Pantera: Vulgar Display Of Power – puhdistavaa väkivaltaa

Vulgar Display Of Power (ATCO, 1992)

Pantera: Vulgar Display Of Power (1992).Pantera ei enää palaa. Sen tiesi melko varmaksi jo joulukuussa 2004, kun Dimebag Darrell murhattiin esiintymislavalle Ohiossa Damageplan-yhtyeensä keikalla. Häiriintyneen fanin ampumaksi joutunut kitaristi oli niin olennainen osa tunnetuimman bändinsä soundia, että kaikki sen jälkeen Panteran nimissä tehty olisi väistämättä ollut vain hänen henkensä tavoittelua.

Dimebagin tragedia ei kuitenkaan estänyt faneja toivomasta jonkinlaista re-unionia. Kenties laulaja Phil Anselmo, rumpali Vinnie Paul ja basisti Rex Brown voisivat tehdä jotakin yhdessä, edes vanhojen hyvien aikojen kunniaksi.

Viimeisistäkin paluu-unelmista jouduttiin luopumaan kesäkuussa 2018, kun tuli Dimebagin isoveljen vuoro lähteä: Vinnie Paul kuoli nukkuessaan kotonaan Las Vegasissa. Kun puolet Panterasta ei enää ole tässä maailmassa, on bändin aika antaa uinahtaa ikuiseen lepoon. Se on helppo päätös, sillä mitään ei jäänyt tekemättä.

Panteran tie oli paljon pidempi kuin monet tietävät. Vuonna 1981 alkanut työ alkoi tuottaa todellisia tuloksia vasta 1990-luvun taitteessa, ja siinä vaiheessa Pantera oli julkaissut jo monta vähälle huomiolle jäänyttä levyä. Kaikkiaan niitä tuli yhdeksän. Panteran albumeista tärkeimmäksi jäi vuoden 1992 Vulgar Display Of Power. Sen ansiot ovat moninaiset ja kiistattomat. Vulgar Display Of Power todisti, että metalli oli elinvoimainen genre vielä karulla 1990-luvullakin, ja Pantera auttoi raskaan rockin yli katovuosien. Teksasin groovaavin hevibändi osoitti lajityypin kykenevän uudistumaan ja määritteli sen uudelleen kadottamatta alkuperäistä henkeä.

Panteran ensimmäinen major-yhtiölle tekemä levy, Cowboys From Hell, muutti sen tyyliä ja estetiikkaa raaempaan suuntaan. Vulgar Display Of Power vei tuon kehityksen äärimmilleen. Se näkyi jopa kokoonpanotiedoissa: Diamond Darrellista tuli katu-uskottavampi Dimebag Darrell, eikä basisti Brown enää kutsunut itseään kornisti Rexx Rockeriksi. Vulgar Display Of Powerin tekeminen oli kaiken kaikkiaan eräänlainen protesti ja julkilausuma. Metallican vuonna 1991 ilmestynyt huippusuosittu musta albumi Metallica vaikutti kesyltä bändin aiempien julkaisujen perässä, ja Pantera näki siinä mahdollisuuden. Se tekisi jumalattoman raskaan ja rankan metallialbumin, joka täyttäisi Metallican jättämän tyhjiön. Idea osoittautui asenteellisesti ja kaupallisesti toimivaksi.

Metallispesialisti Terry Daten tuottaman Vulgar Display Of Powerin biisit syntyivät suurimmalta osin studiossa. Se on niitä levyjä, joilla jonkinlainen vaikeasti määriteltävä henki tai taika tuntuu napsauttelevan osat kohdilleen niin, että kaikki toimii kuin hyvin rasvattu kone. Brownin ja Paulin rytmiryhmätyö määritteli groove metalin tason uudelleen, Anselmon uho kanavoi koko kansakunnan vihantunteita, ja Dimebagin ultraraskas, luova riffittely ja virtuoosimaiset soolot nostivat hänet kitarasankariksi. Daten soundi oli räjähtävä, tiukka ja simppeli. Ei komppikitaroita soolojen taustalla, ei mitään ylimääräistä. Levyllä kuului soittavan bändi, jossa ei ollut heikkoa lenkkiä. Kuuntelukokemus oli kaikessa väkivaltaisuudessaan puhdistava.

Vulgar Display Of Power myi ilmestyessään kohtalaisesti mutta ei mitenkään huikeasti. Bändi oli vasta lyömässä läpi, ja albumin korkein listasijoitus oli 44. sija Yhdysvalloissa. Seuraava Pantera-levy Far Beyond Driven (1994) meni Yhdysvalloissa ykköseksi, mutta nousi listakärkeen enemmän edeltäjänsä antamalla vauhdilla kuin omilla ansioillaan. Vulgar Display Of Powerin biisit ovat selkeästi Panteran koko uran vahvimpia ja tarttuvimpia. Myöhemmillä albumeillaan bändi pelasi kaikilla muilla valttikorteillaan, mutta kaikkein terävimmät koukut ja ikimuistoisimmat ideat löytyvät kuudennelta albumilta.

