Peter Perrett: How The West Was Won – kulttisankarin voitokas paluu

Peter Perrett – How The West Was Won (Domino, 2017)

Peter Perrett: How The West Was Won (2017).Amerikkalaisen myytin mukaan villi länsi vallattiin voimalla ja sitkeydellä. Peter Perrettin (s. 1952) uuden sooloalbumin nimi viittaa siihen ja Amerikkaan ylipäänsä, mutta samalla se tuntuu itseironiselta ja vähän omahyväiseltäkin heitolta. Perrettin The Only Ones -bändiltä jäi aikoinaan länsi valloittamatta, kun se hajosi kesken Yhdysvaltain-kiertueen, mutta hän itse on pitkän väsytystaistelun jälkeen ottanut sielunsa villin laidan hallintaansa. Vuosikymmeniä tuhlannut mies on taas kiinni musiikissa.

How The West Was Won on paitsi Perrettin ensimmäinen soololevy, myös hänen ensimmäinen uutta materiaalia sisältävä julkaisunsa kahteenkymmeneen vuoteen. The Only Ones levytti kolme pitkäsoittoa vuosina 1976–1980. Sen jälkeen Perrett soitti muun muassa Johnny Thundersin So Alonella, mutta upposi niin syvälle aineisiin, että sai tehtyä seuraavan oman albuminsa vasta 1990-luvun puolivälissä. Lyhytikäiseksi jääneen The Onen Woke Up Sticky ilmestyi 1996. Ja sitten vilahti taas yli kaksikymmentä vuotta ennen kuin How The West Was Won tuli.

Viisi albumia neljässäkymmenessä vuodessa on todella vähän, ja silti tai siksi Perrett on kaivertanut nimensä historiaan. Pimeydessä harvakseltaan pilkahteleva uusi musiikki on maalannut romanttisen kuvan boheemista rockrunoilijasta, joka tuhlaa lahjojaan. Perrettin tapauksessa se pitää hyvinkin paikkansa. Hän tuhosi oman uransa huumeilla ja alkoi sitten elättää itseään ja perhettään niin kuin ennen The Only Onesin menestystäkin – myymällä huumeita.

How The West Was Won on klassinen kaksiteräinen miekka. Se on Peter Perrettin albumi, ja Peter Perrett on cool – tai siis oli ennen, mutta onko hän sitä vielä How The West Was Wonin jälkeenkin? Pärjäävätkö kadonneen kulttisankarin kappaleet tässä ajassa? Millaisen uuden albumin tekee kuusikymmentäviisivuotias pahasta keuhkoahtaumataudista kärsivä entinen narkkari ja huumekauppias, joka ei ole tehnyt vuosikymmeniin mitään uutta? Kysymyksiä riittää.

Oikea rivi kuuluu: ”on”, ”pärjäävät”, ”tosi hyvän”. Siinä missä monet vanhat hörhöt ovat levyillään kuin puuhun nostettuja rampoja tarzaneilta, on Peter Perrett How The West Was Wonilla oma teräväkielinen ja tyylikäs itsensä. Hänen lauluäänensä on yhä ihastuttavan poikamainen, ja kertoivatpa kappaleet rakkaudesta tai nykymaailman omituisuuksista (joihin hän ei onneksi pyri musiikissaan mukautumaan), sanoitukset ovat samaan aikaan vaivattoman kepeitä ja merkityksellisiä.

Perrettin simppeleihin sointukiertoihin perustuvissa biiseissä on Lou Reedin ja vanhan New Yorkin punkin viileyttä, glam rockin rehvakkuutta ja Dylanin sävelrunojen salaviisautta. Ikä kuuluu siinä, miten maltillisesti Perrett antaa tunnetta täyteen ladattujen laulujensa purkautua. How The West Was Won on hillitty, tyylikkään vähäeleinen rocklevy. Se ei käy nuoren miehen uhmalla vaan kaiken nähneen tyyliniekan sarkastisella charmilla.

Perrettin tunnetuin kappale on The Only Onesin Another Girl, Another Planet vuodelta 1978:

How The West Was Won osoittaa, että Perrett on saanut elämässään tehtyä muutakin kuin muutaman levyn ja kamakauppaa: häntä säestää nyt bändi, jossa soittaa hänen kaksi poikaansa. Perhesuhteet tuntuvat olevan muutenkin reilassa: How The West Was Wonin toinen single An Epic Story on rakkauslaulu poikien äidille Zena Kakoullille, jonka kanssa Perrett on ollut aviossa jo 47 vuotta.

Kun Take Me Homen kitarat lakkaavat hapuilemasta taivaita ja levy loppuu, ei voi olla miettimättä, kuuleeko maailma herra Perrettistä enää koskaan. Ellei, on How The West Was Won kaunis päätös hänen… No, ei kai sitä voi uraksi kutsua. Peter Perrettillä on ollut elämä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
The Only Ones
The Only Ones (1978)
Even Serpents Shine (1979)
Baby’s Got A Gun (1980)
The One
Woke Up Sticky (1996)
Peter Perrett
How The West Was Won (2017)

Lue lisää:
Antonia, Nina: The One And Only – Peter Perrett, Homme Fatale, 224 sivua. (SAF Publishing 1999).

