Marillion: FEAR (Fuck Everyone And Run) – pelosta pelon voittamiseen

Marillion: FEAR – Fuck Everyone And Run (Ear Music, 2016)

Marillion: F E A R (2016).Ensialbumista Script For A Jester’s Tear (1983) lähtien omaa tietään kulkenut Marillion on liki nelikymppisenä kovassa kunnossa. Aktiivinen brittiprogen lähettiläs luo musiikkia myös uudella vuosituhannella, ja puhaltaa eteenpäin kuin vasta vauhtiin päässyt myrskytuuli. Erittäin onnistunut Sounds That Can’t Be Made (2012) on ollut hyvä pohja kohti uusia seikkailuja. Kolmen vuoden aikana tehty FEAR – Fuck Everything And Run täyttää odotukset. Marillionin 18. studioalbumi on yksi bändin parhaista.

Marillion: Mark Kelly (vas.), Ian Mosley, Steve Hogarth, Steve Rothery ja Pete Trewavas.

Marillion: Mark Kelly (vas.), Ian Mosley, Steve Hogarth, Steve Rothery ja Pete Trewavas.

FEARin traileri kertoo Marillionin tunnelmista helmikuussa 2016, mukana vokalisti Steve Hogarthin lisäksi kitaristi Steve Rothery, kosketinsoittaja Mark Kelly, basisti Pete Trewavas ja rumpali Ian Mosley.

Living In F E A R saattaa olla helpoin tapa lähestyä paljon ajateltavaa sisältävää laajaa kokonaisuutta. Voimakashenkinen video on kuvattu Real World Studion tiloissa.

Marillionin alkuvuosien muisto ex-vokalisti Fishin ajoista elää, mutta on haalennut. Eri tavalla karismaattinen Steve Hogarth (s. 1956) on laulanut progebändin keulakuvana lähes 30 vuoden ajan. Indievuosien aikana Marillionia on kohdeltu vaihtelevasti. Vaikka myöhempään diskografiaan kuuluu lukuisia onnistumisia, monet Hogarthin ajan levyt on sivuutettu olankohautuksella. Toisinaan bändi on asetettu outsider-kastiin ihan muuten vaan, ottamatta kunnolla huomioon esimerkiksi taiteellisia menestyksiä Brave ja Marbles.

Ajat ovat tosiaan muuttuneet. 80-luvun puolivälissä Marillion onnistui tuomaan listoille oman progeaallon, jonka klassikot Misplaced Childhood ja Clutching At Straws tehtiin tuottaja Chris Kimseyn kultaisessa otteessa. Moni oli ymmällään kun laulaja Fish erosi bändistä kiertuepaineiden ja henkilökohtaisten ongelmien alla vuonna 1988. Marillion ei kuitenkaan hajonnut. Jäljelle jäänyt nelikko oli vahva säveltäjäyhteisö, jolla oli missio kesken.

Vokalistiksi tullut Steve Hogarth, lyhyemmin h, alkoi heti kirjoitustyöhön yhdessä John Helmerin kanssa. Uuden kokoonpanon debyyttialbumi Seasons End julkaistiin 1989. Marillion ehti tehdä suurelle yhtiölle vielä neljä albumia, mutta lopulta vääjäämätön muutos oli edessä: Marillion menetti levytyssopimuksen EMI Recordsin kanssa. Indiebändinä h ja kumppanit saivat entistä kovemman tuen hittihakuisen tehtailun ulkopuolelta. Uskolliset kannattajat ovat voineet auttaa albumituotantoa eteenpäin fanipohjaisen rahoituksen avulla. Marillionia on kutsuttu rockpiireissä ennakkorahoituksen pioneeriksi.

* * *

FEAR käsittelee pelkoa monella tasolla. Esillä on epävarmuus brittiläisen ihmisen yleisessä omatunnossa ja maailmankansalaisuudessa. Marillionin tarve tuoda asioita esiin on vain vaivoin verhotusti poliittinen. Hogarth tuntuu kysyvän mitä Britanniasta nykyään mahdetaan ajatella. Onko oikein rajoittaa pakolaisten sijoittamista Englantiin? Entä näyttääkö brexit hyvältä läpi Euroopan?

The Leavers – Wake Up In Music on ilmiselvä hitti – jos ei nykylistoilla, niin ainakin Marillion-asteikolla. Hitaan hypnoosin groove rullaa täysin vastustamattomasti. Raita tuntuu nivahtavan FEAR:in draaman ulkopuolelle kuin Kayleigh emolevyltään Misplaced Childhood. Enää puuttuu vain se singlejulkaisu Wake Up In Music. 15-minuuttisen eepoksen ensimmäinen osa on kertakaikkisen huikea, ja neljää myöhempääkin porrasta on hienoa kulkea.

Myös White Paper kasvaa hienoksi rockbiisiksi. Hogarth kuljettaa leikiten ääntään rauhallisten sointukuvioiden päällä, eikä koukuista ole pulaa. Tässä on Marillionin vahvuus: se saumaa vangitsevasti yhteen biisimateriaalin, tulkinnan ja tuotantotyön. Tämän vuoksi onnistuvat myös pidemmät raidat. Lopussa kuultava The New Kings (edit).

