J. Karjalainen: Lännen-Jukka – uutta vanhaa musiikkia

Lännen-Jukka – amerikansuomalaisia lauluja (Poko/EMI, 2006)

J. Karjalainen: Lännen-Jukka – amerikansuomalaisia lauluja (2006).J. Karjalaisen vuonna 1981 alkanut levytysura on yksi suomalaisen populaarimusiikin suurista menestystarinoista. Kiistellyin sen vaiheista on Amerikansuomalaisia lauluja -trilogia, joka kanavoi Karjalaisesta esiin hahmon nimeltä Lännen-Jukka.

Lännen-Jukka syntyi parin vuoden etsikkoajan tuloksena. Vuonna 2002 julkaistun Valtatie-albumin tehtyään Karjalainen kaipasi jotakin uutta. Pitkän ja menestyksekkään uransa siinä vaiheessa hän oli kyllästynyt olemaan se artisti, jona hänet tunnettiin, ja kirjoittamaan uusia jiikarjalaismaisia kappaleita J. Karjalaiselle. Niissä tunnelmissa hän napsautti kitaralaukun kiinni ja tarttui viisikieliseen banjoon. Vähitellen hän oppi soittamaan sitä.

Bob Dylanin Chronicles-kirjaa lukiessaan Karjalainen keksi, mitä banjolla pitäisi soittaa. Dylan sanoo kirjassaan, että kansanlauluissa on usein enemmän sisältöä kuin kirjoissa.
”Mietin, löytyisikö Suomesta sellaisia kappaleita. Mulla oli banjo sylissä, kun avasin rekilaulukirjan summassa kohdasta Talvella maa on valkoinen ja kesällä viheriöitsee”, Karjalainen muisteli vuonna 2010, kun haastattelin häntä Sue-lehteen. ”Aloin laulaa sitä Charley Pattonin Mississippi Boweavil Bluesin sävelellä. Mä näin valon! Se laulaja ei ollut J. Karjalainen. Se oli Lännen-Jukka, 20-30-lukujen yksinäinen songster.”

Lännen-Jukka oli legenda jo syntyessään. Hänen äänessään kuuli J. Karjalaisen tunnistettavan, tunteikkaasti määkivän soundin, mutta se oli mongertavampi ja sammaltavampi juomaripojan ääni. Kuulosti siltä kuin 1900-luvun alussa Ameriikkaan töihin ja pontikankeittoon lähteneen esi-isän ääni olisi laulanut kauan sitten kadonneita lauluja Karjalaisen kautta. Siinä oli mukana hiukan teennäistä lännenlokariparodiaa, mutta enemmän autenttisen oloista vanhan maailman charmia, jonka lähimmät vastineet löytyivät ennen sotia tehdyiltä blueslevyiltä. Lännen-Jukalla oli konkreettinenkin esikuva: Karjalainen kertoi haastattelussani, että amerikansuomalaisen laulajan Erik Kiven ”örveltävä ja epävireinen Matin muija -tulkinta rakensi raamit Lännen-Jukan laulutyylille ja hahmolle”.

Lännen-Jukka inspiroi Karjalaisen Jukkaa. Hän äänitti seuraavan albuminsa ”Keltaisen talon toisen kerroksen hellahuoneessa kevättalvella 2006”, kuten hän albumin kanteen kirjoitti. ”Oli aika viileää. Käytin huopatossuja, Jaloviinaa ja koivuhalkoja.” Jukalla – kumpi hän nyt sitten olikaan – oli käytössään Kevin Enochin viisikielinen banjo ja Gibsonin L-1-kitara. Janne Vikstenin avustamissa sessioissa biisit taltioitiin monofonisina kertaottoina niin kuin 1920-luvulla tehtiin.

Lännen-Jukan albumi oli Karjalaiselle todellinen irtautuminen entisestä. Sen primitiivinen ja minimalistinen toteutus oli todella kaukana hänen edellisten julkaisujensa täyteläisestä bändisoundista. Rämisevään banjoon ja lauluun perustuva toteutus vaati biiseiltä paljon, ja taitavana laulunkirjoittajana Karjalainen onnistui kehittämään siihen toimivan konseptin turvautumatta vanhoihin maneereihinsa. Suomen hän otti kansanlaulujen sanoituksista, Amerikan omista sävellyksistään, jotka hän teki pohjoisamerikkalaisen folkin ja bluesin malliin.