Peter Perrett: How The West Was Won (2017).

Peter Perrett: How The West Was Won (2017).

Def Leppard: Hysteria – hard rockin valovoimaa

Def Leppard: Hysteria (Phonogram, Bludgeon Riffola, 1987)

Def Leppard: Hysteria (1987).Sheffieldissä vuonna 1977 perustettu Def Leppard julkaisi suurimman menestysalbuminsa kymmenvuotiaana. Brittibändi oli päässyt muutamassa vuodessa pienistä piireistä isojen joukkoon. Samalla ilmaisun kovin ydin läheni. Levy levyltä pyörryttävän melodinen pop yhdistyi mahtipontiseen rokkaamiseen yhä saumattomammin. Hard rockia popularisoineen bändin kolmas albumi Pyromania oli valtava harppaus sekä taiteellisesti että kaupallisesti. Kymmenen vuotta Def Leppardin perustamisen jälkeen yhtye pääsi todella huipulle. Pitkän hiomisen jälkeen julkaistu Hysteria tuli markkinoille kesän -87 lopulla.

Brittiyhtye Def Leppard: Phil Collen (vas.), Rick Savage, Rick Allen, Joe Elliott ja Steve Clark. Kuva kirjasta Halfin & Fricke: Animal Instinct – The Def Leppard Story (1987).

Def Leppard: Phil Collen (vas.), Rick Savage, Rick Allen, Joe Elliott ja Steve Clark. Kuva kirjasta Halfin & Fricke: Animal Instinct – The Def Leppard Story (1987).

80-luvun Def Leppardin albumijatkumossa pyrittiin askel askeleelta eteenpäin. 2010-luvulla voi jo tuntua hassulta ajatella, että alun perin Leppard oli osa brittiheavyn uutta aaltoa The New Wave Of British Heavy Metal. Tietty glam rockin kutsu kuitenkin muutti bändä. Kulmikkaamman heavyn vastapainoisiksi elementeiksi alkoi hivuttautua popilmaisua jo High ‘N’ Dryn (1981) aikaan. Yli 10 miljoonan myyntiin yltänyt Pyromania (1983) toi dramaattisten rockbiisien sovituksiin lisää elementtejä. Neljä vuotta myöhemmin julkaistu Hysteria toi Joe Elliottin antautuvan laulun rinnalle lisää huolellisesti tuotettuja taustalauluköörejä. Nerokkaan kitaradriven kanssa kuultiin paljon synarumpuja ja massiivisen uljaita sovituksia koskettimille.

Hysterian tekeminen oli poikkeuksellisen aikaavievää. Tuottajalegenda Jim Steinmanin kanssa tehty työ lähti käyntiin nihkeästi. Äänitykset aloitettiin alusta, jälleen Robert John “Mutt” Langen kanssa. Lange onnistui viemään Def Leppardin soundia yhä modernimpaan suuntaan. Luomis- ja tuotantotyön rinnalla aikaa otti traaginen onnettomuus. Uuden vuoden aattona 1984 rumpali Rick Allen menetti auto-onnettomuudessa vasemman kätensä. Vastoin odotuksia Allen palasi rumpujen ääreen. Sitkeällä työllä ja erikoisvalmisteisella rumpusetillä hän pystyi soittamaan täysipainoisesti. Oikean käden apuna Allen käytti molempia jalkojaan.

Voiko soundeja viilata liikaa? Miten loppuun asti hiottu rockalbumi saadaan hengittämään? Sliipattu Hysteria on kliininen vain periaatteessa. Langen Hysteria-työssä voi kuulla yhtä lailla The Carsin kuin AC/DC:n ja Foreignerin kanssa käytettyjä toteutustapoja. Soundi on suuri, mutta äänikuvan erittelevä instrumentaatio luo tilaa. Harkittu tuotantotyö saa musiikista esiin parhaat puolet: laajakuvamaisessa äänimaisemassa kiehtovat yksityiskohdat limittyvät yhteen. Draaman kaaret täydentyvät huippuunsa, biisi kerrallaan. Hysterian yli tunnin matka on kuin katsoisi kaleidoskooppiin suurennuslasilla.

Hysterian musiikillinen vetovoima perustuu huippuluokan tuotantotyön lisäksi äärimmäisen taipuisaan ja kekseliääseen sävellystyöhön. Biisien mahtailu hieman korneine teksteineen on suorastaan vastustamatonta voittokulkua. Vilpittömän oloiset biisit hengittävät rakkautta musiikkiin. Tällaisen rakkauden vastaanotto toi Def Leppardille lopullisen läpimurron.  Ensimmäinen single Animal on täydellisyydessään uskomaton pala raskasta popmagnetismia.

