Rancid: …And Out Come The Wolves – myöhempien aikojen punkklassikko

Rancid: …And Out Come The Wolves (Epitaph, 1995)

Rancid: And Out Come The Wolves (1995).Punk rock meni Yhdysvalloissa valtavirtaan paljon myöhemmin kuin Euroopassa, 1990-luvun puolivälissä. Sen popularisoi Amerikassa kourallinen bändejä, joista tunnetuimmat tulivat Kaliforniasta. Vallejolaisen Green Dayn Dookie, Huntington Beachilta tulleen The Offspringin Smash, losangelesilaisen Bad Religionin Stranger Than Fiction ja Berkeleyssä perustetun Rancidin …And Out Come The Wolves määrittelivät uuden amerikkalaisen punkin suurelle ja nuorelle yleisölle.

Rancidin lähtö oli lentävää laatua. Green Daytakin inspiroineessa ska-punkbändi Operation Ivyssä skenekannuksensa ansainneet kitaristi-laulaja Tim Armstrong ja basisti Matt Freeman perustivat sen vuonna 1991, bändi sainattiin Bad Religionin kitaristin Brett Gurewitzin Epitaph-yhtiölle heti seuraavana vuonna, ja eponyymi debyytti ilmestyi 1993.

Roots Radicals:

Kun Epitaph julkaisi Rancidin toisen albumin Let’s Go’n 1994, suuret levy-yhtiöt olivat jo keksineet panna punkbändeillä rahoiksi. Kukin teki oman ratkaisunsa: Green Day muutti isoon talliin, mutta Rancid pysyi The Offspringin ja Bad Religionin lailla Epitaphilla. Rancidin kolmannen levyn ja läpimurtoalbumin nimi …And Out Come The Wolvesin nimi on tuon ajan kuvajainen. Sudet viittaavat punkkareita saalistaneisiin rahanhimoisiin levymoguleihin.

Rancidin edellisten (ja seuraavien) levyjen tapaan …And Out Come The Wolves ampui täyslaidallisen. Sillä on yhdeksäntoista Armstrongin, Freemanin ja toisen kitaristin Lars Frederiksenin kimpassa kirjoittamaa biisiä. Määrä näyttää paperilla kohtuuttomalta (ja voi olla, että se julkaistiin cd-huuman tai rahoille vastinetta -hengen vallassa) mutta olennaista on, että se ei riko albumin jännitettä. Levy ei kestä viittäkymmentä minuuttiakaan, ja kiperästä skasta riemukkaaseen katurockiin ulottuva materiaali on kauttaaltaan ytimekästä ja tyylikästä. Sydämeenkäyvät kertosäkeet, mieleenpainuvat melodiat, Armstrongin charmikkaan puuroinen artikulointi, röyhkeät kitarat ja rytmiryhmän svengi ovat tasolla, jolle useimmat bändit eivät koskaan pääse.

Time Bomb:

Sisällön ohella …And Out Come The Wolves briljeeraa muotoseikoilla. Bändi ja Jerry Finn tuottivat sen erittäin hyvällä maulla: ei aikaan sidottuja soundeja eikä kliinistä valtavirtatuotantoa, mutta ei myöskään kliseisen suttuista punkinsihinää. Andy Wallacen mestarillinen miksaus korostaa Rancidin parhaita puolia, kuten Matt Freemanin soittoa – harvoin jos koskaan on punklevyllä kuultu yhtä taitavaa mutta tyylitajuista basismia.

Elokuussa 1995 ilmestynyt …And Out Come The Wolves nosti Rancidin uudelle tasolle myös menestyksessä. Se myi Yhdysvalloissa kultaa kuudessa kuukaudessa ja platinaa kymmenessä vuodessa. Rancidin uran huippu se on ennen kaikkea siksi, että se on kestänyt vuosien painon hämmästyttävän hyvin. Kaksikymmentäkaksi vuotta ilmestymisensä jälkeen …And Out Come The Wolves kuulostaa yhä pirullisen tehokkaalta, riemukkaalta ja musiikillisesti pätevältä niin soiton kuin biisienkin puolesta. Ei kohdeyleisönsä tiedostavalta buumituotteelta vaan ehdalta myöhempien aikojen amerikkalaiselta punkklassikolta.

Ruby Soho:

Ari Väntänen
arivantanen.com

Levyhyllyt
Rancidin studioalbumit
Rancid (1993)
Let’s Go (1994)
And Out Come The Wolves (1995)
Life Won’t Wait (1998)
Rancid (2000)
Indestructible (2003)
Let The Dominoes Fall (2009)
Honor Is All We Know (2014)
Trouble Maker (2017)

Rancid vuonna 2017. Kuva: Epitaph Records.

Rancid vuonna 2017. Kuva: Epitaph Records.

Rancid: ...And Out Come The Wolves (1995).