Vuosikymmenten saatossa Vulgar Display Of Powerista on tullut Panteran eniten myyty albumi ja arvostettu modernin metallin klassikko. Se on hieno saavutus ja myös lohduttava tieto. Country-musiikin saralla operoineen tuottaja-biisintekijä Jerry Abbottin pojat Vincent Paul ja Darrell Lance eivät eläneet vanhoiksi, mutta toisaalta he eivät koskaan kuole. Vinnie ja Dimebag tekivät metallin historiaa ja elävät osana sitä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Pantera kotisivu

Hae Panteran 'Vulgar Display Of Power' kirjastosta!

Hae Panteran ’Vulgar Display Of Power’ kirjastosta!

Hae VDOP kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Panteran studioalbumit
Metal Magic (Metal Magic Records, 1983)
Projects In The Jungle (1984)
I Am The Night (1985)
Power Metal (1988)
Cowboys From Hell (ATCO, 1990)
Vulgar Display Of Power (1992 | Laajennettu Deluxe edition CD + DVD 2012)
Far Beyond Driven (EastWest, 1994)
The Great Southern Trendkill (1996)
Reinventing The Steel (2000)

Lue lisää
Brown, Rex & Eglinton, Mark & Iivanainen, Nelli (kääntäjä): Pantera – 101-prosenttinen totuus, 271 sivua. Minerva 2014.
Brown, Rex & Eglinton, Mark: Official Truth, 101 Proof – The Inside Story Of Pantera, 259 sivua. Da Capo Press 2014.
Crain, Zac & Männistö, K. (kääntäjä): Karjapaimen helvetistä – Dimebag Darrell Abbotin elämä ja kuolema, 281 sivua. Like 2010.
Giron, Joe: A Vulgar Display Of Pantera, 368 sivua. New York 2016.

Pantera: Vulgar Display Of Power (1992).

Pantera: Vulgar Display Of Power (1992).

Black Sabbath: Black Sabbath & 13 – alun loppu ja lopun alku

Black Sabbath (Vertigo, 1970) & 13 (2013)

Black Sabbath: s/t (1970).Black Sabbath soitti viimeisen konserttinsa viime vuonna. Vuonna 1968 perustettu yhtye päätti matkansa sinne mistä sen aloittikin, Birminghamiin.

Black Sabbathin puolen vuosisadan matka piirsi syvän uran länsimaiseen populaarimusiikkiin. Tony Iommin innovatiivinen tyyli soittaa tuomiopäivän kitarariffejä ja basisti Geezer Butlerin synkeät sanoitukset viittoivat suuntaa heville ja metallille. Laulaja Ozzy Osbournen tinnerihuuruisen demonin lavahabitus ja ääni ja rumpali Bill Wardin jatsahtava groove olivat olennaisia tekijöitä siinä, että Black Sabbath oli niin ainutlaatuinen yhtye. Se synnytti kokonaisen lajityypin ja koulukuntia sen sisälle.

Kaikki alkoi perin vaatimattomasti. Black Sabbathin nimetön debyyttialbumi äänitettiin yhdessä kahdentoista tunnin sessiossa lokakuussa 1969 Lontoon Regent Sound Studiosissa. Levy ilmestyi bändin kotimaassa Englannissa helmikuussa 1970 ja Yhdysvalloissa saman vuoden kesällä. Sabbath merkittiin menestyjäksi saman tien. Albumi kipusi Iso-Britanniassa sijalle kahdeksan, ja amerikkalaisella Billboardin listalla se pääsi sijalle 23. Vuoden kuluttua myytyjä levyjä oli jo toista miljoonaa. Salaman ja jyrähdyksen väli oli vaikuttavan lyhyt.

Black Sabbathin alkuperäinen kokoonpano: Geezer Butler (vas.), Tony Iommi, Bill Ward ja Ozzy Osbourne.

Black Sabbathin alkuperäinen kokoonpano: Geezer Butler (vas.), Tony Iommi, Bill Ward ja Ozzy Osbourne.

Menestys ei ollut ihme. Kun Black Sabbathin nimikappaleen pelottava tritonusriffi pyörähti käyntiin ukkosintron jälkeen, tuskin kukaan oli kuullut mitään vastaavaa. Black Sabbath oli ensimmäisellä levyllään jammaileva bluesrockbändi, mutta täysin uudenlaisella tavalla. Aikalaiskriitikot eivät suhtautuneet tehdaskaupungin poikien mekkalaan kovin suopeasti, mikä tuntuu jälkiviisauden valossa koomiselta.

Iommin raskaskätisen soiton kontrasti Wardin irtonaiseen ja kepeään rummutukseen oli herkullinen, ja Osbournen kajahtaneen kuuloinen, kitarariffejä myötäilevä laulu oli hyvin haavoittuvaa ja samaistuttavaa. Musiikki oli synkkää, rumaa ja raskasta, mutta siinä oli myös herkkyyttä ja inhimillisyyttä, joka myöhemmässä metallissa on ollut useammin hukassa kuin hallussa. Soundi oli muodostunut osin sattumien kautta: Iommin soitto- ja sävellystyyliä muokkasi tehdastyössä tullut sormivamma. Hän tuli soittaneeksi levyn kitaraosuudet sittemmin tavaramerkikseen muodostuneella, Sabbath-soundia määrittelevällä Gibson SG:llä vain siksi, että Fender Stratocasterin mikki oli mennyt rikki.

