The Replacements: Let It Be – bändi lunastaa taivaspaikkansa

Let It Be (Twin/Tone, 1984)

The Replacements: Let It Be (1984).The Replacements on jäänyt musiikkibisneksen historiaan bändinä, joka vierasti kaikkea, mitä suosio edellytti, ja teki kaiken mahdollisen torpedoidakseen oman menestyksensä. Musiikin historiaan se onneksi on jäänyt yhtyeenä, jossa oli klassikkotason lauluntekijä ja sitä outoa taikaa, joka alkaa hehkua vain silloin harvoin, kun toisilleen juuri oikeat ihmiset sattuvat päätymään samaan bändiin.

Minneapolisissa vuonna 1979 perustettu The Replacements sai levydiilin paikalliselta Twin/Tone Recordsilta. Ensimmäinen albumi Sorry Ma, Forgot to Take Out The Trash ilmestyi elokuussa 1981, ja laulaja-kitaristi Paul Westerbergin kirjoittajanlahjat olivat nupullaan jo sen energisessä ja karkeassa punkrockissa. Punkskenessä keikkailu ja fanzinejulkisuus jättivät bändiin jälkensä: kesällä 1982 julkaistulla Stink-ep:llä The Replacements kiristi rockinsa tahdin hardcoren rajamaille.

Tyylin yksi-ilmeisyys ja alakulttuurin rajoittava henki alkoivat kuitenkin pian tympäistä bändiä. Toinen täyspitkä levy, hiukan hajanainen Hootenanny (1983) viitoitti tietä sinne, missä yhtye oli parhaimmillaan. Westerberg kiteytti suunnan sanomalla, että The Replacements halusi alkaa soittaa biisejä, ei julistuksilla ryyditettyjä riffejä.

The Replacements lunasti taivaspaikkansa kolmannella albumillaan Let It Be. Westerberg oli säveltänyt sille uudenlaista materiaalia, jonka energia oli muunkin kuin raa’an voiman ja paljaan kiihkon muodossa. Levyn teemat liittyvät enemmän tai vähemmän väljästi nuoruuteen ja aikuistumiseen, ja alle 25-vuotias lauluntekijä oli vielä tarpeeksi nuori tavoittaakseen sanoituksiin etsimänsä tunnemyrskyt.

Mutta ei Let It Be yksin Westerbergin show ollut. Kitaristi Bob Stinson, rumpali Chris Mars ja basisti Tommy Stinson osallistuivat sovittamiseen enemmän kuin ennen – lähinnä kai siksi, että Let It Be oli ensimmäinen kerta, kun bändi todella mietti biisien toteutusta.

Minneapolisin Blackberry Way -studiolla tehdyn Let It Ben tuottajaksi kaavailtiin R.E.M:n Peter Buckia, mutta loppujen lopuksi hän oli mukana vain esituotantovaiheessa ja vierailevana kitaristina. Indie-idolin roolin pienuus ei aiheuttanut epäonnistumista: Let It Ben tunnistaa 1980-luvulla tehdyksi levyksi, mutta siltä puuttuu aikakauden mainstreamille ominainen räikeys ja muovisuus. Se on soundiltaan ajaton, ei ajassa kiinni, eikä siinä aisti laskelmointia tai pyrkyryyttä. Vaikka puoli-instrumentaali Seen Your Video saattaakin kuulostaa keskeneräiseltä, vielä enemmän se kuulostaa vilpittömältä.

Koska täydellisyys ei ole kovin kiinnostavaa, mestariteokset ovat harvoin virheettömiä, eikä ole Let It Bekään. Gary’s Got A Bonerin turhanpuoleinen puupäärock rämisee teiniparodian rajamailla, ja läpihuutoversiota Kissin (sinänsä mainiosta) Black Diamondista on paha perustella millään muulla kuin sillä, että The Replacements halusi näyttää tekevänsä ihan mitä sitä huvitti. Sitä ei kiinnostanut mielistellä edes oma yleisöään, joka siihen mennessä oli koostunut lähinnä Kissiä kiroavista vaihtoehtokiihkoilijoista. Toisaalta aggressiivinen We’re Coming Out tuntuu olevan mukana lähinnä muistuttamassa punkkareita siitä, millaista kamaa Replacements olisi edelleen voinut soittaa, jos sitä vain olisi huvittanut.