Lännen-Jukan kappaleet eivät kuulostaneet niinkään oikealta amerikansuomalaiselta musiikilta kuin siltä, miltä amerikansuomalaisen musiikin olisi pitänyt kuulostaa. Siinä on Lännen-Jukka Karjalaisen amerikansuomalaisten laulujen nerous: hän sulautti kahden kulttuurin kansanmusiikin yhteen tavalla, joka ei ollut historiallisesti totuudenmukainen, mutta joka olisi hyvin voinut olla. Lännen-Jukan lauluissa vanhoista elementeistä syntyi jotakin täysin uutta.

Lännen-Jukan debyytillä on monta helmeä. Spiritistisestä istunnosta kertova synkkä balladi Sormus se kulki itteksensä, siirtolaiselämän kaihon ja haaveet vangitseva Maailman Matti, Emmy Köhlerin Nu tändas tusen juleljus -joululauluun (Nyt syttyy valot tuhannet) sävelletty Hoopon joulu, rehvakas kolmiodraama Nancy ja Sally, Missisipin deltan ja Pohjanmaan lakeuksien kartat päällekkäin asettava myyttinen Minä, Vili ja Charlie… Kokonaisuus oli niin vahva ja visio niin makea, että albumi olisi toiminut hyvin myös ilman tunnetuimpia laulujaan, infantiilista Piupali paupalia ja puhki kulunutta Minun kultani kaunis on -kansanklassikkoa. (Näin siitäkin huolimatta, että ne ovat levyn lauluista ainoat, joita amerikansuomalaiset ovat oikeasti merten tuolla puolella laulaneet.)

Levyn kanteen Karjalainen (s. 1957) kirjoitti kuin selitykseksi tarinan siitä, miten oli kohdannut mummolan naapurissa Lännen-Jukaksi kutsutun miehen, joka oli viettänyt koko 1920-luvun Yhdysvalloissa töitä paiskien, maata kiertäen ja laulujaan laulaen. Albumin hän kertoi sisältävän kappaleita, jotka vuonna 1981 kuollut Lännen-Jukka oli 1970-luvun mittaan hänelle opettanut. Se oli hieno legenda, johon haluaa uskoa, niin kuin Robert Johnsonin ja paholaisen tapaaminen neljän tien risteyksessä.

Syksyllä 2006 julkaistu Lännen-Jukka – amerikansuomalaisia lauluja -albumi oli monelle vanhalle J-fanille sokki ja sai myös levy-yhtiön väen mietteliääksi. Siltikin levy myi kultaa kuin näyttämisen ilosta, ja Karjalainen sai Lännen-Jukan avustuksella myös aivan uutta yleisöä. Lännen-Jukan legenda eli vielä kahden albumin verran. Hanuristi Veli-Matti Järvenpään kanssa tehty Paratiisin pojat ilmestyi vuonna 2008. Trilogian viimeisteli Polkabilly Rebels (2010), jolla Jukalla oli taustallaan 50-lukulainen sähkökitara- ja pystybassobändi. Vielä sekin kipusi Suomen virallisen albumistan kärkeen.

2010-luvun alussa Karjalainen oli valmis hyvästelemään Lännen-Jukan. Vähän haikein mielin, mutta kuitenkin. ”Kun Lännen-Jukka tuli mun luo toukokuussa 2005, mä näin valon”, Karjalainen sanoi Suessa. ”Nyt mä kävelen pimeyteen kitaralaukun kanssa. Mutta mä uskon, että vastaan tulee taas jotain uutta ja inspiroivaa.”

J. Karjalaisen menestyksekäs paluualbumi Et ole yksin ilmestyi maaliskuussa 2013.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

J. Karjalainen kotisivu
Lännen-Jukka kotisivu

Hae J. Karjalaisen 'Lännen-Jukka' kirjastosta!

Hae J. Karjalaisen ’Lännen-Jukka’ kirjastosta!

Hae Lännen-Jukka kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt:
J. Karjalaisen trilogia Amerikansuomalaisia lauluja:
Lännen-Jukka (2006)
Paratiisin pojat (2008)
Polkabilly Rebels (2010)

Lue lisää:
Dylan, Bob (& Jukarainen, Erkki, suom.): Muistelmat, Osa 1. 298 sivua. (WSOY, 2005).
Kontiainen, Vesa: Aitoa suomirokkia – Poko Rekordsin historia, 667 sivua. (Like, 2004).

