Röyhkä & Pyysalo ja Maarit: Turmion suurherttua – jazzia ja vastakohtia

Kauko Röyhkä & Severi Pyysalo ja Maarit: Turmion suurherttua (Svart Records, 2017)

Kauko Royhka & Severi Pyysalo ja Maarit: Turmion suurherttua (2017).Kun kuviot käyvät liian tutuiksi, on aika lähteä liikkeelle. Viimeksi kuluneet kymmenen vuotta ovat olleet Kauko Röyhkälle kokeilujen ja uusiutumisen aikaa. Muusikko-kirjailija on alkanut tehdä taideproosan lisäksi tietokirjallisuutta ja etsiytynyt uudenlaisten soittajien seuraan. Jälki on ollut parhaimmillaan inspiroitunutta.

Mikkelin kaupunginorkesterin kanssa levytetty Zaia (2008), Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalon indieiskelmälevy Hiekkarantaa (2009), Uhrijuhlan mystiset luontoprogealbumit (2013 ja 2015) sekä Röyhkä, Inginmaa & Hypnomenin Huominen on uni (2016) osoittivat, että Röyhkästä on muuhunkin kuin tutunoloisten röyhkärockbändien luotsaamiseen. Irtiottojen sarjaa jatkaa Severi Pyysalon kanssa tehty Turmion suurherttua, joka imaisee Kaukon jazzin pyörteisiin.

Työnjako on selkeä: Pyysalo on säveltänyt musiikkia Röyhkän sanoituksiin (kaksi kappaleista tosin on rumpali Jussi Lehtosen sävellyksiä). Jazzmiesten melodia- ja rytmikäsitykset ja sovitusideat vetävät Röyhkää jossain määrin irti maneereistaan, mutta päästävät kuuluville äänen ja sanat, joista ei voi erehtyä. Ovia avautuu myös toiseen suuntaan. Röyhkän koruton kirjoitustyyli ja ulkopuolisuuden teemat ovat tylympi maailma kuin mistä Pyysalon ja kumppanit tavallisesti tapaa.

Moniosainen, seitsenminuuttinen avausraita Gulliver hämää hiukan, sillä Turmion suurherttua ei ole niin polveileva ja radikaali kokonaisuus kuin kaksikon ensimmäinen yhteinen kappale antaa ymmärtää. Myös poppia ja jopa iskelmällisyyttä on mukana, ja toisaalta sylttytehtaalle ei aina ole pitkä matka: albumin nimiraita ja Kesävieras ovat vain sovituksen päässä Röyhkän rockbiiseistä. Röyhkän hahmo nousee tässäkin asetelmassa pääosaan ihan luonnostaan, mutta Pyysalon jazzjengin svengi ja soittotyyli ovat hänen yhteydessään uutta. Erityisen kotonaan laulaja-sanoittaja on Lehtosen säveltämissä kappaleissa Joskus pääsee piru irti ja Mä olen orjasi.

Hunajaisen tahmeasti fraseeraava Maarit Hurmerinta on levyllä VIP-vieraan osassa. Hänen äänensä tekee albumista vivahteikkaamman ja perinteisemmän. Maarit laulaa liidiä levyn seesteisimmissä ja herkimmissä biiseissä eli Pieni kahvila -kappaleessa, soulahtavassa Elohopeassa ja Röyhkän kanssa duetoidussa Seuraavaksi Sansibarissa. Ne kuulostavatkin Hurmerintaa varten kirjoitetuilta.

Kauko Röyhkä (vas.) & Severi Pyysalo.

Kauko Röyhkä (vas.) & Severi Pyysalo.

Turmion suurherttua ei ole pelkkä jatkopala Röyhkän ja Pyysalon tuotantoihin. Se on kahden taiteilijan yhteentörmäys, jossa kumpaankin jää toisesta jälki. Se on Röyhkän jazzlevy ja Pyysalon kaukolevy, jolle jää toivomaan jonkinlaista jatkoa. Miltä kuulostaisi, jos Röyhkälle laulatettaisiin vielä jazzimpia melodioita? Millaiseksi Pyysalo tuottaisi Röyhkän rocklevyn? Ja kun Turmion suurherttua voisi olla hurjempikin seikkailu, millainen olisi Röyhkän ja Pyysalon avantgardistinen freejazzlevy?

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Kauko Röyhkä (virallinen) Facebook

Levyhyllyt:
Kauko Röyhkä, Severi Pyysalo & Maarit: Turmion suurherttua (Svart Records, 2017)

Lue lisää:
Kauko Röyhkän romaanit
Tien laidalla Waterloo, 157 sivua. (Weilin + Göös, 1980 | uusintapainos: Like, 2000)
Aave joka maalasi taulun, 151 sivua. (Weilin + Göös, 1982)
Oskar Koposen seikkailut, 349 sivua. (Weilin + Göös, 1985 | uusintapainos: Docendo, 2014)
Magneetti, 179 sivua. (Weilin + Göös, 1987 | uusintapainos: Docendo, 2014)
Kaksi aurinkoa, 252 sivua. (Like, 1996)
Silvia, 205 sivua. (Like, 1997)
Ocean City, 235 sivua. (Like, 1999)
Faust ja muita kertomuksia, 158 sivua. (Like, 2001)
Miss Farkku-Suomi, 303 sivua. (Like, 2003)
Henry ja minä, 176 sivua. (Like, 2004)
Avec, 291 sivua. (Like, 2006)
Job, 201 sivua. (Like, 2007)
Kesä Kannaksella, 185 sivua. (Like, 2009)
Kreikkalainen salaatti, 218 sivua. (Like, 2011)
Poika Mancini, 247 sivua. (Like, 2013)
Lapinpoika, 367 sivua. (Like, 2016)

