Stone: Free – hyvästit vallankumoukselle

Stone: Free (Megamania, 1992)

Stone: Free (1992).Kymmenen vuoden välein on hyvä palata olennaiseen, panna palikat parempaan järjestykseen. 1980-luvun lopun speed/thrash -aalto mullisti metallin samalla tavalla kuin punk oli höyhentänyt rockin kymmenen vuotta aiemmin. Uudet, nopeat, rankat ja taitavat metallibändit tuikkasivat adrenaliinipiikin hevin uupuneeseen sydämeen kaikkialla, missä sellaista musiikkia ylipäänsä soitettiin. Suomessa homman hoiti vakuuttavimmin Stone. Keravalais-espoolaisen bändin keväällä 1988 ilmestynyt nimetön debyyttialbumi oli kansainvälistä tasoa. Kakkosalbumi No Anaesthesian ilmestyessä 1989 Stone oli käynyt Amerikassa asti, ja Suomessa se oli pienen vallankumouksen ehdoton etujoukko.

Jälkeenpäin katsoen Stone kulki urallaan musiikillisen matkan, joka oli kiihkeä, monimuotoinen ja nopeasti ohi. Se teki neljässä vuodessa neljä erilaista albumia ja satoja keikkoja. Uransa päätteeksi Stone julkaisi livealbumin, mikä olikin erittäin osuva ratkaisu koleiden työväentalojen, kuumien klubien ja hulppeiden festivaalien lavoilla soittonsa tiukaksi kirineeltä bändiltä. Free oli loistava kiteytys Stonesta ja sen edustamasta genrestä: punkin roso ja uhma kohtasivat sillä klassiseen vivahtavan virtuositeetin ja rockin rempseyden, ja moshaava yleisö daivaili lavalta.

Stone. Kitaristi Roope Latvala (vas.), rumpali Pekka Kasari, basisti-laulaja Janne Joutsenniemi ja kitaristi Markku ”Nirri” Niiranen. Stonen debyytillä ja No Anaesthesialla toista kitaraa soitti Jiri Jalkanen, Niiranen liittyi bändiin vuonna 1990.

Stone. Kitaristi Roope Latvala (vas.), rumpali Pekka Kasari, basisti-laulaja Janne Joutsenniemi ja kitaristi Markku ”Nirri” Niiranen. Stonen debyytillä ja No Anaesthesialla toista kitaraa soitti Jiri Jalkanen, Niiranen liittyi bändiin vuonna 1990.

Freellä on biisejä Stonen kaikilta albumeilta, mutta parhaiten edustettuina ovat levytysuran alku ja loppu eli railakas debyyttialbumi ja palettia laajentanut neljäs levy Emotional Playground. Vaikka No Anaesthesialta on mukana vain kaksi biisiä ja kolmoslevy Coloursilta yksi ainoa, on Free silti hyvä yhteenveto bändin urasta. Kun kuuntelee peräkkäin No Anaesthesian konstailemattoman avausraidan Sweet Dreamsin ja synkeän Coloursin kipeimmän kohdan White Wormsin, tai debyytin iskusävelmän No Commandsin ja Emotional Playgroundin psykedeelisen nimiraidan, on saanut näytteitä Stonen musikaalisuudesta ja monipuolisuudesta.

Freen äänitti ja miksasi Mikko Karmila, Stonen epävirallinen viides jäsen ja yksi maamme nimekkäimmistä studiomiehistä. Karmila oli mukana lähes kaikkien Stonen albumien teossa, vain Emotional Playground tehtiin ilman häntä. Siitä, että äänittäjä ja miksaaja tunsi bändin hyvin, oli etua livelevyn teossa. Freen soundit ovat jykevät ja selkeät, eivätkä biisien nyanssit huku keikkojen tiimellykseen. Toisin kuin monet tunnetut livelevyt, Free sisältää puhdasta livesoittoa, jota ei ole paikkailtu jälkikäteen studiossa. Siltä pohjalta on hyvä kehua, että Stone oli hurjassa vedossa vielä omissa peijaisissaankin.

