Pää Kii: Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan – punkbändi pelasti rockin

Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan (Stupido, 2018)

Pää Kii: Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan (2018).Koska Levyhyllyt on musiikin ja kirjallisuuden suositusblogi, vuoden viimeisen jutun aiheeksi pääsee Pää Kiin toinen albumi. Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan on nimittäin blogistinne mielestä vuoden paras äänilevy, oiva jatke kuuden vuoden takaiselle klassikolle.

Kakkoslevyä pohjustanut sinkku ”Sä veit mun levyt kirpparille” oli kaksipiippuinen tapaus. Toisaalta sen itseironia nauratti ja tarttuvuus ihastutti, mutta samalla se tuntui turhan kepeältä. ”Sä veit mun levyt kirpparille” erottuu albumilta sen harmittomimpana kappaleena. Sellainen tyylirikko on kuitenkin hyvä olla mukana, sillä muuten Pää Kiin maailmassa ei juuri hymyilytä.

Todellisuus lävähtää silmille heti lähdössä. Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan alkaa viitasaarelaisen perusmuezzinin rukouskutsulla. ”Takaisin työttömyyskortistoon” hahmottelee kuulijalle biisien päähenkilön, sen pettymyksiä tuottavan luuserin, joka kirjoitti nämä laulut, josta nämä laulut kertovat ja joka näitä lauluja kuuntelee. Koko kuva on valmis, kun ”Isieni maa” maalaa tarinoille miljöön. Se on voittajien ja häviäjien Suomi, jossa toiset potkivat toisiaan pimeässä ja pakkasessa sillä välin kun toiset nostelevat maljoja kristallikruunujen alla.

Siihen nähden, että Pää Kii on vaihtanut levyjen välillä kokoonpanostaan kaiken muun paitsi kitaristi-laulaja-biisintekijän ja basistin, bändi on hienosti nipussa. Vekku Vartiaisen bassolinjat vetävät mukaansa, ja Teemu Bergman on löytänyt ääneensä uusia sävyjä. Maukkaista sovituksista on kiittäminen myös studiomies Lauri Elorantaa, jolla oli jo edellisen levyn aikaan hyvä käsitys siitä, miten loistavista biiseistä tehdään vielä parempia.

Sellaisista biiseistä kuin ”Sweet Home Kouvola”, ”Nyt mä haluun haistaa hieman liimaa”, ”Aina jonon viimeinen” ja ”Yksi musta minuutti” tulee mieleen Johnny Thundersin Heartbreakers. Ne ovat räväkkää rock’n’rollia käsiin räjähtävästä elämästä, ja niiden antisankari joutuu etsimään syitä olla hyppäämättä junan alle, ellei sitten ole jo kuollut, kuten ”Yksi musta minuutissa” on päässyt käymään.

Pää Kiin kyynisen ja pahantuulisen kuoren alla hehkuu empatia ja hyvä tahto. Toisen levyn kappaleista myötätuntoisin on ”Koira lähtee piikille”, jossa karu ihmiskohtalo ja sen syy piirretään muutamalla taitavalla vedolla. Pimeimmillään sielun kaamos on kappaleissa ”Mr. Masennus”, ”Tie kotiin” ja ”Rautamies ruostuu”, joissa synkän veden yllä ei näytä olevan siltaa laisinkaan.

Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan ei varsinaisesti yllätä. Se on tuttua Pää Kiitä introjen kitarakuvioita myöten. Se on kooste maailmantuskaisia lauluja kakkosluokan kansalaisista, jotka eivät viihdy porvariräppäreiden, kierojen poliitikkojen ja pösilöitä pillinsä mukaan tanssittavien pahantahtoisten populistien maailmassa. Pää Kiitä voi moittia mustavalkoisesta maailmankuvasta ja pateettisuudesta, mutta silloin jää tajuamatta, että se nyt vain on Teemu Bergmanin taiteen tulokulma maailmaan, ja sillä on itsessään merkityksensä. Näitä biisejä kuunnellessa maailman paino harteilla tuntuu kevenevän. Voin kuvitella, että niin tuntuu myös niitä kirjoittaessa ja soittaessa.

Parasta on se, että Pää Kii pelastaa rockin. Sitä ei pelasteta kokeilemalla kuinka paljon voi kuulostaa Led Zeppeliniltä ennen kuin Jimmy Page suuttuu. Se pelastetaan kirjoittamalla rokkibiisejä, jotka kuulostavat eläviltä ja tärkeiltä tässä ajassa. Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan on täynnä niitä.