Tietokirjoja
Röyhkä, Kauko: The Velvet Underground ja Lou Reed, 155 sivua. (Like, 2007)
Röyhkä, Kauko & Metso, Juha: Suursaari, 150 sivua. (Johnny Kniga, 2009)
Röyhkä, Kauko & Metso, Juha: Rajantakainen Karjala, 152 sivua. (Johnny Kniga, 2011)
Röyhkä, Kauko & Metso, Juha & Haapasalo, Ville: Et kuitenkaan usko… Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä, 253 sivua. (Docendo, 2013)
Röyhkä, Kauko & Metso Juha & Haapasalo, Ville: Et muuten tätäkään usko… Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä, 221 sivua. (Docendo, 2014)
Välimaa, Olga (toim.): Kauko Röyhkä – Virallinen, 323 sivua. (Like, 2014)
Röyhkä, Kauko & Alizad, Arman: Armanin maailma, 237 sivua. (Docendo, 2014)
Röyhkä, Kauko & Metso Juha & Haapasalo, Ville: Makujen matka – Georgia, 189 sivua. (Docendo, 2016)

Kauko Röyhkä & Severi Pyysalo ja Maarit Hurmerinta: Turmion suurherttua (2017).

Kauko Röyhkä & Severi Pyysalo ja Maarit Hurmerinta: Turmion suurherttua (2017).

 

Radiopuhelimet: Saastan kaipuu – ihmisyyden intensiivisin taajuus

Radiopuhelimet: Saastan kaipuu (If Society, 2016)

Radiopuhelimet: Saastan kaipuu (If Society, 2016).Kesän kohokohta oli Turun Ruissalossa järjestetty kolmas H2Ö-festivaali, ja kohokohdan kohokohta oli Radiopuhelinten keikka tunnelmallisella Suuli-lavalla. Loistava livekunto ei yllättänyt pitkän linjan bändin vaiheita seurannutta, mutta merkillistä se silti oli.

Radiopuhelimet oli aivan yhtä tehokas kuin keväällä 1994, jolloin näin sen ensi kerran. Vaikka bändi on löytänyt oman juttunsa jo varhain, se ei toista vanhoja temppujaan vaan jalostaa niitä. Vuodet kuuluvat lähinnä siinä, että yhtye hallitsee voimansa paremmin kuin koskaan.

Radiopuhelimet. 5.10.2015. Kuva: Jaani Föhr.

Radiopuhelimet. 5.10.2015. Kuva: Jaani Föhr.

Radiopuhelimet syntyi vuonna 1986 Oulussa, kun Kansanturvamusiikkikomission eli KTMK:n soittajat yhdistivät voimansa Ei!Ei-yhtyeessä laulaneen J.A. Mäen kanssa. Rockin, The Godfathersin, hardcoren, Terveiden käsien, jazzin, The Birthday Partyn, funkin ja The Stoogesin inspiroima ryhmä debytoi vuonna 1987 Bad Vugumin julkaisemalla Sinappia ja ketsuppia -ep:llä.

Kolmekymmentä vuotta ensiparkaisun jälkeen ilmestynyt Saastan kaipuu on Radiopuhelinten neljästoista albumi. Kriitikoiden ylistämä yhtye ei edelleenkään petä pientä mutta uskollista kuulijakuntaansa. Tiukan, dynaamisen ja ajankohtaisen puolituntisen aikana tekee mieli noutaa aivot narikasta, panna ne päähänsä ja palata tanssilattialle.

Instrumentaalinen Lihamaisema käynnistää Saastan kaipuun samassa hengessä kuin L.A. Blues päättää The Stoogesin Fun Housen. Se on avantgardistinen vapaudenjulistus, josta selvittyään tuntee tulleensa myrskyn puhdistamaksi. Toisin kuin edellinen albumi, akustisvoittoinen Ei kenenkään maa, Saastan kaipuu ei pyristele irti Radiopuhelinten ominaissoundista. Kitaristipari Katzin ja Jarno Mällisen risteilevä riffittely, basisti Antti Annusen ja rumpali Jyrki Raatikaisen julma svengi ja J.A. Mäen raa’sti rääkymä runous sulautuvat vaaralliseksi puhelinrockiksi sellaisissa kappaleissa kuin Mestari on poissa, Paha kuolkoon ja Kaikki nopeaa. Radiopuhelimia tyypillisimmillään edustaa myös videobiisi Harmaata.

Ennenkin Radiopuhelinten levyillä vieraillut saksofonisti Pekka Tuomi on saanut Saastan kaipuulla entistä suuremman roolin. Toinen tärkeä ulkopuolinen on taustalaulaja Dimitra Salo, jonka ääni on kivassa kontrastissa Mäen repivän tulkinnan kanssa.

Saastan kaipuu ei suinkaan ole suoraa huutoa. Fysiikan maailmoissa jorailevassa Kvanttidiskossa yhtye funkkaa napakasti, ja kauniin Tyhjyyksien välissä -kappaleen akustinen folkhelkyntä vie elämän arvoituksen äärelle. Ei kenenkään maa on uusi versio edellisen albumin nimikappaleesta ja yksi Radiopuhelinten tarttuvimmista biiseistä. Se on myös viisaasti sanoitettu kappale, jonka inhimillinen lämpö voisi sulattaa sydänjään hallaisimmaltakin aholta.

