Pelle Miljoona & Rockers: Brooklyn–Dakar – ihmisyys yhdistää

Brooklyn–Dakar (Johanna/Pyramid, 1999)

Pelle Miljoona & Rockers: Brooklyn–Dakar (1999).Pelle Miljoona on tuottelias artisti niin muusikkona kuin kirjailijanakin. Hänen taiteensa punainen lanka on aina ollut vahva, maailmankuvansa selkeä ja käsialansa tunnistettava, mutta kuten pitkällä uralla väistämättä käy, jotkut teokset ovat puhuttelevampia kuin toiset.

Syyskuussa 1999 julkaistu Brooklyn–Dakar on yksi Pelle Miljoonan ehdottomista mestariteoksista. Se kuuluu niihin harvakseltaan ilmestyviin albumeihin, joilla miltei kaikki on maagisesti kohdallaan ja sekin, mikä ei ole, vain korostaa onnistumista. Pelle Miljoonan biisissä saattaa esiintyä sana Kafka pelkästään siksi, että se rimmaa safkan kanssa, mutta se vain vahvistaa inhimillisyyden tuntua. Ja siitä, empatiasta ja humaaniudesta Brooklyn–Dakarissa ja Pellen koko urassa juuri on kyse.

Pelle Miljoona vuonna 2006. Kuva: Petri Virtanen | Stupido Records.

Pelle Miljoona vuonna 2006. Kuva: Petri Virtanen | Stupido Records.

Kitaristi Tatu Mannbergin, rumpali Vänni Väänäsen, basisti Tumppi Varosen ja laulaja-lauluntekijä Pelle Miljoonan muodostama Rockers pelasi Brooklyn–Dakarilla niin komeasti yhteen, että tuntuu kummalliselta huomata, ettei tätä kokoonpanoa ollut olemassa ennen albumin tekemistä eikä se pysynyt koossa sen jälkeenkään. Itse asiassa Väänänen soittaa levyllä rumpuja ikään kuin sattumalta: Pelle oli loukannut olkapäänsä pyöräillessään eikä siksi voinut soittaa niitä itse. Tuon onnettomuuden onni oli se, että albumille saatiin sävykkäämpi rummunsoittaja. Kenties siksi Varosen bassokuviotkin svengaavat Brooklyn–Dakarilla tavallista hienommin.

Soittajista pääroolissa oli Mannberg, joka sävytti musiikkia yhtä vaivattomasti melankolisella twang-venyttelyllä, hämyisellä jazz-fiilistelyllä kuin iloisella Afrikka-hilputtelullakin. Hänen soittonsa maalasi kuvia erilaisista ympäristöistä samalla tavalla kuin biisien joukkoon sirotellut tuokiokuvat liikenteen hälinästä ja koraanikouluista, joita Pelle Miljoona oli äänitellyt New Yorkissa ja Afrikassa. Tyylitajuisia detaljeja ovat myös Pape Sarrin, Libasse Sallin ja Oysseynov Mbayin djembe-rumpujen luoma kaukaisen maailman meininki ja Mika Pesosen suurkaupungin yön nuoteiksi tulkkaava saksofoninsoitto.

Tuottaja Hannu Leidénin ja äänittäjä Petri Majurin kanssa tehty Brooklyn–Dakar on säilyttänyt tenhonsa monesta eri syystä. Pelle Miljoona kirjoitti sille vahvoja ja vaihtelevia biisejä, ja kuulostaa siltä kuin sovitusten pohtimiseen bassokuvioista kitarasoundeihin olisi käytetty enemmän aikaa kuin tämän jengin projekteissa keskimäärin. Vaikka vanhan kunnon vinyylialbumin paluuseen ei vuonna 1999 uskonut kukaan, Brooklyn–Dakar on jäsennelty sellaisesta muistuttavaksi jämäkäksi ja selkeäksi kaksipuoliseksi kokonaisuudeksi.