Suurimman vaikutuksen Let It Be teki hiljaisimmilla kappaleillaan. Unsatisfied, Sixteen Blue ja Androgynous osoittivat, miten hienoja ja humaaneja biisejä Westerberg oli oppinut kirjoittamaan. Levyn lopussa on huipennus – tuskin on toista albumia, joka päättyy yhtä pakahduttavasti kuin Let It Be. Viimeinen biisi Answering Machine on yksinäisyyden tuntua korostaen sovitettu laulu yhteyden katkeamisesta. Parhaiten levyn henki kuitenkin kiteytyy avausraita I Will Daren korkeajännitteiseen, pompahtelevaan optimismiin.

Lokakuussa 1984 julkaistu Let It Be sai kriitikoilta ylistävän vastaanoton, mutta suuri yleisö ei edes huomannut sen ilmestyneen. Huonosti myyneeltä levyltä huokunut potentiaali oli silti niin ilmeinen, että The Replacements levytti seuraavan albuminsa Warnerille. Näin siitäkin huolimatta, että bändi yritti kovasti ampua itsensä alas soittamalla levy-yhtiöiden showcase-keikalla pelkkiä lainabiisejä.

Kuten Let It Ben The Beatlesilta pöllitty nimikin kertoo, kuvien kumartelu ei The Replacementsia kiinnostanut.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae The Replacements-klassikko 'Let It Be' kirjastosta!

Hae The Replacements-klassikko ’Let It Be’ kirjastosta!

Hae Let It Be kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Sorry Ma, Forgot To Take Out The Trash (1981)
Hootenanny (1983)
Let It Be (1984)
Tim (1985)
Pleased To Meet Me (1987)
Don’t Tell A Soul (1989)
All Shook Down (1990)

Lue lisää
Collins, Cyn: Complicated Fun – the Birth Of Minneapolis Punk And Indie Rock, 1974–1984. An Oral History, 377 sivua. Minnesota Historical Society Press 2017.
Mehr, Bob: Trouble Boys – The True Story Of The Replacements, 521 sivua. Da Capo Press 2017.
Walsh, Jim: The Replacements – All Over But The Shouting – An Oral History, 304 sivua. Voyager 2007.

The Replacements: Let It Be (1984).

The Replacements: Let It Be (1984).

Morphine: The Night – tie yön syliin

The Night (Dreamworks Records, 2000)

Morphine: The Night (2000).Yleisö varmaan ajatteli sen johtuneen helteestä. Heinäkuun kolmas 1999 oli kuuma päivä Italian Palestrinassa, ja kun Morphinen 46-vuotias basisti-laulaja Mark Sandman tuupertui lavalle kesken keikan, kesti hetken, ennen kuin kukaan ymmärsi, mitä oli tapahtunut.

Sandman oli kuollut. Hän oli saanut massiivisen sydänkohtauksen ja poistunut maailmasta. Loppu oli tullut kuin sormia napsauttamalla, ja se oli vienyt mukanaan myös Morphinen. Muille jäsenille oli selvää, ettei bändin matka voisi jatkua ilman sen sielua.

Basisti-laulaja Mark Sandman, saksofonisti Dana Colley ja rumpali Jerome Deupree perustivat Morphinen vuonna 1989 Cambridgessa. He olivat siinä vaiheessa keikkailleet enimmäkseen Bostonin seudulla ja Uuden-Englannin alueella monissa eri bändeissä – Sandman oli soittanut aiemmin muun muassa Treat Her Rightissa ja Deupreen kanssa Hypnosonicsissa, Colley esimerkiksi Three Coloursissa.

Morphinen toiseksi lyömäsoittajaksi vakiintui heti alkuvuosina Billy Conway, joka tuli alun perin tuuraamaan terveysongelmien vuoksi väliaikaisesti sivuun astunutta Deupreeta. Loppujen lopuksi kumpikin rumpali soitti Morphinessa useita vuosia. Loppuvaiheessa kokoonpano oli nelimiehinen, kun Coway ja Deupree olivat bändissä yhtä aikaa.

