Salaliitto: Melankolia – varmaotteinen indievyöry jatkuu

Salaliitto: Melankolia (Plastic Passion, 2017)

Salaliitto: Melankolia (2017).Turkulaisen Plastic Passionin työ suomalaisen rockin julkaisijana vain komistuu. Pienkustantajan arvo kasvoi entisestään kun indienelikko Salaliitto sai ulos toisen levynsä helmikuussa 2017. Melankolia on jatkoa bändin debyytille Salaliitto. Ensimmäisen albumin lailla synkkäsävyisen kanteen pakattu Melankolia huokuu tuttua dekkarimaista tunnelmaa.

Mitä Salaliiton takana on? Raitojen mutkattomuus kuvastaa loppuun asti työstettyä sävellystyötä. Ammattitaidon ääressä on hienoa heittäytyä avoimeen musiikkimaisemaan, jossa kautta albumin väräjävä omintakeinen pahaenteisyys sekoittuu optimismiin.

Bändin professionaali ote on tärkeä elementti, mutta vielä tärkeämpää on karisma. Kitaristi-laulaja Ossi Alisaaren läsnäolo vetää puoleensa. Laulajana hän on sekä easy-going että totinen, muttei paasaa eikä vaivaannuta. Paikoin lähes alleviivaavan loppusointuiset riimit istuvat kokonaisuuteen hyvin. Alisaarta uskoo.

Salaliitto: Raine Hynninen (vas.), Mikko Saaristo, Ossi Alisaari ja Timo Kuismanen. Kuva: Sari Markus.

Salaliitto: Raine Hynninen (vas.), Mikko Saaristo, Ossi Alisaari ja Timo Kuismanen. Kuva: Sari Markus.

Salaliitto toimii suomalaisen americanatrippailun ytimessä. Tummuuden tilat tulevat esiin aiempaa tuotantoa automaattisemmin. Soundi on aikuisen täyteläinen, vailla vertailutarvetta. Vaikutteet toki ovat olemassa. mutta heijasteet esikuvista palvelevat kuuntelukokemusta. Nelikkoa tuntuu johdattavan aivan erityinen bändi-DNA. Sitä annostellaan meille salavihkaisen maltillisesti.

Raine Hynnisen paksu, väräjävä bassosoundi ohjaa videoraitaa Korpit.

Nimiraita Melankolian säkeistöissä liikutaan erityisellä jännitteellä. Mustaa uhkuva meno vaihtuu kertosäkeistössä leveisiin sointuihin, joilla jännite purkautuu. Valssi Musta risti jamittaa kohti särökitaraista väliosaa. Helpontuntuiset osaset ovat yhdessä jotain hämmästyttävää. Kuulaan poppaava Harmaa aaltoilee polttamisen ja juomisen avulla tylsyyttä vastaan. Kitaristit Timo Kuismanen ja Alisaari taitavat mestarillisen svengin.

Lisää täydellisyyttä seuraa ennen A-puolen loppua. Ollaan nuorii on mykistävää muisteloa, melko lähellä esimerkiksi Dingon koskettavimpia tekstejä:

– Seisotaan pihalla, poltetaan tupakat
ja katsellaan kuinka pommikoneet lentää 
Naapurikaupunkiin, jossa me tavattiin
Kohta sitäkään paikkaa ei oo enää.
Ollaan nuorii 
Meill’ on aikaa
Kun soitto soi ja laulu raikaa.

– Tänä yönä astutaan laivaan
Tänä yönä lähdetään matkalle kauas pohjoiseen.
Tänä yönä astutaan laivaan
Tänä yönä lähdetään matkalle maahan sohjoiseen.

Lopun istrumentaalikierrossa loihditaan lisäväriä kosketinsoitinten maalailulla. Popmaisen levypuoliskon jälkeen seuraa mietteliäämpi B-puoli. Unennäkijän tiivistetty paine tuottaa hypnoottisen driven. Arpeggiot eivät ole mahtua biisikehikkoon. Säkeistöjen välissä ilmaa halkovat makeat voimasoinnut. Tempon hetkellinen puolittaminen vain korostaa tunnelmaa. Hiipivä majesteetillisuus pukee Salaliittoa täydellisesti.

