Röyhkä & Pyysalo ja Maarit: Turmion suurherttua – jazzia ja vastakohtia

Kauko Röyhkä & Severi Pyysalo ja Maarit: Turmion suurherttua (Svart Records, 2017)

Kauko Royhka & Severi Pyysalo ja Maarit: Turmion suurherttua (2017).Kun kuviot käyvät liian tutuiksi, on aika lähteä liikkeelle. Viimeksi kuluneet kymmenen vuotta ovat olleet Kauko Röyhkälle kokeilujen ja uusiutumisen aikaa. Muusikko-kirjailija on alkanut tehdä taideproosan lisäksi tietokirjallisuutta ja etsiytynyt uudenlaisten soittajien seuraan. Jälki on ollut parhaimmillaan inspiroitunutta.

Mikkelin kaupunginorkesterin kanssa levytetty Zaia (2008), Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalon indieiskelmälevy Hiekkarantaa (2009), Uhrijuhlan mystiset luontoprogealbumit (2013 ja 2015) sekä Röyhkä, Inginmaa & Hypnomenin Huominen on uni (2016) osoittivat, että Röyhkästä on muuhunkin kuin tutunoloisten röyhkärockbändien luotsaamiseen. Irtiottojen sarjaa jatkaa Severi Pyysalon kanssa tehty Turmion suurherttua, joka imaisee Kaukon jazzin pyörteisiin.

Työnjako on selkeä: Pyysalo on säveltänyt musiikkia Röyhkän sanoituksiin (kaksi kappaleista tosin on rumpali Jussi Lehtosen sävellyksiä). Jazzmiesten melodia- ja rytmikäsitykset ja sovitusideat vetävät Röyhkää jossain määrin irti maneereistaan, mutta päästävät kuuluville äänen ja sanat, joista ei voi erehtyä. Ovia avautuu myös toiseen suuntaan. Röyhkän koruton kirjoitustyyli ja ulkopuolisuuden teemat ovat tylympi maailma kuin mistä Pyysalon ja kumppanit tavallisesti tapaa.

Moniosainen, seitsenminuuttinen avausraita Gulliver hämää hiukan, sillä Turmion suurherttua ei ole niin polveileva ja radikaali kokonaisuus kuin kaksikon ensimmäinen yhteinen kappale antaa ymmärtää. Myös poppia ja jopa iskelmällisyyttä on mukana, ja toisaalta sylttytehtaalle ei aina ole pitkä matka: albumin nimiraita ja Kesävieras ovat vain sovituksen päässä Röyhkän rockbiiseistä. Röyhkän hahmo nousee tässäkin asetelmassa pääosaan ihan luonnostaan, mutta Pyysalon jazzjengin svengi ja soittotyyli ovat hänen yhteydessään uutta. Erityisen kotonaan laulaja-sanoittaja on Lehtosen säveltämissä kappaleissa Joskus pääsee piru irti ja Mä olen orjasi.

Hunajaisen tahmeasti fraseeraava Maarit Hurmerinta on levyllä VIP-vieraan osassa. Hänen äänensä tekee albumista vivahteikkaamman ja perinteisemmän. Maarit laulaa liidiä levyn seesteisimmissä ja herkimmissä biiseissä eli Pieni kahvila -kappaleessa, soulahtavassa Elohopeassa ja Röyhkän kanssa duetoidussa Seuraavaksi Sansibarissa. Ne kuulostavatkin Hurmerintaa varten kirjoitetuilta.

Kauko Röyhkä (vas.) & Severi Pyysalo.

Kauko Röyhkä (vas.) & Severi Pyysalo.