Yksi Brooklyn–Dakarin vahvuuksista on myös se, että se on niin leimallisesti Pelle Miljoonan albumi (itse asiassa sen piti olla hänen sooloalbuminsa, mutta tehtiin lopulta Rockersin nimellä). Niin loistava biisintekijä ja laulaja kuin Tumppi Varonen onkin, hänen jättäytymisensä sivurooliin oli hyvä ratkaisu. Kun kaikki biisit teki ja tulkitsi yksi mies, hahmottui hieno musiikillinen matka, jolla maailmaa kiertävä rasta kertoi näkemistään asioista, aistimistaan tunnelmista ja kohtaamistaan ihmisistä. Pelle Miljoona laulaa poikkeuksellisen rennosti ja pakottomasti, ja kun Varonen avaa suunsa taustalla, kertosäkeet lähtevät lentoon.

Yksi sellainen kertosäe on kappaleessa Jesse toi valon (San Franciscoon). Se on Brooklyn–Dakarin avausraita ja yksi sen värikkäimmistä ja kiehtovimmista kappaleista, vastakulttuurikapinan, lännen lokarien ja pelastusarmeijan hengessä svengaileva beat-henkinen ja psykedeelinen oodi Amerikalle. Kiihkeä folkrockpala Pakahtuvat unelmiinsa esittelee henkilögalleriansa hengästyttävällä tahdilla ja onnistuu liikuttamaan juuri sillä: kuten maailma, tuo empaattinen biisi on täynnä niitä, joiden elämässä haaveet ja todellisuus eivät koskaan kohtaa. Yöksi hiljentyvän kaupunkikorttelin aistikasta tunnelmaa tavoittelevassa Brooklynin enkelissä lauluntekijä tarttuu yhteen miljoonakaupunkiin hukkuvaan ihmiskohtaloon ja löytää hengenheimolaisensa.

Amerikka-puolella on myös omakohtaisia kappaleita, joissa maailmaa tarkasteleva mies vilkaisee peiliin. Tarinallisessa Wild Billy Hitchcockissa Pelle Miljoona ihmettelee omaa kiertävän kitaransoittajan kohtaloaan. Suomalaisittain surumielinen Mahdotonta rakkautta taas kertoo syyn sille, että maailman tuulet lennättävät hänen aina takaisin kotiin. Albumin puoliskojen taitekohtaan asetettu Hey, Mr. Aeroflotissa koti-ikävän ja kaukokaipuun repimä päähenkilö palaa kotiin vain ostaakseen uuden lipun mannertenväliselle lennolle.

Afrikka-puolen alussa lyhyt äänitys koraanikoulun oppitunnilta muuttaa tunnelman totaalisesti. Brooklyn–Dakarin jälkipuolta kompataan reggaen ja manner-Afrikan rytmeillä. Oo niinku oot peilaa sikäläisen mielenmaiseman valoisaa puolta iloisissa ja vapautuneissa tunnelmissa. Afrikan kuningas, tribuutti Bob Marleylle ja hänen sukupolvien kuilut ja maantieteelliset rajat ylittävälle merkitykselleen, on huolettomassa idolisoinnissaan piristävä mutta aiheensa puolesta tässä seurassa turhan kepeä kappale. Mantereen tilaa tarkasteleva Mama Africa ja pienen ihmisen kohtaamisesta kertova Cecilia tuntuvat huomattavasti merkityksellisemmiltä ja koskettavammilta. Afrikka-osuus jää hiukan Amerikka-puolta pintapuolisemmaksi fiilistelyksi, mutta vaeltamisen tematiikkaa pohdiskeleva Sielu nomadin päättää hienon albumin herkissä ja henkilökohtaisissa merkeissä.

Liki kaksikymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen Brooklyn–Dakar kuulostaa yhtä raikkaalta ja vahvalta kuin ilmestyessään. Se on klassikko, jonka liian harva huomasi. Sen maisemat vaihtuvat juuri niin paljon kuin urbaanin Amerikan ja ruraalin Afrikan välillä voi, ja samalla piirtyy kuva yhdestä maailmasta, jossa alueelliset ja kulttuuriset erot ovat lopulta pelkkää pintaa. Elettiinpä savimajoissa, hellahuoneissa tai kerrostaloissa, ihmisyys on yhteinen ja yhdistävä tekijä, jos sille vain antaa mahdollisuuden.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Pelle Miljoona & Rockers: Brooklyn–Dakar
Pelle Miljoona – laulu
Tumppi Varonen – bassokitara, laulu
Tatu Mannberg – kitara, laulu
Vänni Väänänen – rummut
Tuottaja: Hannu Leidén