Hysterian aloitusraita Women uhkuu hidasta voimaa. Pitkää ja mahtailevaa raitaa kantaa lihaksikas soundi. Se junttaa läpi kaiken, mutta kitaristit Steve Clarkin ja Phil Collen mahtuvat hyvin framille. Raketin lailla käyntiin purskahtava Rocket on mahdottoman sujuvaa 80-lukulaista glam rockia. Elliott mainitsee vaikutteensa reilusti: tekstissä vilahtavat viittaukset britti-ikoneihin The Beatles, The Rolling Stones, David Bowie ja Elton John. Leppardin musiikillisesti kiinnostava tarve trippailla riskirajoilla kuuluu biisin puolivälin jälkeen: imukkaan rytmiraidan ylle rakentuvaa äänikollaasia pidetään yllä pitkään. Jännite säilyy, vaikka kertsiin palataan bridgen kautta vasta aivan lopussa.

Nimikappale Hysteria on ansiokas balladi. Raskaankevyt tunnelma tuo mieleen Langen tuottaman Foreigner-albumin ja sen hiturit. Hysterian kenties kuuluisin raita Pour Some Sugar On Me tehtiin sessioiden loppusuoralla. Vihjaileva remellys on välillä kaatua soundirakenteluun, mutta se on osa biisin viehätystä. Biisistä kasvaa ikoninen kesähitti, joka hymyilyttää yhä.

B-puolen avaava Gods Of War on Def Leppardia vaikuttavimmillaan. Kitaristi Clarken bravuuriksi nouseva sävellys on klassikko. Huumava outro kulkee kuolemattoman kitarakuvion varassa läpi sodan soundtrackin kun Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin kuuloiset poliitikot latelevat stereokuvaan litanioita hyökkäyksen välttämättömyydestä. Lopputulos on häikäisevä.

Hysteria nousi Britannian listaykköseksi elokuussa -87. Yhdysvaltojen myynti kasvoi hitaammin. Wikipedian mukaan paikka kärjessä saavutettiin vasta liki vuosi albumin julkaisusta. Suosion asteittaiseen kasvuun vaikutti erityisesti listakakkoseksi noussut Pour Some Sugar On Me. Peräti seitsemän US-singlen sarjan viides lohkaisu Love Bites ylsi ykköseksi. Hysterian myyntiluvuiksi kerrotaan huikeat 25 miljoonaa kappaletta.

Kekseliäisyyden, tyylitajun, tuotantotyön ja erinomaisten sävellysten keskiössä Def Leppardista kasvoi hetkeksi hard rockin 10cc. Hysterian nerokkain elementti lienee biisien bilettävä ja yhtäaikainen mietteliäs imu. Se ominaisuus, joka viettelee ja panee ajattelemaan. Se vie hard rockin klassikon kuolemattomien sarjaan.

Joe Elliott – laulu
Steve Clark – kitara
Phil Collen – kitara
Rick Savage – bassokitara
Rick Allen – rummut
Tuottaja: Robert John “Mutt” Lange

Hysteria kisaa aina kiihkeästi vuoden 1987 raskaamman rockin parhaimmistossa, jossa mukana ovat mm. Electric (The Cult), 1987 (Whitesnake), Permanent Vacation (Aerosmith), Crazy Nights (Kiss), Sacred Heart (Dio), Tattooed Beat Messiah (Zodiac Mindwarp), Garage Days Re-Revisited (Metallica) ja debyyttialbumin Appetite For Destruction julkaissut Guns N’ Roses. Huomiota herätti myös Death Angel: teini-ikäisten muusikoiden tekemä The Ultra-Violence on huikea.

Hysterian jälkeen Def Leppardin tarina jatkui albumilla Adrenalize, jota hiottiin vielä Hysteraakin pidempään. Kitaristi Steve Clark oli mukana äänityksissä, mutta ei nähnyt lopputulosta. Clark kuoli tammikuussa 1991 vain 30 vuoden ikäisenä.

* * *

Hysteria julkaistiin alun perin elokuussa 1987. Laajennettu 2CD-painos vuodelta 2006 on mainio lisä Leppard-saagaan. Hysterian jatkoksi sijoitetut B-puolet ovat kiinnostavia. Erityisesti I Wanna Be Your Hero ja Ring Of Fire kulkevat hienosti. Toisen CD-levyn remixit ja livebiisit täydentävät Hysteriaa. Deluxe Editionin tekstivihkoon esseen kirjoitti David Fricke. 80-luvun Leppardia ei ole Spotifyssa (tilanne 6/2017) eli kysy levyjä ja luettavaa kotikirjastostasi.

Muista boksi:
30-vuotisjuhlan aikaan elokuussa 2017 Hysteria saa uudet uusintajulkaisut. “Normipainosten” (3CD, 2LP) lisäksi luvassa on Super Deluxe Edition 5CD/2DVD. Laajin laitos sisältää levyjen rinnalla peräti neljä kirjaa ja julisteen.

Tuomas Pelttari

Def Leppard kotisivu

Def Leppard pitkäaikaisimmassa kokoonpanossaan: Vivian Campbell (vas.), Joe Elliott, Rick Savage, Rick Allen, Phil Collen. Kuva: Ash Newell Photography | Def Leppard kotisivu.

Def Leppard pitkäaikaisimmassa kokoonpanossaan: Vivian Campbell (vas.), Joe Elliott, Rick Savage, Rick Allen, Phil Collen. Kuva: Ash Newell Photography | Def Leppard kotisivu.

