jäljellä enää haikea muisto ja jälkitauteja. Heroiiniriippuvuudesta ja anoreksiasta kärsinyt entinen tähti asui Lontoossa kaduilla ja vallatuissa taloissa ja sai tehdyksi töitä vain ajoittain. Muutamien tv-roolien näyttelemisen lisäksi Faithfull levytti countryvaikutteisen Dreamin’ My Dreams -albumin. Sen nimibiisi nousi yllättäen listaykköseksi Irlannissa vuonna 1976.

Noina ankeina aikoina Marianne Faithfullin lauluääni painui matalaksi ja karheutui, mikä on suuri osa Broken Englishin viehätystä. Kovan kohtalon ja kuluttavien valintojen karaisema nainen lauloi elämän repimällä äänellään kaikkien niiden puolesta, jotka olivat nousseet korkealle ja pudonneet tuhoonsa, mutta ennen kaikkea omasta puolestaan: Marianne Faithfull oli ensimmäistä kertaa löytänyt oman äänensä. Kun Broken English julkaistiin marraskuussa 1979, jo kannesta näki, että asiat olivat muuttuneet. Edellisten albumiensa kuvissa Faithfull oli ollut kaunis, herkkä ja eteerinen. Nyt hän oli salaperäinen, dekadentti, vahva ja kontrastinen.

Marianne Faithfull: Broken English (1979).

Marianne Faithfull: Broken English (1979).

Broken Englishillä ei ollut juuri tekemistä Marianne Faithfullin aiemman tuotannon kanssa. Nuoren tuottajan Mark Miller Mundyn kanssa Lontoon Matrix-studioilla tehty levy haki vaikutteita monesta suunnasta, mutta ei laulajattaren menneisyydestä. Sen määrittelyjä pakenevassa fuusiotyylissä oli kaikuja taiderockista, punkista, bluesista, uudesta aallosta, discosta ja reggaesta. Steve Winwoodin pulputtavat syntetisaattorit tekivät levystä aikanaan modernin, mutta nyttemmin ne soundaavat retrolta. Kokonaisuudesta tekivät ehyen tummasävyiset sävellykset ja Faithfullin savuinen ääni.

Marianne Faithfullin seitsemännellä studioalbumilla on kauneutta, joka ei synny sievistelystä vaan rehellisyydestä. Guiltissa Faithfull lauloi selittämättömistä syyllisyydentunteista ja bluesahtavassa Brain Drainissa narkkarielämästä. Runoilija Heathcote Williamsin sanoittama päätösraita Why’d You Do It? käsitteli uskottomuutta niin suorin sanoin, että se pudotettiin pois singlen b-puolelta Australiassa. Versio John Lennonin Working Class Hero -kappaleesta saa uusia ulottuvuuksia, kun tietää Marianne Faithfullin olevan äitinsä puolelta itävaltalaista Sacher-Masochin aatelissukua.
Broken English ei ollut pelkästään Marianne Faithfullin kunnianpalautus. Sitä voi pitää myös yleisempänä naiseuden voiman ylistyksenä, kauniiksi kasvosta luovaksi voimaksi kasvaneen naiseen feministisenä julistuksena. Derek Jarman ohjasi Faithfullille 12-minuuttisen lyhytelokuvan, eräänlaisen varhaisen musiikkivideon, jossa soivat kappaleet kertovat vahvoista naisista. Witches’ Song on laulu noidista. Shel Silversteinin kirjoittama ja Dr. Hook & The Medicine Show’n alun perin levyttämä The Ballad Of Lucy Jordan on kaunis tarina kotiäidistä, jonka unelma vapaudesta toteutuu kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti. Filmin päättää albumin sykkivä nimikappale, jonka sanoitusta inspiroi saksalaisen terrori-iskuja tehneen Punaisen armeijakunnan radikaaliaktivisti Ulrike Meinhof.

Historia kääntyi 1980-luvulle pian Broken Englishin julkaisun jälkeen, ja samalla alkoi uusi ajanlasku Marianne Faithfullin elämässä. Kriitikot innostuivat vahvasta paluualbumista, ja Broken English oli myös Faithfullin ensimmäinen Yhdysvalloissa listoille noussut levytys lähes viiteentoista vuoteen.

Liki neljäkymmentä vuotta taiteellisen uudestisyntymänsä jälkeen Faithfull laulaa edelleen. Myöhemmistä julkaisuista kiinnostavia ovat esimerkiksi Strange Weather (1987), jolla Faithfull löysi itsestään blues- ja jazztulkitsijan, säveltäjä Angelo Badalamentin kanssa tehty A Secret Life (1995) sekä Before The Poison (2005), jonka teossa olivat mukana PJ Harvey, Nick Cave ja Damon Albarn. Uusin studioalbumi Give My Love To London (2014) on osoittautunut arvostelumenestykseksi.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Marianne Faithfull kotisivu

