Egotrippi: 10 – valttina puhuttelevuus

Egotrippi: 10 (Warner Music Finland, 2017)

Egotrippi: 10 (2017).

Popmusiikin perusyksikkö on biisi. Niin epäilemättä on myös Egotripin jäsenille, olkoonkin, että he ovat albumiaikakauden kasvatteja, joille on luonnollista julkaista musiikkia kymmenen tai vaikka kolmentoista kappaleen kattauksina. Kymppiteemalla kyllästetty kymmenes Egotrippi-albumi (jolla on tietenkin kymmenen kappaletta) on sekä perinteinen pitkäsoitto että kymmenen singlen paketti. Tavallaan.

Tavallaan siksi, että Egotrippi julkaisi uuden albuminsa kaikki kappaleet ensin striimauspalveluissa kymmenenä singlenä, ja albumi seurasi perässä. Erikoinen veto tuntui ensin popmaailman muuttumisen säikäyttämän bändin väkinäiseltä vitsailulta, mutta lähemmässä syynissä siitä löytyi myös ideaa. Kun jokaista biisiä ajatteli omana teoksenaan, niitä tuli kuunnelleeksi tarkemmin ja syventyneemmin. Ja kas, pian jokaisesta löytyi jotakin, johon samaistua.

Se temppu ei onnistu kaikilta. Siihen tarvitaan hyviä lauluntekijöitä, ja niitä Egotripissä on. 10 ei ole Egotripin uran kulmakivi, mutta se on hyvä kokonaisuus, jonka mikään biisi ei kuulosta muodon vuoksi väsätyltä fyllingiltä. Kaikissa ei ole hittipotentiaalia eivätkä ne etsi ennenkuulumattomia tapoja sommitella säveliä ja sointuja peräkkäin, mutta yhdenkään ainoa funktio ei myöskään ole pidentää levyä. 10 on taattua Egotrippiä: nippu maanläheisiä kitarapoplauluja, jotka kuulostavat eläviltä ja elähdyttäviltä ja kertovat elämästä. Biiseistä parhaat ovat kautta aikojen briljeeranneet puhuttelevuudellaan, ja siinä suhteessa 10 on kympin suoritus. Jokainen sen kappale tuntuu jollakin tavalla merkitykselliseltä.

Akustinen versio Vieläkö mut voi pelastaa? -avausbiisistä:

Kun Egotrippi julkaisi ensimmäisen levynsä vuonna 1995, suomalainen popmusiikki oli raikastumassa. Se kääntyi surumielisestä satumaiden ja satulinnojen perään haikailusta kohti uusia, valoisampia maisemia. Vaikka Egotrippi lauloi suomeksi, se kuulosti positiivisuudessaan ja energisyydessään piristävän epäsuomalaiselta.

Pari vuosikymmentä myöhemmin Egotripistä on kasvanut parrakkaampi ryhmä, mutta sen musiikkia leimaa yhä sama toiveikkuuden tuntu. Hyvä esimerkki on uuden levyn avaava Vieläkö mut voi pelastaa? Se kertoo omien valintojensa tähden yksin jäämisestä, mutta mieltäylentävän sovituksen ansiosta biisissä esitettyyn kysymykseen tekee mieli vastata myöntävästi. Egotrippi voi tehdä biisin vakavastakin aiheesta, eikä ”se” ole enää läheskään aina ”tosi jees”, mutta kyynisyyttä bändistä ei edelleenkään tapaa. Onneksi.

Egotrippi on koko uransa ajan liputtanut klassisen kitarapopin parhaita perinteitä kaksin käsin, eikä sen edes toivo uudistuvan tuotannollisesti eikä varsinkaan tyyliltään. Hyvät uudet kappaleet vanhalla reseptillä kyllä riittävät. Moni 10:n kappale (kuten menneitä muistelevat Muisto ja Valtatie sekä tulevaisuutta tavoitteleva Mene nyt) on arkkityyppistä Egotrippiä hitaasti avautuvine äänimaisemineen, lämpimine sähkökitarasoundeineen ja katkeransuloisine tunnelmineen. Bändin omalta keskikaistalta poissa pysyttelevät 10:n ääripäät, uninen balladi Patja sekä Kaaos, joka herättelee ekstaattisella jytärockilla.