Black Sabbath: 13 (2013).Vuonna 2013 ilmestynyt 13 tuli maailmaan täysin toisenlaisista lähtökohdista. Black Sabbathin merkittävyys ei enää ollut mikään mielipidekysymys vaan itsestään selvä asia. 13 oli ensimmäinen Sabbath-albumi, jonka Osbourne, Butler ja Iommi (Ward ei ollut mukana) tekivät yhdessä sitten vuoden 1978 Never Say Dien. Onnistumisen paineet olivat melkoiset, odotukset riippuivat bändin yllä raskaina kuin sadepilvet, ja ilmassa leijaili kärsimättömiä kysymyksiä. Neljäkymmentäviisi vuotta on pitkä aika. Olisiko yhtä jäsentä vajaan klassisen kokoonpanon enää mahdollista tavoittaa vanhaa taikaa? Sitä jota hippiunelman painajaismaiseen puoleen ihastuneet vastakulttuurinuoret aikoinaan rakastivat ja elitistiset kriitikot inhosivat?

Tavallaan se ei ollut mahdollista. Musiikki ja sen vaikutus on sidoksissa aikaan ja olosuhteisiin. Ikämiehet Ozzy, Tony ja Geezer eivät tietenkään enää voineet säväyttää niin kuin ennen vanhaan: 13 ilmestyi maailmaan, jonka he olivat jo kerran muuttaneet.

Toisaalta se oli mahdollista, mutta ei taikana vaan vanhana temppuna. Kiusallisinta, hauskinta ja ihailtavinta 13:issä oli se, miten moni Iommin riffi oli tieten tahtoen tehty muistuttamaan vuosikymmenien takaisesta kulta-ajasta. Albumilla oli paljon oppikirjamaisia ideoita ja elementtejä, kuten sovituksia, soundeja ja muita tuotantoratkaisuja, jotka oli kopioitu suoraan Sabbathin vanhoilta levyiltä. Se ei ollut edistyksellistä tai luovaa vaan itsevarma muistutus yhtyeen kunnian päivistä ja niiden merkityksestä rockmusiikille. Samalla se teki Black Sabbathista pastissin itsestään.

Bill Ward todella loisti poissaolollaan 13:illä. Rumpaliksi pestattu Brad Wilk hoiti hommansa ammattimaisesti, mutta hänen tatsinsa instrumenttiin oli kaukana Wardin tyylistä (joskaan ei niin kaukana kuin myöhemmin kiertueella soittaneella Tommy Clufetosilla). 13:iä kuunnellessa ei voi olla miettimättä, millaiselta se olisi kuulostanut Wardin komppaamana.

Black Sabbath teki albumin 13 triona Tony Iommi, Ozzy Osbourne ja Geezer Butler.

Black Sabbath teki albumin 13 triona Tony Iommi, Ozzy Osbourne ja Geezer Butler.

Siitäkin huolimatta, etteivät uudet kappaleet saaneet pientä sivuroolia kummempaa osaa Black Sabbathin maailmanlaajuisella nostalgia- ja jäähyväiskiertueella, 13 ei ollut varsinaisesti pettymys levyksi. Se ei vain enää merkinnyt juuri mitään kenellekään. Ja jos merkitsi, oli vaikea sanoa, mitä. ”Is this the end of the beginning or the beginning of the end?”, ihmetteli Ozzy Osbourne itsekin albumin ensimmäisessä biisissä.

13 oli molempia – Black Sabbathin alun loppu ja lopun alku.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Black Sabbath
Ozzy Osbourne – laulu
Tony Iommi – kitara
Geezer Butler – bassokitara
Bill Ward – rummut
Tuottaja: Rodger Bain

13
Ozzy Osbourne – laulu
Tony Iommi – kitara
Geezer Butler – bassokitara
Tuottaja: Rick Rubin

Hae 'Black Sabbath' kirjastosta!

Hae ’Black Sabbath’ kirjastosta!

Hae Black Sabbath kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Black Sabbathin studioalbumit
Black Sabbath (1970)
Paranoid (1970)
Master Of Reality (1971)
Vol. 4 (1972)
Sabbath Bloody Sabbath (1973)
Sabotage (1975)
Technical Ecstasy (1976)
Never Say Die! (1978)
Heaven And Hell (1980)
Mob Rules (1981)
Born Again (1983)
Seventh Star (1986)
The Eternal Idol (1987)
Headless Cross (1989)
Tyr (1990)
Dehumanizer (1992)
Cross Purposes (1994)
Forbidden (1995)
13 (2013)

Lue lisää:
Crawford, Sue: Ozzy – Unauthorized, 224 sivua. Michael O’Mara.
Iommi, Tony & Lammers, T. J. & Niemi, Jussi (kääntäjä): Iron Man – Muistelmat, 441 sivua. Like 2012.
McIver, Joel: Sabbath bloody Sabbath, 405 sivua. Omnibus Press 2014.
McIver, Joel & Männistö, K: Sabbath Bloody Sabbath, 423 sivua. Like 2007.
Osbourne, Ozzy & Ayres, Chris & Salmenpohja, Ilkka (kääntäjä): Minä, Ozzy, 414 sivua. Like 2014.
Osbourne, Sharon & Dening, Penelope: Extreme – My Autobiography, 372 sivua. Time Warner 2005.
Rosen, Steven & Osbourne, Ozzy: Black Sabbath, 205 sivua. Sanctuary 2001.
Wall, Mick: Paranoid – Black Days With Sabbath & Other Horror Stories, 222 sivua. Mainstream Publishing 1999.

