Peter Perrett: How The West Was Won – kulttisankarin voitokas paluu

Peter Perrett – How The West Was Won (Domino, 2017)

Peter Perrett: How The West Was Won (2017).Amerikkalaisen myytin mukaan villi länsi vallattiin voimalla ja sitkeydellä. Peter Perrettin (s. 1952) uuden sooloalbumin nimi viittaa siihen ja Amerikkaan ylipäänsä, mutta samalla se tuntuu itseironiselta ja vähän omahyväiseltäkin heitolta. Perrettin The Only Ones -bändiltä jäi aikoinaan länsi valloittamatta, kun se hajosi kesken Yhdysvaltain-kiertueen, mutta hän itse on pitkän väsytystaistelun jälkeen ottanut sielunsa villin laidan hallintaansa. Vuosikymmeniä tuhlannut mies on taas kiinni musiikissa.

How The West Was Won on paitsi Perrettin ensimmäinen soololevy, myös hänen ensimmäinen uutta materiaalia sisältävä julkaisunsa kahteenkymmeneen vuoteen. The Only Ones levytti kolme pitkäsoittoa vuosina 1976–1980. Sen jälkeen Perrett soitti muun muassa Johnny Thundersin So Alonella, mutta upposi niin syvälle aineisiin, että sai tehtyä seuraavan oman albuminsa vasta 1990-luvun puolivälissä. Lyhytikäiseksi jääneen The Onen Woke Up Sticky ilmestyi 1996. Ja sitten vilahti taas yli kaksikymmentä vuotta ennen kuin How The West Was Won tuli.

Viisi albumia neljässäkymmenessä vuodessa on todella vähän, ja silti tai siksi Perrett on kaivertanut nimensä historiaan. Pimeydessä harvakseltaan pilkahteleva uusi musiikki on maalannut romanttisen kuvan boheemista rockrunoilijasta, joka tuhlaa lahjojaan. Perrettin tapauksessa se pitää hyvinkin paikkansa. Hän tuhosi oman uransa huumeilla ja alkoi sitten elättää itseään ja perhettään niin kuin ennen The Only Onesin menestystäkin – myymällä huumeita.

How The West Was Won on klassinen kaksiteräinen miekka. Se on Peter Perrettin albumi, ja Peter Perrett on cool – tai siis oli ennen, mutta onko hän sitä vielä How The West Was Wonin jälkeenkin? Pärjäävätkö kadonneen kulttisankarin kappaleet tässä ajassa? Millaisen uuden albumin tekee kuusikymmentäviisivuotias pahasta keuhkoahtaumataudista kärsivä entinen narkkari ja huumekauppias, joka ei ole tehnyt vuosikymmeniin mitään uutta? Kysymyksiä riittää.

Oikea rivi kuuluu: ”on”, ”pärjäävät”, ”tosi hyvän”. Siinä missä monet vanhat hörhöt ovat levyillään kuin puuhun nostettuja rampoja tarzaneilta, on Peter Perrett How The West Was Wonilla oma teräväkielinen ja tyylikäs itsensä. Hänen lauluäänensä on yhä ihastuttavan poikamainen, ja kertoivatpa kappaleet rakkaudesta tai nykymaailman omituisuuksista (joihin hän ei onneksi pyri musiikissaan mukautumaan), sanoitukset ovat samaan aikaan vaivattoman kepeitä ja merkityksellisiä.

Perrettin simppeleihin sointukiertoihin perustuvissa biiseissä on Lou Reedin ja vanhan New Yorkin punkin viileyttä, glam rockin rehvakkuutta ja Dylanin sävelrunojen salaviisautta. Ikä kuuluu siinä, miten maltillisesti Perrett antaa tunnetta täyteen ladattujen laulujensa purkautua. How The West Was Won on hillitty, tyylikkään vähäeleinen rocklevy. Se ei käy nuoren miehen uhmalla vaan kaiken nähneen tyyliniekan sarkastisella charmilla.