J. Karjalainen: Lännen-Jukka – amerikansuomalaisia lauluja (2006).

J. Karjalainen: Lännen-Jukka – amerikansuomalaisia lauluja (2006).

Pink Floyd: A Momentary Lapse Of Reason – rentoa jatkoaikaa huipulla

A Momentary Lapse Of Reason (Pink Floyd Music, EMI Records, 1987)

Pink Floyd: A Momentary Lapse Of Reason (1987).Yllätys oli melkoinen kun David Gilmourin kitara soi radiossa vuonna -87 nimen Pink Floyd alla. Kahdeksan vuotta The Wall -tuplalevyn ja neljä The Final Cutin jälkeen markkinoilla todella oli bändin tuore studioalbumi. Tilanne tuntui kutkuttavana monin tavoin. Jo 1970-luvun puolivälistä lähtien suvereenina musiikillisena johtajana kunnostautunut Roger Waters oli riitautunut bändikavereidensa kanssa. Lopulta yksi oli poissa. Gilmour ja Nick Mason olivat Richard Wrightin avustamana kolmisin Pink Floyd. Millainen olisi yhtyeen musiikillinen jälki ilman Watersia? Progea vai mainstreamia keskitien rokkia? Kenties yhtä suuri menestys kuin ajanhenkinen ja ällistyttävän kaupallinen Genesis-levy Invisible Touch?

Pink Floyd nousi yhdeksi maailman tunnetuimmista bändeistä The Dark Side Of The Moonin ja sen jälkeen tehtyjen levytysten ansiosta. Waters sävelsi määrätietoisesti eikä välttämättä tarvinnut kovin paljon apua työhönsä. The Final Cut (1983) oli jo lähellä olla Watersin sooloalbumi, niin vähän Gilmour ja Mason olivat mukana. Kosketinsoittaja/laulaja Richard Wright (1943–2008) oli jäänyt bändistä jo aiemmin. Kahdentoista studioalbumin jälkeen oltiin hajoamispisteessä.

Kuka saisi pitää nimen Pink Floyd? Gilmour ja Mason saivat oikeuden nimen, Waters sai itselleen konseptin The Wall. Soolouran sijaan kitaristi/laulaja Gilmour halusi viedä Pink Floydin askeleen eteenpäin. Mukaan tulivat rumpali Nick Mason ja The Wallin tuottaja Bob Ezrin. Näytön paikka oli ilmeinen, sillä Gilmourin soololevyltä About Face (1984) jäi tuottaja Ezrinin kanssa paljon petrattavaa. Alun perin Gilmourin tulevalle sooloalbumille suunnattua materiaalia tuotettiin huolellisemmassa yhteistyössä. Sävellyksiä olivat mukana tekemässä Ezrin, Anthony Moore ja Roxy Musicin kitaristi Phil Manzanera.

Syksyksi -87 julkaistu Pink Floydin paluualbumi pakattiin komeisiin Storm Thorgersonin suunnittelemiin kansikuviin. Mietteliäs ja virtaviivaistunut rockpoljento nojaa vahvasti Ezrininin tunnelmanluontiin. Levy alkaa soutamisen äänillä ja samplemaisella puheensorinalla, ja kohoaa pariksi minuutiksi pastoraalisiin kosketinsoitintunnelmiin. Gilmourin krominhohtoinen kitarasoundi virittelee elonmerkkejä. 80-lukulaista estetiikkaa kuullaan singleraidalla Learning To Fly. Sitä komistaa uskallusta ja leap of faith -sanomaa viestivä video.

Watersin tiukasti vaalima purevuus ja saarnamiehen elkeet ovat poissa. Gilmourin vahvuudet laulajana kannatti tuoda esiin. Hänen äänensä maalaa maisemia kaihoisan kauniisti, aivan toisin kuin Watersin viiltävä realismi. Poissa on myös Pink Floydissa vallinnut teemallisuus. Tilalla on enemmän omillaan olevia teoksia.

Gilmour taitaa rockhymnin rakentamisen. On The Turning Away lähtee liikkeelle koskettimien ja akustisen kitaran rauhassa. Onnistuneen mahtipontinen sävel istuu erinomaisesti kaiutettujen rumpujen, kitarasoolojen ja riipivän urkuvärinän maailmaan. Hymni voimaantuu entisestään kun Pink Floydin tavamerkkinen tempon tuplaus tapahtuu.

Synaperkussioiden avittama Yet Another Movie saattoi hämmentää aiempaan Floyd-soundiin tottuneita. Hitaasti pulppuava mahtipontisuus on jälleen läsnä, ehkä möhkälemäisempänä kuin Floydilla koskaan. Tempon edestakaiset muutokset kääntävät tunnelmaa juuri oikealla hetkellä. Taustalla kuuluvat lähes huomaamattomat puheosuudet ovat periaatteessa korneja, mutta luovat jännitettä.

B-puolen keskivaiheen A New Machine kertoo karua kieltä. Jostain lakonian ja hädän puolivälistä kuuluu David Gilmour:

– I have always been here
I have always looked out from behind these eyes
It feels like more than a lifetime.

– Do you ever get tired of the waiting?
Do you ever get tired of being in there?
Don’t worry, nobody lives forever
Nobody lives forever.