Pinkfloydmaista raukeutta niistelevä Säärintamien rajalle hidastaa tahtia. Psykedelian verho laskeutuu ylle, ja läpikuultavaan kuosiin on kirjailtu merkintöjä kuten Atom Heart Mother. Rumpali Mikko Saariston elkeet tuntuvat olevan paikoin aivan Nick Masonin tavaramerkistöä. Toiseksi viimeinen raita Lamia jatkaa 70-lukulaista savun leijuttamista. Kiihkeä väliosa potkii kuin Pelle Miljoona Oy:n klassikko Moottoritie on kuuma. Ehkä Lamia viittaa myös alkuperäiseen Genesis-riffiin? Antipako rauhoittaa pistepirkkomaisen vinkeällä otteella. Lähes iskelmänkaltainen klangi valtaa tilan. Pienen tauon jälkeen lopetusbiisi starttaa vielä pitkään neilyoungmaiseen outroon. Kitarat seikkailevat taustalla kiertävän valituksen keskellä. B-puolen keskimmäiset raidat mallintavat hienosti rockpsykedeliaa vuonna 2017.

Jos et ole kokenut kahta Salaliitto-albumia, sinulla on edessä paljon mihin syventyä. Salaliitto yltää vaivatta suomalaisen classic rockin ytimeen – ja maailma olisi paljon parempi paikka jos tällaista musiikkia tehtäisiin enemmän. Melankolia on yksi vuoden 2017 parhaista rocklevyistä. Sen kanssa elämä tuntuu täydemmältä.

Raine Hynninen – bassokitara
Mikko Saaristo – rummut, lyömäsoittimet
Timo Kuismanen – kitara, kosketinsoittimet
Ossi Alisaari – laulu, kitara, lyömäsoittimet
Äänitys: Pekka Alisaari & Timo Kuismanen.

Melankolia julkaistiin ennakkotilaajille 11.2. alkaen. LP ja striimi saavat virallisen julkaisunsa 24.2. Reilua vuotta aiemmin julkaistu debyyttialbumi on saanut hienoa jatkoa.

Tuomas Pelttari

Levyhyllyt:
Salaliitto: Salaliitto (LP, striimi. Plastic Passion, 2015).
Melankolia (LP, striimi. 2017).

Lue lisää:
Salaliitto Facebook
SoundCloud
BandCamp
Plastic Passion

Salaliitto: Melankolia (2017).

Salaliitto: Melankolia (2017).

Blackfield: Welcome To My DNA – paossa ilkeää maailmaa

Blackfield: Welcome To My DNA (Kscope, 2011)

Blackfield: Welcome To My DNA (2011).Israelilainen Aviv Geffen ja brittimuusikko Steven Wilson perustivat Blackfield-duon vuosituhannen vaihteen jälkeen. Alun perin muusikkokaverukset aloittivat bändissä tasavertaisina. Vuosien myötä musiikillinen painotus siirtyi enemmän Geffenille – jopa niin, että Wilson taisi erota bändistä. Ero saattoi olla varsin näennäinen, sillä Wilson on ollut mukana bändin myöhemmillä levytyksillä. Palaset ovat kohdallaan jo kolmosalbumilla Welcome To My DNA. Sen eskapismi on herkkua.

Pitkän rockuran tehnyt Steven Wilson (s. 1967) oli saanut tunnustusta jo ennen yhteistyötä Geffenin kanssa. Wilsonin bändit Porcupine Tree että No-Man olivat monien musiikkidiggarien arvostamia. Welcome To My DNA:n aikaan myös Wilsonin sooloura oli jo käynnissä. Aviv Geffen (s. 1973) oli tähti omalla maallaan. Lännessä tuntemattomamman Geffenin maailmaa ja yhteiskunnallisuutta kuvataan muusikkovetoisella nettifoorumilla Burning Shed:

–The son of esteemed Israeli poet Yehonatan Geffen and the nephew of Moshe Dayan, Geffen is Israel’s leading counter-culture rock musician. A huge star in his native country, his records have been greeted with critical adulation, earning him a string of gold albums. An outspoken peace campaigner, he controversially refused to do compulsory military service, and his lyrics have been fiercely critical of the Israeli military and their actions.