Mille tasolle Hogarthin ajankuva ja kritiikki yltää? Osa kokonaisuuden tenhosta välittyy taiteilija Simon Wardin työstä. FEARin kansikuvituksen lisäksi Ward on tehnyt Marillion-konserttien liveprojisoinnit. Kansivihkosta löytyvä UK-lippu näyttää liekehtivän. Se on kuin taistelussa kärsinyt, kuvioltaan lähes tunnistamaton. Se on kuin nyrkin rypistämä hätähuuto henkiseltä sotatantereelta, jossa ihminen on sortumassa neuvottomuuteen. On hämmentävää yrittää hyräillä h:n rivejä.

– Remember a time when you thought that you mattered
Believed in the school song
Die for your country – a country that cared for you
All in it together?
If it ever was more than a lie or some naive romantic notion
Well, it’s all shattered now.

Lyhyen loppuraidan Tomorrow’s New Country päätyttyä olo on kun rankan elokuvan jälkeen. Mitä maailmassa tapahtuu, mitä uutisia uskoa? Voittaako auttaminen ja optimismi? Se voi voittaa: FEAR nousi brittilistalle sijalle 4, ja The Guardian kehui levyä bändin parhaaksi 20 vuoteen. Aina on toivoa. Aina kannattaa pitää huolta.

Steve (h) Hogarth – laulu
Mark Kelly – kosketinsoittimet
Ian Mosley – rummut
Steve Rothery – kitarat
Pete Trewavas – bassokitara, taustalaulu
Tuottaja: Michael Hunter

FEAR julkaistiin syksyllä 2016. CD-painoksen lisäksi ilmestyi monikanavainen SACD sekä 2LP-painos. Boksiversiossa on mukana 2CD, 2LP sekä 5.1 -miksauksen sisältävä Blu-ray. FEARin tuplavinyyli uusittiin Record Store Dayn kullanvärisenä erikoispainoksena vuonna 2017.

Tuomas Pelttari

Marillion kotisivu

Levyhyllyt:
Marillion | Fish-kausi
Script For A Jester’s Tear (EMI Records, 1983)
Fugazi (1984)
Misplaced Childhood (1985)
Clutching At Straws (1987)
Marillion | Steve Hogarth -kausi
Seasons End (1989)
Holidays In Eden (1991)
Brave (1994)
Afraid Of Sunlight (1995)
This Strange Engine (Castle Communications, 1997)
Radiation (Castle Communications, Raw Power, 1998)
Marillion.com (Intact Records, 1999)
Anoraknophobia (Liberty Records, 2001)
Marbles (Intact Records, 2004)
Somewhere Else (2007)
Happiness Is The Road (2008)
Less Is More (2009)
Sounds That Can’t Be Made (Ear Music, 2012)
FEAR – Fuck Everyone And Run (2016)

Lue lisää:
Collins, Jon: Marillion – Separated Out… Redux, 381 sivua. (Foruli, 2012).
Marillion: Clutching At Straws, 2CD + 24-sivuinen liitevihko.
Marillion: Seasons End, 2CD + 24-sivuinen liitevihko.
Romano, Will: Mountains That Came Out Of The Sky – The Illustrated History Of Prog Rock, 246 sivua. (Backbeat Books, 2010).

Katso DVD/Blu-ray:
Marillion: Brave, 50 min. (EMI Records, 1995).
Marillion: The EMI Singles Collection, 90 min. (EMI Records, 2002).
Marillion: From Stoke Row To Ipanema – A Year In The Life – June 89 to July 90, 183. min. (EMI Records, 2003).
Marillion: Live From Cadogan Hall, 247 min. (Racket Records, 2011).
Marillion: Live From Loreley, 87 min. (EMI Records, 2004).
Marillion: Marbles In The Park, 134 min. (Racket Records, 2017).
Marillion: Somewhere In London. (Racket Records, 2007).

Marillion: F E A R (2016).

Marillion: F E A R (2016).

The Pineapple Thief: Your Wilderness – postprogen ja yhteistyön voitto

The Pineapple Thief: Your Wilderness (Kscope, 2016)

The Pineapple Thief: Your Wilderness (2016).Monille musiikinystäville vielä tuntematon lauluntekijä Bruce Soord on luotsannut bändiä The Pineapple Thief jo kolmatta vuosikymmentä. Sinnikkyys on kannattanut, sillä vuonna 2017 brittiyhtyeellä menee lujempaa kuin koskaan. Yhdestoista albumi Your Wilderness ja kiertue rumpalilegenda Gavin Harrisonin kanssa on otettu vastaan hyvin. Viime vuosina levy-yhtiö Ksopen tuottamat uusintajulkaisut ovat tuoneet Soordin ja kumppanien varhaisempaa tuotantoa paremmin esiin – ja syksyksi -16 julkaistu Your Wilderness iskee tarkemmin kuin aiemmat Thief-albumit.

The Pineapple Thief: Gavin Harrison (vas.), Bruce Soord, Kuva: Diana Seifert.

The Pineapple Thiefin livekokoonpano Your Wildernessin aikaan: Gavin Harrison (vas.), Bruce Soord, Steve Kitch, Darran Charles ja Jon Sykes. Kuva: Diana Seifert.

