The Dogs D’Amour: The State We’re In – koiruuksia Suomenmaalla

The State We’re In (Kumibeat, 1984)

The Dogs d'Amour: The State We're In (1984).Ne, jotka tietävät Dogs D’Amourin, tietävät yleensä sellaisia biisejä kuin How Come It Never Rains ja Satellite Kid, jotka julkaistiin 1980-luvun lopulla bändin menestyneimmillä albumeilla. Bändin tarinan paremmin tuntevat muistavat myös, että rakkauden koirain tassunjäljet kulkivat Suomen kautta.

Ensimmäisen kontaktin maahamme Dogs D’Amour sai vuonna 1982, kun bändin tuleva pomo Tyla näki Hanoi Rocksin keikalla Lontoossa. ”Andy McCoy pummasi multa röökiä koko illan ja sanoi, että mun pitäisi perustaa bändi, koska näytin hyvältä”, Tyla kertoo kirjassani Hanoi Rocks – All Those Wasted Years. ”Olin silloin perustamassa Dogs D’Amouria, laulaja vain puuttui… Ja varmaan tiedätkin, mitä sitten tapahtui.”

Tapahtui niin, että Timothy ”Tyla” Taylor alkoi kasata rock’n’roll-bändiä, joka soittaisi hänen biisejään. Basistiksi hän löysi Karl Watsonin, jonka silloinen lankomies sattui olemaan tunnettu rockaktiivi Kimmo Miettinen. Dogs D’Amourin varhainen kokoonpano teki demoäänityksiä, jotka vuonna 1984 kantautuivat Miettisenkin kuultavaksi. Hilseen ja Rumban perustajanakin tunnettu suomalainen oli hiljattain käynnistänyt Kumibeat-levy-yhtiön ja tarjosi Dogs D’Amourille albumidiiliä.

Kumibeat teki läheistä yhteistyötä Poko Rekordsin kanssa, ja Pokon pomon Epe Heleniuksen mielestä valokuvissaan hyvin hanoimaiselta vaikuttanut Dogs D’Amour pörröpäisine, tiukkapöksyisine ja nokisilmäisine soittajineen vaikutti lupaavalta sijoitukselta suomalaiselle levy-yhtiölle. Dogs D’Amour puolestaan tunsi Suomen Hanoi Rocksin kotimaana, mikä ei ainakaan vähentänyt nuorukaisten innostusta lähteä sinne rokkaamaan.

The Dogs D'Amour.

The Dogs D’Amour.

Lontoolaiset siis suostuivat oikopäätä tekemään Dogs D’Amourin debyyttialbumin Kumibeatille – ja lontoolaisilla tarkoitetaan tässä Tylaa ja Watsonia, sillä muille Dogs D’Amourin demoilla soittaneille muusikoille kuukauden mittainen levytys- ja keikkareissu Suomeen ei sopinut. Lähtöön oli aikaa enää kaksi viikkoa, kun bändi etsi vielä rumpalia ja laulajaa. Gunslingers-yhtyeen keikalla Tyla pyysi sen rumpalia Paul Hornbya liittymään Dogs D’Amouriin ja lähtemään Suomeen, mihin tämä suostuikin. Laulajaksi Tyla päätti ryhtyä itse. Toiseksi kitaristiksi saatiin Dave Kushworth, jota suositteli yhteinen ystävä ja kulttiartisti Nikki Sudden.

”Seuraavalla viikolla me kokoonnuimme pubissa Waterloossa – minä, Karl, Hornby ja Kushworth”, Tyla muisteli nettisivuillaan. ”Otimme valokuvia ja paljon kokaa ja soitimme How Do You Fall In Love (Againin) kerran treeneissä. Se oli siinä. Taksi!”

The State We’re In -albumin äänitti Roger Renwall Karjaalla WestSide Studiossa keväällä 1984. Tuottajana toimi Costello Jones, jonka Popeda-fanit tuntevat Costello Hautamäkenä. Bändi ei ollut soittanut yhdessä oikeastaan lainkaan ennen Suomeen lähtöään, joten ensimmäiset studiopäivät jouduttiin uhraamaan treenaamiseen. Siitä huolimatta tulosta syntyi yllättävänkin nopeasti. Tylan biisit olivat hyviä, ja bändi otti ne haltuun osapuilleen aikataulussa. Pienelle tauolle yhtyeen opasti Suomen poliisi, joka ilmaantui studiolle kyselemään työlupia, joita bändiltä ei lainkaan löytynyt. Dogs D’Amour palasi Lontooseen noutamaan tarvittavat paperit ja palasi saman tien Karjaalle töihin. Sillä välin suomalainen lehdistö piti huolen siitä, että ”Huippubändi Englannista” sai kaipaamaansa julkisuutta.

Dogs D’Amour olisi hyvin voinut menestyä jo The State We’re Inillä – bändin rakastettavimmat piirteet olivat vahvasti läsnä jo sillä. Tyla kirjoitti bluesrockin ja glampunkin hengessä rappioromanttisia ja karun runollisia kappaleita, joissa oli mieleenpainuvia melodioita sekä samaistumisen paikkoja, syvyyttä, herkkyyttä, sielua ja älyäkin. Oma viehätyksensä oli bändin itseironisessa huumorintajussa, joka blandasi kohtalokasta ryyppyrockia sopivalla määrällä huolettomuutta.