Muutaman vuoden tauon jälkeen Geffen ja Wilson löysivät jälleen yhteistä aikaa Blackfieldiin. Kahteen ensimmäiseen albumiin verrattuna Welcome To My DNA välittyy keskittyneempänä. Arkisempaa poljentoa on ikään kuin jalostettu asteen verran eteenpäin. Welcome To My DNA etenee itsevarmasti raidasta toiseen, ilman täyteraitoja. Kolmoslevylle hyvin istuvat jouset kuulostavat paikoin jopa sokerisilta, mutta ne antavat kokonaisuuteen sopivan kokoista eskapismia. Blackfieldin näkemys musiikista on hioutunut. Se kumpuaa 80-lukulaisen tuotantoestetiikan ja popsensibiliteetin yhdistämisestä klassisen rockin kuvastoon.

Enemmän kuin ripaus sinfonista rock-ilmettä jykevöittää aloitusraitaa. Glass House tuo kuulijan Blackfieldin maailmaan, joka on aiempaa tuotantoa komeampaa. Albumin kansikuvan lailla eristynyttä elämänkulkua kuvaava Go To Hell nousee myös, ennen klassikkoraitaa Rising Of The Tide. Geffen ja Wilson vuorottelevat vokalisteina. Laulajat täydentävät toistensa klangia: äänet sointuvat yhteen kuin itsestään. Ero on paikoin lähes huomaamaton.

Uneliaantyylikkään videoraidan saanut Waving tuntuu loogiselta valinnalta singleksi. Ainekset ovat eeppiset, mutta toteutus on höyhenenkevyt.

Albumin B-puoli starttaa Blackfield-asteikolla liki revittelevästi. Blood iskee kelttimäiseen tapaan ilakoivaa liitoa haikean johtomelodian kylkeen. Go To Hellin tapainen tuokiomaisuus korostuu niukassa tekstissä. Zigotan lopun progehtava vääntö sopii mukavasti mukaan ennen viimeistä raitaa DNA. Kunnon rockalbumin tapaan Welcome To My DNA:n osasista muotoutuu jäntevä kokonaisuus, jossa pienestä on kiinni suuria asioita.

Yksi yhtymäkohta Blackfieldiin voisi olla poptaivaalta jo kadonnut brittiryhmä Captain, joka pyrki tosissaan popin syvään päähän albumilla This Is Hazelville. Welcome To My DNA edustaa juuri sellaista eskapismia ja eleganssia, mistä Captain-fanit eivät voineet saada tarpeekseen. On hauska huomata sekin, että albumin B-puolelta löytyvän Oxygenin on tuottanut Hazelvillen ääressä töitä tehnyt guru Trevor Horn. Klassikoksi haluava raita on mahtava.

Blackfieldillä on mitä ilmeisimmin suuri merkitys molemmille jäsenilleen. Aviv Geffen pääsee esille soolouraa näkyvämmin. Poppaavan classic rockin tekeminen näyttää olevan yksi kiireisen Wilsonin monista intohimoista. Yhtyeen viides albumi ilmestyy vuonna 2017, mukana tuottamassa Alan Parsons. Niin vähän aikaa, niin paljon musiikkia.

Tuomas Pelttari

Welcome To My DNA:n kuvitus yhdistää muusikot Steven Wilson (vas.) ja Aviv Geffen yhdeksi.

Welcome To My DNA:n kuvitus yhdistää muusikot Steven Wilson (vas.) ja Aviv Geffen yhdeksi.