Terapeuttinen ote lävistää biisiä muutenkin. Kireä jousi kirskuu läpi mahtailevan musiikin. Se ikään kuin tyytyy osaansa, mutta todella tyytyväisenä. Päätösraita Sorrow’n surumielisenä viestinä tuntuu olevan väistämättömyys: bändin on jatkettava vaikeiden raastupajuttujenkin läpi omaan suuntaan. Watersin bassokuviot korvaa konemainen hypnoosi. Se toimii hienosti, vaikka onkin valovuosien päässä Floydin 60-luvun psykedelisorgaanisesta alkutuotannosta. Sorrow toi Gilmourin käsiin vahvan alustan jumalaiselle kitaroinnille. Lopputulos on hengittävä kokonaisuus, rasittavan pönötyksen vastakohta.

Pink Floyd saavutti albumillaan paljon. Maailmankiertue sai valtavasti yleisöä. Keikat olivat monille ainut livekontakti Pink Floydin musiikkiin. Kesäkuussa -89 bändi teki keikan myös Lahdessa. Konsertit olisivat varmasti onnistuneet ilman Momentary Lapsea, mutta uusi materiaali toi livebändille itseluottamusta. Livetupla Delicate Sound Of Thunder dokumentoi kunnon bändin, ei rahantekokonetta.

David Gilmour – kitara, laulu, kosketinsoittimet, sekvensserit
Nick Mason – rummut, efektit

Richard Wright – piano, laulu, Kurzweil, Hammond-urut
Tony Levin – bassokitara, Stick
Jim Keltner – rummut
Steve Forman – lyömäsoittimet
Jon Carin – kosketinsoittimet
Tom Scott – alttosaksofoni, sopraanosaksofoni
Scott Page – tenorisaksofoni
Carmine Appice – rummut
Pat Leonard – syntetisaattorit
Bill Payne – Hammond-urut
Michael Landau – kitara
John Halliwell – saksofoni
Darlene Koldenhaven – taustalaulu
Phyllis St. James – taustalaulu
Donnie Gerrard – taustalaulu
Tuottajat: Bob Ezrin & David Gilmour

Bändin diskografiassa A Momentary Lapse Of Reason jää ilman hyvää vertailukohtaa. Tutustumisen yhteydessä voi tarkastella pariakin Watersin levytystä samoilta ajoilta. The Pros & Cons Of Hitch-hiking ja soundtrack When The Wind Blows saivat kesällä -87 jatkoksi modernilta kuulostavan albumin Radio K.A.O.S. Myös Waters otti osansa läpitunkevan 80-lukulaisesta tuotantoestetiikasta. A Momentary Lapse Of Reason sai uuden vinyylijulkaisun tammikuussa 2017, osana huippuluokan remasters-sarjaa.

Pink Floydin tarina jatkui vuonna 1994 julkaistulla levytyksellä The Division Bell. Viimeisin käänne studiosta on pääosin instrumentaalinen albumi The Endless River. Gilmour on pitänyt yllä verkkaista ja varsin tasokasta soolouraa, samoin Waters.

Tuomas Pelttari

Levyhyllyt:
Pink Floyd | studioalbumit
The Piper At The Gates Of Dawn (EMI, 1967)
A Saucerful Of Secrets (1968)
More (1969)
Ummagumma (1969)
Atom Heart Mother (1970)
Meddle (1971)
Obscured By Clouds (1972)
The Dark Side Of The Moon (1973)
Wish You Were Here (1975)
Animals (1977)
The Wall (1979)
The Final Cut (1983)
A Momentary Lapse Of Reason (1987)
The Division Bell (1994)
The Endless River (2014)

Studioalbumien sarjasta on julkaistu kaksi kattavaa CD-boksia: Oh By The Way (2007) sekä Discovery (2011). Kysy bokseja ja kirjallisuutta kotikirjastostasi.

Lue lisää:
Blake, Mark: Pigs Might Fly – The Inside Story Of Pink Floyd. (Aurum, 2007)
Blake, Mark: Pigs Might Fly – The Inside Story Of Pink Floyd, 448 sivua. (Aurum Entertainment, laajennettu painos, 2013)
Harris, John: The Dark Side Of The Moon – The Making Of The Pink Floyd Masterpiece, 186 sivua. (Fourth Estate, 2005).
Mason, Nick: Inside Out – A Personal History Of Pink Floyd, 384 sivua. (Phoenix, 2005)
Mason, Nick: Inside Out – A Personal History Of Pink Floyd, 416 sivua. (Weidenfeld & Nicolson, päivitetty painos, 2017)
Pajuniemi, Matti: Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 1967–1979, 384 sivua. (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 2013).
Romano, Will: Mountains Come Out Of The Sky – The Illustrated History Of Prog Rock, 246 sivua. (Backbeat Books, 2010).
Schaffner, Nicholas (J. Pekka Mäkelä, kääntäjä): Pink Floydin odysseia, 511 sivua. (Johnny Kniga, 2006).
Snider, Charles: The Strawberry Bricks Guide To Progressive Rock, 362 sivua. (Strawberry Bricks, 2007).
Whiteley, Sheila: The Space Between The Notes – Rock And The Counter-Culture, 118 sivua. (Routledge, 2002).

