Myrkur: M – piikki puristien lihassa

Myrkur – M (Relapse, 2015)

Myrkur: M (2015).Tammikuussa 2016 Amalie Bruun joutui muuttamaan Myrkur-projektinsa Facebook-tilin asetuksia. Hän kirjoitti sivulleen selityksen: ”Olen saanut tarpeekseni vihaviesteistä ja tappouhkauksista. Uskokaa tai älkää, mutta sellainen pa**a menettää hohtonsa ajan mittaan.” Tanskalainen yhden naisen yhtye Myrkur oli tehnyt vaikutuksen black metal -piireissä ja niiden ulkopuolella. Hyvässä ja pahassa.

Sivullisen oli vaikea arvata, mikä Myrkurissa risoi. Bruunhan sentään hehkutti haastatteluissa rakastamiaan black metalin toisen aallon bändejä kuten Mayhemia ja Enslavedia ja puhui rakkaudestaan Skandinavian luontoon, mytologiaan ja historiaan. Hän oli ollut studiossa Mayhemin, Ulverin ja Nidingrin jäsenten kanssa ja puhunut uskontoja vastaan niin innokkaasti, että se herätti paheksuntaa. Sana ”Myrkur” on islantia ja merkitsee pimeyttä. Kliseet ja muotoseikat olivat siis kaikilta osin kunnossa.

Se kuitenkin oli selvää, että kontroversiaalisuus kasvatti kiinnostavuutta. Bruunin projektin ensimmäinen, nimetön ep ilmestyi syyskuussa 2014 tunnetun Relapse Recordsin kautta. Siltä lohkaistiin videosingleksi Nattens Barn.

Puristien ongelma oli se, että Bruun (s. 1985) ei ollut epäpyhittänyt koko elämäänsä black metalille. Hän oli hypännyt mustaan pulkkaan vasta pop-uransa jälkeen. Ennen Myrkuriksi muuttumistaan Bruun oli laulanut indiepoppia sooloartistina sekä Ex-Cops-yhtyeessä. Myrkurin eteerisillä kuorolauluilla ja folktunnelmilla ryyditetty synkistely ei myöskään täyttänyt puhdasoppisen black metalin kriteerejä. Kaiken tämän vuoksi Myrkuria syytettiin black metalilla rahastamisesta, mikä on tyylin marginaalisuuden huomioon ottaen aika absurdi ajatus.

Relapse julkaisi Myrkurin ensimmäisen albumin M:n syyskuussa 2015. Levy on hyvin tunnelmallinen. Kirkkaasti soivassa musiikissa on pakkastalven valkeaa valoa mutta myös pimeyttä kuin pedon kidassa. Demonista rääkynää, kaoottisia blast beateja ja käppäisiä tremoloriffejä jaksottavat heleät kansanlaulumelodiat, ylevät piano- ja jousisoitinosuudet sekä puuterilumenkeveät kohdat. Vihaajat olivat täysin oikeassa siinä, ettei Myrkur ollut yhtään trve tai cvlt. M ei ole black metalia puristeille vaan niille, joille black metal ei riitä. Se on läheisempää sukua myöhemmälle Ulverille ja Wolves In The Throne Roomille kuin vanhalle Burzumille.

Bruunin epäsovinnainen ja luova tyyli käsitellä black metalin elementtejä sai muutkin kuin metallimediat kiinnostumaan hänestä. Vuonna 2016 ilmestyneellä Mausoleum-livealbumilla Myrkur esittää metallikahleista vapautettuja versioita biiseistään. Bruunin äänen lisäksi levyllä kuullaan tyttökuoroa, pianoa ja akustista kitaraa. Sellainen ei tietenkään nosta hänen arvoaan mustan metallin markkinoilla, mutta väliäkö tuolla. Niille, joita kiinnostaa musiikki, Myrkur on uusi musta.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Myrkur Facebook
Relapse Records kotisivu

Levyhyllyt:
Myrkur: M (Relapse, 2015)

Lue lisää aiheesta black metal:
Beste, Peter & Kugelberg, Johan & Kristiansen, Jon: True Norwegian Black Metal – We Turn In The Night Consumed By Fire, 208 sivua. (Vice Books, 2008)

