22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean – outo auto ja viimeinen matka

Lime Green DeLorean (Bone Voyage, 2011)

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean (2011).Tuntui melkein siltä kuin joku olisi kuollut. Kolme vuotta sitten, kun 22-Pistepirkko ilmoitti jäävänsä ”tauolle”, koin aitoa menetyksestä nousevaa surua. Elämästäni oli yhtäkkiä viety jotakin sellaista, joka oli ollut siinä mukana niin pitkään, etten enää edes muistanut, miten paljon se minulle merkitsi.

Syy oli ikävä. Bändi kertoi nettisivuillaan, että Keräsen veljekset, siis kitaristi-laulaja P-K ja basisti-kosketinsoittaja Asko, olivat riitaantuneet keskenään niin tulisesti, että levyn tekeminen oli jäänyt kesken.

22-Pistepirkko vuonna 2011. Asko Keränen (vas.), P-K Keränen ja Espe Haverinen. Kuva: Nalle Westman.

22-Pistepirkko vuonna 2011. Asko Keränen (vas.), P-K Keränen ja Espe Haverinen. Kuva: Nalle Westman.

Se tuntui yhtä aikaa ärsyttävältä ja arvostettavalta. Kuinka ihmeessä 35 vuotta samassa bändissä soittaneet aikuiset miehet voivat alkaa riidellä niin rumasti? Ja toisaalta: miten kunnioitettavaa onkaan se, ettei 22-Pistepirkossa edelleenkään pysytelty tavan ja turvallisuuden vuoksi?

Suuri voima meitä siltä varjelkoon, mutta jos bändin tauko sattuisi muuttumaan pysyväksi olemattomuuden tilaksi, loppu ei olisi onneton. Vuonna 2011 julkaistu Lime Green DeLorean olisi tunnelmaltaan hyvinkin sopivaa musiikkia Pirkkojen tarinan lopputekstien taustalle.

DeLorean valmisti vain yhtä ainoaa mallia, sellaista DMC-12 -urheiluautoa, jollaiseen tohtori Emmett Brown rakensi aikakoneen Paluu tulevaisuuteen -elokuvassa. Jos joku tahtoisi itselleen limenvihreän DeLoreanin, hänen täytyisi maalauttaa auto itse, sillä DeLoreanit paneloitiin tehtaalla maalaamattomalla ja lakkaamattomalla ruostumattomalla teräksellä. Oma vaivansa olisi DeLoreanin hankkimisessakin, sillä tuota vuosina 1981–1983 valmistettua autoa on olemassa vain muutamia tuhansia.

Siinä on symboliikkaa. Limenvihreä DeLorean olisi eräänlainen autojen 22-Pistepirkko – outo ja tyylikäs klassikko, joka jatkaa pitkää perinnettä omalla jäljittelemättömällä tavallaan.

22-Pistepirkko teki Lime Green DeLoreanillaan haikean ja lämminhenkisen matkan. Lights By The Highway aloitti sen hauraasti ja viipyillen, kappale oli kevyt ja hahmoton kuin pakkashuuru tyhjän tien päällä. Kauniin alun jälkeen rumpali Espe Haverisen eksentrinen Dream 1987 käänsi kulkuneuvon yllättäen muhkuraiselle sivutielle, jollaisilla The Velvet Undergroundin perilliset tapaavat kulkea. Pophelmi UFO Girl ja tarttuva garage-renkutus Stupid veivät bändin tasaiselle ja suoralle valtatielle, jolla oli muutakin liikennettä. Niiden jälkeen koitti hupaisin osuus: So Much Snow kuulosti siltä kuin Canned Heat olisi pestannut uudeksi vokalistikseen The Muppet Shown ruotsalaisen kokin.

Aurinkoisin etappi alkoi, kun matka kääntyi loppupuolelleen. Sykähdyttävän valoisa Sunny Days, leikkisä Broken Toys ja huoleton So Happy Day eivät itsessään tarjonneet kovin unohtumattomia äänimaisemia, mutta pohjustivat hienosti kaikkein pysäyttävintä paikkaa: Sweet Rodeo Heart oli pakahduttavan suloinen rakkauslaulu, joka ilmeisestä hittipotentiaalistaan huolimatta oli sovitettu lumoavan vähäeleiseksi. Find Me jatkoi samoissa melankolisissa tunnelmissa, mutta ei aivan yhtä koskettavasti.