Turmion suurherttua ei ole pelkkä jatkopala Röyhkän ja Pyysalon tuotantoihin. Se on kahden taiteilijan yhteentörmäys, jossa kumpaankin jää toisesta jälki. Se on Röyhkän jazzlevy ja Pyysalon kaukolevy, jolle jää toivomaan jonkinlaista jatkoa. Miltä kuulostaisi, jos Röyhkälle laulatettaisiin vielä jazzimpia melodioita? Millaiseksi Pyysalo tuottaisi Röyhkän rocklevyn? Ja kun Turmion suurherttua voisi olla hurjempikin seikkailu, millainen olisi Röyhkän ja Pyysalon avantgardistinen freejazzlevy?

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Kauko Röyhkä (virallinen) Facebook

Levyhyllyt:
Kauko Röyhkä, Severi Pyysalo & Maarit: Turmion suurherttua (Svart Records, 2017)

Lue lisää:
Kauko Röyhkän romaanit
Tien laidalla Waterloo, 157 sivua. (Weilin + Göös, 1980 | uusintapainos: Like, 2000)
Aave joka maalasi taulun, 151 sivua. (Weilin + Göös, 1982)
Oskar Koposen seikkailut, 349 sivua. (Weilin + Göös, 1985 | uusintapainos: Docendo, 2014)
Magneetti, 179 sivua. (Weilin + Göös, 1987 | uusintapainos: Docendo, 2014)
Kaksi aurinkoa, 252 sivua. (Like, 1996)
Silvia, 205 sivua. (Like, 1997)
Ocean City, 235 sivua. (Like, 1999)
Faust ja muita kertomuksia, 158 sivua. (Like, 2001)
Miss Farkku-Suomi, 303 sivua. (Like, 2003)
Henry ja minä, 176 sivua. (Like, 2004)
Avec, 291 sivua. (Like, 2006)
Job, 201 sivua. (Like, 2007)
Kesä Kannaksella, 185 sivua. (Like, 2009)
Kreikkalainen salaatti, 218 sivua. (Like, 2011)
Poika Mancini, 247 sivua. (Like, 2013)
Lapinpoika, 367 sivua. (Like, 2016)

Tietokirjoja
Röyhkä, Kauko: The Velvet Underground ja Lou Reed, 155 sivua. (Like, 2007)
Röyhkä, Kauko & Metso, Juha: Suursaari, 150 sivua. (Johnny Kniga, 2009)
Röyhkä, Kauko & Metso, Juha: Rajantakainen Karjala, 152 sivua. (Johnny Kniga, 2011)
Röyhkä, Kauko & Metso, Juha & Haapasalo, Ville: Et kuitenkaan usko… Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä, 253 sivua. (Docendo, 2013)
Röyhkä, Kauko & Metso Juha & Haapasalo, Ville: Et muuten tätäkään usko… Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä, 221 sivua. (Docendo, 2014)
Välimaa, Olga (toim.): Kauko Röyhkä – Virallinen, 323 sivua. (Like, 2014)
Röyhkä, Kauko & Alizad, Arman: Armanin maailma, 237 sivua. (Docendo, 2014)
Röyhkä, Kauko & Metso Juha & Haapasalo, Ville: Makujen matka – Georgia, 189 sivua. (Docendo, 2016)

Kauko Röyhkä & Severi Pyysalo ja Maarit Hurmerinta: Turmion suurherttua (2017).

Kauko Röyhkä & Severi Pyysalo ja Maarit Hurmerinta: Turmion suurherttua (2017).

 

Magnus Carlson: Den långa vägen hem – tavallisen miehen soullevy

Magnus Carlson – Den långa vägen hem (Amigo/Cosmos, 2017)

Magnus Carlson: Den långa vägen hem (2017).Weeping Willowsin vokalistina Suomessakin tunnettu Magnus Carlson on laulajana klassinen crooner, mutta pienellä kansankotikierteellä. Hänen äänensä on pehmeä, taipuisa, lämmin ja tunteikas, mutta siinä on myös ajamattoman parransängen karheutta. Carlsonin soundissa on sopivassa suhteessa sielukkuutta ja tavallisen keski-ikäisen miehen arkisuutta. Juuri hänenkaltaistaan hahmoa tarvitaan ruotsinkielistä soulia äänitettäessä, ja Carlsonin tuore soololevy Den långa vägen hem sisältää juuri sitä.