Levyhyllyt:
On Through The Night (1980)
High ‘N’ Dry (1981)
Pyromania (1983)
Hysteria (1987)
Adrenalize (1992)
Slang (1996)
Euphoria (1999)
X (2002)
Yeah! (2006)
Songs From The Sparkle Lounge (2008)
Def Leppard (2015)

Lue lisää:
Blows, Kirk: Hammered – Heavy Tales From The Hard-Rock Highway, 192 sivua.(Plexus, 2012).
Collen, Phil: Adrenalized – Life, Def Leppard And Beyond, 256 sivua. (Bantam, 2015)
Fricke, David & Halfin, Ross: Animal Instinct – The Def Leppard Story, 144 sivua, (Zomba Books, 1987).
Halfin, Ross: Def Leppard – The Definitive Visual History, 225 sivua. (Chronicle Books, 2011).

David Fricke & Ross Halfin: Def Leppard – Animal Instinct (1987).

David Fricke & Ross Halfin: Def Leppard – Animal Instinct (1987).

 

Def Leppard: Hysteria (1987).

Def Leppard: Hysteria (1987).

 

Mara Balls: Elävä kivi – Ex-jytämimmin mahtava tulipallo

Mara Balls – Elävä kivi (Maran Lafka/Stupido Records, 2017)

Mara Balls: Elävä kivi (2017).Jos kivi on rock, on Mara Balls antanut toiselle albumilleen oikean nimen. Elävä kivi nimittäin kuuluu niihin yhä harvemmin ilmestyviin julkaisuihin, joilla rockmusiikki ei kuulosta väljähtyneeltä ja kangistuneelta kertaukselta vaan väkevästi elävältä musiikilta.

Muusikko ja taiteilija Maria Mattila loi Mara Balls -hahmon vuonna 2014 Tampereen nyttemmin puretussa alakulttuurihautomossa Keltaisessa talossa, kun perusti Jukka ja Jytämimmit -yhtyeen Jukka Nousiaisen ja Sini ”Raaka-Gini” Mäenpään kanssa. Taajaan diggailtu trio hajosi puolentoista vuoden keikkailun jälkeen, ja Mara Balls alkoi elää omaa elämäänsä. Ex-jytämimmi ryhtyi sooloartistiksi yhtä urheasti kuin oli tarttunut instrumenttiinsa Nousiaisen bändin ensitreeneissä (sitä ennen hän ei ilmeisesti ollut koskaan soittanut bassoa bändissä).

Mara Balls. Kuva: Teemu Laukkarinen.

Mara Balls. Kuva: Teemu Laukkarinen.

Miehekkäästi nimetyn naisellisen hahmon keväällä 2016 ilmestynyt Vuorten taa oli vähän tuhruinen ja kypsymätön soolodebyytti, joka jätti odottamaan santsia. Kitaristi-vokalisti Mara Balls lauloi sillä sekä suomeksi että englanniksi, mikä ei ollut kovin optimaalinen ratkaisu. Kahden kielen tähden kokonaisuus jäi epäselväksi, ja levyn suomenkieliset biisit tuntuivat persoonallisemmilta, merkittävämmiltä ja henkilökohtaisemmilta kuin englanninkieliset.

Elävä kivi on loogista jatkoa Mattilan musiikilliselle kehitykselle, jossa Nousiaisen jytäyhtye näyttäytyy enää pelkkänä merkittävänä poikkeuksena tyylistä. Mara Ballsin kakkosalbumi kuuluu samaan huuruiseen ja surisevaan stoner rock -trippiin, jolle Mattila lähti kauan ennen sivupersoonansa syntymää. Hän soitti samanhenkistä kamaa Foxy Flammable -yhtyeessä jo kymmenen vuotta sitten ja sen jälkeen Shoraidersin kitaristi-laulajana Maria Morjesina. Eikä noista ajoista kovin kauas ole tultu: Mara Ballsin yhtyeessä soittaa rumpuja Shoraiders-mies Antti Palmu.

On pakko ajaa:

Elävän kiven tehokkaan primitiiviselle tuotannolle ja pöriseville ja maukuville kitararaidoille voisi etsiä vertailukohdiksi kaikenlaisia fuzzia, wahia, aineita, autotalleja ja aavikkomaisemia suosivia amerikkalaisyhtyeitä, mutta se tuntuu turhalta. Mara Ballsilla on tässä rockin kehyksessä aivan oma juttunsa, jonka ymmärtää paremmin kuuntelemalla musiikkia kuin tutkimalla rautalankamalleja.

Ainoalta järkevältä verrokilta tuntuu Vuorten taa, ja sen rinnalla Elävä kivi on paljon aromikkaampi satsi. Maran skaala on entiseen nähden mieletön – hän on kirjoittanut levylleen niin hauraita tunnelmapaloja (Älä mee siihen taloon joka palaa, Tuulee) kuin säälimättömiä rockpiiskauksia (Metsä omistaa meidät, On pakko ajaa). Poliittisimmillaan Balls on julistuksellisessa ja lyhyessä Valtio ostaa sinut -biisissä ja eeppisimmillään albumin päättävällä hartaalla nimiraidalla.

