Pink Floyd: A Momentary Lapse Of Reason – rentoa jatkoaikaa huipulla

Pink Floyd: A Momentary Lapse Of Reason (Pink Floyd Music, EMI Records, 1987)

Pink Floyd: A Momentary Lapse Of Reason (1987).Yllätys oli melkoinen kun David Gilmourin kitara soi radiossa vuonna -87 nimen Pink Floyd alla. Kahdeksan vuotta The Wall-tuplalevyn ja neljä The Final Cutin jälkeen markkinoilla todella oli bändin tuore studioalbumi. Tilanne tuntui kutkuttavana monin tavoin. Jo 1970-luvun puolivälistä lähtien suvereenina musiikillisena johtajana kunnostautunut Roger Waters oli riitautunut bändikavereidensa kanssa. Lopulta yksi oli poissa. Gilmour ja Nick Mason olivat Richard Wrightin avustamana kolmisin Pink Floyd. Millainen olisi yhtyeen musiikillinen jälki ilman Watersia? Progea vai mainstreamia keskitien rokkia? Kenties yhtä suuri menestys kuin ajanhenkinen ja ällistyttävän kaupallinen Genesis-levy Invisible Touch?

Pink Floyd nousi yhdeksi maailman tunnetuimmista bändeistä The Dark Side Of The Moonin ja sen jälkeen tehtyjen levytysten ansiosta. Waters sävelsi määrätietoisesti eikä välttämättä tarvinnut kovin paljon apua työhönsä. The Final Cut (1983) oli jo lähellä olla Watersin sooloalbumi, niin vähän Gilmour ja Mason olivat mukana. Kosketinsoittaja/laulaja Richard Wright (1943–2008) oli jäänyt bändistä jo aiemmin. Kahdentoista studioalbumin jälkeen oltiin hajoamispisteessä.

Kuka saisi pitää nimen Pink Floyd? Gilmour ja Mason saivat oikeuden nimen, Waters sai itselleen konseptin The Wall. Soolouran sijaan kitaristi/laulaja Gilmour halusi viedä Pink Floydin askeleen eteenpäin. Mukaan tulivat rumpali Nick Mason ja The Wallin tuottaja Bob Ezrin. Näytön paikka oli ilmeinen, sillä Gilmourin soololevyltä About Face (1984) jäi tuottaja Ezrinin kanssa paljon petrattavaa. Alun perin Gilmourin tulevalle sooloalbumille suunnattua materiaalia tuotettiin huolellisemmassa yhteistyössä. Sävellyksiä olivat mukana tekemässä Ezrin, Anthony Moore ja Roxy Musicin kitaristi Phil Manzanera.

Syksyksi -87 julkaistu Pink Floydin paluualbumi pakattiin komeisiin Storm Thorgersonin suunnittelemiin kansikuviin. Mietteliäs ja virtaviivaistunut rockpoljento nojaa vahvasti Ezrininin tunnelmanluontiin. Levy alkaa soutamisen äänillä ja samplemaisella puheensorinalla, ja kohoaa pariksi minuutiksi pastoraalisiin kosketinsoitintunnelmiin. Gilmourin krominhohtoinen kitarasoundi virittelee elonmerkkejä. 80-lukulaista estetiikkaa kuullaan singleraidalla Learning To Fly. Sitä komistaa uskallusta ja leap of faith -sanomaa viestivä video.

Watersin tiukasti vaalima purevuus ja saarnamiehen elkeet ovat poissa. Gilmourin vahvuudet laulajana kannatti tuoda esiin. Hänen äänensä maalaa maisemia kaihoisan kauniisti, aivan toisin kuin Watersin viiltävä realismi. Poissa on myös Pink Floydissa vallinnut teemallisuus. Tilalla on enemmän omillaan olevia teoksia.

Gilmour taitaa rockhymnin rakentamisen. On The Turning Away lähtee liikkeelle koskettimien ja akustisen kitaran rauhassa. Onnistuneen mahtipontinen sävel istuu erinomaisesti kaiutettujen rumpujen, kitarasoolojen ja riipivän urkuvärinän maailmaan. Hymni voimaantuu entisestään kun Pink Floydin tavamerkkinen tempon tuplaus tapahtuu.

