Ville Valo & Agents – kadonnutta taikaa etsimässä

Ville Valo & Agents (Universal, 2019)

Ville Valo & Agents (2019).Menetetty kiehtoo enemmän kuin saavutettu. Ansioluettelot voivat olla vaikuttavia, mutta niitä kiinnostavampaa on se, mitä jäi tekemättä, mitä olisi voinut olla. Ville Valo & Agentsin uusi albumi vastaa yhteen sellaiseen kysymykseen. Sen kantavana rakenteena ovat Rauli ”Badding” Somerjoelta (1947–1987) levyttämättä jääneet kappaleet.

Esa Pulliainen & Ville Valo. Kuva: Joonas Brandt.

Yhteinen historia on pitkä. Agentsin johtaja ja kitaristi Esa Pulliainen on poiminut aihioita demokaseteilta, jotka Badding toimitti hänelle 1980-luvun alkupuolella, kun Agents ja Somerjoki työskentelivät yhdessä. HIM-tähti Valo puolestaan kertoo Baddingin levyjen olleen ensimmäistä musiikkia, jota hän on koskaan kuullut.

Valon ja Agentsin albumi on helposti hahmotettava osiensa summa. Sillä on vanhoja klassikoita, uusia suomenkielisiä kappaleita, uusia instrumentaaleja ja uusia englanninkielisiä biisejä. Agents on tällä alueella keskellä ominta maataan, ja Valoa sopivampaa vokalistia olisi vaikea löytää. Rauli ”Badding” Somerjoki on tulkitsijana jäljittelemätön ja omassa luokassaan, mutta levy on rakkaudella tehty kunnianosoitus hänen hauraudelleen ja kiihkeydelleen.

Yllättäen jopa levyn kitarainstrumentaalit Kirstinkulma ja Kettu ovat Baddingin sävellyksiä. Vaikka hän ei soittanut kitaraa kovinkaan hyvin, hän teki Pulliaisen soittotyyliä ajatellen kaksi kappaletta, joissa kitaristi on luonnollisestikin kotonaan. Niin on myös Somerjoen sielu, joka häilyy siellä missä länsieurooppalainen twang kohtaa kotimaisen rautalangan.

Ikkunaprinsessa, Paratiisi, Tähdet tähdet ja vasta viime vuosina unkarilaisen Minden ember boldog akar lenni -kappaleen versioksi osoittautunut Kuihtuu kesäinen maa eivät ole oivaltavia poimintoja Baddingin tuotannosta, mutta niiden mukanaolon ymmärtää. Valmiilla hiteillä päästään radioihin, ja kenties Valon kansainvälisestä fanikunnasta ja nuorista suomalaisista löytyy vielä sellaistakin väkeä, joilla Raulin klassikot eivät ole verissä. Biiseinä ne ovat loistavia, eikä Ville Valo & Agents ole tehnyt tulkinnoistaan suoria pastisseja. Aiemmin julkaistuista biiseistä vähiten tunnettu ja siksi valintana erikoisin on Mä haluan sun, albumiraita vuoden 1982 Ikkunaprinsessa-levyltä.

Badding on levyllä mukana muutenkin kuin henkenä. Hänen ääntään kuullaan Tuutulaulussa, Orpolapsi kiurun -kappaleessa ja Ketussa (jossa paljastuu Somerjoen viehätys sadunomaisiin asioihin). Englanninkielisissä biiseissä I Told You Sossa ja hassunnimisessä Rockin’ With Enziossa hän laulaa liidit. Vanhoista demoista rakennetut lauluraidat ovat paitsi toimivia, myös olennaisia koko kuvan kannalta. Tulkitsija nimeltä Badding syntyi siellä, missä amerikkalainen rock’n’roll sulautui suomalaiseen iskelmään ja slaavilaiseen laulelmaan, ja ilman I Told You Sota ja Rockin’ With Enziota käsitys hänestä jäisi vaillinaiseksi. Agents panee vieraskieliset biisit rokkaamaan seitkytluvun malliin ja niin tiukasti Creedencen hengessä, että Enzion riffi liippaa läheltä Up Around The Bendiä.