Egotippi promokeikalla kympin ratikassa:

Retorinen ”Mitä siitä, jos ei rahat riitä?” päättää albumin hetkessä elämisen hurmoksen hehkuun, jolla on Egotripin maailmassa aivan oma roolinsa. Niin kauan kuin yhtye pystyy tavoittamaan sen, eli antamaan kuulijoilleen toivoa siitä, että peli (mikä se sitten kullekin onkin) ei ole menetetty, maailma tarvitsee sen lohduttavia poplauluja. Yhden tai kymmenen kerrallaan.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Egotrippi kotisivu

Levyhyllyt:
Egotrippi (1995)
Superego (1997)
Alter Ego (1998)
Helsinki–Hollola (2000)
Matkustaja (2003)
Vielä koittaa uusi aika (2006)
Maailmanloppua odotellessa (2008)
Pilvien alla, maan päällä (2013)
Vuosi nolla (2015)
10 (2017)

Lue lisää:
Mattila, Ilkka: Egotrippi – Aina matkalla jonnekin, 216 sivua. (Minerva, 2013).

Egotrippi: 10 (2017).

Egotrippi: 10 (2017).

Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes – suuren lauluntekijän muistolle

Tom Petty And The Heartbreakers: Damn the Torpedoes (Backstreet/MCA, 1979)

Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes (1979).Hän ei ollut sellainen rocktähti, jonka uskomattomia vaiheita, imagonmuutoksia ja luonnonlakeja uhmaavaa elämäntyyliä olisi puitu baarikeskusteluissa. Hän ei esiintynyt meemeissä, joissa tarunhohtoisen antisankarin vitsaillaan elävän kauemmin kuin lastenlapsensa tai selviävän ydinlaskeumasta. Mutta kun joku hänen kappaleensa (vaikkapa American Girl, Refugee, Free Fallin’ tai Into The Great Wide Open tai mikä tahansa muu) pyörähti soimaan jukeboksissa tai suoratoistopalvelussa, katseet nousivat, löysivät toisensa ja kirkastuivat. Niistä Tom Petty muistettiin, ja niistä hän halusikin tulla muistetuksi. Hyvistä biiseistä.

Tom Petty sai sydänkohtauksen varhain lokakuun toisen päivän aamuna 2017 ja kuoli sairaalassa saman päivän iltana. Hän oli 66-vuotias. Petty jätti tämän maailman yhtä vähän räiskähdellen kuin teki työtäänkin. Dramaattisinta tapahtuneessa oli sen yllättävyys. Sosiaalista mediaa selatessaan huomasi, että Pettyn laulut merkitsevät paljon monille.

Kun Tom Petty lähti, hänen musiikkinsa alkoi soida monessa kodissa. Yksi soitetuimmista oli Damn The Torpedoes, Tom Petty And The Heartbreakersin lokakuussa 1979 julkaistu läpimurtoalbumi, joka sai nimensä amiraali David Farragutin Yhdysvaltain sisällissodan aikaisesta käskystä ”Damn the torpedoes, full speed ahead!” Pettyn ura eteni sen ilmestyessä täyttä vauhtia, mutta torpedoiduksi joutumista hänen ei enää tarvinnut pelätä.

Tom Petty And the Heartbreakersin vuonna 1976 julkaistu eponyymi ensimmäinen albumi oli aluksi näyttänyt jäävän Yhdysvalloissa tyystin pimentoon, mutta nousi lopulta sielläkin top-50:n tuntumaan – menestyksekkään Iso-Britannian-kiertueen ja sikäläisen hitin (Anything That’s Rock’n’Roll) siivittämänä. Toinen pitkäsoitto You’re Gonna Get It! (1978) olikin jo sitten kotimaansa listalla sijalla 23. Nousu oli niin jyrkkää, että Damn The Torpedoesilta sopi odottaa suuria. Levyn ensimmäinen single oli Don’t Do Me Like That, jonka Petty oli vähällä luovuttaa J. Geils Bandin ohjelmistoon. Tuottaja Jimmy Iovine kuitenkin maanitteli häntä ottamaan biisin omalle levylleen sillä perusteella, että siitä saattaisi tulla hitti, ja niin kävikin.

