Robert Plant: Carry Fire – näin luodaan vanhasta uutta

Carry Fire (Nonesuch, 2017)

Robert Plant: Carry Fire (2017).Kaikki vanhenevat, vain osa arvokkaasti. Viime vuonna ilmestynyt Carry Fire on Robert Plantin yhdestoista sooloalbumi ja kuuluu hänen tuotantonsa kirkkaimpaan kärkeen. Kun tietää Led Zeppelin -legendan täyttävän elokuussa seitsemänkymmentä vuotta, levyä kuunnellessaan voi ynnäillä itsekseen, kuinka ikääntyminen käy Plantilta. Kyllä, todella arvokkaasti.

Plantin musiikilliset vaikutteet tulevat yhä sieltä mistä Zep-vuosinakin, kaukaa menneisyydestä, maailmanmusiikista eli eri kulttuurien folkista, amerikkalaisesta bluesista ja rock’n’rollista sekä bluesin afrikkalaisilta juurilta. Siltikään Carry Fire ei kuulosta vanhan perään haikailevalta retrolevyltä.

Suvereenissa The Sensational Shape Shifters -yhtyeessä on samankaltaista ajattomuutta, dynaamisuutta ja venymiskykyä kuin Nick Caven The Bad Seedsissä, vaikka bändien sointi erilainen onkin. Kokoonpano on osin sama kuin Plantin aikaisempi yhtye Strange Sensation, ja pitkä yhteinen historia todellakin kuuluu. The Sensational Shape Shifters osaa luoda transsinkaltaisia tunnelmia usein hyvin minimalistisella ja vahvasti rytmisellä soitolla – tämä albumi kuulostaisi kiinnostavalta ilman Plantin ääntäkin. Carry Fire on tuotettu niin tyylitajuisesti, etteivät maustemaisesti pilkahtelevat triphopahtavat sounditkaan törrötä tuskaisesti tiellä kipeän peukalon lailla.

Plantin ja Shape Shiftersin edellinen albumi Lullaby And… The Seaseless Roar (2014) oli omalla laillaan yhtä tyylikäs ja kosiskelematon teos kuin Carry Fire, mutta kelttivaikutteissaan koleampi. Carry Firella ilmanala on lämmin, välillä jopa polttava kuin aavikko. Länsimaalaisesta jännittävimmältä kuulostavat Lähi-itään viittaavat jousisovitukset sekä Pohjois-Afrikassa ja Lounais-Aasiassa käytetyillä bendir-rummuilla, afrikkalaisilla djembe-rummuilla ja arabikulttuurin oud-kielisoittimilla soitetut osuudet.

Plant ei pyri etääntymään omasta historiastaan vaan etenemään sen oppeihin tukeutuen. Season’s Song ja svengaava The May Queen muistuttavat Led Zeppelinistä, hänen olennaisesta merkityksestään sille, ja ennen muuta siitä, ettei kiharatukkaisella laulajamiehellä ole tarvetta unohtaa Zeppelin-vuosiaan sen enempää kuin palatakaan niihin. Kama on yhä sitä samaa, mutta sitä ei edelleenkään tehdä menneisyyden vaan tulevaisuuden vuoksi.

Carry Firella lähimpänä perinteistä rockia ovat tömistelevät New World…, Bones of Saints ja Carving Up the World Again… A Wall and Not a Fence, mutta nekin on toteutettu luovasti, groovea korostaen ja mahtailematta. Levyllä on useita kappaleita, joiden äärelle tulee palattua – esimerkiksi 2010-luvun molliblues Keep It Hid, arabifolkista ammentava kipinöivä nimibiisi ja hauras A Way With Words. Levyn ainoa lainakappale on rockabillymuusikko Ersel Hickeyn kuusikymmentä vuotta sitten kirjoittama Bluebirds Over the Mountain, jonka eeppisyyttä tavoittelevalla modernilla sovituksella vierailee Pretenders-ikoni Chrissie Hynde.

Plantin kohdalla muistetaan usein mainita, ettei hänen äänensä enää nouse Led Zeppelin -vuosien korkeuksiin. Sitä on paha Carry Firen perusteella sanoa, koska levy ei sisällä mitään kurkku lahkeessa kiekumiseen viittaavaakaan. Plant laulaa tyylikkäämmin kuin kaksikymppisenä testosteronia tihkuvana kultaisena rockjumalana.

Robert Plantin asiat ovat hyvin. Hän ei ole mikään liian pieniin farkkuihin ja tyhmiin säleikkölaseihin sonnustautunut epätoivoinen reliikki etsimässä paikkaansa tästä ajasta sen enempää kuin kulahtanut nostalgia-aktikaan. Hän on näkemyksellinen artisti, joka pystyy luomaan vanhoista vaikutteistaan jotakin sellaista uutta, jolla on taiteellista arvoa ja joka tulee häneltä luontevasti.

Carry Fire vastaa siihen, miksi Robert Plant vastustaa Led Zeppelinin paluukiertuetta, josta hänelle maksettaisiin suunnattomia summia. Siksi, että hänellä on tärkeämpääkin tekemistä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

The Sensational Shape Shifters
Robert Plant – laulu
Justin Adams – kitara
John Baggott – kosketinsoittimet
Billy Fuller – bassokitara
Redi Hasa – sello
Seth Lakeman – viulu
Dave Smith – rummut
Liam “Skin” Tyson – kitara

Hae Carry Fire kirjastosta!

Hae Carry Fire kirjastosta!