Alkuun päästyään Morphine ryhtyi tekemään töitä tasaisen tehokasta tahtia – ja sai myös aikaan tuloksia. Ensimmäinen albumi Good ilmestyi vuonna 1991 bostonilaisen Accurate/Distortion-levymerkin kautta. Vuoden 1993 Cure for Pain laajensi bändin reviirin kauas Uuden-Englannin ulkopuolelle: trio kiersi sen tiimoilta Yhdysvaltoja, Eurooppaa, Japania ja Australiaa. 1990-luvun puolivälissä Yes kasvatti Morphinen näkyvyyttä edelleen. Honey White -singlen video soi Music Televisionilla muun muassa hervottomassa Beavis & Buttheadissa.

Sitten Morphine astui major-yhtiöiden maailmaan. Suurmoguli David Geffenin ja elokuvaohjaaja Steven Spielbergin Dreamworks sainasi sen vuonna 1997 ja julkaisi Like Swimmingin vielä samana vuonna. Neljäs albumi ei muodostunut suureksi läpimurroksi (siihen Morphinen musiikki oli luonnostaan liian marginaalista), mutta maine kasvoi edelleen. Early To Bedin video sai Grammy-ehdokkuuden, ja vuoteen 1999 mennessä Morphinen kaikkia levyjä oli myyty yhteensä yli 800 000 kappaletta.

The Night, Morphinen viides ja viimeinen studioalbumi, valmistui vuoden 1999 alussa. Puoli vuotta ennen Mark Sandmanin kuolemaa viimeistelty levy julkaistiin vasta vuonna 2000, tyylikkäästi soveliaan suruajan jälkeen.

Morphinen ura päättyi musiikilliselle huipulle. Sandmanin tuottama The Night soi täyteläisemmin ja pakottomammin kuin Morphinen edelliset levyt. Se on helpommin lähestyttävä ja musiikillisesti värikkäämpi levy kuin edeltäjänsä, mutta silti tyylikkään kosiskelematon kokonaisuus, jonka tummat värit ovat sävy sävyyn.

Sandmanin kuolema, kannen valkoinen kukka ja musiikin hämärä, paikoin hauras ja surumielinen tunnelma houkuttelevat pitämään The Nightia jonkinlaisena kuolinmessuna, testamenttina tai profetiana ennenaikaisesta poismenosta. Se ei tietenkään ole sellainen. Kun levyn yönkauniit kappaleet äänitettiin, Morphine luultavasti katseli urahorisonttiinsa toiveikkaana. Mutta koska taide on tehty tulkittavaksi, mikään ei estä kuuntelemasta The Nightia Sandmanin kuoleman varjossa. Siinäkin tapauksessa Morphine saa pimeyden tuntumaan lämpimältä ja lohdulliselta.

Morphinen musiikki ei lakannut soimasta lavoillakaan. Vuoden sisällä Sandmanin kuolemasta Colley ja Conway perustivat Orchestra Morphinen, joka esitti enimmäkseen The Nightin materiaalia. Sittemmin he ovat pitäneet Morphinen ja ystävänsä muistoa elossa muun muassa Vapors Of Morphine -kokoonpanossa.

Conway ja Colley ovat myös perustaneet myös Hi-n-Dry-levymerkin, jonka toimitilat rakennettiin Sandmanin entiseen työhuoneeseen. Yhtiö on julkaissut muun muassa Sandboxin, kahden cd:n ja yhden dvd:n laajuisen koosteen Mark Sandmanin elämäntyöstä Morphinen ulkopuolella. Ikävä kyllä hänen tunnetuimman bändinsä tuotanto jouduttiin jättämään julkaisun ulkopuolelle tekijänoikeussyistä.

Jos Sandman olisi saanut elää, The Night kuulostaisi nyt albumilta, jolla Morphinen vähäeleinen ”low rock” (joksi bändi itse tyylinsä nimesi) jalostui valmiiksi. Bändi esiintyy kautta levyn hyvin ilmaisuvoimaisesti. Se huokuu yhtä aikaa vanhan jazzin viileänrentoa svengiä ja rockin särmää, mutta ei ole lähelläkään rasittavanvinkeää jazzrockia. Siellä täällä Morphinen soundia avartavista jousista ja muista lisukesoittimista huolimatta musiikissa on yhtä paljon tilaa kuin säveliä. Minimalistinen tuotanto saa pienet asiat näyttämään kokoaan suuremmilta ja langettamaan pitkiä varjoja.