Stonen jälkeen sen jäseniä ovat soittanut muun muassa Amorphiksessa, Children Of Bodomissa, Suburban Tribessä ja Corporal Punishmentissa. Myös Stone on aika ajoin aktivoitunut keikoille.

Stonen jälkeen sen jäseniä ovat soittanut muun muassa Amorphiksessa, Children Of Bodomissa, Suburban Tribessä ja Corporal Punishmentissa. Myös Stone on aika ajoin aktivoitunut keikoille.

Helsingissä ja Keravalla äänitetty Free on yksi suomalaisen rockhistorian onnistuneimpia livealbumeja. Samalla se on suomimetallin pioneeribändin uljas jäähyväislevy ja kotimaisen speed/thrash-vallankumouksen riehakas finaali. Se pieni kotimaisten metallibändien joukko, jonka ykkösnyrkiksi Stone nousi, toi suomalaiseen hevimusiikkiin kaivattua kapinaa, karuutta ja potkua. Speedin ja thrashin suosion vuodet vilahtivat ohi äkkiä kuin salamasormisen Roope Latvalan lickit, mutta niiden jälkeen suomalaisen metallin kulta-aika vasta alkoi. Stonen vaikutus siihen on mittaamaton.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Stonen studioalbumit
Stone (1988)
No Anaesthesia! (1989)
Colours (1990)
Emotional Playground (1991)
Livealbumi
Free (1992)
Kokoelmat
Stone Age (1998)
Stone Age 2.0 (2008).
Complete (2013). 9CD + DVD sekä 36-sivuinen kirja.

Muista remasterit ja boksi:
Stonen livelevy Free julkaistiin vuonna 1992 (2LP ja CD). Remasteroitu editio ilmestyi yhdessä studiolevyjen uusittujen painosten kanssa 2003. Free löytyy myös Stonen boksilta Complete (9CD + DVD), jossa on mukana 36-sivuinen kirja. Free ja suurin osa Stonen studiolevyistä puuttuu Spotifysta (tilanne 6/2017). Kysy levyjä lainaan kotikirjastostasi.

Lue lisää:
Nikula, Jone: Rauta-aika – Suomimetallin historia 1988–2002, 288 sivua. (Johnny Kniga, 2002).
Stone Facebook

Stone: Free (1992).

Stone: Free (1992).

Metallica: The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited – elonmerkkejä autotallista

Metallica: The $5.98 E.P. – Garage Days Re-Revisited (Vertigo, 1987)

Metallica: The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited (1987).Kun joutuu pahaan paikkaan, on kaksi vaihtoehtoa. Voi antaa periksi tai rynnätä ulos aseet paukkuen. Syksyllä 1986 Metallica valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon. Kun miettii, millainen tragedia bändiä silloin kohtasi, sen päättäväisyys vaikuttaa melkeinpä sydämettömältä.

Metallican basisti Cliff Burton kuoli auto-onnettomuudessa Ruotsissa 27. syyskuuta 1986. Hänen hautajaisistaan oli kulunut kolme viikkoa, kun bändi pestasi uuden jäsenen. Flotsam And Jetsamissa aiemmin vaikuttanut Jason Newsted soitti ensimmäisen keikkansa kitaristi-laulaja James Hetfieldin, rumpali Lars Ulrichin ja kitaristi Kirk Hammettin bändissä marraskuussa 1986.

Newstedin ensimmäinen Metallica-levytys oli vuonna 1987 julkaistu viiden biisin coverlevy The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited. Vaikka toisinkin on luultu, se ei ollut Metallicalle paluu autotalliaikoihin siinä mielessä, että äänitykset olisi tehty alkukantaisissa ja edullisissa olosuhteissa. Metallica oli kyllä remontoinut vuokraamastaan autotallista itselleen uuden treenikämpän, mutta EP:n se äänitti osin Santa Monican A&M:ssä, osin Länsi-Hollywoodissa Conwayssa, ja ne olivat kaikkea muuta kuin halpoja studioita. EP oli jatko-osa marraskuussa 1984 julkaistun Creeping Death 12”-singlen b-puolelle, joka oli nimeltään Garage Days Revisited.