Howells, Tom (toimittaja) & Birk, Nathan T & Hester, Diarmuid & Hunt-Hendrix, Hunter & Jameson, Neill & Jamshid Jon & Kristiansen, Jon & Kvetkovskis, Peteris & Lefèvre, Jérôme & Masciandaro, Nicola & Pattison, Louis & Richardson, Nick & Stosuy, Brandon & Stubbs, Justin & Szpajdel, Christophe: Black Metal –Beyond The Darkness, 189 sivua. (Black Dog, 2012)

Ikäheimonen, Tero: Pirunkehto – suomalaisen black metallin tarina, 512 sivua. (Svart, 2016)

Johannesson, Ika & Klingberg, Jon Jefferson: Blod, eld, död – en svensk metalhistoria, 364 sivua. (Alfabeta, 2011).

Moynihan, Michael & Søderlind, Didrik: Lords Of Chaos – The Bloody Rise Of The Satanic Metal Underground, 403 sivua. (Feral House, 2003)

Moynihan, Michael & Søderlind, Didrik: Kaaoksen ruhtinaat – mustan metallin messu, 511 sivua. (Johnny Kniga, 2008)

Myrkur: M (2015).

Myrkur: M (2015).

Lou Reed & Metallica: Lulu – nainen miesten maailmassa

Lou Reed & Metallica: Lulu (Warner Bros, Universal International Music, 2011)

Lou Reed & Metallica: Lulu (2011).Kun saksalaisen Frank Wedekindin (1864–1918) Lulu-nimisestä naisesta kertova näytelmä Erdgeist eli Maahinen esitettiin Tampereen Teatterissa vuonna 1909, se sai lehdistöltä niin vihaisen vastaanoton, että näytelmä oli poistettava ohjelmistosta kolmen esityksen jälkeen. Kun vaihtoehtorockin suurvisiirin Lou Reedin ja hevimammutti Metallican Wedekindin tarinaan perustuva yhteisalbumi Lulu ilmestyi reilut sata vuotta myöhemmin, sekin sai osakseen ivaa ja paheksuntaa. Vähän eri syistä, mutta kuitenkin.

Wedekindin näytelmä kertoo ”naisen primaalimuodosta”, kuten Lulu Erdgeistissä esitellään, ja hänen rakastajistaan. Vaikka Lulu on tarinan päähenkilö, hän on hädin tuskin olemassa. Lulu elää miesten kautta. Hän ei ole toimija vaan kohde, halujen heijastuspinta, josta miehet peilaavat erilaisia intohimojaan mutta joka ei ihmisenä kiinnosta ketään. Lopulta Lulu päätyy vankilaan murhasta. Tarina jatkuu näytelmässä Die Büchse der Pandora eli Pandoran lipas, jossa Lulu pakenee vankilasta, päätyy Lontooseen prostituoiduksi ja kuolee sarjamurhaajan uhrina.

Kun Reed ja Metallica ryhtyivät kaavailemaan yhteistä hanketta, he ottivat käsittelyynsä sanoituksia, jotka Reed oli kirjoittanut Wedekindin Lulu-näytelmien pohjalta. Reedin mielestä Metallican selässä tekstit nousisivat ”seuraavalle tasolle”. Kenties Reed halusi nostaa Lulun kohtalon pintaan miehekkään hevimetallisen kontrastin avulla. Metallican stereotyyppisen maskuliininen soitto ja kitaristi-laulaja James Hetfieldin machohko ärjyntä rakensivat Lulun vaiheille patriarkaalisen miljöön, joka korosti persoonattomaksi objektiksi alistetun naishahmon asemaa.

