Iron Maiden: Powerslave – epiikkaa ja elinvoimaa egyptiläisittäin

Iron Maiden: Powerslave (EMI, 1984)

Psyykelläni on huumorintajua. Joitakin vuosia sitten vierailin tarunhohtoisessa Kuninkaiden laaksossa, johon egyptiläiset muinoin hautasivat ylhäisiään ja joka nykyisin on suosittu turistikohde. Niilin länsirannalla Luxorin liepeillä sijaitsevassa nekropolissa on muutama hauta, jossa matkailijat saavat vierailla. Minäkin tahdoin tehdä niin.

Kun laskeuduin kiviportaita hämärään katakombiin, mieleni jukeboksi heläytti päälle vanhan laulun. Päässäni alkoi odottamatta soida Egyptistä kertova hevibiisi vuodelta 1984. Se tuntui siinä ajassa ja paikassa niin itsestään selvältä ja päälle liimatulta, että olin purskahtaa nauruun. Kokosin itseni sarkofagikorokkeen äärellä ja lähetin ystävälleni tekstiviestin (kyllä, katakombissa oli kenttää): ”Olen faaraon haudassa, Powerslave soi päässä.” Sain saman tien vastauksen: “Into the abyss I fall / The eye of Horus.” Sukupolveni edustaja ymmärsi laukkakomppikuulokuvaani.

Powerslaven liveversio vuodelta 1985:

Minä puolestani ymmärsin, miksi mieleni nosti esiin juuri Iron Maidenin Powerslaven nimiraidan. Se oli yksi ensimmäisistä omistamistani albumeista, mutta ennen kaikkea se on ensimmäinen (ja Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen ohella ainoa) kosketukseni muinaisen Egyptin mysteereihin. Powerslaven kannessa Iron Maidenin yrmeä, pulttiotsainen muumiomaskotti Eddie on kuvattu egyptiläisen pyramiditemppelin mahtavimmaksi jumalhahmoksi. Kuvataiteilija Derek Riggs on tehnyt Maidenille monta nerokasta ja hauskaa kantta, ja Powerslave on niistä yksityiskohtaisimpia ja tuijoteltavimpia.

Vaikka faaraoiden ja orjien maasta olisi ollut helppo rakentaa albuminkokoinen konsepti, Powerslavella egyptiläisyys ei ulotu nimikappaletta, kansitaidetta ja kiertuelavasteita pidemmälle. Iron Maidenin viidennellä pitkäsoitolla lauletaan monista muistakin aiheista, ja Maidenille poikkeuksellisesti ollaan myös tyystin laulamatta. Egypti-teeman kapeudesta huolimatta levyssä ei ole pyramidihuijauksen makua: Powerslave on Maidenin pitkän uran energisimpiä albumikokonaisuuksia.

Aces High:

Parhaat palat kuullaan tosin heti kärkeen. Powerslave käynnistyy kahdella klassikkobiisillä. Toisen maailmansodan ilmataistelujen tiimellykseen sijoittuva Aces High ja tuomiopäivän kelloon viittaava sodanvastainen 2 Minutes To Midnight ovat yhä Iron Maidenin konserttien yleisöä kohahduttavimpia kappaleita. Albumin A-puolen loppu jää avauskaksikon varjoon, mutta hetkensä siinäkin on: Losfer Words (Big ‘Orra) on yksi Iron Maidenin harvoista instrumentaalikappaleista, ja Flash Of The Bladen pääriffi on pulppuilevassa yksinkertaisuudessaan unohtumaton.

B-puolen aloittaa kipakka ja kiivas Back In The Village, joka viittaa 1960-luvun tv-sarjaan The Prisoneriin (kuten Iron Maidenin The Number Of The Beastin The Prisoner pari vuotta aiemmin). Vinyylialbumin kolmebiisisen kääntöpuolen keskimmäisenä on Powerslave, laulaja Bruce Dickinsonin teatraalinen kappale Niilin maisemista. Matkan päättää Rime Of The Ancient Mariner, Samuel Taylor Coleridgen samannimiseen runoon perustuva liki neljännestunnin mittainen sävellys, Iron Maidenin uran pitkistä ja eeposmaisista albumiraidoista onnistunein. Rime Of The Ancient Mariner siirtää alkuperäisteoksen dramatiikan ja tunnelmavaihtelut hevirockin karskiin kontekstiin. Kenties se toimii hyvin siksi, että inspiraationlähteenä on lyyrinen taideteos eikä esimerkiksi kuivakka tietokirja.