Black Sabbath (1970).

Black Sabbath (1970).

Black Sabbath: 13 (2013).

Black Sabbath: 13 (2013).

 

Zero Nine: Intrigue – suomihevin huipulla

Intrigue (Megafon, 1986)

Zero Nine: Intrigue (1986).Minulla on muisto.

– Katselen luokan ikkunasta, kun keikkabussi pysähtyy koulun viereiselle torille ja bändi tulee ulos. Kiihkeä supina leviää luokassa. Kaikki tuijottavat hotellia kohti astelevia pitkätukkia ja kaljupäätä. Zero Nine! Opettaja vetää verhot kiinni, jotta huomaisimme hänet. Se harmittaa. Hän ja hänen polkuharmoninsa ja murtolukunsa.

Me olimme silloin kuudennella luokalla, ja Zero Ninen jäsenet olivat meille tähtiä. Eivätkä vain meille, hehän soittivat Suomen suosituimmassa hevirokkibändissä, myivät keikkoja loppuun, loistivat Suosikin Rankin Listalla ja olisivat pärjänneet ulkomaillakin, jos ja jos ja jos. Vuonna 1987 Zero Nine oli tiukka livebändi, jolla oli takanaan sopivasti maantietä.

Zero Nine oli yksi suomalaisen hevirockin edelläkävijöistä. Melkein koko 1980-luku oli sille yhtä nousukautta. Kuusamossa vuonna 1978 perustettu bändi julkaisi ensimmäisen singlensä vuonna 1980 ja teki heti pienen läpimurron: Zero Nine voitti television suositun Levyraadin Down the Line -biisillään. Ensialbumi Visions, Scenes And Dreams ennätti levykauppoihin tammikuussa 1982.

Sen jälkeen asioita tapahtui vauhdilla. Saman vuoden elokuussa bändi lähti Lontoon Kingsway Recorders -studioon tekemään levyä, jonka tuottajaksi oli saatu itse Ian Gillan. Deep Purplen laulajan satsaus jäi kuitenkin nimelliseksi, ja odotuksiin nähden vaisu Blank Verse (1982) julkaistiin vain Suomessa.
”Tuotin sen läheisestä pubista käsin. Käytännössä tuottajana toimi levyn äänittäjä [Paul Watkins]”, Gillan tunnusti myöhemmin Rockstop-ohjelman haastattelussa. ”Hyvä bändi se oli, minä vain… tajusin omat rajoitukseni tuottajana heti alussa, ja mieleeni tuli fraasi: ’Ilmoittakaa, kun olette valmiit, pubissa on puhelin.’”

Tähtäin pysyi ulkomailla. Kolmas Zero Nine -albumi Headline (1983) ilmestyi Suomen ohella Ruotsissa Tyfon Grammofon -levy-yhtiön kautta. Tukholmassa tehdyn levyn tuotti Börje ”The Boss” Forsberg, ruotsalainen metallimoguli, jonka poika Thomas Forsberg muistetaan Bathory-yhtyeen Quorthonina. Tyfon Grammofonista kehittyi sittemmin metallimerkki Black Mark.

– Kun tunti lopulta päättyy, me juoksemme keikkabussin luo. Rocktähtiä ei näy mailla halmeilla, mutta pelkkä ajatuskin siitä, että he ovat kaupungissa, on jännä. Ne tyypit Suosikin sivuilta! Bussin seinät on piirrelty täyteen nimiä ja kuvia. Mekin jätämme siihen omat jälkemme. Kaikilla kaksitoistavuotiailla on kultatussi taskussaan.

1980-luvun loppupuolella, liki kymmenen vuoden työnteon jälkeen, Zero Nine nousi suosionsa huipulle. Se johtui siitä, että se keksi etsiä ummehtuneisuuteen asti klassisen soundinsa tilalle jotakin raikkaampaa. Tuottaja T.T. Oksalan suuri signature-soundi sopi hevibändille, ja Zero Nine päivitti kitara- ja kosketinosastonsa ajanmukaisemmaksi. Samaan aikaan muuttui moni muukin asia. Bändi ryhtyi yhteistyöhön monikansallisen Virgin-yhtiön kanssa, ja neljäs albumi White Lines (1986) tuli myyntiin muuallakin Euroopassa. Zero Nine satsasi myös showpuoleen. Esiintymisasuja hankittiin, pöllölasit vaihdettiin tyylikkäämpiin ja hiirenväriset suomitukat värjättiin ja pöyhittiin 80-luvulle.