Levyhyllyt:
Come My Way (1965)
Marianne Faithfull (1965)
Go Away From My World EP (1966)
North Country Maid (1966)
Faithfull Forever (1966)
Loveinamist (1967)
The World Of Marianne Faithfull (1969)
Dreamin’ My Dreams (1977)
Faithless (1978)
Broken English (1979)
Dangerous Acquaintances (1981)
A Child’s Adventure (1983)
Rich Kid Blues (1985)
Strange Weather (1987)
Blazing Away (livealbumi, 1990)
A Secret Life (1995)
20th Century Blues (1997)
The Seven Deadly Sins (1998)
Vagabond Ways (1999)
Kissin’ Time (2002)
Before The Poison (2005)
Easy Come, Easy Go (2008)
Give My Love To London (2014)

Jaana Kapari käänsi Marianne Faithfullin elämäkerran suomeksi. Elämäni rock 'n' roll julkaistiin vuonna 1995.

Jaana Kapari käänsi Marianne Faithfullin elämäkerran suomeksi. Elämäni rock ‘n’ roll julkaistiin vuonna 1995.

Lue lisää:
Faithfull, Marianne & Dalton, David (Jaana Kapari, kääntäjä): Elämäni rock’n’roll, 301 sivua. (Tammi, 1995).
Faithfull, Marianne (toim.) & Ravard, Francois (toim.): Marianne Faithfull – A Life On Record, 297 sivua. (Rizzoli, 2014).
Hodkinson, Mark: Marianne Faithfull – As Years Go By, 376 sivua. (Omnibus Press, 2013).

Marillion: FEAR (Fuck Everyone And Run) – pelosta pelon voittamiseen

Marillion: FEAR – Fuck Everyone And Run (Ear Music, 2016)

Marillion: F E A R (2016).Ensialbumista Script For A Jester’s Tear (1983) lähtien omaa tietään kulkenut Marillion on liki nelikymppisenä kovassa kunnossa. Aktiivinen brittiprogen lähettiläs luo musiikkia myös uudella vuosituhannella, ja puhaltaa eteenpäin kuin vasta vauhtiin päässyt myrskytuuli. Erittäin onnistunut Sounds That Can’t Be Made (2012) on ollut hyvä pohja kohti uusia seikkailuja. Kolmen vuoden aikana tehty FEAR – Fuck Everything And Run täyttää odotukset. Marillionin 18. studioalbumi on yksi bändin parhaista.

Marillion: Mark Kelly (vas.), Ian Mosley, Steve Hogarth, Steve Rothery ja Pete Trewavas.

Marillion: Mark Kelly (vas.), Ian Mosley, Steve Hogarth, Steve Rothery ja Pete Trewavas.

FEARin traileri kertoo Marillionin tunnelmista helmikuussa 2016, mukana vokalisti Steve Hogarthin lisäksi kitaristi Steve Rothery, kosketinsoittaja Mark Kelly, basisti Pete Trewavas ja rumpali Ian Mosley.

Living In F E A R saattaa olla helpoin tapa lähestyä paljon ajateltavaa sisältävää laajaa kokonaisuutta. Voimakashenkinen video on kuvattu Real World Studion tiloissa.

Marillionin alkuvuosien muisto ex-vokalisti Fishin ajoista elää, mutta on haalennut. Eri tavalla karismaattinen Steve Hogarth (s. 1956) on laulanut progebändin keulakuvana lähes 30 vuoden ajan. Indievuosien aikana Marillionia on kohdeltu vaihtelevasti. Vaikka myöhempään diskografiaan kuuluu lukuisia onnistumisia, monet Hogarthin ajan levyt on sivuutettu olankohautuksella. Toisinaan bändi on asetettu outsider-kastiin ihan muuten vaan, ottamatta kunnolla huomioon esimerkiksi taiteellisia menestyksiä Brave ja Marbles.

Ajat ovat tosiaan muuttuneet. 80-luvun puolivälissä Marillion onnistui tuomaan listoille oman progeaallon, jonka klassikot Misplaced Childhood ja Clutching At Straws tehtiin tuottaja Chris Kimseyn kultaisessa otteessa. Moni oli ymmällään kun laulaja Fish erosi bändistä kiertuepaineiden ja henkilökohtaisten ongelmien alla vuonna 1988. Marillion ei kuitenkaan hajonnut. Jäljelle jäänyt nelikko oli vahva säveltäjäyhteisö, jolla oli missio kesken.

Vokalistiksi tullut Steve Hogarth, lyhyemmin h, alkoi heti kirjoitustyöhön yhdessä John Helmerin kanssa. Uuden kokoonpanon debyyttialbumi Seasons End julkaistiin 1989. Marillion ehti tehdä suurelle yhtiölle vielä neljä albumia, mutta lopulta vääjäämätön muutos oli edessä: Marillion menetti levytyssopimuksen EMI Recordsin kanssa. Indiebändinä h ja kumppanit saivat entistä kovemman tuen hittihakuisen tehtailun ulkopuolelta. Uskolliset kannattajat ovat voineet auttaa albumituotantoa eteenpäin fanipohjaisen rahoituksen avulla. Marillionia on kutsuttu rockpiireissä ennakkorahoituksen pioneeriksi.