Perrettin tunnetuin kappale on The Only Onesin Another Girl, Another Planet vuodelta 1978:

How The West Was Won osoittaa, että Perrett on saanut elämässään tehtyä muutakin kuin muutaman levyn ja kamakauppaa: häntä säestää nyt bändi, jossa soittaa hänen kaksi poikaansa. Perhesuhteet tuntuvat olevan muutenkin reilassa: How The West Was Wonin toinen single An Epic Story on rakkauslaulu poikien äidille Zena Kakoullille, jonka kanssa Perrett on ollut aviossa jo 47 vuotta.

Kun Take Me Homen kitarat lakkaavat hapuilemasta taivaita ja levy loppuu, ei voi olla miettimättä, kuuleeko maailma herra Perrettistä enää koskaan. Ellei, on How The West Was Won kaunis päätös hänen… No, ei kai sitä voi uraksi kutsua. Peter Perrettillä on ollut elämä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
The Only Ones
The Only Ones (1978)
Even Serpents Shine (1979)
Baby’s Got A Gun (1980)
The One
Woke Up Sticky (1996)
Peter Perrett
How The West Was Won (2017)

Lue lisää:
Antonia, Nina: The One And Only – Peter Perrett, Homme Fatale, 224 sivua. (SAF Publishing 1999).

Peter Perrett: How The West Was Won (2017).

Peter Perrett: How The West Was Won (2017).

Leonard Cohen: You Want It Darker – liekki palaa pimeässä

Leonard Cohen: You Want It Darker (Columbia, 2016)

Leonard Cohen: You Want It Darker (2016).”Marianne, nyt on se aika, kun me olemme jo hyvin vanhoja ja kehomme rapistuvat. Minä luulen, että seuraan sinua hyvin pian. Tiedä, että tulen niin lähellä perässäsi, että jos ojennat kätesi, saatat ylettyä omaani”, Leonard Cohen kirjoitti muusalleen Marianne Ihlenille heinäkuussa 2016. So Long, Marianne -kappaleen (1967) inspiroinut ystävä ja entinen rakastettu lepäsi kirjeen saadessaan kuolinvuoteellaan.

Cohen (s. 1934) itse jätti jäähyväiset maailmalle lokakuussa julkaistulla You Want It Darker -albumilla. Se ilmestyi kolme viikkoa ennen hänen kuolemaansa. Tapahtuneen valossa levyllä tietenkin kuulee lopun enteitä, ja todennäköisesti taiteilija itsekin piti osaa niistä sellaisina. Cohenin tiedetään suunnitelleen You Want It Darkerille seuraajaa, mutta 82-vuotiaalle kuolema ei ole enää etäinen asia vaan velvollisuus, jota odotellaan vuoronumero kädessä. You Want It Darkerin kansikuvassa Cohen katselee pimeyttä rennosti tupakoiden, ja levyn ensimmäisessä biisissä hän laulaa “Hineni, hineni, I’m ready, my lord”. Säe mukailee Aabrahamin sanoja Jumalalle: “Tässä olen, olen valmis, Herrani.”

Raamatulliset viittaukset eivät sinänsä kerro paljoakaan Cohenin lopunajan ajatuksista. Ne olivat aina osa hänen taidettaan, joka kasvoi tekijänsä mukana juutalaisen kulttuurin vaikutuspiirissä. Cohenille ihmiselämä tapahtui lihallisuuden ja henkisyyden – kiusausten ja puhtauden – kohtaamisessa, ja hän kirjoitti siitä useimmiten ihmissuhteiden kontekstissa. You Want It Darkerilla seesteinen Leaving The Table kertoo, että intohimo on enää muistoina vanhan miehen menneisyydessä. Terävä mieli ja taitavat sanat kuitenkin herättävät sen eloon: ”I was fighting with temptation but I didn’t want to win / A man like me don’t like to see temptation caving in”, Cohen summaa nostalgisessa On The Levelissä.

Vaikka Cohenin musiikki oli täynnä draamaa, se ei ollut koskaan paatoksellista ja räiskyvää vaan hillittyä ja tyylikästä. You Want It Darker on vähäeleinen ja haikean lämminhenkinen albumi. Lauluntekijän poika Adam Cohen on tuottanut sen niin vivahteikkaaksi, että jokaisella elementillä sähkökitaroista synagogan kuoroon tuntuu olevan yhtä tärkeää asiaa kuin matala-äänisellä maestrolla. Hienoimpiin hetkiin kuuluu Traveling Light, jossa juutalainen musiikki uppoaa bluesiin niin puhtaan sulavasti, että pinta tuskin väreilee. Yhdistämällä klassisen musiikin soittimia ja rockin ratkaisuja musiikkiin on luotu samanlaista pyhän ja maallisen rajapintaa kuin Cohenin sanoituksissa on. Se tekee You Want It Darkerista vahvan kokonaisuuden.