Sitten tultiin korkeimmalle huipulle. Vuoden 1986 Intrigue tehtiin White Linesin antamalla vauhdilla, ja siitä tuli Zero Ninen paras levy. Bändi soitti itsevarmasti ja innokkaasti, ja materiaali oli bändin uran vahvinta. Broadcast-bändistä ponnistaneiden Esa Kaartamon ja Edu Kettusen kanssa kirjoitetut sanoitukset olivat ilahduttavan kaukana hevikliseistä, ja niin oli myös Kettusen suunnittelema minimalistisen moderni levynkansi. Vuonna 1986 julkaistiin monta hienoa suomalaista rocklevyä, kuten Smackin Live Desire, Melrosen debyytti, The Nights Of Iguanan The Gift ja Peer Güntin Backseat, ja Intrigue oli osa tuota ryhmää.

Zero Nine oli myös rocktoimittajien suosiossa, mikä ei ollut hevibändille aivan itsestään selvää. Se johtui luultavasti siitä, että siitä puuttuivat vieraannuttavimmat hevielementit, kuten synkkä pullistelu. Lajityyppiin kuuluvat suuret tunteet olivat toki läsnä, mutta bondagehenkinen roolileikki ei ollut Zero Ninen juttu – se oli rock and roll -bändi hevikauden asetuksilla. Kepa Salmirinne lauloi käheän kiihkeästi oikeasta elämästä, eikä kukaan bändissä ottanut turhan totista roolia. Tv-dokumentissa bändin näki jopa laskettelemassa Kuusamon kotoisilla rinteillä.

Hetken verran kaikki tuntui olevan mahdollista. Zero Ninen keikkatahti kiihtyi entisestään, ja se teki näyttäviä Suomen-kiertueita Backslidersin ja Peer Güntin kanssa. Intriguen julkaisun aikaan se esiintyi Ruotsissa Råsundan jalkapallostadionilla Monsters of Rock -jättikonsertissa yhdessä Def Leppardin, Ozzy Osbournen ja The Scorpionsin kanssa. Huhuttiin, että kulisseissa neuvoteltiin merkittävistä sopimuksista. Mutta vaikka saumoja oli, ne eivät koskaan auenneet. Teosmainen balladi Intrigue, jota bändi ei koskaan soittanut keikoilla, oli erikoinen valinta videobiisiksi. Eikä se videokaan oikein toiminut.

Sitten ajat muuttuivat, ja momentum oli ohi. Kun Zero Ninen kuudes albumi Voodoo You (1988) ilmestyi, raskaan rockin kenttää hallitsivat jo uudet, nopeat, rankat ja nuoret metallibändit, ja heavy rock alkoi vaikuttaa konseptina vanhanaikaiselta. Pian sen jälkeen grungen ja alternative-kansakunnan nousu heikensi hard rock -bändien asemaa entisestään.

Zero Nine ei puskenut itseään väkisin esille. Keikkatahtiaan leppoistanut yhtye julkaisi seitsemännen pitkäsoittonsa Freakshown vasta vuonna 1996. Levy oli onnistunut, ja Zero Nine kiersi pohjoismaita AC/DC:n kanssa, mutta sitten oli taas hiljaista kuin heviosastolla. Bändi jatkoi toimintaansa siitä numeroa tekemättä, entistä periodimaisemmin. N.E. Files (2004) ja IX (2009) saivat positiivisia arvosteluja ja näkyivät albumilistallakin, mutta siinäpä se.

Zero Nine ei ole koskaan virallisesti lakannut olemasta. Jos on ollut oikein tarkkana, bändin on saattanut nähdä keikalla jossakin pohjoisessa vielä viime vuosinakin, mutta mitään sen suurempaa se ei tunnu tavoittelevan. Siksi Zero Ninestä puhutaan usein menneessä aikamuodossa.

Niin muistoista tavataan puhua.

– Lavalla oli Zero Nine. Se soitti ikärajattoman ilmaiskeikan yläasteella. Se oli ensimmäinen rockkonserttini, enkä minä unohda sitä koskaan. Savua, meteliä, valoja, värejä, musiikkia. Illalla keikkabussi ajoi ulos kaupungista, ja sillä oli meidän nimemme kyljissään.

Ari Väntänen
ww.arivantanen.com

Hae Zero Ninen 'Intrigue' kirjastosta!

Hae Zero Ninen ’Intrigue’ kirjastosta!

Hae Intrigue kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Visions, Scenes And Dreams (1982)
Blank Verse (1982)
Headline (1984)
White Lines (1985)
Intrigue (1986)
Voodoo You (1988)
Freakshow (1996)
N. E. Files (2004)
Eyes On The Rear-View Mirror (2006, kokoelma)
IX (2009)

Lue lisää:
Bukszpan, Daniel & Heikkeri, Lotta & Peltola, Miki (suom & toim.): Heavy Metal – raskaan musiikin pioneerit, jättiläiset ja kapinalliset, 336 sivua. Nemo 2010.
Nenonen, Kari: Heavy-rock. Viihdeviikarit 1986.

Zero Nine: Intrigue (1986).

Zero Nine: Intrigue (1986).