Aviv Geffen – laulu, piano, kosketinsoittimet, kitara
Steven Wilson – laulu, kitara, kosketinsoittimet

Eran Mitelman – piano, urut
Seffy Efrati – bassokitara
Tomer Z – rummut, lyömäsoittimet
London Session Orchestra – jouset, johtaja Perry Montague Mason
Tuottajat: Steven Wilson, Aviv Geffen sekä Trevor Horn (raita Oxygen)

Welcome To My DNA julkaistiin keväällä 2011. CD:n rinnalla julkaistiin myös gatefold-kantinen LP-painos.

Blackfield kotisivu
Blackfield Facebook
Aviv Geffen kotisivu
Steven Wilson kotisivu
Burning Shed kotisivu

Lue lisää:
Wilson, Steven & Hoile, Lasse & Clover. Carl: Index, 240 sivua. (2015). Wilsonin esipuhe ja yli kolmesataa valokuvaa musiikintekijän uralta vuosilta 2002–2015.

Levyhyllyt:
Blackfield
Blackfield (Kscope, 2004)
Blackfield II (2007)
NYC – Blackfield Live In New York City (DVD 2007, laajennettu CD+DVD uusintapainos, 2009)
Welcome To My DNA (2011)
Blackfield IV (2013)
Blackfield V (2017)

Aviv Geffen
diskografia

Steven Wilson
Insurgentes (Kscope, 2008/2009)
Grace For Drowning (2011)
The Raven That Refused To Sing (And Other Stories) (2013)
Hand. Cannot. Erase. (2015)
4 ½ (2016)

Blackfield: Welcome To My DNA (2011).

Blackfield: Welcome To My DNA (2011).

Marion: This World And Body – täyteen ladattu debyytti

Marion: This World And Body (London Records, 1996)

Marion: This World And Body (1996, uusintajulkaisu 2016).Monet rockbändit jäävät ansiotta lähes unholaan, toiset nousevat supersarjaan. 90-luvun alkupuolella perustetun Marionin aikalaisbändeistä esimerkiksi Menswear jäi alaviitteeksi, Placebo nousi melko pysyvään suosioon. Samankaltaisilta musiikillisilta raiteilta aloittanut Radiohead pääsi jopa stadionluokkaan. Kuluvalla vuosituhannella Marionin kaltaisen tyylittelyn jäjillä on ollut esimerkiksi newyorkilaisbändi Interpol.

Brittiläinen Marion oli kiihkeänsuloinen rockbändi Macclesfieldistä, Englannista. Viisihenkisen kokoonpano kulki vokalisti Jaime Hardingin johdolla kohti yhtä vuosikymmenen parhaista debyyttialbumeista. Odotukset täytti This World And Body.

Rocklehtien lietsoma sanailu Oasis vs. Blur kävi kuumana vuonna -95. Samaan aikaan brittipopin musiikillisia ulottuvuuksia laajensi London Recordsin lupaava kiinnitys. Marion operoi ikään kuin taustalta käsin, riippumattomampana ja vähemmän mainstreamina. Bändin toinen single Sleep ilmestyi alkuvuodesta -95. Kevääksi Music Televisionin rotaatiossa oli vuorossa Toys For Boys.

Marionin ytimessä oli vokalisti Hardingin karisma, tyyli ja antaumuksellinen heittäytyminen. Hardingin vaikuttavan äänen elementit ovat jossain Morrisseyn ja Bonon välillä. Olennaista oli myös tiivis ja paikoin keuliva bändiatakki, joka veti vertoja kenelle tahansa. Marion oli selvästi tosissaan. Kitaristit Tony Grantham ja Phil Cunningham sävelsivät yhdessä Hardingin kanssa voimaannuttavia biisejä, jotka laulaja puki sanoiksi. Yhteistyö tuottaja Al Clayn kanssa lähti liikkeelle korostamalla bändin luontaista livesoundia. Marion pystyi välittämään debyyttialbumille olennaisen.