The View’n videon ohjasi Darren Aronofsky:

On hiukan epäselvää, mikä Lulu on. Se on avantgardistinen metallilevy, taidemusiikkia tai raskaasti säestettyä runoutta, abstrakti musikaalikuunnelma tai jonkinlaista spoken wordia. Pop- tai rocklevy se ei missään nimessä ole, mutta siinä kontekstissa useimmat kriitikot sen tyrmäsivät. Vaikka Reed oli jo ajat sitten hylännyt popmusiikin muotokielen taiteelleen tarpeettomana, moni ilmeisesti odotti kuulevansa levyllä jonkinlaisia Fight Fire With Firen ja Perfect Dayn summan ylittäviä rockklassikoita. Pöyristys valtasi alaa, kun Reed ja Metallica tarjoilivatkin levyllisen melodiattomia, jopa kaksikymmentäminuuttisia taidejurnutuksia, joissa Reed luki ääneen, Hetfield mylvähteli ja Metallica riffitteli doomahtavan laahaavasti tai speed metalia blitzkrieginä piiskaten. Lars Ulrichin sympaattisen kulmikas rumpalointi sopi mainiosti komppaamaan Lulun kolhon eurooppalaista tunnelmaa.

Albumista tekee vaikeatajuisen se, ettei sillä ole selkeää tarinaa. Esimerkiksi se Die Büchse der Pandoran kohtaus, jossa Lulu heittää henkensä psykopaatin äärifantasian kohteena, sisältyy kolmanteen kappaleeseen Pumping Bloodiin. Sitä kertomuksessa edeltänyt Lulun ja kreivittären suhde vilahtaa tekstissä heti perään Mistress Dreadissa, eikä minkäänlaisesta kronologisesta järjestyksestä ole tietoakaan. Reed ei tehnytkään Lulua kerratakseen tarinan, jota kerrotaan muutenkin jatkuvasti maailman teatterinäyttämöillä. Sen sijaan hän halusi käsitellä vallankäyttöön, identiteettiin ja itsepetokseen liittyviä teemoja omalla tyylillään.

Kun Metallica mättää heviä Reedin kiihkeän paasauksen taustalla, vaikutelma on samanlainen kuin Tarantinon Inglourious Basterdsin kohtauksessa, jossa David Bowien – joka osapuilleen ainoana maailmassa julisti Lulun mestariteokseksi – Cat People (Putting Out Fire) säestää toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia. Se on älyvapaan urhea ja kiehtova mutta myös sanomallinen kohtaus, joka sanoo, että nämä asiat voisivat tapahtua milloin tahansa, kenelle tahansa.

Reedin Lulu (sillä hänen levynsähän Lulu on, sanokaamme noin 70-prosenttisesti) asetti vapaamuotoisuudessaan uusia haasteita metallibändille, joka ei normaalisti juuri jammaile. Reed vaati soittajilta kykyä improvisoida jazzin hengessä, mutta myös antoi Metallicalle jotakin: Hänen raaka runoutensa saa Metallican riffit kuulostamaan rankemmilta kuin ne kuulostaisivat bändin oman kuvaston taustalla. Silkkaa metallia Lulu ei kuitenkaan ole. Sillä kuulee myös akustista kitaraa (mm. Little Dog), viitteitä elektroniseen musiikkiin sekä vapaasti soivia jousi-instrumentteja. Lulun suhteesta erääseen mieheen ja tämän poikaan inspiroitunut Junior Dad on lempeän bändisoiton sekä sellojen ja viulujen dronen varaan rakennettu massiivinen teos.

Junior Dad livenä Saksassa:

Wedekindin näytelmiä on sittemmin tulkittu niin feministisiksi kuin naisvihamielisiksikin. Aikoinaan niitä soimattiin groteskeiksi, yliampuviksi ja moraalittomiksi. Reedin ja Metallican Lulu sai satikutia siitä, että se kuulostaa rumalta, rasittavalta ja teennäiseltä, ikään kuin Lulu ei aiheena suorastaan vaatisi juuri sellaisten ekspressionististen vaikutelmien luomista. Taiteen tehtävänä ei ole maistua hyvältä, tuntua kivalta tai kuulostaa Roxettelta. Sen kuuluu luoda uusia tulkintoja. Niitä Reed ja Metallica Lululla tekivät.