Magnus Carlson. Kuva: Per Kristiansen.

Magnus Carlson. Kuva: Per Kristiansen.

Vaikka Carlson on tehnyt useimmat levytyksensä Weeping Willowsissa, toimintaa on ollut emoyhtyeen ulkopuolellakin. Ensimmäiset irtiotot pääbändistä olivat sooloalbumit Allt är bara du, du, du (2001) ja Ett kungarike för en kram (2003). The Moon Ray Quintetin kanssa tehdyt Magnus Carlson & The Moon Ray Quintet ja Echoes ilmestyivät vuosina 2009 ja 2010. Tandem Skyn nimikkolevy sekä Axwellin kanssa tehty Center Of The Universe tulivat vuonna 2013.

Mitt hjärtä livenä televisiossa.

Nyt aika on otollinen uudelle sooloalbumille, sillä Carlson (s. 1968) oli mukana Så mycket bättren eli Ruotsin Vain elämää -sarjan seitsemännellä tuotantokaudella. Suosikkiohjelman synnyttämä momentum on hyödynnetty huolella Den långa vägen hemin julkaisussa. Albumin CD-versiolla on mukana Så mycket bättrestä tuttuja kappaleita. Niillä saa levyjä kaupaksi, mutta siihenpä edut jäävätkin. Varsinainen albumi on jäntevä kymmenen kappaleen runko, bonusraidat kuin sen takkuinen häntä.

Carlson on tehnyt sooloalbuminsa northern soulin hengessä. Se on Pohjois-Englannissa modnuorten keskuudessa muinoin syntynyt liike, joka ilmeni pukeutumisessa, tanssityyleissä ja musiikkimaussa – northern soul -jengi intoili muun muassa amerikkalaisten pienlevy-yhtiöiden harvinaisista souljulkaisuista. Puitteet ja henkilökunta ovat kunnossa: Den långa vägen hem on äänitetty Englannissa myöhempien aikojen modkuninkaan Paul Wellerin studiossa, sillä soittaa Wellerin bändi, ja sen on tuottanut sooloartistina ja Wellerin basistina tunnettu Andy Lewis.

Brinner i bröstet ohjelmassa Så mycket bättre:

Levyllä on useita ruotsinnoksia Carlsonin soulsuosikeista, ja sitä voikin pitää johdatuksena häntä innoittaneeseen musiikkiin (tai voisi, ellei biisien tekijätietoja joutuisi kaivamaan esiin kaksin käsin). Jag hatar hat on alun perin Razzy Baileyn I Hate Hate (1974), kohottavan Mitt Hjärtan teki alun perin Eddie Holman nimellä I Surrender (1969), ja Tack vare dig on versio Jackie Wilsonin Because Of Yousta (1973). Kepeän ja tarttuvan vuosikertasoulin lisäksi mukana on tuoreempaa lainamateriaalia. Vill du verkligen vara ensam on käännös Paul Wellerin ja Andy Lewisin Are You Trying To Be Lonelysta (2012), ja Det brinner i bröstet on morrisseymainen ja menevä sovitus ruotsalaisen Danny Saucedon parin vuoden takaisesta popballadista.