Hetkeksi brittilistan top kymppiin noussut This World And Body sisälsi jotain erityistä. Kulmikkaan jyskyävä aloitusraita Fallen Through toimii kuin soihtu, joka valaisee synkkää metsää. Instrumentaation kiihkeä kitarointi uhkaa peittää jouset alleen. Kohtalokas Time saattaa olla Marionia säkenoivimmillään.

Bändin ihanteet nousevat paikoin esiin. All For Love lainaa surutta Siouxsie & The Bansheesiltä tuttua sulkeutuneen kierteistä biisirakennetta. Let’s All Go Together paljastaa Marionista heijastuvan rakkauden yhtyeeseen The Smiths. Singleraita saattoi tuoda mukavia viboja sekä Morrisseylle että Johnny Marrille.

Mitä bändille tapahtui? Valitettavasti Marionin tarina on ollut täynnä vaikeuksia. Vuonna 1998 julkaistu toinen albumi The Program oli valtaosin vaisuhko, huolimatta tuottaja The Smiths-kitaristi Johnny Marrin panostuksesta. 90-luvun Marionin kohtaloksi kävi vokalisti Hardingin heroiiniriippuvuus. Wikipedia kertoo kuitenkin, että Harding ja Cunningham ovat pitäneet liekkiä yllä ainakin satunnaisesti. Syksyllä 2016 julkaistut studioalbumien Deluxe-painokset oli tarkoitus saada alustukseksi paluukeikoille, mutta suunnitelmat eivät toteutuneet. Marionin kotisivun tiedotteen mukaan loppuvuoden 2016 keikat peruttiin Hardingin vankeustuomion vuoksi. Kitaristi Phil Cunningham on soittanut Marionin jälkeen New Orderin kanssa.

Bändin paluu on epävarma, ellei jopa epätodennäköinen. Onneksemme meillä on aina This World And Body. Se on kaunis ja se rokkaa. Se elää – ja paranee yhä vanhetessaan.

Jaime Harding – laulu, huuliharppu
Tony Grantham – kitara, piano
Phil Cunningham – kitara
Nick Gilbert – bassokitara
Murad – rummut
Tuottaja: Al Clay

Kirjastosta kannattaa kysyä This World And Bodyn CD-painoksia, joista uusin on albumin 20-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistu 3CD (Edsel Records) vuodelta 2016. Uusi painos sisältää myös Jaime Hardingin sanoitukset sekä runsaasti lisäraitoja, mukana BBC:n radiosessioita 1995–1996. This World And Body sai uusintajulkaisun myös LP-formaatissa, samalla kun The Program on ilmestyi 2CD-painoksena.

Tuomas Pelttari

Lue lisää:
Marion kotisivu ja Facebook
Marion
: This World And Body, 3CD Deluxe edition (Edsel, 2016). Sisältää 24-sivuisen liitevihkon, jossa Jaime Hardingin esipuhe.

Marion: This World And Body (1996, uusintajulkaisu 2016).

Marion: This World And Body (1996, uusintajulkaisu 2016).

Tommi Liimatta: Rokokoo Computer – kasvutarinan kolmas luku

Tommi Liimatta: Rokokoo Computer (Diu Dau Records, 2016)

Tommi Liimatta: Rokokoo Computer (2016).Tommi Liimatta tietää mitä tekee, ja se pätee myös pitkällä aikavälillä. Ulospäin tämä näkyy esimerkiksi siinä, että tuo Absoluuttisesta Nollapisteestä tuttu muusikko, kirjailija ja kuvataiteilija julkaisee sooloalbumin säännönmukaisesti kymmenen vuoden välein. Liimatan Pan Alley ilmestyi 1996, Tropical Cocktail vuonna 2006, Rokokoo Computer syyskuussa 2016.

Julkaisutahdin ansiosta albumit muodostavat samankaltaisen tarinan kuin ihmisistä tasaisin väliajoin otetut valokuvat. Ne kertovat kasvusta ja ketjuuntuvat hienosti myös visuaalisesti. Jokaisessa etukannessa on taiteilijan maalaama omakuva ja takakannessa mökkilaiturilla napattu alastonkuva.

Tommi Liimatta. Kuva: Hannu Iso-Oja.

