Kingston Wall: II – tanssi pieni transsi

Kingston Wall II (Trinity, 1993)

Kingston Wall II (1993).Elämän sanotaan kulkevan seitsemän vuoden sykleissä. Sen mittaisen matkan ajassa teki myös Kingston Wall. Vuosina 1987–1994 toiminut helsinkiläisyhtye ei saavuttanut suurta menestystä, mutta sen maine jäi elämään. Lahjakkaan ja lupaavan bändin hajoamisen ja johtohahmo Petri Wallin traagisen kohtalon myötä Kingston Wallista on kasvanut suorastaan myyttinen yhtye.

Kitaristi-laulaja Petri Wallin ja basisti Jukka Jyllin perustama Kingston Wall soitti ensimmäisen keikkansa Helsingin Natsalla syyskuussa 1988. Klassiseen kokoonpanoonsa bändi pääsi vuonna 1990, kun Sami Kuoppamäki liittyi sen rumpaliksi. Bändi alkoi jakaa mielipiteitä heti, kun hyppäsi mukaan pääkaupunkiseudun livekuvioihin. Toisaalta se oli musiikillisesti vanhanaikainen yhtye, joka ammensi vaikutteita epäcoolilta hippiajalta. Toisaalta se oli äärimmäisen musikaalinen ja soitossaan tehokas ja vapaa ryhmä, jonka biiseissä oli hypnoottista tenhoa.

Helmikuussa 1992 julkaistu ensimmäinen albumi Kingston Wall I oli onnistunut debyytti itsensä iskuun keikkailleelta triolta, mutta sitä ei myyty paljon. Se oli pettymys etenkin Petri Wallille, joka uskoi lujasti bändinsä mahdollisuuksiin. Kingston Wallilla ei olisi ollut mitään kaupallista menestystä vastaan, mutta toisaalta taiteessaan tinkimätön bändi ei edes yrittänyt tehdä kappaleita, joihin yleisön olisi helppo tarttua. Popissa niin olennainen laulu, ihmisääni, oli sille instrumenteista vähäpätöisin. Kingston Wall olikin bändi, josta ei kannattanut yrittää saada otetta. Sen sijaan siihen piti sukeltaa sisään.

Syksyllä 1992 Lepakon studiossa äänitetty Kingston Wall II oli bändin kolmesta albumista se, jolla idea oli kirkkaimmillaan. Aiemmin samana vuonna Walli oli innostunut uudesta elektronisen tanssimusiikin kulttuurista ja alkanut käydä house- ja trance-juhlissa. Toisin kuin monille muille konemusiikki-intoilijoille, Wallille uuden kulttuurin nousu ei tarkoittanut kitaramusiikin kuolemaa. Hänelle se merkitsi psykedelian uutta tulemista, modernia väylää sisäavaruusmatkailulle, jota Kingston Wall oli siihen mennessä harjoittanut 1960–70 -lukujen taitteen hengessä. Tanssitranssin tunnelmat tekivät Kingston Wallista ajassaan relevantimman bändin.

Kingston Wall lähestyi uutta maailmaa hyvin maltillisesti. Bändin toinen albumi on selkeästi kitaravetoisen voimatrion levy, rockia, ei konemusiikkia. Rohkeimmillaan ja samalla yleisesti ymmärrettävimmillään bändi oli levyn lainabiisissä. Donna Summerin, Giorgio Moroderin ja Pete Bellotten Summerin laulettavaksi kirjoittama I Feel Love viitoitti 1970-luvun lopulla tietä elektroniselle tanssimusiikille. Kingston Wallin käsittelyssä se liitti yhteen vanhan ja uuden psykedelian, kitarat ja koneet.

I Feel Love oli poikkeus. Monet Petri Wallin musiikilliset ideat kuulostivat tribuuteilta vanhoille, melko itsestään selville sankareille. Juhlallisen mahtipontinen Two of a Kind viittaa Led Zeppelinin Stairway to Heaveniin avoimesti sekä kitarasoolossa että sanoituksessa. Shine on Me taas herättää vahvoja mielleyhtymiä sekä Jimi Hendrixin että Pink Floydin herkimpiin hetkiin, kunnes Sakari Kukon saksofoni luo biisille oman luonteen. Wallin kiinnostus mystiikkaan ja esoteerisiin asioihin on myös entistä vahvemmin läsnä. Could It Be So? -biisissä hän kuulostaa melkeinpä pakkomielteiseltä toistellessaan ajatusta uudelleensyntymisen mahdollisuudesta. Usein musiikki sai kertoa tarinaa omillaan: kappaleet Ištwan, And It’s All Happening ja Palékastro ovat instrumentaalisia.