Cohenin levytysura alkoi jo vuonna 1967, mutta hän teki vain neljätoista studioalbumia. Se ei ole paljon melkein viidessäkymmenessä vuodessa (joista osan hän tosin vietti buddhalaisessa luostarissa). Leonard Cohen kirjoitti vain, kun kirjoitettavaa oli. Sillä keinoin hän säilytti arvokkuutensa ja arvostuksensa loppuun saakka.

Leonard Cohen seurasi Mariannea ikuisuuteen marraskuun 7. päivänä 2016. Hän kuoli kotona sattuneen tapaturman seurauksena. Hänet haudattiin toiveidensa mukaisesti koristelemattomassa mäntyarkussa vanhempiensa viereen. Jättäessään tämän maailman Cohen muutti viimeisen levynsä nimikappaleen esittämän kysymyksen retoriseksi. Halusi sitä tai ei, ilman Leonard Cohenia maailma on pimeämpi paikka. Mutta vaikka hän You Want It Darkerilla niin uhkaa, hänen liekkinsä ei sammu.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Leonard Cohen kotisivu

Levyhyllyt:
Leonard Cohen: You Want It Darker (Columbia)

Lue lisää:
Cohen, Leonard: The Lyrics Of Leonard Cohen, 176 sivua. (Omnibus, 2009).
Cohen, Leonard: Poems And Songs, 245 sivua. (Alfred A. Knopf, 2011).
Cohen, Leonard & Burger, Jeff: Leonard Cohen On Leonard Cohen, 604 sivua. (Omnibus Press, 2014).
Devlin, Jim: In Every Style of Passion – The Works Of Leonard Cohen, 223 sivua. (Omnibus Press, 1996).
Dorman, Loranne S. & Rawlins, Clive L.: Leonard Cohen – Prophet Of The Heart, 383 sivua. (Omnibus Press, 1990).
Footman, Tim: Leonard Cohen: Hallelujah – A New Biography, 272 sivua. (Chrome Dreams, 2009).
Nadel, Ira B.: Leonard Cohen – elämäkerta, 417 sivua. (Johnny Kniga, 2010).
Simmons, Sylvie: I’m Your Man – Leonard Cohenin elämä, 541 sivua. (Sammakko, 2014).

Jarkko Martikainen & Luotetut miehet: Ruosterastaat – myötäelämisen pistämätön keveys

Jarkko Martikainen & Luotetut miehet: Ruosterastaat (Sakara, 2016)

Jarkko Martikainen & Luotetut miehet: Ruosterastaat (2016).Jarkko Martikaisen vuonna 2004 ilmestynyt soolodebyytti Mierolainen oli vielä äänenavaus, alaviite YUP:n laulaja-kitaristin tarinassa. Vasta tärkeiden asioiden trilogian ensimmäinen osa, Martikaisen toinen sooloalbumi Rakkaus (2006) esitteli hänet omaäänisenä laulaja-lauluntekijänä. Kun Toivo (2009) ja Usko (2011) täydensivät kolminaisuuden, oli YUP jo lopettanut toimintansa, ja sooloartisti seisoi jämerästi omilla jaloillaan.

Raamatun korinttilaiskirjeestä löytyvän litanian mukaan nimetyllä trilogialla Martikainen hiljentyi elämisen arvoituksen äärelle. Ei kuitenkaan pohdiskellakseen kuoleman jälkeen tapahtuvia asioita eli maatumisen eri muotoja vaan ihmisenä olemista ja sitä, miten olisi hyvä elää, olla ja muita kohdella. Sama tematiikka kehystää hänen musiikkiaan edelleen.