Tommi Liimatta. Kuva: Hannu Iso-Oja.

Rokokoo Computerin takakanteen vaatteeton foto sopii tavallista paremmin, sillä Liimatta ei ole ennen esiintynyt lauluissaan näin paljaana. Levyn tunnustuksellisin kappale on Peruskauhu, joka kertoo, miltä elämä tuntuu ja miten suhde siihen ja omaan elämäntyöhön ovat muuttuneet (”Niin nuori en ole, että vastauksia rakastaisin / enkä portaissa jähmety kun aikavalo sammuu”). Myös haikea Kuka mä oon (ja haluunko mä edes tietää) on hyvin suorapuheinen biisi, josta pilkottaa henkinen kodittomuus ja tyynen kuoren alla kuohuva mieli. On pysäyttävää huomata kuuntelevansa Liimatan sanoituksia, jotka uskoo ymmärtävänsä tekijän tarkoittamalla tavalla ja joihin osaa jopa samaistua.

Rokokoo Computer ei silti ole mikään tilityslevy. Liimatta osaa yhä tarkkailla ympäristöään, mutta nyt hän tekee sen nelikymppisen pitkähköllä putkella. Avausraita ja lähes nimikappale Rococo Computer on laulu nopeasti pyörivästä maailmasta, jossa historia toistaa itseään ja ilmiöt ilmestyvät, katoavat, palaavat ja kiertävät kehää. Liimatta hahmottaa kokonaiskuvan ja tunnustaa voimattomuutensa sen edessä (”En ehdi tykätä mistään”).

Aivan uudenlaista Liimattaa ovat isän ja pojan keskusteluihin perustuvat Superjätkä ja Burbujas Espaciales. Nekin heijastavat näkökulman vaihtumista, sitä, miten jälkikasvu vaihtaa maailman navan paikan ja kutsuu aivan toisenlaiseen todellisuuteen. ”Maailma on ihmisen suuri rakkaustehtävä / Haluan ehtiä kertoa kaiken mitä on mielessä”, Liimatta laulaa Superjätkän kantrahtavassa kertosäkeessä ja epäilemättä siteeraa nuorta Aapelia.

Rokokoo Computerin kolme ensimmäistä ja kolme viimeistä kappaletta ovat todellista soolomatskua – viidessä kuudesta Liimatta soittaa kaikkia instrumentteja itse. Levyn kuudessa keskimmäisessä biisissä taas esiintyy The Hot Contents -yhtye – rummuissa Absoluuttisen Nollapisteen Tomi Krutsin, bassossa ja pianossa Nightingales-mies Marko Kantola ja kitarassa Marko Ylianttila (mm. Tulenkantajat).

Sovitukset on tehty kulloisellekin esitystavalle sopiviksi. Sävykäs Kallioon maalattu tunneli hyötyy Krutsinin taitavasta rumpujensoitosta, mutta progemelodiaa ja punk-otetta yhdistelevässä En tahdo mennä kotiin -kappaleessa primitiivinen kohkaus pukee nuorisoaiheista sanoitusta. Kolmannen musiikillisen ulottuvuuden muodostavat kauniiksi riisutut pianokappaleet (Peruskauhu, Lähtökahvit). Säveltäjä-Liimatan musiikilliset hengenheimolaiset löytyvät 1970-luvulta. Kliseitä karttelevan lauluntekijän ääni on kuitenkin aina ollut niin omanlaisensa, ettei yksittäisten verrokkien mainitseminen kertoisi siitä mitään. Mutta siinä missä Absoluuttinen Nollapiste vaikuttuu 1970-luvun progesta, soolo-Liimatan hengenheimolaisia ovat saman aikakauden folkrock-aktit.