Mana Mana: Totuus palaa – tuomiopäivän kaunis kajastus

Totuus palaa (Gaga Goodies, 1990)

Mana Mana: Totuus palaa (1990).Totuus palaa on ihme. Kun kuulee tarinoita Mana Manan sekavista vaiheista, hulluudesta, päihdepyörteistä, myötähäpeästä mahtavuuteen venyneistä keikoista, riidoista, treenaamattomuudesta ja jatkuvasta hortoilun ja hajaannuksen tilasta, pelkkä levyn olemassaolo tekee vaikutuksen. Kuinka kummassa sekasorron keskeltä löytyi aika ja paikka, jossa bändi sai tehdyksi klassikkoalbumin?

Mana Mana syntyi Joensuussa, kun Silmienvaihtajat-yhtyeen lauluntekijä ja laulaja-kitaristi Jouni Mömmö lyöttäytyi yhteen kitaranero Arto ”Otra” Romppasen kanssa. Kaksikko alkoi kehitellä uusia versioita Mömmön Silmienvaihtajille kirjoittamista kappaleista ja koota niiden ympärille bändiä. Basisti Tuomas Moilasen ja rumpali Timo Puukon täydentämä kokoonpano soitti ensimmäisen keikkansa marraskuun 1986 lopulla.

Harva oli valmis veikkaamaan Mana Manan puolesta. Otra Romppanen tunnettiin paitsi huippumusikaalisena soittajana, myös viinaanmenevänä miehenä. Laitoshoitoa vaatineista mielenterveysongelmista kärsineen Jouni Mömmön elämä taas oli ollut päämäärätöntä ajelehtimista mielisairaalan ja eri kaupunkien välillä. Mana Manan tarina näyttikin päättyvän alkuunsa, kun Mömmö harhaili Joensuusta Helsinkiin vuoden 1987 alussa.

Helsingissä hän ja hänen musiikkinsa oudon viehättävä mielenmaisema tekivät vaikutuksen Rumba-lehden perustajanakin tunnettuun Kimmo Miettiseen. Tämän Gaga Goodies -levymerkki oli kiinnostunut julkaisemaan Mana Manaa, jos sellainen yhtye vielä kokoon saataisiin ja uudelleen hyväksi havaittaisiin.

Vaikka ovi oli raollaan, Mana Manalle tyypillisesti sisään astuminen kesti. Epäjärjestyksestä alkoi hahmottua jotakin konkreettista vasta kaikenlaisten katoamisten, lataamoreissujen, kämmättyjen keikkojen ja sinne sun tänne muuttamisen jälkeen, kun Romppanen ja Mömmö lopulta menivät studioon ensin mainitun rahoilla. Helsingin Equaliz-studiossa äänitettiin rumpali Antsu Timosen ja basisti Kössi Laitisen kanssa single, ja Miettisen firma tarttui siihen. Seitsentuumainen sinkku ”Maria Magdalena” / ”Vaarallista” ilmestyi Gaga Goodiesin kautta loppuvuodesta 1988.

Sen jälkeen oli taas hiljaisempaa. Yli vuoden laiskan treenaamisen ja satunnaisen ja laadultaan vaihtelevan keikkailun jälkeen Mana Mana (johon Moilanen ja Puukko olivat palanneet) palasi Equaliziin tekemään albumia Gaga Goodiesin piikkiin. Niissä sessioissa yhtye teki musiikkia määrätietoisesti ja mieli kirkkaana, ja niin 1980-luvun aivan viimeisinä päivinä syntyi klassikkolevy.

Totuus palaa -albumin kokonaisuus oli hyvin hahmollaan jo silloin, kun bändi meni studioon. Sen kappaleet äänitettiin siinä järjestyksessä kuin Mömmö halusi ne levylle sommitella. Se alkoi nimibiisillään ja päättyi Mana Manan tunnetuimpaan kappaleeseen Maria Magdalenaan, jolle joku kaupallisemmin suuntautunut toimija olisi etsinyt paikan albumin alkuvaiheilta.

Totuus palaa on raskas ja synkeä rocklevy, jolla ei oikeastaan laula niinkään Jouni Mömmö kuin Otra Romppasen kitara. Romppanen soitti niin kuin tuo yksi maailman tunnistettavimmista kitaristeista instrumenttiaan aina soittaa: hän rakensi sooloraidan toisensa perään tunnelman ajamana, kunnes Puukon ja Moilasen pohjaraitojen päälle levittyi lukemattomista eri äänistä, kielistä ja sanomista kudottu upottava sävelmatto.

Sellaista tarvittiin, kun laulajana oli Mömmön kaltainen synkän sanoman saarnaaja. Synkeät sanoitukset ja Mömmön äänen vähäiset sävyt tekivät musiikista jylhää ja kohtalokasta. Kitaristin vastuulle jäi kauneuden, herkkyyden, raivon ja kiihkeyden kaltaisten elävämpien elementtien sekä kappaleiden sisäisen draaman kaaren luominen. Hypnoottinen yleistunnelma syntyi paitsi Mömmön värittömistä tulkinnoista, myös Puukon ja Moilasen mesmeroivan maltillisesti ja määrätietoisen suoraviivaisesti soittamista pohjaraidoista.