Pelle Miljoona kotisivu ja Facebook

Hae Pelle & Rockersin Brooklyn–Dakar kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Pelle Miljoona & Rockers: Brooklyn–Dakar (Johanna/Pyramid 1999)

Muita levytyksiä
Pelle Miljoona & N.U.S. (1978)
Pelko ja viha (1979)
Viimeinen syksy (1979)
Näyttämökuvia (1980)
Moottoritie on kuuma (1980)
Matkalla tuntemattomaan (1981)
Radio Kebab (1982)
Rakkaudesta elämään (1981)
Laulava idiootti (1983)
Jos… (1984)
Enkeltenkaupungissa… (1985)
Tule kotiin Johnny (1987)
Sadepäivän ihmisiä (1989)
Rauhan aika (1990)
Kaikki muuttuu (1992)
Si Si Live (1992, live)
ABC (1993)
OK! (1994)
Landella (1995)
Juuret (1996)
Kolmen tuulen pesä (1998)
Tee itselles elämä (2001)
Todistaja (2002)
Setä Samulin sirkus (2004)
Arambol (2006)
Pelle Miljoona & Ylivoima: Unabomber! (2007)
Goa Baba (2008)
Dharmapummi (2009)
Halki ajan ja rakkauden (2011)
Avara maa (2011)
Elävänä Vastavirrassa (2013)
Diaspora (2013)
Kino Riviera (2015)
Olla joku (2017)

Lue lisää
Pelle Miljoonan romaanit
Buddha blues (WSOY, 1985)
Unimies (1992)
Bändi hukassa (1994)
Missä rastamies nukkuu (1995)
Bonneville (1997)
X – hän palaa (1999)
Hamaca (2000)
Alla tähden onnellisen (2002)
Pyhiinvaeltajat (2006)
Villarica (2008)
Kreutzberg (2010)
Puerto Galera (Like, 2012)
Roudari (2014)
Jumala kuoli Al Rezassa (2016)

Lyriikkakirjat
Pelkistettyä todellisuutta. (Johanna Kustannus, 1978).
Kulkurin kyynel. (Johanna Kustannus, 1981).
Eetos Goes Paatos – Pelle Miljoonan valitut lyriikat. Teija Varis, toimittaja. (Reuna Kustantamo ja kirjakauppa, 2015).

Elämäkerrat
Miljoona, Pelle: Elossa ja potkii! – The elämäkerta. (WSOY, 2004).
Laamanen, Lamppu: Nähdään pian! tuntemattomaan – Pelle Miljoona muiden mukaan. (WSOY, 2005)

Pelle Miljoona | Kirjasampo
Kirjailija Pelle Miljoona on esillä KirjasammossaPelle Miljoona. Kuva: Ville Juurikkala.

Pelle Miljoona | Kirjastokaista
Kolme kysymystä kirjastosta

Hector: Nostalgia – romantiikkaa tekniikan sukupolvelle

Nostalgia (Top Voice, 1972)

Hector: Nostalgia (1972).Heikki Harmalla eli Hectorilla on meneillään merkkivuosi. Huhtikuussa 2017 seitsemänkymmentä vuotta täyttänyt laulaja-lauluntekijä juhlistaa tasalukua kiertueella, ja samaan aikaan saataville on tullut Tuula Kousan kanssa kirjoitettu elämäkerta Asfalttihippi – muistelmia putkiradiosta Ruusuportille. Siinä onkin stooria kerrakseen, ilmestyihän Hectorin ensimmäinen sooloalbumi Nostalgia jo 45 vuotta sitten.