Den långa vägen hem on tyylitajuinen albumi, joka täyttää genren kriteerit mutta välttää pastissimaisuuden karikot. Maltillinen toteutus, monipuoliset covervalinnat ja genressään eksoottinen laulukieli tekevät musiikista Carlsonin näköistä. Hillitysti kipinöivä ja kaikenlaista kiihkoilua kartteleva levy ei ole niinkään valkoisen miehen kuin tavallisen miehen soulia. Laulaja ei ole juurikaan säveltänyt levylle, mutta tulkitsee kappaleet omikseen. Carlson on kertonut haaveilleensa ruotsinkielisen soullevyn tekemisestä jo kymmenen vuoden ajan, mikä selittää albumin nimen. Matka on ollut pitkä, mutta omalle soulkiekolle päästyään hän on kuin kotonaan.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Weeping Willows: Broken Promise Land (1997)
Weeping Willows: Endless Night (1999)
Weeping Willows: Into The Light (2002)
Magnus Carlson: Allt är bara du, du, du (2001)
Magnus Carlson: Ett kungarike för en kram (2003)
Weeping Willows: Presence (2004)
Weeping Willows: Singles Again (2005)
Weeping Willows: Fear & Love (2007)
Magnus Carlson & The Moon Ray Quintet: s/t (2009)
Magnus Carlson & The Moon Ray Quintet: Echoes (2010)
Tandem Sky: s/t (2013)
Axwell feat Magnus Carlson: Center Of The Universe (2013)
Weeping Willows: The Time Has Come (2014)
Weeping Willows: Tomorrow Became Today (2016)
Magnus Carlson: Den långa vägen hem (2017)

Lue lisää:
Allen, Candace: Soul Music – The Pulse Of Race And Music, 188 sivua. (Gibson Square, 2012).
Guralnick, Peter (Esa Kuloniemi, kääntäjä): Sweet Soul Music – Etelän soulin nousu ja tuho, 571 sivua. (Johnny Kniga, 2006).
Hirshey, Gerri: Nowhere To Run – The Story Of Soul Music, 384 sivua. (Southbank, 2006).

Magnus Carlson: Den långa vägen hem (2017).

Magnus Carlson: Den långa vägen hem (2017).

Tommi Liimatta: Rokokoo Computer – kasvutarinan kolmas luku

Tommi Liimatta: Rokokoo Computer (Diu Dau Records, 2016)

Tommi Liimatta: Rokokoo Computer (2016).Tommi Liimatta tietää mitä tekee, ja se pätee myös pitkällä aikavälillä. Ulospäin tämä näkyy esimerkiksi siinä, että tuo Absoluuttisesta Nollapisteestä tuttu muusikko, kirjailija ja kuvataiteilija julkaisee sooloalbumin säännönmukaisesti kymmenen vuoden välein. Liimatan Pan Alley ilmestyi 1996, Tropical Cocktail vuonna 2006, Rokokoo Computer syyskuussa 2016.

Julkaisutahdin ansiosta albumit muodostavat samankaltaisen tarinan kuin ihmisistä tasaisin väliajoin otetut valokuvat. Ne kertovat kasvusta ja ketjuuntuvat hienosti myös visuaalisesti. Jokaisessa etukannessa on taiteilijan maalaama omakuva ja takakannessa mökkilaiturilla napattu alastonkuva.

Tommi Liimatta. Kuva: Hannu Iso-Oja.

Tommi Liimatta. Kuva: Hannu Iso-Oja.

Rokokoo Computerin takakanteen vaatteeton foto sopii tavallista paremmin, sillä Liimatta ei ole ennen esiintynyt lauluissaan näin paljaana. Levyn tunnustuksellisin kappale on Peruskauhu, joka kertoo, miltä elämä tuntuu ja miten suhde siihen ja omaan elämäntyöhön ovat muuttuneet (”Niin nuori en ole, että vastauksia rakastaisin / enkä portaissa jähmety kun aikavalo sammuu”). Myös haikea Kuka mä oon (ja haluunko mä edes tietää) on hyvin suorapuheinen biisi, josta pilkottaa henkinen kodittomuus ja tyynen kuoren alla kuohuva mieli. On pysäyttävää huomata kuuntelevansa Liimatan sanoituksia, jotka uskoo ymmärtävänsä tekijän tarkoittamalla tavalla ja joihin osaa jopa samaistua.