Rancid: …And Out Come The Wolves (1995).

Johnny Thunders: So Alone – malja antisankarille

Johnny Thunders: So Alone (Real Records, Sire, 1978)

Johnny Thunders: So Alone (1978).Marraskuussa 2016 uutisoitiin, että Jonas Åkerlund ohjaa Johnny Thundersin tarinasta kokoillan elokuvan. Pari vuotta aiemmin ilmestyi Danny Garcian dokumentti Looking For Johnny – The Legend Of Johnny Thunders. 1990-luvulla Lech Kowalski teki hänestä Born To Lose: The Last Rock ‘n’ Roll Movien. Brittiläinen toimittaja-kirjailija Nina Antonia on kirjoittanut Thundersin elämäkerran sekä kirjan New York Dollsin vaiheista. Muusikon muistoa on kunnioitettu artikkeleilla, biiseillä, tapahtumilla ja tribuuttilevyillä, ja sosiaalisessa mediassa toimii aktiivisia Thunders-faniyhteisöjä, jotka pitävät tulta yllä. Kulttihahmon kuolemasta on 25 vuotta, mutta hänen legendansa elää.

Koska Thundersista ei koskaan tullut suurta tähteä, kerrottakoon, että hän oli John Genzale, vuonna 1952 syntynyt newyorkilainen kitaristi, laulaja ja lauluntekijä, joka tuli tunnetuksi räikeässä ja räväkässä rock’n’roll-yhtyeessä nimeltä New York Dolls. Bändin levyt eivät myyneet paljoakaan, mutta inspiroivat lukemattomia bändejä ja artisteja Hanoi Rocksista Morrisseyhin ja Sex Pistolsista David Bowieen.

New York Dolls: Personality Crisis

Thunders ja rumpali Jerry Nolan erosivat New York Dollsista vuonna 1975 perustaakseen The Heartbreakersin. Uusi bändi muutti Englantiin, kun manageri Malcolm McLaren kutsui sen mukaan Sex Pistolsin, The Damnedin ja The Clashin legendaariselle Anarchy Tour -kiertueelle. Heartbreakers soitti Lontoon nousukkaat suohon, ja matka johti levytyssopimukseen englantilaisen Track Recordsin kanssa sekä kulttiklassikko LAMF:n julkaisuun lokakuussa 1977.

Kovien huumeiden ja karun kohtalon kirjavaksi kuvittama maine oli kulkenut Thundersin edellä. Hän huomasi olevansa nuorten brittirokkareiden puolijumala, tuhoon tuomittu ”Johnny Too Bad”, joka tuhlasi lahjansa ja saamansa saumat kuin ei olisi mahtanut itselleen mitään. Hän ei varsinaisesti taistellut tuota vaikutelmaa vastaan. Siinä missä Motörheadin Lemmy kirjoitti bassoonsa uhmakkaasti ”Born To Lose – Live To Win”, yksi Thundersin tunnetuimmista biiseistä oli simppelisti Born To Lose. Antisankarin suurin tragedia oli, ettei hän itsekään uskonut voittomahdollisuuksiinsa.

Mutta vaikka Thunders ymmärsi maineen olevan osa viehätystään ja vahvisti sitä tietoisesti, hän ei ollut mielissään tilanteestaan. ”Ammattini ei ole huumeaddikti. Olen viihdyttäjä. Tehtäväni on saada nuoret tanssimaan”, vakavasta päihderiippuvuudesta kärsinyt muusikko ilmoitti eräässä haastattelussa.

Heartbreakers: Born To Lose

Heartbreakers hajosi LAMF:n jälkeen, ja Thunders päätti tehdä sooloalbumin. Hän aikoi levyttää paitsi edellisiltä levytyksiltään tuttua raakaa rock’n’rollia, myös henkilökohtaisempia ja herkempiä kappaleita. Lontoolainen Real Records teki Thundersin kanssa sopimuksen yhden levyn julkaisusta.” Ajattelin, että tekisimme hienon levyn ja näyttäisimme, että Johnnylla oli tarjota paljon muutakin kuin rock’n’roll-häviäjän imago”, Real Recordsin perustaja Dave Hill kertoi Thundersin elämäkerrassa.

Thundersin soolodebyytti So Alone (1978) äänitettiin Lontoossa kolmessa viikossa. Levyllä vierailivat muun muassa Sex Pistolsin Steve Jones ja Paul Cook, Pretendersin Chrissie Hynde ja Thin Lizzyn Phil Lynott. Dave Hillin mukaan levy valmistui vaihtelevissa tunnelmissa: ”Joinakin päivinä kaikki sujui hienosti ja hommat valmistuivat nopeasti, mutta seuraavalla kerralla hänellä meni tuntikausia pelkästään kitaran virittämiseen.” Huonona päivänä äänitetty eeppinen nimikappale oli jätettävä pois albumilta, koska Thunders oli liian kehnossa kuosissa viimeistelläkseen sen. Hyvinä päivinä nauhalle saatiin potkivaa rockia sekä (She’s So) Untouchablen ja You Can’t Put Your Arms Around A Memoryn kaltaisia hauraita helmiä.