Saatuaan levyn valmiiksi Dogs D’Amour teki Suomessa kiertueen. Häthätää kootulla ryhmällä ei ollut kokemusta keikkailusta eikä paljon biisejäkään, mutta kun setissä oli sellaisia unohdettuja klassikkoja kuin Wired And Wide Awake, Heroine, The State I’m In ja Unconscious Boy, laatu korvasi määrän. Haparointi väheni (ainakin tiettyyn rajaan asti) samaa tahtia kuin keikkoja kertyi, ja rundi sujui unohtumattomissa tunnelmissa.
“Tehtiin kaikenlaisia koiruuksia. Se kulminoitui tai pitäisikö sanoa huipentui, kun hukkasin yläproteesini dokauskilpailussa jossakin Pohjoisnavan lähistöllä”, Tyla muisteli Suomen-matkan loppuvaiheita. ”Minä voitin, vaikka Miettinen ei sitä myönnäkään. Suomalainen ylpeys vastaan englantilainen hulluus. Joten kirjattakoon muistiin: julistan sen tasapeliksi”.

Paras raportti Dogs D’Amourin Suomen-vierailusta on Miettisen luultavasti erittäin vahvasti tositapahtumiin perustuva romaani LoveLies, jonka Like Kustannus julkaisi vuonna 2011.

Ikävä kyllä The Dogs D’Amourin ensimmäinen ulkomaanmatka ei päättynyt niin mukavissa merkeissä kuin olisi voinut. Tyla ei ollut tyytyväinen kaikkiin sopimusasioihin eikä siihen, että The State We’re Iniä oli miksattu uudelleen ja sille oli lisätty syntetisaattoreita häneltä kysymättä. Kun suivaantunut Dogs-pomo kieltäytyi luovuttamasta levy-yhtiölle tekemäänsä kansitaidetta, The State We’re In julkaistiin eri kansilla, jotka eivät miellyttäneet Tylaa. Loppukeväällä julkaistu How Do You Fall In Love Again? piipahti rocksinkkujen top tenissä, mutta elokuussa ilmestynyttä The State We’re Iniä ei näkynyt Suomen virallisella albumilistalla eikä sitä koskaan lisensoitu muihin maihin.

The State We’re In muuttui nopeasti eräänlaiseksi kadonneeksi levyksi. Sen alkuperäiset nauhat jyrättiin uusien äänitysten tieltä, eikä sitä siksi voi julkaista uudelleen sen enempää sellaisenaan kuin uudelleen miksattunakaan. Sen saattaa löytää vain Discogsin kaltaisilta levynkeräilijöiden metsästysmailta, jos on valmis pulittamaan parisataa euroa. Tai kirjastosta.

The Dogs D’Amour hajosi pian palattuaan Englantiin. Muutamaa vuotta myöhemmin Tyla palasi parrasvaloihin kokoonpanoltaan täysin uudistuneen bändin kanssa. Sellaiset albumit kuin In the Dynamite Jet Saloon ja Errol Flynn (joka julkaistiin Yhdysvalloissa nimellä King of the Thieves) kävivät hyvin kaupaksi, ja A Graveyard of Empty Bottles -ep nousi Britannian listalla komeasti kuudenneksitoista. Dogs hajosi 1990-luvun alussa, mutta palasi myöhemmin kuvioihin. Tällä hetkellä se toimii klassisen kokoonpanon muiden jäsenten harmiksi nimellä Tyla’s Dogs D’Amour.

Sekavien aikojenkaan jälkeen Tyla ei koskaan unohtanut, mitä tapahtui Suomessa vuonna 1984. Dogs D’Amour levytti pari debyyttinsä biisiä uudelleen myöhemmille albumeilleen, ja vuonna 2003 The State We’re Inistä ilmestyi alkuperäiselle miksaukselle uskollinen CD-versio. Sen masternauhana oli jouduttu käyttämään toisen tai kolmannen sukupolven C-kasettikopiota ja se kuulostaa aivan hirveältä, mutta ainakin Tyla sai debyyttinsä kauppoihin siedettävillä kansilla. Vuonna 2014 hän julkaisi uuden The State We’re Inin, jolle hän teki sekä sähköiset että akustiset versiot ensialbuminsa biiseistä.

Kuinka heidän kävi? Paul Hornby muutti Yhdysvaltoihin ja kuoli syöpään vuonna 2015. Karl Watson asettui Saksaan ja teki töitä äänittäjänä. Dave Kusworth asuu Englannissa ja keikkailee edelleen. Tyla jatkaa muusikon, lauluntekijän, taidemaalarin, kirjailijan ja runoilijan uraansa… Tai ehkei tuo sanavalinta ole kovin osuva. ”Ei minulla ole uraa”, Tyla itse huomautti kerran. ”Minulla on elämäntapa.”

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Tyla ja Dogs D’Amour netissä

Hae 'The Dogs D'Amouria' kirjastosta!

Hae ’The Dogs D’Amouria’ kirjastosta!

Hae The Dogs D’Amouria kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt:
Dogs D’Amour: The State We’re In (Kumibeat, 1984)
Dogs D’Amour: The State We’re In (GVR/Rock Treasures 2003)
Tyla J. Pallas: The State We’re In (King Outlaw 2014)

Lue lisää:
Miettinen, Kimmo: LoveLies, 256 sivua. (Like, 2011).

The Dogs d'Amour: The State We're In (1984).

The Dogs d’Amour: The State We’re In (1984).

Zero Nine: Intrigue – suomihevin huipulla

Intrigue (Megafon, 1986)

Zero Nine: Intrigue (1986).Minulla on muisto.