Metallica keikalla Kanadassa 1986.

Heinäkuussa 1987 taltioitu Garage Days Re-Revisited tehtiin kuudessa päivässä eli Metallican mittapuulla pikavauhtia (”äänittämiseen meni yhtä vähän aikaa kuin pelkän kaluston säätämiseen edellisellä albumilla”, kertoo Lars Ulrich kirjassa Syntymä Metallica Kuolema). Hintavasta studioajasta johtuen sekin kävi levy-yhtiölle kalliiksi.

Metallica palasi vanhoihin aikoihin siinä mielessä, että äänitti levylle vanhoja suosikkibiisejään – kenties niitä, joita sen jäsenet kuuntelivat hevijulisteilla vuoratuissa huoneissaan silloin, kun vielä asuivat vanhempiensa luona. Metallica versioi Garage Days Re-Revisitedille Diamond Headia ja Holocaustia, jotka olivat brittiläisen hevimetallin uuden aallon bändejä, walesilaista Budgieta, amerikkalaisen kauhupunkin pioneeria Misfitsiä ja brittiläisen postpunkin suurnimeä Killing Jokea. Eepeestä tuli Metallican kunnianosoitus vaikuttajilleen ja samalla valistuslevy faneille – moni tuon ajan hevinuori löysi vanhan hevin ja punkin juuri Garage Days Re-Revisitedin kautta.

Lars Ulrichia on usein moitittu kehnoksi rumpaliksi, ja sitä hän monilla mittareilla onkin. Se ei kuitenkaan ole aivan mustavalkoinen asia. Garage Days Re-Revisitedin avaavalla Diamond Head -lainalla Helplessillä hänen omalaatuinen lyöntinsä on tehokkaimmillaan. Se ei ole puhdasoppista tai taitavaa nakuttelua vaan kulmikasta ryskäämistä, mutta se kuulostaa innostavalta ja täysin pysäyttämättömältä.

Garage Days Re-Revisitedin yllättävin veto oli Killing Joken The Wait, jonka originaaliversio avasi yhtyeen vuonna 1980 ilmestyneen nimikkoalbumin b-puolen. Versio on varsin onnistunut. Metallica pyörittelee kierteistä postpunkriffiä kuin omaansa, mikä kertoo paljon siitä, kuinka sinut bändi oli itsensä ja vahvuuksiensa kanssa vuonna 1987.

Loppukevennykseksi Metallica äänitti kahden biisin Misfits-medleyn. Se alkoi Beware-ep:ltä (1980) poimitulla tarttuvalla Last Caressilla ja päättyi Earth A.D./Wolfs Blood -albumin (1983) raivokkaaseen Green Helliin. Väkevän ja hauskan lopetuksen viimeisteli muutama epävireinen sävel Iron Maidenin Run To The Hillsistä.

Garage Days Re-Revisited ilmestyi elokuussa 1987. Vaikka se ei ole mikään autotalliäänite, Metallica onnistui välittämään sille tahmalattiaisessa treenikämpässä soittamisen hikisen intensiteetin. Vaikka levyn biisit ovat synkkiä ja raskaita ja kepeimmilläänkin hirtehishumoristisia, on Garage Days Re-Revisited Metallican uran hyväntuulisin julkaisu. Musiikista ja hupaisasta kansitaiteesta huokuu poikamainen innostus, itsevarmuus ja rempseä uhma. Sen kautta cover-ep kasvoi välityötä tärkeämmäksi julkaisuksi. Garage Days Re-Revisited teki selväksi, että Metallicalla oli elämää Cliff Burtonin kuoleman jälkeen.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Metallican studioalbumit
Kill ‘Em All (1983)
Ride The Lightning (1984)
Master Of Puppets (1986)
…And Justice For All (1988)
Metallica (1991)
Load (1996)
Reload (1997)
Garage Inc. (1998) Lainabiisejä sisältävä 2CD/3LP, jolla on mukana myös The $5.98 E.P.: Garage Days Re-Revisited.
St. Anger (2003)
Death Magnetic (2008)
Hardwired… To Self-Destruct (2016)

Muista EP-boksi:
Garage Days Re-Revisited löytyy helpoiten kokoelmalevyltä Garage Inc. (1998), sillä EP:n alkuperäispainokset on myyty loppuun. Vinyylin ystäville vinkiksi myös EP-boksi The Good The Bad & The Live: The 6½ Year Anniversary 12″ Collection. Mustakantisessa lootassa on mukana kuusi 12″-singleä – myös Garage Days Re-Revisited.