Nyt, kun Pää Kiin liikaakin odotettu toinen albumi on julkaistu hyvällä menestyksellä, ei ole mitään syytä epäillä, etteikö bändi pelastaisi rockia vielä uudelleenkin.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Pää Kii Facebook

Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan
Teemu Bergman – laulu, kitara
Antti Leppäniemi – kitara
Vekku Vartiainen – bassokitara
Heikki Laaksomies – rummut

Levyhyllyt
Pää Kii (2012)
Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan (2018)
AP fest Vol 3 -dvd (2013)

Lue lisää suomipunkista
Kuivanen, Jarkko: Suomipunk 1977–1998, 339 sivua. Kuivanen, 1999.
Miettinen, Kimmo: Hilse – Suomipunkin alku ja juuri, 339 sivua. Like, 2008.
Saastamoinen, Mika: Parasta lapsille – Suomipunk 1977–1984, 429 sivua. Johnny Kniga, 2007.
Similä, Ville & Vuorela, Mervi: Valtio vihaa sua – suomalainen punk ja hardcore 1985-2015, 604 sivua. Like 2015.

Pää Kii: Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan (2018).

Pää Kii: Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan (2018).

Lepää rauhassa, Pete Shelley – Buzzcocksista ikuisuuteen

Pete Shelley 1955–2018

Pete Shelley: Homosapien (1981).Joulukuun kuudennen päivän iltana brittiläisen Buzzcocksin some-tileillä julkaistiin suru-uutinen. Bändin laulaja-kitaristi ja biisintekijä Pete Shelley oli kuollut sairauskohtaukseen 63-vuotiaana.

Shelley tuli tunnetuksi yhtenä punksukupolven lahjakkaimmista lauluntekijöistä ja myöhemmin muusikkona, joka ei arastellut uuden soundin etsimistä sen enempää kuin tärkeinä pitämistään arkaluontoisista asioista puhumista.

Pete Shelley perusti Buzzcocksin opiskelukaverinsa Howard Devoton kanssa vuonna 1975. Bändi soitti ensimmäisen keikkansa Boltonissa aprillipäivänä 1976. Asiat etenivät rivakasti kulttuurin uusien tuulten puskuvoimalla: jo saman vuoden syyskuussa Buzzcocks esiintyi Lontoossa punk-svengali Malcolm McLarenin järjestämässä 100 Club Punk Festival -tapahtumassa. Muita esiintyjiä olivat muun muassa Sex Pistols, Siouxsie & The Banshees, The Clash, The Vibrators ja The Damned.

Vuoden loppuun mennessä Buzzcocks oli jo levyttänyt ensimmäisen ep:nsä Spiral Scratchin, yhden ensimmäisistä punk-omakustanteista. Buzzcocks teki vaikutuksen tiukkana bändinä, jonka energisyys ei kärsinyt monille ajan bändeille tyypillisestä haparoivasta soitosta, sekä Shelleyn lauluntekijänlahjoilla. Paras esimerkki niistä on klassikko Ever Fallen In Love (With Someone You Shouldnt’ve).

Vuonna 1977 Buzzcocksin kokoonpano muuttui, kun Devoto erosi bändistä ja perusti oman yhtyeensä Magazinen. Shelleystä tuli Buzzcocksin kitaristi-laulaja ja hänen korkeasta, kirkkaasta ja melodisesta laulustaan bändin leimallisin piirre.

United Artists Records teki diilin Buzzcocksin kanssa elokuun kuudentenatoista 1977. Bändi levytti isolle yhtiölle Martin Rushentin tuottamat albumit Another Music In A Different Kitchen (1978), Love Bites (1978) ja A Different Kind Of Tension (1979). Neljäs albumi jäi demoasteelle, kun Buzzcocks hajosi vuonna 1981.

Sooloartistiksi alkanut Shelley debytoi albumilla, jollaista kukaan ei osannut odottaa mieheltä, joka oli tullut tunnetuksi melodisen punkbändin laulaja-kitaristina ja taitavana poplauluntekijänä. Soolodebyytti Sky Yen oli jo vuonna 1974 olkkarissa äänitetty levyllinen kokeellista elektronista musiikkia Tangerine Dreamin ja Clusterin hengessä. Sky Yenin vastaanotto oli aikanaan lähinnä hämmentynyt ja vihamielinen, mutta myöhemmin sen psykedeelistä hammasporanoisea on alettu pitää kokeellisuudessaan kiinnostavana. Shelleyn omasta mielestä levy sopi kuulokekuunteluun sekä niille, jotka halusivat saada vieraat poistumaan.