Van Nuysin legendaarisessa Sound Cityssä ja Hollywoodin Cherokeessa äänitetty Damn The Torpedoes oli arvostelu- ja myyntimenestys. Se meni Yhdysvalloissa Billboardin listalla toiseksi ja olisi luultavasti päässyt ykköseksi, ellei Pink Floydin The Wallin kaltainen järkähtämätön järkäle olisi torpannut sen nousua. Damn The Torpedoesin suosiolle löytää helposti muitakin syitä kuin pitkän pohjatyön. Pettyn laulut ovat kaikessa arkisuudessaan yhtä puhuttelevia kuin Bruce Springsteenin biisit, mutta ne eivät ole yhtä selkeästi yhteiskunnallisesti asemoituneita. Hän kirjoitti soundtrackia, jonka hyvin monenlaiset ihmiset saattoivat liittää omaan elämäänsä. Even The Losers -biisissä hän lauloi siitä, että luusereillakin käy toisinaan tuuri, ja sen todella saattoi uskoa.

Damn The Torpedoesilla Petty onnistui Jimmy Iovinen avulla löytämään oman soundinsa. Siinä oli paljon perinteistä, mutta myös jotakin vain hänelle leimallista, ja levyn biisit ovat melkeinpä naurettavan vahvoja. Century Cityn ja Even The Losersin olisi voinut aivan hyvin lohkaista singleiksi, ja kaikkein kuolemattomin on kitaristi Mike Campbellin riffeistä syntynyt vahva ja tarttuva kakkossinkku Refugee. Kolmas ja viimeinen single, niin ikään Campbellin kanssa tehty Here Comes My Girl sopeutui punkinjälkeiseen maailmaan rohkealla spoken word -säkeistöllään, mutta palasi rauhoittavalla kertosäkeellään takaisin popin piiriin.

Damn The Torpedoesin jälkeen Tom Pettyn elämä ja ura eivät olleet enää ennallaan, mutta kuten hänen tuotantonsa laajuudesta huomaa, hän ei missään vaiheessa jäänyt leijumaan saavutustensa nosteeseen. Viimeiseksi studioalbumiksi jäi vuoden 2014 Hypnotic Eye. Ajan ja musiikkialan muutosten ansiosta se meni Yhdysvaltain listalla jopa Damn The Torpedoesia korkeammalle, ykköseksi. Tom Pettyn musiikin arvoa ei kuitenkaan määritellä listapiikkausten vaan puhuttelevuuden perusteella. Siksi muistokirjoitusten hokema siitä, että häntä jäivät kaipaamaan vaimo ja kaksi tytärtä, tuntuu vähättelyltä. Tom Pettyä jäivät kaipaamaan miljoonat muutkin.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Tom Petty kotisivu

Levyhylly
Pettyn sooloalbumit
Full Moon Fever (1989)
Wildflowers (1994)
Highway Companion (2006)

Tom Petty And The Heartbreakers
Tom Petty And The Heartbreakers (1976)
You’re Gonna Get It! (1978)
Damn The Torpedoes (1979)
Hard Promises (1981)
Long After Dark (1982)
Southern Accents (1985)
Let Me Up (I’ve Had Enough) (1987)
Into The Great Wide Open (1991)
Songs And Music From “She’s The One” (1996)
Echo (1999)
The Last DJ (2002)
Mojo (2010)
Hypnotic Eye (2014)

Traveling Wilburys
Traveling Wilburys Vol. 1 (1988)
Traveling Wilburys Vol. 3 (1990)

Mudcrutch
Mudcrutch (2008)
2 (2016)

Lue lisää:
Petty, Tom & Zollo, Paul: Conversations With Tom Petty, 330 sivua. (Omnibus Press 2005).
Rotondo, Andrea M: Tom Petty – Rock’n’Roll Guardian, 320 sivua.

Katso DVD/Blu-ray:
Bogdanovich, Peter (ohjaaja): Runnin’ Down a Dream – Tom Petty And The Heartbreakers (dvd, blu-ray, Warner Bros 2007).
Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes – The Definitive Authorised Story Of The Album (dvd, blu-ray, Shoreline Gold, 2010).

Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes (1979).

Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes (1979).

Jonna Tervomaan Ääni kasvaa kuunnellessa

Jonna Tervomaa: Ääni (Johanna Kustannus/Universal Music Finland, 2017)

Jonna Tervomaa: Ääni (2017).Vuonna 2013 julkaistu Eläköön oli Jonna Tervomaan paluu pitkän tauon jälkeen. Jo sillä hän tuntui tavoittelevan uusia taivaita, mutta vasta Äänellä uudistuminen on perusteellista. Mikä ilahduttavinta, se on myös onnistunut tyylikkäästi.