Rokokoo Computer ei silti ole mikään tilityslevy. Liimatta osaa yhä tarkkailla ympäristöään, mutta nyt hän tekee sen nelikymppisen pitkähköllä putkella. Avausraita ja lähes nimikappale Rococo Computer on laulu nopeasti pyörivästä maailmasta, jossa historia toistaa itseään ja ilmiöt ilmestyvät, katoavat, palaavat ja kiertävät kehää. Liimatta hahmottaa kokonaiskuvan ja tunnustaa voimattomuutensa sen edessä (”En ehdi tykätä mistään”).

Aivan uudenlaista Liimattaa ovat isän ja pojan keskusteluihin perustuvat Superjätkä ja Burbujas Espaciales. Nekin heijastavat näkökulman vaihtumista, sitä, miten jälkikasvu vaihtaa maailman navan paikan ja kutsuu aivan toisenlaiseen todellisuuteen. ”Maailma on ihmisen suuri rakkaustehtävä / Haluan ehtiä kertoa kaiken mitä on mielessä”, Liimatta laulaa Superjätkän kantrahtavassa kertosäkeessä ja epäilemättä siteeraa nuorta Aapelia.

Rokokoo Computerin kolme ensimmäistä ja kolme viimeistä kappaletta ovat todellista soolomatskua – viidessä kuudesta Liimatta soittaa kaikkia instrumentteja itse. Levyn kuudessa keskimmäisessä biisissä taas esiintyy The Hot Contents -yhtye – rummuissa Absoluuttisen Nollapisteen Tomi Krutsin, bassossa ja pianossa Nightingales-mies Marko Kantola ja kitarassa Marko Ylianttila (mm. Tulenkantajat).

Sovitukset on tehty kulloisellekin esitystavalle sopiviksi. Sävykäs Kallioon maalattu tunneli hyötyy Krutsinin taitavasta rumpujensoitosta, mutta progemelodiaa ja punk-otetta yhdistelevässä En tahdo mennä kotiin -kappaleessa primitiivinen kohkaus pukee nuorisoaiheista sanoitusta. Kolmannen musiikillisen ulottuvuuden muodostavat kauniiksi riisutut pianokappaleet (Peruskauhu, Lähtökahvit). Säveltäjä-Liimatan musiikilliset hengenheimolaiset löytyvät 1970-luvulta. Kliseitä karttelevan lauluntekijän ääni on kuitenkin aina ollut niin omanlaisensa, ettei yksittäisten verrokkien mainitseminen kertoisi siitä mitään. Mutta siinä missä Absoluuttinen Nollapiste vaikuttuu 1970-luvun progesta, soolo-Liimatan hengenheimolaisia ovat saman aikakauden folkrock-aktit.

Tommi Liimatan (s. 1976) tuotantoon kuuluu muutakin kuin soololevyjä ja Absoluuttisen Nollapisteen albumeja: romaaneja, sarjakuvaa, antologioita ja paljon muuta. Vuonna 2016 Liimatta on tapetilla paitsi Rokokoo Computerin, myös Sami Yaffan Tie taipuu -elämäkerran ja Jeppis 2 -romaanin tiimoilta.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Tommi Liimatta – virallinen Facebook

Levyhyllyt:
Tommi Liimatan sooloalbumit
Liimatan Pan Alley (Johanna Kustannus, 1996),
Tropical Cocktail (Megamania, 2006),
Rokokoo Computer (Diu Dau Records, 2016),

Absoluuttisen Nollapisteen studioalbumit
Neulainen Jerkunen (Vinylmania, 1994),
Muovi antaa periksi (Johanna Kustannus, 1995),
Simpukka-amppeli (Johanna Kustannus, 1998),
Suljettu (Johanna Kustannus, 1999),
Olos (Johanna Kustannus, 2000).
Nimi muutettu (Johanna Kustannus, 2002).
Seitsemäs sinetti (Johanna Kustannus, 2003).
Mahlanjuoksuttaja (Johanna Kustannus, 2005).
iiris (Johanna Kustannus, 2007).
Musta hiekka (Johanna Kustannus, 2009).
Pisara ja lammas 1 (Diu Dau Records, 2012).
Pisara ja lammas 2 (Diu Dau Records, 2014).