* * *

FEAR käsittelee pelkoa monella tasolla. Esillä on epävarmuus brittiläisen ihmisen yleisessä omatunnossa ja maailmankansalaisuudessa. Marillionin tarve tuoda asioita esiin on vain vaivoin verhotusti poliittinen. Hogarth tuntuu kysyvän mitä Britanniasta nykyään mahdetaan ajatella. Onko oikein rajoittaa pakolaisten sijoittamista Englantiin? Entä näyttääkö brexit hyvältä läpi Euroopan?

The Leavers – Wake Up In Music on ilmiselvä hitti – jos ei nykylistoilla, niin ainakin Marillion-asteikolla. Hitaan hypnoosin groove rullaa täysin vastustamattomasti. Raita tuntuu nivahtavan FEAR:in draaman ulkopuolelle kuin Kayleigh emolevyltään Misplaced Childhood. Enää puuttuu vain se singlejulkaisu Wake Up In Music. 15-minuuttisen eepoksen ensimmäinen osa on kertakaikkisen huikea, ja neljää myöhempääkin porrasta on hienoa kulkea.

Myös White Paper kasvaa hienoksi rockbiisiksi. Hogarth kuljettaa leikiten ääntään rauhallisten sointukuvioiden päällä, eikä koukuista ole pulaa. Tässä on Marillionin vahvuus: se saumaa vangitsevasti yhteen biisimateriaalin, tulkinnan ja tuotantotyön. Tämän vuoksi onnistuvat myös pidemmät raidat. Lopussa kuultava The New Kings (edit).

Mille tasolle Hogarthin ajankuva ja kritiikki yltää? Osa kokonaisuuden tenhosta välittyy taiteilija Simon Wardin työstä. FEARin kansikuvituksen lisäksi Ward on tehnyt Marillion-konserttien liveprojisoinnit. Kansivihkosta löytyvä UK-lippu näyttää liekehtivän. Se on kuin taistelussa kärsinyt, kuvioltaan lähes tunnistamaton. Se on kuin nyrkin rypistämä hätähuuto henkiseltä sotatantereelta, jossa ihminen on sortumassa neuvottomuuteen. On hämmentävää yrittää hyräillä h:n rivejä.

– Remember a time when you thought that you mattered
Believed in the school song
Die for your country – a country that cared for you
All in it together?
If it ever was more than a lie or some naive romantic notion
Well, it’s all shattered now.

Lyhyen loppuraidan Tomorrow’s New Country päätyttyä olo on kun rankan elokuvan jälkeen. Mitä maailmassa tapahtuu, mitä uutisia uskoa? Voittaako auttaminen ja optimismi? Se voi voittaa: FEAR nousi brittilistalle sijalle 4, ja The Guardian kehui levyä bändin parhaaksi 20 vuoteen. Aina on toivoa. Aina kannattaa pitää huolta.

Steve (h) Hogarth – laulu
Mark Kelly – kosketinsoittimet
Ian Mosley – rummut
Steve Rothery – kitarat
Pete Trewavas – bassokitara, taustalaulu
Tuottaja: Michael Hunter

FEAR julkaistiin syksyllä 2016. CD-painoksen lisäksi ilmestyi monikanavainen SACD sekä 2LP-painos. Boksiversiossa on mukana 2CD, 2LP sekä 5.1 -miksauksen sisältävä Blu-ray. FEARin tuplavinyyli uusittiin Record Store Dayn kullanvärisenä erikoispainoksena vuonna 2017.

Tuomas Pelttari

Marillion kotisivu

Levyhyllyt:
Marillion | Fish-kausi
Script For A Jester’s Tear (EMI Records, 1983)
Fugazi (1984)
Misplaced Childhood (1985)
Clutching At Straws (1987)
Marillion | Steve Hogarth -kausi
Seasons End (1989)
Holidays In Eden (1991)
Brave (1994)
Afraid Of Sunlight (1995)
This Strange Engine (Castle Communications, 1997)
Radiation (Castle Communications, Raw Power, 1998)
Marillion.com (Intact Records, 1999)
Anoraknophobia (Liberty Records, 2001)
Marbles (Intact Records, 2004)
Somewhere Else (2007)
Happiness Is The Road (2008)
Less Is More (2009)
Sounds That Can’t Be Made (Ear Music, 2012)
FEAR – Fuck Everyone And Run (2016)

Lue lisää:
Collins, Jon: Marillion – Separated Out… Redux, 381 sivua. (Foruli, 2012).
Marillion: Clutching At Straws, 2CD + 24-sivuinen liitevihko.
Marillion: Seasons End, 2CD + 24-sivuinen liitevihko.
Romano, Will: Mountains That Came Out Of The Sky – The Illustrated History Of Prog Rock, 246 sivua. (Backbeat Books, 2010).