Lue lisää:
Brannigan, Paul & Winwood, Ian: Birth School Metallica Death, 378 sivua. (Faber & Faber, 2014).
Brannigan, Paul & Winwood, Ian (kääntäjät Arvassalo, Juuso & Saarainen, Jere): Syntymä Metallica kuolema – 1. osa, 365 sivua. (Like, 2013).
Brannigan, Paul & Winwood, Ian (kääntäjä Koskelin, Elina): Syntymä Metallica kuolema. 2. osa, 302 sivua. (Like, 2014).
Crocker, Chris: Metallica – The Frayed Ends Of Metal, 225 sivua. (Boxtree: St Martin’s Press, 1993).
Halfin, Ross (kääntäjä Paappanen, Päivi): Metallica kuvina, 229 sivua. (Like, 2009).
Halfin, Ross & Hammett, Kirk (kääntäjä Sjövik, Maria): Voittamaton Metallica, 230 sivua. (Gummerus 2012).
McIver, Joel (kääntäjä Salmenpohja, Ilkka): Metallica, 440 sivua. (Like, 2007).
Metallica, & Putterford, Mark & Charlesworth, Chris: Metallica In Their Own Words, 96 sivua. (Omnibus Press, 1994).

Metallica: The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited (1987).

Metallica: The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited (1987).

Lou Reed & Metallica: Lulu – nainen miesten maailmassa

Lou Reed & Metallica: Lulu (Warner Bros, Universal International Music, 2011)

Lou Reed & Metallica: Lulu (2011).Kun saksalaisen Frank Wedekindin (1864–1918) Lulu-nimisestä naisesta kertova näytelmä Erdgeist eli Maahinen esitettiin Tampereen Teatterissa vuonna 1909, se sai lehdistöltä niin vihaisen vastaanoton, että näytelmä oli poistettava ohjelmistosta kolmen esityksen jälkeen. Kun vaihtoehtorockin suurvisiirin Lou Reedin ja hevimammutti Metallican Wedekindin tarinaan perustuva yhteisalbumi Lulu ilmestyi reilut sata vuotta myöhemmin, sekin sai osakseen ivaa ja paheksuntaa. Vähän eri syistä, mutta kuitenkin.

Wedekindin näytelmä kertoo ”naisen primaalimuodosta”, kuten Lulu Erdgeistissä esitellään, ja hänen rakastajistaan. Vaikka Lulu on tarinan päähenkilö, hän on hädin tuskin olemassa. Lulu elää miesten kautta. Hän ei ole toimija vaan kohde, halujen heijastuspinta, josta miehet peilaavat erilaisia intohimojaan mutta joka ei ihmisenä kiinnosta ketään. Lopulta Lulu päätyy vankilaan murhasta. Tarina jatkuu näytelmässä Die Büchse der Pandora eli Pandoran lipas, jossa Lulu pakenee vankilasta, päätyy Lontooseen prostituoiduksi ja kuolee sarjamurhaajan uhrina.

Kun Reed ja Metallica ryhtyivät kaavailemaan yhteistä hanketta, he ottivat käsittelyynsä sanoituksia, jotka Reed oli kirjoittanut Wedekindin Lulu-näytelmien pohjalta. Reedin mielestä Metallican selässä tekstit nousisivat ”seuraavalle tasolle”. Kenties Reed halusi nostaa Lulun kohtalon pintaan miehekkään hevimetallisen kontrastin avulla. Metallican stereotyyppisen maskuliininen soitto ja kitaristi-laulaja James Hetfieldin machohko ärjyntä rakensivat Lulun vaiheille patriarkaalisen miljöön, joka korosti persoonattomaksi objektiksi alistetun naishahmon asemaa.