Tervomaa on tilannut uusia visioita kaukaisilta mailta. Ääni on tehty Suomessa, mutta sen on tuottanut Ken Stringfellow, arvostetussa The Posies -yhtyeessä 1990-luvulla tunnetuksi tullut amerikkalainen muusikko ja multi-instrumentalisti. Stringfellow on soittanut myös R.E.M.-kiertuekokoonpanossa ja kulttiyhtye Big Starin myöhempien aikojen inkarnaatiossa. Suomessa hän on esiintynyt paitsi The Posiesin kanssa, myös sooloartistina ja Ramones-rumpali Marky Ramonen bändissä.

Jonna Tervomaa. Kuva: Sanna Saastamoinen-Barrois.

Jonna Tervomaa. Kuva: Sanna Saastamoinen-Barrois.

Stringfellow ei tullut Tervomaan sessioihin mediaseksikkääksi ulkomaanvahvistukseksi vaan pikemminkin kaveripohjalta. Vuosituhannen vaihteesta toisensa tunteneet muusikot ryhtyivät töihin kaikessa hiljaisuudessa viime vuoden lopulla. ”Jonna haluaa kokeilla studiossa uusia asioita jonkun sellaisen kanssa, joka ei kuulu hänen musiikilliseen lähipiiriinsä”, Stringfellow kertoi Turun Sanomiin kirjoittamassani jutussa helmikuussa 2017. ”Hän pitää lämpöisestä yhtyesoitosta ja muusikoiden välisestä vuorovaikutuksesta. Yritän luoda hänelle mieluisan soundin, mutta niin, ettei lopputulos kuulosta perinteiseltä bändilevyltä.”

Eikä se kuulostakaan. Ääni tekee ensimmäiseksi vaikutuksen mietityillä ja luovilla sovituksillaan. On kuin jokainen ratkaisu olisi punnittu kliseiden ja itsestäänselvyyksien välttämisen nimissä kuitenkaan sortumatta kiusalliseen erikoisuudentavoitteluun. Seuraavaksi huomio kiinnittyy aiemmasta tuotannosta poikkeaviin biiseihin – Tervomaa on säveltänyt ja sanoittanut kaikki Äänen kappaleet itse. Uudistuminen on henkilökohtaista, kokonaisvaltaista ja kuulijaa samaan aikaan haastavaa ja virkistävää.

Oo mun kaa -videon julkaisua säesti merkillinen hässäkkä: brittiläisen valokuvaajan perikunta vaati videolla näkyvän, David Bowie -tribuutiksi tarkoitetun kasvomaalauksen peittämistä.

Tietyt piirteet ovat kuitenkin ennallaan. Kun Tervomaa julkaisi (aikuisiän) debyyttinsä vuonna 1998, Suomen popkulttuurissa käännyttiin suomirockista kohti uudenlaista suomenkielistä rockmusiikkia, joka ei kielestään huolimatta kuulostanut leimallisesti kotimaiselta. Myös Ääni on monin tavoin epäsuomalaisen kuuloinen albumi – joskaan myöskään (epä)suomalaisuus ei merkitse täsmälleen samaa kuin 20 vuotta sitten. Surumielisyys ei ole koskaan ollut vierasta Tervomaan kappaleille, mutta sen tulkinta ei ole perinteisen täkäläistä. Poikkeus on Äänen mollimelankolisin sävellys Disco Melancholia, jossa pilkahteleva ihmisen ikävä toisen luo kuulostaa hyvin kotimaiselta ja riipaisevalta. Kontrasti muuhun materiaaliin on vahva. Uudet jumalat soi kuin olisi painoaan keveämpi ja tempoaan menevämpi, koska se kuullaan Disco Melancholian perässä.

Muitakin ääripäitä löytyy. Siinä missä avausbiisi Vaikuttavat aineet on heti ensisekunneillaan auki taivasta myöten, Ääni on minun -kappaleen salaperäinen tunnelma kasvaa hitaasti, ja Jätä minut tähän hämmästyttää rohkealla ja juhlavalla instrumentaatiollaan. Tervomaan vahva lauluääni vaikuttaa paljon biisien luonteeseen. Esimerkiksi Haamun ja Ennenaikojaan-kappaleen melodiakulut ovat sinänsä aika poikkeuksellisia, mutta Tervomaan konstailematon laulutyyli pitää ne ymmärrettävinä ja maanläheisinä. Hänen tulkintoihinsa on uskallettu jättää myös virheitä, jotka luovat inhimillisyyden tuntua. Ääriesimerkki tästä on Mitä jos?, jonka lauluraidalle on haettu epävarmuuden ja haurauden tuntua, jota kauniilla tavalla huuruinen sovitus tukee.