Katso DVD/Blu-ray:
Marillion: Brave, 50 min. (EMI Records, 1995).
Marillion: The EMI Singles Collection, 90 min. (EMI Records, 2002).
Marillion: From Stoke Row To Ipanema – A Year In The Life – June 89 to July 90, 183. min. (EMI Records, 2003).
Marillion: Live From Cadogan Hall, 247 min. (Racket Records, 2011).
Marillion: Live From Loreley, 87 min. (EMI Records, 2004).
Marillion: Marbles In The Park, 134 min. (Racket Records, 2017).
Marillion: Somewhere In London. (Racket Records, 2007).

Marillion: F E A R (2016).

Marillion: F E A R (2016).

The Pineapple Thief: Your Wilderness – postprogen ja yhteistyön voitto

The Pineapple Thief: Your Wilderness (Kscope, 2016)

The Pineapple Thief: Your Wilderness (2016).Monille musiikinystäville vielä tuntematon lauluntekijä Bruce Soord on luotsannut bändiä The Pineapple Thief jo kolmatta vuosikymmentä. Sinnikkyys on kannattanut, sillä vuonna 2017 brittiyhtyeellä menee lujempaa kuin koskaan. Yhdestoista albumi Your Wilderness ja kiertue rumpalilegenda Gavin Harrisonin kanssa on otettu vastaan hyvin. Viime vuosina levy-yhtiö Ksopen tuottamat uusintajulkaisut ovat tuoneet Soordin ja kumppanien varhaisempaa tuotantoa paremmin esiin – ja syksyksi -16 julkaistu Your Wilderness iskee tarkemmin kuin aiemmat Thief-albumit.

The Pineapple Thief: Gavin Harrison (vas.), Bruce Soord, Kuva: Diana Seifert.

The Pineapple Thiefin livekokoonpano Your Wildernessin aikaan: Gavin Harrison (vas.), Bruce Soord, Steve Kitch, Darran Charles ja Jon Sykes. Kuva: Diana Seifert.

Kscopen kautta vuodesta 2008 levyjä julkaissut bändi ylsi loistosuoritukseen jo albumilla Magnolia (2014). Seuraavana vuonna julkaistiin Bruce Soordin rauhaa uhkuva soololevy. 2016 oli jälleen Thiefin vuoro: bändi palasi uudistuneena, selkeimmät Radiohead-viitteet takanaan. Taakse jäi myös Magnolian tuottaja ja levyllä rummut soittanut Dan Osborne. Soordin itse tuottama Your Wilderness on yhteistyötä rumpali Gavin Harrisonin kanssa. Porcupine Treen ja King Crimsonin kautta parhaiten tunnettu lyömäsoitinlegenda tuo Thiefiin kuuluisan virtuositteettinsa. Harrison kehuu YW:n rumpusoundia muusikkoblogissa Sound Technology:

– I’m very happy how the drum sound turned out on a recent record called “Your Wilderness” by The Pineapple Thief. I recorded the drums here in my studio … I also mixed the drum tracks and just sent the band a stereo file. I think it’s the closest I can get to what I was intending to portray on the drums.

Harrisonin klangi tuntuu heti Your albumin alussa. In Exile:

The Pineapple Thiefin musiikkia on kuvailtu alternativen rockin ja katkeransuloisen post-progen yhdistelmäksi. Kaiken keskellä lauluntekijä Soord hallitsee lauluäänellä ja kitaroinnilla musiikillista kokonaisuutta tukahduttamatta toteutusta liikaan yrittämiseen. Thiefin albumien kanssa solahtaa usein kahlaamaan tavanomaista syvemmällä, mutta laulajana Soord tuntuu mietteliäältä naapurinpojalta. Siltä tutulta kaverilta, joka ei luovu unelmistaan. Akustinen ulottuvuus antaa hyvän kuvan Soordin äänestä.

Soord on kehitellyt rockvisiotaan asteittain. Studioalbumien ketju näyttää kehitystä, jossa tavanomaisin rock jää yhä kauemmaksi. Tietty tavallisuus on silti yksi levytysten peruskoodeista.Tägi post progressive tarkoittaa The Pineapple Thiefiin liitettynä lähestyttävää progeilua. Monet Your Wildernessin raidat lähtevät liikkeelle raukeasti, kuten No Man’s Land. Se ehtii akustisessa rakentelussa yli puolenvälin, kunnes bändi tulee mukaan.

Tavanomaisuus on läsnä myös Your Wildernessin kansitaiteessa. Autoiluestetiikkaan painottuva kuvitus pysäyttää ajan vuosikymmenten taakse, tavallisten perheiden matkailuun, lomahaaveisiin, kokemusten jakamisen ja ulkopuolisuuden käsittelyyn. Esimerkiksi B-puolen aloittava Take Your Shot on kaikessa yksinkertaisuudessaan vaikuttavaa tilitystä. Supertramp-legenda John Helliwell värittää klarinetillaan Fend For Yourselfin. Yhdeksi albumin pääteoksista nousee pidempi raita The Final Thing On my Mind.