Uuden materiaalin helmi on mystinen, herkkä ja kaunis Orpolapsi kiurun¸ joka aivan oikeutetusti julkaistiin levyn ensimmäisenä singlenä. Siitä kuulee, miten loistava laulaja ja bändi Baddingin perintöä vaalii. Kepeänhaikea Syksyn lapsia on kehitelty Kaikki laulut -boksilla julkaistusta viehättävästä Teema vuodelta 1973 -aihiosta. Hiljainen Tuutulaulu on lempeä päätös levylle.

Baddingin demolaaria ei ole vielä ammennettu tyhjiin, eikä kaikkia nauhoja ole edes löydetty. Kadonneen taian etsinnät saattavat siis jatkua.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Agents kotisivu

Varaa 'Ville Valo & Agents' kirjastosta!

Varaa ’Ville Valo & Agents’ kirjastosta!

Varaa Ville Valo & Agents kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Rauli ”Badding” Somerjoki
Synnyin rokkaamaan (1971)
Näin käy rock & roll (1974)
Sydän lämpöä täys (1975)
Rakkaudella – Raulilta (1982)
Ikkunaprinsessa (1982)
Tähdet, tähdet (1983)
Laivat (1985)

Agents
Agents (1980)
Ikkunaprinsessa (1982)
Tähdet, tähdet (1983)
Laivat (1985)
In Beat (1986)
Besame Mucho (1987)
Pop (1988)
Half And Half (1990)
Agents Forever (1995)
Agents Is Back! (1996)
Agents Is More! (1997)
Laulava Sydän (1999)
Agents Is… Here! (2001)
Agents Is… Rock! vol #1. (2001)
Agents Is… Tonight (2003)
Pop Show (2004)
Agents Is Allright (2006)
Renegades (2007)
Agents… Is Beat! – Instrumental 2008 Recordings (2008)
Agents Go Go (2011)
On Stage / In Studio (2012)
Sound On Sound (2014)
Blue (2016)
Ville Valo & Agents (2019)

HIM
Greatest Lovesongs Vol. 666 (1997)
Razorblade Romance (1999)
Deep Shadows And Brilliant Highlights (2001)
Love Metal (2003)
Dark Light (2005)
Venus Doom (2007)
Screamworks: Love In Theory And Practice (2010)
Tears On Tape (2013)

Lue lisää
Haydn, Reinhardt (Teemu Leminen, kääntäjä): HIM – His Infernal Majesty, 153 sivua. (Minerva, 2009).
Juntunen, Juho: HIM – Synnin viemää, 268 sivua. (WSOY, 2002).
Rossi, Leena: Saanko luvan? Iskelmä-Suomen ilmiöitä 1900-luvulla, 240 sivua. K&h, Turun yliopisto, kulttuurihistoria 2005

Ville Valo & Agents (2019).

Ville Valo & Agents (2019).

Duran Duran: Big Thing – iso juttu, unohdettu klassikko

Big Thing (EMI, 1988)

Duran Duran: Big Thing (1988).Neonväreissä leiskuva uutuuslevyn kansikuva yllätti Duran Duran -fanit vuonna 1988. Bändiposeeraus näytti olevan mennyttä. Ehkä vielä suurempi visuaalinen yllätys oli gatefold-kannen sisäsivuilta avautuva viileys ja …etäisyys. Kaikki ei ollutkaan alleviivatun muodikasta tai kiiltävää. Tekstejäkin oli häivytetty kollaasissa ikään kuin taustalle. Muutoksia tapahtui myös musiikissa. Duranien viidettä studioalbumia hallitsi erilainen tatsi. Kovatasoiset biisit hiipivät mieleen aivan toisella tapaa kuin Rion tai Seven And The Ragged Tigerin supermenestynyt popkiito.

Se kaikkein tärkein – biisinteko – oli kuitenkin yhtä hallussa kuin aikaisemmin, ja Big Thing parantaa asteen pari edeltäjästään Notorius. Tämä oli hieno ansio, sillä vuoden -88 listamusiikin moderni popsoundi sisälsi osin riskialttiita toteuttamistapoja. Duran Duran ei horjunut ja Big Thing säilyi ylväänä kokonaisuutena, joka väistää halvanohuet tuotantokarikot.