Folkhenkisen levysarjan päätösosa, Äänioikeus-yhtyeen voimin tehty Usko kertoi myös Martikaisen halusta palata yhtyeympäristöön. Soolouran toiselle kierrokselle pyöräyttäneellä Koirien taivas -albumilla (2014) suunta oli edelleen sama. Sen suoraviivainen ja maanläheinen sointi oli kaukana niin YUP:n kommervenkeistä kuin soolotrilogian hienostuneisuudesta. Se viitoitti tietä Ruosterastaille, joka on selkeästi rockbändin levy. Se bändi on Jarkko Martikainen & Luotetut miehet, joka koottiin vuonna 2013 Koirien taivas -levyn kiertuetta varten.

Jarkko Martikainen & Luotetut miehet. Kuva: Tomi Palsa.

Jarkko Martikainen & Luotetut miehet. Kuva: Tomi Palsa.

Jarkko Martikainen – laulu, kitara
Ema Hurskainen – rummut, laulu, bassokitara
Anssi Salminen – kitara, mandoliini, viulu, laulu
Luis Herrero – bassokitara, harmonikka, laulu

Martikainen on taitava lyyrikko. Hän kirjoittaa viisaita ja tarinallisia sanoituksia, jotka eivät paasaa eivätkä maistu paperilta. Laulujen hahmot ovat uskottavia ja ennen kaikkea kaikenlaisia: lauluntekijän kyky astua hyvin erilaisten ihmisten saappaisiin on vaikuttava. Hän laulaa Ruosterastailla yhtä vaivattomasti niin laitapuolen kulkijan, tavallisen virtasen, elämää päin juoksevan nuoren, sairauden erottaman pariskunnan toisen puoliskon kuin kuolemansa jälkeen ratkaisujaan kyseenalaistavan sotilasvainaan suulla. Kenties tämä perustuu siihen, että ihmisten välillä on sittenkin enemmän yhdistäviä kuin erottavia asioita. Ilon ja surun aiheet ovat lopulta yhteiset.

Ruosterastailla ei ainoastaan kuvailla tapahtumia vaan otetaan niistä opiksi. Niinkin yksinkertainen ja usein toisteltu ajatus kuin se, ettei pahoista puheista pidä piitata, kasvaa Ihmiset puhuvat -biisissä tarpeelliseksi elämänviisaudeksi. Ja koska ”maailma on roistojen luola”, siitä on otettava ilo irti, koska se on keino selviytyä. Opettavaisista sävyistä huolimatta Martikainen ei leiju elämäntaito-oppaana muiden yläpuolella. Jotkut kappaleista vaikuttavat hyvinkin omakohtaisilta, eritoten Raato raahautuu, tuo balladi elämisen sietämättömästä raskaudesta.

Vaikka sanoitukset ovat isossa roolissa Martikaisen musiikissa, hän ei ole runoilija vaan lauluntekijä, joka puhuu myös sävelten kielellä. On vaikea sanoa, onko hän tehnyt Ruosterastaista tarkoituksella duurivoittoisen levyn, mutta musiikin positiiviset sävyt reunustavat synkimmätkin tarinat toivolla ja lempeydellä. Synkemmillä sävellyksillä niistä välittyvä viesti olisi kokonaan toinen. Ruosterastailla sulkeutuu myös ympyrä: YUP:n levyiltä tutut leikittelevät melodiat värittävät tunnelman ilkikuriseksi ja iloiseksi. Hyvä esimerkki kaikesta tästä on ensimmäinen single Keväinen jää:

Martikainen kertoo nuoteilla sen minkä sanoillakin: elämältä voi kyllä pudota pohja milloin tahansa, mutta ei se ole mikään syy käpertyä sikiöasentoon nyyhkimään. ”Kaikesta kyllä selviää”, kuten viimeisessä kappaleessa kerrotaan. Kunnes ei enää selviä, mutta siihen pisteeseen on turha jättää jossiteltavaa.

Elämisen melskeessä tällainen musiikki tuntuu hyvin tarpeelliselta.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Jarkko Martikainen kotisivu

Levyhyllyt:
Jarkko Martikaisen sooloalbumit
Mierolainen (2004)
Rakkaus (2006)
Hyvää yötä, hyvät ihmiset (live, 2007)
Toivo (2009)
Usko (2011)
Koirien taivas (2014)
Ruosterastaat (2016)

Lue lisää:
Hämäläinen
, Tuukka: Kirosäkeet – 20 uuden suomirockin sanoittajaa, 357 sivua. (Idiootti, 2011).
Martikainen, Jarkko: Pitkät piikit ja muita kertomuksia, 155 sivua. (Like, 2005).
Martikainen, Jarkko: Yhdeksän teesiä – säkeitä kadonneiden arvojen metsästäjille, 159 sivua. (Like, 2008).