Tommi Liimatan (s. 1976) tuotantoon kuuluu muutakin kuin soololevyjä ja Absoluuttisen Nollapisteen albumeja: romaaneja, sarjakuvaa, antologioita ja paljon muuta. Vuonna 2016 Liimatta on tapetilla paitsi Rokokoo Computerin, myös Sami Yaffan Tie taipuu -elämäkerran ja Jeppis 2 -romaanin tiimoilta.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Tommi Liimatta – virallinen Facebook

Levyhyllyt:
Tommi Liimatan sooloalbumit
Liimatan Pan Alley (Johanna Kustannus, 1996),
Tropical Cocktail (Megamania, 2006),
Rokokoo Computer (Diu Dau Records, 2016),

Absoluuttisen Nollapisteen studioalbumit
Neulainen Jerkunen (Vinylmania, 1994),
Muovi antaa periksi (Johanna Kustannus, 1995),
Simpukka-amppeli (Johanna Kustannus, 1998),
Suljettu (Johanna Kustannus, 1999),
Olos (Johanna Kustannus, 2000).
Nimi muutettu (Johanna Kustannus, 2002).
Seitsemäs sinetti (Johanna Kustannus, 2003).
Mahlanjuoksuttaja (Johanna Kustannus, 2005).
iiris (Johanna Kustannus, 2007).
Musta hiekka (Johanna Kustannus, 2009).
Pisara ja lammas 1 (Diu Dau Records, 2012).
Pisara ja lammas 2 (Diu Dau Records, 2014).

Lue lisää:
Alanko, Tero & Silas, Petri: Neljäs sukupolvi – suomalainen rock nyt, 223 sivua. (Johnny Kniga, 2006). Tommi Liimatta on monien suomalaisten muusikoiden rinnalla äänessä Alangon ja Silaksen haastattelukirjassa.
Hämäläinen, Tuukka: Kirosäkeet – 20 uuden suomirockin sanoittajaa, 357 sivua. (Idiootti, 2011).

Romaaneja
Liimatta, Tommi: Jeppis 2, 568 sivua. (Like, 2016).
Liimatta, Tommi: Jeppis, 496 sivua. (Like, 2014).
Liimatta, Tommi: Rautanaula, 237 sivua. (Like, 2013).
Liimatta, Tommi: Muovikorvo, 158 sivua. (WSOY, 2010).
Liimatta, Tommi: Nilikki, 179 sivua. (WSOY, 2009).
Liimatta, Tommi: Aksel Sunnarborgin hymy, 320 sivua. (WSOY, 2004).

Sarjakuvia
Liimatta, Tommi: Ei vaikuta keikkaan – 48 boonus-ekstra-sivua vuosilta 1984–2010!, 96 sivua. (WSOY, 2011).
Liimatta, Tommi: Ei vaikuta keikkaan, 48 sivua. (WSOY, 2005).
Liimatta, Tommi: Masturbaatio Ranualla, 80 sivua. (WSOY, 2003).
Liimatta, Tommi: Rengin tarpeet, 48 sivua. (Renkikustannus, 2000).

Proosarunoja
Liimatta, Tommi: Avainlastu, 113 sivua. (WSOY, 2002).

Lyriikkaa
Liimatta, Tommi: Sivuhistoria – levyttämättömiä sanoituksia 1987–2007, 207 sivua. (WSOY, 2008).

Kirjeenvaihtoa
Liimatta, Tommi & Hynynen, Jouni: Rillipää ja läski – kirjeenvaihto 2007–2009, 270 sivua. (Johnny Kniga, 2010).

Tommi Liimatta: Rokokoo Computer (2016).

Tommi Liimatta: Rokokoo Computer (2016).

Jane Siberry: The Walking – artistista vapautta parhaimmillaan

Jane Siberry: The Walking (Duke Street Records, Reprise Records, 1988)

Jane Siberry: The Walking.Loistavilta elokuvasoundtrackeiltä Until The End Of The World ja The Crow tuttu laulaja-lauluntekijä Jane Siberry saatetaan mieltää vakavanoloiseksi muusikoksi, jonka levytykset vaativat kuulijalta paljon. Artistina Siberry voi toki olla vaikeasti määriteltävissä, mutta popmusiikin henki on elänyt vahvasti osana tuotantoa. Usein läsnä on ollut myös leikkimieltä ja kokeilunhalua. Kesällä -87 äänitetty The Walking on Siberryn neljäs albumi – ja yksi kanadalaisartistin valovoimaisimmista teoksista.