Katso DVD:
Pink Floyd: Pink Floyd In Concert – Delicate Sound Of Thunder, 91 min. (Pink Floyd (1987), Picture Music International, 1989).

Pink Floyd kotisivu

Pink Floyd: A Momentary Lapse Of Reason (1987).

Pink Floyd: A Momentary Lapse Of Reason (1987).

CMX: Veljeskunta – uuden ajan airut

CMX: Veljeskunta (Bad Vugum, 1991)

CMX: Veljeskunta (1991).Kirjailija Raymond Chandler kirjoitti aikoinaan, että jos tahtoo tarinan nytkähtävän eteenpäin, voi vaikkapa kirjoittaa miehen astuvan huoneeseen ase kädessään. CMX:n tarinassa sitä kohtausta edustaa Veljeskunta. Bändin toinen albumi oli yllättävä käänne ja johdanto tapahtumille, joita ei osannut ennustaa.

Veljeskunta:

Basisti-laulaja A.W. Yrjänän, rumpali Pekka Kanniaisen ja kitaristi Kimmo Suomalaisen vuonna 1985 perustama CMX soitti hardcorea niin, ettei vaaraa joukkoon sulautumisesta ollut. Bändi erottui skenestä erityisesti Yrjänän sanoituksilla, joissa oli vahva mytologinen lataus. P.Tuotanto -levymerkin Vote Vasko kiinnostui nuoresta torniolaisyhtyeestä Terveet kädet -legenda Läjä Äijälältä saamansa demon perusteella, ja niin CMX:n debyytti-ep Johannes Kastaja ilmestyi aivan vuoden 1988 alussa.

Julkaisu johti toiseen. Uudenlaisen hardcoren airut Johannes Kastaja teki vaikutuksen Kari Heikoseen, joka kiinnitti CMX:n Bad Vugum -yhtiölleen. Liiton sinetti oli vuonna 1989 ilmestynyt Raivo-ep. Bad Vugum luotsasi CMX:n albumikantaan heti seuraavana vuonna. Ensimmäinen pitkäsoitto Kolmikärki (1990) sisälsi aiempien pikkulevyjen tapaan hardcorea, mutta myös muutakin cockrockparodiasta kansanmusiikkivaikutteisiin.

Kolmikärjen jälkeen CMX:n kokoonpano alkoi elää. Helsinkiin muuttaneet Yrjänä ja Kanniainen kiinnittivät yhtyeensä uusiksi kitaristeiksi niin ikään Torniosta pääkaupunkiin siirtyneet Janne Halmkronan ja Pasi Isometsän. Kun bändi oli levyttänyt Bad Vugumille Tanssitauti-ep:n, Isometsä vaihdettiin Timo Rasioon, joka hänkin oli tullut etelään Torniosta. CMX oli hahmossa, joka pysyi ehyenä aina vuoteen 1997 saakka. Rumpalit ovat sittemmin vaihtuneet, mutta Yrjänän, Halmkronan ja Rasion Tornio-trio on pitänyt CMX:n liikkeellä.

Tanssitauti ei ilmestynyt samannimisellä ep:llä, vaan Veljeskunta-albumilla:

Helsingissä keväällä 1991 äänitetty Veljeskunta on olennainen CMX-levy niin kokoonpanon kuin kappaleidenkin puolesta. Se oli yhtyeen ydinkolmikoksi muodostuneen kitaraparin ja basisti-laulajan ensimmäinen yhteinen levytys. Samalla se oli ensimmäisen selkeä opaste sinne, minne entinen hc-pumppu oli musiikillisesti menossa.

Vanhoille faneille Veljeskunta oli hankala paikka, josta ei selvästikään ollut paluuta entiseen. CMX ei ollut ennenkään tehnyt puhdasoppista hardcorea, mutta Veljeskunta ei edustanut sitä ensinkään. Yrjänän ja Halmkronan kirjoittamissa kappaleissa kaahaus sai väistyä uusien ideoiden tieltä. Primitiivinen punkräyhä, progressiiviset tahtilajitemppuilut, metallisen tiukat käänteet ja psykologiset ja mytologiset teemat kehystettiin Veljeskunnalla shamanistiseksi ja vaihtoehtoiseksi taiderockiksi.