Kscopen kautta vuodesta 2008 levyjä julkaissut bändi ylsi loistosuoritukseen jo albumilla Magnolia (2014). Seuraavana vuonna julkaistiin Bruce Soordin rauhaa uhkuva soololevy. 2016 oli jälleen Thiefin vuoro: bändi palasi uudistuneena, selkeimmät Radiohead-viitteet takanaan. Taakse jäi myös Magnolian tuottaja ja levyllä rummut soittanut Dan Osborne. Soordin itse tuottama Your Wilderness on yhteistyötä rumpali Gavin Harrisonin kanssa. Porcupine Treen ja King Crimsonin kautta parhaiten tunnettu lyömäsoitinlegenda tuo Thiefiin kuuluisan virtuositteettinsa. Harrison kehuu YW:n rumpusoundia muusikkoblogissa Sound Technology:

– I’m very happy how the drum sound turned out on a recent record called “Your Wilderness” by The Pineapple Thief. I recorded the drums here in my studio … I also mixed the drum tracks and just sent the band a stereo file. I think it’s the closest I can get to what I was intending to portray on the drums.

Harrisonin klangi tuntuu heti Your albumin alussa. In Exile:

The Pineapple Thiefin musiikkia on kuvailtu alternativen rockin ja katkeransuloisen post-progen yhdistelmäksi. Kaiken keskellä lauluntekijä Soord hallitsee lauluäänellä ja kitaroinnilla musiikillista kokonaisuutta tukahduttamatta toteutusta liikaan yrittämiseen. Thiefin albumien kanssa solahtaa usein kahlaamaan tavanomaista syvemmällä, mutta laulajana Soord tuntuu mietteliäältä naapurinpojalta. Siltä tutulta kaverilta, joka ei luovu unelmistaan. Akustinen ulottuvuus antaa hyvän kuvan Soordin äänestä.

Soord on kehitellyt rockvisiotaan asteittain. Studioalbumien ketju näyttää kehitystä, jossa tavanomaisin rock jää yhä kauemmaksi. Tietty tavallisuus on silti yksi levytysten peruskoodeista.Tägi post progressive tarkoittaa The Pineapple Thiefiin liitettynä lähestyttävää progeilua. Monet Your Wildernessin raidat lähtevät liikkeelle raukeasti, kuten No Man’s Land. Se ehtii akustisessa rakentelussa yli puolenvälin, kunnes bändi tulee mukaan.

Tavanomaisuus on läsnä myös Your Wildernessin kansitaiteessa. Autoiluestetiikkaan painottuva kuvitus pysäyttää ajan vuosikymmenten taakse, tavallisten perheiden matkailuun, lomahaaveisiin, kokemusten jakamisen ja ulkopuolisuuden käsittelyyn. Esimerkiksi B-puolen aloittava Take Your Shot on kaikessa yksinkertaisuudessaan vaikuttavaa tilitystä. Supertramp-legenda John Helliwell värittää klarinetillaan Fend For Yourselfin. Yhdeksi albumin pääteoksista nousee pidempi raita The Final Thing On my Mind.

Päätösraidan jälkeen olo on raukea. Bruce Soordin ja The Pineapple Thiefin aiempaa aistillisemman kokonaisuuden ovat huomanneet sekä fanit että kriitikot. Kesällä 2017 Prog Music Awards asetti The Pineapple Thiefin ehdolle yhdeksi vuoden bändeistä. Luvassa on myös kauan odotettu livealbumi. Ennakkotietojen mukaan Where We Stood ilmestyy loppukesästä 2017.

The Pineapple Thief on ehdolla vuoden brittibändiksi 2017 Prog Awards -kisassa.

The Pineapple Thief on ehdolla vuoden brittibändiksi 2017 Prog Awards -kisassa.

Bruce Soord – laulu, kitara, akustinen kitara, akustinen baritonikitara, syntetisaattorit
Steve Kitch – kosketinsoittimet, piano, sähköpiano, mellotroni, syntetisaattorit, urut, lyömäsoittimet
Jon Sykes – bassokitara
Gavin Harrison – rummut. lyömäsoittimet
Tuottajat: Bruce Soord ja Steve Kitch sekä Gavin Harrison.
Vastaava tuottaja: Johnny Wilks

Darran Charles – kitara
Geoffrey Richardson – viulu, alttoviulu, sello
John Helliwell – klarinetti

Your Wilderness julkaistiin normipainosten (CD, LP ja striimi) lisäksi 2CD-painoksena. laajennettuna kolmen levyn 2CD+DVD-kombona. Deluxe-painoksen lisänä on albumin 5.1 -monikanavamiksaus sekä rinnakkaisalbumi 8 Years Later. 40-minuuttinen yhtäjaksoinen teos toimii mietteliäämpänä kokonaisuutena Bruce Soordin ja Thiefin maailmaan.

Erinomaisuudestaan huolimatta The Pineapple Thief on toistaiseksi jäänyt vaille suurta kaupallista menestystä. Sekä Magnolia että Your Wilderness ovat jääneet Britannian albumilistan Top 50:n varjoisammalle puolelle. Prog Awards ja tuleva livelevy voivat muuttaa tilanteen. Jos sinua kiinnostaa esimerkiksi Marillion, Radiohead, Spock’s Beard, Steven Wilson, Blackfield tai Porcupine Tree voi The Pineapple Thief olla tutustumisen arvoinen bändi. Kysy levyjä kotikirjastostasi.