Hae Carry Fire kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Robert Plantin levytyksiä Led Zeppelinin jälkeen
Pictures At Eleven (1982)
The Principle Of Moments (1983)
The Honeydrippers: Volume One (1984)
Shaken ’N’ Stirred (1985)
Now And Zen (1987)
Manic Nirvana (1990)
Fate Of Nations (1993)
No Quarter – Jimmy Page And Robert Plant Unledded (1994, levytetty Jimmy Pagen kanssa)
Walking Into Clarksdale (1998, levytetty Jimmy Pagen kanssa)
Dreamland (2002)
Mighty Rearranger (2005)
Raising Sand (levytetty Alison Kraussin kanssa, 2008)
Band Of Joy (2010)
Lullaby And… The Ceaseless Roar (2014)
Carry Fire (2017)

Led Zeppelin | studio- ja livealbumit
Led Zeppelin (Atlantic, 1969)
Led Zeppelin II (1969)
Led Zeppelin III (1970)
Led Zeppelin IV (1971)
Houses Of The Holy (1973)
Physical Graffiti (Swan Song, 1975)
Presence (1976)
The Soundtrack From The Film The Song Remains The Same (1976)
In Through The Out Door (1979)
Coda (1982)
BBC Sessions (1997)
How The West Was Won (2003)
Celebration Day (2012)

Lue lisää:
Daniels, Neil (Anna Korolainen, kääntäjä): Robert Plant – Led Zeppelin & soolovuodet, 313 sivua. Minerva 2013.
Rees, Paul (Jonna Joskitt-Pöyry & Juha Arola, kääntäjät): Robert Plant – elämä, 362 sivua. Like 2014.

Robert Plant: Carry Fire (2017).

Robert Plant: Carry Fire (2017).

The The: Mind Bomb – politiikkaa ja henkilökohtaisuuksia

Mind Bomb (Epic/Some Bizarre, 1989)

The The: Mind Bomb (1989).Ei pitäisi antaa ulkonäön hämätä. Kansitaiteen perusteella en olisi ikinä pannut The Then Mind Bombia soimaan. Sen takakannessa on niin paksusti alleviivattua symboliikkaa (kiväärinpistimellä teurastettu rauhankyyhky), että rintaan pistää. Etukansi taas on tavallaan mieleenpainuva, mutta koomisen koruton artistin muotokuva ei houkuttele tutustumaan.

Siitä huolimatta Mind Bombista tuli nopeasti yksi lempialbumeistani. Oppaaksi tarvittiin amerikkalainen vaihto-oppilas: Armageddon Days Are Here (Again):iin ja The Beat(en) Generationiin ihastunut jenkkiystävä kiinnitti huomioni vakavan sanomallisuuden ja kuplettimaisen tunnelman herkulliseen ristiriitaan, ja niin laulaja-lauluntekijä Matt Johnsonin nerous alkoi tihkua päälleni rumien kuvien raoista. Johnsonilla oli korvaa mukaansatempaavan ja teatraalisen popmusiikin säveltämiselle, ja elämän suuria kysymyksiä runollisesti pohdiskelevien sanoitusten sahalaitainen ihmiskuntakritiikki teki hänen kappaleistaan suorastaan profeetallisia.

Heti avausraita Good Morning Beautiful, joka venyy nautittavasti viipyillen yli seitsemän minuutin mittaiseksi, tekee selväksi, että Mind Bomb sisältää suuria asioita.

Matt Johnsonille Mind Bomb oli käänteentekevä albumi parissakin eri mielessä. Ensinnäkin hän käänsi sillä katseensa kansallisesta globaaliin. The Then edellinen albumi Infected (1986) oli maalannut kriittistä ajankuvaa 1980-luvun puolivälin Iso-Britanniasta. Mind Bombilla Johnson pureutui laajempiin teemoihin – ihmisyyteen, jumaluuteen, maailmanuskontoihin, kansainväliseen politiikkaan ja kaikkeen siihen epäoikeudenmukaiseen ja tuhoisaan, mitä noita palikoita yhdistelemällä voi ja halutaan saada aikaan. Poliittisimmissa kappaleissaan Mind Bomb ennakoi 1990-luvun ja vielä 2000-luvunkin konflikteja hyvin tarkkanäköisesti (mikä toki ei varsinaisia ennustajanlahjoja vaatinut, jos oli yhtään perehtynyt lännen ja Lähi-idän suhteisiin 1980-luvulla).

Toinen käänne tapahtui The Then olemuksessa. Mind Bombilla Johnsonin sessiomuusikoiden kanssa rakentamasta hankkeesta tuli bändi, siis perinteinen kvartettikokoonpano. Johnsonin jälkeen sen musiikillisesti merkittävin jäsen oli The Smithsissä tunnetuksi tullut kitaristi Johnny Marr, jonka tyylitajuinen soitto kirjoi Johnsonin biiseihin kiinnostavaa ja vaihtelevaa tekstuuria. Rumpali David Palmer ja basisti James Eller jäivät suurmiesten varjoon, mutta rakensivat siellä napakalla pohjatyöllään perustan, jonka päällä Marrin ja Johnsonin oli helppo loistaa.