Radiopuhelinten väkivaltaisen rockin nostaa omaan luokkaansa sen lempeä, humaani pohjavire. Mäen ja Mällisen sanoitukset pohtivat elämää ja ihmistä ajavia voimia tyylillä, joka vuoroin huvittaa, vuoroin vetää vakavaksi. Kokonaisuus on hurmaava hyvän ja pahan liitto.

Radiopuhelinten raaka ajo voi olla noviisille kylmää kyytiä, mutta sisälle päästyään ei enää tahdo ulos. Eikä tarvitsekaan, sillä yhtyeen tuotanto on edelleen hyvin saatavilla. Svart Records ja If Society ovat viime aikoina julkaisseet Radiopuhelinten vanhoja albumeja vinyylillä. Saastan kaipuu on julkaistu vinyylinä, CD:nä ja kasettina.

Radiopuhelimien soidessa elämä ei tunnu yhtään helpommalta, mutta rahtusen kauniimmalta ja ymmärrettävämmältä. Sen taajuudella tuntee olevansa omiensa joukossa.

J.A. Mäki – laulu
Jarno Mällinen – kitara
Katz – kitara
Antti Annunen – bassokitara
Jyrki Raatikainen – rummut

Pekka Tuomi – saksofoni
Dimitra Salo – taustalaulu

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Radiopuhelimet kotisivu

Levyhyllyt:
Radiopuhelimet: Saastan kaipuu (LP-levy, CD-levy, kasetti. If Society, 2016).
Radiopuhelimet: Ei kenenkään maa (LP, CD. KA. If Society, 2015).
Radiopuhelimet rakastaa sinua (LP. Psychedelica Records, 2010 | CD. If Society 2010).
Radiopuhelimet: Viisi tähteä (LP. Sweetcore Records, 2007 | CD. If Society, 2007).
Radiopuhelimet: Varmaa hapuilua 1987–2002 (CD, 2006).
Radiopuhelimet Plays Kansanturvamusiikkikomissio (DVD, 2006).
Radiopuhelimet: Tänään! (CD. Hot Igloo, 2002).
Radiopuhelimet: Oulu on kaupungin nimi (CD. Bad Vugum, 2000 | 2LP. If Society, 2014).
Radiopuhelimet: Hiljaista! (CD. Bad Vugum, 1998).
KTMK: Valkenee – Koko tuotanto (CD, 1997).
Radiopuhelimet: Avaruus (LP, CD. Bad Vugum, 1997).
Radiopuhelimet: Maasäteilyä (LP, CD. Bad Vugum, 1995 | LP, KA. If Society, 2015).
Radiopuhelimet: Maalla (LP, CD. Spirit, 1993 | LP. Svart Records, 2014).
Radiopuhelimet: Jäämeri (LP, CD. Spirit, 1992 | LP. Svart Records, 2014).
Radiopuhelimet: Pian, pian (LP, CD. Spirit, 1991 | LP. Svart Records, 2012).
Radiopuhelimet: K.O. (LP, CD, KA. Spirit, 1990 | LP. Svart Records, 2012).
Radiopuhelimet: Rokkiräjähdys (LP. Euros, 1988).

Lue lisää:
Mäki, J. A.: Hermolomamatka, 95 sivua. (Helsinki: Like, 2011).
Mäki, J. A.: Kiskoja, 74 sivua. (Helsinki: Like, 2014).
Mäki, J. A.: Musta lipas, 200 sivua. (Helsinki: Like, 2016).
Mällinen, Jarno: Kieroonkasvukertomus, 200 sivua. (Helsinki: Like, 2011).
Mällinen, Jarno: Hiekkaan piirretty hirviö, 280 sivua. (Helsinki: Like, 2014).
Hurme, Juha & Mäki, J. A. (toim.) & Radiopuhelimet: Radiopuhelimet, 239 sivua. (Helsinki: Like, 2006, toinen painos 2011).

Radiopuhelimet: Saastan kaipuu (2016).

Radiopuhelimet: Saastan kaipuu (2016).

Jukka Tolonen Ramblin’ Jazz Band 1973 & KOM Quartet 1975 – Jazzlastuja Liisankadulta

Jukka Tolonen Ramblin’ Jazz Band 1973 & KOM Quartet 1975 – Jazz Liisa 03/04 (Svart Records, Yle, 2016)

JazzLiisa0304Heikki Poroilan kirjoitussarja Jazzlastuja Liisankadulta jatkuu Jukka Tolosen ja KOM Quartetin taltionneilla. Teksti on jatkoa Jazzlastujen ensimmäiseen osaan Unisono Quartet ja Taivaantemppeli 1973.

Rinnakkaisia sarjaa Poplastuista Poroila veistelee artikkeleissa Tasavallan Presidentti ja Jukka Hauru & Superkings 1973 ja Wigwam ja Taivaanvuohi 1973.