Eikä ura siitä alkanut: Hector oli tehnyt kaikenlaista jo ennen Nostalgiaa. 14-vuotiaana hän toimi The Sharks -yhtyeen kitaristina, ja vähän myöhemmin hänen Les Mirages -bändinsä levytti singlen Polydorille. Joulukuussa 1965 Hector teki ensimmäisen soolosinglensä, sodanvastaisen käännöskappaleen Palkkasoturin, joka on alun perin Donovaninkin esittämä Buffy Sainte-Marien kappale Universal Soldier.

Hector. Kuva: Sony Music.

Hector. Kuva: Sony Music.

Vaikka Palkkasoturi nousi listoille, uran urkenemista hidastivat hankaluudet yhteistyössä. Levy-yhtiö ja artisti eivät päässeet yksimielisyyteen siitä, millaista musiikkia Hectorin kannattaisi esittää. Laulaja itse halusi levyttää kantaaottavaa ja merkityksellistä folkia, kun taas hänen julkaisijansa olisi kuullut Hectorilta mieluummin humoristista, kansaanmenevää kupletticountrya. Tehtyään muutaman sinkun Hector puhalsi takkuisesti kulkeneen pelin poikki ja liittyi Cumulus-yhtyeeseen. Vuodet genrevapaassa yhtyeessä hioivat hänen lauluntekotaitojaan, mikä ei jäänyt alan pampuilta huomaamatta. Vuonna 1972 Hectorille ehdotettiin soololevyn tekemistä.

Syntyi Nostalgia, (yhtä lainabiisiä lukuun ottamatta) kokonainen albumillinen Hectorin kirjoittamia ja Matti ja Pirjo Bergströmin sovittamia lauluja. Nostalgia oli erikoinen avaus soolouralle: siinä missä moni omilleen lähtenyt debytantti tahtoi napata kiinni ajan hengestä tai panna palikat uuteen järjestykseen, Hector katseli Nostalgialla kaihoisasti kauniisti vääristävään taustapeiliin. Musiikista kajasti jo menneen 1960-luvun folk, ja ajan ilmiöihin kohdistuva kritiikki ilmeni vaivihkaisena kaipuuna johonkin selkeämpään, luonnollisempaan ja epätodellisempaan aikaan ja paikkaan. ”Tekniikan sukupolvi tarvitsee romantiikkaa”, Hector perusteli taiteellista tulokulmaansa Nostalgian ilmestymisen aikaan.

Nostalgia on laulelmallinen folklevy. Sen tunnelma on aina melankolinen ja romanttinen, ajoittain huoleton, ajoittain pateettinen ja naiivi. Avauskappaleessa (Yksinäinen tinasotamies) Hector murehtii kammarin nurkkaan hylättyjä leluja, joista väritelkkarin lumoamat lapset eivät enää piittaa. Kepeästi liitävässä Nostalgia 1:ssa ennen kaikki oli paremmin ja naapurille saattoi viedä mustikkapiirakkaa, mutta enää ikkunasta näkyy vain kylmä ja kova Maksi-Market. Leikkisimmillään ja positiivisimmillaan Nostalgia on kappaleessa Heinäpellolla, jossa rakkauden taika tavoittaa ihmiset kesken heinänteon. Ruotsalaisen Bernt Stafin Familjelyckasta suomennetusta Sadepäivälaulusta olisi voinut menevämmällä ja kaupallisemmalla sovituksella tulla finnhitti, mutta se tuskin oli Hectorin tavoitteissa. Synkeintä ääripäätä edustaa surullinen ja surrealistinen Karnevaalit, joka ottaa kantaa yhä raadollisemmaksi käyvään viihteeseen karnevalistisen dystopian kautta.

Neljäkymmentäviisi vuotta julkaisunsa jälkeen Nostalgia herättää ristiriitaisia tunteita. Tässä ajassa kuunneltuna sen haikailevimmat kappaleet vaikuttavat suorastaan parodisilta. Samaan aikaan tulee huomanneeksi, miten vähän ihminen muuttuu. Samankaltaista kaipuuta johonkin ymmärrettävämpään ja turvallisempaan esiintyy edelleen ja on esiintynyt aina. Nostalgia on pateettisessa turvallisuushakuisuudessaan ja perspektiiviharhaisuudessaan hyvin inhimillinen tunne. Hectorin debyytin viehättävin piirre on juuri sen vilpittömyys.