Sky Yenin piti alun perin olla soundtrack Devoton tekemään elokuvaan. Samankaltaiseen tarkoitukseen tehtiin myös Shelleyn seuraava projekti Hangahar, jonka hän levytti Sally Timmsin ja Lindsay Leen kanssa vuonna 1980.

Homosapien-single (ja samannimisen sooloalbumin nimibiisi vuodelta 1981) vei Shelleyn kappalerakenteen kannalta takaisin popmusiikin lähteille, mutta sekin oli sovitettu elektronisen musiikin soittimille eli syntetisaattoreille ja rumpukoneille. Kappaleen viittaukset homoseksuaalisuuteen saivat BBC:n kieltäytymään soittamasta sitä, mikä puolestaan sai Shelleyn kertomaan julkisuudessa omasta biseksuaalisuudestaan, johon hän oli viittaillut jo Buzzcocksille kirjoittamissaan kappaleissa.

Samankaltaista soundimaailmaa kartoitti myös vuoden 1983 XL1-albumi, jonka tunnetuin kappale on Telephone Operator. Aikaansa edellä olleen albumin mukana sai ZX Spectrum -tietokoneelle tehdyn ohjelman, jonka esittelemiä grafiikoita ja lyriikoita saattoi katsella levyä kuunnellessaan.

Vuoden 1986 Heaven And The Sea -sooloalbumilla Shelley yhdisti elektronisen musiikin ja kitararockin piirteitä ajanmukaiseksi ja täyteläiseksi popiksi. Levyltä julkaistiin kaikkiaan neljä singleä, joista tässä kuullaan melankolinen Waiting For Love.

Ympyrä sulkeutui 1980-luvun lopulla, kun Buzzcocks teki paluun. Aluksi punklegenda julkaisi livelevyjä, mutta muutaman tunnusteluvuoden jälkeen myös uutta musiikkia. Vuonna 1993 julkaistu Trade Test Transmission -albumi käynnisti Buzzcocksin uran myöhemmät ajat, jotka jatkuivat aina Shelleyn kuolemaan saakka. Viimeiseksi jäi vuonna 2014 julkaistu yhdeksäs Buzzcocks-pitkäsoitto The Way.

Shelleyn viimeinen albumi Cinema Music And Wallpaper Sounds ilmestyi vuonna 2016. Se sulki hänen soolouransa ympyrän samalla tavalla kuin Trade Test Transmission oli sulkenut Buzzcocksin kehän: Cinema Music And Wallpaper Sounds oli vuonna 1976 äänitetty levyllinen kokeellista elektronista musiikkia ja siinä mielessä Sky Yenin sisarteos.

Pete Shelley kohtasi loppunsa kotonaan Virossa, jossa hän oli asunut vaimonsa Gretan kanssa vuodesta 2012 lähtien.

Peter Campbell McNeish 17.4.1955–6.12.2018

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae Buzzcocks-klassikoita kirjastosta!

Hae Buzzcocks-klassikoita kirjastosta!

Hae Buzzcocksia kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt | Buzzcocks
Another Music In A Different Kitchen (1978)
Love Bites (1978)
A Different Kind Of Tension (1979)
Trade Test Transmissions (1993)
All Set (1996)
Modern (1999)
Buzzcocks (2003)
Flat-Pack Philosophy (2006)
The Way (2014)

Pete Shelley
Sky Yen (1980)
Hangahar (1980)
Homosapien (1981)
XL1 (1983)
Heaven And The Sea (1986)
Cinema Music And Wallpaper Sounds (2016)

Lue lisää
Junttila, Jukka: 1977 – Punkvallankumous, 279 sivua. Like 2017.
McGartlandTony: Buzzcocks – The Complete History, 288 sivua. John Blake 1995.
Robb, John & Salmenpohja, Ilkka (kääntäjä): Punk! – Brittipunkin haastatteluhistoria. Like 2007.

Pete Shelley: XL1 (1983).

Pete Shelley: XL1 (1983).