Synaperkussioiden avittama Yet Another Movie saattoi hämmentää aiempaan Floyd-soundiin tottuneita. Hitaasti pulppuava mahtipontisuus on jälleen läsnä, ehkä möhkälemäisempänä kuin Floydilla koskaan. Tempon edestakaiset muutokset kääntävät tunnelmaa juuri oikealla hetkellä. Taustalla kuuluvat lähes huomaamattomat puheosuudet ovat periaatteessa korneja, mutta luovat jännitettä.

B-puolen keskivaiheen A New Machine kertoo karua kieltä. Jostain lakonian ja hädän puolivälistä kuuluu David Gilmour:

– I have always been here
I have always looked out from behind these eyes
It feels like more than a lifetime.

– Do you ever get tired of the waiting?
Do you ever get tired of being in there?
Don’t worry, nobody lives forever
Nobody lives forever.

Terapeuttinen ote lävistää biisiä muutenkin. Kireä jousi kirskuu läpi mahtailevan musiikin. Se ikään kuin tyytyy osaansa, mutta todella tyytyväisenä. Päätösraita Sorrow’n surumielisenä viestinä tuntuu olevan väistämättömyys: bändin on jatkettava vaikeiden raastupajuttujenkin läpi omaan suuntaan. Watersin bassokuviot korvaa konemainen hypnoosi. Se toimii hienosti, vaikka onkin valovuosien päässä Floydin 60-luvun psykedelisorgaanisesta alkutuotannosta. Sorrow toi Gilmourin käsiin vahvan alustan jumalaiselle kitaroinnille. Lopputulos on hengittävä kokonaisuus, rasittavan pönötyksen vastakohta.

Pink Floyd saavutti albumillaan paljon. Maailmankiertue sai valtavasti yleisöä. Keikat olivat monille ainut livekontakti Pink Floydin musiikkiin. Kesäkuussa -89 bändi teki keikan myös Lahdessa. Konsertit olisivat varmasti onnistuneet ilman Momentary Lapsea, mutta uusi materiaali toi livebändille itseluottamusta. Livetupla Delicate Sound Of Thunder dokumentoi kunnon bändin, ei rahantekokonetta.

David Gilmour – kitara, laulu, kosketinsoittimet, sekvensserit
Nick Mason – rummut, efektit

Richard Wright – piano, laulu, Kurzweil, Hammond-urut
Tony Levin – bassokitara, Stick
Jim Keltner – rummut
Steve Forman – lyömäsoittimet
Jon Carin – kosketinsoittimet
Tom Scott – alttosaksofoni, sopraanosaksofoni
Scott Page – tenorisaksofoni
Carmine Appice – rummut
Pat Leonard – syntetisaattorit
Bill Payne – Hammond-urut
Michael Landau – kitara
John Halliwell – saksofoni
Darlene Koldenhaven – taustalaulu
Phyllis St. James – taustalaulu
Donnie Gerrard – taustalaulu
Tuottajat: Bob Ezrin & David Gilmour

Bändin diskografiassa A Momentary Lapse Of Reason jää ilman hyvää vertailukohtaa. Tutustumisen yhteydessä voi tarkastella pariakin Watersin levytystä samoilta ajoilta. The Pros & Cons Of Hitch-hiking ja soundtrack When The Wind Blows saivat kesällä -87 jatkoksi modernilta kuulostavan albumin Radio K.A.O.S. Myös Waters otti osansa läpitunkevan 80-lukulaisesta tuotantoestetiikasta. A Momentary Lapse Of Reason sai uuden vinyylijulkaisun tammikuussa 2017, osana huippuluokan remasters-sarjaa.

Pink Floydin tarina jatkui vuonna 1994 julkaistulla levytyksellä The Division Bell. Viimeisin käänne studiosta on pääosin instrumentaalinen albumi The Endless River. Gilmour on pitänyt yllä verkkaista ja varsin tasokasta soolouraa, samoin Waters.