Jarkko Martikainen & Luotetut miehet: Ruosterastaat (2016).

Jarkko Martikainen & Luotetut miehet: Ruosterastaat (2016).

Tommi Liimatta: Rokokoo Computer – kasvutarinan kolmas luku

Tommi Liimatta: Rokokoo Computer (Diu Dau Records, 2016)

Tommi Liimatta: Rokokoo Computer (2016).Tommi Liimatta tietää mitä tekee, ja se pätee myös pitkällä aikavälillä. Ulospäin tämä näkyy esimerkiksi siinä, että tuo Absoluuttisesta Nollapisteestä tuttu muusikko, kirjailija ja kuvataiteilija julkaisee sooloalbumin säännönmukaisesti kymmenen vuoden välein. Liimatan Pan Alley ilmestyi 1996, Tropical Cocktail vuonna 2006, Rokokoo Computer syyskuussa 2016.

Julkaisutahdin ansiosta albumit muodostavat samankaltaisen tarinan kuin ihmisistä tasaisin väliajoin otetut valokuvat. Ne kertovat kasvusta ja ketjuuntuvat hienosti myös visuaalisesti. Jokaisessa etukannessa on taiteilijan maalaama omakuva ja takakannessa mökkilaiturilla napattu alastonkuva.

Tommi Liimatta. Kuva: Hannu Iso-Oja.

Tommi Liimatta. Kuva: Hannu Iso-Oja.

Rokokoo Computerin takakanteen vaatteeton foto sopii tavallista paremmin, sillä Liimatta ei ole ennen esiintynyt lauluissaan näin paljaana. Levyn tunnustuksellisin kappale on Peruskauhu, joka kertoo, miltä elämä tuntuu ja miten suhde siihen ja omaan elämäntyöhön ovat muuttuneet (”Niin nuori en ole, että vastauksia rakastaisin / enkä portaissa jähmety kun aikavalo sammuu”). Myös haikea Kuka mä oon (ja haluunko mä edes tietää) on hyvin suorapuheinen biisi, josta pilkottaa henkinen kodittomuus ja tyynen kuoren alla kuohuva mieli. On pysäyttävää huomata kuuntelevansa Liimatan sanoituksia, jotka uskoo ymmärtävänsä tekijän tarkoittamalla tavalla ja joihin osaa jopa samaistua.

Rokokoo Computer ei silti ole mikään tilityslevy. Liimatta osaa yhä tarkkailla ympäristöään, mutta nyt hän tekee sen nelikymppisen pitkähköllä putkella. Avausraita ja lähes nimikappale Rococo Computer on laulu nopeasti pyörivästä maailmasta, jossa historia toistaa itseään ja ilmiöt ilmestyvät, katoavat, palaavat ja kiertävät kehää. Liimatta hahmottaa kokonaiskuvan ja tunnustaa voimattomuutensa sen edessä (”En ehdi tykätä mistään”).

Aivan uudenlaista Liimattaa ovat isän ja pojan keskusteluihin perustuvat Superjätkä ja Burbujas Espaciales. Nekin heijastavat näkökulman vaihtumista, sitä, miten jälkikasvu vaihtaa maailman navan paikan ja kutsuu aivan toisenlaiseen todellisuuteen. ”Maailma on ihmisen suuri rakkaustehtävä / Haluan ehtiä kertoa kaiken mitä on mielessä”, Liimatta laulaa Superjätkän kantrahtavassa kertosäkeessä ja epäilemättä siteeraa nuorta Aapelia.

Rokokoo Computerin kolme ensimmäistä ja kolme viimeistä kappaletta ovat todellista soolomatskua – viidessä kuudesta Liimatta soittaa kaikkia instrumentteja itse. Levyn kuudessa keskimmäisessä biisissä taas esiintyy The Hot Contents -yhtye – rummuissa Absoluuttisen Nollapisteen Tomi Krutsin, bassossa ja pianossa Nightingales-mies Marko Kantola ja kitarassa Marko Ylianttila (mm. Tulenkantajat).