 

The Adverts: Crossing The Red Sea With The Adverts – uuden kulttuurin etulinjassa

Crossing The Red Sea With The Adverts (Bright, 1978)

The Adverts: Crossing The Red Sea (1978).Sanotaan, että mitä kirkkaammin liekki palaa, sen nopeammin se sammuu. Niin kävi ainakin The Advertsille, jonka kaari jäi vain kahden levyn mittaiseksi. Brittiläistä punkpioneeria ei kuitenkaan ole unohdettu, siitä on pitänyt huolen sen klassikoksi kohotettu debyyttialbumi Crossing The Red Sea With The Adverts.

Crossing The Red Sea With The Advertsin tehnyt alkuperäiskokoonpano syntyi vuonna 1976, kun Devonista Lontooseen muuttaneet T.V. Smith ja Gaye Advert lyöttäytyivät yhteen kitaristi Howard Pickupin ja rumpali Laurie Driverin kanssa. The Adverts syntyi uuden kulttuurin etulinjaan. Se soitti ensimmäiset keikkansa Lontoon Roxyssa tammikuussa 1977 – kuukautta ennen kuin ensimmäinen brittiläinen punkalbumi, The Damnedin Damned Damned Damned ilmestyi.

The Adverts julkaisi punkin vallankumousvuoden mittaan kolme singleä. Niistä ensimmäinen, kiivas ja itseironinen One Chord Wonders//Quick Step kiteytti punkin eetoksen hienommin kuin yksikään toinen aikakauden klassikko. Keskimmäinen, elokuussa julkaistu Gary Gilmore’s Eyes//Bored Teenagers kipusi singlelistalla kahdeksanneksitoista ja tuli bändin kaikkien aikojen tunnetuimmaksi kappaleeksi. (Yllättävää kyllä, hittibiisi ei ollut lainkaan mukana Crossing The Red Sea With The Adverts -albumin alkuperäisellä versiolla.) Punkilmiön laajenemisnopeudesta kertoo jotakin se, että lokakuussa 1977 julkaistu kolmas single Safety In Numbers//We Who Wait jo kritisoi skenen turvallisuushakuista laumasieluisuutta.

Abbey Road -studiolla tehty Crossing The Red Sea With The Adverts ilmestyi Iso-Britannian albumilistalle julkaisuviikollaan helmikuussa 1978. Mikään valtava myyntimenestys se ei ollut, mutta teki saman tien selväksi, että The Advertsilla oli valttinaan poikkeuksellisen hyvä biisintekijä. T.V. Smith kirjoitti melodisia ja iskeviä lauluja, joista monet olisivat toimineet millaisina sovituksina tahansa. Hänen bändinsä debyytti oli vahvasti ajassa kiinni, mutta sillä oli myös ikuisuusarvoa.

Vaikka The Adverts aikalaistensa tavoin korosti sitä, että soittotaito oli pelkkä vähäpätöinen muotoseikka sisällön ja sanoman ympärillä, eivät Driver, Pickup ja Advert olleet lainkaan pöllömpi punkbändi, ja ennen kaikkea heillä oli keulillaan erinomainen rocklaulaja ja -lyyrikko. Tuleen bändin puhalsi juuri laulaja T.V. Smith, jonka kiihkeys ja intohimo puskivat läpi pitelemättöminä. The Adverts ei tavoitellut maailmaa ravistelevaa rankkuutta yhtä tietoisesti ja itsetarkoituksellisesti kuin Sex Pistols ja moni muu, mutta raju sen ensimmäinen albumi silti oli. Mitä vilpittömimmällä, realistisimmalla ja aidoimmalla tavalla.

Crossing The Red Sea With The Adverts oli vaikuttava levy sanan kaikissa merkityksissä. Se muokkasi käsityksiä siitä, mistä punkissa on kyse ja kuinka sitä tehdään. Kriitikoiden zeitgeistin tavoittaneeksi klassikoksi julistama levy olisi voinut olla lupaava alku pitkälle uralle, mutta toisin kävi. Pian alkuperäisestä kokoonpanosta olivat jäljellä enää Smith ja Advert, eikä bändin toinen albumi Cast Of Thousands ollut edeltäjänsä kaltainen menestys oikein millään tasolla. Yhtye soitti viimeisen keikkansa lokakuussa 1979.