Lue lisää:
Alanko, Tero & Silas, Petri: Neljäs sukupolvi – suomalainen rock nyt, 223 sivua. (Johnny Kniga, 2006). Tommi Liimatta on monien suomalaisten muusikoiden rinnalla äänessä Alangon ja Silaksen haastattelukirjassa.
Hämäläinen, Tuukka: Kirosäkeet – 20 uuden suomirockin sanoittajaa, 357 sivua. (Idiootti, 2011).

Romaaneja
Liimatta, Tommi: Jeppis 2, 568 sivua. (Like, 2016).
Liimatta, Tommi: Jeppis, 496 sivua. (Like, 2014).
Liimatta, Tommi: Rautanaula, 237 sivua. (Like, 2013).
Liimatta, Tommi: Muovikorvo, 158 sivua. (WSOY, 2010).
Liimatta, Tommi: Nilikki, 179 sivua. (WSOY, 2009).
Liimatta, Tommi: Aksel Sunnarborgin hymy, 320 sivua. (WSOY, 2004).

Sarjakuvia
Liimatta, Tommi: Ei vaikuta keikkaan – 48 boonus-ekstra-sivua vuosilta 1984–2010!, 96 sivua. (WSOY, 2011).
Liimatta, Tommi: Ei vaikuta keikkaan, 48 sivua. (WSOY, 2005).
Liimatta, Tommi: Masturbaatio Ranualla, 80 sivua. (WSOY, 2003).
Liimatta, Tommi: Rengin tarpeet, 48 sivua. (Renkikustannus, 2000).

Proosarunoja
Liimatta, Tommi: Avainlastu, 113 sivua. (WSOY, 2002).

Lyriikkaa
Liimatta, Tommi: Sivuhistoria – levyttämättömiä sanoituksia 1987–2007, 207 sivua. (WSOY, 2008).

Kirjeenvaihtoa
Liimatta, Tommi & Hynynen, Jouni: Rillipää ja läski – kirjeenvaihto 2007–2009, 270 sivua. (Johnny Kniga, 2010).

Tommi Liimatta: Rokokoo Computer (2016).

Tommi Liimatta: Rokokoo Computer (2016).

Stanley Clarke: Stanley Clarke – omaa fuusiota luomassa

Stanley Clarke: Stanley Clarke (Nemperor, 1974)

Basisti ja säveltäjä Stanley Clarke tuli tutuksi Stanley Clarken toinen sooloalbumi julkaistiin 1974. Levyllä ovat mukana Jan Hammer, Billy Connors, Tony Williams sekä Airto Moreira.1970-luvun alussa Chick Corean johtamassa lengendaarisessa fuusioyhtyeessä Return To Forever. Yhtyeen innovatiiviset levytykset vaikuttivat olennaisesti jazzin ja fuusiomusiikin kehitykseen. Kunnianhimoinen muusikko Clarke (s. 1951) teki varsin nuorena myös soolouraa.

Osin tunnustelunomainen soolodebyytti Children Of Forever sai vuonna 1974 seuraajakseen albumin Stanley Clarke. Bassotaiteilijan toinen soololevy on iskevä kokonaisuus, yksi rockfuusion klassikoista. Dynaamisuus korostuu harkitussa sovitustyössä, jonka Clarke otti debyyttialbumin jälkeen haltuun Chick Corealta. Basistin näkemys syventyi entisestään senkin vuoksi, että kosketinsoittaja Corea sai väistyä myös tuottajan tehtävästä.

Vuonna 1974 Clarken fuusiomusiikki nojasi aiempaa reilummin tulevaisuuteen, sähköisempään sointiin. Bassokitaran selkeän esilläolon lisäksi välittömin jälki tästä lienee kosketinsoittaja Jan Hammerin jännittävä soundi. Moog tuo albumille aivan erityistä ulottuvuutta.