– Katselen luokan ikkunasta, kun keikkabussi pysähtyy koulun viereiselle torille ja bändi tulee ulos. Kiihkeä supina leviää luokassa. Kaikki tuijottavat hotellia kohti astelevia pitkätukkia ja kaljupäätä. Zero Nine! Opettaja vetää verhot kiinni, jotta huomaisimme hänet. Se harmittaa. Hän ja hänen polkuharmoninsa ja murtolukunsa.

Me olimme silloin kuudennella luokalla, ja Zero Ninen jäsenet olivat meille tähtiä. Eivätkä vain meille, hehän soittivat Suomen suosituimmassa hevirokkibändissä, myivät keikkoja loppuun, loistivat Suosikin Rankin Listalla ja olisivat pärjänneet ulkomaillakin, jos ja jos ja jos. Vuonna 1987 Zero Nine oli tiukka livebändi, jolla oli takanaan sopivasti maantietä.

Zero Nine oli yksi suomalaisen hevirockin edelläkävijöistä. Melkein koko 1980-luku oli sille yhtä nousukautta. Kuusamossa vuonna 1978 perustettu bändi julkaisi ensimmäisen singlensä vuonna 1980 ja teki heti pienen läpimurron: Zero Nine voitti television suositun Levyraadin Down the Line -biisillään. Ensialbumi Visions, Scenes And Dreams ennätti levykauppoihin tammikuussa 1982.

Sen jälkeen asioita tapahtui vauhdilla. Saman vuoden elokuussa bändi lähti Lontoon Kingsway Recorders -studioon tekemään levyä, jonka tuottajaksi oli saatu itse Ian Gillan. Deep Purplen laulajan satsaus jäi kuitenkin nimelliseksi, ja odotuksiin nähden vaisu Blank Verse (1982) julkaistiin vain Suomessa.
”Tuotin sen läheisestä pubista käsin. Käytännössä tuottajana toimi levyn äänittäjä [Paul Watkins]”, Gillan tunnusti myöhemmin Rockstop-ohjelman haastattelussa. ”Hyvä bändi se oli, minä vain… tajusin omat rajoitukseni tuottajana heti alussa, ja mieleeni tuli fraasi: ’Ilmoittakaa, kun olette valmiit, pubissa on puhelin.’”

Tähtäin pysyi ulkomailla. Kolmas Zero Nine -albumi Headline (1983) ilmestyi Suomen ohella Ruotsissa Tyfon Grammofon -levy-yhtiön kautta. Tukholmassa tehdyn levyn tuotti Börje ”The Boss” Forsberg, ruotsalainen metallimoguli, jonka poika Thomas Forsberg muistetaan Bathory-yhtyeen Quorthonina. Tyfon Grammofonista kehittyi sittemmin metallimerkki Black Mark.

– Kun tunti lopulta päättyy, me juoksemme keikkabussin luo. Rocktähtiä ei näy mailla halmeilla, mutta pelkkä ajatuskin siitä, että he ovat kaupungissa, on jännä. Ne tyypit Suosikin sivuilta! Bussin seinät on piirrelty täyteen nimiä ja kuvia. Mekin jätämme siihen omat jälkemme. Kaikilla kaksitoistavuotiailla on kultatussi taskussaan.

1980-luvun loppupuolella, liki kymmenen vuoden työnteon jälkeen, Zero Nine nousi suosionsa huipulle. Se johtui siitä, että se keksi etsiä ummehtuneisuuteen asti klassisen soundinsa tilalle jotakin raikkaampaa. Tuottaja T.T. Oksalan suuri signature-soundi sopi hevibändille, ja Zero Nine päivitti kitara- ja kosketinosastonsa ajanmukaisemmaksi. Samaan aikaan muuttui moni muukin asia. Bändi ryhtyi yhteistyöhön monikansallisen Virgin-yhtiön kanssa, ja neljäs albumi White Lines (1986) tuli myyntiin muuallakin Euroopassa. Zero Nine satsasi myös showpuoleen. Esiintymisasuja hankittiin, pöllölasit vaihdettiin tyylikkäämpiin ja hiirenväriset suomitukat värjättiin ja pöyhittiin 80-luvulle.

Sitten tultiin korkeimmalle huipulle. Vuoden 1986 Intrigue tehtiin White Linesin antamalla vauhdilla, ja siitä tuli Zero Ninen paras levy. Bändi soitti itsevarmasti ja innokkaasti, ja materiaali oli bändin uran vahvinta. Broadcast-bändistä ponnistaneiden Esa Kaartamon ja Edu Kettusen kanssa kirjoitetut sanoitukset olivat ilahduttavan kaukana hevikliseistä, ja niin oli myös Kettusen suunnittelema minimalistisen moderni levynkansi. Vuonna 1986 julkaistiin monta hienoa suomalaista rocklevyä, kuten Smackin Live Desire, Melrosen debyytti, The Nights Of Iguanan The Gift ja Peer Güntin Backseat, ja Intrigue oli osa tuota ryhmää.

Zero Nine oli myös rocktoimittajien suosiossa, mikä ei ollut hevibändille aivan itsestään selvää. Se johtui luultavasti siitä, että siitä puuttuivat vieraannuttavimmat hevielementit, kuten synkkä pullistelu. Lajityyppiin kuuluvat suuret tunteet olivat toki läsnä, mutta bondagehenkinen roolileikki ei ollut Zero Ninen juttu – se oli rock and roll -bändi hevikauden asetuksilla. Kepa Salmirinne lauloi käheän kiihkeästi oikeasta elämästä, eikä kukaan bändissä ottanut turhan totista roolia. Tv-dokumentissa bändin näki jopa laskettelemassa Kuusamon kotoisilla rinteillä.