Crossing The Red Sea With The Advertsilla soittaneesta kokoonpanosta kitaristi Howard Pickup (eli Howard Boak) kuoli vuonna 1997. Rumpali Laurie Driver (eli Laurie Muscat) asuu tätä nykyä Islannissa. Gaye Advert eli Gaye Black on työskennellyt Lontoossa sosiaalialalla ja taiteilijana.

Perustettuaan ja haudattuaan yhtyeet T.V. Smith’s Explorers ja Cheap Smith teki ensimmäisen sooloalbuminsa vuonna 1983, kunnes jäi vuosiksi viettämään hiljaiseloa musiikista. 1990-luvun alussa hän ryhtyi sooloartistiksi. Siitä lähtien hän on kiertänyt maailmaa kitaransa kanssa ja koonnut kiertuepäiväkirjoistaan valloittavan kirjasarjan. Smith on julkaissut toistakymmentä sooloalbumia ja useita livelevyjä. Viimeisin studiolevy Land Of The Overdose ilmestyi 2018.

Smith on tehnyt erinomaisia biisejä myös soololevyilleen, mutta The Advertsin klassikoilla on hänen faniensa sydämessä erityinen paikka. Niin taitaa olla myös hänen sydämessään, onhan hän sentään kirjoittanut aiheesta runonkin:

Punk Rock Poem

It was strange being in a punk rock band
People gobbed on us, then shook us by the hand
We played every toilet in this green and slimy land
First of all for fifteen quid, then – later on – a grand!

Thirty days of madness touring with the Damned
Turning up to soundcheck to find out we’d been banned
Driving back to London in the mini-van

Didn’t get to the U.S.A. as planned

And, looking back, we didn’t change the music scene a lot
But we did have one hit single, and supported Iggy Pop
And sometimes people tell me that the Adverts changed their lives
And that’s nice

It was great being in a punk rock band

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

T.V. Smithin kotisivu
Gaye Black kotisivu

Hae The Adverts -klassikko 'Crossing The Red Sea' kirjastosta!

Hae The Adverts -klassikko ’Crossing The Red Sea’ kirjastosta!

Hae The Advertsia kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
The Adverts
Crossing The Red Sea With The Adverts (1978)
Cast Of Thousands (1979)

T.V. Smithin sooloalbumit
Channel Five (1983)
March Of The Giants (1992)
Immortal Rich (1995)
Generation Y (1999)
Not A Bad Day (2003)
Misinformation Overload (2006)
In The Arms Of My Enemy (2008)
Coming In To Land (2011)
I Delete (2014), TVS
Land Of The Overdose (2018)

Lue lisää
Junttila, Jukka: 1977 – Punkvallankumous. 279 sivua. Like 2017.
Robb, John & Salmenpohja, Ilkka (suom.): Punk! – Brittipunkin haastatteluhistoria. Like 2007.

The Adverts: Crossing The Red Sea (1978).

The Adverts: Crossing The Red Sea (1978).

Richard Hell & The Voidoids: Blank Generation – kaukana kliseisyydestä

Blank Generation (Sire, 1977)

Richard Hell & The Voidoids: Blank Generation (1977).Mitä yhteistä on Ramonesilla, Blondiella, Televisionilla, New York Dollsilla, Patti Smithillä ja Talking Headsilla? Eipä juuri muuta kuin New York ja CBGB’s-klubin legendaarinen skene, jonka merkitys rockmusiikille ja popkulttuurille on suunnaton. Yksi noiden 1970-luvun kuvioiden keskeisistä hahmoista oli Richard Hell, johon alakulttuurin inspiroitunut henki ruumiillistui.

Richard Meyersistä (s. 1949) tuli Richard Hell, kun hän muutti Kentuckysta New Yorkiin tullakseen runoilijaksi. Nähtyään New York Dollsin keikan Hell kiinnostui rockbändissä soittamisesta. Hän perusti Tom Verlainen kanssa Neon Boysin, josta tuli vuonna 1974 Television.

Keväällä 1975 Hell lähti Televisionista suivaantuneena Verlainen johtamistyyliin, joka ei jättänyt hänelle tilaa biisintekijänä eikä esiintyjänä, ja liittyi New York Dollsista eronneiden Johnny Thundersin ja Jerry Nolanin Heartbreakersiin. Vajaata vuotta myöhemmin basisti-laulaja käsitti, että niin hyvä rockbändi kuin Heartbreakers olikin, hän ei saisi sitä soittamaan biisejään haluamallaan tavalla. Hell erosi Heartbreakersista vuoden 1976 alussa. 