The View’n videon ohjasi Darren Aronofsky:

On hiukan epäselvää, mikä Lulu on. Se on avantgardistinen metallilevy, taidemusiikkia tai raskaasti säestettyä runoutta, abstrakti musikaalikuunnelma tai jonkinlaista spoken wordia. Pop- tai rocklevy se ei missään nimessä ole, mutta siinä kontekstissa useimmat kriitikot sen tyrmäsivät. Vaikka Reed oli jo ajat sitten hylännyt popmusiikin muotokielen taiteelleen tarpeettomana, moni ilmeisesti odotti kuulevansa levyllä jonkinlaisia Fight Fire With Firen ja Perfect Dayn summan ylittäviä rockklassikoita. Pöyristys valtasi alaa, kun Reed ja Metallica tarjoilivatkin levyllisen melodiattomia, jopa kaksikymmentäminuuttisia taidejurnutuksia, joissa Reed luki ääneen, Hetfield mylvähteli ja Metallica riffitteli doomahtavan laahaavasti tai speed metalia blitzkrieginä piiskaten. Lars Ulrichin sympaattisen kulmikas rumpalointi sopi mainiosti komppaamaan Lulun kolhon eurooppalaista tunnelmaa.

Albumista tekee vaikeatajuisen se, ettei sillä ole selkeää tarinaa. Esimerkiksi se Die Büchse der Pandoran kohtaus, jossa Lulu heittää henkensä psykopaatin äärifantasian kohteena, sisältyy kolmanteen kappaleeseen Pumping Bloodiin. Sitä kertomuksessa edeltänyt Lulun ja kreivittären suhde vilahtaa tekstissä heti perään Mistress Dreadissa, eikä minkäänlaisesta kronologisesta järjestyksestä ole tietoakaan. Reed ei tehnytkään Lulua kerratakseen tarinan, jota kerrotaan muutenkin jatkuvasti maailman teatterinäyttämöillä. Sen sijaan hän halusi käsitellä vallankäyttöön, identiteettiin ja itsepetokseen liittyviä teemoja omalla tyylillään.

Kun Metallica mättää heviä Reedin kiihkeän paasauksen taustalla, vaikutelma on samanlainen kuin Tarantinon Inglourious Basterdsin kohtauksessa, jossa David Bowien – joka osapuilleen ainoana maailmassa julisti Lulun mestariteokseksi – Cat People (Putting Out Fire) säestää toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia. Se on älyvapaan urhea ja kiehtova mutta myös sanomallinen kohtaus, joka sanoo, että nämä asiat voisivat tapahtua milloin tahansa, kenelle tahansa.

Reedin Lulu (sillä hänen levynsähän Lulu on, sanokaamme noin 70-prosenttisesti) asetti vapaamuotoisuudessaan uusia haasteita metallibändille, joka ei normaalisti juuri jammaile. Reed vaati soittajilta kykyä improvisoida jazzin hengessä, mutta myös antoi Metallicalle jotakin: Hänen raaka runoutensa saa Metallican riffit kuulostamaan rankemmilta kuin ne kuulostaisivat bändin oman kuvaston taustalla. Silkkaa metallia Lulu ei kuitenkaan ole. Sillä kuulee myös akustista kitaraa (mm. Little Dog), viitteitä elektroniseen musiikkiin sekä vapaasti soivia jousi-instrumentteja. Lulun suhteesta erääseen mieheen ja tämän poikaan inspiroitunut Junior Dad on lempeän bändisoiton sekä sellojen ja viulujen dronen varaan rakennettu massiivinen teos.

Junior Dad livenä Saksassa:

Wedekindin näytelmiä on sittemmin tulkittu niin feministisiksi kuin naisvihamielisiksikin. Aikoinaan niitä soimattiin groteskeiksi, yliampuviksi ja moraalittomiksi. Reedin ja Metallican Lulu sai satikutia siitä, että se kuulostaa rumalta, rasittavalta ja teennäiseltä, ikään kuin Lulu ei aiheena suorastaan vaatisi juuri sellaisten ekspressionististen vaikutelmien luomista. Taiteen tehtävänä ei ole maistua hyvältä, tuntua kivalta tai kuulostaa Roxettelta. Sen kuuluu luoda uusia tulkintoja. Niitä Reed ja Metallica Lululla tekivät.