Tuulee:

Elävällä kivellä Balls on viisaasti luopunut vieraskielisistä sanoituksista. Sama terästyminen ja selkiytyminen kuuluu musiikissakin. Trio rokkaa ruoto suorassa, ja Maran äänessä on uutta voimaa ja sävykkyyttä. Hän laulaa entistä varmemmin, pehmeämmin ja raaemmin ja kuulostaa todella hyvältä. Aina ihmisääntä ja sanoja ei tarvita lainkaan: levyn innostavimpiin ja tanssittavimpiin hetkiin lukeutuu valloilleen päässeen fonistin riivaama instrumentaali Maravishnu, joka hurmaa ensin hallitulla etnogroovella ja sitten stoogesjatsaavilla hillittömyyksillä.

Elävä kivi on iso harppaus artistille. Tekstit maalaavat kirjoittajansa mielenmaiseman, ja ääniaaltojen harjalla kuohuu luonnon, ulottuvuuksien, elämän ja rock’n’rollin sanaton mystiikka. Levyn kuultuaan ymmärtää, miksi sen julkaisukeikka järjestettiin planetaariossa. Mara rokkaa isojen asioiden äärellä.

Aapo Palonen – bassokitara, kongat
Antti Palmu – rummut
Maria Mattila – kitara, laulu
Sami Sippola – saksofoni
Sini Mäenpää – valokuvat

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Jukka ja Jytämimmit: Jytää vaan (Keltaiset Levyt, 2015)
Mara Balls: Vuorten taa (Maran Lafka, 2016)
Mara Balls: Elävä kivi (Stupido Records, 2017)

Lue lisää:
Mara Balls kotisivu
Facebook

Noitalinna Huraa! Kalan silmä – ainutlaatuista kotikutoisuutta

Noitalinna Huraa! – Kalan silmä (Megamania, 1988)

Noitalinna Huraa! Kalan silmä (1988).Pop kukoistaa kaupungin valoissa, siellä, missä elämä sykkii. Skenet porisevat pirteimmin paikoissa, joissa on paljon ihmisiä.

On se niinkin, mutta lauma myös muokkaa kaltaisekseen. Syntyy tusinoittain samanhenkisten ihmisten samankuuloisia ja -näköisiä bändejä, joiden pienistä piirileikeistä lähtee ääntä mutta ei välttämättä koidu mitään kertomisen arvoista.

Niin kuin sisukkain kukkanen puskee asfaltin raosta päin valoa, nousevat topakimmat tekijät sieltä, mistä niille ei arvaisi löytyvän sijaa ollenkaan. Mainitaan nyt vaikka Utajärven 22-Pistepirkko, Tyrnävän Jolly Jumpers, Pihtiputaan Ratsia ja etenkin Noitalinna Huraa!, joka tuli Peräseinäjoelta – paikkakunnalta, joka on nimensäkin puolesta perin kaukana ytimestä.

Kurja kissa Kalan silmä -levyltä:

Sari Peltoniemen, Antti Tammelan, Hannu Sepposen ja Reijo Kärhän Noitalinna Huraa! pysyi samassa kokoonpanossa koko uransa ajan. Se keksi nimensä lapsen piirustuksesta ja avasi pelin omakustannesinglellä vuonna 1985. Seuraavana vuonna Pygmi-levymerkki kiinnostui erikoisesta yhtyeestä ja kustansi sille albumin, jonka nimeksi tuli hauskasti Hulalalaa.

Omalaatuista vaihtoehtopoppia soittaneen Noitalinna Huraan tyyli ei välittynyt ensimmäiselle pitkäsoitolle bändin tarkoittamalla tavalla, mutta levy lupaili silti suuria. Näillä lakeuksilla eksoottiset vaikutteet (mm. The Velvet Underground), sykähdyttävät melodiat, mahdollisimman vähän rokkaavat sovitukset sekä satujen, lasten ja myyttien viehkoista maailmoista nouseva tunnelma tekivät Noitalinna Huraasta yhtyeen, jonka kaltaista Suomessa ei ollut.

Vetinen Poppanen Kalan silmä -levyltä:

Kun Pygmi lopetti toimintansa, Noitalinna Huraa! teki sopimuksen Megamanian kanssa. Yhtiön takana olivat Love Records- ja ja Johanna Kustannus -yhteyksistä tutut Atte Blom ja Pekka Aarnio, joiden taidetta arvostavassa huomassa peräseinäjokelaiset olivat kuin kotonaan. Noitalinna Huraa! äänitti toisen albuminsa Kalan silmän Karjaan Westside-studiolla vuoden 1987 jälkipuoliskon aikana. Tuottaja Martti ”Mara Ujo” Kososen johtamissa sessioissa musiikin lempeä lumous siirtyi äänilevylle haihtumattomana.