Päätösraidan jälkeen olo on raukea. Bruce Soordin ja The Pineapple Thiefin aiempaa aistillisemman kokonaisuuden ovat huomanneet sekä fanit että kriitikot. Kesällä 2017 Prog Music Awards asetti The Pineapple Thiefin ehdolle yhdeksi vuoden bändeistä. Luvassa on myös kauan odotettu livealbumi. Ennakkotietojen mukaan Where We Stood ilmestyy loppukesästä 2017.

The Pineapple Thief on ehdolla vuoden brittibändiksi 2017 Prog Awards -kisassa.

The Pineapple Thief on ehdolla vuoden brittibändiksi 2017 Prog Awards -kisassa.

Bruce Soord – laulu, kitara, akustinen kitara, akustinen baritonikitara, syntetisaattorit
Steve Kitch – kosketinsoittimet, piano, sähköpiano, mellotroni, syntetisaattorit, urut, lyömäsoittimet
Jon Sykes – bassokitara
Gavin Harrison – rummut. lyömäsoittimet
Tuottajat: Bruce Soord ja Steve Kitch sekä Gavin Harrison.
Vastaava tuottaja: Johnny Wilks

Darran Charles – kitara
Geoffrey Richardson – viulu, alttoviulu, sello
John Helliwell – klarinetti

Your Wilderness julkaistiin normipainosten (CD, LP ja striimi) lisäksi 2CD-painoksena. laajennettuna kolmen levyn 2CD+DVD-kombona. Deluxe-painoksen lisänä on albumin 5.1 -monikanavamiksaus sekä rinnakkaisalbumi 8 Years Later. 40-minuuttinen yhtäjaksoinen teos toimii mietteliäämpänä kokonaisuutena Bruce Soordin ja Thiefin maailmaan.

Erinomaisuudestaan huolimatta The Pineapple Thief on toistaiseksi jäänyt vaille suurta kaupallista menestystä. Sekä Magnolia että Your Wilderness ovat jääneet Britannian albumilistan Top 50:n varjoisammalle puolelle. Prog Awards ja tuleva livelevy voivat muuttaa tilanteen. Jos sinua kiinnostaa esimerkiksi Marillion, Radiohead, Spock’s Beard, Steven Wilson, Blackfield tai Porcupine Tree voi The Pineapple Thief olla tutustumisen arvoinen bändi. Kysy levyjä kotikirjastostasi.

Tuomas Pelttari

The Pineapple Thief kotisivu

Levyhyllyt:
The Pineapple Thief
Abducting The Unicorn (Cyclops Records, 1999)
137 (2000 | Uusintapainos One Three Seven, Kscope, 2013)
Variations On A Dream (2002 | 2CD-uusintapainos 2011)
10 Stories Down (2005)
Little Man (2006 | Uusintapainos 2010)
What We Have Sown (2007 | Uusintapainos 2012)
Tightly Unwound (Kscope, 2008)
Someone Here Is Missing (2010)
All The Wars (2012)
Magnolia (2014)
Your Wilderness (2016)
Where We Stood (livealbumi, 2017)

Bruce Soord with Jonas Renkse
Wisdom Of Crowds (Kscope, 2013)

Bruce Soord
Bruce Soord (Kscope, 2015)

The Pineapple Thief: Your Wilderness (2016).

The Pineapple Thief: Your Wilderness (2016).

 

 

Peter Perrett: How The West Was Won – kulttisankarin voitokas paluu

Peter Perrett – How The West Was Won (Domino, 2017)

Peter Perrett: How The West Was Won (2017).Amerikkalaisen myytin mukaan villi länsi vallattiin voimalla ja sitkeydellä. Peter Perrettin (s. 1952) uuden sooloalbumin nimi viittaa siihen ja Amerikkaan ylipäänsä, mutta samalla se tuntuu itseironiselta ja vähän omahyväiseltäkin heitolta. Perrettin The Only Ones -bändiltä jäi aikoinaan länsi valloittamatta, kun se hajosi kesken Yhdysvaltain-kiertueen, mutta hän itse on pitkän väsytystaistelun jälkeen ottanut sielunsa villin laidan hallintaansa. Vuosikymmeniä tuhlannut mies on taas kiinni musiikissa.

How The West Was Won on paitsi Perrettin ensimmäinen soololevy, myös hänen ensimmäinen uutta materiaalia sisältävä julkaisunsa kahteenkymmeneen vuoteen. The Only Ones levytti kolme pitkäsoittoa vuosina 1976–1980. Sen jälkeen Perrett soitti muun muassa Johnny Thundersin So Alonella, mutta upposi niin syvälle aineisiin, että sai tehtyä seuraavan oman albuminsa vasta 1990-luvun puolivälissä. Lyhytikäiseksi jääneen The Onen Woke Up Sticky ilmestyi 1996. Ja sitten vilahti taas yli kaksikymmentä vuotta ennen kuin How The West Was Won tuli.