Sovitukset on tehty kulloisellekin esitystavalle sopiviksi. Sävykäs Kallioon maalattu tunneli hyötyy Krutsinin taitavasta rumpujensoitosta, mutta progemelodiaa ja punk-otetta yhdistelevässä En tahdo mennä kotiin -kappaleessa primitiivinen kohkaus pukee nuorisoaiheista sanoitusta. Kolmannen musiikillisen ulottuvuuden muodostavat kauniiksi riisutut pianokappaleet (Peruskauhu, Lähtökahvit). Säveltäjä-Liimatan musiikilliset hengenheimolaiset löytyvät 1970-luvulta. Kliseitä karttelevan lauluntekijän ääni on kuitenkin aina ollut niin omanlaisensa, ettei yksittäisten verrokkien mainitseminen kertoisi siitä mitään. Mutta siinä missä Absoluuttinen Nollapiste vaikuttuu 1970-luvun progesta, soolo-Liimatan hengenheimolaisia ovat saman aikakauden folkrock-aktit.

Tommi Liimatan (s. 1976) tuotantoon kuuluu muutakin kuin soololevyjä ja Absoluuttisen Nollapisteen albumeja: romaaneja, sarjakuvaa, antologioita ja paljon muuta. Vuonna 2016 Liimatta on tapetilla paitsi Rokokoo Computerin, myös Sami Yaffan Tie taipuu -elämäkerran ja Jeppis 2 -romaanin tiimoilta.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Tommi Liimatta – virallinen Facebook

Levyhyllyt:
Tommi Liimatan sooloalbumit
Liimatan Pan Alley (Johanna Kustannus, 1996),
Tropical Cocktail (Megamania, 2006),
Rokokoo Computer (Diu Dau Records, 2016),

Absoluuttisen Nollapisteen studioalbumit
Neulainen Jerkunen (Vinylmania, 1994),
Muovi antaa periksi (Johanna Kustannus, 1995),
Simpukka-amppeli (Johanna Kustannus, 1998),
Suljettu (Johanna Kustannus, 1999),
Olos (Johanna Kustannus, 2000).
Nimi muutettu (Johanna Kustannus, 2002).
Seitsemäs sinetti (Johanna Kustannus, 2003).
Mahlanjuoksuttaja (Johanna Kustannus, 2005).
iiris (Johanna Kustannus, 2007).
Musta hiekka (Johanna Kustannus, 2009).
Pisara ja lammas 1 (Diu Dau Records, 2012).
Pisara ja lammas 2 (Diu Dau Records, 2014).

Lue lisää:
Alanko, Tero & Silas, Petri: Neljäs sukupolvi – suomalainen rock nyt, 223 sivua. (Johnny Kniga, 2006). Tommi Liimatta on monien suomalaisten muusikoiden rinnalla äänessä Alangon ja Silaksen haastattelukirjassa.
Hämäläinen, Tuukka: Kirosäkeet – 20 uuden suomirockin sanoittajaa, 357 sivua. (Idiootti, 2011).

Romaaneja
Liimatta, Tommi: Jeppis 2, 568 sivua. (Like, 2016).
Liimatta, Tommi: Jeppis, 496 sivua. (Like, 2014).
Liimatta, Tommi: Rautanaula, 237 sivua. (Like, 2013).
Liimatta, Tommi: Muovikorvo, 158 sivua. (WSOY, 2010).
Liimatta, Tommi: Nilikki, 179 sivua. (WSOY, 2009).
Liimatta, Tommi: Aksel Sunnarborgin hymy, 320 sivua. (WSOY, 2004).

Sarjakuvia
Liimatta, Tommi: Ei vaikuta keikkaan – 48 boonus-ekstra-sivua vuosilta 1984–2010!, 96 sivua. (WSOY, 2011).
Liimatta, Tommi: Ei vaikuta keikkaan, 48 sivua. (WSOY, 2005).
Liimatta, Tommi: Masturbaatio Ranualla, 80 sivua. (WSOY, 2003).
Liimatta, Tommi: Rengin tarpeet, 48 sivua. (Renkikustannus, 2000).