Metallipurkaus:

Veljeskunnan ilmestyessä CMX:n maine oli kiirinyt jo sen verran laajalle, että Bad Vugum rohkeni ottaa siitä tuhannen kappaleen ensipainoksen. Se myytiin loppuun, ja perään meni vielä toinen mokoma. CMX oli aivan liian vähän pop saadakseen radiosoittoa, mutta Veljeskunta oli silti alkusoittoa aivan uudenlaiselle suosiolle. Sanat ”indie” ja ”alternative” olivat hiipineet musiikkiväen jargoniin, ja kun Nirvanan Nevermind-albumi ampui kukkoilevalle stadionrockille niskalaukauksen, levy-yhtiöt havaitsivat vaihtoehtorockin epäkaupallisuuden eetoksessa väkevää kaupallista potentiaalia. Aika oli muuttunut otolliseksi CMX:n kaltaisille yhtyeille.

Veljeskunta saatteli CMX:n suurempiin kuvioihin. Albumi päätyi Kauko Röyhkän kautta Herodes-levymerkin Gabi Hakasen kuultavaksi, ja Hakanen tarjosi bändille levytyssopimusta. Herodesista tuli noihin aikoihin suuren EMI:n alamerkki, mikä merkitsi CMX:lle lisää näkyvyyttä. Tähän päivään mennessä CMX:n julkaisuja on myyty yhteensä 400 000 kappaletta.

Bad Vugum julkaisi Veljeskunnan vuonna 1993 cd:nä, joka sisälsi myös Tanssitauti-ep:n. Kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneellä Veljeskunta: Gold -versiolla mukana on myös Musiikin ystävälliset kasvot -ep. Viime vuosien kattavin katsaus CMX:n alkuvuosiin on 2012 julkaistu Kolmikärjen veljeskunta -boksi, jolla on yhtyeen koko varhaistuotanto. Striimauspalveluista näitä julkaisuja ei löydy.

Ja tie jatkuu. CMX:n uusi single Tuulet ja myrskyt ilmestyi lokakuussa 2016. Se ennakoi alkutalvesta julkaistavaa kokoelmaa Cloaca Maxima III, jonka tiimoilta bändi tekee kiertueen.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

CMX kotisivu
CMX Facebook

CMX albumilla Veljeskunta
A. W. Yrjänä – bassokitara, laulu ja tehosteet
Janne Halmkrona – kitarat
Timo Rasio – kitarat
Pekka Kanniainen – rummut ja lyömäsoittimet

Kikke Heikkinen – taustalaulu
Kim Johannes – kosketinsoittimet

Levyhyllyt:
CMX: Kolmikärki. LP (Bad Vugum, 1990).
CMX: Kolmikärki. CD, sisältää EP:n Raivo (Bad Vugum, 1993).
CMX: Kolmikärki: Gold. CD, sisältää EP:t Raivo ja Johannes Kastaja (Bad Vugum, 2002).
CMX: Veljeskunta. LP (Bad Vugum, 1991).
CMX: Veljeskunta. CD, sisältää myös EP:n Tanssitauti. (Bad Vugum, 1994).
CMX: Veljeskunta: Gold. CD, sisältää myös EP:t Tanssitauti ja Musiikin ystävälliset kasvot. (Bad Vugum, 2002).
CMX: Kolmikärjen Veljeskunta (Svart Records, 2012).
CMX: Aurinko. LP, KAS, CD (Herodes, EMI, 1992).
CMX: Aurinko – 20 v. juhlajulkaisu. 2CD (Herodes, EMI, 2012).

Lue lisää:
Yrjänä, A. W.: Arcana, 99 sivua. (Like, 1997).
Yrjänä, A. W.: Rota, 71 sivua. (Like, 2000).
Yrjänä, A. W.: Somnia, 94 sivua. (Johnny Kniga, 2003).
Yrjänä, A. W.: Mechanema, 78 sivua. (Johnny Kniga, 2006).
Yrjänä, A. W.: Arcana & Rota, 169 sivua. (Like, 2006).
Yrjänä, A. W.: Päiväkirja 1995–2008 – taiteesta ja elämästä, 469 sivua. (Johnny Kniga 2009).
Yrjänä, A. W. & Halmkrona, Janne & Hämäläinen, Tuukka: CMX – Encyclopedia Idiotica, 644 sivua. (Johnny Kniga, 2009).
Yrjänä, A. W.: Angelus, 70 sivua. (Johnny Kniga, 2010).
Luoto, Santtu: CMX – Pirunmaitoa. (WSOY, ilmestyy 11/2017).