Alun perin Birminghamista ponnistanut bändi lähti toden teolla lentoon kun Simon Le Bon ryhtyi lupaavan kombon laulajaksi. Taiteilijaopiskelijoiden nouseva kokoonpano iski lähelle kultasuonta vuonna 1981, apunaan tuottaja Colin Thurston. Jo ensisingle ’Planet Earth’ herätti. Debyyttialbumin Duran Duran ja suurta huomiota saaneen singlen ’Girls On Film’ myötä popkuluttajat innostuivat ympäri maailmaa. Järjettömän toimiva rocklevy Rio (1982) teki Duran Duranista maailmantähden. ’Hungry Like The Wolf’, ’Save A Prayer’ ’Hold Back The Rain’ ja ’The Chauffeur’ jättivät moniin 80-luvun nuoriin lähtemättömät jäljet.

Aivan suurimman maailmanmenestyksen kynnyksellä The Rio Tour toi bändin syyskuussa -82 Helsingin Kulttuuritalolle ja Turun konsettitalolle. Voittokulkua jatkoivat abumit Seven And The Ragged Tiger ja astetta seesteisempi Notorious. Duran Duran näytti hallitsevan popmaailmaa hyvän matkaa pitkin 1980-lukua, jopa Bond-elokuvan A View To A Kill tunnarin avulla. Vaikka kovin hysteria väistyi oli vuosikymmenen loppu yhä hienoa Duran-aikaa.

Duran Duran vuonna 1988: Simon Le Bon (vas.), John Taylor ja Nick Rhodes. Kuva: Duran Duran -kotisivu.

Duran Duran vuonna 1988: Simon Le Bon (vas.), John Taylor ja Nick Rhodes. Kuva: Duran Duran -kotisivu.

Triona Simon Le BonNick RhodesJohn Taylor sävelletty Big Thing puskee eteenpäin virkeästi. Isosti läiskähtelevät perkussiot ja synamassat olivat vaihtuneet kevyempiin jo edellisellä levyllä. Soundi muuttui selkeästi kitaristi Andy Taylorin eroamisen jälkeen. Yhtä iso muutos oli rumpali Roger Taylorin lähtö. Rock jäi taaemas.

Ensimmäinen singleraita ’I Don’t Want Your Love’ iski dance-otteella. Monet house-biisit voivat olla kuluneita, mutta Duran Duranin groove on hallussa mestarillisesti – kuin Chic ei olisi koskaan kadonnut. Funkkaavan bändin siivittämänä Le Bon yltää hienoon lentoon.

Simon Le Bon oli saanut lisää herkkyyttä ja itsevarmuutta. Teinipopvuosien aika näytti kääntyvän yhä kauemmas historiaan kun mietteliäämpi Duran Duran kolahti: ’Too Late Marlene’, ’Palomino’ ja ’Land’ ovat loistokamaa. Vaikutuksen tekee myös kolmas singleraita ’Do You Believe In Shame?’

Jouluksi -88 julkaistu single All She Wants Is:

Levyn kakkospuoli jatkaa Simon Le Bonin vapautuneen lauluklangin esiintuloa. ’Palomino’ näyttää miten sävykästä jälkeä laulaja saa aikaan. Yksi unohdetuimmista Duran-raidoista on ’Land’. Sen raukeus on juhlavaa.

Big Thing päättyy mietteliään mahtipontisesti. ’Flute Interlude’ nivahtaa ’The Edge Of Americaan’, jonka siirtolaisteema on valitettavan ajankohtainen alkuvuodesta 2019. Duran Duranin paras protestilaulu sulautuu lopulta painostavaan äänimassaan, kuin loputonta lohduttomuutta kuvastaen. Kaiken päättävä ’Lake Shore Driving’ on pysäyttävä kokemus. Ja Le Bonin laulu kulki koko ajan yhä sielukkaammin.

Duran Duran on aina osannut panostaa albumeihin. Levytyksen kaari, niin sanotut albumiraidat ja päätösbiisit ovat olleet tärkeitä, samalla tavalla kuin bändillä on ollut silmää videotuotannollekin. Vaikka Big Thing on jäänyt hieman syrjään DD-diskografiassa, se antaa yhä paljon. Vanha totuus tulee pintaan: onnistunut albumi ole koskaan vain tuotantotyötä. Se on biisejä ja bändihenkeä.

Tuomas Pelttari

Duran Duran kotisivu

Big Thing
Simon Le Bon – laulu
Nick Rhodes – kosketinsoittimet
John Taylor – bassokitara
Tuottajat: Duran Duran, Jonathan Elias ja Daniel Abraham

Warren Cuccurullo – kitara
Steve Ferrone – rummut
Sterling Campbell – rummut
Chester Kamen – kitara

Hae DD-klassikko 'Big Thing' kirjastosta!