Simppeli mutta scifistinen nimikappale Lime Green DeLorean päätti matkan euforisen indierockin tähtisumuun. Pitkä ja hidas loppuosa hajotti musiikin eteeriseksi sävelpilveksi, joka haihtui hiljalleen ilmaan, eetteriin tai avaruuksiin. Bändin telakoituessa se toi mieleen lohduttavan ajatuksen siitä, ettei mikään koskaan lopu vaan vain muuttaa muotoaan.

Jos 22-Pistepirkko ajoi limenvihreällä DeLoreanilla viimeisen matkansa, loppu oli kiehtova ja kaunis. Mutta toivokaamme parasta.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

22-Pistepirkko kotisivu

Lime Green DeLorean
P-K Keränen – laulu, kitara
Asko Keränen – bassokitara, kosketinsoittimet, laulu
Espe Haverinen – rummut, laulu

Hae 22-Pistepirkon 'Lime Green DeLorean' kirjastosta!

Hae 22-Pistepirkon ’Lime Green DeLorean’ kirjastosta!

Hae Lime Green DeLorean kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
22-Pistepirkon studioalbumit
Piano, rumpu ja kukka (1984)
The Kings Of Hong Kong (1987)
Bare Bone Nest (1989)
Big Lupu (1992)
Rumble City, LaLa Land (1994)
Eleven (1998)
Rally Of Love (2001)
Drops & Kicks (2005)
(Well You Know) Stuff Is Like We Yeah! (2008)
Lime Green DeLorean (2011)

Muita levytyksiä
Zipcode (1996)
Downhill City (1999)
The Nature Of 22 Pistepirkko (2002)
The Others aka 22PP: Monochromeset (2006)
The Singles (2011)

Lue lisää
Puustinen, Viljami & 22-Pistepirkko: 22-Pistepirkko. (Like, 2005).

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean (2011).

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean (2011).

Pet Shop Boys: Behaviour – pop osuu sydämeen

Behaviour (Parlophone, 1990)

Pet Shop Boys: Behaviour (1990).Teoksessaan 31 biisiä kirjailija Nick Hornby puhuu paitsi lempikappaleistaan, myös siitä, miten väärässä niin kutsutun korkeakulttuurin harrastajat ovat, mikäli suhtautuvat popmusiikkiin väheksyvästi. Näkökulman avaamisen nimessä Hornby mainitsee itse saavansa popmusiikista enemmän irti kuin klassisesta, koska klassinen musiikki kuulostaa hänestä ”kykenemättömältä käsittelemään pieniä tunteita, joita päivämme, viikkomme ja elämämme ovat täynnä.”

Hornbyn huomautus pysäytti minut sivulle satakymmenen, koska sai minut käsittämään kaksi asiaa. Ensinnäkin sen, miksi en ole koskaan osannut eläytyä ylevään ja virheettömään musiikkiin – eihän noista laatusanoista ole minun elämääni kuvaamaan. Ja sitten minä ymmärsin, miksi pidän Pet Shop Boysista. Minulla ei ole paljonkaan yhteistä Chris Lowen ja Neil Tennantin kanssa, mutta heidän yhtyeensä pystyy usein kuvastamaan juuri sitä, miltä minusta tuntuu, vaikka laulaakin ihan muista asioista. Se on sikäli täydellinen onnistuminen, että juuri sitä varten musiikki on olemassa.

Minulle läheisimmäksi Pet Shop Boysin tuotannosta on tullut neljäs albumi Behaviour (1990), jolla lontoolaisduon synthpop muuttui hillitymmäksi, värikkäämmäksi, tunnelmoivammaksi ja syvällisemmäksi. Bändin taiteellisesta kasvusta huolimatta se sama taika, joka oli tehnyt West End Girlsistä läpimurtohitin joitakin vuosia aiemmin, oli entisellään. Lowen laitteiden pelkistetty, joustamaton ja synteettinen soundi korosti Tennantin herkän ja salaviisaan äänen inhimillisyyttä ja päästi sen kuljettamaan melankolisia melodioita, jotka tuntuvat uppoavan kuulijaansa sydämen kohdalta.