Hector: laulu, kitara, lyömäsoittimet
Matti Bergström: bassokitara, huilu
Pirjo Bergström: piano, urut, klavinetti
Aimo Hakala, Esko Rosnell: rummut
Antero Jakoila: kitara
Sakari Lehtinen: buzuki

Nostalgialla Hector ei ole vielä musiikillisella huipullaan, mutta myöhemmiltä vuosilta tuttu käsiala on jo tunnistettavissa. Merkittävimmillään Hectorin soolodebyytti on sanoituksissaan. Ne olivat aikoinaan uraauurtavia ja niistä löytää edelleen kiinnostavia viittauksia – muun muassa Peyton Place -sarja ja C.S. Lewisin Narnia on mainittu.

Läpimurtonsa Hector teki vuoden 1973 Herra Mirandos -albumilla, jolla hän kehitti nostalgiasta jännittävämpää mystalgiaa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hector kotisivu

Levyhyllyt
Nostalgia (1972)
Herra Mirandos (1973)
Hectorock I (1974)
Liisa pien (1975)
Hotelli Hannikainen (1976)
H.E.C. (1977)
Kadonneet lapset (1978)
Ruusuportti (1979)
Linnut, linnut (1980)
Eurooppa (1981)
Hyvää yötä Bambi (1982)
Hectorock II (1985)
Nuku idiootti (1987)
Varjot ja lakanat (1988)
Yhtenä iltana (1990)
In concert 1966–1991 (1992)
Ensilumi tulee kuudelta (1992)
Salaisuuksien talo (1994)
Kultaiset lehdet (1995)
Hidas (1999)
Helismaan pikajuna (2001)
Total Live 1991–2003 (2003)
Ei selityksiä (2004)
Hauras (2014)

Muista boksit ja kokoelmalevyt
Hector: Hectobox – Kaikki singlet 1965–2005, 6CD.Anna mulle Lovee – Love Records – 79 rockia vuosilta 1967–79, 4CD. Sisältää 48-sivuisen liitekirjan. (Siboney, 1994. Uusintapainokset 2005, 2010).
Hector: Asfalttiprinssi (Fazer Finnlevy, 1993).
Hector: Parhaat, 2CD (Warner Music Finland, 1999).
Hector
: Hectobox – Kaikki singlet 1965–2005, 6CD. Sisältää 32-sivuisen liitekirjan. (Siboney, 2005).
Hector: Tuulisina öinä 1975–1985, 2CD (Love Records, 2010).

Lue lisää
Harma, Heikki & Kousa, Tuula: Asfalttihippi – muistelmia putkiradiosta Ruusuportille, 285 sivua. (Otava, 2017).

Hae Hectorin Nostalgia kirjastosta.

Hae Hectorin Nostalgia kirjastosta.

Hae Nostalgiaa kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

 

 

Konsertit
Hector & His Power Band
09.11.2017 Helsinki, Finlandia-talo
10.11.2017 Helsinki, Finlandia-talo
12.11.2017 Tampere, Tampere-talo
13.11.2017 Turku, Logomo

Hector: Nostalgia (1972).

Hector: Nostalgia (1972).

Nick Drake – lauluja suljettujen ovien takaa

Joskus onnellinen loppu koittaa vasta surullisen lopun jälkeen

Nick Drake: Five Leaves Left (1969).Tanworth-in-Arden on pieni kylä vähän matkaa Birminghamista kaakkoon. Siellä seisoo vanha kivitalo nimeltä Far Leys. Sen seinään kiinnitettiin tänä kesänä sininen kyltti, perinteinen ”Blue Plaque”, jollaisella Britanniassa osoitetaan kunnioitusta merkittäville ihmisille. Kyltissä lukee ”Nicholas Rodney ’Nick’ Drake, 1948–1974, laulaja/lauluntekijä/runoilija, varttui tässä talossa.”

Nick Drake ei taatusti olisi ikinä uskonut, ettei häntä ja hänen musiikkiaan sittenkään ole unohdettu.