Lulu oli kova pala niin Lou Reedin kuin Metallicankin yleisöille. Reedin joukot eivät nähneet hänen taiteensa ja banaalin metallin välillä minkäänlaisia yhtymäkohtia. Metallica-faneille taas itkuraivarin aiheeksi on joskus riittänyt pelkkä akustisen kitaran käyttäminenkin. Yhteisalbumin tekeminen tuollaisten mielikuvaharjoitusten melskeessä vaati rohkeutta kummaltakin osapuolelta.

Lulu jäi Lou Reedin (s. 1942) viimeiseksi albumiksi. Hän kuoli syöpään vuonna 2013. Reed halusi tulla tunnetuksi taiteilijana, joka piut paut piittaa siitä, mitä hänestä ajatellaan. Lulu on lopullinen todiste siitä, että juuri sellainen hän oli.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Lou Reed & Metallica: Lulu kotisivu

Lou Reed – laulu, kitara, continuum
James Hetfield – rytmikitara, taustalaulu
Kirk Hammett – soolokitara
Lars Ulrich – rummut
Robert Trujillo – bassokitara
Tuottajat: Lou Reed, Metallica, Greg Fidelman, Hal Willner

Sarth Calhoun – elektroniset instrumentit
Jenny Scheinman – viulu, alttoviulu, jousisovitukset
Gabe Witcher – viulu
Megan Gould – viulu
Ron Lawrence – alttoviulu
Marika Hughes – sello
Ulrich Maiss – sello Little Dogissa ja Frustrationissa
Rob Wasserman – sähkökontrabasso Junior Dadissa
Jessica Troy – alttoviulu Junior Dadissa

Levyhyllyt:
Lou Reed & Metallica: Lulu. 2CD (Sister Ray Enterprises, We’re Only In It For The Music, 2011).
Berg, Alban: Lulu – Oper nach Frank Wedekinds Tragödien Erdgeist und Büchse der Pandora. Böhm Karl, Lear Evelyn, Johnson Patricia, Fischer-Dieskau Dietrich, Grobe, Donald. (Deutsche Grammophon, 1968).

Lue lisää:
Brannigan, Paul & Winwood, Ian: Syntymä Metallica kuolema – 1. osa, 365 sivua. Like 2013.
Brannigan, Paul, Winwood, Ian: Syntymä Metallica kuolema – 2. osa, 302 sivua. Like 2014.
Jacobson, Jeff: Lulu, 120 sivua. Nuottikirja, Cherry Lane Music 2012
Koskimies Rafael & Haavio, Martti: Maailmankirjallisuuden kultainen kirja – Saksan kirjallisuuden kultainen kirja, 824 sivua, WSOY 1930.
Wall, Mick: Lou Reed – The Life, 230 sivua. Orion 2014

Lou Reed & Metallica: Lulu (2011).

Lou Reed & Metallica: Lulu (2011).

CMX: Veljeskunta – uuden ajan airut

CMX: Veljeskunta (Bad Vugum, 1991)

CMX: Veljeskunta (1991).Kirjailija Raymond Chandler kirjoitti aikoinaan, että jos tahtoo tarinan nytkähtävän eteenpäin, voi vaikkapa kirjoittaa miehen astuvan huoneeseen ase kädessään. CMX:n tarinassa sitä kohtausta edustaa Veljeskunta. Bändin toinen albumi oli yllättävä käänne ja johdanto tapahtumille, joita ei osannut ennustaa.