Tuomas Pelttari

The Pineapple Thief kotisivu

Levyhyllyt:
The Pineapple Thief
Abducting The Unicorn (Cyclops Records, 1999)
137 (2000 | Uusintapainos One Three Seven, Kscope, 2013)
Variations On A Dream (2002 | 2CD-uusintapainos 2011)
10 Stories Down (2005)
Little Man (2006 | Uusintapainos 2010)
What We Have Sown (2007 | Uusintapainos 2012)
Tightly Unwound (Kscope, 2008)
Someone Here Is Missing (2010)
All The Wars (2012)
Magnolia (2014)
Your Wilderness (2016)
Where We Stood (livealbumi, 2017)

Bruce Soord with Jonas Renkse
Wisdom Of Crowds (Kscope, 2013)

Bruce Soord
Bruce Soord (Kscope, 2015)

The Pineapple Thief: Your Wilderness (2016).

The Pineapple Thief: Your Wilderness (2016).

 

 

Genesis: A Trick Of The Tail – uuden tanssin alku

Genesis: A Trick Of The Tail (Charisma, 1976)

Genesis: A Trick Of The Tail (1976).Let the dance begin! murahtaa Phil Collinsin alarekisteriin skaalattu huudahdus raidan Dance On A Volcano loppupuolella. Lausahdukseen kiinnittyy jotain hyvin kuvaavaa. Muutamalla sanalla Genesis tuntuu irtautuvan uuteen aikaan – voimalla, joka oli olosuhteet huomioon ottaen lähes ennenkuulumaton. Vokalistina kuultiin Peter Gabrielin sijaan Collinsia. Vaikka rumpali oli jo aiemmilla levyillä laulanut taustoja ja pari soolobiisiä, hän ryhtyi laulajaksi varsin vastentahtoisesti. Kaikkine käänteineen on hurjaa, että vuoden 1975 aikana rakentunut Genesis-intensiteetti oli kovempi kuin kukaan osasi odottaa.

Takana oli jo kuusi albumia, joista tuoreimpia kuunteli yhä sankempi joukko faneja. Edeltävä albumi The Lamb Lies Down On Broadway muotoutui klassikoksi Foxtrotin ja Sellling England By The Poundin rinnalle. Laulaja ja tarinankertoja Gabriel kirjoitti tuplalevyn tekstit omin päin, ja loi lavalle suurta teatteria. The Lamb oli livenä Gabrielin show. Gabriel ärsytti bändin muita jäseniä, sillä tämä kun keräsi kehut bändin keikoista. Yhden henkilön karismaan kulminoituvalla suosiolla oli kuitenkin hintansa. Tilanne kiristyi myös perhesyistä, ja laulaja erosi The Lamb-kiertueen jälkeen. Gabrielin jälkeisen jatkamisen symboliikkaa ja uhoa löytyy esimerkiksi raidalta Squonk:

– If you don’t stand up
You don’t stand a chance.

Vastoin yleisön ja kriitikoiden oletusta Genesis jatkoi yhteistä musiikintekoa eikä hajonnut. Nelihenkinen bändi haki uutta laulajaakin, mutta ilman tulosta. Kukaan ehdokkaista ei yltänyt tavoiteltuun toteuteukseen. Kun Tony Banks, Steve Hackett ja Mike Rutherford eivät taipuneet tekemään Collinsin ehdottamaa instrumentaaliprogeakaan, Collins soitti rummut ja lopulta lauloi myös laulut. Samalla aiemmin niin vakavasta bändistä tuli vähän rennompi. Uusi aluevaltaus tehtiin myös videoraidoilla, joilla kunnostautui jo lapsena näyttellijäntyötä tehnyt Collins.

Eteenpäin kuljettiin muutenkin. Yhden merkittävimmistä muutoksista toi tuottaja David Hentschel. Hän toi Genesis-soundiin hioutuneemman, kirkkaamman klangin. A Trick Of The Tail uhkuu ammattimaista tuotantotyötä, jonka tasapaino ei järky. Jos -76 Genesis menetti hieman Gabrielin-ajan show’sta ja taiteilijuudesta, niin harva fani tuntui kaipaavan takaisin vanhaan. Hentschelin avulla luotu uusi Genesis hohti jollain selittämättömällä tavalla, aiempaa viehättävämmin. Kosketinsoitin- ja rumpusoundeihin saatiin lisää sfäärejä, ja Collinsin heittäytyminen lauluun on ilmiömäistä.

Kaiken pohjana on nelikon tuoreet sävellykset. Tiivis kirjoittaminen kukoistaa kaikkine rönsyineen yhtenäisenä viestinä: Genesis on määrätietoinen ja kompakti yksikkö, joka tekee levynsä kuten tahtoo. Biisien tekovaiheen on täytynyt olla antoisaa, niin valovoimaista valikoima on. Tony Banks loistaa istrumentaaliosioissa, samoin Steve Hackett. Banks on kreditoitu mukaan jokaiselle kahdeksasta raidasta. Banksin yksin säveltämät Mad Man Moon ja A Trick Of The Tail onnistuvat erinomaisesti.