Richard Hell oli tutustunut päivätyöpaikassaan Robert Quineen, kolmevitoseen kaljupäähän, joka ei ollut onnistunut kampeamaan mukaan New Yorkin bändiympyröihin mutta joka osoittautui parhaaksi kitaristiksi, jota Hell oli koskaan kuullut. Quinen omalakinen kitaransoitto, jossa oli enemmän jazzin vapautta kuin rockin säännönmukaisuutta, hipoi neroutta. 

”Oli selvää, että Bob kykenisi soittamaan kitaralla mitä tahansa keksisin häneltä pyytää”, Hell kirjoitti Supeutumattomien sukupolvi -kirjaansa. ”Kävi ilmi, että hän soitti myös juttuja, joita en olisi osannut edes keksiä.”

Saatuaan Quinen soittamaan kanssaan Hell pyysi mukaan Marc Bellin, Dustissa ja Wayne Countyn bändissä soittanutta rumpalin, joka myöhemmin opittiin tuntemaan Marky Ramonena. Kun kitaristi Ivan Julian liittyi joukkoon, Richard Hell & The Voidoids oli koossa. Aika oli sille otollinen: Englannin nouseva punkskene oli saanut vaikutteita Amerikasta, ja se sai musiikkibisneksen kiinnostumaan myös New Yorkin bändeistä. Blondie, Television, Talking Heads ja Richard Hell & The Voidoids saivat levytyssopimuksen vuonna 1976.

Blank Generation äänitettiin kahdesti – maaliskuussa 1977 Electric Lady -studiolla ja kesäkuussa uudelleen Plaza Soundilla, koska julkaisua oli siirretty syksyyn, eikä bändi ollut tyytyväinen ensimmäiseen versioon. ”Blank Generationin” Hell oli tehnyt – tai pikemminkin sovittanut Rod McKuenin vuonna 1959 levyttämästä ”I Belong To The Beat Generationista” – ollessaan Televisionissa, ja ”Love Comes in Spurtsia” hän oli tarjonnut jo Heartbreakersille. Aavemaisen ja melankolisen ”Walking On The Waterin” Voidoids lainasi Creedence Clearwater Revivalin esiasteelta Golliwogsilta, joka oli julkaissut biisin singlenä vuonna 1966. ”Liars Bewaren” ja ”Betrayal Takes Twon” säveltämiseen osallistui myös Ivan Julian.

Richard Hellin tyyli vaikutti punkin estetiikkaan niin paljon, että hän näyttää Blank Generationin kannessa punkkliseeltä. Se on huvittavaa, sillä nimenomaan Hell on tuon piikikkään, kovan ja repaleisen lookin luoja tai vähintäänkin yksi heistä – Sex Pistolsin manageri ja vaatekauppias Malcolm McLaren oli hengannut Hellin kanssa New Yorkissa ja palannut Englantiin tämän tukasta ja asuvalinnoista innostuneena. Blank Generationin musiikki saattaakin yllättää, jos tekee johtopäätöksiä kannen perusteella ja taustoja tuntematta. Se on vinkeässä rajattomuudessaan, säpsähtelevässä funkiudessaan ja runollisuudessaan kaukana tyypillisestä punk rockista. Samaan aikaan punkin henki on vahvasti läsnä levyn kaunistelemattomuudessa ja kiivaudessa.

Kun Blank Generation julkaistiin 1977, Richard Hell & The Voidoids lähti The Clashin kanssa Englannin-kiertueelle. Matka osoittautui pettymykseksi. Brittiläinen maaperä oli sinänsä otollinen The Voidoidsin kiihkeälle soundille, mutta levy saatiin kauppoihin vasta rundin viimeisenä päivänä, ja keikkamatkat piti kulkea ahtaassa henkilöautossa. Heroiiniriippuvuuden itselleen kehittänyt Hell tuli jo ensimmäisen viikon jälkeen kodeiiniyskänlääkettä vieroitusoireisiin särpiessään siihen tulokseen, ettei halunnut jatkaa uraansa. Kaikki oli liian vaikeaa.

”Tunsin, että levyn tehtyäni olin saavuttanut sen mitä olin halunnut. En jaksanut lyödä päätäni seinään, jotta meitä olisi alettu arvostaa muuallakin kuin New Yorkissa. Se tuntui liian nöyryyttävältä ja raskaalta”, Hell kertoi Sopeutumattomien sukupolvessa. 