Hae DD-klassikko ’Big Thing’ kirjastosta!

Hae Big Thing kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Duran Duran (EMI, 1981)
Rio (1982)
Seven And The Ragged Tiger (1983)
Notorious (1986)
Big Thing (1988)
Liberty (1990)
Duran Duran – Wedding Album (1993)
Thank You (1995)
Medazzaland (1997)
Pop Trash (2000)
Astronaut (2004
Red Carpet Massacre (2007)
All You Need Is Now (2010)
Paper Gods (2015)

Lue lisää
Fletcher, Guy: 100 Years Of British Music – A Photographic Tribute To Some Of The Greatest Songwriters And Composers Of All Time, 272 sivua. Omnibus, 2014. 
Malins
, Steve: Duran Duran – Notorius, 294 sivua. Andre Deutsch, 2005.
Malins, Steve: Duran Duran – Wild Boys, 312 sivua. Carlton Books, 2013.
Simmons, William & Rosenfeld, Richard: Duran Duran, 64 sivua. Octopus Books, 1984.
Taylor
, John: In The Pleasure Groove – Love, Death & Duran Duran, 387 sivua. Dutton, 2012 | Uusi painos: Sphere, 2013.

Duran Duran: Big Thing (1988).

Duran Duran: Big Thing (1988).

 

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean – outo auto ja viimeinen matka

Lime Green DeLorean (Bone Voyage, 2011)

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean (2011).Tuntui melkein siltä kuin joku olisi kuollut. Kolme vuotta sitten, kun 22-Pistepirkko ilmoitti jäävänsä ”tauolle”, koin aitoa menetyksestä nousevaa surua. Elämästäni oli yhtäkkiä viety jotakin sellaista, joka oli ollut siinä mukana niin pitkään, etten enää edes muistanut, miten paljon se minulle merkitsi.

Syy oli ikävä. Bändi kertoi nettisivuillaan, että Keräsen veljekset, siis kitaristi-laulaja P-K ja basisti-kosketinsoittaja Asko, olivat riitaantuneet keskenään niin tulisesti, että levyn tekeminen oli jäänyt kesken.

22-Pistepirkko vuonna 2011. Asko Keränen (vas.), P-K Keränen ja Espe Haverinen. Kuva: Nalle Westman.

22-Pistepirkko vuonna 2011. Asko Keränen (vas.), P-K Keränen ja Espe Haverinen. Kuva: Nalle Westman.

Se tuntui yhtä aikaa ärsyttävältä ja arvostettavalta. Kuinka ihmeessä 35 vuotta samassa bändissä soittaneet aikuiset miehet voivat alkaa riidellä niin rumasti? Ja toisaalta: miten kunnioitettavaa onkaan se, ettei 22-Pistepirkossa edelleenkään pysytelty tavan ja turvallisuuden vuoksi?

Suuri voima meitä siltä varjelkoon, mutta jos bändin tauko sattuisi muuttumaan pysyväksi olemattomuuden tilaksi, loppu ei olisi onneton. Vuonna 2011 julkaistu Lime Green DeLorean olisi tunnelmaltaan hyvinkin sopivaa musiikkia Pirkkojen tarinan lopputekstien taustalle.

DeLorean valmisti vain yhtä ainoaa mallia, sellaista DMC-12 -urheiluautoa, jollaiseen tohtori Emmett Brown rakensi aikakoneen Paluu tulevaisuuteen -elokuvassa. Jos joku tahtoisi itselleen limenvihreän DeLoreanin, hänen täytyisi maalauttaa auto itse, sillä DeLoreanit paneloitiin tehtaalla maalaamattomalla ja lakkaamattomalla ruostumattomalla teräksellä. Oma vaivansa olisi DeLoreanin hankkimisessakin, sillä tuota vuosina 1981–1983 valmistettua autoa on olemassa vain muutamia tuhansia.

Siinä on symboliikkaa. Limenvihreä DeLorean olisi eräänlainen autojen 22-Pistepirkko – outo ja tyylikäs klassikko, joka jatkaa pitkää perinnettä omalla jäljittelemättömällä tavallaan.