Instrumentaali päätösraita Los Endos summaa albumin suvereniteettia. Progemainen jazzrock taittuu nelikolta aivan yhtä hyvin kuin liitelevät balladit. Musiikillisen riemuvoiton kaltainen pitkä teos säilyi Genesis-konserttien settilistassa pitkään, aina vuoden 2007 kiertueelle asti. Livenä Collinsin rooli korostui. Istrumentaalibiiseissä hän pääsi soittamaan hetkeksi rumpuja. ATOTT:n kiertueella Bill Brufordin ja myöhemmin Chester Thompsonin kanssa. Ehkä Collinsin kaksoisrooli myös lisäsi bändin jäsenten yhteenkuuluvuutta. Partasuinen Collins oli myös konstailemattomuudessaan varsin aurinkoinen liideri. Juuri sellainen, joka pystyi muovaamaan myös yleisön käsitystä “vain” kokeneesta progebändistä kohti jotain muuta.

Phil Collins – rummut, lyömäsoittimet, laulu
Steve Hackett – kitara
Mike Rutherford – 12-kielinen kitara, bassokitara, bassopedaalit
Tony Banks – piano, syntetisaattorit, urut, mellotroni, 12-kielinen kitara, laulu
Tuottajat: David Hentschel & Genesis

Genesis teki David Hentschelin tuottamana lopulta neljä albumia. Vuoteen 1980 ja Duke-levyyn asti jatkunutta kautta kannattaa kuunnella tarkkaan. Proge on paikoin suoristumassa kohti rockin valtateitä, mutta silti tietty haastavuus vallitsee. Vaikka kitaristi Steve Hackett valitsi lopulta soolouran, hän oli mukana keskikauden puoliväliin.

Kauden levytyksiä pidetään toisinaan vähäpätöisempinä kuin 70-luvun alkupuolen Gabriel-levyjä. Tähän ei ole hyvää syytä. A Trick Of The Tail aloitti ajan, jolla jäsenten muusikkous nousi aivan uudelle tasolle. Eikä hiteiltäkään enää säästytty. A Trick Of The Tail menestyi hyvin, paremmin kuin yksikään Gabrielin ajan Genesis-albumi. Se nousi brittilistalla 3. sijalle, Yhdysvalloissa listapaikalle 31. Genesis-tarina jatkui tiheänä jo joulukuussa -76 kun seuraava albumi Wind & Wuthering ilmestyi.

A Trick Of The Tail julkaistiin alun perin gatefold-kantisena LP-levynä alkuvuodesta 1976. Kannen tarinantäyteisen graafisen ilmeen toteuttivat Colin Elgie ja Hipgnosis. Remasteroitu CD-painos ilmestyi 1994. Kenties herkullisin editio on CD/SACD + DVD vuodelta 2007. Se tarjoaa komeat monikanavamiksaukset myös 5.1 -versiona. Kysy Genesis-kirjallisuutta ja levyjä kirjastostasi.

Tuomas Pelttari

Levyhyllyt:
Genesis | studioalbumit 1969–1997
From Genesis To Revelation (1969)
Trespass (1970)
Nursery Cryme (1971)
Foxtrot (1972)
Selling England By The Pound (1973)
The Lamb Lies Down On Broadway (1974)
A Trick Of The Tail (1976)
Wind & Wuthering (1976)
…And Then There Were Three… (1978)
Duke (1980)
Abacab (1981)
Genesis (1983)
Invisible Touch (1986)
We Can’t Dance (1991)
…Calling All Stations… (1997)

Lue lisää:
Banks, Tony | Collins, Phil, | Gabriel, Peter | Hackett, Steve | Rutherford, Mike & Dodd, Philip (toim.): Genesis – Chapter And Verse, 359 sivua. (Thomas Dunne Books, 2007).
Bowler, Dave: Genesis – A Biography, 294 sivua. (Sidgwick & Jackson, 1992).
Collins, Phil: Not Dead Yet – The Autobiography, 447 sivua. (Century, 2016)
Drewett, Michael & Hill, Sarah & Kärki, Kimi (toim.): Peter Gabriel – From Genesis To Growing Up, 267 sivua. (Ashgate, 2010).
Genesis: 1970–1975, 7CD/SACD-levyä, 6 DVD-levyä sekä 44-sivuinen liitekirja. (Virgin, 2008).
Genesis: Archive 1967–75. 4CD ja 80-sivuinen liitekirja. (Virgin Records, 1998).
Holm-Hudson, Kevin: Genesis And The Lamb Lies Down On Broadway, 172 sivua. (Ashgate, 2008. Uusintapainos 2012).
Hewitt, Alan: Opening The Musical Box – A Genesis Chronicle, 256 sivua. (Firefly, 2000).
Pajuniemi, Matti: Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 1967–1979, 384 sivua. (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 2013).
Rutherford, Mike: The Living Years – The First Genesis Memoir, 241 sivua. (Thomas Dunne Books, 2014).
Snider, Charles: The Strawberry Bricks Guide To Progressive Rock, 362 sivua. (Strawberry Bricks, 2007).
Spencer, Bright: Peter Gabriel – An Authorized Biography, 524 sivua. (Sidgwick & Jackson, 1999).

Katso DVD/Blu-ray:
Genesis: A Trick Of The Tail CD/SACD + DVD sisältää vajaan vartin mittaisen haastattelukoosteen. Musiikin rinnalla bändin jäsenet kertovat albumista ja sen tekemisestä. DVD-levyn videoraidoista löytyy myös Ripples, jota ei löydy verkosta tämän artikkelin julkaisuhetkellä (4/2017). Kenties suurin lisäarvo on Tony Maylamin ohjaama livetaltionti Genesis: In Concert vuodelta 1976. Liki kolmen vartin taltiointi on huikea. Collinsin välitön karisma tarttuu kaikkiin, ja yhdessä Bill Brufordin kanssa soitetut rumpuosiot ovat mannaa. Konsertti ei ole kokonainen, mutta yhtä kaikki historiallista rockdokumentointia. Ja vanhat klassikot, kuten Supper’s Ready, toimivat hienosti Collinsin laulamana.