So Alonen jälkeen Thundersin ura jatkui tuttuun tapaan matalalentona. Albumia pohjustanut single Dead Or Alive myi niin hyvin, että sen painos loppui kesken. Thunders jäi ilman hittiä, kun levy-yhtiö ei ennättänyt teettää ajoissa lisää levyjä. Murheellisen hahmon ritari kulki valitsemaansa tietä läpi kahdeksankymmentäluvun. Häneltä julkaistiin puolenkymmentä studioalbumia ja livelevyjä, jotka kaikki jäivät pienen piirin suosikeiksi. Thunders oli vasta 39-vuotias, kun hänet löydettiin menehtyneenä hotellihuoneesta New Orleansissa huhtikuussa 1991. Kuolinsyytä ei ole koskaan selvitetty perusteellisesti.

Jos puhutaan musiikista ja perinnöstä, huhut Johnny Thundersin kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja. Hän on klassinen antisankari, jonka tarina puhuttelee edelleen. Tekniikkavirtuoosien mielestä Thunders ei tietenkään osannut edes soittaa, mutta toisin kuin salamasormisten kollegoidensa, Thundersin soiton tunnisti ensimmäisestä nuotista. Se nuotti oli aina ladattu luonteella ja tunteella; intohimolla, masennuksella, ärtymyksellä, hellyydellä tai millä tahansa, joka häntä sillä hetkellä ajoi. Koska hän ei kyennyt hallitsemaan itseään, hän oli arvaamaton musiikissa ja elämässä – luokaton tai loistava, rasittava tai rakastettava, mutta ei koskaan siisti tai turvallinen. Ja vaikka Johnnyn kitara saattoi joskus olla epävireessä, ainakin hän teki sillä biisejä, jollaisia kukaan muu ei tehnyt.

Koskettavinta ja vaikuttavinta Thundersin musiikissa on sen sisäsyntyinen suru. Jopa reippaiden rockbiisien yllä häilyy lohduton yksinäisyyden tuntu.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Johnny Thunders Facebook

Levyhyllyt:
Johnny Thunders: So Alone (Real / Sire 1978)

Lue lisää:
Antonia, Nina: Johnny Thunders – In Cold Blood, 257 sivua. (Jungle Books, 1987 | Cherry Red Books, 2000).
Antonia, Nina: Too Much Too Soon – The Makeup & Breakup Of The New York Dolls, 208 sivua.
McNeil, Legs & McCain, Gillian: Please Kill Me – The Uncensored Oral History Of Punk, 525 sivua. (Abacus, 1997).

Katso lisää:
Garcia, Danny: Looking for Johnny – The Legend Of Johnny Thunders, 98 min. (Chip Baker Films, Jungle Records, 2014).

Johnny Thunders: So Alone (1978).

Johnny Thunders: So Alone (1978).

Misfits: Walk Among Us – kauhupunkin klassikko

Misfits: Walk Among Us (Slash Records/Ruby Records, 1982)

Misfits: Walk Among Us (1982).Tässä kuussa tapahtui ihme: Glenn Danzig palasi Misfitsiin.

Horror punkin prototyypin klassisen kokoonpanon paluu vaikutti vuosikymmeniä hyvin epätodennäköiseltä. Laulaja Glenn Danzigin ja basisti Jerry Onlyn ei olisi uskonut mahtuvan samalle lavalle kaikkien erimielisyyksiensä ja oikeusjuttujensa jälkeen. Mutta siellä nuo lihaksikkaat ikämiespunkkarit kuitenkin pullistelivat, rinta rinnan Onlyn kehonrakentaja-kitaristiveljen Doyle Wolfgang von Frankensteinin kanssa. Ensi kertaa sitten vuoden 1983.

Jos huhuja on uskominen, Chicagossa ja Detroitissa soitetut Misfits-keikat kuuluivat Danzigin ja Onlyn välisen oikeusjutun sovitteluprosessiin. Tarunhohtoisen ryhmän paluu oli joka tapauksessa onnistunut. Slayerin entisellä rumpalilla Dave Lombardolla ja kauhurokkikitaristi Acey Sladella (mm. Murderdolls) viimeistelty bändi oli vakuuttavin Misfits-miehistö koskaan.

Misfits soittaa Skullsin Denverin Riot Festissä:

Se taas ei ollut ihme, että kolmasosa keikoilla kuulluista biiseistä oli peräisin Walk Among Usilta, onhan bändin debyyttialbumi sentään ehta klassikko.