Proosarunoja
Liimatta, Tommi: Avainlastu, 113 sivua. (WSOY, 2002).

Lyriikkaa
Liimatta, Tommi: Sivuhistoria – levyttämättömiä sanoituksia 1987–2007, 207 sivua. (WSOY, 2008).

Kirjeenvaihtoa
Liimatta, Tommi & Hynynen, Jouni: Rillipää ja läski – kirjeenvaihto 2007–2009, 270 sivua. (Johnny Kniga, 2010).

Tommi Liimatta: Rokokoo Computer (2016).

Tommi Liimatta: Rokokoo Computer (2016).

Brian Wilson: That Lucky Old Sun – popneron paluu elämään

Brian Wilson: That Lucky Old Sun (Capitol, 2008)

Brian Wilson: That Lucky Old Sun (2008).Jos Brian Wilson olisi synesteetikko, joka näkee musiikin väreinä, That Lucky Old Sunia tehdessään hänen mielessään olisi välkkynyt auringonkeltaista, appelsiininoranssia, taivaansinistä sekä sellaista hillittyä vihreää ja pehmeää pinkkiä, joilla maalataan surf-kitaroita ja suuria amerikkalaisia autovanhuksia. Mentaaliset värikerrokset olisivat paksuja, koska pohjamaali olisi mustaa.

The Beach Boys -aikoinaan popneroksi nimetyn Brian Wilsonin vuonna 2008 ilmestynyt kahdeksas sooloalbumi on elämän ylistys, todiste Wilsonin selviytymisestä, nostalgiatrippi ja tribuutti säveltäjän kotiseudulle Etelä-Kalifornialle. 

Vuonna 1942 syntynyt Wilson ei ole päässyt helpolla. Hän on kärsinyt mielenterveysongelmista, kuten pelottavista äänihallusinaatioista, joita vaikea isäsuhde, julkisuus, menestyspaineet ja päihteet pahensivat. Wilson eli vuosia eristäytyneenä kotiinsa, joutui psykiatrinsa hyväksikäyttämäksi ja ylilääkitsemäksi, lihoi obeesiksi ja menetti elämänhalunsa. Pahin henkilökohtainen takaisku oli vuonna 1967 pöytälaatikkoon suljettu SMiLE -albumi. Sen piti olla Pet Soundsinkin peittoava mestariteos, mutta Wilson ei pystynyt tekemään sitä valmiiksi.

Hidas paluu elävien kirjoihin alkoi 1990-luvulla. Pitkän pimeän jakson jälkeen Wilson levytti pari sooloalbumia ja ilmoitti sitten olevansa valmis tekemään SMiLEn valmiiksi. Legendaarinen levy ilmestyi syksyllä 2004, liki neljäkymmentä vuotta myöhemmin kuin oli tarkoitus. Julkaisun on täytynyt vapahtaa Wilson musertavasta epäonnistumisen tunteesta ja edesauttaa hänen paranemistaan.

* * *

That Lucky Old Sunin sokerihumalaisen riemukas alku on kuin tehty aurinkoisiin aamuihin, joina kirmataan hymy huulilla lenkille. – It’s hard to feel down living in this town, iloitsee Wilson huolettomasti hölkkäävässä Morning Beatissa. Aivan yhtä upeaa on elämä Good Kind Of Loven rakkauden lämmössä paistattelevilla päähenkilöillä. Nostalgia hehkuu vahvimmin Forever My Surfer Girlissä, joka viittaa The Beach Boysin varhaiseen hittiin. Kappaleiden välissä Wilson lukee ystävällisellä äänellään Van Dyke Parksin kirjoittamia tuokiokuvia, joissa sykkii Los Angelesin sydän.