Sanoittajana Tennant osaa tehdä henkilökohtaisista kokemuksistaan universaaleja ja yleisesti puhuttelevia. Hyvä esimerkki tästä on singlenäkin julkaistu Being Boring, albumin tunnetuin klassikko. Biisi on merkittävä myös Tennantille itselleen, joka mietti sitä kirjoittaessaan edesmennyttä ystäväänsä. Siltikin kappaleesta hehkuva surumielinen nostalgia ja ajatus siitä, miten ikä muuttaa ihmisen perspektiiviä, ovat hyvin yleistajuisia. Tennant kirjoittaa elämästä tavalla, jonka voi ymmärtää jokainen. Vaikuttaa siltä, ettei ihmisenä oleminen Lontoossa lopulta juuri poikkea elämästä Lahdessa tai Liedossa.

Behaviourilla Pet Shop Boys laajensi ilmaisuaan niin, ettei duon luokitteleminen syntikkapopbändiksi enää oikein tehnyt sille oikeutta. Pelkkä pop kuulosti oikeammalta. Suurellisimmissa sovituksissa oli musikaalisuutta ja musikaalimaisuutta. Esimerkiksi Jealousy (joka muuten on yksi ensimmäisistä kappaleista, jonka vuonna 1981 yhteistyöhön käyneet Tennant ja Lowe ovat kirjoittaneet yhdessä) on läpäissyt melkoisen orkestrointiprosessin ennen albumille päätymistään.

Kapinallisina alkuaikoinaan Pet Shop Boys pyrki edustamaan kaikkea, mitä rock ei edustanut – staattinen esiintymistyyli ja ”orgaaniseksi” usein kutsutun kitarabändisoundin dogmaattinen karttelu oli duolta protesti. Behaviourilla nuo asenteet ovat lientyneet. Sillä on paljon kitararaitoja, ja ne asettuvat synth pop -pohjalle hämmästyttävän luontevasti. Useissa kappaleissa soittaa The Smithsistä ja The Thestä tuttu Johnny Marr, joka sopiikin yhtälöön tyylikkäästi: Tennant kuvaili Pet Shop Boysia kerran ”The Smithsiksi, jonka tahdissa voi tanssia”, ja Marrin soitto kuljettaa Behaviourin ajoittain lähelle The Theta.

Saksalaisen tuottajan Harold Faltermeyerin varjeluksessa äänitetty Behaviour tehtiin enimmäkseen analogisyntetisaattoreilla Munchenin Red Deerissä ja Lontoon Abbey Roadilla. Ensimmäiseksi singleksi valittu uskottomuuden kuvaus So Hard on Behaviouria raisuimmillaan ja menevimmillään, mutta vuosikymmeniä myöhemmin kiusaus skipata kappale on suurimmillaan juuri sen kohdalla. Sen sijaan Only The Wind, This Must Be The Place I Waited Years to Leave ja How Can You Expect to Be Taken Seriously? pitävät ikuisesti sisällään jotakin perin tuttua mutta ratkaisematonta, joka saa palaamaan niiden äärelle yhä uudelleen.

Pet Shop Boysin pitkä ja menestyksekäs ura on paras esimerkki siitä, kuinka kestävää paras popmusiikki on. Elokuussa 2018 duo esiintyy Helsingissä ja Vaasassa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Pet Shop Boys kotisivu

Behaviour julkaistiin alun perin syksyllä 1990. Laajennettu 2CD-remaster Behaviour/Further Listening ilmestyi 2001. Albumi on entistä paremmin esillä 2018 kun uuden LP-painoksen rinnalla ilmestyy päivitetty 2CD-laitos. Kysy levyjä kotikirjastostasi.

Hae Pet Shop Boysin 'Behaviour' kirjastosta!

Hae Pet Shop Boysin ’Behaviour’ kirjastosta!

Hae Behaviour kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Please (1986)
Actually (1987)
Introspective (1988)
Behaviour (1990)
Very (1993)
Bilingual (1996)
Nightlife (1999)
Release (2002)
Fundamental (2006)
Yes (2009)
Elysium (2012)
Electric (2013)
Super (2016)

Lue lisää
Heath, Chris: Pet Shop Boys, Literally, 339 sivua. Viking 1990.
Hornby, Nick & Karjalainen, Heikki (kääntäjä): 31 biisiä, 180 sivua. WSOY 2004.
Ylä-Kotola, Mauri: The Philosophy Of Pet Shop Boys, 114 sivua. Shaman Books 1993.

Pet Shop Boys: Behaviour (1990).

Pet Shop Boys: Behaviour (1990).