* * *

Avauskappaleen kiihkeä funk tempaa tosissaan mukaansa. Vaskien siivittämä Vulcan Princess on hengästyttävän tiukka aloitus, joka hellittää vasta Clarken lyhyessä laulukappaleessa Yesterday Princess. Power jatkaa intensiivisen bassokitaran juhlaa. Jan Hammer syventää riffiä samalla kun kitaristi Bill Connors liitää sfääreissä. Michael Gibbsin säveltämä Spanish Phases For Strings And Brass tuo esiin Clarken ilmiömäiset kyvyt kontrabasistina.

Suurimmaksi osaksi instrumentaalinen Stanley Clarke päättyy debyyttialbumin lailla pidempään kokonaisuuteen. Life Suite I–IV on yksi Clarken mestariteoksista. Lyömäsoitintaiteilija Airto Moreiran sävyttämä Life Suite huipentuu nelososassa. Armottoman tarttuva riffi polkee kuin futukärpäsen pureman saanut Piirpauke-klassikko Konevitsan kirkonkellot. Aivan lopussa palataan intron maagiseen tunnelmaan. Outro on lähes sinfoniallinen.

Stanley Clarke – bassokitara, kontrabasso, piano, laulu, Fuzz Phaser
Jan Hammer – Moog syntetisaattori, sähköpiano, urut, piano
Tony Williams – rummut
Billy Connors – kitara, akustinen kitara

Airto – lyömäsoittimet
Jousisektio: David Nadien, Charles P. McCracken, Jesse Levy, Carol Buck, Beverly Lauridsen, Harry Cykman, Harold Kohon, Paul Gershman, Harry Lookofsky, Emanuel Green.
Brass section: Peter Gordon, David Taylor, Jon Faddis, James Buffington, Lewis M. Soloff, Garnett Brown.
Apulaistuottaja: Ken Scott
Tuottaja: Stanley Clarke

Stanley Clarken levytysura jatkui levyillä Journey To Love (1975) ja School Days (1976). Kuusi albumia sisältävä boksi The Complete 1970s Epic Albums Collection antaa erinomaisen kuvan soolouran vilkkaista käänteistä. The Stanley Clarke Bandin uusin levytys UP julkaistiin vuonna 2014. Yhtye esiintyy 2015 Pori Jazzin Lokkilavalla torstaina 16. heinäkuuta.

Stanley Clarke kotisivu

Tuomas Pelttari

Pekka Pohjola: Pewit – massiivisen suuri seikkailu

Pekka Pohjola: Pewit (Pohjola Records, 1997)

Pekka Pohjola: Pewit (1997).Bassokitarataiteilija ja säveltäjä Pekka Pohjola (1952–2008) lähti soolouralle vielä Wigwam-vuosien jatkuessa. Ensimmäinen oma albumi Pihkasilmä kaarnakorva julkaistiin 1972. Levytysten taso säilyi korkeana läpi vuosikymmenten: myös Pohjolan kaksi viimeistä albumia ovat suuria merkkiteoksia. Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin julkaistut Pewit ja Views antavat voimakkaan ja tasapainoisen kuvan basistivirtuoosin hioutuneesta muusikkoudesta ja sävellystaiteesta. Myös visuaalisuus on hallussa. Molempien levyjen kansitaiteesta vastaisi Rita Hartwig.

Pewit toi Pohjolan musiikin esiin poikkeuksellisen voimaantuneesti. Albumi koostui ennemmin sävellyksistä kuin soitinmusiikista, progesta tai fuusiosta. Tuottajana Pohjola halusi säilyttää Pewitin lopullisen toteutuksen mahdollisimman dynaamisena ja kompressoimattomana. Tämän kuulee lyömäsoittimien valtavana voimana, toisaalta myös herkkyytenä. Dynamiikka ei tullut tyhjästä. Pohjola, Seppo Kantonen, Markku Kanerva ja Anssi Nykänen soittivat jo viisi vuotta aiemmin julkaistulla levyllä Changing Waters. Sähkökvartetista oli tullut vakibändi.