Tyylikkäässä tyhjyydessä kaikuu salaperäisyys, joka saa palaamaan The Nightin äärelle yhä uudelleen.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Morphine
Mark Sandman – Kaksikielinen slide-basso, laulu, urut, kolmekielinen slide-kitara, piano, kitara
Dana Colley – baritoni-, tenori ja double-saksofoni, triangeli
Jerome Deupree – rummut ja muut lyömäsoittimet
Billy Conway – rummut ja muut lyömäsoittimet

Hae Morphinen The Night kirjastosta!

Hae Morphinen The Night kirjastosta!

Hae The Night kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Morphinen studioalbumit
Good (1992)
Cure For Pain (1993)
Yes (1995)
Like Swimming (1997)
The Night (2000)

Livelevy
Bootleg Detroit (2000)

Kokoelmat
B-Sides And Otherwise (1997)
The Best Of Morphine: 1992–1995 (2003)
Sandbox: The Mark Sandman Box Set (2004)
At Your Service (2009)

Katso lisää:
Cure For Pain – The Mark Sandman Story (dokumentti, 2011)

Morphine: The Night (2000).

Morphine: The Night (2000).

The 1975: I Like It When You Sleep, For You Are So Beautiful Yet So Unaware Of It – kurotus kohti täydellistä rockmusiikkia

I Like It When You Sleep, For You Are So Beautiful Yet So Unaware Of It (Dirty Hit/Polydor, 2016)

The 1975: I Like It When You Sleep, For You Are So Beautiful Yet So Unaware Of It (2016).Miten luoda bändin kanssa vastustamatonta rockmusiikkia, sellaista joka menestyy? Miten se tehdään? Asiaa tuskin on mahdollista avata aukottomasti, mutta aina voidaan yrittää, jos vaikka vähän kieli poskessa. Esittäjän, mieluiten kiharapäisen laulajan, tulee olla persoonaltaan mahdollisimman vetoava, karismaattinen ja hivenen arvaamaton.

Vähintään puoliandrogyynin vokalistin on hyvä kirjoittaa tekstejä, joissa on elämän sekavuuteen ja rakastamisen vaikeuteen liittyviä monitasoisia koukkuja haavoineen päivineen. Tuottajan pitäisi luoda luovuuden huipulla olevan bändin musiikkiaurasta poikkeuksellinen, mutta ei liiaksi. Mediatoimijoiden tehtävänä on välittää eteenpäin päätähden tarina, jossa on rohkeutta ja musiikillista intohimoa.

The 1975. Kuva: i.axa.com.

The 1975. Kuva: i.axa.com.

Edellä kirjoitettu bisneskuva voi joiltain osin sopia The 1975 -laulaja Matthew Healyyn ja hänen karismaansa. Ahkeran keikkailun lisäksi manchesterilaisbändin menestyksen todellisena pohjana toimivat kuitenkin onnistuneet levytykset ja biisien yhteenhitsautunut toteuttaminen. Vuodesta 2002 koossa ollut The 1975 heittäytyy musiikkiinsa. Bändin albumeista toinen, I Like It When You Sleep, For You Are So Beautiful Yet So Unaware Of It, on lähellä täysosumaa.

Indien ja nykymainstreamin välimaasto on kunnon tähtiaineksen sydänmaata. Romanttisesti nimetty levy on pitkä, rönsyilevä ja retromaisen indie. Retroilu on vaikea laji, mutta The 1975 pärjää ilmiömäisesti, ja levyllä ollaan mitä erilaisimpien vaikutteiden keskellä. Mielessä käyvät esimerkiksi INXS, Madonna, Phil Collins ja Daft Punk. Vaikutteiden kirjo on osa albumin vahvuutta, mutta vielä enemmän kyse on kunnioituksessa. Bändi tuntuu lainaavan idoleilta, joista se aidosti välittää. Jos esimerkiksi tykkää Daft Punkista, sen voi myös antaa kuulua. Virtuoosimaiset George Daniel (rummut), Ross MacDonald (bassokitara) ja Adam Hann (kitara) sekoittavat kaikesta oman rockinsa, jota on huumaavaa seurata.