I Feel Love pääsi mukaan II:n julkaisua tukeneelle promosinglelle. Sinkun ykkösraidaksi valittiin kuitenkin albumin pyörteisiinsä imaiseva avauskappale We Cannot Move. Se on yksi Kingston Wallin tarttuvimmista ja mukaansatempaavimmista biiseistä, mutta kenties ajan henkeä tavoitelleen coverin markkinointiin satsaaminen olisi ollut kannattavampi ratkaisu. Toisaalta Kingston Wall II menestyi yllättävän hyvin. Se kävi korkealla Suomen virallisella albumilistalla aikana, jona suomenkielinen rock myi ja englanninkielinen ei.

Aallonharjaa seurasi nopeasti aallonpohja. Kolmas ja viimeinen albumi, kokeileva Tri-Logy (1994) oli jälleen kaupallinen pettymys, ja Wallin soittomotivaatio alkoi käydä vähiin. Kingston Wall lopetti toimintansa saman vuoden joulukuussa. Puoli vuotta myöhemmin, kesäkuussa 1995, mielenterveysongelmista kärsinyt Walli päätti elämänsä. Jylli ja Kuoppamäki jatkoivat musiikin parissa.

Musiikki ja myytti jäivät elämään. Viljami Puustisen kirjan Kingston Wall – Petri Wallin saaga lukeneet ja bändin tuotantoon perehtyneet tietävät, ettei maine ole tuulesta temmattu. Kingston Wallin maailmassa tapahtui ihmeellisiä asioita.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Kingston Wall II
Petri Walli – kitara, laulu
Jukka Jylli – bassokitara
Sami Kuoppamäki – rummut

Sakari Kukko – saksofoni
Ufo – viulu

Kingston Wall II julkaistiin alun perin CD- ja kasettipainoksena vuonna 1993. Laajennettu 2CD-uusintapainos ilmestyi 1998. Svart Records on julkaissut kaikki KW-albumit vinyylipainoksina vuosina 2014–2015. Kysy levyjä ja Viljami Puustisen tekemää Kingston Wall -historiikkia kotikirjastostasi.

Kingston Wallin viralliset sivut

Hae Kingston Wall II kirjastosta!

Hae Kingston Wall II kirjastosta!

Hae Kingston Wall II kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Studioalbumit
Kingston Wall I (Trinity, 1992 | Zen Garden, 1998 | Svart Records 2014)
Kingston Wall II (Trinity, 1993 | Zen Garden, 1998 | Svart Records, 2015)
Kingston Wall III – Tri-Logy (Trinity, 1994 | Zen Garden, 1998 | Svart Records, 2015)

Livealbumit
Real Live Thing, 3CD (Sony BMG, 2005) ja uusintajulkaisu 5LP (Svart Records, 2016)
Tri-Logy At Tavastia – The Release Concert (2017)

Kokoelmat
Essential (2011)
King Size Box (2012)

DVD
Kingtime (Svart Records, 2015)

Lue lisää
Puustinen, Viljami: Kingston Wall – Petri Wallin saaga, 325 sivua. Like 2014.

Viljami Puustisen kirja Kingston Wall – Petri Wallin saaga julkaistiin vuonna 2014.

Viljami Puustisen kirja ’Kingston Wall – Petri Wallin saaga’ julkaistiin vuonna 2014.

Kingston Wall II (1993).

Kingston Wall II (1993).

Robert Plant: Carry Fire – näin luodaan vanhasta uutta

Carry Fire (Nonesuch, 2017)

Robert Plant: Carry Fire (2017).Kaikki vanhenevat, vain osa arvokkaasti. Viime vuonna ilmestynyt Carry Fire on Robert Plantin yhdestoista sooloalbumi ja kuuluu hänen tuotantonsa kirkkaimpaan kärkeen. Kun tietää Led Zeppelin -legendan täyttävän elokuussa seitsemänkymmentä vuotta, levyä kuunnellessaan voi ynnäillä itsekseen, kuinka ikääntyminen käy Plantilta. Kyllä, todella arvokkaasti.

Plantin musiikilliset vaikutteet tulevat yhä sieltä mistä Zep-vuosinakin, kaukaa menneisyydestä, maailmanmusiikista eli eri kulttuurien folkista, amerikkalaisesta bluesista ja rock’n’rollista sekä bluesin afrikkalaisilta juurilta. Siltikään Carry Fire ei kuulosta vanhan perään haikailevalta retrolevyltä.