Veljeskunta:

Basisti-laulaja A.W. Yrjänän, rumpali Pekka Kanniaisen ja kitaristi Kimmo Suomalaisen vuonna 1985 perustama CMX soitti hardcorea niin, ettei vaaraa joukkoon sulautumisesta ollut. Bändi erottui skenestä erityisesti Yrjänän sanoituksilla, joissa oli vahva mytologinen lataus. P.Tuotanto -levymerkin Vote Vasko kiinnostui nuoresta torniolaisyhtyeestä Terveet kädet -legenda Läjä Äijälältä saamansa demon perusteella, ja niin CMX:n debyytti-ep Johannes Kastaja ilmestyi aivan vuoden 1988 alussa.

Julkaisu johti toiseen. Uudenlaisen hardcoren airut Johannes Kastaja teki vaikutuksen Kari Heikoseen, joka kiinnitti CMX:n Bad Vugum -yhtiölleen. Liiton sinetti oli vuonna 1989 ilmestynyt Raivo-ep. Bad Vugum luotsasi CMX:n albumikantaan heti seuraavana vuonna. Ensimmäinen pitkäsoitto Kolmikärki (1990) sisälsi aiempien pikkulevyjen tapaan hardcorea, mutta myös muutakin cockrockparodiasta kansanmusiikkivaikutteisiin.

Kolmikärjen jälkeen CMX:n kokoonpano alkoi elää. Helsinkiin muuttaneet Yrjänä ja Kanniainen kiinnittivät yhtyeensä uusiksi kitaristeiksi niin ikään Torniosta pääkaupunkiin siirtyneet Janne Halmkronan ja Pasi Isometsän. Kun bändi oli levyttänyt Bad Vugumille Tanssitauti-ep:n, Isometsä vaihdettiin Timo Rasioon, joka hänkin oli tullut etelään Torniosta. CMX oli hahmossa, joka pysyi ehyenä aina vuoteen 1997 saakka. Rumpalit ovat sittemmin vaihtuneet, mutta Yrjänän, Halmkronan ja Rasion Tornio-trio on pitänyt CMX:n liikkeellä.

Tanssitauti ei ilmestynyt samannimisellä ep:llä, vaan Veljeskunta-albumilla:

Helsingissä keväällä 1991 äänitetty Veljeskunta on olennainen CMX-levy niin kokoonpanon kuin kappaleidenkin puolesta. Se oli yhtyeen ydinkolmikoksi muodostuneen kitaraparin ja basisti-laulajan ensimmäinen yhteinen levytys. Samalla se oli ensimmäisen selkeä opaste sinne, minne entinen hc-pumppu oli musiikillisesti menossa.

Vanhoille faneille Veljeskunta oli hankala paikka, josta ei selvästikään ollut paluuta entiseen. CMX ei ollut ennenkään tehnyt puhdasoppista hardcorea, mutta Veljeskunta ei edustanut sitä ensinkään. Yrjänän ja Halmkronan kirjoittamissa kappaleissa kaahaus sai väistyä uusien ideoiden tieltä. Primitiivinen punkräyhä, progressiiviset tahtilajitemppuilut, metallisen tiukat käänteet ja psykologiset ja mytologiset teemat kehystettiin Veljeskunnalla shamanistiseksi ja vaihtoehtoiseksi taiderockiksi.

Metallipurkaus:

Veljeskunnan ilmestyessä CMX:n maine oli kiirinyt jo sen verran laajalle, että Bad Vugum rohkeni ottaa siitä tuhannen kappaleen ensipainoksen. Se myytiin loppuun, ja perään meni vielä toinen mokoma. CMX oli aivan liian vähän pop saadakseen radiosoittoa, mutta Veljeskunta oli silti alkusoittoa aivan uudenlaiselle suosiolle. Sanat ”indie” ja ”alternative” olivat hiipineet musiikkiväen jargoniin, ja kun Nirvanan Nevermind-albumi ampui kukkoilevalle stadionrockille niskalaukauksen, levy-yhtiöt havaitsivat vaihtoehtorockin epäkaupallisuuden eetoksessa väkevää kaupallista potentiaalia. Aika oli muuttunut otolliseksi CMX:n kaltaisille yhtyeille.