Sessiomuusikoitakin studioon toki kutsuttiin melkein parikymmentä, joukossaan Paul McCartney -yhteyksistään tunnettu Paul ”Wix” Wickens ja muun muassa Dire Straitsissa pitkään soittanut saksofonisti Chris White. Mark Felthamin raaka huuliharpunsoitto oli merkittävä osa levyn dynaamista soundia. Mind Bombin tunnetuin vierailija on laulaja Sinéad O’Connor, joka duetoi Johnsonin kanssa kauniin Kingdom Of Rainin. Vaikka kahdeksankymmentäluvulla on tuotettu Mind Bombia ajattomammaltakin kuulostavia levyjä, laulajien sielukkaat äänet pelastavat paljon.

Kuten Kingdom Of Rain osoittaa, poliittisuus oli vain yksi Mind Bombin ilmeistä. Johnson kirjoitti myös niistä, joiden oli kyettävä elämään ja rakastamaan Armageddon Days Are Here (Again):in esittelemän raa’an ja hallitsemattoman maailmanmenon pyörteissä. Hän kirjoitti himon, ikävän ja yksinäisyyden kanssa kamppailevista ihmiskohtaloista, joita yhdisti kaipuu päästä yhteyteen toistensa mutta myös jonkin elämäänsä ja rakkautta suuremman kanssa. Sanoitusten mietteliäs, älyllinen, julistava ja runollinen tyyli nosti ihmissuhteen alkamisesta tai päätymisestä kertovan biisin keskinkertaisten lemmenluritusten yläpuolelle.

The The lopetti toimintansa 2000-luvun alkupuolella kuuden albumin ja kokoelmalevyn jälkeen. Radiotöihin ja elokuvamusiikin säveltämiseen keskittynyt Johnson yllätti vanhat faninsa vuonna 2017 julkaisemalla ensimmäisen uuden The The -biisin viiteentoista vuoteen. Johnny Marrin kanssa tehty We Can’t Stop What’s Coming ilmestyi Johnsonin omalla levymerkillä Cineolalla. Se soi Johanna St Michaelsin viime vuonna valmistuneessa The Inertia Variations -dokumentissa, joka kertoo Johnsonista ja The The -yhtyeestä.

Uuden biisin nimi saattaa vielä osoittautua enteelliseksi: muutama kuukausi sitten Matt Johnson kertoi suunnittelevansa uuden bändin perustamista ja uuden musiikin julkaisemista vielä vuoden 2018 puolella.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

The The kotisivu

Hae Mind Bomb kirjastosta!

Hae Mind Bomb kirjastosta!

Hae Mind Bomb kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Matt Johnson

Burning Blue Soul
(4AD, 1981 | CD-uusintajulkaisu 1993)

The The
Soul Mining
(1983)
Infected (1986)
Mind Bomb (1989)
Dusk (1993)
Hanky Panky (1995)
NakedSelf (2000)
45 RPM – The Singles Of The The (2002)

Lue lisää:
Marr, Johnny: Set The Boy Free – The Autobiography, 453 sivua. (Century, 2016).
Marr, Johnny: Set The Boy Free – Omaelämäkerta, 480 sivua. (Like, 2017).

The The: Mind Bomb (1989).

The The: Mind Bomb (1989).

Nick Drake – lauluja suljettujen ovien takaa

Joskus onnellinen loppu koittaa vasta surullisen lopun jälkeen

Nick Drake: Five Leaves Left (1969).Tanworth-in-Arden on pieni kylä vähän matkaa Birminghamista kaakkoon. Siellä seisoo vanha kivitalo nimeltä Far Leys. Sen seinään kiinnitettiin tänä kesänä sininen kyltti, perinteinen ”Blue Plaque”, jollaisella Britanniassa osoitetaan kunnioitusta merkittäville ihmisille. Kyltissä lukee ”Nicholas Rodney ’Nick’ Drake, 1948–1974, laulaja/lauluntekijä/runoilija, varttui tässä talossa.”

Nick Drake ei taatusti olisi ikinä uskonut, ettei häntä ja hänen musiikkiaan sittenkään ole unohdettu.

Drake koki klassisen taiteilijankohtalon: häntä alettiin arvostaa vasta, kun oli liian myöhäistä, kun hän oli jo mennyt. Drake kuoli 26-vuotiaana varmana siitä, että oli epäonnistunut kaikessa. Hän teki kolme albumia, joiden myynti jäi aikoinaan olemattomaksi, ja vietti lyhyen elämänsä viimeiset vuodet isänsä ja äitinsä hoivissa.

Black Eyed Dog Draken viimeistä studiosessioista vuodelta 1974:

Nick Draken kuolemasta oli kulunut muutama vuosi, kun hänen musiikkinsa nousi kulttisuosioon. Tuhoon tuomitun nuoren runoilijan romanttistraagisella tarinalla oli tietenkin osuutta asiaan, mutta niin oli musiikillakin. Kiehtova, surullinen hahmo kirjoitti maagisen kauniita kappaleita ja lauloi lämpimän melankolisella äänellään lyriikoita, joiden oikeita tulkintoja voi vain arvailla. Jälkikäteen havaittiin sekin, että Drake oli huomattavan taitava kitaristi, jonka erikoiset viritykset ja oikean käden näppäilytekniikka hämmentävät jälkipolvia.

Nick Drake opetteli soittamaan kitaraa ja tekemään omia kappaleita opiskeluvuosinaan. Hän oli teini-ikäisenä lupaava kilpaurheilija, mutta musiikki meni nopeasti kaiken muun edelle. Vuonna 1968 vielä tuntematon Drake esiintyi Lontoossa, kun folkyhtye Fairport Conventionin Ashley Hutchins sattui paikalle ja innostui kuulemastaan. Hutchins suositteli Drakea tuottaja Joe Boydille, jonka Witchseason-yhtiö teki yhteistyötä Chris Blackwellin levy-yhtiön Islandin kanssa. Allekirjoitettuaan sopimukset Witchseasonin ja Islandin kanssa Drake alkoi valmistella ensimmäistä albumiaan levy-yhtiön maksaman viikkorahan turvin.