Vanessa Paradis: Vanessa Paradis – poptähden kirkkain hehku

Vanessa Paradis (Remark, 1992)

Vanessa Paradis: Vanessa Paradis (1992).Vaikka ranskalaisen laulaja-näyttelijä Vanessa Paradis’n poptähteys näyttää ulkomailta katsoen hehkuneen varsin vähän aikaa, häntä ei pidä kuvitella tyhjästä ilmaantuneeksi ja tyhjyyteen kadonneeksi komeetaksi. Kun vuonna 1992 julkaistu Vanessa Paradis -albumi teki parikymppisestä laulajattaresta vähäksi aikaa kansainvälisen artistin, hänellä oli jo takanaan vuosien mittainen laulajanura, joka jatkuu edelleen.

Joulun 1972 alla syntynyt Paradis oli vasta yhdeksänvuotias, kun hän enonsa yllyttämänä osallistui lapsilaulajien kykyohjelmaan L’École des fansiin. Ensimmäisen singlensä La Magie des surprises-parties’n (1985) neiti levytti kahdentoista vuoden epäkypsässä iässä.

Paradis oli neljäntoista laulaessaan ensimmäisen ison hittinsä. Franck Langolffin ja Étienne Roda-Gilin hänelle kirjoittama Joe le Taxi nousi Ranskan singlelistan ykköspaikalle ja pysyi siellä kuin naulattuna yksitoista viikkoa. Mikä erikoisinta, ranskankielinen kappale piipahti sinkkulistan kärjen tuntumassa myös kanaalin toisella rannalla: Joe le Taxi oli Iso-Britanniassa singlelistalla parhaimmillaan kolmantena.

Paradis’n syksyllä 1988 ilmestynyt ensimmäinen albumi M&J oli Ranskassa niin suuri menestys, että seuraavana keväänä laulajatar unohti opiskeluaikeensa ja keskittyi musiikkiuraansa. Vuonna 1990 julkaistulla toisella albumilla Variations sur le même t’aime’lla hän tulkitsi legendaarisen Serge Gainsbourgin sanoittamia kappaleita. Levyn päätti uralle suuntaa viittova englanninkielinen versio Lou Reedin Walk On The Wild Sidesta.

Kolmannella, ytimekkäästi Vanessa Paradisiksi nimetyllä albumillaan laulajatar tähtäsi sumeilematta kansainvälisille markkinoille. Se ei ollut mikään ranskalainen hanke: Paradis teki levyn Yhdysvalloissa ja lauloi sen kokonaan englanniksi. Musiikin sävelsi, sanoitti ja tuotti amerikkalainen laulaja-lauluntekijä ja rocktähti Lenny Kravitz. Hän kasvatti projektin huomioarvoa suuresti. Vuonna 1964 syntynyt muusikko oli tehnyt oman kansainvälisen läpimurtonsa vasta äskettäin, vuoden 1991 Mama Said -albumilla.

Kravitzin rooli Paradis’n levyllä on hyvin merkittävä. Hänen helposti tunnistettava musiikillinen käsialansa määrittää niin sävellyksiä, lyriikoita, sovituksia kuin tyylikkään retroa tuotantoakin. Jopa Paradis’n tapa fraseerata on orjallisen lennymäinen, mistä ei voi varsinaisesti olla pahoillaan, koska jälki on niin tyylikästä. Bonusraidaksi pudotettu Gotta Have It (jota sanoittaessaan Kravitz hehkutteli omaa herkullisuuttaan omaa nimeään droppaillen) sisältää turhan narsistista huumoria, mutta rockbiisinä sekin on silti vastustamaton.

Vaikka Vanessa Paradis on vähintään yhtä paljon Kravitzin kuin Paradis’n levy, ei nuori Vanessa jää sillä sivuosaan. Lapsenomaisen laulusoundin alla on taitava äänenkäyttäjä ja tulkitsija, joka ääntää amerikanenglantia hämmentävän uskottavasti. Paradisin ranskalaisuudessa oli eksoottista charmia, mutta hän oli amerikkalaisimmalla albumillaan yllättävän hyvin kotonaan – paljon enemmän sulavaliikkeinen poptähti kuin esimerkiksi saksalaisen Nicon kaltainen kulmikas taiteilija.