Äänittäjä Ari Hämäläisen kanssa tehty Totuus palaa sisältää yhdeksän biisiä. Kappaleista kuutta oli kuultu jo Silmienvaihtajien ohjelmistossa, mutta Romppasen uudelleen sovittamina vanhat (tosin aiemmin levyttämättömät) biisit saivat uuden elämän. Lahjakkaat ihmiset osaavat pukea hyvät kappaleet monenlaisiin asuihin, ja Mana Manan mustat, väljät vaatteet pukevat Mömmön sävellyksiä ja sanoituksia upeasti.

Silmienvaihtajien rämisevistä vaihtoehtorockbiiseistä kasvoi apokalyptista rockia ja tuomiopäivän bluesia, jonka ainutlaatuisuus ei jäänyt huomaamatta keneltään, joka mistään mitään ymmärsi. Musiikin saattoi sanoa sisältävän vaikutteita heavy rockista ja post-punkista, mutta sekoitus oli aivan liian uniikki muodostuakseen minkään tietyn genren tai kohderyhmän musiikiksi. ”Pääasia, että intiaanit ymmärtää”, on Otra Romppasen tunnetuin lausahdus. Mana Mana taisikin soittaa juuri heille.

Jouni Mömmö kuoli 35-vuotiaana lokakuun 1991 lopulla. Kun kuuntelee hänen aikakautensa Mana Manan tekemiä viimeisiä, kehnoja äänityksiä, voi kiittää onneaan siitä, että sama bändi sai tehdyksi myös Totuus palaa -levyn kaltaisen mestariteoksen.

”Mikä on sun taivas?”, Mömmö kysyi albumin kolmannessa kappaleessa. Se on hyvä kysymys. Toisinaan kuulee sanottavan, että ihminen on ”lunastanut taivaspaikkansa” tekemällä jotakin poikkeuksellisen hyvää ja onnistunutta. Mömmö lunasti omansa Totuus palaa -albumilla. Mana Manan musta valo loistaa ikuisesti suomalaisen rockin tähtitaivaalla.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Totuus palaa
Jouni Mömmö – laulu ja kitara
Otra Romppanen – kitara
Tuomas Moilanen – bassokitara
Timo Puukko – rummut

Hae Totuus palaa kirjastosta!

Hae Totuus palaa kirjastosta!

Hae Totuus palaa kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Mana Mana
Totuus palaa (1990)
Murheen laakso (2000)
Kuolla elävänä – live 2001 (2004)
Complete… Kaikki (1996)
2000–2001 (2005)

Silmienvaihtajat
1985–1986 (2011)

Lue lisää:
Arkko, H. S: Totuus palaa – Jouni Mömmön maailma, 282 sivua. (Like, 2018).

Mana Mana: Totuus palaa (1990).

Mana Mana: Totuus palaa (1990).

Iron Maiden: Powerslave – epiikkaa ja elinvoimaa egyptiläisittäin

Iron Maiden: Powerslave (EMI, 1984)

Psyykelläni on huumorintajua. Joitakin vuosia sitten vierailin tarunhohtoisessa Kuninkaiden laaksossa, johon egyptiläiset muinoin hautasivat ylhäisiään ja joka nykyisin on suosittu turistikohde. Niilin länsirannalla Luxorin liepeillä sijaitsevassa nekropolissa on muutama hauta, jossa matkailijat saavat vierailla. Minäkin tahdoin tehdä niin.

Kun laskeuduin kiviportaita hämärään katakombiin, mieleni jukeboksi heläytti päälle vanhan laulun. Päässäni alkoi odottamatta soida Egyptistä kertova hevibiisi vuodelta 1984. Se tuntui siinä ajassa ja paikassa niin itsestään selvältä ja päälle liimatulta, että olin purskahtaa nauruun. Kokosin itseni sarkofagikorokkeen äärellä ja lähetin ystävälleni tekstiviestin (kyllä, katakombissa oli kenttää): ”Olen faaraon haudassa, Powerslave soi päässä.” Sain saman tien vastauksen: “Into the abyss I fall / The eye of Horus.” Sukupolveni edustaja ymmärsi laukkakomppikuulokuvaani.

Powerslaven liveversio vuodelta 1985:

Minä puolestani ymmärsin, miksi mieleni nosti esiin juuri Iron Maidenin Powerslaven nimiraidan. Se oli yksi ensimmäisistä omistamistani albumeista, mutta ennen kaikkea se on ensimmäinen (ja Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen ohella ainoa) kosketukseni muinaisen Egyptin mysteereihin. Powerslaven kannessa Iron Maidenin yrmeä, pulttiotsainen muumiomaskotti Eddie on kuvattu egyptiläisen pyramiditemppelin mahtavimmaksi jumalhahmoksi. Kuvataiteilija Derek Riggs on tehnyt Maidenille monta nerokasta ja hauskaa kantta, ja Powerslave on niistä yksityiskohtaisimpia ja tuijoteltavimpia.