Vuoden 1977 lopulla Hell purki levytyssopimuksensa oikeusteitse. Hän päätti myös lopettaa bassonsoiton, mikä merkitsi The Voidoidsille kokoonpanomuutoksia, joiden jälkeen bändin henki ei ollut enää entisellään. Hell ei halunnut enää soittaa keikkoja muualla kuin New Yorkissa, mikä ei lainkaan edistänyt The Voidoidsin asioita. Kun yhtyeen johtajan arki alkoi vähitellen pyöriä yksinomaan heroiinin ympärillä, bändi vaipui horrokseen.

Viisi vuotta myöhemmin Hell ja Quine tekivät toisen Voidoids-albumin uudella kokoonpanolla. Destiny Streetillä on ansionsa, mutta edeltäjänsä merkittävyyttä se ei tavoittanut. Blank Generationia ei myyty paljon, mutta se jätti pysyviä jälkiä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae Richard Hellin klassikoita kirjastosta!

Hae Richard Hellin klassikoita kirjastosta!

Hae Richard Helliä kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
The Heartbreakers: L.A.M.F. Definitive Edition (2012)
Richard Hell & The Voidoids: Blank Generation (1977),
Destiny Street (1982)
Spurts – The Richard Hell Story (2005)

Lue lisää
Hell, Richard: I Dreamed I Was A Very Clean Tramp – An Autobiography, 293 sivua. HarperCollins, 2013.
Hell, Richard & Salmenpohja, Ilkka (kääntäjä): Sopeutumattomien sukupolvi – Punkin kummisedän muistelmat, 330 sivua. Like 2013.
McNeil, Legs & McCain, Gillian & Vil, Ike (kääntäjä): Please Kill Me  Punkin sensuroimaton esihistoria, 542 sivua. Like 2004.
McNeil, Legs & McCain, Gillian: Please Kill Me – The Uncensored Oral History Of Punk, 525 sivua. Abacus 1997. 

Richard Hell & The Voidoids: Blank Generation (1977).

Richard Hell & The Voidoids: Blank Generation (1977).

The Replacements: Let It Be – bändi lunastaa taivaspaikkansa

Let It Be (Twin/Tone, 1984)

The Replacements: Let It Be (1984).The Replacements on jäänyt musiikkibisneksen historiaan bändinä, joka vierasti kaikkea, mitä suosio edellytti, ja teki kaiken mahdollisen torpedoidakseen oman menestyksensä. Musiikin historiaan se onneksi on jäänyt yhtyeenä, jossa oli klassikkotason lauluntekijä ja sitä outoa taikaa, joka alkaa hehkua vain silloin harvoin, kun toisilleen juuri oikeat ihmiset sattuvat päätymään samaan bändiin.

Minneapolisissa vuonna 1979 perustettu The Replacements sai levydiilin paikalliselta Twin/Tone Recordsilta. Ensimmäinen albumi Sorry Ma, Forgot to Take Out The Trash ilmestyi elokuussa 1981, ja laulaja-kitaristi Paul Westerbergin kirjoittajanlahjat olivat nupullaan jo sen energisessä ja karkeassa punkrockissa. Punkskenessä keikkailu ja fanzinejulkisuus jättivät bändiin jälkensä: kesällä 1982 julkaistulla Stink-ep:llä The Replacements kiristi rockinsa tahdin hardcoren rajamaille.

Tyylin yksi-ilmeisyys ja alakulttuurin rajoittava henki alkoivat kuitenkin pian tympäistä bändiä. Toinen täyspitkä levy, hiukan hajanainen Hootenanny (1983) viitoitti tietä sinne, missä yhtye oli parhaimmillaan. Westerberg kiteytti suunnan sanomalla, että The Replacements halusi alkaa soittaa biisejä, ei julistuksilla ryyditettyjä riffejä.

The Replacements lunasti taivaspaikkansa kolmannella albumillaan Let It Be. Westerberg oli säveltänyt sille uudenlaista materiaalia, jonka energia oli muunkin kuin raa’an voiman ja paljaan kiihkon muodossa. Levyn teemat liittyvät enemmän tai vähemmän väljästi nuoruuteen ja aikuistumiseen, ja alle 25-vuotias lauluntekijä oli vielä tarpeeksi nuori tavoittaakseen sanoituksiin etsimänsä tunnemyrskyt.