Debyyttialbumi Five Leaves Left tehtiin Lontoossa verkkaiseen tahtiin: äänitykset alkoivat heinäkuussa 1968 ja albumi ilmestyi syyskuussa 1969. Draken ehdotuksesta sovitukset teki hänen ystävänsä Robert Kirby, joka ei ollut ennen tehnyt mitään ammattimaista musiikin saralla. Riskaabeli valinta osoittautui toimivaksi. Draken jokaisella albumilla oli oma luonteensa, ja Five Leaves Leftillä sen loivat juuri Kirbyn pastoraaliset jousisovitukset.

Way To Blue albumilta Five Leaves Left:

Kypsä ensialbumi sai kriitikoilta suopean vastaanoton, mutta lupaava lähtö tyssäsi yllättäen artistin ongelmiin. Aiemmin Drake oli esittänyt laulujaan jokseenkin vapautuneesti, mutta kun tuli aika lähteä tukemaan Five Leaves Leftiä keikoilla, hän ei enää kyennytkään olemaan lavalla. Esiintyjän olo oli niin silminnähden epämukava, että konsertit olivat vaivaannuttavia kaikille osapuolille. Siinä ei ollut kyse pelkästä esiintymisjännityksestä vaan jostakin paljon vakavammasta. Drake ei enää pystynyt olemaan normaalissa vuorovaikutuksessa edes läheistensä kanssa, ja ventovieraan yleisön kanssa se oli täysin mahdotonta.

Nick Draken mieli alkoi sulkeutua silloin, kun hän työsti Five Leaves Leftin materiaalia Lontoossa. Hän oli aiemmin ollut hiljaisenpuoleinen mutta sosiaalinen nuorukainen, mutta jostakin syystä hänen oli yhä vaikeampaa päästää ihmisiä lähelleen. Drakella oli kyllä ystäviä, mutta hän saattoi olla päiväkausia heidän seurassaan sanomatta sanaakaan. Ikkunasta kurkkineet kaverit huomasivat, että vaikka oveen koputti, Nick ei välttämättä avannut, vaan istui nojatuolissaan hievahtamatta ja tuijotti eteensä. Ovia sulkeutui elämän kaikilla alueilla: Drake oli pitkä ja komea mies, jolla ei ollut rakkaussuhteita. Yhteys hänen ja muun maailman välillä katkeili.

Vaikka Nick Drake osoittautui odotettua hankalammin myytäväksi artistiksi, Island uskoi hänen mahdollisuuksiinsa. Toinen albumi Bryter Layter tehtiin samalla työryhmällä kuin ensimmäinenkin (tuottajana oli Boyd, sovittajana Kirby ja äänittäjänä John Wood) mutta musiikki muokattiin toisenlaiseksi kuin Five Leaves Leftillä. Kaikki perustui yhä Draken folkin, bluesin ja jazzin perinteestä nouseviin biiseihin, mutta niitä ei enää väritetty kamarimusiikin ja klassisen sävyillä. Bryter Layterille hahmottui sähköisempi, jazzimpi ja urbaanimpi tekstuuri. Nick Draken henkilökohtaisten ja vaikeaselkoisten laulujen soidessa tuntuu oudolta puhua popmusiikista, mutta Bryter Layter oli hänen albumeistaan helpoimmin lähestyttävä ja eniten ajassa kiinni.

Northern Sky albumilta Bryter Layter:

Toisenlaisesta tulokulmasta huolimatta Bryter Layter ilmestyi ja katosi yhtä vähin äänin kuin Five Leaves Left. Drake oli satsannut uuteen musiikkiinsa paljon, mutta se ei yksin riittänyt tuomaan näkyvyyttä. Ammattiura edellytti Drakelta suorituksia, joihin hänellä ei ollut voimia. Muut artistit rakensivat menestystä tekemällä kiertueita ja antamalla haastatteluja, mutta Drakesta ei ollut sellaiseen. Hän soitti koko urallaan vain kourallisen keikkoja ja antoi vain yhden haastattelun, ja senkään aikana hän ei saanut sanotuksi juuri mitään.

Drake ei koskaan puhunut tunteistaan tai ajatuksistaan, mutta useat aikalaiset uskoivat hänen pettyneen pahasti siihen, ettei marraskuussa 1970 julkaistusta Bryter Layterista tullut kaupallista menestystä. Se satutti häntä luultavasti pahiten siksi, että hän tiesi seisovansa oman menestyksensä tiellä. Nick Drake ei ollut vaikea vaan sairas ihminen, mutta se ei estänyt häntä syyttämästä epäonnistumisesta itseään. Levy-yhtiö suhtautui Drakeen hyvin ymmärtäväisesti ja kannustavasti. Hän sai levyttää ja elää Islandin rahalla pitkään ilmeisesti vain siksi, että yhtiö arvosti hänen musiikkiaan.

Kolmatta ja viimeistä albumiaan Pink Moonia tehdessään Nick Drake oli entistä yksinäisempi. Joe Boyd oli ottanut vastaan Amerikasta saamansa työtarjouksen, mikä merkitsi Drakelle luottotuottajan ja lähimmän työtoverin menettämistä. Hän muuttui entistä introvertimmaksi ja eristäytyneemmäksi. Kommunikoinnin tasosta kertoo se, että kun Drake kävi puhua pukahtamatta jättämässä kolmannen albuminsa masternauhan Islandin vastaanottotiskille, koko levy tuli yhtiölle täytenä yllätyksenä.