Viisi albumia neljässäkymmenessä vuodessa on todella vähän, ja silti tai siksi Perrett on kaivertanut nimensä historiaan. Pimeydessä harvakseltaan pilkahteleva uusi musiikki on maalannut romanttisen kuvan boheemista rockrunoilijasta, joka tuhlaa lahjojaan. Perrettin tapauksessa se pitää hyvinkin paikkansa. Hän tuhosi oman uransa huumeilla ja alkoi sitten elättää itseään ja perhettään niin kuin ennen The Only Onesin menestystäkin – myymällä huumeita.

How The West Was Won on klassinen kaksiteräinen miekka. Se on Peter Perrettin albumi, ja Peter Perrett on cool – tai siis oli ennen, mutta onko hän sitä vielä How The West Was Wonin jälkeenkin? Pärjäävätkö kadonneen kulttisankarin kappaleet tässä ajassa? Millaisen uuden albumin tekee kuusikymmentäviisivuotias pahasta keuhkoahtaumataudista kärsivä entinen narkkari ja huumekauppias, joka ei ole tehnyt vuosikymmeniin mitään uutta? Kysymyksiä riittää.

Oikea rivi kuuluu: ”on”, ”pärjäävät”, ”tosi hyvän”. Siinä missä monet vanhat hörhöt ovat levyillään kuin puuhun nostettuja rampoja tarzaneilta, on Peter Perrett How The West Was Wonilla oma teräväkielinen ja tyylikäs itsensä. Hänen lauluäänensä on yhä ihastuttavan poikamainen, ja kertoivatpa kappaleet rakkaudesta tai nykymaailman omituisuuksista (joihin hän ei onneksi pyri musiikissaan mukautumaan), sanoitukset ovat samaan aikaan vaivattoman kepeitä ja merkityksellisiä.

Perrettin simppeleihin sointukiertoihin perustuvissa biiseissä on Lou Reedin ja vanhan New Yorkin punkin viileyttä, glam rockin rehvakkuutta ja Dylanin sävelrunojen salaviisautta. Ikä kuuluu siinä, miten maltillisesti Perrett antaa tunnetta täyteen ladattujen laulujensa purkautua. How The West Was Won on hillitty, tyylikkään vähäeleinen rocklevy. Se ei käy nuoren miehen uhmalla vaan kaiken nähneen tyyliniekan sarkastisella charmilla.

Perrettin tunnetuin kappale on The Only Onesin Another Girl, Another Planet vuodelta 1978:

How The West Was Won osoittaa, että Perrett on saanut elämässään tehtyä muutakin kuin muutaman levyn ja kamakauppaa: häntä säestää nyt bändi, jossa soittaa hänen kaksi poikaansa. Perhesuhteet tuntuvat olevan muutenkin reilassa: How The West Was Wonin toinen single An Epic Story on rakkauslaulu poikien äidille Zena Kakoullille, jonka kanssa Perrett on ollut aviossa jo 47 vuotta.

Kun Take Me Homen kitarat lakkaavat hapuilemasta taivaita ja levy loppuu, ei voi olla miettimättä, kuuleeko maailma herra Perrettistä enää koskaan. Ellei, on How The West Was Won kaunis päätös hänen… No, ei kai sitä voi uraksi kutsua. Peter Perrettillä on ollut elämä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
The Only Ones
The Only Ones (1978)
Even Serpents Shine (1979)
Baby’s Got A Gun (1980)
The One
Woke Up Sticky (1996)
Peter Perrett
How The West Was Won (2017)

Lue lisää:
Antonia, Nina: The One And Only – Peter Perrett, Homme Fatale, 224 sivua. (SAF Publishing 1999).

Peter Perrett: How The West Was Won (2017).

Peter Perrett: How The West Was Won (2017).

Def Leppard: Hysteria – hard rockin valovoimaa

Def Leppard: Hysteria (Phonogram, Bludgeon Riffola, 1987)

Def Leppard: Hysteria (1987).Sheffieldissä vuonna 1977 perustettu Def Leppard julkaisi suurimman menestysalbuminsa kymmenvuotiaana. Brittibändi oli päässyt muutamassa vuodessa pienistä piireistä isojen joukkoon. Samalla ilmaisun kovin ydin läheni. Levy levyltä pyörryttävän melodinen pop yhdistyi mahtipontiseen rokkaamiseen yhä saumattomammin. Hard rockia popularisoineen bändin kolmas albumi Pyromania oli valtava harppaus sekä taiteellisesti että kaupallisesti. Kymmenen vuotta Def Leppardin perustamisen jälkeen yhtye pääsi todella huipulle. Pitkän hiomisen jälkeen julkaistu Hysteria tuli markkinoille kesän -87 lopulla.

Brittiyhtye Def Leppard: Phil Collen (vas.), Rick Savage, Rick Allen, Joe Elliott ja Steve Clark. Kuva kirjasta Halfin & Fricke: Animal Instinct – The Def Leppard Story (1987).