* * *

Turkulainen Svart Records on käynnistänyt äänitejulkaisuhankkeen, jolle on vaikea löytää vertailukohtaa. Kysymys on musiikista, jonka olemassaolosta varsin harva on ollut tietoinen. Yleisradion Liisankadun studiosta vuosina 1972–1977 lähetetyt konsertit taltioivat merkittävän jakson suomalaisen jazzin ja progressiivisen rockin historiaa, vaikka asiaa ei aikanaan välttämättä sellaisena ymmärretty ja koettu. Näissä konserteissa esiintyivät aikakauden keskeiset muusikot ja toisaalta talteen saatiin esityksiä kokoonpanoilta, jotka eivät koskaan julkaisseet virallisia levytyksiä.

Levyjen saatetekstitkään eivät paljasta, kuka nämä suorien radiokonserttien äänitykset ”löysi” kaikkien näiden vuosien jälkeen, mutta kunnia alkuperäisestä ideasta kuuluu muusikko ja toimittaja Erkki Lehtolalle ja toimittajille Matti Konttinen, Matti Poijärvi ja Jaakko Tahkolahti, joiden isännöimänä 34 sessiota järjestettiin ja lähetettiin. Vuodesta 1974 tuottajana toimi Jake Nyman. Muutama alkuperäisistä nauhoista on tuhoutunut, kun niitä oli käytetty ”säästösyistä” muihin tarkoituksiin, mutta nyt useimmat konsertit on mahdollista kuunnella uudelleen 2010-luvun ihmisen aistien kautta ja moderneina tallenteina.

Levyjen liitetekstit ovat kaikki englanninkielisiä, joten markkinoita uskotaan löytyvän Suomen rajojen ulkopuoleltakin. Haluan uskoa siihen myös itse, niin kovatasoista tarjontaa levyillä on. Taustatekstit ovat Juha Henrikssonin (jazz) ja Arttu Seppäsen (proge) käsialaa. Tekstit ovat asiantuntevia ja niihin on saatu hienosti mukaan muusikoiden omia muisteluksia ja tuoreita kommentteja. Niitä on niin kiinnostavaa lukea, että kerrankin olen selvästi pettynyt siihen, ettei tekstiä ole enemmän. Tuottaja Juha Nikulainen on pitänyt lankoja kokeneissa käsissään. Kaikesta huomaa, ettei asialla olla ensimmäistä kertaa. Pauli Saastamoinen on masteroinut nauhat Finnvoxin studiossa 2015 ja jälki on hienoa, neljä vuosikymmentä kuuluu lopputuloksesta pelkästään myönteisessä mielessä.

* * *

Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa varsinaisia ”levyarvosteluja”, jollaiset jätän itseäni paremmille asiantuntijoille. Haluan kuitenkin kertoa joistakin ajatuksista, joita näiden konserttien kuunteleminen noin neljä vuosikymmentä myöhemmin herättää. Olin tuolloin itse nuori aikuinen ja aktiivinen progen kuuntelija, vaikka nämä konsertit menivät kyllä aikoinaan täysin ohi korvien. Kuuntelukokemus on siksi sekä nostalginen että ajankohtainen.

1970-luvun alussa Love Records oli jo kovassa vauhdissa ja sen julkaisuohjelmaan mahtuivat ideologisesti sekä jazz että proge yhtä hyvin. Tasavallan Presidentti ja Wigwam olivat taloudellisestikin hyvin menestyneitä Loven levyttäjiä, samoin Jukka Tolonen. Sen sijaan jazz-albumien julkaiseminen oli suhteellisen verkkaista myös Lovella, vaikka taustalla häärineet Christian Schwindt ja Henrik Otto Donner epäilemättä niitäkin halusivat julkaista.

Ensimmäiset kotimaisen jazzin levytykset ilmestyivät vasta 1974 (Juhani Aaltosen Etiquette) ja 1975 (Olli Ahvenlahden Bandstand). Jatkossakin julkaisutahti oli melko harvaa, enkä ainakaan minä tiedä, oliko syynä pelkästään arveltu vähäinen myynti. Esimerkiksi Make Lievonen pääsi tekemään ja julkaisemaan oman albumin vasta vuonna 1977 (Make Lievonen), vaikka Taivaantemppelin esitysten (kaikki Lievosen sävellyksiä ja erittäin hienoja jokainen) perusteella sille olisi voinut veikata kysyntää jo paljon aikaisemmin.

JazzLiisa0304

Jukka Tolonen Ramblin’ Jazz Band – Live In Studio 1973

Huhtikuun 4. päivänä 1973 Liisankadulla esiintyi poikkeuksellisen kiinnostava tilapäinen kokoonpano eli Jukka Tolonen Ramblin’ Jazz Band, jonka kokoonpano kertoo mainiosti siitä, miten näkymätön jazz- ja progemuusikoiden raja tuohon aikaan oli, jos nyt rajasta edes voidaan puhua. Tolosen kanssa soittavat Wigwamin komppiryhmä PohjolaÖsterberg (Pekka Pohjola soittaa myös viulua!) ja Pekka Pöyryn lisäksi sooloilemassa on myös trumpetisti Mike Pohjola.

Komppia tuplaamassa ovat Heikki Virtanen ja Reiska Laine kuten jo albumilla Tolonen! Tolosen tutut sävellykset Ramblin’ ja A Warm Trip With Taija saavat hyvin jazzillista kyytiä, eikä varsinkaan jälkimmäisen alkuperäisestä ilmavasta lattaritunnelmasta ole jätetty paljon jäljelle. Sooloimprovisaatioita riittää, joten tarjolla ollut rajallinen aika saadaan kulumaan kahden sävellyksen puitteissa.