Pink Moonin nimikappale:

Pink Moonin tekemisestä tiesivät vain Drake ja studiomies Wood. Kahdessa päivässä äänitetty ja helmikuussa 1972 julkaistu levy on Drakea paljaimmillaan. Nimikappaleen piano-osuutta lukuun ottamatta Pink Moonilla esiintyy vain akustista kitaraa soittava laulaja. Draken rakastamilta vanhoilta blueslevyiltä tuttu riisuttu toteutus teki musiikista entistäkin henkilökohtaisempaa ja intiimimpää. Tuntui kuin hän olisi päästänyt kuulijansa masennuksen, surun ja sulkeutuneisuuden muurin taakse katsomaan kaunista ja hiljaista sielunmaisemaansa, halunnut tulla kuulluksi puhtaasti omana itsenään. Vaikka Draken henkinen tila oli jatkuvasti huonontunut, Pink Moonin kappaleista ei välittynyt toivottomuutta ja painostavuutta.

Pink Moonin jälkeen Drake ei enää jaksanut pitää huolta itsestään, vaan joutui muuttamaan takaisin Tanworth-in-Ardeniin vanhempiensa luokse. Lopun lähestyessä hänen vointinsa vaihteli. Hän joutui viettämään muutamia viikkoja mielisairaalassa, mutta oli kesällä 1974 niinkin hyvässä kunnossa, että kävi vielä äänittämässä neljä biisiä Joe Boydin kanssa ja suunnitteli neljännen albumin levyttämistä. Saman vuoden marraskuussa hän kuitenkin kuoli masennuslääkkeen yliannostukseen. Viimeisinä aikoinaan hän oli maininnut äidilleen olevansa pahoillaan siitä, että oli epäonnistunut kaikessa, mitä oli yrittänyt tehdä.

From The Morning:

Nick Draken hauta on Tanworth-in-Ardenin kirkkomaalla. Hänen hautakiveensä on kaiverrettu lohduttava säe Pink Moon -levyn biisistä From The Morning: ”Now we rise and we are everywhere” (“Nyt nousemme ja olemme kaikkialla”). Se on osoittautunut ilahduttavan enteelliseksi. Toisin kuin Nick Drake luuli, hän ei epäonnistunut. Oma elämä oli hänelle liian raskas taakka kantaa, mutta hän elää musiikkinsa kautta lukemattomissa sydämissä joka puolella maailmaa. Nuori mies, jonka oli vaikeaa päästää muita ihmisiä maailmaansa, puhuttelee lauluillaan monia.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Nick Draken studioalbumit
Five Leaves Left (Island Records, 1969)
Bryter Layter (1970)
Pink Moon (1972)
Kokoelmalevyt
Time Of No Reply (Hannibal Records, 1986 | Uusintapainos 2012)
Way To Blue – An Introduction To Nick Drake, (Island Records, 1994 | Uusintapainos 2003)
Made To Love Magic (Island Records, 2004)
A Treasury (Island Records, 2004). LP- ja CD-painosten lisäksi A Treasury julkaistiin myös monikanavaisena SACD-laitoksena.

Muista boksit:
Toimitus suosittelee Nick Draken tuotannosta tehtyjä bokseja Fruit Tree ja Tuck Box. Moneen kertaan uudelleenjulkaistu levytysura toimii yhteen nivottuna erinomaisesti. 2007 julkaistu Fruit Treen uusintapainos sisältää 50-minuuttisen dokumentin Drakesta.
Nick Drake: Fruit Tree – The Complete Recorded Works, 3LP. (1979)
Nick Drake: Fruit Tree – The Complete Nick Drake Recordings, 4LP | 4CD. (Hannibal Records, 1986, 2000)
Nick Drake: Fruit Tree – The Complete Recorded Works, 3LP+DVD | 3CD+DVD. (Island Records, 2007). Sisältää 108-sivuisen liitevihkon A Much Updated Ruin From A Much Outdated Style sekä 50-minuuttisen dokumentti-DVD:n A Skin Too Few – The Days Of Nick Drake, Jeroen Berkvens, ohjaaja.
Nick Drake: Tuck Box, 5CD. (Island Records, 2013).

Lue lisää:
Callomon, Cally & Drake, Gabrielle: Nick Drake Remembered For A While, 443 sivua. (John Murray, 2014).
Hogan, Peter: Nick Drake – The Complete Guide To His Music, 108 sivua. (Omnibus Press, 2009).
Humphries, Patrick: Nick Drake – The Biography, 280 sivua. (Bloomsbury, 1997).

Nick Drake: Five Leaves Left (1969).

Nick Drake: Five Leaves Left (1969).

Nick Drake: Bryter Layter (1970).

Nick Drake: Bryter Layter (1970).

Nick Drake: Pink Moon (1972).

Nick Drake: Pink Moon (1972).