Populaarimusiikin eri vuosikymmeniltä häpeilemättömästi lainailtu dramaattinen klangi on kasvanut kiinni bändin musiikkiin. Monin kohdin tutulta tuntuva sykkii modernia otetta, oli sitten kyseessä lämmin tai viileä tunnelma. Biisien genrekirjo kuvastaa bändin tervettä suhtautumista riskinottoon. Aina voi myös hieman sohaista kohti arvostelijoita. Albumin kolmas singleraita The Sound saattaa osoittaa brittilehden NME suuntaan. Debyyttialbumin jäljiltä The 1975 voitti NME Awardsin NME Awardsin huonoimman bändin ”palkinnon”.

Matthew Healyllä (s. 1989) on sanottavaa ja kyky olla äänessä. Hivenen salaperäinen ja jopa ujon oloinen laulajahahmo on haastatteluiden perusteella myös valloittava persoona, joka ei ota itseään liian vakavasti. Healyn heittäytymisestä paistaa läpi rohkeus. Laulaja ei tunnu pelkäävän mitään. Tekstit purevat ja haastavat.

Albumin keskivaiheilla levyä liikutaan kuin aarteen äärellä, hyvin vaihtelevien tunnelmien keskellä. Gospelsoulisti hivelevä If I Believe You iskee hartaine kuoroineen ja puhallinsooloineen kuin suoraan seurakunnan hengennostatuksesta. Please Be Naked taas lähtee aivan toiselle tielle. Eteerinen piano johdattaa suurine kuvineen jonnekin surulliseen paikkaan, pitkälle popmusiikin valtavirrasta. Seuraava raita Lostmyhead jatkaa nostetta. Kitaravallit jylisevät, bassovyörytykseen eksyy, aika pysähtyy – kuin parhaina shoegazing-aikoina joskus 90-luvulla. Tunnelma on uskomaton.

Kuin uhitellakseen, The 1975 hyppää seuraavaksi synarockiin. Avantisti liikkuvat taustavokaalit johdattavat järjettömän juhlavaan massapsykoosiin, jossa Healy pistää jälleen parastaan. Tuotantoarvoa on jakaa audiofiileillekin. Kokonaisuuden syvempi pää alkaa hellittää kun katkeransuloinen Somebody Else hivelee kuin se diskoillan päätteeksi toivottu  hituri. A Change Of Heart toimii samalla tavalla.

Albumin pitkä nimikappale I Like It When You Sleep… nousee tärkeäksi kokonaistunnelman luojaksi. Tässä The 1975 lienee eteerisimmillään. Hengästynyt pulssi ja säkenöivät synakuviot vaihtuvat puolivälissä raukeaan olotilaan, kuin vapaan sunnuntaiaamun heräämiseen ja jalkeillenousuun.

Kaikesta tästä kasvaa runsasta kuuntelua kestävä rocklevy, jossa on tuoreutta. The 1975 on voittaja.

I Like It When You Sleep For You Are So Beautiful Yet So Unaware Of It
Matthew ”Matty” Healy – laulu, kitara, piano, kosketinsoittimet, syntetisaattorit
Adam Hann – kitara, taustalaulu, kosketinsoittimet, syntetisaattorit
Ross MacDonald – bassokitara, taustalaulu, kosketinsoittimet, syntetisaattorit
George Daniel – rummut, lyömäsoittimet, taustalaulu, kosketinsoittimet, syntetisaattorit
Tuottajat: Mike Crossey, George Daniel, Matty Healy

Mitä mahdamme saada seuraavaksi? Helmikuun 2018 puolivälissä bändin Facebook-sivu näyttäytyy ilman uutisia ja profiilikuvaa. Somemarkkinoinnin, nettitietoon ja teaserin perusteella luvassa on albumi Music For Cars.

Tuomas Pelttari

The 1975 kotisivu

Hae I Like It... kirjastosta!

Hae I Like It… kirjastosta!

Hae I Like It… kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
The 1975 (2013)
I Like It When You Sleep For You Are So Beautiful Yet So Unaware Of It (2016)
DH00278 – Live From The O2, London, 12/16/2016 (2017)

The 1975: I Like It When You Sleep, For You Are So Beautiful Yet So Unaware Of It (2016).

The 1975: I Like It When You Sleep, For You Are So Beautiful Yet So Unaware Of It (2016).

bob hund: Dödliga klassiker – luokan pelle ja priimus

Dödliga klassiker (Woah Dad!, 2016)

bob hund: Dödliga klassiker (2016).Aika saattaa olla armoton. Kun tekee jotakin oikein pitkään, on vaikeaa pysytellä sopivasti ennallaan. Kuinka säilyttää tekemisissään alkuaikojen kirkassilmäinen into niin, ettei se vaikuta väkinäiseltä? Samalla pitäisi myös osoittaa jonkin verran kypsymisen merkkejä, jotta ei pelkästään toistaisi vanhaa temppua.