Mike Koskinen – trumpetti
Pekka Pöyry – huilu, altto- ja sopraanosaksofoni
Jukka Tolonen – akustinen kitara, sähkökitara
Pekka Pohjola – viulu, bassokitara
Heikki “Häkä” Virtanen – bassokitara
Reino “Reiska” Laine – rummut, lyömäsoittimet
Ronnie Österberg – rummut, lyömäsoittimet
Tuottaja: Yle
Juontaja: Matti Poijärvi

KOM Quartet – Live In Studio 1975

Jazz Liisojen ehkä erikoisimman kokoonpanon tarjoaa 23.4.1975 esiintynyt KOM-kvartetti. Pianisti-säveltäjä Eero Ojasen johtaman yhtyeen kitaristina toimi Tasavallan Presidentistä loikannut Jukka Hauru, bassossa oli Tapani Tamminen ja rummuissa Ari Valtonen. Liisankadulla mukana olivat myös Teatterikorkean laulunopettajana myöhemmin pitkään toiminut Eija Orpana ja näyttelijä Pertti Melasniemi, joka lähinnä kyllä vain ”laulaa”. Sävellykset ovat Ojasen ja Haurun käsialaa, eikä tässä nyt soiteta ajan poliittisen laulun nuottien mukaan, vaikka laulutapa ja Claes Anderssonin tekstit (Anderssonin ja Tommy Tabermanin suomennoksina) siihen suuntaan saattavat ajatuksia viedäkin.

Pääosa musiikista on soittajien energistä irrottelua lyhyiden puhe- ja laulujaksojen välissä. Ojasen sujuvaa ja oivaltavaa pianismia on erityisen miellyttävää kuulla näin keskeisessä roolissa, kun hän poliittisen laulun kuvioissa niin usein joutui tyytymään yksinkertaiseen säestäjän rooliin. Oivaa ajankuvaa tarjoaa KOM-kvartetin esityksen avaava Matti Konttisen lakoninen juonto. Tästä ei kuivakan asiallista perisuomalaista sisäänhuutoa enää paremmaksi saa!

Eija Orpana – laulu, viulu
Pertti Melasniemi – laulu, lyömäsoittimet
Eero Ojanen – piano, sähköpiano
Jukka Hauru – kitara
Tapani Tamminen – bassokitara
Ari Valtonen – rummut
Tuottaja: Yle
Juontaja: Matti Konttinen

Heikki Poroila

Jukka Tolonen Ramblin’ Jazz Band 1973 ja KOM Quartet 1975 julkaistiin LP-levyinä keväällä 2016, samaan aikaan kuuden muun livetaltioinnin kanssa. Rajoitetuissa värivinyylipainoksissa on liitteenä isokokoinen juliste. Edellä mainitut Jazz Liisan osat 03/04 julkaistiin myös CD-levynä Jukka Tolonen Ramblin’ Jazz Band 1973/KOM Quartet 1975.

Lue lisää:
Poroila kirjoittaa Svartin ja Ylen julkaisuista pidemmin blogissa Musiikki kuuluu kaikille, artikkelissa Lastuja Liisankadulta – Svartin kulttuuriteko Heikki Poroilan kokemana.

Gronow, Pekka & Lindfors, Jukka & Nyman, Jake: Suomi soi 3 – Ääniaalloilta parrasvaloihin, 400 sivua. (Tammi, 2005).
Kulluvaara, Jonne & Hilamaa, Heikki: Suomalainen progressivinen rock 1967–2001 – diskografia | Finnish Progressive Rock 1967–2001, 103 sivua. (Kulluvaara, Hilamaa, 2002).
Rantanen, Miska: Love Records 1966–1979 – tarina, taiteilijat, tuotanto, 303 sivua. (Schildts & Söderströms, tarkistettu 2. laitos, 2014).

Levyhyllyt:
Unisono Quartet & Taivaantemppeli: Jazzlastuja Liisankadulta 1973 – Jazz Liisa 01/02
Tasavallan Presidentti ja Jukka Hauru & Superkings 1973: Poplastuja Liisankadulta – Pop Liisa 01/02
Wigwam & Taivaanvuohi 1973: Poplastuja Liisankadulta – Pop Liisa 03/04

Erilaisten kirjalähteiden lisäksi kirjastosta kannattaa kysyä suomalaisen jazzin ja progen bokseja ja erilaisia kokoelmalevyjä. Useimmissa on mukana hyvin toimitettua musiikkihistoriaa.

Muista boksit ja kokoelmat:
Anna mulle lovee – 79 rockia vuosilta 1967–79. 4CD ja 47-sivuinen liitevihko. (Love Records/Siboney, 1994. Uudet painokset 2005 ja 2010).
Donner, Henrik Otto: Parhaita ottoja. 2CD + tekstiliite. (Siboney, 2009).
Laipio, Matti: Eteenpäin! – Suomi Jazz 1960–1975. 3CD + tekstillite.
Love Proge – Love Recordsin proge-klassikot 1968–1979. 2CD ja liitevihko. (Siboney, 1996).
Love Proge 2. 2CD ja 12-sivuinen liitevihko. (Siboney, 1998).
Love Records – Kaikki singlet 1. 6CD ja 16-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 2. 6CD ja 20-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 3. 6CD ja 24-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 4. 6CD ja 20-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 5. 6CD ja 24-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).

Svart Records kotisivu

Tuomas Pelttari, toim.