Veljeskunta saatteli CMX:n suurempiin kuvioihin. Albumi päätyi Kauko Röyhkän kautta Herodes-levymerkin Gabi Hakasen kuultavaksi, ja Hakanen tarjosi bändille levytyssopimusta. Herodesista tuli noihin aikoihin suuren EMI:n alamerkki, mikä merkitsi CMX:lle lisää näkyvyyttä. Tähän päivään mennessä CMX:n julkaisuja on myyty yhteensä 400 000 kappaletta.

Bad Vugum julkaisi Veljeskunnan vuonna 1993 cd:nä, joka sisälsi myös Tanssitauti-ep:n. Kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneellä Veljeskunta: Gold -versiolla mukana on myös Musiikin ystävälliset kasvot -ep. Viime vuosien kattavin katsaus CMX:n alkuvuosiin on 2012 julkaistu Kolmikärjen veljeskunta -boksi, jolla on yhtyeen koko varhaistuotanto. Striimauspalveluista näitä julkaisuja ei löydy.

Ja tie jatkuu. CMX:n uusi single Tuulet ja myrskyt ilmestyi lokakuussa 2016. Se ennakoi alkutalvesta julkaistavaa kokoelmaa Cloaca Maxima III, jonka tiimoilta bändi tekee kiertueen.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

CMX kotisivu
CMX Facebook

CMX albumilla Veljeskunta
A. W. Yrjänä – bassokitara, laulu ja tehosteet
Janne Halmkrona – kitarat
Timo Rasio – kitarat
Pekka Kanniainen – rummut ja lyömäsoittimet

Kikke Heikkinen – taustalaulu
Kim Johannes – kosketinsoittimet

Levyhyllyt:
CMX: Kolmikärki. LP (Bad Vugum, 1990).
CMX: Kolmikärki. CD, sisältää EP:n Raivo (Bad Vugum, 1993).
CMX: Kolmikärki: Gold. CD, sisältää EP:t Raivo ja Johannes Kastaja (Bad Vugum, 2002).
CMX: Veljeskunta. LP (Bad Vugum, 1991).
CMX: Veljeskunta. CD, sisältää myös EP:n Tanssitauti. (Bad Vugum, 1994).
CMX: Veljeskunta: Gold. CD, sisältää myös EP:t Tanssitauti ja Musiikin ystävälliset kasvot. (Bad Vugum, 2002).
CMX: Kolmikärjen Veljeskunta (Svart Records, 2012).
CMX: Aurinko. LP, KAS, CD (Herodes, EMI, 1992).
CMX: Aurinko – 20 v. juhlajulkaisu. 2CD (Herodes, EMI, 2012).

Lue lisää:
Yrjänä, A. W.: Arcana, 99 sivua. (Like, 1997).
Yrjänä, A. W.: Rota, 71 sivua. (Like, 2000).
Yrjänä, A. W.: Somnia, 94 sivua. (Johnny Kniga, 2003).
Yrjänä, A. W.: Mechanema, 78 sivua. (Johnny Kniga, 2006).
Yrjänä, A. W.: Arcana & Rota, 169 sivua. (Like, 2006).
Yrjänä, A. W.: Päiväkirja 1995–2008 – taiteesta ja elämästä, 469 sivua. (Johnny Kniga 2009).
Yrjänä, A. W. & Halmkrona, Janne & Hämäläinen, Tuukka: CMX – Encyclopedia Idiotica, 644 sivua. (Johnny Kniga, 2009).
Yrjänä, A. W.: Angelus, 70 sivua. (Johnny Kniga, 2010).
Luoto, Santtu: CMX – Pirunmaitoa. (WSOY, ilmestyy 11/2017).

644-sivuinen CMX – Encyclopedia Idiotica (Johnny Kniga, 2009) sisältää kysymyksiä ja vastauksia CMX:n kotisivun Kysy-palstalta vuosilta 1995–2009.

644-sivuinen CMX – Encyclopedia Idiotica (Johnny Kniga, 2009) sisältää kysymyksiä ja vastauksia CMX:n kotisivun Kysy-palstalta vuosilta 1995–2009.

CMX: Veljeskunta (1991).

CMX: Veljeskunta (1991).