22-Pistepirkko teki Lime Green DeLoreanillaan haikean ja lämminhenkisen matkan. Lights By The Highway aloitti sen hauraasti ja viipyillen, kappale oli kevyt ja hahmoton kuin pakkashuuru tyhjän tien päällä. Kauniin alun jälkeen rumpali Espe Haverisen eksentrinen Dream 1987 käänsi kulkuneuvon yllättäen muhkuraiselle sivutielle, jollaisilla The Velvet Undergroundin perilliset tapaavat kulkea. Pophelmi UFO Girl ja tarttuva garage-renkutus Stupid veivät bändin tasaiselle ja suoralle valtatielle, jolla oli muutakin liikennettä. Niiden jälkeen koitti hupaisin osuus: So Much Snow kuulosti siltä kuin Canned Heat olisi pestannut uudeksi vokalistikseen The Muppet Shown ruotsalaisen kokin.

Aurinkoisin etappi alkoi, kun matka kääntyi loppupuolelleen. Sykähdyttävän valoisa Sunny Days, leikkisä Broken Toys ja huoleton So Happy Day eivät itsessään tarjonneet kovin unohtumattomia äänimaisemia, mutta pohjustivat hienosti kaikkein pysäyttävintä paikkaa: Sweet Rodeo Heart oli pakahduttavan suloinen rakkauslaulu, joka ilmeisestä hittipotentiaalistaan huolimatta oli sovitettu lumoavan vähäeleiseksi. Find Me jatkoi samoissa melankolisissa tunnelmissa, mutta ei aivan yhtä koskettavasti.

Simppeli mutta scifistinen nimikappale Lime Green DeLorean päätti matkan euforisen indierockin tähtisumuun. Pitkä ja hidas loppuosa hajotti musiikin eteeriseksi sävelpilveksi, joka haihtui hiljalleen ilmaan, eetteriin tai avaruuksiin. Bändin telakoituessa se toi mieleen lohduttavan ajatuksen siitä, ettei mikään koskaan lopu vaan vain muuttaa muotoaan.

Jos 22-Pistepirkko ajoi limenvihreällä DeLoreanilla viimeisen matkansa, loppu oli kiehtova ja kaunis. Mutta toivokaamme parasta.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

22-Pistepirkko kotisivu

Lime Green DeLorean
P-K Keränen – laulu, kitara
Asko Keränen – bassokitara, kosketinsoittimet, laulu
Espe Haverinen – rummut, laulu

Hae 22-Pistepirkon 'Lime Green DeLorean' kirjastosta!

Hae 22-Pistepirkon ’Lime Green DeLorean’ kirjastosta!

Hae Lime Green DeLorean kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
22-Pistepirkon studioalbumit
Piano, rumpu ja kukka (1984)
The Kings Of Hong Kong (1987)
Bare Bone Nest (1989)
Big Lupu (1992)
Rumble City, LaLa Land (1994)
Eleven (1998)
Rally Of Love (2001)
Drops & Kicks (2005)
(Well You Know) Stuff Is Like We Yeah! (2008)
Lime Green DeLorean (2011)

Muita levytyksiä
Zipcode (1996)
Downhill City (1999)
The Nature Of 22 Pistepirkko (2002)
The Others aka 22PP: Monochromeset (2006)
The Singles (2011)

Lue lisää
Puustinen, Viljami & 22-Pistepirkko: 22-Pistepirkko. (Like, 2005).

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean (2011).

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean (2011).

Pet Shop Boys: Behaviour – pop osuu sydämeen

Behaviour (Parlophone, 1990)

Pet Shop Boys: Behaviour (1990).Teoksessaan 31 biisiä kirjailija Nick Hornby puhuu paitsi lempikappaleistaan, myös siitä, miten väärässä niin kutsutun korkeakulttuurin harrastajat ovat, mikäli suhtautuvat popmusiikkiin väheksyvästi. Näkökulman avaamisen nimessä Hornby mainitsee itse saavansa popmusiikista enemmän irti kuin klassisesta, koska klassinen musiikki kuulostaa hänestä ”kykenemättömältä käsittelemään pieniä tunteita, joita päivämme, viikkomme ja elämämme ovat täynnä.”