Tuomas Pelttari

Levyhyllyt:
Pink Floyd | studioalbumit
The Piper At The Gates Of Dawn (EMI, 1967)
A Saucerful Of Secrets (1968)
More (1969)
Ummagumma (1969)
Atom Heart Mother (1970)
Meddle (1971)
Obscured By Clouds (1972)
The Dark Side Of The Moon (1973)
Wish You Were Here (1975)
Animals (1977)
The Wall (1979)
The Final Cut (1983)
A Momentary Lapse Of Reason (1987)
The Division Bell (1994)
The Endless River (2014)

Studioalbumien sarjasta on julkaistu kaksi kattavaa CD-boksia: Oh By The Way (2007) sekä Discovery (2011). Kysy bokseja ja kirjallisuutta kotikirjastostasi.

Lue lisää:
Blake, Mark: Pigs Might Fly – The Inside Story Of Pink Floyd. (Aurum, 2007)
Blake, Mark: Pigs Might Fly – The Inside Story Of Pink Floyd, 448 sivua. (Aurum Entertainment, laajennettu painos, 2013)
Harris, John: The Dark Side Of The Moon – The Making Of The Pink Floyd Masterpiece, 186 sivua. (Fourth Estate, 2005).
Mason, Nick: Inside Out – A Personal History Of Pink Floyd, 384 sivua. (Phoenix, 2005)
Mason, Nick: Inside Out – A Personal History Of Pink Floyd, 416 sivua. (Weidenfeld & Nicolson, päivitetty painos, 2017)
Pajuniemi, Matti: Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 1967–1979, 384 sivua. (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 2013).
Romano, Will: Mountains Come Out Of The Sky – The Illustrated History Of Prog Rock, 246 sivua. (Backbeat Books, 2010).
Schaffner, Nicholas (J. Pekka Mäkelä, kääntäjä): Pink Floydin odysseia, 511 sivua. (Johnny Kniga, 2006).
Snider, Charles: The Strawberry Bricks Guide To Progressive Rock, 362 sivua. (Strawberry Bricks, 2007).
Whiteley, Sheila: The Space Between The Notes – Rock And The Counter-Culture, 118 sivua. (Routledge, 2002).

Katso DVD:
Pink Floyd: Pink Floyd In Concert – Delicate Sound Of Thunder, 91 min. (Pink Floyd (1987), Picture Music International, 1989).

Pink Floyd kotisivu

Pink Floyd: A Momentary Lapse Of Reason (1987).

Pink Floyd: A Momentary Lapse Of Reason (1987).

Kiss: Music from ”The Elder” – maskimiehet eksyksissä

Kiss: Music from ”The Elder” (Casablanca, Polygram, Mercury, 1981)

Kiss: Music From "The Elder" (1981).Eksyminen on harvoin hauskaa, mutta siitä syntyy kiinnostavia tarinoita. Jos bändi kiertää omaa napaansa tarpeeksi kauan, se saattaa kadottaa suunnan ja alkaa tehdä musiikkia, joka on kontekstissaan vähän koomista ja epäonnistunutta mutta samalla ihailtavaa ja mielenkiintoista.

Supersankarirockyhtye Kissin uralla sellainen virstanpylväs on vuonna 1981 julkaistu Music from ”The Elder”. Se on Gene Simmonsin tarinaan perustuva teemalevy, joka kertoo ikiaikaisesta Vanhinten neuvostosta ja pojasta, joka koulutetaan taistelemaan universumia uhkaavaa pahuutta vastaan. Kissin progressiivisimman albumin tuotti klassikkorocklevytysten legenda Bob Ezrin.

Heti alussa oli selvää, ettei Kiss tiennyt, mitä sen pitäisi tehdä. “Se tulee olemaan alusta loppuun kova, raskas ja suoraviivainen rock and roll -levy, joka saa sukat pyörimään jaloissa”, bändi hehkutteli tulevaa albumiaan Kiss Army -fanikerhon uutiskirjeessä vielä syksyllä 1980. Mutta kun Kiss sitten esitteli Ezrinille uusien rajujen biisiensä demoja, tuottaja sysäsi ne syrjään ja ehdotti, että kokeiltaisiin jotakin radikaalia: vakavia, eeppisiä sävellyksiä ja suurellista konseptia.