On vaikea sanoa kuinka ja miten, mutta ruotsalainen bob hund (joka tahtoo kirjoittaa nimensä pienellä) on onnistunut siinä. Sen syksyllä 2016 ilmestynyt Dödliga klassiker -albumi ilahduttaa yhtyeelle ominaisella leikkisällä teatraalisuudella ja poikamaisella charmilla. Samaan aikaan musiikista hohtaa keski-ikäisen indie-isukin setämäistä lämpöä ja kokeneisuutta.

Hjärtskärande rätt:

Vuonna 1991 perustettu bob hund julkaisi ensimmäisen ep:nsä pari vuotta toimittuaan ja lähti nousuun. Eponyymin ensialbumin ilmestyttyä 1994 bändi valittiin Ruotsin Grammisgalanissa vuoden parhaaksi rockyhtyeeksi. Toinen pitkäsoitto Omslag: Martin Kann (1996) nousi Ruotsin albumilistalla top tenin tuntumaan, ja vuonna 2001 ilmestynyt Stenåldern kan börja meni listaykköseksi.

Thomas Öberg, laulu. Kuva: Anna Brånhede.

Thomas Öberg, laulu. Kuva: Anna Brånhede.

Musiikin omintakeisuudesta saattoi jo varhain päätellä, että kovin suuri yleisö ei koskaan nousisi bob hundin kyytiin. Se tuskin oli yhtyeelle suuri yllätys tai pettymys. Hurmaavan indierockbändin pyrkimykset ovat olleet selkeästi enemmän taiteellisia kuin kaupallisia, ja kompromisseja tekemättäkin se ja sen englanninkielinen alter ego Bergman Rock ovat niittäneet kulttisuosiota myös Ruotsin ulkopuolella. Viihteellisimmillään ja yleistajuisimmillaan bob hund on livebändinä. Laulaja Thomas Öberg on lavalla ihana yhdistelmä rockjumalaa, poptaiteilijaa, indienörttiä ja supersankaria.

Rockabilligt:

Vinyylialbumin kaltaiseksi kaksiosaiseksi teokseksi rakennettu Dödliga klassiker on selväpiirteinen kokonaisuus. Sen hätkähdyttävimmät biisit ovat bowiemaisesti funkkaava Brooklyn Salsa ja meksikolaismausteinen Din Piñata – pirteitä poikkeuksia bändin yleisestä melodia- ja rytmilinjasta. Saattaa olla, että nykien kulkeva Underklassens clown rakentaa analogiaa juuri tästä kulmasta: luokan pelle voi olla myös luokan priimus, eli vaikka bob hundissa on humoristinen puoli, sitä ei kannata aliarvioida.

Johnny Essing, kitara. Kuva: Anna Brånhede.

Johnny Essing, kitara. Kuva: Anna Brånhede.

Rockabilligt on seitsemän minuutin mitastaan huolimatta Dödliga klassikerin intensiivisin biisi, jonka jälkeen loppulevy kuulostaa hillityltä. Matkan päättävät maanläheisesti Hollywood nästa ja siihen temaattisesti liittyvä After-work musik, joissa Öbergin aina vähän epävireinen lauluääni hehkuu inhimillisyyttä. Alun perin vuonna 2009 julkaistun Blommor på brinnande fartygin uutta, lämpöisempää versiota liidättää musiikkileirejä tytöille järjestävän Popkollon kuoro. Se ja Hjärtskärande rätt ovat kappaleita Dödliga klassikerin popeimmasta päästä.

Blommor på brinnande fartyg:

Vaikka bob hund on ahkeroinut julkaisurintamalla koko uransa ajan, Dödliga klassiker onnistuu yllättämään pelkällä olemassaolollaan. Vuonna 2015 ilmestynyt pompöösi konserttitaltiointi #bobhundopera olisi tavallaan ollut looginen ja osuva päätös teatraalisen bändin yli 20-vuotiselle matkalle. Malmön konserttitalossa suuren orkesterin kanssa toteutettuun spektaakkeliin taisi kuitenkin kulminoitua vain yksi puoli tästä taideprojektia muistuttavasta yhtyeestä.