644-sivuinen CMX – Encyclopedia Idiotica (Johnny Kniga, 2009) sisältää kysymyksiä ja vastauksia CMX:n kotisivun Kysy-palstalta vuosilta 1995–2009.

644-sivuinen CMX – Encyclopedia Idiotica (Johnny Kniga, 2009) sisältää kysymyksiä ja vastauksia CMX:n kotisivun Kysy-palstalta vuosilta 1995–2009.

CMX: Veljeskunta (1991).

CMX: Veljeskunta (1991).

Marillion: Seasons End – uusi ääni, uusi alku

Marillion: Seasons End (EMI, 1989)

Marillion: Seasons End (1989).Brittiprogella meni 80-luvulla paremmin kuin ehkä muistammekaan. Hieman odotusten vastaisesti neo-progen johtotähti Marillion saavutti kotimaassaan jopa listaykkösen paikan nelosalbumilla Misplaced Childhood, puhumattakaan lukuisista sinkkuhiteistä. Yhtyeen setämäinen vokalisti Fish oli Music Televisionin myötä tuttu kasvo monille – niillekin, jotka eivät progesta niin välittäneet.

70-luvun lopulla perustettu viisikko vavahti uuden tilanteen äärellä vuonna 1988. Hittien, raskaiden kiertueiden ja livetuplan jälkimainingeissa Fish jätti jo kansainvälistäkin huomiota saaneen kokoonpanon. Karismaattinen tarinankertoja päätti lähteä soolouralle. Mitä viidennestä Marillion-albumista tulisi?

Marillion jatkoi Fishin eron jälkeen rivakasti eteenpäin. Uutena vokalistina aloitti aiemmin yhtyeissä Europeans ja How We Live vaikuttanut Steve HogarthSeasons Endin tuottaja Nick Davis rohkeni nostaa Hogarthin reilusti esiin, ja loihti albumille aiemmasta eroavan värimaailman. Hogarth loi Marillioniin oman kiistämättömän ulottuvuutensa. Hänestä tuli välitön osa bändisoundia. Isosta käänteestä huolimatta Marillion oli edelleen vireästi toimiva bändi, jolla oli sekä biisejä että ajatuksia tulevasta. Aiempien albumien kaltaisten konseptien puutteessa sanoittajaksi tuli apuun John Helmer.

On tietysti vaikeaa lähteä liidaamaan tunnetun bändin soundia, ja viedä musiikkia eteenpäin. Hogarth jää toiseksi Fishille riipaisevan arvaamattomassa pisteliäisyydessä, mutta voittaa kuulaan antaumuksellisella suoruudella. The Uninvited Guest on mutkaton esimerkki uudesta Marillionista.

Albumin A-puolen pitkä aloitus The King Of Sunset Town viillettää mahtipontisesti eteenpäin, aivan kuin mitään vokalistikriisiä ei olisi ollutkaan. Hogarthin rinnalla nelikko Steve Rothery, Ian Mosley, Pete Trewavas ja Mark Kelly iskee antaumuksella. Marillion suoriutuu vaikeuksitta peribrittiläisen progetyöstön ääressä läpi komean sävellyksen – säästelemättä tiettyjä Genesis-kaikuja 70-luvun loppupuolelta. Bändi tuntuu musiikillisesti ilmiselvän voimaantuneelta. Aiempien albumien tapaan Seasons End sisältää myös hittimateriaalia. Yksi helmistä on Easter.

Loppua kohti Seasons End kärsii lievästä yliyrittämisestä. After Me osoittaa, että tunnelman kehittelyyn jäi kasvuvaraa. Pienine puutteineenkin Seasons End puhuttelee silkassa vilpittömyydessään. Berlin esittelee mainion outron, häivähdyksen tulevasta vapautuneisuudesta. Ehkä yhtye mietti hetkittäin jo seuraavaa albumia Holidays In Eden, josta tuli popmaisempi kokonaisuus. Joka tapauksessa monta Marillion-klassikkoa oli vielä kirjoittamatta.

Steve Hogarth – laulu
Steve Rothery – kitara
Mark Kelly – kosketinsoittimet
Mark Trewavas – bassokitara
Ian Mosley – rummut
Tuottaja: Nick Davis

Kirjastosta kannattaa kysyä Seasons Endin remasteroitua laitosta vuodelta 1998. Normipainoksen vihkossa on mukana bändin jäsenten muisteluita. Laajennettu 2CD-painos sisältää lisäksi varhaisia demonauhoituksia. Toimitus suositteleey historiasta kiinnostuneille myös Clutching At Strawsin 2CD-painosta, josta löytyy bändistä eronneen Fishin eli Derek W. Dickin suora puheenvuoro Marillionin hankalista ajoista ennen Seasons Endiä.