Hornbyn huomautus pysäytti minut sivulle satakymmenen, koska sai minut käsittämään kaksi asiaa. Ensinnäkin sen, miksi en ole koskaan osannut eläytyä ylevään ja virheettömään musiikkiin – eihän noista laatusanoista ole minun elämääni kuvaamaan. Ja sitten minä ymmärsin, miksi pidän Pet Shop Boysista. Minulla ei ole paljonkaan yhteistä Chris Lowen ja Neil Tennantin kanssa, mutta heidän yhtyeensä pystyy usein kuvastamaan juuri sitä, miltä minusta tuntuu, vaikka laulaakin ihan muista asioista. Se on sikäli täydellinen onnistuminen, että juuri sitä varten musiikki on olemassa.

Minulle läheisimmäksi Pet Shop Boysin tuotannosta on tullut neljäs albumi Behaviour (1990), jolla lontoolaisduon synthpop muuttui hillitymmäksi, värikkäämmäksi, tunnelmoivammaksi ja syvällisemmäksi. Bändin taiteellisesta kasvusta huolimatta se sama taika, joka oli tehnyt West End Girlsistä läpimurtohitin joitakin vuosia aiemmin, oli entisellään. Lowen laitteiden pelkistetty, joustamaton ja synteettinen soundi korosti Tennantin herkän ja salaviisaan äänen inhimillisyyttä ja päästi sen kuljettamaan melankolisia melodioita, jotka tuntuvat uppoavan kuulijaansa sydämen kohdalta.

Sanoittajana Tennant osaa tehdä henkilökohtaisista kokemuksistaan universaaleja ja yleisesti puhuttelevia. Hyvä esimerkki tästä on singlenäkin julkaistu Being Boring, albumin tunnetuin klassikko. Biisi on merkittävä myös Tennantille itselleen, joka mietti sitä kirjoittaessaan edesmennyttä ystäväänsä. Siltikin kappaleesta hehkuva surumielinen nostalgia ja ajatus siitä, miten ikä muuttaa ihmisen perspektiiviä, ovat hyvin yleistajuisia. Tennant kirjoittaa elämästä tavalla, jonka voi ymmärtää jokainen. Vaikuttaa siltä, ettei ihmisenä oleminen Lontoossa lopulta juuri poikkea elämästä Lahdessa tai Liedossa.

Behaviourilla Pet Shop Boys laajensi ilmaisuaan niin, ettei duon luokitteleminen syntikkapopbändiksi enää oikein tehnyt sille oikeutta. Pelkkä pop kuulosti oikeammalta. Suurellisimmissa sovituksissa oli musikaalisuutta ja musikaalimaisuutta. Esimerkiksi Jealousy (joka muuten on yksi ensimmäisistä kappaleista, jonka vuonna 1981 yhteistyöhön käyneet Tennant ja Lowe ovat kirjoittaneet yhdessä) on läpäissyt melkoisen orkestrointiprosessin ennen albumille päätymistään.

Kapinallisina alkuaikoinaan Pet Shop Boys pyrki edustamaan kaikkea, mitä rock ei edustanut – staattinen esiintymistyyli ja ”orgaaniseksi” usein kutsutun kitarabändisoundin dogmaattinen karttelu oli duolta protesti. Behaviourilla nuo asenteet ovat lientyneet. Sillä on paljon kitararaitoja, ja ne asettuvat synth pop -pohjalle hämmästyttävän luontevasti. Useissa kappaleissa soittaa The Smithsistä ja The Thestä tuttu Johnny Marr, joka sopiikin yhtälöön tyylikkäästi: Tennant kuvaili Pet Shop Boysia kerran ”The Smithsiksi, jonka tahdissa voi tanssia”, ja Marrin soitto kuljettaa Behaviourin ajoittain lähelle The Theta.

Saksalaisen tuottajan Harold Faltermeyerin varjeluksessa äänitetty Behaviour tehtiin enimmäkseen analogisyntetisaattoreilla Munchenin Red Deerissä ja Lontoon Abbey Roadilla. Ensimmäiseksi singleksi valittu uskottomuuden kuvaus So Hard on Behaviouria raisuimmillaan ja menevimmillään, mutta vuosikymmeniä myöhemmin kiusaus skipata kappale on suurimmillaan juuri sen kohdalla. Sen sijaan Only The Wind, This Must Be The Place I Waited Years to Leave ja How Can You Expect to Be Taken Seriously? pitävät ikuisesti sisällään jotakin perin tuttua mutta ratkaisematonta, joka saa palaamaan niiden äärelle yhä uudelleen.