 

 

 

The Pineapple Thief: Your Wilderness – postprogen ja yhteistyön voitto

Your Wilderness (Kscope, 2016)

The Pineapple Thief: Your Wilderness (2016).Monille musiikinystäville vielä tuntematon lauluntekijä Bruce Soord on luotsannut bändiä The Pineapple Thief jo kolmatta vuosikymmentä. Sinnikkyys on kannattanut, sillä vuonna 2017 brittiyhtyeellä menee lujempaa kuin koskaan. Yhdestoista albumi Your Wilderness ja kiertue rumpalilegenda Gavin Harrisonin kanssa on otettu vastaan hyvin. Viime vuosina levy-yhtiö Ksopen tuottamat uusintajulkaisut ovat tuoneet Soordin ja kumppanien varhaisempaa tuotantoa paremmin esiin – ja syksyksi -16 julkaistu Your Wilderness iskee tarkemmin kuin aiemmat Thief-albumit.

The Pineapple Thief: Gavin Harrison (vas.), Bruce Soord, Kuva: Diana Seifert.

The Pineapple Thiefin livekokoonpano Your Wildernessin aikaan: Gavin Harrison (vas.), Bruce Soord, Steve Kitch, Darran Charles ja Jon Sykes. Kuva: Diana Seifert.

Kscopen kautta vuodesta 2008 levyjä julkaissut bändi ylsi loistosuoritukseen jo albumilla Magnolia (2014). Seuraavana vuonna julkaistiin Bruce Soordin rauhaa uhkuva soololevy. 2016 oli jälleen Thiefin vuoro: bändi palasi uudistuneena, selkeimmät Radiohead-viitteet takanaan. Taakse jäi myös Magnolian tuottaja ja levyllä rummut soittanut Dan Osborne. Soordin itse tuottama Your Wilderness on yhteistyötä rumpali Gavin Harrisonin kanssa. Porcupine Treen ja King Crimsonin kautta parhaiten tunnettu lyömäsoitinlegenda tuo Thiefiin kuuluisan virtuositteettinsa. Harrison kehuu YW:n rumpusoundia muusikkoblogissa Sound Technology:

– I’m very happy how the drum sound turned out on a recent record called ”Your Wilderness” by The Pineapple Thief. I recorded the drums here in my studio … I also mixed the drum tracks and just sent the band a stereo file. I think it’s the closest I can get to what I was intending to portray on the drums.

Harrisonin klangi tuntuu heti Your albumin alussa. In Exile:

The Pineapple Thiefin musiikkia on kuvailtu alternativen rockin ja katkeransuloisen post-progen yhdistelmäksi. Kaiken keskellä lauluntekijä Soord hallitsee lauluäänellä ja kitaroinnilla musiikillista kokonaisuutta tukahduttamatta toteutusta liikaan yrittämiseen. Thiefin albumien kanssa solahtaa usein kahlaamaan tavanomaista syvemmällä, mutta laulajana Soord tuntuu mietteliäältä naapurinpojalta. Siltä tutulta kaverilta, joka ei luovu unelmistaan. Akustinen ulottuvuus antaa hyvän kuvan Soordin äänestä.

Soord on kehitellyt rockvisiotaan asteittain. Studioalbumien ketju näyttää kehitystä, jossa tavanomaisin rock jää yhä kauemmaksi. Tietty tavallisuus on silti yksi levytysten peruskoodeista.Tägi post progressive tarkoittaa The Pineapple Thiefiin liitettynä lähestyttävää progeilua. Monet Your Wildernessin raidat lähtevät liikkeelle raukeasti, kuten No Man’s Land. Se ehtii akustisessa rakentelussa yli puolenvälin, kunnes bändi tulee mukaan.

Tavanomaisuus on läsnä myös Your Wildernessin kansitaiteessa. Autoiluestetiikkaan painottuva kuvitus pysäyttää ajan vuosikymmenten taakse, tavallisten perheiden matkailuun, lomahaaveisiin, kokemusten jakamisen ja ulkopuolisuuden käsittelyyn. Esimerkiksi B-puolen aloittava Take Your Shot on kaikessa yksinkertaisuudessaan vaikuttavaa tilitystä. Supertramp-legenda John Helliwell värittää klarinetillaan Fend For Yourselfin. Yhdeksi albumin pääteoksista nousee pidempi raita The Final Thing On my Mind.

Päätösraidan jälkeen olo on raukea. Bruce Soordin ja The Pineapple Thiefin aiempaa aistillisemman kokonaisuuden ovat huomanneet sekä fanit että kriitikot. Kesällä 2017 Prog Music Awards asetti The Pineapple Thiefin ehdolle yhdeksi vuoden bändeistä. Luvassa on myös kauan odotettu livealbumi. Ennakkotietojen mukaan Where We Stood ilmestyy loppukesästä 2017.

The Pineapple Thief on ehdolla vuoden brittibändiksi 2017 Prog Awards -kisassa.

The Pineapple Thief on ehdolla vuoden brittibändiksi 2017 Prog Awards -kisassa.

Bruce Soord – laulu, kitara, akustinen kitara, akustinen baritonikitara, syntetisaattorit
Steve Kitch – kosketinsoittimet, piano, sähköpiano, mellotroni, syntetisaattorit, urut, lyömäsoittimet
Jon Sykes – bassokitara
Gavin Harrison – rummut. lyömäsoittimet
Tuottajat: Bruce Soord ja Steve Kitch sekä Gavin Harrison.
Vastaava tuottaja: Johnny Wilks

Darran Charles – kitara
Geoffrey Richardson – viulu, alttoviulu, sello
John Helliwell – klarinetti

Your Wilderness julkaistiin normipainosten (CD, LP ja striimi) lisäksi 2CD-painoksena. laajennettuna kolmen levyn 2CD+DVD-kombona. Deluxe-painoksen lisänä on albumin 5.1 -monikanavamiksaus sekä rinnakkaisalbumi 8 Years Later. 40-minuuttinen yhtäjaksoinen teos toimii mietteliäämpänä kokonaisuutena Bruce Soordin ja Thiefin maailmaan.