Suvereenissa The Sensational Shape Shifters -yhtyeessä on samankaltaista ajattomuutta, dynaamisuutta ja venymiskykyä kuin Nick Caven The Bad Seedsissä, vaikka bändien sointi erilainen onkin. Kokoonpano on osin sama kuin Plantin aikaisempi yhtye Strange Sensation, ja pitkä yhteinen historia todellakin kuuluu. The Sensational Shape Shifters osaa luoda transsinkaltaisia tunnelmia usein hyvin minimalistisella ja vahvasti rytmisellä soitolla – tämä albumi kuulostaisi kiinnostavalta ilman Plantin ääntäkin. Carry Fire on tuotettu niin tyylitajuisesti, etteivät maustemaisesti pilkahtelevat triphopahtavat sounditkaan törrötä tuskaisesti tiellä kipeän peukalon lailla.

Plantin ja Shape Shiftersin edellinen albumi Lullaby And… The Seaseless Roar (2014) oli omalla laillaan yhtä tyylikäs ja kosiskelematon teos kuin Carry Fire, mutta kelttivaikutteissaan koleampi. Carry Firella ilmanala on lämmin, välillä jopa polttava kuin aavikko. Länsimaalaisesta jännittävimmältä kuulostavat Lähi-itään viittaavat jousisovitukset sekä Pohjois-Afrikassa ja Lounais-Aasiassa käytetyillä bendir-rummuilla, afrikkalaisilla djembe-rummuilla ja arabikulttuurin oud-kielisoittimilla soitetut osuudet.

Plant ei pyri etääntymään omasta historiastaan vaan etenemään sen oppeihin tukeutuen. Season’s Song ja svengaava The May Queen muistuttavat Led Zeppelinistä, hänen olennaisesta merkityksestään sille, ja ennen muuta siitä, ettei kiharatukkaisella laulajamiehellä ole tarvetta unohtaa Zeppelin-vuosiaan sen enempää kuin palatakaan niihin. Kama on yhä sitä samaa, mutta sitä ei edelleenkään tehdä menneisyyden vaan tulevaisuuden vuoksi.

Carry Firella lähimpänä perinteistä rockia ovat tömistelevät New World…, Bones of Saints ja Carving Up the World Again… A Wall and Not a Fence, mutta nekin on toteutettu luovasti, groovea korostaen ja mahtailematta. Levyllä on useita kappaleita, joiden äärelle tulee palattua – esimerkiksi 2010-luvun molliblues Keep It Hid, arabifolkista ammentava kipinöivä nimibiisi ja hauras A Way With Words. Levyn ainoa lainakappale on rockabillymuusikko Ersel Hickeyn kuusikymmentä vuotta sitten kirjoittama Bluebirds Over the Mountain, jonka eeppisyyttä tavoittelevalla modernilla sovituksella vierailee Pretenders-ikoni Chrissie Hynde.

Plantin kohdalla muistetaan usein mainita, ettei hänen äänensä enää nouse Led Zeppelin -vuosien korkeuksiin. Sitä on paha Carry Firen perusteella sanoa, koska levy ei sisällä mitään kurkku lahkeessa kiekumiseen viittaavaakaan. Plant laulaa tyylikkäämmin kuin kaksikymppisenä testosteronia tihkuvana kultaisena rockjumalana.

Robert Plantin asiat ovat hyvin. Hän ei ole mikään liian pieniin farkkuihin ja tyhmiin säleikkölaseihin sonnustautunut epätoivoinen reliikki etsimässä paikkaansa tästä ajasta sen enempää kuin kulahtanut nostalgia-aktikaan. Hän on näkemyksellinen artisti, joka pystyy luomaan vanhoista vaikutteistaan jotakin sellaista uutta, jolla on taiteellista arvoa ja joka tulee häneltä luontevasti.

Carry Fire vastaa siihen, miksi Robert Plant vastustaa Led Zeppelinin paluukiertuetta, josta hänelle maksettaisiin suunnattomia summia. Siksi, että hänellä on tärkeämpääkin tekemistä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

The Sensational Shape Shifters
Robert Plant – laulu
Justin Adams – kitara
John Baggott – kosketinsoittimet
Billy Fuller – bassokitara
Redi Hasa – sello
Seth Lakeman – viulu
Dave Smith – rummut
Liam “Skin” Tyson – kitara

Hae Carry Fire kirjastosta!

Hae Carry Fire kirjastosta!