Vaikka faaraoiden ja orjien maasta olisi ollut helppo rakentaa albuminkokoinen konsepti, Powerslavella egyptiläisyys ei ulotu nimikappaletta, kansitaidetta ja kiertuelavasteita pidemmälle. Iron Maidenin viidennellä pitkäsoitolla lauletaan monista muistakin aiheista, ja Maidenille poikkeuksellisesti ollaan myös tyystin laulamatta. Egypti-teeman kapeudesta huolimatta levyssä ei ole pyramidihuijauksen makua: Powerslave on Maidenin pitkän uran energisimpiä albumikokonaisuuksia.

Aces High:

Parhaat palat kuullaan tosin heti kärkeen. Powerslave käynnistyy kahdella klassikkobiisillä. Toisen maailmansodan ilmataistelujen tiimellykseen sijoittuva Aces High ja tuomiopäivän kelloon viittaava sodanvastainen 2 Minutes To Midnight ovat yhä Iron Maidenin konserttien yleisöä kohahduttavimpia kappaleita. Albumin A-puolen loppu jää avauskaksikon varjoon, mutta hetkensä siinäkin on: Losfer Words (Big ’Orra) on yksi Iron Maidenin harvoista instrumentaalikappaleista, ja Flash Of The Bladen pääriffi on pulppuilevassa yksinkertaisuudessaan unohtumaton.

B-puolen aloittaa kipakka ja kiivas Back In The Village, joka viittaa 1960-luvun tv-sarjaan The Prisoneriin (kuten Iron Maidenin The Number Of The Beastin The Prisoner pari vuotta aiemmin). Vinyylialbumin kolmebiisisen kääntöpuolen keskimmäisenä on Powerslave, laulaja Bruce Dickinsonin teatraalinen kappale Niilin maisemista. Matkan päättää Rime Of The Ancient Mariner, Samuel Taylor Coleridgen samannimiseen runoon perustuva liki neljännestunnin mittainen sävellys, Iron Maidenin uran pitkistä ja eeposmaisista albumiraidoista onnistunein. Rime Of The Ancient Mariner siirtää alkuperäisteoksen dramatiikan ja tunnelmavaihtelut hevirockin karskiin kontekstiin. Kenties se toimii hyvin siksi, että inspiraationlähteenä on lyyrinen taideteos eikä esimerkiksi kuivakka tietokirja.

2 Minutes To Midnight:

Powerslave oli Iron Maidenin siihen mennessä suurin menestys. Edelliselle albumille Piece Of Mind (1983) koottu klassinen kokoonpano oli nivoutunut yhteen, ja bändi käynnisti massiivisen World Slavery Tour -maailmankiertueen elokuussa 1984. Powerslave kipusi listoille eri puolilla maailmaa, mutta korkeimmalle se nousi bändin kotimaassa: Maiden piikkasi Brittien albumilistalla sijalla kaksi.

Siinä samalla Powerslavesta tuli osa elämän soundtrackia sille sukupolvelle, joka löysi rockin 1980-luvun heavy rock -buumin kautta. Sen vaikutuksen kuulee yhä hevibändeissä kautta maailman.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae Iron Maidenin 'Powerslave' kirjastosta!

Hae Iron Maidenin ’Powerslave’ kirjastosta!

Hae Powerslave kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Iron Maidenin studioalbumit
Iron Maiden (1980)
Killers (1981)
The Number Of The Beast (1982)
Piece Of Mind (1983)
Powerslave (1984)
Somewhere In Time (1986)
Seventh Son Of A Seventh Son (1988)
No Prayer For The Dying (1990)
Fear Of The Dark (1992)
The X Factor (1995)
Virtual XI (1998)
Brave New World (2000)
Dance Of Death (2003)
A Matter Of Life And Death (2006)
The Final Frontier (2010)
The Book Of Souls (2015)

Lue lisää:
Bowler, Dave & Dray, Bryan: Infinite Dreams – Iron Maiden, 152 sivua. (Boxtree Limited, 1996).
Coleridge, Samuel Taylor: The Best Poetry Of Samuel Taylor Coleridge, 119 sivua. (Digireads.com Publishing, 2008).
Daniels, Neil: Iron Maiden – The Ultimate Unauthorized History Of The Beast. E-kirja, MB! 2012.
Daniels, Neil & Baddeley, Gavin & Bukszpan, Daniel & Bushell, Garry & Christe, Ian & LaMar, Ryan & Popoff, Martin & Tucker, John & Wall, Mick, kääntäjä Katri Tenhola: Iron Maiden – koko ura, 223 sivua. (Minerva, 2012).
Halfin, Ross: Iron Maiden – A Photographic History, 128 sivua. (Zomba Books, 1988).
Halfin, Ross, kääntäjä Helmi Keränen: Iron Maiden, 200 sivua. (Johnny Kniga, 2007).
Iron Maiden: The Beast, 164 sivua. (Royal Group of Entertainment, 2013).
Kallio, Janne: Rautaneito – Ilmestykset 1980–1985, 206 sivua. (Toni Brigatti, 2008).
Wall, Mick: Iron Maiden – Run To The Hills – The Official Biography Of Iron Maiden, 351 sivua. (Sanctuary, 1998).
Wall, Mick, kääntäjä Reija Tanninen: Iron Maiden – Run To The Hills. (WSOY, 2004).

Iron Maiden: Powerslave (1984).

Iron Maiden: Powerslave (1984).