Erinomaisuudestaan huolimatta The Pineapple Thief on toistaiseksi jäänyt vaille suurta kaupallista menestystä. Sekä Magnolia että Your Wilderness ovat jääneet Britannian albumilistan Top 50:n varjoisammalle puolelle. Prog Awards ja tuleva livelevy voivat muuttaa tilanteen. Jos sinua kiinnostaa esimerkiksi Marillion, Radiohead, Spock’s Beard, Steven Wilson, Blackfield tai Porcupine Tree voi The Pineapple Thief olla tutustumisen arvoinen bändi. Kysy levyjä kotikirjastostasi.

Tuomas Pelttari

The Pineapple Thief kotisivu

Levyhyllyt:
The Pineapple Thief
Abducting The Unicorn (Cyclops Records, 1999)
137 (2000 | Uusintapainos One Three Seven, Kscope, 2013)
Variations On A Dream (2002 | 2CD-uusintapainos 2011)
10 Stories Down (2005)
Little Man (2006 | Uusintapainos 2010)
What We Have Sown (2007 | Uusintapainos 2012)
Tightly Unwound (Kscope, 2008)
Someone Here Is Missing (2010)
All The Wars (2012)
Magnolia (2014)
Your Wilderness (2016)
Where We Stood (livealbumi, 2017)

Bruce Soord with Jonas Renkse
Wisdom Of Crowds (Kscope, 2013)

Bruce Soord
Bruce Soord (Kscope, 2015)

The Pineapple Thief: Your Wilderness (2016).

The Pineapple Thief: Your Wilderness (2016).

 

 

Yes: Fragile – progen herkkää ylivoimaa

Fragile (Atlantic, 1971)

Yes: Fragile (1971).Yksi progressiivisen rockin suurimmista yhtyeistä on Lontoossa vuonna 1968 perustettu Yes. Brittilbändi etsi ilmaisunsa suuntaa kahdella ensimmäisellä albumillaan, ja alkuvuodesta 1971 julkaistu kolmoslevy The Yes Album osoittautui ansaituksi läpimurroksi. Haasteita pelkäämätön kombo kehittyi huimaa vauhtia. Vielä vuoden -71 puolella ilmestynyt Fragile oli jo mestariteos. Se nostaa bändin tasolle, josta The Yes Album antoi viitteitä.

Kuten progebändeissä usein on tapana, myös Yes muutti kokoonpanoa tarpeen mukaan. Kitaristi Steve Howe tuli mukaan jo edelliselle albumille. Tony Kayen tilalle tullut kosketinsoittaja Rick Wakeman sai nostettua Yesin jäsenten muusikkoutta yhä paremmin esiin. Wakemanin innovatiivisuus ja kyvyt sovittajana istuivat hedelmälliseen maaperään, koska toisinaan Yesin pursuavia musiikillisia ajatuksia oli vaikea toteuttaa ja nitoa yhteen. Kosketinsoitinvelhon avulla Yes pääsi omimman soundinsa ääreen vaivattomammin. Fragilen harppausta yhä kohti taiteellista kokonaistavoitetta kuvaa hyvin Roger Deanin ensimmäinen Yesille tekemä levynkansi.

Akustisen kitaran lyyriset huiluäänet koristavat albumin alkua. Roundabout alkaa pulputa täydellisessä yhteistyössä rytmiryhmän kanssa. Rumpali Bill Bruford ja basisti Chris Squire luovat svengiin vastustamattoman pohjan. Intron kitarointiin palataan raidan keskivaiheilla, ja pian seuraa Rick Wakemanin urkusoolo. Kitaristi Steve Howen ja vokalisti Jon Andersonin säveltäjäroolit heijastuvat toteutukseen: edetään kitara ja laulu edellä.

Fragilen lyhykäiset sooloraidat rikastavat kokonaisuutta. Wakeman saavuttaa jotain Wendy Carlosin riemukkaasta klangista soolonumerolla Cans & Brahms. Andersonin kaanon We Have Heaven antaa vokalistin kerroksille tilaa hengittää. Raidan lopun narisevasta ovesta ja askeleiden äänistä syntyy hauska yhtymä Kate Bushin albumiin Never For Ever.

A-puolen päättävä South Side Of The Sky on yksi Yesin klassikoista. Se lähtee liikkeelle ukkosmaisen tuulen ja kumun voimalla. Squiren tasapainoa uhkaava bassottelu möyrii maskuliinisesti. Wakeman yltää puolivälin piano-osuudessaan kenties runollisimpaan antiinsa. Jazzmainen brufordismi etenee läpi majesteetillisen kokonaisuuden, ja muuttuu tarpeen mukaan mäiskeeksi. South Side on myös erinomainen esimerkki Yesin laulutaiteesta. Moniääniset harmoniat ovat täydellisyyttä.

B-puolella jatketaan soolopaloja. Brufordin bravuuri Five Per Cent For Nothing jää hieman lyhyeksi, mutta Long Distance Runaround on sekin Brufordin juhlaa. Andersonin sävellys nivoutuu saumattomasti Squiren legendaariseen teokseen The Fish (Schindleria Praematurus). Yesin instrumentalismi yltää huippuunsa. Toimitus suosittelee lämpimästi myös Fragilen monikanavamiksausta, jossa The Fish välittyy mahtavan herkkänä vyörynä.