Kalan silmästä tuli monipuolinen mutta linjakas albumi. Günter Grassin Peltirumpu-romaanista tutun saksalaisen piirileikin (”Ist die schwarze Köchin da?”) mukaan nimetty Musta köksä yhdisteli vaihtoehtorockia ja sähköistä bluesia. Ronskisti revitelty Kurja kissa, kanteen vahingossa Kissanpojaksi muutettu Kissapoika ja twang-vaikutteinen Toivomustynnyri olivat Noitalinnaa suoraviivaisimmillaan, mutta niissäkin bändi pysytteli ilahduttavan kaukana Amerikan-meiningistä.

Melodinen Vetinen Poppanen oli kuin radiosoittoon tehty, ja sitäkin hohtavampi popkyynel on levyn avausraita, jonka kaikki tuntevat: Pikkuveli on muutoksesta ja viattomuuden menettämisestä kertova klassikko. Sen sanomaan kiteytyy jotakin olennaista Noitalinna Huraasta, joka jotenkin onnistui löytämään ja tuomaan musiikkiinsa sen kaiken mahdolliseksi tekevän lapsenmielisyyden, jonka useimmat aikuiset ovat kadottaneet. Ja vieläpä niin, ettei se vaikuttanut teennäiseltä.

Pikkuveli livenä Yölinja-ohjelmassa vuonna 1988:

Noitalinna Huraan hienous oli monen pienen asian summa. Osa sitä on se, miten Sepposen mieleenpainuvat mutta kosiskelemattomat sävellykset kohtasivat Peltoniemen sympaattisen laulutyylin ja naiivit mutta viisaat sanoitukset. Sitä oli myös lempeästi ujeltavissa uruissa, Kärhän tyylikkäässä kitaransoitossa, Tammisen ja Sepposen epävarmoissa tulkinnoissa sekä siinä, miten soittajat vaihtelivat instrumentteja keskenään pikkujutuista piittaamatta. Paljon hienoutta oli siinä, miten vapaasti hiljaisuus sai soida Noitalinna Huraan soundissa.

Kiehtovimmillaan Kalan silmä oli kappaleissa, joissa Noitalinna Huraa! kietoi yhteen toisiaan täydentäviä, vastakohtaisia elementtejä. Sellaisia biisejä ovat mystinen Kaikki valot, joka olisi huumeisemmin sovitettuna sopinut Sielun Veljille, seesteinen Onkija, jonka kepeiden sävelten tahdissa tanssii kuolema, sekä Valaan laulu, jota vetovoimainen bassokuvio hinaa utuisen äänimaiseman halki.

Noitalinna Huraa! Provinssirockissa vuonna 1990:

Noitalinna Huraa! lopetti toimintansa vuonna 1993 tehtyään neljä albumia. Nyttemmin Tamminen soittaa vanhan kappaleen mukaan nimetyssä Musta köksä -yhtyeessä. jolle Peltoniemi on kirjoittanut sanoituksia. Laulajatar on kirjoittanut Noitalinna Huraan jälkeen paljon muutakin: hän on palkittu lasten- ja nuortenkirjailija. Peltoniemen tavoin myös Sepponen on tehnyt töitä Mustan köksän kanssa ja taidetta lapsille. Hän vaikuttaa lastenmusiikkiyhtye Orffeissa.

Nyt Noitalinna Huraa! on jälleen ajankohtainen. Svart Records on julkaissut koko sen tuotannon Kaikki noidat linnassa -nimisellä boksilla, ja jotta loppu olisi enemmän kuin historiaa, on yhtye aktivoitunut ainakin joksikin aikaa. Uusi ep Roskaprinssi ilmestyi hiljattain saman levy-yhtiön kautta.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt
Hulalalaa (Pygmi, 1986)
Kalan silmä (Megamania, 1988)
Varjotarha (Megamania, 1989)
Kolinaa (Megamania, 1991)
Riittäähän noita linnassa (kokoelma, Megamania, 1997)
Kaikki noidat linnassa (kokoelma, Svart Records, 2017)

Lue lisää
Sari Peltoniemen kirjoja
Miehestä syntynyt (Atena, 2014)
Haltijan poika (Tammi, 2013)
Gattonautti ja muita arkisatuja (Tammi, 2012)
Kuulen kutsun metsänpeittoon (Tammi, 2011)
Kissataksi (Tammi, 2010)
Hämärän renki (Tammi, 2009)
Soita minulle, Kukka Kaalinen (Tammi, 2008)
Suomu (Tammi, 2007)
Kerppu ja tyttö (Tammi, 2007)
Ainakin tuhat laivaa (Tammi, 2005)
Kukka Kaalinen pulkassa (Tammi, 2004)
Kummat (Tammi, 2003)
Kukka Kaalinen koulutiellä (Tammi, 2002)
Hirvi (Tammi, 2001)
Löytöretkeilijä Kukka Kaalinen (Tammi, 2000)

Noitalinna Huraa! Kalan silmä (1988).

Noitalinna Huraa! Kalan silmä (1988).