Levyhyllyt:
Marillion | Fish-kausi
Script For A Jester’s Tear (EMI Records, 1983)
Fugazi (1984)
Misplaced Childhood (1985)
Clutching At Straws (1987)
Marillion | Steve Hogarth -kausi
Seasons End (1989)
Holidays In Eden (1991)
Brave (1994)
Afraid Of Sunlight (1995)
This Strange Engine (Castle Communications, 1997)
Radiation (Castle Communications, Raw Power, 1998)
Marillion.com (Intact Records, 1999)
Anoraknophobia (Liberty Records, 2001)
Marbles (Intact Records, 2004)
Somewhere Else (2007)
Happiness Is The Road (2008)
Less Is More (2009)
Sounds That Can’t Be Made (Ear Music, 2012)
FEAR – Fuck Everyone And Run (2016)

Lue lisää:
Collins, Jon: Marillion – Separated Out… Redux, 381 sivua. (Foruli, 2012).
Marillion: Clutching At Straws, 2CD + 24-sivuinen liitevihko.
Marillion: Seasons End, 2CD + 24-sivuinen liitevihko.
Romano, Will: Mountains That Came Out Of The Sky – The Illustrated History Of Prog Rock, 246 sivua. (Backbeat Books, 2010).

Katso DVD:
Marillion: From Stoke Row To Ipanema – A Year In The Life – June 89 to July 90, 183. min. (EMI, 2003).
Marillion: The EMI Singles Collection, 90 min. (EMI, 2002).

Tuomas Pelttari

Marillion: Seasons End (1989).

Marillion: Seasons End (1989).

Jesus Jones: Perverse – digirockin ylevää voimaa

Jesus Jones: Perverse (Food, 1993)

Jesus Jones: Perverse.Muusikko Mike Edwardsin johtama brittibändi Jesus Jones teki 90-luvulla vaikutuksen teknomaisella rockpoljennolla, jossa oli mukana tietty vaaran tuntu. Jesus Jonesin musiikillisen vyöryn peruselementtejä olivat alusta saakka kiitettävä biisimateriaali, moderni tuotantotyö, asenne sekä Edwardsin antaumuksellinen ääni.

Jo 80-luvun puolella julkaistulla debyyttialbumilla Liquidizer positiivista huomiota saanut bändi oli matkalla maineeseen. Kakkoslevy Doubt (1990) ylsi Britanniassa hetkeksi jopa listaykköseksi. Albumin singleraita Right Here, Right Now menestyi erinomaisesti myös Yhdysvalloissa. Edwardsin ja bändin kunnianhimo huipentui rauhassa kypsyteltyyn albumiin Perverse.

Ensiluokkaisen kohtalokas draivi iskee lujaa ja avaralla soundilla. Perverse ei sorru ahdetuimmilaankaan hengettömyyteen. Albumi alkaa synteettisyyttä ja prodigymaista uhkaa tihkuvana. Matrixmaisiin tunnelmiin yltyvä Zeroes And Ones viitoittaa osuvasti koko albumia, jonka tuotanto on avoimen digitaalinen. Synteettinen bittiavaruus on läsnä väistämättömänä voimana. Päätösraita Idiot Stare on hyvä esimerkki äärimmäisen hyvin tuotetusta junttauksesta, jossa on ideaa.

Perverse on kuin portti bittiavaruuteen, jonka reunalla olevat tähdet säteilevät inhimillistä valoa. Häpeämätön rocktähteys mallia 1993 kiteytyy promovideolla The Devil You Know, yhdessä tiukan kantaaottavuuden kanssa. Vokalisti Edwardsin pose vetää vertoja jopa Depeche Moden laulaja David Gahanille.

Mike Edwards – laulu, kosketinsoittimet
Jerry De Borg – kitara
Al Doughty – bassokitara
Iain Baker – kosketinsoittimet, ohjelmointi
Gen – rummut
Tuottaja: Warne Livesey

Jesus Jones ei yltänyt aivan samaan iskuun seuraavalla albumilla Already (1997). Yhteistyö EMI:n kanssa lopahti, mutta neljä ensimmäistä levyä julkaistiin laajennettuina painoksina (2CD + DVD) vuonna 2014. Jesus Jones on yhä koossa, ainakin jaksoittain. Bändi teki kiertueen Australiassa ja Uudessa Seelannissa alkuvuodesta 2015.

Lue lisää:
Jesus Jones: Perverse, 2CD + DVD ja 24-sivuinen liitevihko.

Jesus Jones kotisivu.

Jesus Jones: Perverse (1993).

Jesus Jones: Perverse (1993).