Ääni ei ole sen enempää instant-klassikko kuin levyllinen helppoja renkutuksia, vaan vaatii kuulijaltaan aikaa ja syventymistä. Se on vanha kunnon grower, kuunnellessa kasvava äänite, joka asettuu popin taide-viihdeakselilla kiinnostavammalle ja kestävämmälle puolelle. Ääni on niitä levyjä, jonka todellinen syvyys paljastuu vasta ajan kanssa. Sellaisia voisi ilmestyä useammin.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Jonna Tervomaa. Kuva: Sanna Saastamoinen-Barrois.

Jonna Tervomaa. Kuva: Sanna Saastamoinen-Barrois.

Levyhyllyt:
Jonna Tervomaan studioalbumit
Jonna Tervomaa (1998)
Neljä seinää (1999)
Viivalla (2001)
Halo (2004)
Parempi loppu (2007)
Eläköön (2013)
Ääni (2017)

Lue lisää:
Aho, Arja & Taskinen, Anne: Rockin korkeat korot – suomalaisen naisrockin historia! 321 sivua. (WSOY, 2003).
Nevalainen, Petri: Suomi-rockin tiekartta, 216 sivua. (Gummerus/Ajatus, 2005).
Parkkonen, Santtu & Talusén, Ari & Heikkinen, Kikke: Ilveksen rokkimenut, 119 sivua. (Johnny Kniga, 2010).

Jonna Tervomaa: Ääni (2017).

Jonna Tervomaa: Ääni (2017).

Dave Lindholm: Vanha & uusi romanssi – muun ohessa syntyi mestariteos

Dave Lindholm – Vanha & uusi romanssi (Johanna, 1980)

Dave Lindholm: Vanha & uusi romanssi (1979).Mistä tehdään vaikuttava ja unohtumaton musiikki? Dave Lindholmin Vanha & uusi romanssi todistaa, että sellaista syntyy jotakin aivan muusta kuin paisuttelusta ja mahtipontisuudesta. Lindholm kokosi kuudennen sooloalbuminsa vähistä aineksista. Levyllä soivat vain hänen äänensä, akustinen kitaransa ja pianonsa sekä Kari ”Pitkä” Lehtisen soittama basso. Lopputulos on klassikko.

Voi olla, että ajoituksella ja tilanteella oli tekemistä sen kanssa, miten hyvin Vanha & uusi romanssi onnistui. Sitä edeltäneet vuodet Lindholm oli levyttänyt englanninkielistä rockia Rock’n’Roll Bandissa, Pen Lee Co:ssa ja Pen Leessä, kunnes liittyi kitaristiksi hurttiin Sleepy Sleepersiin. Kun hän sitten ryhtyi äänittämään Vanha & uusi romanssia, edellisestä suomenkielisestä albumista Fandjangosta oli kulunut jo neljä vuotta. Se oli eräänlainen uusi alku: vaikka Lindholm palasi akustisen suomenkielisen musiikin pariin, joka oli tehnyt hänestä tunnetun 1970-luvun alkupuolella, hän oli saanut siihen etäisyyttä ja pystyi siksi lähestymään ominta alaansa uudesta kulmasta.

”Se on kyl yksinäisyyden huipulla, kun kaikki mitä puhuu on valehteluu…” Joo joo, mä rakastan sua on yksi Lindholmin tunnetuimpia kappaleita.

Uusiutuminen kuuluu selkeytenä: Vanha & uusi romanssi on yleistajuisempi kuin Lindholmin edelliset suomenkieliset levyt. Toki Daven tekstejä ymmärsi aiemminkin, mutta nyt niihin oli helpompaa samaistua. 27-vuotias taiteilija sanoitti laulunsa edelleen puhekielellä, mutta hillitymmällä, vakavammalla ja ehkä aikuisemmallakin tyylillä, joka ei sitonut sanomaa tiettyyn aikaan ja paikkaan. Lindholmin ensimmäiset levyt Iso ”Kynä” Lindholm (1972) ja Sirkus (1973) olivat tiukemmin kiinni nuoruudessa ja Helsingissä. Vanha & uusi romanssilla hän lauloi sanoja, jotka puhuttelivat iästä ja paikasta riippumatta.