Lulu oli kova pala niin Lou Reedin kuin Metallicankin yleisöille. Reedin joukot eivät nähneet hänen taiteensa ja banaalin metallin välillä minkäänlaisia yhtymäkohtia. Metallica-faneille taas itkuraivarin aiheeksi on joskus riittänyt pelkkä akustisen kitaran käyttäminenkin. Yhteisalbumin tekeminen tuollaisten mielikuvaharjoitusten melskeessä vaati rohkeutta kummaltakin osapuolelta.

Lulu jäi Lou Reedin (s. 1942) viimeiseksi albumiksi. Hän kuoli syöpään vuonna 2013. Reed halusi tulla tunnetuksi taiteilijana, joka piut paut piittaa siitä, mitä hänestä ajatellaan. Lulu on lopullinen todiste siitä, että juuri sellainen hän oli.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Lou Reed & Metallica: Lulu kotisivu

Lou Reed – laulu, kitara, continuum
James Hetfield – rytmikitara, taustalaulu
Kirk Hammett – soolokitara
Lars Ulrich – rummut
Robert Trujillo – bassokitara
Tuottajat: Lou Reed, Metallica, Greg Fidelman, Hal Willner

Sarth Calhoun – elektroniset instrumentit
Jenny Scheinman – viulu, alttoviulu, jousisovitukset
Gabe Witcher – viulu
Megan Gould – viulu
Ron Lawrence – alttoviulu
Marika Hughes – sello
Ulrich Maiss – sello Little Dogissa ja Frustrationissa
Rob Wasserman – sähkökontrabasso Junior Dadissa
Jessica Troy – alttoviulu Junior Dadissa

Levyhyllyt:
Lou Reed & Metallica: Lulu. 2CD (Sister Ray Enterprises, We’re Only In It For The Music, 2011).
Berg, Alban: Lulu – Oper nach Frank Wedekinds Tragödien Erdgeist und Büchse der Pandora. Böhm Karl, Lear Evelyn, Johnson Patricia, Fischer-Dieskau Dietrich, Grobe, Donald. (Deutsche Grammophon, 1968).

Lue lisää:
Brannigan, Paul & Winwood, Ian: Syntymä Metallica kuolema – 1. osa, 365 sivua. Like 2013.
Brannigan, Paul, Winwood, Ian: Syntymä Metallica kuolema – 2. osa, 302 sivua. Like 2014.
Jacobson, Jeff: Lulu, 120 sivua. Nuottikirja, Cherry Lane Music 2012
Koskimies Rafael & Haavio, Martti: Maailmankirjallisuuden kultainen kirja – Saksan kirjallisuuden kultainen kirja, 824 sivua, WSOY 1930.
Wall, Mick: Lou Reed – The Life, 230 sivua. Orion 2014

Lou Reed & Metallica: Lulu (2011).

Lou Reed & Metallica: Lulu (2011).

Motörhead: Clean Your Clock – lopunajan dokumentti

Motörhead: Clean Your Clock (UDR, 2016)

Motörhead: Clean Your Clock (2016).Tähän on tultu. Niin puistattavalta ja epätodelliselta kuin se tuntuukin, Motörheadista ja sen legendaarisesta keulahahmosta Ian Fraser ”Lemmy” Kilmisteristä pitää puhua menneessä aikamuodossa. Vaikuttaa ikävästi siltä, että mikään ei ole ikuista.

Motörhead lakkasi olemasta, kun Lemmy kuoli viime vuoden joulukuussa. Sinä päivänä rockin kalliosta lohkesi korvaamaton pala. Toisaalta mitään ei jäänyt tekemättä.

Mitä pidempään vuonna 1975 perustetun Motörheadin matka jatkui, sen olennaisemmaksi tuli ajatus jatkumosta. Basisti-laulaja Lemmy oli ratissa alusta lähtien. Kitaristi Phil Campbell soitti hänen rinnallaan yli 30 vuotta, ja rumpali Mikkey Dee oli bändissä yli kaksi vuosikymmentä.

Motörhead oli kuin mattamusta, kromattu amerikanrauta, jonka tehtävänä oli pysyä tiellä. Sen ärjähtelevän koneen piti käydä yskimättä.