Ensimmäisen pitkäsoiton tekeminen oli Misfitsille vaikeaa. Bändi oli yrittänyt julkaista albumia vuodesta 1978 lähtien ja äänittänytkin sellaisen kaksi kertaa, mutta kumpikin tekele jäi pöytälaatikkoon. Suurin osa Walk Among Usin kappaleista taltioitiin New Jerseyssä vuoden 1981 kuluessa. Danzig viimeisteli ne Los Angelesissa tammikuussa 1982, ja kauan odotettu albumi ilmestyi samana keväänä.

Albumin julkaisun lykkääntyminen turhautti määrätietoista yhtyettä, mutta ainakin se oli valmis tositoimiin, kun aika lopulta koitti. Misfitsillä oli alusta saakka vahva konsepti, ja Walk Among Usin tullessa se oli saanut ideansa toimimaan.

Walk Among Usin valttina ovat Danzigin erinomaiset biisit. Ne ovat tyylitajuisia sekoitteita varhaisten punkbändien kiivaasta kohkauksesta, vanhojen pophittien sydämeenkäyvistä melodioista ja raskaan rockin uhkaavuudesta. Misfitsin ensimmäinen albumi ei kuulosta yhtä hurmaavan amatöörimäiseltä kuin sitä edeltäneet singlet ja ep:t, mutta ei sen rosoista soundia ja kolhoa ryskäämistä voi kaupallisenakaan pitää.

Danzigia inspiroivat kauhu- ja scifielokuvat, ja hän alleviivasi vaikutteitaan kirjoittamalla sellaisia suoraan asiaan meneviä kappaleita kuin Vampira, Night Of The Living Dead ja Astro Zombies. Sama pätee kansiin: Walk Among Usin etukannessa on The Angry Red Planet -elokuvasta (1959) tuttu avaruushirviö ja Earth vs. The Flying Saucersissa (1956) pörränneitä lentolautasia.

Walk Among Us on siitä erikoinen vuoden 1982 punklevy, että sillä ei ole yhteiskunnallista viestiä. Se on puolituntinen halloween-juhla, jossa vilisee vampyyrivamppeja, mutaatioita, marsilaisia, avaruuszombeja, aivonsyöjiä, tappajateinejä, sarjamurhaajia ja muita fiktiomuotoisina ilahduttavia asioita. Se niputtaa kolmetoista tarttuvaa rallia kahteenkymmeneenviiteen minuuttiin, ja keskellä törröttää kipeän peukalon lailla romuluinen liveversio kappaleesta Mommy Can I Go Out & Kill Tonight.

Loppukevennys Braineaters ei ole levyn edustavinta antia, mutta taatusti sen hölmöin esitys.

Walk Among Usin ilmestyessä kaikki oli valmista myös keikkarintamalla. Misfits soitti hyvänä iltana tuhatpäiselle yleisölle. Sen keikat olivat kuin pienen budjetin punkversioita Alice Cooperin friikkishowsta ja Kissin sarjakuvamaisista konserteista. Lavalla heilui bodarikummajaisia, joiden tylyjä kasvoja varjosti nenän päälle nykäisty devilock-letti.

Misfitsin ensialbumin julkaisi kalifornialaisen Slash Recordsin alamerkki Ruby Records. Varhaisia myyntilukuja ei muista enää kukaan, ja aikalaisarviot vaihtelevat viidestä tuhannesta kahteenkymmeneen tuhanteen. Mutta Walk Among Us on ollut jatkuvasti saatavilla pian 35 vuotta. Sen vaikutus on mittaamattomissa mutta taatusti suuri.

Jää nähtäväksi, onko ihmeiden aika nyt ohi, vai versooko Misfitsin paluukeikoista kiertue. Jos kokoonpano jatkaa toimintaansa, Walk Among Us on taas ajankohtainen. Ratkiriemukas Skulls, silmitön 20 Eyes ja muut mieltäylentävät kappaleet kuuluvat takuuvarmasti settiin.

Misfits: Walk Among Us
Glenn Danzig – laulu (s. 1955)
Jerry Only – bassokitara (s. 1959)
Doyle – kitara (s. 1964)
Arthur Googy – rummut (s. 1961)

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Misfits kotisivu

Levyhyllyt:
Misfitsin studioalbumit, joilla laulaa Glenn Danzig
Walk Among Us (1982)
Earth A.D./Wolfs Blood (1983)
Static Age (1997)

Lue lisää:
Vee, Tesco & Stimson, Dave & Miller, Steve (toimittajat): Touch And Go: The Complete Hardcore Punk Zine ’79-’83, 546 sivua. (Bazillion Points Books, 2010).
Greene, James Jr: This Music Leaves Stains: The Complete Story Of The Misfits, 208 sivua. (Scarecrow Press, 2013).