Howe tekee soolonumerosta Mood For A Day mielenkiintoisemman kuin The Yes Albumin vastaava teos Clap. Albumin päätösraita Heart Of The Sunrise antaa tiukan virvelirummun kehystää motiivin rakentelua. Squiren kurottava bassokuvio pureutuu mellotronin pitkiin sointuihin. Jännästi yhtä lailla kaahaavan että kiireettömän intron jälkeen paneudutaan kauniiseen laulumelodiaan. Vajaan neljän minuutin jälkeen Andersonin, Squiren ja Brufordin yhteinen sävellys tuo keskiöön sanat SHARP–DISTANCE.

We Have Heavenia kierrättävä outro pyörryttää. 41 minuuttia kuluvat todella nopeasti. Joko tämä on ohi?

Jon Anderson – laulu
Bill Bruford – rummut, lyömäsoittimet
Chris Squire – bassokitara, laulu
Steve Howe – akustinen kitara, sähkökitara, laulu
Rick Wakeman – urut, piano, sähköpiano
Tuottajat: Yes ja Eddie Offord

Yesin 70-luvun alun trilogia The Yes AlbumFragileClose To The Edge säilyy progen klassikkokannassa vuosikymmenestä toiseen. Yhdessä tuottaja Eddie Offordin kanssa bändi pystyi luomaan jotain poikkeuksellisen vetovoimaista. Yksi todiste Yes-musiikin kuolemattomuudesta kuultiin vuoden 2017 Rock & Roll Hall of Fame -juhlassa. Esiintyminen Chris Squiren (1948–2015) muistolle on juhlava hetki. Squiren tilalla bassokitaraa soittaa Rushin laulaja-basisti Geddy Lee.

Fragile on saanut vuosikymmenten varrella useita uusintajulkaisuja. Vuoden 2003 remaster on erinomainen valinta. Askeleen pidemmälle yltää 2015 julkaistu CD/DVD tai CD/Blu-ray, jolla kuulllaan huolellistesti tehtyjen monikanavamiksausten rinnalla runsas valikoima kiinnostavaa lisämateriaalia. Myös alkuperäispainoksen kuvavihkonen on tuotettu mukaan erinomaisena jäljenteenä.

Tuomas Pelttari

Yes kotisivu

Levyhyllyt:
Yes (Atlantic, 1969)
Time And A Word (1970)
The Yes Album (1971)
Fragile (1971)
Close To The Edge (1972)
Yessongs (1973)
Tales From Topographic Oceans (1973)
Relayer (1974)
Going For The One (1977)
Tormato (1978)
Drama (1980)
Yesshows (1980)
90125 (Atco, 1983)
9012Live: The Solos (1985)
Big Generator (1987)
Union (Arista, 1991)
Talk (Victory, 1994)
Keys To Ascension (Essential, 1996)
Keys To Ascension 2 (1997)
Open Your Eyes (Eagle, 1997)
The Ladder (1999)
Magnification (2001)
Fly From Here (Frontiers, 2011)
Heaven & Earth (2014)

Muista boksit:
Yes: Yesyears, 4CD ja 32-sivuinen liitekirja. (Atco, 1991).
Yes: In A Word – Yes, 5CD ja 98-sivuinen liitekirja (Elektra, Rhino, 2002).
Yes: Progeny – Seven Shows From Seventy-Two, 14CD ja liitevihko (Atlantic, Rhino, 2015).

Lue lisää:
Banks, Peter & James, Billy: Beyond And Before – The Formative Years Of Yes, (Golden Treasures, 2001).
Bruford, Bill: The Autobiography – Yes, King Crimson, Earthworks And More, 352 sivua. (Jawbone, 2009).
Farley, Alan: The extraordinary world of Yes, 254 sivua. (iUniverse, 2004).
Hedges, Dan: Yes – The Authorized Biography, 144 sivua. (Sidgwick & Jackson, 1981).
Heino, Kalevi: Yes – jatkuvan muutoksen portaat, 322 sivua. (Pop-lehti, 2004).
Holm-Hudson, Kevin: Progressive rock reconsidered, 280 sivua. (Routledge, 2002).
Martin, Bill: Music Of Yes – Structure And Vision In Progressive Rock, 272 sivua. (Open Court, 1996).
Morse, Tim: Yesstories – Yes In Their Own Words, 162 sivua. (St. Martin’s Press, 1996).
Pajuniemi, Matti: Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 1967–1979, 384 sivua. (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 2013).
Popoff, Martin: Time And A Word – The Yes Story, 252 sivua. (Soundcheck Books, 2016).
Romano, Will: Close To The Edge – How Yes’s Masterpiece Defined Prog Rock, 272 sivua. (Backbeat Books, 2017).
Watkinson, David: Yes – Perpetual Change, 192 sivua. (Plexus, 2002).
Welch, Chris: Close To The Edge – The Story Of Yes, 280 sivua. (Omnibus, 1999. Myös päivitetty painos: Omnibus, 2007).
Yes: Fragile, CD ja 16-sivuinen liitevihko, jossa Bill Martinin essee A Brighter Shade Of Green. (Elektra, Rhino, 2003).
Yes: Fragile, CD/Blu-ray tai CD/DVD sekä 16-sivuinen liitevihko, jossa Sid Smithin essee. (Atlantic, Panegyric, 20015).

Yes: Fragile (1971).

Yes: Fragile (1971).