Mutta ei Let It Be yksin Westerbergin show ollut. Kitaristi Bob Stinson, rumpali Chris Mars ja basisti Tommy Stinson osallistuivat sovittamiseen enemmän kuin ennen – lähinnä kai siksi, että Let It Be oli ensimmäinen kerta, kun bändi todella mietti biisien toteutusta.

Minneapolisin Blackberry Way -studiolla tehdyn Let It Ben tuottajaksi kaavailtiin R.E.M:n Peter Buckia, mutta loppujen lopuksi hän oli mukana vain esituotantovaiheessa ja vierailevana kitaristina. Indie-idolin roolin pienuus ei aiheuttanut epäonnistumista: Let It Ben tunnistaa 1980-luvulla tehdyksi levyksi, mutta siltä puuttuu aikakauden mainstreamille ominainen räikeys ja muovisuus. Se on soundiltaan ajaton, ei ajassa kiinni, eikä siinä aisti laskelmointia tai pyrkyryyttä. Vaikka puoli-instrumentaali Seen Your Video saattaakin kuulostaa keskeneräiseltä, vielä enemmän se kuulostaa vilpittömältä.

Koska täydellisyys ei ole kovin kiinnostavaa, mestariteokset ovat harvoin virheettömiä, eikä ole Let It Bekään. Gary’s Got A Bonerin turhanpuoleinen puupäärock rämisee teiniparodian rajamailla, ja läpihuutoversiota Kissin (sinänsä mainiosta) Black Diamondista on paha perustella millään muulla kuin sillä, että The Replacements halusi näyttää tekevänsä ihan mitä sitä huvitti. Sitä ei kiinnostanut mielistellä edes oma yleisöään, joka siihen mennessä oli koostunut lähinnä Kissiä kiroavista vaihtoehtokiihkoilijoista. Toisaalta aggressiivinen We’re Coming Out tuntuu olevan mukana lähinnä muistuttamassa punkkareita siitä, millaista kamaa Replacements olisi edelleen voinut soittaa, jos sitä vain olisi huvittanut.

Suurimman vaikutuksen Let It Be teki hiljaisimmilla kappaleillaan. Unsatisfied, Sixteen Blue ja Androgynous osoittivat, miten hienoja ja humaaneja biisejä Westerberg oli oppinut kirjoittamaan. Levyn lopussa on huipennus – tuskin on toista albumia, joka päättyy yhtä pakahduttavasti kuin Let It Be. Viimeinen biisi Answering Machine on yksinäisyyden tuntua korostaen sovitettu laulu yhteyden katkeamisesta. Parhaiten levyn henki kuitenkin kiteytyy avausraita I Will Daren korkeajännitteiseen, pompahtelevaan optimismiin.

Lokakuussa 1984 julkaistu Let It Be sai kriitikoilta ylistävän vastaanoton, mutta suuri yleisö ei edes huomannut sen ilmestyneen. Huonosti myyneeltä levyltä huokunut potentiaali oli silti niin ilmeinen, että The Replacements levytti seuraavan albuminsa Warnerille. Näin siitäkin huolimatta, että bändi yritti kovasti ampua itsensä alas soittamalla levy-yhtiöiden showcase-keikalla pelkkiä lainabiisejä.

Kuten Let It Ben The Beatlesilta pöllitty nimikin kertoo, kuvien kumartelu ei The Replacementsia kiinnostanut.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae The Replacements-klassikko 'Let It Be' kirjastosta!

Hae The Replacements-klassikko ’Let It Be’ kirjastosta!

Hae Let It Be kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Sorry Ma, Forgot To Take Out The Trash (1981)
Hootenanny (1983)
Let It Be (1984)
Tim (1985)
Pleased To Meet Me (1987)
Don’t Tell A Soul (1989)
All Shook Down (1990)

Lue lisää
Collins, Cyn: Complicated Fun – the Birth Of Minneapolis Punk And Indie Rock, 1974–1984. An Oral History, 377 sivua. Minnesota Historical Society Press 2017.
Mehr, Bob: Trouble Boys – The True Story Of The Replacements, 521 sivua. Da Capo Press 2017.
Walsh, Jim: The Replacements – All Over But The Shouting – An Oral History, 304 sivua. Voyager 2007.

The Replacements: Let It Be (1984).

The Replacements: Let It Be (1984).