2 Minutes To Midnight:

Powerslave oli Iron Maidenin siihen mennessä suurin menestys. Edelliselle albumille Piece Of Mind (1983) koottu klassinen kokoonpano oli nivoutunut yhteen, ja bändi käynnisti massiivisen World Slavery Tour -maailmankiertueen elokuussa 1984. Powerslave kipusi listoille eri puolilla maailmaa, mutta korkeimmalle se nousi bändin kotimaassa: Maiden piikkasi Brittien albumilistalla sijalla kaksi.

Siinä samalla Powerslavesta tuli osa elämän soundtrackia sille sukupolvelle, joka löysi rockin 1980-luvun heavy rock -buumin kautta. Sen vaikutuksen kuulee yhä hevibändeissä kautta maailman.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Iron Maidenin studioalbumit
Iron Maiden (1980)
Killers (1981)
The Number Of The Beast (1982)
Piece Of Mind (1983)
Powerslave (1984)
Somewhere In Time (1986)
Seventh Son Of A Seventh Son (1988)
No Prayer For The Dying (1990)
Fear Of The Dark (1992)
The X Factor (1995)
Virtual XI (1998)
Brave New World (2000)
Dance Of Death (2003)
A Matter Of Life And Death (2006)
The Final Frontier (2010)
The Book Of Souls (2015)

Lue lisää:
Bowler, Dave & Dray, Bryan: Infinite Dreams – Iron Maiden, 152 sivua. (Boxtree Limited, 1996).
Coleridge, Samuel Taylor: The Best Poetry Of Samuel Taylor Coleridge, 119 sivua. (Digireads.com Publishing, 2008).
Daniels, Neil: Iron Maiden – The Ultimate Unauthorized History Of The Beast. E-kirja, MB! 2012.
Daniels, Neil & Baddeley, Gavin & Bukszpan, Daniel & Bushell, Garry & Christe, Ian & LaMar, Ryan & Popoff, Martin & Tucker, John & Wall, Mick, kääntäjä Katri Tenhola: Iron Maiden – koko ura, 223 sivua. (Minerva, 2012).
Halfin, Ross: Iron Maiden – A Photographic History, 128 sivua. (Zomba Books, 1988).
Halfin, Ross, kääntäjä Helmi Keränen: Iron Maiden, 200 sivua. (Johnny Kniga, 2007).
Iron Maiden: The Beast, 164 sivua. (Royal Group of Entertainment, 2013).
Kallio, Janne: Rautaneito – Ilmestykset 1980–1985, 206 sivua. (Toni Brigatti, 2008).
Wall, Mick: Iron Maiden – Run To The Hills – The Official Biography Of Iron Maiden, 351 sivua. (Sanctuary, 1998).
Wall, Mick, kääntäjä Reija Tanninen: Iron Maiden – Run To The Hills. (WSOY, 2004).

Iron Maiden: Powerslave (1984).

Iron Maiden: Powerslave (1984).

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit – suomihevin lähtölaukaus

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit (Spinefarm, 1999)

Timo Rautiainen &Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit (1999).Kauan sitten suomenkielinen hevi oli kummallinen ajatus, huono idea ja melkeinpä vitsi. Se oli (tai pikemminkin olisi ollut) koominen tyylirikko genressä, jonka teesit oli hakattu kiveen ulkomailla. Mutta aika muuttui, kuten sillä tapana on, ja 2000-luvun alussa suomenkielinen raskas rock nousi arvaamattoman suureen suosioon. Yksi ilmiön luojista oli Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, jonka debyyttialbumi Lopunajan merkit ilmestyi 1999.

Trio Niskalaukaus ei tullut tyhjästä. Laulaja-kitaristi Rautiainen oli levyttänyt heviä suomeksi jo kauan ennen suosituimman bändinsä perustamista: hänen Lyijykomppania-bändinsä oli tehnyt albumit Uimakoulu (1983) ja Viimeinen voitelu (1996). Niiden ilmestyessä maamme ei vielä suonut suomiheville kulttisuosiota kummempaa menestystä.

Rautiainen ja Lyijykomppanian basisti Arto Alaluusua perustivat Trio Niskalaukauksen vuonna 1996. Kaksi vuotta myöhemmin bändi soitti ensimmäisen keikkansa ja äänitti Lopunajan merkit. Viisihenkisessä triossa vaikuttivat tuolloin Rautiaisen ja Alaluusuan ohella kitaristit Jarkko Petosalmi ja Karri Rämö sekä rumpali Seppo Pohjolainen.