Hetken verran kaikki tuntui olevan mahdollista. Zero Ninen keikkatahti kiihtyi entisestään, ja se teki näyttäviä Suomen-kiertueita Backslidersin ja Peer Güntin kanssa. Intriguen julkaisun aikaan se esiintyi Ruotsissa Råsundan jalkapallostadionilla Monsters of Rock -jättikonsertissa yhdessä Def Leppardin, Ozzy Osbournen ja The Scorpionsin kanssa. Huhuttiin, että kulisseissa neuvoteltiin merkittävistä sopimuksista. Mutta vaikka saumoja oli, ne eivät koskaan auenneet. Teosmainen balladi Intrigue, jota bändi ei koskaan soittanut keikoilla, oli erikoinen valinta videobiisiksi. Eikä se videokaan oikein toiminut.

Sitten ajat muuttuivat, ja momentum oli ohi. Kun Zero Ninen kuudes albumi Voodoo You (1988) ilmestyi, raskaan rockin kenttää hallitsivat jo uudet, nopeat, rankat ja nuoret metallibändit, ja heavy rock alkoi vaikuttaa konseptina vanhanaikaiselta. Pian sen jälkeen grungen ja alternative-kansakunnan nousu heikensi hard rock -bändien asemaa entisestään.

Zero Nine ei puskenut itseään väkisin esille. Keikkatahtiaan leppoistanut yhtye julkaisi seitsemännen pitkäsoittonsa Freakshown vasta vuonna 1996. Levy oli onnistunut, ja Zero Nine kiersi pohjoismaita AC/DC:n kanssa, mutta sitten oli taas hiljaista kuin heviosastolla. Bändi jatkoi toimintaansa siitä numeroa tekemättä, entistä periodimaisemmin. N.E. Files (2004) ja IX (2009) saivat positiivisia arvosteluja ja näkyivät albumilistallakin, mutta siinäpä se.

Zero Nine ei ole koskaan virallisesti lakannut olemasta. Jos on ollut oikein tarkkana, bändin on saattanut nähdä keikalla jossakin pohjoisessa vielä viime vuosinakin, mutta mitään sen suurempaa se ei tunnu tavoittelevan. Siksi Zero Ninestä puhutaan usein menneessä aikamuodossa.

Niin muistoista tavataan puhua.

– Lavalla oli Zero Nine. Se soitti ikärajattoman ilmaiskeikan yläasteella. Se oli ensimmäinen rockkonserttini, enkä minä unohda sitä koskaan. Savua, meteliä, valoja, värejä, musiikkia. Illalla keikkabussi ajoi ulos kaupungista, ja sillä oli meidän nimemme kyljissään.

Ari Väntänen
ww.arivantanen.com

Hae Zero Ninen 'Intrigue' kirjastosta!

Hae Zero Ninen ’Intrigue’ kirjastosta!

Hae Intrigue kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Visions, Scenes And Dreams (1982)
Blank Verse (1982)
Headline (1984)
White Lines (1985)
Intrigue (1986)
Voodoo You (1988)
Freakshow (1996)
N. E. Files (2004)
Eyes On The Rear-View Mirror (2006, kokoelma)
IX (2009)

Lue lisää:
Bukszpan, Daniel & Heikkeri, Lotta & Peltola, Miki (suom & toim.): Heavy Metal – raskaan musiikin pioneerit, jättiläiset ja kapinalliset, 336 sivua. Nemo 2010.
Nenonen, Kari: Heavy-rock. Viihdeviikarit 1986.

Zero Nine: Intrigue (1986).

Zero Nine: Intrigue (1986).

Mad Season: Above – suuri sisäinen kamppailu

Above (Columbia, 1995)

Mad Season: Above (1995).Superbändeihin kohdistuu suuria odotuksia, mutta harvoin ne vastaavat edes osiensa summaa. Seattlen all star -ketju Mad Season sai kuitenkin tehdyksi niin vahvaa musiikkia, että sen henki pitää edelleen seuraa niille asianosaisille, jotka saavat elää.

Mad Season syntyi eräänlaisessa elämän tienristeyksessä: kitaristi Mike McCready tutustui basisti John Baker Saundersiin minnesotalaisella vieroitusklinikalla. McCready oli saavuttanut mainetta Temple Of The Dogissa ja noussut maailmantähdeksi Pearl Jamissa, ja Saunders oli soittanut Chicagossa blueslegenda Hubert Sumlinin kanssa. Päitään selvitellessään miehet ryhtyivät suunnittelemaan yhteistä bändiä. Hoidon jälkeen he pyysivät rumpalikseen Skin Yardissa ja Screaming Treesissä soittaneen Barrett Martinin. Laulajaksi tuli tunnettu grungekeulakuva, Alice In Chainsin väkevä-ääninen Layne Staley.

Staleylle uusi projekti tuli kuin taivaan lahjana. Alice In Chains oli joutunut perumaan näyttäviä kiertueita ja jäämään tauolle hänen heroiininkäyttönsä vuoksi, mistä ei varmastikaan juuri ollut kotiin kertomista. McCready sympatisoi Staleyn tilannetta muutenkin kuin päihdeongelmien osalta. Kolmatta albumia tekevän Pearl Jamin jäsenet olivat niin nihkeissä väleissä keskenään, että se kampitti bändin toimintaa.