Pet Shop Boysin pitkä ja menestyksekäs ura on paras esimerkki siitä, kuinka kestävää paras popmusiikki on. Elokuussa 2018 duo esiintyy Helsingissä ja Vaasassa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Pet Shop Boys kotisivu

Behaviour julkaistiin alun perin syksyllä 1990. Laajennettu 2CD-remaster Behaviour/Further Listening ilmestyi 2001. Albumi on entistä paremmin esillä 2018 kun uuden LP-painoksen rinnalla ilmestyy päivitetty 2CD-laitos. Kysy levyjä kotikirjastostasi.

Hae Pet Shop Boysin 'Behaviour' kirjastosta!

Hae Pet Shop Boysin ’Behaviour’ kirjastosta!

Hae Behaviour kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Please (1986)
Actually (1987)
Introspective (1988)
Behaviour (1990)
Very (1993)
Bilingual (1996)
Nightlife (1999)
Release (2002)
Fundamental (2006)
Yes (2009)
Elysium (2012)
Electric (2013)
Super (2016)

Lue lisää
Heath, Chris: Pet Shop Boys, Literally, 339 sivua. Viking 1990.
Hornby, Nick & Karjalainen, Heikki (kääntäjä): 31 biisiä, 180 sivua. WSOY 2004.
Ylä-Kotola, Mauri: The Philosophy Of Pet Shop Boys, 114 sivua. Shaman Books 1993.

Pet Shop Boys: Behaviour (1990).

Pet Shop Boys: Behaviour (1990).

Vanessa Paradis: Vanessa Paradis – poptähden kirkkain hehku

Vanessa Paradis (Remark, 1992)

Vanessa Paradis: Vanessa Paradis (1992).Vaikka ranskalaisen laulaja-näyttelijä Vanessa Paradis’n poptähteys näyttää ulkomailta katsoen hehkuneen varsin vähän aikaa, häntä ei pidä kuvitella tyhjästä ilmaantuneeksi ja tyhjyyteen kadonneeksi komeetaksi. Kun vuonna 1992 julkaistu Vanessa Paradis -albumi teki parikymppisestä laulajattaresta vähäksi aikaa kansainvälisen artistin, hänellä oli jo takanaan vuosien mittainen laulajanura, joka jatkuu edelleen.

Joulun 1972 alla syntynyt Paradis oli vasta yhdeksänvuotias, kun hän enonsa yllyttämänä osallistui lapsilaulajien kykyohjelmaan L’École des fansiin. Ensimmäisen singlensä La Magie des surprises-parties’n (1985) neiti levytti kahdentoista vuoden epäkypsässä iässä.

Paradis oli neljäntoista laulaessaan ensimmäisen ison hittinsä. Franck Langolffin ja Étienne Roda-Gilin hänelle kirjoittama Joe le Taxi nousi Ranskan singlelistan ykköspaikalle ja pysyi siellä kuin naulattuna yksitoista viikkoa. Mikä erikoisinta, ranskankielinen kappale piipahti sinkkulistan kärjen tuntumassa myös kanaalin toisella rannalla: Joe le Taxi oli Iso-Britanniassa singlelistalla parhaimmillaan kolmantena.

Paradis’n syksyllä 1988 ilmestynyt ensimmäinen albumi M&J oli Ranskassa niin suuri menestys, että seuraavana keväänä laulajatar unohti opiskeluaikeensa ja keskittyi musiikkiuraansa. Vuonna 1990 julkaistulla toisella albumilla Variations sur le même t’aime’lla hän tulkitsi legendaarisen Serge Gainsbourgin sanoittamia kappaleita. Levyn päätti uralle suuntaa viittova englanninkielinen versio Lou Reedin Walk On The Wild Sidesta.

Kolmannella, ytimekkäästi Vanessa Paradisiksi nimetyllä albumillaan laulajatar tähtäsi sumeilematta kansainvälisille markkinoille. Se ei ollut mikään ranskalainen hanke: Paradis teki levyn Yhdysvalloissa ja lauloi sen kokonaan englanniksi. Musiikin sävelsi, sanoitti ja tuotti amerikkalainen laulaja-lauluntekijä ja rocktähti Lenny Kravitz. Hän kasvatti projektin huomioarvoa suuresti. Vuonna 1964 syntynyt muusikko oli tehnyt oman kansainvälisen läpimurtonsa vasta äskettäin, vuoden 1991 Mama Said -albumilla.