Thomas Öberg – laulu
Johnny Essing – kitara
Conny Nimmersjö – kitara
Mats Hellquist – bassokitara
Jonas Jonasson – kosketinsoittimet
Christian Gabel – rummut

Dödliga klassiker on pitkän linjan bändin varmaotteinen paluu perusasioihin. Onneksi bob hundin viehättävän viisto asenne ja lapsenmielinen anarkistisuus eivät ole kadonneet ajan tuuliin.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

bob hund kotisivu

Levyhyllyt:
bob hund
bob hund (1994)
Omslag: Martin Kann (1996)
Jag rear ut min själ! Allt skall bort!!! (1998)
bob hund sover aldrig (1999, live)
Stenåldern kan börja (2001)
Ingenting (2002)
10 år bakåt och 100 år framåt (2002, singlekokoelma)
Folkmusik för folk som inte kan bete sig som folk (2009)
Det överexponerade gömstället (2011)
Låter som miljarder (2012)
#bobhundopera (2015, live)
Dödliga klassiker (2016)

Bergman Rock
Bergman Rock (2003)
Bonjour Baberiba Pt II (2005)

Hae Dödliga klassiker kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku
kohdistuu maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

bob hund: Dödliga klassiker (2016).

bob hund: Dödliga klassiker (2016).

Christian Gabel, rummut. Kuva: Anna Brånhede.

Christian Gabel, rummut. Kuva: Anna Brånhede.

Jonas Jonasson, kosketinsoittimet. Kuva: Anna Brånhede.

Jonas Jonasson, kosketinsoittimet. Kuva: Anna Brånhede.

Mats Hellquist, bassokitara. Kuva: Anna Brånhede.

Mats Hellquist, bassokitara. Kuva: Anna Brånhede.

Conny Nimmersjö, kitara. Kuva: Anna Brånhede.

Conny Nimmersjö, kitara. Kuva: Anna Brånhede.

 

 

 

 

 

Salaliitto: Melankolia – varmaotteinen indievyöry jatkuu

Melankolia (Plastic Passion, 2017)

Salaliitto: Melankolia (2017).Turkulaisen Plastic Passionin työ suomalaisen rockin julkaisijana vain komistuu. Pienkustantajan arvo kasvoi entisestään kun indienelikko Salaliitto sai ulos toisen levynsä helmikuussa 2017. Melankolia on jatkoa bändin debyytille Salaliitto. Ensimmäisen albumin lailla synkkäsävyisen kanteen pakattu Melankolia huokuu tuttua dekkarimaista tunnelmaa.

Mitä Salaliiton takana on? Raitojen mutkattomuus kuvastaa loppuun asti työstettyä sävellystyötä. Ammattitaidon ääressä on hienoa heittäytyä avoimeen musiikkimaisemaan, jossa kautta albumin väräjävä omintakeinen pahaenteisyys sekoittuu optimismiin.

Bändin professionaali ote on tärkeä elementti, mutta vielä tärkeämpää on karisma. Kitaristi-laulaja Ossi Alisaaren läsnäolo vetää puoleensa. Laulajana hän on sekä easy-going että totinen, muttei paasaa eikä vaivaannuta. Paikoin lähes alleviivaavan loppusointuiset riimit istuvat kokonaisuuteen hyvin. Alisaarta uskoo.

Salaliitto: Raine Hynninen (vas.), Mikko Saaristo, Ossi Alisaari ja Timo Kuismanen. Kuva: Sari Markus.

Salaliitto: Raine Hynninen (vas.), Mikko Saaristo, Ossi Alisaari ja Timo Kuismanen. Kuva: Sari Markus.

Salaliitto toimii suomalaisen americanatrippailun ytimessä. Tummuuden tilat tulevat esiin aiempaa tuotantoa automaattisemmin. Soundi on aikuisen täyteläinen, vailla vertailutarvetta. Vaikutteet toki ovat olemassa. mutta heijasteet esikuvista palvelevat kuuntelukokemusta. Nelikkoa tuntuu johdattavan aivan erityinen bändi-DNA. Sitä annostellaan meille salavihkaisen maltillisesti.

Raine Hynnisen paksu, väräjävä bassosoundi ohjaa videoraitaa Korpit.