Genesis: The Video Show, 156 min. (Virgin Records, 2004). Laaja promovideoiden kokoelma vuosilta 1976–1997.

Genesis & Edginton, John: Sum Of The Parts, 118 min. (Eagle Rock, 2014). Dokumentti tuo samaan huoneeseen klassisen kokoonpanon Hackett, Gabriel, Banks, Rutherford & Collins – lähes 40 vuotta A Trick Of The Tailin julkaisun jälkeen. Sanailu on brittiläisen välitöntä: huumoria, kritiikkiä, jopa tilannetajun puutetta. John Edgintonin ohjaama kaksituntinen dokumentti on arvokas lisä Genesis-saagaan.

Genesis: A Trick Of The Tail (1976).

Genesis: A Trick Of The Tail (1976).

Rush: A Farewell To Kings – viileän relasti proge

Rush: A Farewell To Kings (Mercury, 1977)

Rush: A Farewell To Kings (1977).Kanadalainen rocktrio Rush aloitti uransa niin sanotusti vaikeimman kautta. 1968 perustettu Led Zeppelinistä innostunut hard rock bändi sai kyllä levytyssopimuksen ja vähitellen kasvavan fanijoukon. Rushia seurattiin suurella intohimolla, ja Geddy Leen ja Alex Lifesonin mukaan tullut rumpali Neil Peart vakiinnutti vahvan kokoonpanon. Kävi kuitenkin niin, että vasta neljäs albumi 2112 pelasti bändin ajautumasta marginaaliin. Seuraavan studioalbumin kansikuvassa retkottaa materiasta ja pupettimaisista naruista vapautunut kuningas, joka hymyilee. Syksyllä 1977 julkaistu vitoslevy A Farewell To Kings oli kokonaisuus, jolla Rush pystyi keskittymään rauhassa luomiseen – täysin omillaan.

2112 oli levy-yhtiön kauan kaipaama menestys. Takana oli myös erinomainen livelevy All The World’s A Stage. Rushin kurssi näytti kääntyvän vahvasti parempaan päin. Kesäkuisessa Walesissa -77 taltioitiin jälleen uusi alku, jossa rikottiin kaikki puurtamiseen viittaava. Terry Brownin kanssa jatkuvassa tuotantotyössä ylimääräinen kitarajyystö ja ahtaanpuoleiset ratkaisut jäivät ilon ja innovatiivisuuden varjoon. Mikä parasta, tekstintekijä Peart antoi makean paratiisinmaitoisen liihotuksen kasvaa yhä vapaammin. Ilmaa mahtui myös ajan henkeen kuuluviin silkkisiin esiintymisasuihin.

Albumin nimiraidan kaunis akustisen kitaran intro yhtyy koskettimiin ja iloisiin kelloihin. Säkeistön irrotteleva tatsi siirtyy Lifesonin kitarasoolon ajaksi kimuraisemmaksi, mutta ajautuu lopulta messeväksi jokamiehen areenarockiksi. Tätä sopivan pystyleukaista klangia on vuosikymmenten mittaan tarttunut esimerkiksi Dave Grohlin ja Foo Fightersin musiikintekoon. Leen haastava falsetti on vibratossa parhaimmillaan.

Rohkeus yhä hienostuneempien progeanthemien tekoon peilautuu klassikolta Xanadu, joka sulkee levyn A-puolen. Suurenmoista riffittelyä, tilan hallintaa ja maisemallista svengiä. Linnunlaulu, syntetisaattorit ja Peartin runsas lyömäsoitinten kirjo rikastavat hienoa kokonaisuutta.

Yksi Xanadun pitkän intron pääteemoista tuo mieleen kitarasankarin Yhdysvalloista. Guns N’ Rosesin soolokitaristi Slash on saattanut napata Rushilta reilustikin vaikutteita Sweet Child O’ Minen maagiseen riffimaailmaan. Maaliskuussa 2017 musiikkilehti Prog nosti Xanadun listalle The 100 Greatest Prog Anthems Of All Time (Prog, issue 75, March 2017).

Trion vapautunut tunnelma jatkuu läpi levyn, myös B-puolen avaavassa Closer To The Heartissa. Vastustamaton sävellystyö muistuttaa Paul McCartneyn kädenjälkeä. Relaaminen välittyy edelleen raidalla Cinderella Man. Säkeistöissä kuultava akustinen kitara luo kulkuun turvaa ja luotettavuutta, hieman melodisimman Kansasin tapaan. A Farewell To Kings kulki totisesti eri suuntaan kuin pari kuukautta myöhemmin julkaistu Saturday Night Fever ja sen legendaarinen soundtrack, -77 punkista puhumattakaan.