Motörheadin vokalisti Lemmy (1945–2015) eli bassokitaran varressa täysillä. Kuva: UDR Music, Pep Bonet.

Motörheadin vokalisti Lemmy (1945–2015) eli bassokitaran varressa täysillä. Kuva: UDR Music, Pep Bonet.

Motörhead hoiti syksyn 2015 kiertueen kunnialla päätökseen, vaikka pitkään oireillut keulahahmo todennäköisesti käsittikin olevansa todella huonossa kunnossa. Keikkojen jälkeen Lemmy palasi kotiin, vietti 70-vuotisjuhliaan ja sai kuulla sairastavansa terminaalivaiheen syöpää. Jouluaattona syntynyt legenda menehtyi kotonaan kaksi päivää diagnoosin jälkeen. Hän kuoli niin kuin elikin. Löysäilemättä.

Viimeinen livelevy Clean Your Clock ei herättele myötähäpeää tai sääliä. Sen sijaan se kertoo, että Lemmy teki parhaansa loppuun asti. Maine ei kärsinyt, fanien ei tarvinnut pettyä.

Kahdella loppuunmyydyllä Münchenin-keikalla marraskuussa 2015 taltioidun Clean Your Clockin biisilista on kooste klassikoita ja yllättävämpiä valintoja. Klassikko-osastoon solahtavat Metropolis, No Class ja Stay Clean sekä albumien nimiraidat Ace of Spades, Overkill ja Bomber, jolla Clean Your Clock käynnistyy.

Vähemmän itsestään selvää materiaalia ovat Bomber-singlen (1979) b-puoli Over The Top ja Another Perfect Day -levyn Rock It, joka sai yleisöltä innostuneen vastaanoton – ”Ette te sitä silti aikoinaan ostaneet, vai ostitteko”, murjaisi Lemmy vastineeksi aplodeille ja osoitti pilkkeen vilkkuneen silmässä vielä kalkkiviivoillakin.

Tuoreinta tavaraa ovat Aftershock-albumin (2013) Lost Woman Blues, viimeiseksi jääneen Bad Magic -pitkäsoiton (2015) When the Sky Comes Looking for You ja Infernolla vuonna 2004 ilmestynyt Whorehouse Blues. Yhdeksänkymmentäluvulla julkaistuja biisejä mukana ei ole ollenkaan.

Jälkiviisauden valo laskee kuoleman surullisen varjon Orgasmatronilta (1986) poimitun Dr. Rockin päälle. Lemmy omisti sen konserttitaltiointia edeltäneellä viikolla kuolleen entisen Motörhead-rumpalin Philthy Animal Taylorin muistolle. Lemmyllä itsellään oli siinä vaiheessa elämää jäljellä viitisen viikkoa.

Mikkey Dee (s. 1963) soitti Motörheadissa rumpuja yli 20 vuoden ajan. Kuva: UDR Music, Pep Bonet.

Mikkey Dee (s. 1963) soitti Motörheadissa rumpuja yli 20 vuoden ajan. Kuva: UDR Music, Pep Bonet.

Philthyn poistuttua miesvahvuudesta 90-luvun taitteessa Motörhead vaihtoi bluesahtavan svengin suoraviivaisempaan rytinään. Se ei tuntunut aikoinaan fiksulta vaihtokaupalta, mutta lopunajan livellä energiataso pysyy korkeana juuri Mikkey Deen pitelemättömän paukutuksen ansiosta.

Motörheadin livealbumi ei itsessään ole mikään uutinen – bändihän ehti julkaista niitä ainakin kymmenen, ja epävirallisiakin riittää. Toisenlaisissa olosuhteissa Clean Your Clock olisi ”vain” taatun luotettava taltiointi yhtyeeltä, jolla ei ollut tapana alittaa rimaa. Ajoitus kuitenkin on tehnyt siitä Motörheadin tärkeimmän liven sitten sen ensimmäisen, vuonna 1981 ilmestyneen No Sleep ’till Hammersmith -klassikon.