Hae Carry Fire kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Robert Plantin levytyksiä Led Zeppelinin jälkeen
Pictures At Eleven (1982)
The Principle Of Moments (1983)
The Honeydrippers: Volume One (1984)
Shaken ’N’ Stirred (1985)
Now And Zen (1987)
Manic Nirvana (1990)
Fate Of Nations (1993)
No Quarter – Jimmy Page And Robert Plant Unledded (1994, levytetty Jimmy Pagen kanssa)
Walking Into Clarksdale (1998, levytetty Jimmy Pagen kanssa)
Dreamland (2002)
Mighty Rearranger (2005)
Raising Sand (levytetty Alison Kraussin kanssa, 2008)
Band Of Joy (2010)
Lullaby And… The Ceaseless Roar (2014)
Carry Fire (2017)

Led Zeppelin | studio- ja livealbumit
Led Zeppelin (Atlantic, 1969)
Led Zeppelin II (1969)
Led Zeppelin III (1970)
Led Zeppelin IV (1971)
Houses Of The Holy (1973)
Physical Graffiti (Swan Song, 1975)
Presence (1976)
The Soundtrack From The Film The Song Remains The Same (1976)
In Through The Out Door (1979)
Coda (1982)
BBC Sessions (1997)
How The West Was Won (2003)
Celebration Day (2012)

Lue lisää:
Daniels, Neil (Anna Korolainen, kääntäjä): Robert Plant – Led Zeppelin & soolovuodet, 313 sivua. Minerva 2013.
Rees, Paul (Jonna Joskitt-Pöyry & Juha Arola, kääntäjät): Robert Plant – elämä, 362 sivua. Like 2014.

Robert Plant: Carry Fire (2017).

Robert Plant: Carry Fire (2017).

Robert Johnson: The Centennial Collection – bluespioneerin elämäntyö

The Centennial Collection (Sony Music, 2011)

Robert Johnson: The Centennial Collection (2011).Delta blues -muusikko Robert Johnson on arvoitus. Hänen musiikkinsa kiehtoo yhä uusia sukupolvia ja sitä on tutkittu laajasti ja läpikotaisin, mutta miehestä itsestään on vaikeaa sanoa mitään varmaa. Itse Johnson ei taatusti aavistanut, että hänen kaltaisensa köyhän kitaransoittajan vaiheet ylipäänsä voisivat kiinnostaa ketään.

Johnsonin myytti on alkanut elää omaa elämäänsä. Tarinoista jännittävimmässä hän myy neljän tien risteyksessä sielunsa paholaiselle oppiakseen soittamaan bluesia. Häneen liittyy myös vähemmän faustilaisia arvoituksia, joihin ei koskaan vastata. Kukaan ei tiedä varmasti, milloin Johnson syntyi, millainen mies hän oli, osasiko hän lukea ja kirjoittaa, missä kaikkialla hän asui ja soitti, tai mihin hänet on haudattu.

Robert Johnson.

Robert Johnson.

Mississipissä syntynyt muusikko eli lyhyen elämänsä jo ennen toista maailmansotaa, ja hänen muistonsa olisi jo peittynyt historian tomuun ilman niitä kahtakymmentäyhdeksää kappaletta, jotka hän ehti äänittää. Ne kaikkine säilyneine ottoineen (yhteensä 42 biisiä) julkaistiin The Centennial Collection -tuplakokoelmalla vuonna 2011, jolloin Johnsonin syntymästä oli todennäköisesti kulunut sata vuotta.

Cross Road Blues on usein liitetty tarinaan Johnsonin ja paholaisen kohtaamisesta.

”Sielun myyminen paholaiselle” saattoi merkitä 1900-luvun alkupuolen Mississipissä ihan vain maallisen musiikin esittämistä, ja siihen Robert Johnson todellakin syyllistyi. Hän oli trubaduuri ja tanssittaja, joka keikkaili Mississipissä ja Arkansasissa, mutta kierteli kauempanakin, ilmeisesti New Yorkissa ja Kanadassa saakka. Hän soitti kolikkopalkalla kadunkulmissa tai tansseissa, oppi uusia kappaleita nopeasti korvakuulolta ja saattoi esittää standardien ja omien biisiensä lisäksi ajan suosittuja jazz- ja countryhittejä, jos yleisö sellaisista piti.

Vuonna 1936 Johnson tapasi levy-yhtiöihmisiä ja pääsi äänittämään musiikkiaan. San Antoniossa, Teksasissa pidettiin kolmen päivän nauhoitussessiot hotellihuoneeseen rakennetussa tilapäisstudiossa. Äänittäjä Don Law taltioi silloin kuusitoista Johnsonin biisiä. Seuraavan vuoden kesäkuussa Law äänitti Dallasissa lisää Johnsonin lauluja. Jälkimmäisellä kerralla nauhalle saatiin kahdessa päivässä kolmetoista eri kappaletta.