Xanadu ei ole albumin ainut eeppinen sävelteos. Lyhyen Madrigalin alustama päätösraita Cygnus X–1 kurottaa kiitettävään kaareen. Polveileva biisi saattaa aueta hitaammin, mutta palkitsee kuulijan. Ensimmäinen osa Book One – The Voyage kumajaa vocoder-teksteineen pahaenteisesti. Nivahtanut rytmi on lähellä kaatumista. Riffittely antaa jonkin verran viitteitä Rushin mainsream-linjasta, joka puhkesi kukkaan levyllä Permanent Waves. Loppujakso rakentuu rauhassa. Muhevuutta haetaan syntetisaattorin buustatulla puskulla. Geddy Lee nostattaa kuulijan hiuksia pystyyn paniikinomaisen hermojarepivällä huudolla, kuin suoraan mustasta aukosta.

Geddy Lee – bassokitara, 12-kielinen kitara, Mini Moog, syntetisaattorit, laulu
Alex Lifeson – kitara, syntetisaattorit
Neil Peart – rummut, lyömäsoittimet, triangeli
Tuottajat: Rush ja Terry Brown

A Farewell To Kings julkaistiin alun perin gatefold-kantisena LP-levynä vuonna 1977. Remasteroitu CD julkaistiin 1997. Richard Chyickin tekemä albumin 5.1-monikanavamiksaus löytyy Rushin miniboksista Sector 2. Kysy levytyksiä ja edellä mainittuja musiikkilehtiä kotikirjastostasi.

Keskellä punkin vahvaa vyöryä Rushin avaruusprogen voittokulkua voi pitää esimerkillisenä suorituksena. Rocklehdet MOJO ja Q listasivat A Farewell To Kingsin ansaitusti kuudenneksi erikoisnumeronsa listalla 40 Cosmic Rock Albums (Pink Floyd & The Story Of Prog Rock, 2005). Rushin tarina jatkui pidemmälle sfääreihin albumilla Hemispheres, joka kulkee eteenpäin suoraan AFTK:n jäljillä. Hemispheresin A-puoli koostuu Cygnus X–1:n kakkososasta.

Tuomas Pelttari

Levyhyllyt:
Rushin studio- ja livealbumit
Rush (Moon, Mercury, 1974)
Fly By Night (Anthem, Mercury, 1975)
Caress Of Steel (1975)
2112 (1976)
All The World’s A Stage (1976)
A Farewell To Kings (1977)
Hemispheres (1978)
Permanent Waves (1980)
Moving Pictures (1981)
Exit… Stage Left (1981)
Signals (1982)
Grace Under Pressure (Anthem, Mercury, Vertigo, 1984)
Power Windows (1985)
Hold Your Fire (1987)
A Show Of Hands (1989)
Presto (1989)
Roll The Bones (1991)
Counterparts (1993)
Test For Echo (1996)
Different Stages (1998)
Vapor Trails (2002)
Rush In Rio (2003)
Feedback (2004)
Snakes & Arrows (2007)
Snakes & Arrows Live (2008)
Working Men (2009)
Time Machine 2011 – Live In Cleveland (Anthem, Roadrunner, 2011)
Clockwork Angels (2012)
Clockwork Angels Tour (2013)
R40 Live (Anthem, Zoë, 2015)

Lue lisää:
Rushista voi lukea kirjoja englanninkielen lisäksi myös suomeksi. Asko Alasen kääntämät teokset ovat mieluista luettavaa Rushin ystäville. Toimitus suosittelee lämpimästi sekä bändihistoriikkia Rush – 30 vuotta huipulla sekä Neil Peartin sielunelämää avaavaa matkakirjaa Ghost Rider.

Banasiewicz
, Bill: Rush Visions – The Official Biography, 96 sivua. (Omnibus, 1988).
Bergamini, Joe: Taking Center Stage – A Lifetime Of Live Performance, 208 sivua. (Hudson Music, 2012).
Berti, Jim & Bowmann, Durrell (toim.): Rush And Philosophy – Heart And Mind United, 321 sivua. (Open Court, 2011).
Collins, Jon: Chemist(r)y, 288 sivua. (Helter Skelter, 2005).
Peart, Neil (Asko Alanen, kääntäjä): Ghost rider – taipaleita toipumisen tiellä, 476 sivua. (Paasilinna, 2012).
Popoff, Martin (Asko Alanen, kääntäjä): Rush – 30 vuotta huipulla, 320 sivua. (Paasilinna, 2013).
Popoff, Martin: Rush – The Illustrated History, 196 sivua. (Omnibus, 2013).
Telleria, Robert: Rush – Merely Players, 396 sivua. (Quarry Press, 2002).

Katso DVD/Blu-ray:
RushR40, 6 Blu-ray-levyä tai 10 DVD-levyä. (Eagle Rock Entertainment, 2014). Runsaasti kuvitettu kirjamallinen kansio, jossa bändin livehistoriaa vuodesta 1974 lähtien.
Smith, Martin R., ohjaaja: Rush – 2112 & Moving Pictures, 112 min. (Eagle Rock Entertainment, 2010).

Rush: A Farewell To Kings (1977).

Rush: A Farewell To Kings (1977).

Gentle Giant: Octopus – svengaavan progen ytimessä

Gentle Giant: Octopus (Vertigo, 1972)

Läpi 70-luvun toiminut Gentle Giant oli progressiivisen rockin innovatiivisimpia yhtyeitä. Lontoolainen bändi sävelsi kunnianhimoista progea, josta kuulsi läpi poikkeuksellista iloa ja häpeilemättömyyttä. Ilakoiva musiikillisuus ja häkellyttävä tahtilaijien viidakko toimi erinomaisesti. Ranskalaisen kirjailijan François Rabelais‘n teosten inspiroima Gentle Giant teki muutamia progen klassikoita. Yksi näistä on loppuvuodesta 1972 julkaistu Octopus.