Clean Your Clock on merkittävä levy, koska se on dokumentti pitkän matkan loppumetreiltä. Se on kuin maalikameran kuvaa, joka todistaa, että Lemmy ja Motörhead ylittivät viimeisen valkoisen viivan voittajina.

Lemmy Kilmister – laulu, bassokitara
Phil Campbell – kitara
Mikkey Dee – rummut

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Motörhead kotisivu ja Twitter

Levyhyllyt – Live:
Motörhead: Clean Your Clock (CD, CD + DVD, 2LP. UDR Music, 2016)
The Wörld Is Ours, Vol 2 – Anyplace Crazy As Anywhere Else (2012)
The Wörld Is Ours, Vol 1 – Everywhere Further Than Everyplace Else (2011)
Better Motörhead Than Dead (2007)
Live At Brixton Academy The Complete Concert (2003)
Everything Louder Than Everyone Else (1999)
Live At Brixton ’87 (1994)
The Birthday Party (1990)
Nö Sleep At All (1988)
No Sleep ‘Til Hammersmith (1981)

Levyhyllyt – Studio:
Motörhead: Bad Magic (2015)
Aftershock (2013)
The Wörld Is Yours (2010)
Motörizer (2008)
Kiss Of Death (2006)
Inferno (2004)
Hammered (2002)
We Are Motörhead (2000)
Snake Bite Love (1998)
Overnight Sensation (1996)
Sacrifice (1995)
Bastards (1993)
March Ör Die (1992)
1916 (1991)
Rock ‘N’ Roll (1987)
Orgasmatron (1986)
Another Perfect Day (1983)
Iron Fist (1982)
Ace Of Spades (1980)
Bomber (1979)
Overkill (1979)
Motörhead (1977)

Lue lisää:
McIver, Joel: Motörhead, 276 sivua. (Helsinki: Like, 2012)
McIver, Joel: Motörhead, 258 sivua. (Like, verkkokirja)
Kilmister, Lemmy & Garza, Janiss: Omaelämäkerta, 287 sivua. (Helsinki: Like, 2003, uusintapainokset 2009 ja 2016)
Wall, Mick (suom. Petri Silas): Lemmy – The Ace Of Spades, 350 sivua. (Helsinki: Johnny Kniga, 2016)

Mick Wall: Lemmy – The Definitive Biography (Orion, 2016).

Mick Wall: Lemmy – The Definitive Biography (Orion, 2016).

Katso DVD/Blu-ray:
Olliver, Greg & Orshoski, Wes: Lemmy: 49% Motherf**ker. 51% Son Of A Bitch. (2DVD, Blu-ray. eOne, 2010)

Motörhead: Clean Your Clock (2016).

Motörhead: Clean Your Clock (2016).

 

 

 

Dream Theater: Dream Theater – progemetallia rennomman kautta

Dream Theater: Dream Theater (Roadrunner, 2013)

Dream Theater: Dream Theater (2013).1980-luvulla perustuksiaan luonut yhdysvaltalainen progemetalliyhtye Dream Theater kasvoi jo 90-luvulla yhdeksi maailman innovatiivisimmista rockbändeistä. Vuonna 1992 julkaistu klassikkoalbumi Images And Words on yksi progen suurteoksista. Historiaan ovat jääneet myös Metropolis Pt 2: Scenes From A Memory ja Six Degrees Of Inner Turbulence (2002). Yhtyeen kahdestoista albumi Dream Theater nosti esiin totuttua kompaktimpia rakenteita.

Vuoteen 2013 mennessä yhtye oli päässyt huomattavan askeleen eteenpäin. 2010 sattunut rumpali Mike Portnoyn ero oli jo mennyttä aikaa. Edeltävällä albumilla aloittanut rumpali Mike Mangini osoittautui oikeaksi valinnaksi. Jos A Dramatic Turn Of Events tuntuu ilmaisultaan osin kireältä, niin kaksi vuotta myöhemmin julkaistu Dream Theater on toista maata – täynnä musiikillista riemukkuutta. Virtuoosimaiset muusikot John Petrucci, Jordan Rudess, John Myung ja Mangini sekä vokalisti James LaBrie tuntuvat iloitsevan progestaan.