Vaikka Mad Seasonin tunnetuimmat jäsenet olivat tottuneet pelaamaan isoilla panoksilla multiplatinaa myyvissä bändeissä, uuden projektin alkuvaiheita ei leimannut laskelmointi. Pikemminkin näytti siltä, etteivät soittajat malttaneet odottaa pääsevänsä toteuttamaan itseään paineettomassa ympäristössä. Kun he soittivat ensimmäisen keikkansa Seattlen Crocodile Café -klubilla lokakuussa 1994, bändillä ei ollut nimeä eikä juuri biisejäkään, oli vain neljä soittajaa ja hajanaisia ideoita. Aihioista kuitenkin alkoi heti hahmottua jotakin. Ensimmäisellä keikalla valmistui itsetuhoblues nimeltä Artificial Red.

Marraskuussa kokoonpano soitti Crocodile Caféssa vielä kaksi keikkaa nimellä The Gacy Bunch, ja tammikuussa 1995 se esitti Pearl Jamin kuratoimassa satelliittiradiolähetyksessä kaksi uutta biisiä. Sitten se keksi itselleen paremman nimen (Mad Season tarkoittaa psilosybiinisienestyskautta) ja ryhtyi tekemään albumia.

Aboven äänitti Brett Eliason Heart-yhtyeen Ann ja Nancy Wilsonin Bad Animals -studiolla. Meininki oli liki yhtä huoletonta kuin keikoillakin: ennen albumisessioita Mad Season oli treenannut pari kertaa ja soittanut kaikkiaan neljä keikkaa. Kitaroita ei liiemmin puristettu, mutta taustat saatiin äänitettyä viikossa, ja sitten Staley käytti muutaman päivän omien osuuksiensa tekemiseen.

Mad Seasonin sointia värittävät hiukan Martinin perkussiot, sello, marimba ja vibrafoni sekä Nalgas Sin Carnena kansissa esiintyvän Erik ”Skerik” Waltonin saksofoni, mutta pääpiirteiltään Above on pelkistetty bändilevy. Mark Lanegan vieraili sillä laulajana ja biisintekijänä, mutta karheaääninen Screaming Trees -mies esiintyi tyypillisen vähäeleisesti. Martinin, McCreadyn ja Saundersin hillitysti ja räiskähdellenkin fiilistelevä soitto on kaikessa tunnelmallisuudessaan hyvin 1970-lukulaista. Samaan aikaan Above oli kuitenkin ajassa kiinni. 1990-luvun alun Seattle-soundin ryppyotsainen realismi ja sisäänpäin kääntynyt pohdiskelevuus ovat vahvasti läsnä Staleyn laulumelodioissa ja sanoituksissa. Abovella Staleyn soundi tuli paljaana esille, kun taas Alice In Chainsissa liidilaulut punottiin usein hänen ja kitaristi Jerry Cantrellin stemmoista.

Päällimmäinen vaikutelma Abovesta on, että kaikki ei ole hyvin. Kappaleet ovat niin apeita, ettei niiden pariin huvita palata kovin usein. Avausraita Wake Up on suoraa tilitystä Staleyn huumeriippuvuudesta, ja muutenkin Above on eräänlainen teemalevy ihmisen taistelusta itseään vastaan. Siellä täällä on himmeän valoisia kohtia, jotka tuovat mieleen lähinnä sen, miten kipulääkkeet alkavat lievittää kroonista tuskaa. Levyn ensimmäisellä singlellä River Of Deceitillä Staley viittaa Kahlil Gibranin elämisen taitoon pureutuvaan proosarunoteokseen Profeettaan (1923).

Above, jonka kansikuvan piirsi Staley, ilmestyi maaliskuun puolivälissä 1995. Kolme kuukautta myöhemmin se ylitti Yhdysvalloissa kultalevyrajan. Mad Season keikkaili jonkin verran, mutta suurten bändien varjot hidastivat sen kasvua. Seuraavana vuonna se nostettiin telakalle, koska Alice In Chains ja Pearl Jam olivat saaneet rivinsä koottua ja tekivät uutta musiikkia.

Mad Season syntyi toiveikkaasti vieroitushoidossa ja hiipui huumekuolemiin. Sitä yritettiin käynnistellä uudelleen 1990-luvun lopulla, mutta Staleyn huono kunto teki paluusta mahdottoman. Tilanteen todettuaan Mad Seasonin muut jäsenet kaavailivat Disinformation-nimisen yhtyeen perustamista Mark Laneganin kanssa, mutta se tyssäsi jälleen kerran emoyhtyeiden kiireisiin. Kun Saunders sitten kuoli heroiinin yliannostukseen tammikuussa 1999, bändi-ideasta päätettiin luopua kokonaan. Kolme vuotta myöhemmin Staleyn Abovella pyörittelemät ajatukset hitaan itsemurhan tekemisen lopettamisesta paljastuivat pelkiksi haaveiksi. Hän kuoli huumeisiin huhtikuussa 2002.

Jälkinäytöstä saatiin odotella 2010-luvulle saakka. McCready ja Martin palasivat julkaisemattoman Mad Season/Disinformation-materiaalin pariin Guns N’ Roses -basisti Duff McKaganin kanssa vuonna 2012. Hankkeesta kehittyi Aboven box set -laitos, josta löytyy albumin ohella livetaltiointeja sekä Laneganin 1990-luvun lopulla laulamia ja sanoittamia aiemmin julkaisemattomia kappaleita.

Eikä se siihen jäänyt. Vuonna 2015 ilmestyi Mad Seasonin ja Seattlen sinfoniaorkesterin livealbumi, jolla bassoa soitti McKagan. Laulajana toimi Seattle-legenda Chris Cornell, jolla oli omakohtaista kokemusta itsensä kanssa kamppailemisesta ja joka jätti tämän maailman vuonna 2017. Seuraavana vuonna Mad Seasonin henki puhallettiin vielä Martinin, McCreadyn, McKaganin ja Killing Joke -laulaja Jaz Colemanin The Levee Walkers -projektiin.