Laulaja-kitaristi Paul Stanley ja laulaja-basisti Gene Simmons suhtautuivat ideaan myönteisesti. Kissin suosio oli kääntynyt laskuun Yhdysvalloissa, ja tilanne edellytti korjausliikettä. Kiivaimmin ajatusta vastusti kitaristi Ace Frehley, joka tahtoi Kissin pysyvän simppelinä rockbändinä. Yhtyeen voimakaksikko äänesti toisinajattelijan nurin (juuri bändiin liittyneellä rumpali Eric Carrilla ei ollut äänivaltaa), ja niin Kiss alkoi taiteen tekoon.

Music from ”The Elderistä” tuli hämmentävä Kiss-levy. Pompöösin alkufanfaarin perässä kuultu Just A Boy on tavallaan varsin onnistunut sävellys The Whon teosmaisimpien sävellysten ja Broadway-näytelmien hengessä, mutta ajatuskin Demoni-Simmonsista irvistelemässä ja Starchild-Stanleysta muikistelelemassa sellaisen kurttuotsaprogen tahtiin naurattaa. Uudenlaista, totista Kissiä edustavat myös muusikko-näyttelijä Tony Powersin kirjoittama tyynen juhlava Odyssey sekä Eric Carrin ideasta kehitelty mahtaillen laahustava Under The Rose. Luontevammin Kiss uudistui tunnelmallisella Only Youlla ja uhkaavasti nykivällä Mr. Blackwellillä, jotka olivat Simmonsin käsialaa.

Bändin uuteen suuntaan suivaantunut Frehley suostui soittamaan osuutensa vain kotistudiossaan Connecticutissa. Hulttiokitaristi kattoi yhteiseen pöytään kaksi kappaletta, charmikkaasti lauletun Dark Lightin ja Escape From The Island -nimisen instrumentaalin. Frehleyn mukaan albumista olisi tullut parempi, jos Ezrin ei ollut karsinut siltä pois hänen kitarasoolojaan. Dark Lightin väliosan säveltapailuja kuunnellessaan kuitenkin tuntuu, ettei muitakaan vaihtoehtoja ollut.

Just A Boy:

Music from ”The Elder” ei ollut kaksinen Kiss-levy mutta ei myöskään kummoinen teema-albumi. Ezrin pyysi sanoitusavuksi Lou Reedin ja pestasi ammattinäyttelijöitä replikoimaan albumin tarinallisen osuuden, mutta kun lyriikat jättävät paljon tulkinnanvaraa ja lähes kaikki puhutut osuudet poistettiin lopullisesta versiosta, ei hyvän ja pahan kamppailun seuraamisesta tule kotikuuntelussa mitään.

Albumin valmistuttua fanit eivät uskoneet korviaan, levy-yhtiö inhosi kuulemaansa, ja Kiss käsitti astuneensa harhaan. Tilannetta yritettiin vielä pelastaa muuttamalla albumin biisijärjestystä niin, että albumin iskevimmät kappaleet The Oath ja A World Without Heroes sijoittuivat vinyylilevyllä A- ja B-puolen alkuun. Se ei auttanut lainkaan mutta tuhosi loputkin tarinallisuudesta. Kiss ei järjestänyt teema-albuminsa tueksi edes kiertuetta, ja niin Music from ”The Elderistä” tuli sen ensimmäinen levy, joka ei myynyt kultaa.

Mikä sitten sai Kissin tekemään Music from ”The Elderin” kaltaisen albumin, jolla se kieltäytyi olemaan oma itsensä? Halu uusiutua, kääntää menestyksen suunta yllättävään nousuun ja näyttää, miten monipuolisen yhtyeen kriitikoiden maskipelleinä pitämä joukkio lopulta muodostikaan.