The Velvet Undergroundin ensimmäiseltä albumilta lainattu, Lou Reedin kirjoittama I’m Waiting For My Man sopi silti Paradisin suuhun yllättävän hyvin. Yllättävän siksi, että siinä eurooppalainen teini laulaa hermostuneesti tärisevän narkkarin kamanhakureissusta New Yorkissa. Paradis’n viaton tulkinta tekee heroiiniriippuvuudesta kertovasta biisistä hyväntuulisen mutta karmivan: kuulostaa siltä kuin hän olisi silkkaa lapsellisuuttaan päätynyt huonoon seuraan leikkimään vaarallisilla asioilla. Paradis’n tuotteliaasta ja tasapainoisesta urasta päätellen kovat aineet jäivät kuitenkin käyttämättä.

Vanessa Paradis oli myynti- ja arvostelumenestys, ja siihen laulajatar ja Kravitz eivät tarvinneet enempää lainakappaleita. Laajan muusikkokaartin avulla oli saatu aikaan soulahtava retropopkattaus, jonka laidat ovat yllättävän kaukana toisistaan. Silver And Goldin hauraasta ja eteerisestä folkista on pitkä matka menevään ja hienosti jousisovitettuun Be My Babyyn. Jälkimmäinen julkaistiin singlenä syyskuussa 1992, ja siitä tuli kohtalainen hitti useissa maissa. Vuoden 1993 puolella albumilta lohkaistiin sinkuiksi vielä tarttuva Sunday Mondays, utuinen avausraita Natural High ja huolettoman sielukas Just as Long as You Are There. Albumin tueksi tehdyn kiertueen tunnelmia voi kuulostella vuoden 1994 Live-albumilta.

Jälkikäteen katsoen Vanessa Paradis vaikuttaa enemmän kokeilulta kuin määrätietoiselta marssilta kansainväliseen tähteyteen. Paradisin seuraava studioalbumi Bliss ilmestyi vasta vuonna 2000, kauan momentumin jälkeen, ja hän tuntuu aina olleen kiinnostuneempi näyttelemisestä. Tähän mennessä Paradis on levyttänyt kuusi studioalbumia ja pari livelevyä, kun taas hänen filmografiansa kattaa yli 20 elokuvaa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae Paradisia kirjastosta!

Hae Paradisia kirjastosta!

Hae Paradisia kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
M&J (1988)
Variations sur le même t’aime (1990)
Vanessa Paradis (1992)
Bliss (2000)
Divinidylle (2007)
Love Songs (2013)

Livealbumit:
Live (1993)
Au Zénith (2001)

Vanessa Paradisin elokuvia kirjaston kokoelmissa:
Chaumeil, Pascal: L’arnacoeur (2010)
Leconte, Patrice: La fille sur le pont (1999)
Turturro, John: Fading Gigolo (2013)
Vallée, Jean-Marc: Cafe de Flore (2011)

Vanessa Paradis: Vanessa Paradis (1992).

The 1975: I Like It When You Sleep, For You Are So Beautiful Yet So Unaware Of It – kurotus kohti täydellistä rockmusiikkia

I Like It When You Sleep, For You Are So Beautiful Yet So Unaware Of It (Dirty Hit/Polydor, 2016)

The 1975: I Like It When You Sleep, For You Are So Beautiful Yet So Unaware Of It (2016).Miten luoda bändin kanssa vastustamatonta rockmusiikkia, sellaista joka menestyy? Miten se tehdään? Asiaa tuskin on mahdollista avata aukottomasti, mutta aina voidaan yrittää, jos vaikka vähän kieli poskessa. Esittäjän, mieluiten kiharapäisen laulajan, tulee olla persoonaltaan mahdollisimman vetoava, karismaattinen ja hivenen arvaamaton.

Vähintään puoliandrogyynin vokalistin on hyvä kirjoittaa tekstejä, joissa on elämän sekavuuteen ja rakastamisen vaikeuteen liittyviä monitasoisia koukkuja haavoineen päivineen. Tuottajan pitäisi luoda luovuuden huipulla olevan bändin musiikkiaurasta poikkeuksellinen, mutta ei liiaksi. Mediatoimijoiden tehtävänä on välittää eteenpäin päätähden tarina, jossa on rohkeutta ja musiikillista intohimoa.

The 1975. Kuva: i.axa.com.

The 1975. Kuva: i.axa.com.

Edellä kirjoitettu bisneskuva voi joiltain osin sopia The 1975 -laulaja Matthew Healyyn ja hänen karismaansa. Ahkeran keikkailun lisäksi manchesterilaisbändin menestyksen todellisena pohjana toimivat kuitenkin onnistuneet levytykset ja biisien yhteenhitsautunut toteuttaminen. Vuodesta 2002 koossa ollut The 1975 heittäytyy musiikkiinsa. Bändin albumeista toinen, I Like It When You Sleep, For You Are So Beautiful Yet So Unaware Of It, on lähellä täysosumaa.