Mad Seasonin piti olla terapeuttinen sivuprojekti, mutta siitä kasvoi jotakin suurempaa. McCreadylle ja Martinille se saattaa olla linkki edesmenneisiin ystäviin ja aikaan, joka ei enää palaa. Mutta vaikka Above syntyi grungehuumasta, sen voima on muualla kuin nostalgiassa. Henkisen kamppailun teemat puhuttelevat yhä niitä, joiden pahin vihollinen katsoo peilistä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae 'Above' kirjastosta!

Hae ’Above’ kirjastosta!

Hae Above kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Mad Season: Above (Columbia, 1995).
Above Deluxe, 2CD/DVD (Hockeytalker/Columbia, 2013).

Lue lisää:
Barrett; Martin: The Singing Earth, 232 sivua. (Sunyata Books, 2017)
Yarm, Mark: Everybody Loves Our Town – A History of Grunge, 567 sivua. (Faber & Faber, 2017).
Yarm, Mark (Jere Saarainen, kääntäjä): Kaikki rakastavat Seattlea – Grungen tarina, 588 sivua. (Like, 2014).

Mad Season: Above (1995).

Mad Season: Above (1995).

Mana Mana: Totuus palaa – tuomiopäivän kaunis kajastus

Totuus palaa (Gaga Goodies, 1990)

Mana Mana: Totuus palaa (1990).Totuus palaa on ihme. Kun kuulee tarinoita Mana Manan sekavista vaiheista, hulluudesta, päihdepyörteistä, myötähäpeästä mahtavuuteen venyneistä keikoista, riidoista, treenaamattomuudesta ja jatkuvasta hortoilun ja hajaannuksen tilasta, pelkkä levyn olemassaolo tekee vaikutuksen. Kuinka kummassa sekasorron keskeltä löytyi aika ja paikka, jossa bändi sai tehdyksi klassikkoalbumin?

Mana Mana syntyi Joensuussa, kun Silmienvaihtajat-yhtyeen lauluntekijä ja laulaja-kitaristi Jouni Mömmö lyöttäytyi yhteen kitaranero Arto ”Otra” Romppasen kanssa. Kaksikko alkoi kehitellä uusia versioita Mömmön Silmienvaihtajille kirjoittamista kappaleista ja koota niiden ympärille bändiä. Basisti Tuomas Moilasen ja rumpali Timo Puukon täydentämä kokoonpano soitti ensimmäisen keikkansa marraskuun 1986 lopulla.

Harva oli valmis veikkaamaan Mana Manan puolesta. Otra Romppanen tunnettiin paitsi huippumusikaalisena soittajana, myös viinaanmenevänä miehenä. Laitoshoitoa vaatineista mielenterveysongelmista kärsineen Jouni Mömmön elämä taas oli ollut päämäärätöntä ajelehtimista mielisairaalan ja eri kaupunkien välillä. Mana Manan tarina näyttikin päättyvän alkuunsa, kun Mömmö harhaili Joensuusta Helsinkiin vuoden 1987 alussa.

Helsingissä hän ja hänen musiikkinsa oudon viehättävä mielenmaisema tekivät vaikutuksen Rumba-lehden perustajanakin tunnettuun Kimmo Miettiseen. Tämän Gaga Goodies -levymerkki oli kiinnostunut julkaisemaan Mana Manaa, jos sellainen yhtye vielä kokoon saataisiin ja uudelleen hyväksi havaittaisiin.

Vaikka ovi oli raollaan, Mana Manalle tyypillisesti sisään astuminen kesti. Epäjärjestyksestä alkoi hahmottua jotakin konkreettista vasta kaikenlaisten katoamisten, lataamoreissujen, kämmättyjen keikkojen ja sinne sun tänne muuttamisen jälkeen, kun Romppanen ja Mömmö lopulta menivät studioon ensin mainitun rahoilla. Helsingin Equaliz-studiossa äänitettiin rumpali Antsu Timosen ja basisti Kössi Laitisen kanssa single, ja Miettisen firma tarttui siihen. Seitsentuumainen sinkku ”Maria Magdalena” / ”Vaarallista” ilmestyi Gaga Goodiesin kautta loppuvuodesta 1988.

Sen jälkeen oli taas hiljaisempaa. Yli vuoden laiskan treenaamisen ja satunnaisen ja laadultaan vaihtelevan keikkailun jälkeen Mana Mana (johon Moilanen ja Puukko olivat palanneet) palasi Equaliziin tekemään albumia Gaga Goodiesin piikkiin. Niissä sessioissa yhtye teki musiikkia määrätietoisesti ja mieli kirkkaana, ja niin 1980-luvun aivan viimeisinä päivinä syntyi klassikkolevy.

Totuus palaa -albumin kokonaisuus oli hyvin hahmollaan jo silloin, kun bändi meni studioon. Sen kappaleet äänitettiin siinä järjestyksessä kuin Mömmö halusi ne levylle sommitella. Se alkoi nimibiisillään ja päättyi Mana Manan tunnetuimpaan kappaleeseen Maria Magdalenaan, jolle joku kaupallisemmin suuntautunut toimija olisi etsinyt paikan albumin alkuvaiheilta.