Vaikka Vanha & uusi romanssi oli Lindholmin siihen mennessä henkilökohtaisin ja suorasanaisin teos, sen ihmissuhdeteemoissa oli jotakin hyvin yleisinhimillistä. Ja kun hän tapansa mukaan kirjoitti sanat sinä-muodossa kuin suunnatakseen ne jollekin merkitykselliselle ihmiselle (tai kuin tutkiskellakseen itseään toisen kautta), hänen paikalleen oli helppo kuvitella itsensä. Vanha & uusi romanssin sanoitukset vaikuttavat niin syvällisiltä ja harkituilta, että tuntuu ihmeelliseltä ja huvittavalta, että ne on kirjoitettu nopeasti ja liikoja miettimättä: [Ne] sanat mä tein alta aikayksikön (…) Enkä mä korjaillu paljon mitään”, Dave kertoi aikoinaan Uusi laulu -lehden haastattelussa, jota Lamppu Laamanen siteeraa kirjassaan Dave Lindholm – Tietenkin.

”Vein kaikkee, mistä pidit, enkä antanu mitään…” Vanha & uusi romanssi päättyy levyn nimikappaleeseen.

Lindholm äänitti Vanha & uusi romanssin Pekka Nurmikallion legendaarisessa Microvox-studiossa vähin erin ja velaksi. Julkaisijasta ei ollut äänitysten alkaessa varmuutta, koska Love Records oli juuri ajautunut konkurssiin eikä sen voimahahmo, suomalaisen musiikin merkittävin mesenaatti Atte Blom ollut vielä perustanut Johannaa. Loppujen lopuksi Vanha & Uusi romanssi oli Johannan toinen albumijulkaisu. On merkillistä, miten ehyt tästä Sliippareiden keikkojen lomassa pala palalta tehdystä levystä tuli. Yksi Lindholmin vaikuttavan tuotannon vahvimpia kokonaisuuksia syntyi pätkätöinä muun puuhan ohessa.

Vanha & uusi romanssin kappaleet kertovat ihmissuhteista, mutta niitä ei ole kirjoitettu kauniilla käsialalla ruusunpunaiselle paperille. Rakkaus on niissä jatkuvasti vaarassa, eivätkä sen osapuolet ole virheettömiä tai aina edes hyviä ihmisiä. Kliseisyyttä välttelee myös Daven suomenkielinen laulu, jonka klangi on kumman kansainvälinen. Hän ilmaisee asioita ja painottaa sanoja melkeinpä angloamerikkalaisittain (mm. Miss mun rakkaus uinuu?). Lindholm etääntyy stereotyyppisestä suomalaisuudesta myös suomenruotsalaisuutensa kautta.

Kyse ei silti ole pelkästään taustasta tai vaikutteista vaan myös persoonasta. Jokainen Lindholmin puhetta kuullut tietää hänen olevan hyvin omalaatuinen sanankäyttäjä. Hienointa Vanha & uusi romanssissa ja Lindholmin musiikissa ylipäätään on juuri sen tyylikäs omaperäisyys. Dave kuuluu kyllä lauluntekijänä Bob Dylanin sukuhaaraan, mutta ei koskaan kuulosta keneltäkään muulta kuin itseltään. Lindholmin melodia- ja rytmikäsitys nousee perinteistä omaan luokkaansa.

Vanha & uusi romanssi oli uusi alku myös eräälle toiselle artistille. Sen tunnelmallinen kansikuva on Lindholmin kansakoulukaverin, legendaarisen poptaiteilija Riipisen kaikkien aikojen toinen levynkansi.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Dave Lindholmin suomenkieliset sooloalbumit ja kokoelmat*
Iso “Kynä” Lindholm (Love Records, 1972)
Sirkus (1973)
Isokynä & Orfeus: Musiikkia (1974)
Isokynä & Orfeus: Lillan (1974)
Fandjango (1975)
Kenen laulu, kokoelma. (1977)
Vanha & uusi romanssi (Johanna, 1979)
Aino (1982)
Huoneet 6 & 14 (1983)
Kuutamolla (1983)
Moderni hiljainen musiikki (Pyramid, 1985)
Sissi (Rockadillo Records, 1987)
Sillalla (1990)
Sisar (1991)
Kerran (1992, live)
Kissatanssit (1992)
LLL (1993)
Valmista kamaa, kokoelma. (Siboney, 1996)
Punainen + (Ranka Recordings, 1998)
Valkoinen & (1999)
Dave Lindholm & Pitkät kiinalaiset (2000)
Luuttujengi tulee (2001)
Lähes 50, kokoelma. (2002)
Dave Lindholm & Jarmo Saitajoki: Nuo mainiot miehet soivine koneineen (Bluelight Records, 2007)
Lahti (AllStar Music, 2009)
Ken elää, ken näkee. Ken B. (TUM Records, 2013)
40 laulua, kokoelma (Ranka Recordings, 2014)
Johanna-vuodet 1979–1983, kokoelma. (Johanna Kustannus, 2014)
Ajaton on ajoissa (2015)
V. (2016)