Drake koki klassisen taiteilijankohtalon: häntä alettiin arvostaa vasta, kun oli liian myöhäistä, kun hän oli jo mennyt. Drake kuoli 26-vuotiaana varmana siitä, että oli epäonnistunut kaikessa. Hän teki kolme albumia, joiden myynti jäi aikoinaan olemattomaksi, ja vietti lyhyen elämänsä viimeiset vuodet isänsä ja äitinsä hoivissa.

Black Eyed Dog Draken viimeistä studiosessioista vuodelta 1974:

Nick Draken kuolemasta oli kulunut muutama vuosi, kun hänen musiikkinsa nousi kulttisuosioon. Tuhoon tuomitun nuoren runoilijan romanttistraagisella tarinalla oli tietenkin osuutta asiaan, mutta niin oli musiikillakin. Kiehtova, surullinen hahmo kirjoitti maagisen kauniita kappaleita ja lauloi lämpimän melankolisella äänellään lyriikoita, joiden oikeita tulkintoja voi vain arvailla. Jälkikäteen havaittiin sekin, että Drake oli huomattavan taitava kitaristi, jonka erikoiset viritykset ja oikean käden näppäilytekniikka hämmentävät jälkipolvia.

Nick Drake opetteli soittamaan kitaraa ja tekemään omia kappaleita opiskeluvuosinaan. Hän oli teini-ikäisenä lupaava kilpaurheilija, mutta musiikki meni nopeasti kaiken muun edelle. Vuonna 1968 vielä tuntematon Drake esiintyi Lontoossa, kun folkyhtye Fairport Conventionin Ashley Hutchins sattui paikalle ja innostui kuulemastaan. Hutchins suositteli Drakea tuottaja Joe Boydille, jonka Witchseason-yhtiö teki yhteistyötä Chris Blackwellin levy-yhtiön Islandin kanssa. Allekirjoitettuaan sopimukset Witchseasonin ja Islandin kanssa Drake alkoi valmistella ensimmäistä albumiaan levy-yhtiön maksaman viikkorahan turvin.

Debyyttialbumi Five Leaves Left tehtiin Lontoossa verkkaiseen tahtiin: äänitykset alkoivat heinäkuussa 1968 ja albumi ilmestyi syyskuussa 1969. Draken ehdotuksesta sovitukset teki hänen ystävänsä Robert Kirby, joka ei ollut ennen tehnyt mitään ammattimaista musiikin saralla. Riskaabeli valinta osoittautui toimivaksi. Draken jokaisella albumilla oli oma luonteensa, ja Five Leaves Leftillä sen loivat juuri Kirbyn pastoraaliset jousisovitukset.

Way To Blue albumilta Five Leaves Left:

Kypsä ensialbumi sai kriitikoilta suopean vastaanoton, mutta lupaava lähtö tyssäsi yllättäen artistin ongelmiin. Aiemmin Drake oli esittänyt laulujaan jokseenkin vapautuneesti, mutta kun tuli aika lähteä tukemaan Five Leaves Leftiä keikoilla, hän ei enää kyennytkään olemaan lavalla. Esiintyjän olo oli niin silminnähden epämukava, että konsertit olivat vaivaannuttavia kaikille osapuolille. Siinä ei ollut kyse pelkästä esiintymisjännityksestä vaan jostakin paljon vakavammasta. Drake ei enää pystynyt olemaan normaalissa vuorovaikutuksessa edes läheistensä kanssa, ja ventovieraan yleisön kanssa se oli täysin mahdotonta.

Nick Draken mieli alkoi sulkeutua silloin, kun hän työsti Five Leaves Leftin materiaalia Lontoossa. Hän oli aiemmin ollut hiljaisenpuoleinen mutta sosiaalinen nuorukainen, mutta jostakin syystä hänen oli yhä vaikeampaa päästää ihmisiä lähelleen. Drakella oli kyllä ystäviä, mutta hän saattoi olla päiväkausia heidän seurassaan sanomatta sanaakaan. Ikkunasta kurkkineet kaverit huomasivat, että vaikka oveen koputti, Nick ei välttämättä avannut, vaan istui nojatuolissaan hievahtamatta ja tuijotti eteensä. Ovia sulkeutui elämän kaikilla alueilla: Drake oli pitkä ja komea mies, jolla ei ollut rakkaussuhteita. Yhteys hänen ja muun maailman välillä katkeili.