Indien ja nykymainstreamin välimaasto on kunnon tähtiaineksen sydänmaata. Romanttisesti nimetty levy on pitkä, rönsyilevä ja retromaisen indie. Retroilu on vaikea laji, mutta The 1975 pärjää ilmiömäisesti, ja levyllä ollaan mitä erilaisimpien vaikutteiden keskellä. Mielessä käyvät esimerkiksi INXS, Madonna, Phil Collins ja Daft Punk. Vaikutteiden kirjo on osa albumin vahvuutta, mutta vielä enemmän kyse on kunnioituksessa. Bändi tuntuu lainaavan idoleilta, joista se aidosti välittää. Jos esimerkiksi tykkää Daft Punkista, sen voi myös antaa kuulua. Virtuoosimaiset George Daniel (rummut), Ross MacDonald (bassokitara) ja Adam Hann (kitara) sekoittavat kaikesta oman rockinsa, jota on huumaavaa seurata.

Populaarimusiikin eri vuosikymmeniltä häpeilemättömästi lainailtu dramaattinen klangi on kasvanut kiinni bändin musiikkiin. Monin kohdin tutulta tuntuva sykkii modernia otetta, oli sitten kyseessä lämmin tai viileä tunnelma. Biisien genrekirjo kuvastaa bändin tervettä suhtautumista riskinottoon. Aina voi myös hieman sohaista kohti arvostelijoita. Albumin kolmas singleraita The Sound saattaa osoittaa brittilehden NME suuntaan. Debyyttialbumin jäljiltä The 1975 voitti NME Awardsin NME Awardsin huonoimman bändin ”palkinnon”.

Matthew Healyllä (s. 1989) on sanottavaa ja kyky olla äänessä. Hivenen salaperäinen ja jopa ujon oloinen laulajahahmo on haastatteluiden perusteella myös valloittava persoona, joka ei ota itseään liian vakavasti. Healyn heittäytymisestä paistaa läpi rohkeus. Laulaja ei tunnu pelkäävän mitään. Tekstit purevat ja haastavat.

Albumin keskivaiheilla levyä liikutaan kuin aarteen äärellä, hyvin vaihtelevien tunnelmien keskellä. Gospelsoulisti hivelevä If I Believe You iskee hartaine kuoroineen ja puhallinsooloineen kuin suoraan seurakunnan hengennostatuksesta. Please Be Naked taas lähtee aivan toiselle tielle. Eteerinen piano johdattaa suurine kuvineen jonnekin surulliseen paikkaan, pitkälle popmusiikin valtavirrasta. Seuraava raita Lostmyhead jatkaa nostetta. Kitaravallit jylisevät, bassovyörytykseen eksyy, aika pysähtyy – kuin parhaina shoegazing-aikoina joskus 90-luvulla. Tunnelma on uskomaton.

Kuin uhitellakseen, The 1975 hyppää seuraavaksi synarockiin. Avantisti liikkuvat taustavokaalit johdattavat järjettömän juhlavaan massapsykoosiin, jossa Healy pistää jälleen parastaan. Tuotantoarvoa on jakaa audiofiileillekin. Kokonaisuuden syvempi pää alkaa hellittää kun katkeransuloinen Somebody Else hivelee kuin se diskoillan päätteeksi toivottu  hituri. A Change Of Heart toimii samalla tavalla.

Albumin pitkä nimikappale I Like It When You Sleep… nousee tärkeäksi kokonaistunnelman luojaksi. Tässä The 1975 lienee eteerisimmillään. Hengästynyt pulssi ja säkenöivät synakuviot vaihtuvat puolivälissä raukeaan olotilaan, kuin vapaan sunnuntaiaamun heräämiseen ja jalkeillenousuun.

Kaikesta tästä kasvaa runsasta kuuntelua kestävä rocklevy, jossa on tuoreutta. The 1975 on voittaja.