*Lindholmin koko tuotanto on vielä paljon tätä laajempi. Hän on levyttänyt englanninkielisiä albumeja sekä omalla nimellään että eri yhtyeissä, ks. Ferris, Rock’n’Roll Band, Pen Lee Co., Pen Lee, Bluesounds, Redclouds, Dave L. B. Inventive, SF-Blues, Messengers, Dave Lindholm & Canpaza Gypsys, Dave Lindholm & White Midnight, Dave’s 12 Bar, The Run Runs, Dave Lindholm & Antero Jakoila, Dave Lindholm & Otto Donner, Calle & Dave Lindholm…

Dave Lindholm: Sanat – sitähän se kaikki on (2017).

Dave Lindholm: Sanat – sitähän se kaikki on (2017).

Lue lisää:
de Camp, Walter: Riipinen Interview, 320 sivua. (Aquarian, 1996).
Laamanen, Lamppu: Dave Lindholm – Tietenkin, 487 sivua. (Johnny Kniga, 2015).
Laamanen, Lamppu: Dave Lindholm – levytyksiä 30 vuotta, 255 sivua. (Like, 2001).
Lindholm, Dave: Puhtaat laivat, 223 sivua. (Johanna Kustannus, 1978).
Lindholm, Dave: Vanha & uusi, 160 sivua. (Johanna Kustannus, 1983).
Lindholm, Dave: Sanat – sitähän se kaikki on, 315 sivua. (Johnny Kniga, 2017).

Dave Lindholm: Vanha & uusi romanssi (1979).

Dave Lindholm: Vanha & uusi romanssi (1979).

bob hund: Dödliga klassiker – luokan pelle ja priimus

bob hund: Dödliga klassiker (Woah Dad!, 2016)

bob hund: Dödliga klassiker (2016).Aika saattaa olla armoton. Kun tekee jotakin oikein pitkään, on vaikeaa pysytellä sopivasti ennallaan. Kuinka säilyttää tekemisissään alkuaikojen kirkassilmäinen into niin, ettei se vaikuta väkinäiseltä? Samalla pitäisi myös osoittaa jonkin verran kypsymisen merkkejä, jotta ei pelkästään toistaisi vanhaa temppua.

On vaikea sanoa kuinka ja miten, mutta ruotsalainen bob hund (joka tahtoo kirjoittaa nimensä pienellä) on onnistunut siinä. Sen syksyllä 2016 ilmestynyt Dödliga klassiker -albumi ilahduttaa yhtyeelle ominaisella leikkisällä teatraalisuudella ja poikamaisella charmilla. Samaan aikaan musiikista hohtaa keski-ikäisen indie-isukin setämäistä lämpöä ja kokeneisuutta.

Hjärtskärande rätt:

Vuonna 1991 perustettu bob hund julkaisi ensimmäisen ep:nsä pari vuotta toimittuaan ja lähti nousuun. Eponyymin ensialbumin ilmestyttyä 1994 bändi valittiin Ruotsin Grammisgalanissa vuoden parhaaksi rockyhtyeeksi. Toinen pitkäsoitto Omslag: Martin Kann (1996) nousi Ruotsin albumilistalla top tenin tuntumaan, ja vuonna 2001 ilmestynyt Stenåldern kan börja meni listaykköseksi.

Thomas Öberg, laulu. Kuva: Anna Brånhede.

Thomas Öberg, laulu. Kuva: Anna Brånhede.

Musiikin omintakeisuudesta saattoi jo varhain päätellä, että kovin suuri yleisö ei koskaan nousisi bob hundin kyytiin. Se tuskin oli yhtyeelle suuri yllätys tai pettymys. Hurmaavan indierockbändin pyrkimykset ovat olleet selkeästi enemmän taiteellisia kuin kaupallisia, ja kompromisseja tekemättäkin se ja sen englanninkielinen alter ego Bergman Rock ovat niittäneet kulttisuosiota myös Ruotsin ulkopuolella. Viihteellisimmillään ja yleistajuisimmillaan bob hund on livebändinä. Laulaja Thomas Öberg on lavalla ihana yhdistelmä rockjumalaa, poptaiteilijaa, indienörttiä ja supersankaria.