Totuus palaa on raskas ja synkeä rocklevy, jolla ei oikeastaan laula niinkään Jouni Mömmö kuin Otra Romppasen kitara. Romppanen soitti niin kuin tuo yksi maailman tunnistettavimmista kitaristeista instrumenttiaan aina soittaa: hän rakensi sooloraidan toisensa perään tunnelman ajamana, kunnes Puukon ja Moilasen pohjaraitojen päälle levittyi lukemattomista eri äänistä, kielistä ja sanomista kudottu upottava sävelmatto.

Sellaista tarvittiin, kun laulajana oli Mömmön kaltainen synkän sanoman saarnaaja. Synkeät sanoitukset ja Mömmön äänen vähäiset sävyt tekivät musiikista jylhää ja kohtalokasta. Kitaristin vastuulle jäi kauneuden, herkkyyden, raivon ja kiihkeyden kaltaisten elävämpien elementtien sekä kappaleiden sisäisen draaman kaaren luominen. Hypnoottinen yleistunnelma syntyi paitsi Mömmön värittömistä tulkinnoista, myös Puukon ja Moilasen mesmeroivan maltillisesti ja määrätietoisen suoraviivaisesti soittamista pohjaraidoista.

Äänittäjä Ari Hämäläisen kanssa tehty Totuus palaa sisältää yhdeksän biisiä. Kappaleista kuutta oli kuultu jo Silmienvaihtajien ohjelmistossa, mutta Romppasen uudelleen sovittamina vanhat (tosin aiemmin levyttämättömät) biisit saivat uuden elämän. Lahjakkaat ihmiset osaavat pukea hyvät kappaleet monenlaisiin asuihin, ja Mana Manan mustat, väljät vaatteet pukevat Mömmön sävellyksiä ja sanoituksia upeasti.

Silmienvaihtajien rämisevistä vaihtoehtorockbiiseistä kasvoi apokalyptista rockia ja tuomiopäivän bluesia, jonka ainutlaatuisuus ei jäänyt huomaamatta keneltään, joka mistään mitään ymmärsi. Musiikin saattoi sanoa sisältävän vaikutteita heavy rockista ja post-punkista, mutta sekoitus oli aivan liian uniikki muodostuakseen minkään tietyn genren tai kohderyhmän musiikiksi. ”Pääasia, että intiaanit ymmärtää”, on Otra Romppasen tunnetuin lausahdus. Mana Mana taisikin soittaa juuri heille.

Jouni Mömmö kuoli 35-vuotiaana lokakuun 1991 lopulla. Kun kuuntelee hänen aikakautensa Mana Manan tekemiä viimeisiä, kehnoja äänityksiä, voi kiittää onneaan siitä, että sama bändi sai tehdyksi myös Totuus palaa -levyn kaltaisen mestariteoksen.

”Mikä on sun taivas?”, Mömmö kysyi albumin kolmannessa kappaleessa. Se on hyvä kysymys. Toisinaan kuulee sanottavan, että ihminen on ”lunastanut taivaspaikkansa” tekemällä jotakin poikkeuksellisen hyvää ja onnistunutta. Mömmö lunasti omansa Totuus palaa -albumilla. Mana Manan musta valo loistaa ikuisesti suomalaisen rockin tähtitaivaalla.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Totuus palaa
Jouni Mömmö – laulu ja kitara
Otra Romppanen – kitara
Tuomas Moilanen – bassokitara
Timo Puukko – rummut

Hae Totuus palaa kirjastosta!

Hae Totuus palaa kirjastosta!

Hae Totuus palaa kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Mana Mana
Totuus palaa (1990)
Murheen laakso (2000)
Kuolla elävänä – live 2001 (2004)
Complete… Kaikki (1996)
2000–2001 (2005)

Silmienvaihtajat
1985–1986 (2011)

Lue lisää:
Arkko, H. S: Totuus palaa – Jouni Mömmön maailma, 282 sivua. (Like, 2018).

Mana Mana: Totuus palaa (1990).

Mana Mana: Totuus palaa (1990).

Robert Plant: Carry Fire – näin luodaan vanhasta uutta

Carry Fire (Nonesuch, 2017)

Robert Plant: Carry Fire (2017).Kaikki vanhenevat, vain osa arvokkaasti. Viime vuonna ilmestynyt Carry Fire on Robert Plantin yhdestoista sooloalbumi ja kuuluu hänen tuotantonsa kirkkaimpaan kärkeen. Kun tietää Led Zeppelin -legendan täyttävän elokuussa seitsemänkymmentä vuotta, levyä kuunnellessaan voi ynnäillä itsekseen, kuinka ikääntyminen käy Plantilta. Kyllä, todella arvokkaasti.

Plantin musiikilliset vaikutteet tulevat yhä sieltä mistä Zep-vuosinakin, kaukaa menneisyydestä, maailmanmusiikista eli eri kulttuurien folkista, amerikkalaisesta bluesista ja rock’n’rollista sekä bluesin afrikkalaisilta juurilta. Siltikään Carry Fire ei kuulosta vanhan perään haikailevalta retrolevyltä.

Suvereenissa The Sensational Shape Shifters -yhtyeessä on samankaltaista ajattomuutta, dynaamisuutta ja venymiskykyä kuin Nick Caven The Bad Seedsissä, vaikka bändien sointi erilainen onkin. Kokoonpano on osin sama kuin Plantin aikaisempi yhtye Strange Sensation, ja pitkä yhteinen historia todellakin kuuluu. The Sensational Shape Shifters osaa luoda transsinkaltaisia tunnelmia usein hyvin minimalistisella ja vahvasti rytmisellä soitolla – tämä albumi kuulostaisi kiinnostavalta ilman Plantin ääntäkin. Carry Fire on tuotettu niin tyylitajuisesti, etteivät maustemaisesti pilkahtelevat triphopahtavat sounditkaan törrötä tuskaisesti tiellä kipeän peukalon lailla.