Aiempaa lämpimämpään tunnelmaan vaikuttaa kitaristi John Petruccin keskittynyt sävellystyö. Petruccin säveltämä ja tuottama albumi tuntuu varsin biisiorientoituneelta, vaikka raidat nivahtavat helposti yli kuuden minuutin mittaan. Traumanjälkeistä stressihäiriötä (PTSD) käsittelevä The Enemy Inside on mitä edustavinta Dream Theateria, kantava ja haastava sävellys. The Looking Glass kiitää samaan tyyliin kuin 80-luvun alun Rush. Single käy loistokkaasta tribuutista kanadalaistrion hiteille Limelight ja Freewill.

Rushin ystäviä miellyttänee myös Surrender To Reason. Riffittely tekee sopivasti tilaa LaBrien äänelle. Ilmavuutta lisää tuotannon lähes kuorrutuksenomainen eteeriys. Kuulijan haastavia rytmityksiä seuraa mielellään kun kaikki elementit kilvoittelevat tasapainossa. Ikään kuin alleviivaten rauhan ja tilan tärkeyttä Along For The Ride nostaa tunnelmaa kohti loppua.

Muun biisimateriaalin tapaan albumin päättävä eepos Illumination Theory rytmittyy tyylikkäästi. Reiluun 22 minuuttiin sisältyy runsaasti elementtejä, jotka ovat parasta DT:tä: harkittu biisinrakentaminen, metallinen rock, uskaltava progeiloittelu ja kaiken ympäröimä mahtipontisuus. Kokemus on elähdyttävä.

James LaBrie – laulu
John Petrucci – kitara, taustalaulu
Jordan Rudess – kosketinsoittimet
John Myung – bassokitara
Mike Mangini – rummut, lyömäsoittimet
Tuottaja: John Petrucci

Dream Theater julkaistiin CD- ja 2LP-painoksina. Laajennettu CD-painos sisältää DVD-A-levyn, jolta löytyy albumin 5.1-miksaus. Dream Theater menestyi hyvin Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Albumi nousi Suomen virallisen listan sijalle 2 (vko 39/2013). Dream Theaterin menestystarina jatkui tupla-albumilla The Astonishing (2016).

Levyhyllyt:
When Dream And Day Unite (1989)
Images And Words (1992)
Awake (1994)
Falling Into Infinity (1997)
Metropolis Pt. 2: Scenes From A Memory (1999)
Six Degrees Of Inner Turbulence (2002)
Train Of Thought (2003)
Octavarium (2005)
Systematic Chaos (2007)
Black Clouds & Silver Linings (2009)
A Dramatic Turn Of Events (2011)
Dream Theater (2013)
The Astonishing (2016)

Lue lisää:
Dream Theater kotisivu
Wilson
, Rich: Lifting Shadows – The Authorized Biography Of Dream Theater, 352 sivua. (Rocket 88, 2013).

Tuomas Pelttari

Dream Theater: Dream Theater (2013).

Dream Theater: Dream Theater (2013).

Thin Lizzy: Thunder And Lightning – joutsenlaulu vailla vertaa

Thin Lizzy: Thunder And Lightning (Vertigo, 1983)

Thin Lizzy: Thunder And Lightning (1983).Vuonna 1969 perustettu irlantilaisbändi Thin Lizzy ehti etsiä ilmaisuaan rauhassa. Triona aloittanut yhtye kasvoi kohti maailmanmainetta juurevan blues rockin saattamana. Jo vuonna 1974 blues oli väistymässä hard rockin ja popsävyjen tieltä. 80-luvulla Lizzyn tuotannon ansiona on bändin kiihkeyden valjastaminen modernimpaan soundiin. Viimeiseksi albumiksi jäi alkukeväästä -83 julkaistu Thunder And Lightning.