Maanisen hypnoottinen aloitusraita Rita lähtee hiljalleen mahtipontiseen vyörytykseen. Iskevä soundi rakentuu tutulle pohjolamaisen polveilevalle kehittelylle. Bassokitaraa odotellaan mukaan kaikessa rauhassa. Anssi Nykäsen tunnustelut käyvät sydänalaan. Rita kasvaa kitaristi Markku Kanervan liidaamana korkeuksiin. Yhdeksän minuutin jälkeen massiivisuus vaihtuu kuitenkin runolliseen kepeyteen, ja outro nivoutuu vaivatta seuraavaan raitaan Melkein. Leikillinen tunnelma, melkein lapsekas, melkein totinen.

Nimikappale Pewit toimii albumin alkuvoimana, pohjavetenä. Suuri kallion ritari lähtee toisessa osassa tivolimaiseen liitoon. Vapautunut Toy Rock introineen svengaavat kuin ylikierroksilla käyvä Steely Dan. Fonistit Pepa Päivinen, Heikki Keskinen ja Seppo Paakkunainen ohjaavat kun rockbändiä tyylikkäästi.

Arvoituksellinen päätösraita Ordinary Music viettelee mukaan matkaan. Jännitettä haetaan pitkällä perkussiojaksolla, jota värittää jopa hälymäiset elementit. Primitiivinen ote kasvaa erityisesti Nykäsen ja Kanervan ansiosta. Teoksen puolivälissä nivahdetaan jälleen kohti uutta. Koskettimien sävel kuin elää kuin toista elämää. Lopulta rytmi kiihtyy puolta kiihkeämmäksi juoksuksi. Hetken päästä pelkkien jousien varaan annettu teema huipentaa Ordinary Musicin. Lopulta tuttu vyörytys saa bändin taakseen. Aloitusraidalta tuttu nerokkaan yksinkertainen bassokuvio tuntuu kovemmin kuin koskaan.

Pekka Pohjola – bassokitara, kosketinsoittimet
Seppo Kantonen – piano, kosketinsoittimet
Markku Kanerva – kitara
Anssi Nykänen – rummut, lyömäsoittimet
Tuottaja: Pekka Pohjola

Mongo Aaltonen – lyömäsoittimet
Pepa Päivinen – tenorisaksofoni, alttosaksofoni, baritonisaksofoni
Heikki Keskinen – tenorisaksofoni
Seppo Paakkunainen – tenorisaksofoni
Jari Valo – viulu
Jukka Pohjola – viulu
Teemu Kupiainen – alttoviulul
Olli Kilpiö – alttoviulu
Timo Alanen – sello
Matti Pohjola – sello

Pewit julkaistiin alun perin CD-levynä vuonna 1997. Remasteroitu painos ilmestyi 2011. Striimauspalvelut Spotify ja Deezer tarjoavat Pohjolan musiikkia rajatusti: myös Pewit puuttuu molemmista (5/2015).

Pewitin jälkeen ilmestynyt Views (2001) jäi Pohjolan viimeiseksi studioalbumiksi. Säveltäjä ja bassovirtuoosi kuoli 56-vuotiaana vuonna 2008.

Lue lisää:
Meriläinen, Mikko: Wigwam, 504 sivua. (Nemo, 2006).
Nevalainen, Petri: Pekka Pohjola – Bassokenraali, 202 sivua. (Jalava, 2003).
Rantanen, Miska: Love Records 1966–1979 – tarina, taiteilijat, tuotanto, 303 sivua. (Schildts & Söderströms, 2005, tarkistettu laitos 2014).

Tuomas Pelttari

Pekka Pohjola: Pewit (1997).

Pekka Pohjola: Pewit (1997).