 

Unisono Quartet & Taivaantemppeli – Jazzlastuja Liisankadulta 1973

Unisono Quartet & Taivaantemppeli 1973 – Jazz Liisa 01/02 (Svart Records, Yle, 2016)

Turkulainen Svart Records on käynnistänyt äänitejulkaisuhankkeen, jolle on vaikea löytää vertailukohtaa. Kysymys on musiikista, jonka olemassaolosta varsin harva on ollut tietoinen. Yleisradion Liisankadun studiosta vuosina 1972–1977 lähetetyt konsertit taltioivat merkittävän jakson suomalaisen jazzin ja progressiivisen rockin historiaa, vaikka asiaa ei aikanaan välttämättä sellaisena ymmärretty ja koettu. Näissä konserteissa esiintyivät aikakauden keskeiset muusikot ja toisaalta talteen saatiin esityksiä kokoonpanoilta, jotka eivät koskaan julkaisseet virallisia levytyksiä.

Levyjen saatetekstitkään eivät paljasta, kuka nämä suorien radiokonserttien äänitykset ”löysi” kaikkien näiden vuosien jälkeen, mutta kunnia alkuperäisestä ideasta kuuluu muusikko ja toimittaja Erkki Lehtolalle ja toimittajille Matti Konttinen, Matti Poijärvi ja Jaakko Tahkolahti, joiden isännöimänä 34 sessiota järjestettiin ja lähetettiin. Vuodesta 1974 tuottajana toimi Jake Nyman. Muutama alkuperäisistä nauhoista on tuhoutunut, kun niitä oli käytetty ”säästösyistä” muihin tarkoituksiin, mutta nyt useimmat konsertit on mahdollista kuunnella uudelleen 2010-luvun ihmisen aistien kautta ja moderneina tallenteina.

Levyjen liitetekstit ovat kaikki englanninkielisiä, joten markkinoita uskotaan löytyvän Suomen rajojen ulkopuoleltakin. Haluan uskoa siihen myös itse, niin kovatasoista tarjontaa levyillä on. Taustatekstit ovat Juha Henrikssonin (jazz) ja Arttu Seppäsen (proge) käsialaa. Tekstit ovat asiantuntevia ja niihin on saatu hienosti mukaan muusikoiden omia muisteluksia ja tuoreita kommentteja. Niitä on niin kiinnostavaa lukea, että kerrankin olen selvästi pettynyt siihen, ettei tekstiä ole enemmän. Tuottaja Juha Nikulainen on pitänyt lankoja kokeneissa käsissään. Kaikesta huomaa, ettei asialla olla ensimmäistä kertaa. Pauli Saastamoinen on masteroinut nauhat Finnvoxin studiossa 2015 ja jälki on hienoa, neljä vuosikymmentä kuuluu lopputuloksesta pelkästään myönteisessä mielessä.

* * *

Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa varsinaisia ”levyarvosteluja”, jollaiset jätän itseäni paremmille asiantuntijoille. Haluan kuitenkin kertoa joistakin ajatuksista, joita näiden konserttien kuunteleminen noin neljä vuosikymmentä myöhemmin herättää. Olin tuolloin itse nuori aikuinen ja aktiivinen progen kuuntelija, vaikka nämä konsertit menivät kyllä aikoinaan täysin ohi korvien. Kuuntelukokemus on siksi sekä nostalginen että ajankohtainen.

1970-luvun alussa Love Records oli jo kovassa vauhdissa ja sen julkaisuohjelmaan mahtuivat ideologisesti sekä jazz että proge yhtä hyvin. Tasavallan Presidentti ja Wigwam olivat taloudellisestikin hyvin menestyneitä Loven levyttäjiä, samoin Jukka Tolonen. Sen sijaan jazz-albumien julkaiseminen oli suhteellisen verkkaista myös Lovella, vaikka taustalla häärineet Christian Schwindt ja Henrik Otto Donner epäilemättä niitäkin halusivat julkaista.

Ensimmäiset kotimaisen jazzin levytykset ilmestyivät vasta 1974 (Juhani Aaltosen Etiquette) ja 1975 (Olli Ahvenlahden Bandstand). Jatkossakin julkaisutahti oli melko harvaa, enkä ainakaan minä tiedä, oliko syynä pelkästään arveltu vähäinen myynti. Esimerkiksi Make Lievonen pääsi tekemään ja julkaisemaan oman albumin vasta vuonna 1977 (Make Lievonen), vaikka Taivaantemppelin esitysten (kaikki Lievosen sävellyksiä ja erittäin hienoja jokainen) perusteella sille olisi voinut veikata kysyntää jo paljon aikaisemmin.

Unisono Quartet & Taivaantemppeli – Jazzlastuja Liisankadulta 1973.

Unisono Quartet – Live In Studio 1973

Levysarjan aloittava Unisono Quartet esiintyi Liisankadulla 26.9.1973. Vaikka kokoonpanossa on kolme samaa muusikkoa kuin vuonna 1975 julkaistulla albumilla Unisono, musiikki kuulostaa aluksi vähemmän omaperäiseltä, Paroni Paakkunaisen sopraano epävireiseltä ja Olli Ahvenlahden sävelsuoni löysemmin sykkivältä.

Vähän tylsän aloituksen (Long tandem) jälkeen taso kuitenkin nousee ja pelkästään omaa musiikkiaan esittävä kokoonpano alkaa lunastaa julkaistun albumin synnyttämiä odotuksia ja kuullaan jopa Reiska Laineen rumpusoolo (Paakkunaisen sävellyksessä Totuuden aarreaitta). Setin viimeisenä kuultava Make Lievosen sävellys Incarnation on vahva kokonaisuus ja johdattelee kuin itsestään sarjan kakkoskonserttiin.