Pink Floyd: A Momentary Lapse Of Reason – rentoa jatkoaikaa huipulla

Pink Floyd: A Momentary Lapse Of Reason (Pink Floyd Music, EMI Records, 1987)

Pink Floyd: A Momentary Lapse Of Reason (1987).Yllätys oli melkoinen kun David Gilmourin kitara soi radiossa vuonna -87 nimen Pink Floyd alla. Kahdeksan vuotta The Wall-tuplalevyn ja neljä The Final Cutin jälkeen markkinoilla todella oli bändin tuore studioalbumi. Tilanne tuntui kutkuttavana monin tavoin. Jo 1970-luvun puolivälistä lähtien suvereenina musiikillisena johtajana kunnostautunut Roger Waters oli riitautunut bändikavereidensa kanssa. Lopulta yksi oli poissa. Gilmour ja Nick Mason olivat Richard Wrightin avustamana kolmisin Pink Floyd. Millainen olisi yhtyeen musiikillinen jälki ilman Watersia? Progea vai mainstreamia keskitien rokkia? Kenties yhtä suuri menestys kuin ajanhenkinen ja ällistyttävän kaupallinen Genesis-levy Invisible Touch?

Pink Floyd nousi yhdeksi maailman tunnetuimmista bändeistä The Dark Side Of The Moonin ja sen jälkeen tehtyjen levytysten ansiosta. Waters sävelsi määrätietoisesti eikä välttämättä tarvinnut kovin paljon apua työhönsä. The Final Cut (1983) oli jo lähellä olla Watersin sooloalbumi, niin vähän Gilmour ja Mason olivat mukana. Kosketinsoittaja/laulaja Richard Wright (1943–2008) oli jäänyt bändistä jo aiemmin. Kahdentoista studioalbumin jälkeen oltiin hajoamispisteessä.

Kuka saisi pitää nimen Pink Floyd? Gilmour ja Mason saivat oikeuden nimen, Waters sai itselleen konseptin The Wall. Soolouran sijaan kitaristi/laulaja Gilmour halusi viedä Pink Floydin askeleen eteenpäin. Mukaan tulivat rumpali Nick Mason ja The Wallin tuottaja Bob Ezrin. Näytön paikka oli ilmeinen, sillä Gilmourin soololevyltä About Face (1984) jäi tuottaja Ezrinin kanssa paljon petrattavaa. Alun perin Gilmourin tulevalle sooloalbumille suunnattua materiaalia tuotettiin huolellisemmassa yhteistyössä. Sävellyksiä olivat mukana tekemässä Ezrin, Anthony Moore ja Roxy Musicin kitaristi Phil Manzanera.

Syksyksi -87 julkaistu Pink Floydin paluualbumi pakattiin komeisiin Storm Thorgersonin suunnittelemiin kansikuviin. Mietteliäs ja virtaviivaistunut rockpoljento nojaa vahvasti Ezrininin tunnelmanluontiin. Levy alkaa soutamisen äänillä ja samplemaisella puheensorinalla, ja kohoaa pariksi minuutiksi pastoraalisiin kosketinsoitintunnelmiin. Gilmourin krominhohtoinen kitarasoundi virittelee elonmerkkejä. 80-lukulaista estetiikkaa kuullaan singleraidalla Learning To Fly. Sitä komistaa uskallusta ja leap of faith -sanomaa viestivä video.

Watersin tiukasti vaalima purevuus ja saarnamiehen elkeet ovat poissa. Gilmourin vahvuudet laulajana kannatti tuoda esiin. Hänen äänensä maalaa maisemia kaihoisan kauniisti, aivan toisin kuin Watersin viiltävä realismi. Poissa on myös Pink Floydissa vallinnut teemallisuus. Tilalla on enemmän omillaan olevia teoksia.

Gilmour taitaa rockhymnin rakentamisen. On The Turning Away lähtee liikkeelle koskettimien ja akustisen kitaran rauhassa. Onnistuneen mahtipontinen sävel istuu erinomaisesti kaiutettujen rumpujen, kitarasoolojen ja riipivän urkuvärinän maailmaan. Hymni voimaantuu entisestään kun Pink Floydin tavamerkkinen tempon tuplaus tapahtuu.

Synaperkussioiden avittama Yet Another Movie saattoi hämmentää aiempaan Floyd-soundiin tottuneita. Hitaasti pulppuava mahtipontisuus on jälleen läsnä, ehkä möhkälemäisempänä kuin Floydilla koskaan. Tempon edestakaiset muutokset kääntävät tunnelmaa juuri oikealla hetkellä. Taustalla kuuluvat lähes huomaamattomat puheosuudet ovat periaatteessa korneja, mutta luovat jännitettä.

B-puolen keskivaiheen A New Machine kertoo karua kieltä. Jostain lakonian ja hädän puolivälistä kuuluu David Gilmour:

– I have always been here
I have always looked out from behind these eyes
It feels like more than a lifetime.

– Do you ever get tired of the waiting?
Do you ever get tired of being in there?
Don’t worry, nobody lives forever
Nobody lives forever.

Terapeuttinen ote lävistää biisiä muutenkin. Kireä jousi kirskuu läpi mahtailevan musiikin. Se ikään kuin tyytyy osaansa, mutta todella tyytyväisenä. Päätösraita Sorrow’n surumielisenä viestinä tuntuu olevan väistämättömyys: bändin on jatkettava vaikeiden raastupajuttujenkin läpi omaan suuntaan. Watersin bassokuviot korvaa konemainen hypnoosi. Se toimii hienosti, vaikka onkin valovuosien päässä Floydin 60-luvun psykedelisorgaanisesta alkutuotannosta. Sorrow toi Gilmourin käsiin vahvan alustan jumalaiselle kitaroinnille. Lopputulos on hengittävä kokonaisuus, rasittavan pönötyksen vastakohta.