Plantin ja Shape Shiftersin edellinen albumi Lullaby And… The Seaseless Roar (2014) oli omalla laillaan yhtä tyylikäs ja kosiskelematon teos kuin Carry Fire, mutta kelttivaikutteissaan koleampi. Carry Firella ilmanala on lämmin, välillä jopa polttava kuin aavikko. Länsimaalaisesta jännittävimmältä kuulostavat Lähi-itään viittaavat jousisovitukset sekä Pohjois-Afrikassa ja Lounais-Aasiassa käytetyillä bendir-rummuilla, afrikkalaisilla djembe-rummuilla ja arabikulttuurin oud-kielisoittimilla soitetut osuudet.

Plant ei pyri etääntymään omasta historiastaan vaan etenemään sen oppeihin tukeutuen. Season’s Song ja svengaava The May Queen muistuttavat Led Zeppelinistä, hänen olennaisesta merkityksestään sille, ja ennen muuta siitä, ettei kiharatukkaisella laulajamiehellä ole tarvetta unohtaa Zeppelin-vuosiaan sen enempää kuin palatakaan niihin. Kama on yhä sitä samaa, mutta sitä ei edelleenkään tehdä menneisyyden vaan tulevaisuuden vuoksi.

Carry Firella lähimpänä perinteistä rockia ovat tömistelevät New World…, Bones of Saints ja Carving Up the World Again… A Wall and Not a Fence, mutta nekin on toteutettu luovasti, groovea korostaen ja mahtailematta. Levyllä on useita kappaleita, joiden äärelle tulee palattua – esimerkiksi 2010-luvun molliblues Keep It Hid, arabifolkista ammentava kipinöivä nimibiisi ja hauras A Way With Words. Levyn ainoa lainakappale on rockabillymuusikko Ersel Hickeyn kuusikymmentä vuotta sitten kirjoittama Bluebirds Over the Mountain, jonka eeppisyyttä tavoittelevalla modernilla sovituksella vierailee Pretenders-ikoni Chrissie Hynde.

Plantin kohdalla muistetaan usein mainita, ettei hänen äänensä enää nouse Led Zeppelin -vuosien korkeuksiin. Sitä on paha Carry Firen perusteella sanoa, koska levy ei sisällä mitään kurkku lahkeessa kiekumiseen viittaavaakaan. Plant laulaa tyylikkäämmin kuin kaksikymppisenä testosteronia tihkuvana kultaisena rockjumalana.

Robert Plantin asiat ovat hyvin. Hän ei ole mikään liian pieniin farkkuihin ja tyhmiin säleikkölaseihin sonnustautunut epätoivoinen reliikki etsimässä paikkaansa tästä ajasta sen enempää kuin kulahtanut nostalgia-aktikaan. Hän on näkemyksellinen artisti, joka pystyy luomaan vanhoista vaikutteistaan jotakin sellaista uutta, jolla on taiteellista arvoa ja joka tulee häneltä luontevasti.

Carry Fire vastaa siihen, miksi Robert Plant vastustaa Led Zeppelinin paluukiertuetta, josta hänelle maksettaisiin suunnattomia summia. Siksi, että hänellä on tärkeämpääkin tekemistä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

The Sensational Shape Shifters
Robert Plant – laulu
Justin Adams – kitara
John Baggott – kosketinsoittimet
Billy Fuller – bassokitara
Redi Hasa – sello
Seth Lakeman – viulu
Dave Smith – rummut
Liam “Skin” Tyson – kitara

Hae Carry Fire kirjastosta!

Hae Carry Fire kirjastosta!

Hae Carry Fire kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Robert Plantin levytyksiä Led Zeppelinin jälkeen
Pictures At Eleven (1982)
The Principle Of Moments (1983)
The Honeydrippers: Volume One (1984)
Shaken ’N’ Stirred (1985)
Now And Zen (1987)
Manic Nirvana (1990)
Fate Of Nations (1993)
No Quarter – Jimmy Page And Robert Plant Unledded (1994, levytetty Jimmy Pagen kanssa)
Walking Into Clarksdale (1998, levytetty Jimmy Pagen kanssa)
Dreamland (2002)
Mighty Rearranger (2005)
Raising Sand (levytetty Alison Kraussin kanssa, 2008)
Band Of Joy (2010)
Lullaby And… The Ceaseless Roar (2014)
Carry Fire (2017)

Led Zeppelin | studio- ja livealbumit
Led Zeppelin (Atlantic, 1969)
Led Zeppelin II (1969)
Led Zeppelin III (1970)
Led Zeppelin IV (1971)
Houses Of The Holy (1973)
Physical Graffiti (Swan Song, 1975)
Presence (1976)
The Soundtrack From The Film The Song Remains The Same (1976)
In Through The Out Door (1979)
Coda (1982)
BBC Sessions (1997)
How The West Was Won (2003)
Celebration Day (2012)

Lue lisää:
Daniels, Neil (Anna Korolainen, kääntäjä): Robert Plant – Led Zeppelin & soolovuodet, 313 sivua. Minerva 2013.
Rees, Paul (Jonna Joskitt-Pöyry & Juha Arola, kääntäjät): Robert Plant – elämä, 362 sivua. Like 2014.

Robert Plant: Carry Fire (2017).

Robert Plant: Carry Fire (2017).