Paroni Paakkunainen – sopraano-, altto- ja baritonisaksofoni, huilu
Olli Ahvenlahti – piano, Fender Rhodes sähköpiano
Make Lievonen – bassokitara
Reino “Reiska” Laine – rummut
Tuottaja: Yle
Juontaja: Matti Poijärvi

Taivaantemppeli – Live In Studio 1973

Lievosen johtama Taivaantemppeli on niitä kokoonpanoja, jotka eivät koskaan levyttäneet mitään virallisesti, joten 21.1.1973 taltioitu konserttiesiintyminen on sitäkin arvokkaampi. Osa Liisankadulla soittaneista muusikoista oli kokeneita, tunnettuja ja arvostettuja ammattilaisia. Eivät kuitenkaan kaikki, ja tämä tekee näistä kuuntelukokemuksista erityisen kiinnostavia. Esimerkiksi Pekka Rechardt liittyi vasta seuraavana vuonna Wigwamin riveihin ja tuli sitä kautta tutuksi laajemmalle yleisölle. Soitto kuitenkin on jo kypsää tavaraa ja voi arvata, että se kelpasi työnäytteenä myös Wigwamin kitaristinpaikkaa täytettäessä.

Toinen huonommin tunnettu nimi on huilisti Matti Jakola, joka on yhtyeen ainoa puhallinsoittaja. Ahvenlahti on mukana nytkin ja vahvaa lyömäsoitinosastoa edustavat Upi Sorvali ja Tapani ”Nappi” Ikonen. Setin kaksi ensimmäistä jaksoa antavat lähinnä kaikille mahdollisuuden näyttää soittajankykynsä, mutta setin päättävä Lisa on sävellyksenäkin vaikuttava saavutus, ehkä jopa lähempänä mietiskelevää progea kuin fuusiojazzia.

Matti Jakola – huilu
Olli Ahvenlahti – piano, Fender Rhodes sähköpiano
Pekka Rechardt – sähköpiano
Make Lievonen – bassokitara
Upi Sorvali – rummut
Tapani “Nappi” Ikonen – kongat, lyömäsoittimet
Tuottaja: Yle
Juontaja: Matti Poijärvi

Heikki Poroila

Unisono Quartet 1973 ja Taivaantemppeli 1973 julkaistiin LP-levyinä keväällä 2016, samaan aikaan kuuden muun livetaltioinnin kanssa. Rajoitetuissa värivinyylipainoksissa on liitteenä isokokoinen juliste. Edellä mainitut Jazz Liisan osat 01/02 julkaistiin myös CD-levynä Unisono Quartet/Taivaantemppeli 1973.

Lue lisää:
Poroila
kirjoittaa Svartin ja Ylen julkaisuista pidemmin blogissa Musiikki kuuluu kaikille, artikkelissa Lastuja Liisankadulta – Svartin kulttuuriteko Heikki Poroilan kokemana.

Gronow, Pekka & Lindfors, Jukka & Nyman, Jake: Suomi soi 3 – Ääniaalloilta parrasvaloihin, 400 sivua. (Tammi, 2005).
Kulluvaara, Jonne & Hilamaa, Heikki: Suomalainen progressivinen rock 1967–2001 – diskografia | Finnish Progressive Rock 1967–2001, 103 sivua. (Kulluvaara, Hilamaa, 2002).
Rantanen, Miska: Love Records 1966–1979 – tarina, taiteilijat, tuotanto, 303 sivua. (Schildts & Söderströms, tarkistettu 2. laitos, 2014).

Levyhyllyt:
Jukka Tolonen Ramblin’ Jazz Band 1973 ja KOM Quartet 1975: Jazzlastuja Liisankadulta – Jazz Liisa 03/04
Tasavallan Presidentti ja Jukka Hauru & Superkings 1973: Poplastuja Liisankadulta – Pop Liisa 01/02
Wigwam & Taivaanvuohi 1973: Poplastuja Liisankadulta – Pop Liisa 03/04

Erilaisten kirjalähteiden lisäksi kirjastosta kannattaa kysyä suomalaisen jazzin ja progen bokseja ja erilaisia kokoelmalevyjä. Useimmissa on mukana hyvin toimitettua musiikkihistoriaa.

Muista boksit ja kokoelmat:
Anna mulle lovee – 79 rockia vuosilta 1967–79. 4CD ja 47-sivuinen liitevihko. (Love Records/Siboney, 1994. Uudet painokset 2005 ja 2010).
Donner
, Henrik Otto: Parhaita ottoja. 2CD + tekstiliite. (Siboney, 2009).
Laipio
, Matti: Eteenpäin! – Suomi Jazz 1960–1975. 3CD + tekstillite.
Love Proge – Love Recordsin proge-klassikot 1968–1979. 2CD ja liitevihko. (Siboney, 1996).
Love Proge 2
. 2CD ja 12-sivuinen liitevihko. (Siboney, 1998).
Love Records – Kaikki singlet 1. 6CD ja 16-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 2. 6CD ja 20-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 3. 6CD ja 24-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 4. 6CD ja 20-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 5. 6CD ja 24-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).

Svart Records kotisivu

Tuomas Pelttari, toim.