Levy-yhtiön julkaisema albumin traileri: 

Wilson ei kuitenkaan pelaa pelkillä duurisoinnuilla, ja aika-ajoin pinnan alta pilkahtelee synkkiäkin ajatuksia. At 25 I turned out the light ‘cause I couldn’t handle the glare in my tired eyes, Wilson laulaa Going Homessa. – I’m embarrassed to tell you so – I laid around this old place, I hardly ever washed my face, hän myöntää voitonriemuisessa Oxygen To The Brainissa. Elämän pimeää puolta luotaa myös Midnight’s Another Day, josta on tehty tämä kaunis livetaltiointi: 

Wilson ei ole koskaan peitellyt vaikutteitaan eli vanhaa lauluyhtyepoppia ja varhaista rock’n’rollia. Hän oppi kirjoittamaan ja tuottamaan musiikkia aikana, jona kaupallisinkin hitti muistutti vielä enemmän taide-esinettä kuin kertakäyttökuppia. That Lucky Old Sunin sykähdyttävät sävellykset ovat klassista ja kliseistä popmusiikkia taidokkaasti rakennettuine laulustemmoineen ja mietittyine mutta vaivattomine sovitusratkaisuineen.

Wilson lunasti paikkansa popin vuosisadan tärkeimpien säveltäjien joukosta viimeistään Pet Soundsilla (1966). Sen jälkeen hän on tehnyt musiikkia omassa varjossaan. That Lucky Old Sunilla hän onnistui tekemään vaikutuksen – ikääntyvä ja kovia kokenut säveltäjä osoitti olevansa vahvasti elossa. That Lucky Old Sun on yksi Brian Wilsonin soolouran suuria onnistumisia.

Brian Wilson – kosketinsoittimet, tuotanto, laulu
Peggy Baldwin – sello
Scott Bennett – bassokitara, koskettimet, kitara, vibrafoni, taustalaulut
Nelson Bragg – perkussiot, taustalaulut
Phil Feather – puupuhaltimet
Jeffrey Foskett – kitara, ukulele, taustalaulut
Probyn Gregory – käyrätörvi, kitara, trumpetti, taustalaulut
Peter Kent – viulu
Bob Lizik – bassokitara
Taylor Mills – taustalaulut
Tommy Morgan – huuliharppu
Bruce Otto – pasuuna
Darian Sahanaja – kellot, koskettimet, taustalaulut
Brett Simmons – bassokitara
Cameron Stone – sello
Todd Sucherman – rummut
Jessica van Velzen – sähköviulu
Nick Walusko – kitara, taustalaulut

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Brian Wilson kotisivu

Levyhyllyt:
Brian Wilsonin sooloalbumit

Brian Wilson (1988)
I Just Wasn’t Made for These Times (1995)
Orange Crate Art (1995) (with Van Dyke Parks)
Imagination (1998)
Gettin’ In Over My Head (2004)
Brian Wilson Presents SMiLE (2004)
What I Really Want For Christmas (2005)
That Lucky Old Sun (2008)
Brian Wilson Reimagines Gershwin (2010)
In the Key of Disney (2011)
No Pier Pressure (2015)

Lue lisää:
Granata, Charles L.: Wouldn’t It Be Nice – Brian Wilson And The Making of The Beach Boys’ Pet Sounds, 256 sivua. (A Cappella Books, 2003)
Abbott, Kingsley: Back To The Beach – A Brian Wilson And The Beach Boys Reader, 254 sivua. (Helter Skelter, 1997/1999.)
Doe, Andrew & Tobler, John: Brian Wilson And The Beach Boys – The Complete Guide To Their Music, 176 sivua. (Omnibus, 2004.)

Brian Wilsonin muistelmateos I Am Brian Wilson ilmestyy englanniksi syksyllä 2016, suomennos vuonna 2017.

Muista boksit ja kokoelmat:
Brian Wilson & The Beach Boys: The SMiLE Sessions, 5CD, 2LP, 2×7″, 90-sivuinen kirja sekä 12-sivuinen kuvaliite. (Capitol, 2004).
The Beach Boys: Good Vibrations – Thirty Years Of The Beach Boys, 4CD sekä 60-sivuinen kirja. (Capitol, 1993).
The Beach Boys: Pet Sounds – 50th Anniversary Deluxe Edition, 4CD + Blu-ray. (Capitol, 2016).
The Beach Boys: The Pet Sounds Sessions – A 30th Anniversary Collection, 4CD sekä liitekirja. (Capitol, 1996).

Brian Wilson: That Lucky Old Sun (2008).

Brian Wilson: That Lucky Old Sun (2008).