Pink Floyd saavutti albumillaan paljon. Maailmankiertue sai valtavasti yleisöä. Keikat olivat monille ainut livekontakti Pink Floydin musiikkiin. Kesäkuussa -89 bändi teki keikan myös Lahdessa. Konsertit olisivat varmasti onnistuneet ilman Momentary Lapsea, mutta uusi materiaali toi livebändille itseluottamusta. Livetupla Delicate Sound Of Thunder dokumentoi kunnon bändin, ei rahantekokonetta.

David Gilmour – kitara, laulu, kosketinsoittimet, sekvensserit
Nick Mason – rummut, efektit

Richard Wright – piano, laulu, Kurzweil, Hammond-urut
Tony Levin – bassokitara, Stick
Jim Keltner – rummut
Steve Forman – lyömäsoittimet
Jon Carin – kosketinsoittimet
Tom Scott – alttosaksofoni, sopraanosaksofoni
Scott Page – tenorisaksofoni
Carmine Appice – rummut
Pat Leonard – syntetisaattorit
Bill Payne – Hammond-urut
Michael Landau – kitara
John Halliwell – saksofoni
Darlene Koldenhaven – taustalaulu
Phyllis St. James – taustalaulu
Donnie Gerrard – taustalaulu
Tuottajat: Bob Ezrin & David Gilmour

Bändin diskografiassa A Momentary Lapse Of Reason jää ilman hyvää vertailukohtaa. Tutustumisen yhteydessä voi tarkastella pariakin Watersin levytystä samoilta ajoilta. The Pros & Cons Of Hitch-hiking ja soundtrack When The Wind Blows saivat kesällä -87 jatkoksi modernilta kuulostavan albumin Radio K.A.O.S. Myös Waters otti osansa läpitunkevan 80-lukulaisesta tuotantoestetiikasta. A Momentary Lapse Of Reason sai uuden vinyylijulkaisun tammikuussa 2017, osana huippuluokan remasters-sarjaa.

Pink Floydin tarina jatkui vuonna 1994 julkaistulla levytyksellä The Division Bell. Viimeisin käänne studiosta on pääosin instrumentaalinen albumi The Endless River. Gilmour on pitänyt yllä verkkaista ja varsin tasokasta soolouraa, samoin Waters.

Tuomas Pelttari

Levyhyllyt:
Pink Floyd | studioalbumit
The Piper At The Gates Of Dawn (EMI, 1967)
A Saucerful Of Secrets (1968)
More (1969)
Ummagumma (1969)
Atom Heart Mother (1970)
Meddle (1971)
Obscured By Clouds (1972)
The Dark Side Of The Moon (1973)
Wish You Were Here (1975)
Animals (1977)
The Wall (1979)
The Final Cut (1983)
A Momentary Lapse Of Reason (1987)
The Division Bell (1994)
The Endless River (2014)

Studioalbumien sarjasta on julkaistu kaksi kattavaa CD-boksia: Oh By The Way (2007) sekä Discovery (2011). Kysy bokseja ja kirjallisuutta kotikirjastostasi.

Lue lisää:
Blake, Mark: Pigs Might Fly – The Inside Story Of Pink Floyd. (Aurum, 2007)
Blake, Mark: Pigs Might Fly – The Inside Story Of Pink Floyd, 448 sivua. (Aurum Entertainment, laajennettu painos, 2013)
Harris, John: The Dark Side Of The Moon – The Making Of The Pink Floyd Masterpiece, 186 sivua. (Fourth Estate, 2005).
Mason, Nick: Inside Out – A Personal History Of Pink Floyd, 384 sivua. (Phoenix, 2005)
Mason, Nick: Inside Out – A Personal History Of Pink Floyd, 416 sivua. (Weidenfeld & Nicolson, päivitetty painos, 2017)
Pajuniemi, Matti: Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 1967–1979, 384 sivua. (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 2013).
Romano, Will: Mountains Come Out Of The Sky – The Illustrated History Of Prog Rock, 246 sivua. (Backbeat Books, 2010).
Schaffner, Nicholas (J. Pekka Mäkelä, kääntäjä): Pink Floydin odysseia, 511 sivua. (Johnny Kniga, 2006).
Snider, Charles: The Strawberry Bricks Guide To Progressive Rock, 362 sivua. (Strawberry Bricks, 2007).
Whiteley, Sheila: The Space Between The Notes – Rock And The Counter-Culture, 118 sivua. (Routledge, 2002).

Katso DVD:
Pink Floyd: Pink Floyd In Concert – Delicate Sound Of Thunder, 91 min. (Pink Floyd (1987), Picture Music International, 1989).

Pink Floyd kotisivu

Pink Floyd: A Momentary Lapse Of Reason (1987).

Pink Floyd: A Momentary Lapse Of Reason (1987).