David Bowie: ★ Blackstar – jazzia ja rockia moderneimmillaan

David Bowie: ★ Blackstar (ISO Records, 2016)

David Bowie: Blackstar (2016).Rockikoni ja laulaja-lauluntekijä David Bowie (s. 1947) palasi 2010-luvulla ilahduttavasti takaisin aktiiviseen musiikintekoon. Kymmenen vuoden tauko albumijulkaisuissa katkesi vuonna 2013 levyyn The Next Day. Maailmaa ravisutti visusti salassa pidetty paluusingle Where Are We Now? Singleä seurannut albumi on kelpo rocklevy, mutta vuonna 2016 Bowie jatkaa astetta komeammin. Yhdessä Tony Viscontin kanssa tuotettu ja Bowien 69-vuotissyntymäpäivänä julkaistu ★ on mestariteos.

Vain seitsemän raitaa sisältävällä levyllä Bowie on aiempaa haavoittuvampi. Keskellä kaikkea korostuu tarve tehdä jotain uutta, olla vapaa kaihtamatta riskejä. Lyhyempi mitta tuntuu oikealta, sillä se korostaa artistin vision yhtenäisyyttä. Se näyttää, mitä on hallita musiikin ja albumimitan muoto aukottomasti. The Next Day osoitti Bowien lauluntekokyvyn säilyneen, mutta Blackstar kulkee eteenpäin kiinnostavammin. Blackstar väräjää erityistä energiaa.

Bowien hallussa on yhtä lailla ilmiömäisen jazzyhtyeen sävyt kuin maailmanlopulta tuntuva eeppinen rock ja mukaan juurtuva fuusiomainen genrehyppely. Ensimmäinen merkki huippuvireestä saatiin liki kymmenminuuttisella singleraidalla Blackstar, jonka alienmaista tunnelmaa kuullaan TV-sarjan The Last Panthers tunnuksena.

Nimikappaleella Bowien jäätävä falsetti liikkuu synteettisessä kuvastossa. Raidan puolivälissä biisi siirtyy rockmuottiin kuin itsestään. Uhkaavuus säilyy läpi kokonaisuuden.

A-puolen päättävä verkkaisen hypnoottinen Lazarus on yhdistelmä Bowien 70-lukulaisempaa otetta ja 2010-luvun indiesoundia. Softisti lätkähtelevä pitkä biisi nojaa Bowien äänen väreihin ja Donny McCaslinin liukuvaan saksofoniin. Lazarus on osa samannimistä näytelmäteosta, jonka Bowie kirjoitti yhdessä Enda Walshin kanssa. New Yorkissa esitettävän Off-Broadway -tuotannon tähtenä on HBO:n TV-sarjassa Dexteriä näytellyt Michael C. Hall. Tarina perustuu romaaniin The Man Who Fell To Earth, jonka elokuvaproduktion pääosan Bowie teki 70-luvun puolivälissä.

Sue (Or In A Season Of Crime), kääntöpuolellaan ‘Tis A Pity She Was A Whore, julkaistiin singlenä loppuvuodesta 2014. Suen poikkeuksellisen juhlava jazzilotulitus nousi yhdeksi Bowien 2000-luvun ajan klassikoista, varsinkin pidempänä big band -versiona. Blackstar esittelee raidoista rokkaavammat otot. Suen albumiversiota kantaa jazzintensiteetin rinnalla vaarallisen maukas kitarariffi. Rocksärmä lisää biisin apokalyptista draamaa entisestään. Alun perin Black Tie White Noisen täytebiisiltä tuntunut ‘Tis A Pity… nousee akustisena albumiversiona aivan uuteen eloon.

Girl Loves Me tuo lisää painostavaa tunnelmaa, ja The Next Dayn huippukohta If You Can See Me saa moodiinsa sopivan rinnakkaisteoksen. Molempia vie eteenpäin kohtalon koura ja voimakkaasti virtaavavat perkussiot. Rumpalit Zachary Alford ja uudella levyllä soittava Mark Guiliana ovat loistavia. Päätösraita I Can’t Give Everything Away vie elokuvien tunnussävelten kaltaiseen tunnelmaan. Muistuma Bowien singlestä Absolute Beginners mielessä Blackstar päättyy lohdulliseen optimismiin.

David Bowie – laulu, akustinen kitara
Tim Lefebre – bassokitara
Mark Guiliana – rummut
Ben Monder – kitara
Jason Lindner – piano, urut, kosketinsoittimet
Donny McCaslin – saksofoni, huilu, puupuhaltimet
Tuottajat: David Bowie ja Tony Visconti

★ julkaistiin LP- ja CD-painoksina tammikuun 8. päivänä 2016. Albumi nousi listaykköseksi useissa maissa. Blackstar toi Bowien Yhdysvaltojen Billboard-albumilistan ykkössijalle ensimmäistä kertaa. Myös Suomessa ★ nousi listakärkeen (vko 2/2016).

Lue lisää:
MOJO
: Toimitus suosittelee tuottaja Tony Viscontin haastattelua MOJO-lehdessä (tammikuu 2016, issue 266). Visconti kertoo avoimesti ★:n tekemisen vaiheista. Samassa numerossa on myös laaja artikkeli vuoden 1980 Bowie-albumista Scary Monsters (And Super Creeps).

David Bowie kotisivu
New York Theatre Workshop kotisivu

Tuomas Pelttari

David Bowie: Blackstar (2016).

David Bowie: Blackstar (2016).