I Like It When You Sleep For You Are So Beautiful Yet So Unaware Of It
Matthew ”Matty” Healy – laulu, kitara, piano, kosketinsoittimet, syntetisaattorit
Adam Hann – kitara, taustalaulu, kosketinsoittimet, syntetisaattorit
Ross MacDonald – bassokitara, taustalaulu, kosketinsoittimet, syntetisaattorit
George Daniel – rummut, lyömäsoittimet, taustalaulu, kosketinsoittimet, syntetisaattorit
Tuottajat: Mike Crossey, George Daniel, Matty Healy

Mitä mahdamme saada seuraavaksi? Helmikuun 2018 puolivälissä bändin Facebook-sivu näyttäytyy ilman uutisia ja profiilikuvaa. Somemarkkinoinnin, nettitietoon ja teaserin perusteella luvassa on albumi Music For Cars.

Tuomas Pelttari

The 1975 kotisivu

Hae I Like It... kirjastosta!

Hae I Like It… kirjastosta!

Hae I Like It… kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
The 1975 (2013)
I Like It When You Sleep For You Are So Beautiful Yet So Unaware Of It (2016)
DH00278 – Live From The O2, London, 12/16/2016 (2017)

The 1975: I Like It When You Sleep, For You Are So Beautiful Yet So Unaware Of It (2016).

The 1975: I Like It When You Sleep, For You Are So Beautiful Yet So Unaware Of It (2016).

Liam Gallagher: As You Were – pikkuveljen pelinavaus

As You Were (Warner Bros UK, 2017)

Liam Gallagher: As You Were (2017).Rockissa on paljon esimerkkejä siitä, että parasta jälkeä tuottaa sellaisten ihmisten yhteistyö, jotka eivät tule toimeen toistensa kanssa. Britpopin mallikappale kitkaisesta riemuvoitosta ovat Gallagherin veljekset Liam ja Noel. Toisiaan täydentävä taistelupari on yhdessä yhtä kuin Oasis, valtavan suosittu myöhempien aikojen klassikkorockyhtye, jonka biisit ovat kotimaassaan painuneet kollektiiviseen tajuntaan.

Gallagherit ovat osoittaneet pystyvänsä tekemään musiikkia myös tunnetuimmasta bändistään ja toisistaan irrotettuna. Liamin vuosina 2009–2014 toiminut bändi Beady Eye julkaisi pari albumia, ja vuonna 2009 perustettu Noel Gallagher’s High Flying Birds on juuri saanut valmiiksi kolmannen albuminsa. Oasis- ja velivertailusta ei kumpikaan tule koskaan pääsemään eroon, mutta se on vähäinen tappio siihen nähden, mitä rikkonaisen manchesterilaisperheen pojat ovat musiikillaan saavuttaneet.

Tänä vuonna Liam otti saman askeleen kuin veljensä muutama vuosi sitten – julkaisi ensimmäisen kerran musiikkia omalla nimellään. Soolodebyytti As You Were otettiin ilolla vastaan erityisesti kotimaassaan. Se meni suoraan Britannian albumilistan ykköseksi, myi enemmän kuin muut listan top 10 -levyt yhteensä, ja sen vinyylipainos oli 16 000 kappaleen viikkomyynnillään maan myydyin vinyylilevy kahteenkymmeneen vuoteen. Kaiken kaikkiaan sitä myytiin julkaisuviikollaan yli sata tuhatta kappaletta. Mutta kuten levymyyntiluvut aina, nämäkin kertovat enemmän artistin vanhasta suosiosta ja hänen faniensa iästä kuin levyn sisällöstä.

As You Were on melkein täsmälleen sellainen levy, jota Liam Gallagherilta osasi odottaa. Hän on pitäytynyt jo Oasiksessa hyväksi havaitsemassaan tyylissä, jota leimaa ysärifiltterin läpi suodatettu 1960-luvun melodinen rock sekä kuulijaa piinaava epätietoisuus siitä, mistä klassikosta mikäkin kliseinen kappale on kiusallisen tutut vaikutteensa napannut. Liamin soololevyä ei kuitenkaan osaa pitää plagiointina tai edes omien ideoiden puutteena, ei sen enempää kuin Oasiksen tuotantoakaan. Gallagherin pojat ryhtyivät alun alkaenkin rakentamaan eteenpäin rakastamaansa brittirockin suurta perintöä. He ovat melkein kuin kansanmuusikkoja, joilla ei ole koskaan ollut minkäänlaista tarvetta kehittää popmusiikin kentällä ennenkuulumattomia asioita. Sillä tavalla he ovat pystyneet puhuttelemaan valtavaa määrää ihmisiä.