Thin Lizzy oli aito rockelämän kuvajainen. Bändin vaaraa uhkuva ilme kiteytyi Phil Lynottiin, räyhäkkään oloiseen mustaan laulajaan, jonka musiikilliset kyvyt olivat kiistämättömät. Basisti-vokalistin uskottavuus oli ehdoton sekä lavalla että kadulla. Rankkaan elämäntyyliin peilattuna yhtyeen tahti tuntuu tiheältä: vuosina 1971–1983 peräti 12 albumia, livetuplat Live And Dangerous ja Life ja vielä kiertueet päälle. Lynott ehti tehdä -80 luvun alussa jopa kaksi sooloalbumia.

Tiiviin rockelämän hinta oli kova. Yhtyeen johtaja kärsi huumeongelmasta, samoin kitaristi Scott Gorham. Hän tunnisti ystävänsä riippuvuuden oman hätänsä keskeltä, mutta keulakuva ei jaksanut enää kauaa. Suurin odotuksin Lizzyn jälkeiseen musiikkiinsa suhtautunut Lynott menehtyi vuonna 1986. Hän oli vain 36-vuotias.

* * *

Vuonna 1983 viisihenkiseksi muotoutunut Lizzy yllätti ultrakeskittyneellä albumilla monet fanit. Kahden kitaristin ja koskettimien sävyttämä Thunder And Lightiningin täyteläinen soundi rokkasi käsittämättömällä vimmalla. Levytysten taso vaihteli vuosien varrella jonkin verran, muttei koskaan romahtanut. Thunder And Lightning iskee astetta tiukemmin kuin kaksi vuotta aiemmin julkaistu Renegade.

Thunder And Lightning sisältää useita klassikkobiisejä. Esimerkiksi nimikappale kaahaa upeasti kaasu pohjassa, kiihkeän laulun ja dynaamisten soolojen siivittämänä. B-puolen avaava Cold Sweat iskee suoraan energian ytimestä. Jo vastustamaton kitarariffi vie jalat haara-asentoon.

Mukana on kuitenkin myös huolta tulevaisuudesta. Cold Sweat, Bad Habits ja Heart Attack eivät kerro vain seikkailunmakuisen rockelämän ruusuisuudesta. Viimeiseksi singleksi jäänyt The Sun Goes Down saattaa heijastaa lopun alkua tarkemmin kuin arvasimmekaan.

1983 oli mallikasta heavyn ja hard rockin aikaa. Thunder And Lightningin ohella monessa levy- ja kasettisoittimessa soivat samana vuonna julkaistut Pyromania (Def Leppard), Piece Of Mind (Iron Maiden), Holy Diver (Dio), Lick It Up (Kiss), Flick Of The Switch (AC/DC) sekä Metallican debyytti Kill ‘Em All. Thin Lizzyn levytysura päättyi raskaan rockin kulta-aikana.

Phil Lynott – bassokitara, laulu
Scott Gorham – kitara
John Sykes – kitara
Darren Wharton – kosketinsoittimet
Brian Downey – rummut
Tuottajat: Thin Lizzy ja Chris Tsangarides

Thunder And Lightining julkaistiin laajennettuna 2CD-painoksena albumin juhlavuotena 2013. CD 2 sisältää liveraitoja ja demoja.

Tuomas Pelttari

Levyhyllyt:
Studio- ja livealbumit
Thin Lizzy
(1971)
Shades Of A Blue Orphanage (1972)
Vagabonds Of The Western World (1973)
Nightlife (1974)
Fighting (1975)
Jailbreak (1976)
Johnny The Fox (1976)
Bad Reputation (1977)
Live And Dangerous (1978)
Black Rose: A Rose Legend (1979)
Chinatown (1980)
Renegade (1981)
Thunder And Lightning (1983)
Life (1984)

Lue lisää:
Bailie, Stuart: The Ballad Of The Thin Man – The Authorized Biography Of Phil Lynott & Thin Lizzy, 193 sivua. (Boxtree, 1996).
Byrne, Alan: Thin Lizzy – Soldiers Of Fortune, 222 sivua. (Firefly, 2004).
Putterford, Mark (Tarja Lipponen, kääntäjä): Black Rose – Phil Lynott ja Thin Lizzyn tarina, 312 sivua. (Johnny Kniga, 2013).

Thin Lizzy tekee yhä satunnaisia keikkoja. Lisää infoa bändin viralliselta kotisivulta.