Def Leppard: Phil Collen (vas.), Rick Savage, Rick Allen, Joe Elliott ja Steve Clark. Kuva kirjasta Halfin & Fricke: Animal Instinct – The Def Leppard Story (1987).

80-luvun Def Leppardin albumijatkumossa pyrittiin askel askeleelta eteenpäin. 2010-luvulla voi jo tuntua hassulta ajatella, että alun perin Leppard oli osa brittiheavyn uutta aaltoa The New Wave Of British Heavy Metal. Tietty glam rockin kutsu kuitenkin muutti bändä. Kulmikkaamman heavyn vastapainoisiksi elementeiksi alkoi hivuttautua popilmaisua jo High ‘N’ Dryn (1981) aikaan. Yli 10 miljoonan myyntiin yltänyt Pyromania (1983) toi dramaattisten rockbiisien sovituksiin lisää elementtejä. Neljä vuotta myöhemmin julkaistu Hysteria toi Joe Elliottin antautuvan laulun rinnalle lisää huolellisesti tuotettuja taustalauluköörejä. Nerokkaan kitaradriven kanssa kuultiin paljon synarumpuja ja massiivisen uljaita sovituksia koskettimille.

Hysterian tekeminen oli poikkeuksellisen aikaavievää. Tuottajalegenda Jim Steinmanin kanssa tehty työ lähti käyntiin nihkeästi. Äänitykset aloitettiin alusta, jälleen Robert John “Mutt” Langen kanssa. Lange onnistui viemään Def Leppardin soundia yhä modernimpaan suuntaan. Luomis- ja tuotantotyön rinnalla aikaa otti traaginen onnettomuus. Uuden vuoden aattona 1984 rumpali Rick Allen menetti auto-onnettomuudessa vasemman kätensä. Vastoin odotuksia Allen palasi rumpujen ääreen. Sitkeällä työllä ja erikoisvalmisteisella rumpusetillä hän pystyi soittamaan täysipainoisesti. Oikean käden apuna Allen käytti molempia jalkojaan.

Voiko soundeja viilata liikaa? Miten loppuun asti hiottu rockalbumi saadaan hengittämään? Sliipattu Hysteria on kliininen vain periaatteessa. Langen Hysteria-työssä voi kuulla yhtä lailla The Carsin kuin AC/DC:n ja Foreignerin kanssa käytettyjä toteutustapoja. Soundi on suuri, mutta äänikuvan erittelevä instrumentaatio luo tilaa. Harkittu tuotantotyö saa musiikista esiin parhaat puolet: laajakuvamaisessa äänimaisemassa kiehtovat yksityiskohdat limittyvät yhteen. Draaman kaaret täydentyvät huippuunsa, biisi kerrallaan. Hysterian yli tunnin matka on kuin katsoisi kaleidoskooppiin suurennuslasilla.

Hysterian musiikillinen vetovoima perustuu huippuluokan tuotantotyön lisäksi äärimmäisen taipuisaan ja kekseliääseen sävellystyöhön. Biisien mahtailu hieman korneine teksteineen on suorastaan vastustamatonta voittokulkua. Vilpittömän oloiset biisit hengittävät rakkautta musiikkiin. Tällaisen rakkauden vastaanotto toi Def Leppardille lopullisen läpimurron.  Ensimmäinen single Animal on täydellisyydessään uskomaton pala raskasta popmagnetismia.

Hysterian aloitusraita Women uhkuu hidasta voimaa. Pitkää ja mahtailevaa raitaa kantaa lihaksikas soundi. Se junttaa läpi kaiken, mutta kitaristit Steve Clarkin ja Phil Collen mahtuvat hyvin framille. Raketin lailla käyntiin purskahtava Rocket on mahdottoman sujuvaa 80-lukulaista glam rockia. Elliott mainitsee vaikutteensa reilusti: tekstissä vilahtavat viittaukset britti-ikoneihin The Beatles, The Rolling Stones, David Bowie ja Elton John. Leppardin musiikillisesti kiinnostava tarve trippailla riskirajoilla kuuluu biisin puolivälin jälkeen: imukkaan rytmiraidan ylle rakentuvaa äänikollaasia pidetään yllä pitkään. Jännite säilyy, vaikka kertsiin palataan bridgen kautta vasta aivan lopussa.

Nimikappale Hysteria on ansiokas balladi. Raskaankevyt tunnelma tuo mieleen Langen tuottaman Foreigner-albumin ja sen hiturit. Hysterian kenties kuuluisin raita Pour Some Sugar On Me tehtiin sessioiden loppusuoralla. Vihjaileva remellys on välillä kaatua soundirakenteluun, mutta se on osa biisin viehätystä. Biisistä kasvaa ikoninen kesähitti, joka hymyilyttää yhä.

B-puolen avaava Gods Of War on Def Leppardia vaikuttavimmillaan. Kitaristi Clarken bravuuriksi nouseva sävellys on klassikko. Huumava outro kulkee kuolemattoman kitarakuvion varassa läpi sodan soundtrackin kun Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin kuuloiset poliitikot latelevat stereokuvaan litanioita hyökkäyksen välttämättömyydestä. Lopputulos on häikäisevä.