Hyvä päivä -kappaleen video kuvattiin Alaluusuan tilalla Multialla:

Lopunajan merkeiltä kajahtaa klassinen Niskalaukaus-soundi, mutta debyytiltä kuulee myös sen, ettei bändi ollut vielä jalostanut ilmaisuaan huippuunsa. Seuraavilla levyillä laulajan tulkinta syveni kohtalokkaammaksi, kitaristien jynkytys synkemmäksi ja rytmiryhmän lyönti raskaammaksi. Siinä oli kuitenkin kyse pelkästä hienosäädöstä. Konsepti oli valmis alusta asti, ja Lopunajan merkit kestää yhä kuuntelua.

Kun Trio Niskalaukauksen suosio kasvoi, kaikkialla alkoi näkyä ”Minulle ei vittuilla” -paitaisia kaljuja karpaaseja, ja äijähevistä tuli käsite. Karski yleisvaikutelma ja yleisömassat peittivät melkein alleen Trio Niskalaukauksen humaanin sanoman sekä sen, miten lämminsydäminen musiikintekijä Timo Rautiainen on. Lopunajan merkeillä hän lauloi ydinsodan uhasta, radioaktiivisesta jätteestä, ilmastonmuutoksesta, ekokatastrofeista, koulukiusaamisesta ja eläinten uhanalaisuudesta huolestuneeseen ja välittävään sävyyn. Kantaaottavuuden vaikutelmaa korosti Rautiaisen jälkikasvun piirtämä kansi, joka esitti ihmiskunnan tuhon jälkeistä maailmaa.

Kun Spinefarm julkaisi Lopunajan merkit tammikuun 1999 lopulla, apokalyptinen suomihevilevy vaikutti yhtä tuhoon tuomitulta kuin maailma sen lauluissa. Julkaisun aikaan Helsingissä tapahtuivat traagiset ampumaratasurmat, ja tragedian laaja julkisuus sai levy-yhtiön ymmärrettävästi jarruttelemaan Trio Niskalaukaus -nimisen yhtyeen mainostamista. Levynjulkaisukeikkakin meni poskelleen vireongelmien vuoksi, eikä Lopunajan merkit noussut lainkaan albumilistalle. Toisaalta levystä tuli arvostelumenestys, mikä povasi hyvää tulevalle.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus vuonna 2017. Lopunajan merkit -levyn kokoonpanosta ovat mukana kitaristi Jarkko Petosalmi (vasemmalla), laulaja-kitaristi Timo Rautiainen (keskellä) ja rumpali Seppo Pohjolainen (oikealla). Basisti Nils Ursin (toinen vasemmalta) liittyi bändiin vuonna 1999, kitaristi Jari Huttunen (toinen oikealta) vuonna 2002. Kuva: Jaakko Manninen.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus vuonna 2017. Lopunajan merkit -levyn kokoonpanosta ovat mukana kitaristi Jarkko Petosalmi (vasemmalla), laulaja-kitaristi Timo Rautiainen (keskellä) ja rumpali Seppo Pohjolainen (oikealla). Basisti Nils Ursin (toinen vasemmalta) liittyi bändiin vuonna 1999, kitaristi Jari Huttunen (toinen oikealta) vuonna 2002. Kuva: Jaakko Manninen.

Loppujen lopuksi Lopunajan merkit viitoittivat uuden ajan alkua. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus teki läpimurron vuonna 2002 kolmannella albumillaan Rajaportilla. Siinä vaiheessa suomalaiset olivat jo valmiit kuuntelemaan suomiheviä vaikka millä mitalla. Uuden genren muita merkkiteoksia olivat Kotiteollisuuden Helvetistä itään (2003), Mokoman Tämän maailman ruhtinaan hovi (2004) ja Kuoleman laulukunnaat (2006) sekä Stam1nan Uudet kymmenen käskyä (2006).

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus teki kahdeksassa vuodessa neljä albumia, joista kaikki Lopunajan merkkejä lukuun ottamatta ylittivät kulta- tai platinarajan. Toimittajat Timo Isoaho ja Matti Riekki kirjoittivat yhtyeestä ja ilmiöstä kirjan, jonka Ranka Kustannus julkaisi vuonna 2003. Kahdeksan työntäyteisen vuoden uuvuttama bändi lopetti toimintansa suosion huipulla vuonna 2004, ja Rautiainen ryhtyi sooloartistiksi.

Keväällä 2017 Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus julkisti tekevänsä festivaalikiertueen ja uuden albumin, joka ilmestyy syksyllä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus
Lopunajan merkit (Spinefarm, 1999)
Itku pitkästä ilosta (2000)
In frostigen Tälern (2001)
Rajaportti (2002)
Kylmä tila (2004)
Hartes Land (2004)
Tilinteon hetki, 2CD-kokoelma (2004)

Lue lisää:
Isoaho, Timo & Riekki, Matti: Trio Niskalaukaus, 238 sivua. (Ranka Kustannus, 2003)

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit (1999).

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit (1999).