Rockabilligt:

Vinyylialbumin kaltaiseksi kaksiosaiseksi teokseksi rakennettu Dödliga klassiker on selväpiirteinen kokonaisuus. Sen hätkähdyttävimmät biisit ovat bowiemaisesti funkkaava Brooklyn Salsa ja meksikolaismausteinen Din Piñata – pirteitä poikkeuksia bändin yleisestä melodia- ja rytmilinjasta. Saattaa olla, että nykien kulkeva Underklassens clown rakentaa analogiaa juuri tästä kulmasta: luokan pelle voi olla myös luokan priimus, eli vaikka bob hundissa on humoristinen puoli, sitä ei kannata aliarvioida.

Johnny Essing, kitara. Kuva: Anna Brånhede.

Johnny Essing, kitara. Kuva: Anna Brånhede.

Rockabilligt on seitsemän minuutin mitastaan huolimatta Dödliga klassikerin intensiivisin biisi, jonka jälkeen loppulevy kuulostaa hillityltä. Matkan päättävät maanläheisesti Hollywood nästa ja siihen temaattisesti liittyvä After-work musik, joissa Öbergin aina vähän epävireinen lauluääni hehkuu inhimillisyyttä. Alun perin vuonna 2009 julkaistun Blommor på brinnande fartygin uutta, lämpöisempää versiota liidättää musiikkileirejä tytöille järjestävän Popkollon kuoro. Se ja Hjärtskärande rätt ovat kappaleita Dödliga klassikerin popeimmasta päästä.

Blommor på brinnande fartyg:

Vaikka bob hund on ahkeroinut julkaisurintamalla koko uransa ajan, Dödliga klassiker onnistuu yllättämään pelkällä olemassaolollaan. Vuonna 2015 ilmestynyt pompöösi konserttitaltiointi #bobhundopera olisi tavallaan ollut looginen ja osuva päätös teatraalisen bändin yli 20-vuotiselle matkalle. Malmön konserttitalossa suuren orkesterin kanssa toteutettuun spektaakkeliin taisi kuitenkin kulminoitua vain yksi puoli tästä taideprojektia muistuttavasta yhtyeestä.

Thomas Öberg – laulu
Johnny Essing – kitara
Conny Nimmersjö – kitara
Mats Hellquist – bassokitara
Jonas Jonasson – kosketinsoittimet
Christian Gabel – rummut

Dödliga klassiker on pitkän linjan bändin varmaotteinen paluu perusasioihin. Onneksi bob hundin viehättävän viisto asenne ja lapsenmielinen anarkistisuus eivät ole kadonneet ajan tuuliin.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

bob hund kotisivu

Levyhyllyt:
bob hund
bob hund (1994)
Omslag: Martin Kann (1996)
Jag rear ut min själ! Allt skall bort!!! (1998)
bob hund sover aldrig (1999, live)
Stenåldern kan börja (2001)
Ingenting (2002)
10 år bakåt och 100 år framåt (2002, singlekokoelma)
Folkmusik för folk som inte kan bete sig som folk (2009)
Det överexponerade gömstället (2011)
Låter som miljarder (2012)
#bobhundopera (2015, live)
Dödliga klassiker (2016)

Bergman Rock
Bergman Rock (2003)
Bonjour Baberiba Pt II (2005)

Dödliga klassiker kirjastosta |
Monihaku Frank

Linkin kautta pääset suoraan maakuntakirjastoihin kohdistuvaan hakuun.
Kysy musiikista
Jos et löydä etsimääsi voit kysyä kirjastonhoitajalta.

bob hund: Dödliga klassiker (2016).

bob hund: Dödliga klassiker (2016).

Christian Gabel, rummut. Kuva: Anna Brånhede.

Christian Gabel, rummut. Kuva: Anna Brånhede.

Jonas Jonasson, kosketinsoittimet. Kuva: Anna Brånhede.

Jonas Jonasson, kosketinsoittimet. Kuva: Anna Brånhede.

Mats Hellquist, bassokitara. Kuva: Anna Brånhede.

Mats Hellquist, bassokitara. Kuva: Anna Brånhede.

Conny Nimmersjö, kitara. Kuva: Anna Brånhede.

Conny Nimmersjö, kitara. Kuva: Anna Brånhede.