Kravitzin rooli Paradis’n levyllä on hyvin merkittävä. Hänen helposti tunnistettava musiikillinen käsialansa määrittää niin sävellyksiä, lyriikoita, sovituksia kuin tyylikkään retroa tuotantoakin. Jopa Paradis’n tapa fraseerata on orjallisen lennymäinen, mistä ei voi varsinaisesti olla pahoillaan, koska jälki on niin tyylikästä. Bonusraidaksi pudotettu Gotta Have It (jota sanoittaessaan Kravitz hehkutteli omaa herkullisuuttaan omaa nimeään droppaillen) sisältää turhan narsistista huumoria, mutta rockbiisinä sekin on silti vastustamaton.

Vaikka Vanessa Paradis on vähintään yhtä paljon Kravitzin kuin Paradis’n levy, ei nuori Vanessa jää sillä sivuosaan. Lapsenomaisen laulusoundin alla on taitava äänenkäyttäjä ja tulkitsija, joka ääntää amerikanenglantia hämmentävän uskottavasti. Paradisin ranskalaisuudessa oli eksoottista charmia, mutta hän oli amerikkalaisimmalla albumillaan yllättävän hyvin kotonaan – paljon enemmän sulavaliikkeinen poptähti kuin esimerkiksi saksalaisen Nicon kaltainen kulmikas taiteilija.

The Velvet Undergroundin ensimmäiseltä albumilta lainattu, Lou Reedin kirjoittama I’m Waiting For My Man sopi silti Paradisin suuhun yllättävän hyvin. Yllättävän siksi, että siinä eurooppalainen teini laulaa hermostuneesti tärisevän narkkarin kamanhakureissusta New Yorkissa. Paradis’n viaton tulkinta tekee heroiiniriippuvuudesta kertovasta biisistä hyväntuulisen mutta karmivan: kuulostaa siltä kuin hän olisi silkkaa lapsellisuuttaan päätynyt huonoon seuraan leikkimään vaarallisilla asioilla. Paradis’n tuotteliaasta ja tasapainoisesta urasta päätellen kovat aineet jäivät kuitenkin käyttämättä.

Vanessa Paradis oli myynti- ja arvostelumenestys, ja siihen laulajatar ja Kravitz eivät tarvinneet enempää lainakappaleita. Laajan muusikkokaartin avulla oli saatu aikaan soulahtava retropopkattaus, jonka laidat ovat yllättävän kaukana toisistaan. Silver And Goldin hauraasta ja eteerisestä folkista on pitkä matka menevään ja hienosti jousisovitettuun Be My Babyyn. Jälkimmäinen julkaistiin singlenä syyskuussa 1992, ja siitä tuli kohtalainen hitti useissa maissa. Vuoden 1993 puolella albumilta lohkaistiin sinkuiksi vielä tarttuva Sunday Mondays, utuinen avausraita Natural High ja huolettoman sielukas Just as Long as You Are There. Albumin tueksi tehdyn kiertueen tunnelmia voi kuulostella vuoden 1994 Live-albumilta.

Jälkikäteen katsoen Vanessa Paradis vaikuttaa enemmän kokeilulta kuin määrätietoiselta marssilta kansainväliseen tähteyteen. Paradisin seuraava studioalbumi Bliss ilmestyi vasta vuonna 2000, kauan momentumin jälkeen, ja hän tuntuu aina olleen kiinnostuneempi näyttelemisestä. Tähän mennessä Paradis on levyttänyt kuusi studioalbumia ja pari livelevyä, kun taas hänen filmografiansa kattaa yli 20 elokuvaa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae Paradisia kirjastosta!

Hae Paradisia kirjastosta!

Hae Paradisia kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
M&J (1988)
Variations sur le même t’aime (1990)
Vanessa Paradis (1992)
Bliss (2000)
Divinidylle (2007)
Love Songs (2013)

Livealbumit:
Live (1993)
Au Zénith (2001)

Vanessa Paradisin elokuvia kirjaston kokoelmissa:
Chaumeil, Pascal: L’arnacoeur (2010)
Leconte, Patrice: La fille sur le pont (1999)
Turturro, John: Fading Gigolo (2013)
Vallée, Jean-Marc: Cafe de Flore (2011)

Vanessa Paradis: Vanessa Paradis (1992).