Octopus sijoittuu aikaan hieman ennen Gentle Giantin tuotannon puoliväliä. Takana oli jo kolme albumia ilahduttavan ennakkoluulotonta progeilua. Vuonna 1972 bändi eli hyvin luovaa aikaa, sillä edeltävä levytys Three Friends julkaistiin vain puolisen vuotta aiemmin. Rocklehti Rolling Stone valitsi Octopusin 50 parhaan progelevyn joukkoon vuonna 2015.

Verkkosivusto Discogs mainitsee bändin kunnianhimosta näin: The group’s compositional purpose was to “expand the frontiers of contemporary popular music at the risk of becoming very unpopular.” Kerry Minnear sekä Ray, Derek ja Phil Shulman kirjoittivatkin varsin inspiroitunutta musiikkia. Yhdessä kitaristi Gary Greenin ja bändiin juuri liittyneen John Weathersin kanssa tuotettu Octopus tuo esiin yhtyeen omimman: rokkaavan pohjasvengin ja mielikuvituksellisen sävellystyön. Rumpali Weathers toi bändiin raikkautta. Weathersin mäiskettä on mukava seurata, niin rennolta soitto tuntuu. Gentle Giantin salainen ase oli svengaavuus.

Lähellä varhaisen Soft Machinen avantgardismia liikkuva Knots on albumin helmiä. Useiden instrumenttien hallinnan lisäksi Minnear ja Shulmanit olivat myös erinomaisia laulajia. Poikakuoromainen liihotus tekee yhä vaikutuksen. Harvan bändin laulusoundi on totista ja yhtä aikaa hauskaa. Sävellysten vahvuutta korostaa hyräiltävät melodiat, joihin yhdistyy usein ilotulituksen kaltainen virtuositeetti. Ei muusikkoutta muusikkouden vuoksi – pikemminkin aitoa musiikin iloa. Gentle Giantin musiikkiin kuuluukin erottamattomasti myös rentous.

Livenä Gentle Giant oli taidokas bändi, jonka itsetunto oli kohdallaan. Octopusin avausraidan keskiaikainen rockpoljento vaihtuu nokkahuilujuhlaan kuin itsestään. Vaikka Gentle Giant muistetaan usein hankalasta biisimateriaalista, niin The Advent Of Panurge lähtee liikkeelle kuin seikkailu täynnä funkia.

Yksi albumin kuuluisimmista raidoista on Raconteur Troubadour. Se kulkee keskiaikaisessa tunnelmassaan läpi erilaisten tahtilajien, mutta palaa aina lopulta kauniiseen laulumelodiaan. Lähellä hard rockia kulkeva A Cry For Everyone kehittyy jännittäväksi riffittelyksi. Kitaran ja erilaisten koskettimien vuorottelu istuu hienosti laulun rinnalle. Instrumentaaliraita The Boys In The Band muistuttaa tunnelmaltaan hieman Canterbury-skeneä. Mieleen tulevat Hatfield And The North ja 70-luvun loppupuolella vaikuttanut The National Health. Octopus on kenties kauneimmillaan raidalla Think Of Me With Kindness.

Kerry Minnear – kosketinsoittimet, vibrafoni, perkussiot, sello, Moog, laulu
Derek Shulman – laulu. alttosaksofoni
Ray Shulman – bassokitara
Phil Shulman – saksofoni, trumpetti, mellofoni, laulu
Gary Green – kitara, perkussiot
John Weathers – rummut. perkussiot, ksylofoni

Phil Shulman jätti bändin ennen seuraavaa albumia. Gentle Giantin tarina jatkui vuonna 1973 hieman rockmaisemmalla albumilla In A Glass House.

* * *

Lue lisää:
Paul Stumpin
kirjoittaman bändihistoriikin ja muun progekirjallisuuden lisäksi kirjastosta kannattaa kysyä Octopusin remasteroituja laitoksia. Vuonna 2015 albumi julkaistiin laajennettuna kahden levyn painoksena. Tuon remasterin Blu-ray tarjoaa albumin Steven Wilsonin 5.1.- ja stereomiksauksien lisäksi “kommenttiraidan”, jota voi seurata TV-ruudulta. Pitkin matkaa voi lukea yhtyeen jäsenten muistoja ja kokemuksia.

Gentle Giant: Octopus (Alucard, 2015) CD+Blu-ray sekä 16-sivuinen liitevihko.
Hegarty, Paul: Beyond And Before – Progressive Rock Since The 1960s, 318 s. (Continuum, 2011).
Lambe
, Stephen: Citizens Of Hope And Glory – The Story Of Progressive Rock, 224 s. (Amberley, 2011).
Pajuniemi, Matti: Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 1967–1979, 384 s. (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 2013).
Romano, Will: Mountains Come Out Of The Sky – The Illustrated History Of Prog Rock, 246 s. (Backbeat Books, 2010).
Snider, Charles: The Strawberry Bricks guide to progressive rock, 362 s. (Strawberry Bricks, 2007).
Stump, Paul: Gentle Giant – Acquiring The Taste, 188 s. (SAF Publishing, 2005).

Tuomas Pelttari