Hysteria nousi Britannian listaykköseksi elokuussa -87. Yhdysvaltojen myynti kasvoi hitaammin. Wikipedian mukaan paikka kärjessä saavutettiin vasta liki vuosi albumin julkaisusta. Suosion asteittaiseen kasvuun vaikutti erityisesti listakakkoseksi noussut Pour Some Sugar On Me. Peräti seitsemän US-singlen sarjan viides lohkaisu Love Bites ylsi ykköseksi. Hysterian myyntiluvuiksi kerrotaan huikeat 25 miljoonaa kappaletta.

Kekseliäisyyden, tyylitajun, tuotantotyön ja erinomaisten sävellysten keskiössä Def Leppardista kasvoi hetkeksi hard rockin 10cc. Hysterian nerokkain elementti lienee biisien bilettävä ja yhtäaikainen mietteliäs imu. Se ominaisuus, joka viettelee ja panee ajattelemaan. Se vie hard rockin klassikon kuolemattomien sarjaan.

Joe Elliott – laulu
Steve Clark – kitara
Phil Collen – kitara
Rick Savage – bassokitara
Rick Allen – rummut
Tuottaja: Robert John “Mutt” Lange

Hysteria kisaa aina kiihkeästi vuoden 1987 raskaamman rockin parhaimmistossa, jossa mukana ovat mm. Electric (The Cult), 1987 (Whitesnake), Permanent Vacation (Aerosmith), Crazy Nights (Kiss), Sacred Heart (Dio), Tattooed Beat Messiah (Zodiac Mindwarp), Garage Days Re-Revisited (Metallica) ja debyyttialbumin Appetite For Destruction julkaissut Guns N’ Roses. Huomiota herätti myös Death Angel: teini-ikäisten muusikoiden tekemä The Ultra-Violence on huikea.

Hysterian jälkeen Def Leppardin tarina jatkui albumilla Adrenalize, jota hiottiin vielä Hysteraakin pidempään. Kitaristi Steve Clark oli mukana äänityksissä, mutta ei nähnyt lopputulosta. Clark kuoli tammikuussa 1991 vain 30 vuoden ikäisenä.

* * *

Hysteria julkaistiin alun perin elokuussa 1987. Laajennettu 2CD-painos vuodelta 2006 on mainio lisä Leppard-saagaan. Hysterian jatkoksi sijoitetut B-puolet ovat kiinnostavia. Erityisesti I Wanna Be Your Hero ja Ring Of Fire kulkevat hienosti. Toisen CD-levyn remixit ja livebiisit täydentävät Hysteriaa. Deluxe Editionin tekstivihkoon esseen kirjoitti David Fricke. 80-luvun Leppardia ei ole Spotifyssa (tilanne 6/2017) eli kysy levyjä ja luettavaa kotikirjastostasi.

Muista boksi:
30-vuotisjuhlan aikaan elokuussa 2017 Hysteria saa uudet uusintajulkaisut. “Normipainosten” (3CD, 2LP) lisäksi luvassa on Super Deluxe Edition 5CD/2DVD. Laajin laitos sisältää levyjen rinnalla peräti neljä kirjaa ja julisteen.

Tuomas Pelttari

Def Leppard kotisivu

Def Leppard pitkäaikaisimmassa kokoonpanossaan: Vivian Campbell (vas.), Joe Elliott, Rick Savage, Rick Allen, Phil Collen. Kuva: Ash Newell Photography | Def Leppard kotisivu.

Def Leppard pitkäaikaisimmassa kokoonpanossaan: Vivian Campbell (vas.), Joe Elliott, Rick Savage, Rick Allen, Phil Collen. Kuva: Ash Newell Photography | Def Leppard kotisivu.

Levyhyllyt:
On Through The Night (1980)
High ‘N’ Dry (1981)
Pyromania (1983)
Hysteria (1987)
Adrenalize (1992)
Slang (1996)
Euphoria (1999)
X (2002)
Yeah! (2006)
Songs From The Sparkle Lounge (2008)
Def Leppard (2015)

Lue lisää:
Blows, Kirk: Hammered – Heavy Tales From The Hard-Rock Highway, 192 sivua.(Plexus, 2012).
Collen, Phil: Adrenalized – Life, Def Leppard And Beyond, 256 sivua. (Bantam, 2015)
Fricke, David & Halfin, Ross: Animal Instinct – The Def Leppard Story, 144 sivua, (Zomba Books, 1987).
Halfin, Ross: Def Leppard – The Definitive Visual History, 225 sivua. (Chronicle Books, 2011).

David Fricke & Ross Halfin: Def Leppard – Animal Instinct (1987).

David Fricke & Ross Halfin: Def Leppard – Animal Instinct (1987).

 

Def Leppard: Hysteria (1987).

Def Leppard: Hysteria (1987).