Vocalion Records julkaisi Johnsonilta 1930-luvulla kymmenkunta singleä. Ensimmäisenä ilmestyi Terraplane Blues, josta tuli pieni hitti Johnsonin kotiseudulla. Muut hänen julkaisunsa eivät myyneet senkään vertaa. Se ei kerro mitään musiikin tasosta: vaikka The Centennial Collectionin tuoreimpienkin raitojen äänityksistä on kulunut 80 vuotta, musiikki ei ole väljähtynyt. Johnsonin kipunoiva slidekitaransoitto ja kiihkeät laulutulkinnat ovat herättäneet epäilyksiä siitä, onko nauhoituksia kenties nopeutettu mahdollisimman vetävän tunnelman synnyttämiseksi. Ilmeisesti kuitenkaan ei.

Terraplane Blues oli aikoinaan Johnsonin suosituin levytys.

Kesällä 1938 Robert Johnson esiintyi muutaman viikon ajan tansseissa Mississipin Greenwoodin liepeillä. Sillä reissulla hän kohtasi loppunsa. Johnson kärsi kolme päivää kovista tuskista ja kouristuksista, kunnes kuoli elokuun 16. päivänä. Hänen kerrottiin juoneen myrkytettyä viskiä, jota oli tarjonnut erään naisen mustasukkainen aviomies. Sille, kuka hänet myrkytti ja millä – jos ylipäänsä myrkytti – ei ole saatu varmuutta. Johnsonille ei haettu lääkäriä, eikä köyhän mustan soittoniekan kohtaloa tutkittu. Kukaan ei myöskään tullut panneeksi muistiin, mihin hänet haudattiin kunnan halvassa kirstussa. Nykyisin Robert Johnsonilla on muistomerkki kolmella eri hautuumaalla Mississipissä. Ne kaikki saattavat olla väärässä paikassa.

Mikäli Robert Johnson syntyi toukokuun 8. päivänä 1911 Mississippin Hazlehurstissa, kuten yleisesti arvellaan, hän kuoli 27-vuotiaana. Siinä tapauksessa hän tuli perustaneeksi legendaarisen ”27 Clubin” jo kauan ennen kuin sellaisesta alettiin puhua. 1960-luvun lopulla 27-vuotiaana kuolevasta rocktähdestä tuli käsite, kun Jimi Hendrix, Janis Joplin, Jim Morrison, Brian Jones (ja sittemmin muun muassa Kurt Cobain sekä Amy Winehouse) jättivät tämän maailman siinä iässä.

Se ei ole Johnsonin ainoa perintö rock’n’rollin maailmalle. Mies ja myytti ovat vaikuttaneet erityisen paljon juuri rockiin. Sweet Home Chicagosta, Dust My Broomista ja Hellhound on My Trailista on tullut ikivihreitä. The Rolling Stonesin, Led Zeppelinin, Bob Dylanin ja Eric Claptonin kaltaiset suurnimet loivat uransa avoimesti Johnsonin vaikutuksen alaisena ja puhalsivat hänen henkensä lukemattomiin bändeihin. Ei ole ihme, että Robert Johnson liitettiin Rock And Roll Hall of Fameen heti, kun museo avattiin vuonna 1986. Sittemmin ainakin Spin, Rolling Stone ja Guitar.com ovat nostaneet hänet maailman parhaiden kitaristien joukkoon.

Vuonna 1998 Mississipin korkein oikeus totesi, että Claud Johnson on Robert Johnsonin poika ja tämän perijä. Crystal Springsissä asuva rekkakuski sai yli miljoona dollaria levymyyntikorvauksia. Hänen isänsä tuskin edes tiesi, montako nollaa niin suuriin summiin on tapana pyöräyttää. Robert Johnsonin kaltaiselle kulkumieskitaristille ylellisyyttä edustivat vaatteet, jollaisissa hän poseeraa tunnetuimmassa valokuvassaan: siisti liituraitapuku, kiillotetut kengät ja hieno hattu.

Kuolinvuoteellaan Robert Johnson tuskin uskoi jättävänsä maailmaan minkäänlaista jälkeä. Mutta kyllä hän jätti, ja ne jäljet eivät koskaan peity.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Robert Johnson: The Centennial Collection (Sony Music, 2011)

Lue lisää:
Guralnick, Peter (J. Pekka Mäkelä, kääntäjä): Robert Johnson – blueslegendan jäljillä, 123 sivua. (Like 2001).
Mezzo & Dupont, Jean-Michel (Annukka Kolehmainen, kääntäjä): Love In Vain – Robert Johnson ja paholainen tienristeyksessä, 72 sivua. (Like, 2015).

Robert Johnson: The Centennial Collection (2011).

Robert Johnson: The Centennial Collection (2011).