Siberryn (Jane Stewart, s. 1955) tunnistettava ääni ja ilmaisu kypsyi hyvää vauhtia jo toisella albumilla No Borders Here (1984). Yhtä aikaa kuulaan elektroninen ja perinteitä haastava toteutus jatkui kolmoslevyllä The Speckless Sky. Kanadassa jo melko tunnetuksi noussut artisti oli esillä myös singlelistoilla biiseillä Mimi On The Beach, One More Colour ja Map Of The World – Part II.

Vakiintuneen bändin kanssa tehty vapautunut The Walking oli Siberryn ensimmäinen albumi, joka julkaisi Reprise Records. Ison levy-yhtiön turvaama astetta kaupallisempi soundi toimii perustana läpi haasteellisempienkin sävellysten. Kunnianhimoinen lopputulos hätkähdyttää yhä. Tunnelmia kaivetaan esiin pidempiä toteutuksia pelkäämättä. Yhdeksän minuutin pituinen aloitusraita The White Tent The Raft lipuu eteenpäin häkellyttävän joutuisasti. Musiikin viettelevyys ja rikkaat sovitukset ovat jotain oudon kiehtovaa.

Kuin singlehitiksi tehty Red High Heels sisältää samaa herkkyyttä kuin albumin nimikappale. Mykistävän kaunis The Walking (And Constantly) helähtelee pianon varassa pitkin satumaista laulumelodiaa. Rumpali Al Cross elävöittää biisiä tyylikkäästi, ja oikaisee takapotkuisen kompin juuri oikeassa kohtaa. Biisin herkkä atmosfääri on yksi Siberryn kauneimmista luomuksista.

Massiivista toteutusta käytetään levyllä harkiten, kuin värityksenä. Yksi esimerkki tästä on B-puolen avaava Lena Is A White Table. Aistillisen kehittelyn keskeltä aukeava rumpujen ja bassokitaran yhdistelmä tuottaa jyräävää mielihyvää. Päätösraita The Bird In The Gravel on kokeellista tunnelmointia vailla vertaa. Uneliaan melodian viereltä löytyy paljon tutkittavaa yli kymmeneksi minuutiksi.

Al Cross – rummut
Anne Bourne – kosketinsoittimet, piano
Jane Siberry – kitara, kosketinsoittimet
John Switzer – bassokitara
Ken Myhr – kitara
Tuottajat: Jane Siberry, John Switzer ja John Naslen

Jos Kate Bush, k.d. lang, Ani DiFranco, Tori Amos, Laurie Anderson tai Peter Gabriel ovat lähellä sydäntäsi, niin Jane Siberryn levyt saattavat olla sinulle löytöjä. The Walking on kelpo levy tutustumiseen. Kirjastosta kannattaa etsiä käsiinsä myös 2CD-kokoelma Love Is Everything – The Jane Siberry Anthology.

* * *

Jane Siberryn ura levytysura jatkui kehutulla albumilla Bound By The Beauty (1989). Pitkään työn alla ollut When I Was A Boy vuodelta 1993 on yksi lauluntekijän uran kohokohdista.

Lue lisää:
DeMain, Bill: In Their Own Words – Songwriters Talk About The Creative Process, 218 sivua. (Praeger, 2004).
Jackson, Rick: Encyclopedia Of Canadian Pop, Rock & Folk Music, 319 sivua. (Quarry Press, 1994).
O’Brien, Karen: Hymn To Her – Women Musicians Talk, 243 sivua. (Virago Press, 1995).
Siberry, Jane: Love Is Everything – The Jane Siberry Anthology. 2CD ja 52-sivuinen liitevihko. (Warner Bros. & Rhino, 2002).

Jane Siberry kotisivu

Jane Siberry: The Walking (1988).

Jane Siberry: The Walking (1988).