Vaikka Nick Drake osoittautui odotettua hankalammin myytäväksi artistiksi, Island uskoi hänen mahdollisuuksiinsa. Toinen albumi Bryter Layter tehtiin samalla työryhmällä kuin ensimmäinenkin (tuottajana oli Boyd, sovittajana Kirby ja äänittäjänä John Wood) mutta musiikki muokattiin toisenlaiseksi kuin Five Leaves Leftillä. Kaikki perustui yhä Draken folkin, bluesin ja jazzin perinteestä nouseviin biiseihin, mutta niitä ei enää väritetty kamarimusiikin ja klassisen sävyillä. Bryter Layterille hahmottui sähköisempi, jazzimpi ja urbaanimpi tekstuuri. Nick Draken henkilökohtaisten ja vaikeaselkoisten laulujen soidessa tuntuu oudolta puhua popmusiikista, mutta Bryter Layter oli hänen albumeistaan helpoimmin lähestyttävä ja eniten ajassa kiinni.

Northern Sky albumilta Bryter Layter:

Toisenlaisesta tulokulmasta huolimatta Bryter Layter ilmestyi ja katosi yhtä vähin äänin kuin Five Leaves Left. Drake oli satsannut uuteen musiikkiinsa paljon, mutta se ei yksin riittänyt tuomaan näkyvyyttä. Ammattiura edellytti Drakelta suorituksia, joihin hänellä ei ollut voimia. Muut artistit rakensivat menestystä tekemällä kiertueita ja antamalla haastatteluja, mutta Drakesta ei ollut sellaiseen. Hän soitti koko urallaan vain kourallisen keikkoja ja antoi vain yhden haastattelun, ja senkään aikana hän ei saanut sanotuksi juuri mitään.

Drake ei koskaan puhunut tunteistaan tai ajatuksistaan, mutta useat aikalaiset uskoivat hänen pettyneen pahasti siihen, ettei marraskuussa 1970 julkaistusta Bryter Layterista tullut kaupallista menestystä. Se satutti häntä luultavasti pahiten siksi, että hän tiesi seisovansa oman menestyksensä tiellä. Nick Drake ei ollut vaikea vaan sairas ihminen, mutta se ei estänyt häntä syyttämästä epäonnistumisesta itseään. Levy-yhtiö suhtautui Drakeen hyvin ymmärtäväisesti ja kannustavasti. Hän sai levyttää ja elää Islandin rahalla pitkään ilmeisesti vain siksi, että yhtiö arvosti hänen musiikkiaan.

Kolmatta ja viimeistä albumiaan Pink Moonia tehdessään Nick Drake oli entistä yksinäisempi. Joe Boyd oli ottanut vastaan Amerikasta saamansa työtarjouksen, mikä merkitsi Drakelle luottotuottajan ja lähimmän työtoverin menettämistä. Hän muuttui entistä introvertimmaksi ja eristäytyneemmäksi. Kommunikoinnin tasosta kertoo se, että kun Drake kävi puhua pukahtamatta jättämässä kolmannen albuminsa masternauhan Islandin vastaanottotiskille, koko levy tuli yhtiölle täytenä yllätyksenä.

Pink Moonin nimikappale:

Pink Moonin tekemisestä tiesivät vain Drake ja studiomies Wood. Kahdessa päivässä äänitetty ja helmikuussa 1972 julkaistu levy on Drakea paljaimmillaan. Nimikappaleen piano-osuutta lukuun ottamatta Pink Moonilla esiintyy vain akustista kitaraa soittava laulaja. Draken rakastamilta vanhoilta blueslevyiltä tuttu riisuttu toteutus teki musiikista entistäkin henkilökohtaisempaa ja intiimimpää. Tuntui kuin hän olisi päästänyt kuulijansa masennuksen, surun ja sulkeutuneisuuden muurin taakse katsomaan kaunista ja hiljaista sielunmaisemaansa, halunnut tulla kuulluksi puhtaasti omana itsenään. Vaikka Draken henkinen tila oli jatkuvasti huonontunut, Pink Moonin kappaleista ei välittynyt toivottomuutta ja painostavuutta.