Nimiraita Melankolian säkeistöissä liikutaan erityisellä jännitteellä. Mustaa uhkuva meno vaihtuu kertosäkeistössä leveisiin sointuihin, joilla jännite purkautuu. Valssi Musta risti jamittaa kohti särökitaraista väliosaa. Helpontuntuiset osaset ovat yhdessä jotain hämmästyttävää. Kuulaan poppaava Harmaa aaltoilee polttamisen ja juomisen avulla tylsyyttä vastaan. Kitaristit Timo Kuismanen ja Alisaari taitavat mestarillisen svengin.

Lisää täydellisyyttä seuraa ennen A-puolen loppua. Ollaan nuorii on mykistävää muisteloa, melko lähellä esimerkiksi Dingon koskettavimpia tekstejä:

– Seisotaan pihalla, poltetaan tupakat
ja katsellaan kuinka pommikoneet lentää 
Naapurikaupunkiin, jossa me tavattiin
Kohta sitäkään paikkaa ei oo enää.
Ollaan nuorii 
Meill’ on aikaa
Kun soitto soi ja laulu raikaa.

– Tänä yönä astutaan laivaan
Tänä yönä lähdetään matkalle kauas pohjoiseen.
Tänä yönä astutaan laivaan
Tänä yönä lähdetään matkalle maahan sohjoiseen.

Lopun istrumentaalikierrossa loihditaan lisäväriä kosketinsoitinten maalailulla. Popmaisen levypuoliskon jälkeen seuraa mietteliäämpi B-puoli. Unennäkijän tiivistetty paine tuottaa hypnoottisen driven. Arpeggiot eivät ole mahtua biisikehikkoon. Säkeistöjen välissä ilmaa halkovat makeat voimasoinnut. Tempon hetkellinen puolittaminen vain korostaa tunnelmaa. Hiipivä majesteetillisuus pukee Salaliittoa täydellisesti.

Pinkfloydmaista raukeutta niistelevä Säärintamien rajalle hidastaa tahtia. Psykedelian verho laskeutuu ylle, ja läpikuultavaan kuosiin on kirjailtu merkintöjä kuten Atom Heart Mother. Rumpali Mikko Saariston elkeet tuntuvat olevan paikoin aivan Nick Masonin tavaramerkistöä. Toiseksi viimeinen raita Lamia jatkaa 70-lukulaista savun leijuttamista. Kiihkeä väliosa potkii kuin Pelle Miljoona Oy:n klassikko Moottoritie on kuuma. Ehkä Lamia viittaa myös alkuperäiseen Genesis-riffiin? Antipako rauhoittaa pistepirkkomaisen vinkeällä otteella. Lähes iskelmänkaltainen klangi valtaa tilan. Pienen tauon jälkeen lopetusbiisi starttaa vielä pitkään neilyoungmaiseen outroon. Kitarat seikkailevat taustalla kiertävän valituksen keskellä. B-puolen keskimmäiset raidat mallintavat hienosti rockpsykedeliaa vuonna 2017.

Jos et ole kokenut kahta Salaliitto-albumia, sinulla on edessä paljon mihin syventyä. Salaliitto yltää vaivatta suomalaisen classic rockin ytimeen – ja maailma olisi paljon parempi paikka jos tällaista musiikkia tehtäisiin enemmän. Melankolia on yksi vuoden 2017 parhaista rocklevyistä. Sen kanssa elämä tuntuu täydemmältä.

Raine Hynninen – bassokitara
Mikko Saaristo – rummut, lyömäsoittimet
Timo Kuismanen – kitara, kosketinsoittimet
Ossi Alisaari – laulu, kitara, lyömäsoittimet
Äänitys: Pekka Alisaari & Timo Kuismanen.

Melankolia julkaistiin ennakkotilaajille 11.2. alkaen. LP ja striimi saavat virallisen julkaisunsa 24.2. Reilua vuotta aiemmin julkaistu debyyttialbumi on saanut hienoa jatkoa.

Tuomas Pelttari

Levyhyllyt:
Salaliitto: Salaliitto (LP, striimi. Plastic Passion, 2015).
Melankolia (LP, striimi. 2017).

Lue lisää:
Salaliitto Facebook
SoundCloud
BandCamp
Plastic Passion

Salaliitto: Melankolia (2017).

Salaliitto: Melankolia (2017).