A World Without Heroes livenä vuonna 1996:

Simmonsin kirjoittamaa tarinaa ei sovitettu näyttämölle tai valkokankaalle, mutta Music from ”The Elder” ei kadonnut jälkiä jättämättä. Kiss on joskus soittanut akustista versiota A World Without Heroesista, ja aggressiivisen The Oathin henki väreilee Creatures Of The Nightin (1982) Keep Me Comingilla sekä Animalize-albumin (1984) avausraidalla I’ve Had Enoughilla. Saksalainen hevilaulajatar Doro Pesch levytti vuonna 1990 version Only Yousta, ja eipä unohdeta sitäkään, että HIM-yhtye sai Yhdysvalloissa kultalevyn albumilla nimeltä Dark Light, jolla on biisi nimeltä Under the Rose.

Music from ”The Elder” iski kiilan syvemmälle Kissin jo halkeilleeseen kokoonpanoon. Se on viimeinen levy, jolla Ace Frehley soitti ennen bändistä eroamistaan – seuraavalla studioalbumilla Creatures Of The Nightilla hän esiintyi enää kansipiirroksessa. Ironista kyllä, Creatures oli juuri sellainen “alusta loppuun kova, raskas ja suoraviivainen rock and roll -levy, joka saa sukat pyörimään jaloissa”, jollaisen tekemisen puolesta kitaristi oli liputtanut.

Music from ”The Elder” ei onnistunut, mutta ainakin bändi uskaltautui rikkomaan omia kaavojaan. Sellaista täytyy arvostaa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Kiss (1974)
Hotter Than Hell (1974)
Dressed To Kill (1975)
Destroyer (1976)
Rock And Roll Over (1976)
Love Gun (1977)
Dynasty (1979)
Unmasked (1980)
Music from “The Elder” (1981)
Creatures Of The Night (1982)
Lick It Up (1983)
Animalize (1984)
Asylum (1985)
Crazy Nights (1987)
Hot In The Shade (1989)
Revenge (1992)
Carnival Of Souls: The Final Sessions (1997)
Psycho Circus (1998)
Sonic Boom (2009)
Monster (2012)

Lue lisää:
Kissistä voi lukea englanninkielen lisäksi suomeksi. Toimitus suosittelee lämpimästi Juha Arolan ja Jere Saaraisen kääntämiä Kiss-aiheisia elämäkerrallisia. Kysy Kiss-kirjoja kotikirjastostasi.
Criss, Peter & Sloman, Larry (Juha Arola, kääntäjä): Kissin kissamiehen elämä, 422 sivua. (Like, 2013).
Frehley, Ace & Layden, Joe & Ostrosky, John (Juha Arola, kääntäjä): Ei kaduttavaa – Rock’n’roll-muistelmat, 327 sivua. (Like, 2012).
Leaf, David & Sharp, Ken: Kiss – Behind The Mask, The Official Authorised Biography, 431 sivua. (Aurum, 2004).
McPhate, Tm & Gill, Julian: Odyssey – The Definitive Examination Of Music From The Elder, Kiss’ Cult-Classic Concept Album, 536 sivua. (KISSFAQ.COM Publishing, 2016).
Simmons, Gene: Kiss And Make-Up, 275 sivua. (Crown cop, 2001).
Stanley, Paul (Jere Saarainen, kääntäjä): Tehty mikä tehty – minun tarinani, 483 sivua. (Minerva, 2015).
Stevens, Joe: Kiss – Revenger Is Sweet, 60 sivua. (Omnibus Press, 1997).

Tim McPhaten ja Julian Gillin kirja Odyssey avaa laajasti Music From The Elderin vaiheita ja vaikutusta. Yli 500-sivuinen teos julkaistiin vuonna 2016.

Tim McPhaten ja Julian Gillin kirja Odyssey avaa laajasti Music From The Elderin vaiheita ja vaikutusta. Yli 500-sivuinen teos julkaistiin vuonna 2016.

Kiss: Music From "The Elder" (1981).

Kiss: Music From “The Elder” (1981).