As You Were on vähemmän aggressiivinen ja röyhkeä albumi kuin mitä Liam Gallagherin imago ohjaa odottamaan. Sen lempeä yleistunnelma liippaa vaisuutta, mutta siitä oppii pitämään. Rauhalliset Liam-laulut tuntuvat 45-vuotiaan miehen esittäminä rehellisemmiltä kuin kovanaamainen kukkoilu. Mikä tärkeintä, päähenkilön paras puoli – karismaattinen ja sielukas ääni – ovat tallella. Avausbiisi Wall Of Glass sykkii vetävästi, ja For What It’s Worthin ja Boldin mollisävelten hyväiltäväksi pysähtyy mielellään. You Better Runin ja Greedy Soulin brittiboogiessa ei itsessään ole mitään ihmeellistä, mutta se on tarpeellista vastapainoa levyn seesteisille biiseille.

Toisiaan täydentävien taiteilijaparien lisäksi rockissa riittää luutuneita käsityksiä, joita selvät äänitodisteetkaan eivät pääse purkamaan. Vanhan hokeman mukaan Gallagherin rahvaanomaisista pojista Noel on se lahjakas biisintekijä ja Liam pelkkä huonotapainen laulaja, mutta As You Weren kohdalla noita asenteita voi halutessaan tarkastaa. Liam on pannut suurimman osan uusista biiseistään alulle itse, eikä materiaali ole pöllömpää. Krediittien suhteen poikkeuksia ovat (parhaiden biisien joukkoon pääsevät) kaunis Paper Crown ja intiimi Chinatown, jotka ovat kokonaan tuottaja Andrew Wyattin ja laulaja-lauluntekijä Michael Tighen tekosia. Vaikka levyn tyhjänpäiväisin rokki I Get By on Liamin tekemä, ja vaikka levyn päättävistä kappaleista jälkimmäisen olisi voinut pudottaa huoleti pois, As You Were todistaa, että Liam Gallagherilla riittää uraa myös omillaan.

Marraskuun -17 viimeisenä perjantaina on vanhemman veljen vuoro tehdä siirtonsa, kun Noel Gallagher’s High Flying Birdsin kolmas albumi Who Built The Moon? julkaistaan. Esimakua antaa single Holy Mountain, jonka hävytön riffiviittaus David Bowien Suffragette Cityyn vain korostaa tekijänsä tyylitajua. Jos Holy Mountainin laulaisi hänen veljensä, se olisi vielä parempi. Mutta sitten se olisi Oasis-biisi ja jäisi auttamatta klassikoiden jalkoihin. Monimutkaista tuo muusikon elämä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Liam Gallagher kotisivu ja Facebook

Levyhyllyt:
Liam Gallagher
As You Were, CD | LP | Deluxe: LP+7″+kirja. (Warner Bros Records, 2017)

Beady Eye
Different Gear, Still Speeding, CD | 2LP | CD+DVD (Beady Eye Records, 2011)
BE, CD | 2LP (2013)

Noel Gallagher’s High Flying Birds
Noel Gallagher’s High Flying Birds (Sour Mash, 2011)
Chasing Yesterday (2015)
Who Built The Moon? (2017)

Oasis
Definitely Maybe (Creation, 1994)
(What’s The Story) Morning Glory (1995)
Be Here Now (1997)
The Masterplan (kokoelma, 1998)
Standing On The Shoulder Of Giants (Big Brother, 2000)
Familiar To Millions (live, 2000)
Heathen Chemistry (2002)
Don’t Believe The Truth (2005)
Stop The Clocks, 2CD | 3LP (kokoelma, 2006)
Dig Out Your Soul, CD | 2LP | 4LP+2CD+DVD (2008)
Time Flies… 1994–2009, 2CD | 3CD+DVD | 5LP (kokoelma, 2010)

Lue lisää:
Furmanovsky, Jill & Soave, Daniela: Was There Then Oasis – A Photographic Journey, 143 sivua. (Random House, 1997).
Lester, Paul & Evans, Mike: Oasis – The Illustrated Story, 80 sivua. (Hamlyn, 1996).
Robertson, Ian: Oasis – What’s the Story?, 288 sivua. (Blake, 1996).
Shaw, Harry: Oasis “Talking” – The Gallaghers In Their Own Words, 134 sivua. (Omnibus Press, 2002).

Hae As You Were kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Liam Gallagher: As You Were (2017).

Liam Gallagher: As You Were (2017).