Pink Moonin jälkeen Drake ei enää jaksanut pitää huolta itsestään, vaan joutui muuttamaan takaisin Tanworth-in-Ardeniin vanhempiensa luokse. Lopun lähestyessä hänen vointinsa vaihteli. Hän joutui viettämään muutamia viikkoja mielisairaalassa, mutta oli kesällä 1974 niinkin hyvässä kunnossa, että kävi vielä äänittämässä neljä biisiä Joe Boydin kanssa ja suunnitteli neljännen albumin levyttämistä. Saman vuoden marraskuussa hän kuitenkin kuoli masennuslääkkeen yliannostukseen. Viimeisinä aikoinaan hän oli maininnut äidilleen olevansa pahoillaan siitä, että oli epäonnistunut kaikessa, mitä oli yrittänyt tehdä.

From The Morning:

Nick Draken hauta on Tanworth-in-Ardenin kirkkomaalla. Hänen hautakiveensä on kaiverrettu lohduttava säe Pink Moon -levyn biisistä From The Morning: ”Now we rise and we are everywhere” (“Nyt nousemme ja olemme kaikkialla”). Se on osoittautunut ilahduttavan enteelliseksi. Toisin kuin Nick Drake luuli, hän ei epäonnistunut. Oma elämä oli hänelle liian raskas taakka kantaa, mutta hän elää musiikkinsa kautta lukemattomissa sydämissä joka puolella maailmaa. Nuori mies, jonka oli vaikeaa päästää muita ihmisiä maailmaansa, puhuttelee lauluillaan monia.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Nick Draken studioalbumit
Five Leaves Left (Island Records, 1969)
Bryter Layter (1970)
Pink Moon (1972)
Kokoelmalevyt
Time Of No Reply (Hannibal Records, 1986 | Uusintapainos 2012)
Way To Blue – An Introduction To Nick Drake, (Island Records, 1994 | Uusintapainos 2003)
Made To Love Magic (Island Records, 2004)
A Treasury (Island Records, 2004). LP- ja CD-painosten lisäksi A Treasury julkaistiin myös monikanavaisena SACD-laitoksena.

Muista boksit:
Toimitus suosittelee Nick Draken tuotannosta tehtyjä bokseja Fruit Tree ja Tuck Box. Moneen kertaan uudelleenjulkaistu levytysura toimii yhteen nivottuna erinomaisesti. 2007 julkaistu Fruit Treen uusintapainos sisältää 50-minuuttisen dokumentin Drakesta.
Nick Drake: Fruit Tree – The Complete Recorded Works, 3LP. (1979)
Nick Drake: Fruit Tree – The Complete Nick Drake Recordings, 4LP | 4CD. (Hannibal Records, 1986, 2000)
Nick Drake: Fruit Tree – The Complete Recorded Works, 3LP+DVD | 3CD+DVD. (Island Records, 2007). Sisältää 108-sivuisen liitevihkon A Much Updated Ruin From A Much Outdated Style sekä 50-minuuttisen dokumentti-DVD:n A Skin Too Few – The Days Of Nick Drake, Jeroen Berkvens, ohjaaja.
Nick Drake: Tuck Box, 5CD. (Island Records, 2013).

Lue lisää:
Callomon, Cally & Drake, Gabrielle: Nick Drake Remembered For A While, 443 sivua. (John Murray, 2014).
Hogan, Peter: Nick Drake – The Complete Guide To His Music, 108 sivua. (Omnibus Press, 2009).
Humphries, Patrick: Nick Drake – The Biography, 280 sivua. (Bloomsbury, 1997).

Nick Drake: Five Leaves Left (1969).

Nick Drake: Five Leaves Left (1969).

Nick Drake: Bryter Layter (1970).

Nick Drake: Bryter Layter (1970).

Nick Drake: Pink Moon (1972).

Nick Drake: Pink Moon (1972).