Tom Waits: Bone Machine – läpimurto tuntemattomaan

Bone Machine (Island, 1992)

Tom Waits: Bone Machine (1992).Tom Waits on aina ollut hahmo, mutta samanlaisena hän ei ole pysynyt. Alkuaikojen kulkumiesromanttinen raspikurkku-lauluntekijä ja lätsäpäinen duunarirunoilija vääntyi vuosien mittaan oudommaksi artistiksi, joka lisäsi blues- ja jazzpohjaiseen musiikkiinsa kokeellisia elementtejä. Rehevä-ääninen jutunkertoja on nostanut silmilleen vääristävät lasit ja innostunut heittämään yhä ihmeellisempää legendaa. Häntä kuuntelee viihdytettynä ja kiinnostuneena silloinkin, kun tarinoista ei usko sanaakaan.

Waits ei niinkään muuttunut kuin mutatoitui. Hän alkoi sekoitella pohjimmiltaan vanhanaikaisiin ja nostalgisiin biiseihinsä teennäisyyden partaalle uskaltautuvaa teatraalisuutta, itsetarkoituksellista kummallisuutta, surrealismia ja itseironiaa. Työn jälki oli persoonallista, sielukasta ja monessakin mielessä satumaista jo Swordfishtrombonesilla (1983) ja Rain Dogsilla (1985). Vuoden 1992 Bone Machine oli kuitenkin Waitsin friikahtamiskehityksen kulminaatiopiste. Sillä levyllä hän teki läpimurron johonkin, missä kukaan ei ollut ennen käynyt.

Bone Machine äänitettiin kokonaisuudessaan Kalifornian Cotatissa sijaitsevan Prairie Sun Recording Studiosin kellarissa, C-studioksi nimetyssä huoneessa. Waits on kertonut ihastuneensa betoniseinäisen tilan kaikuun, joka onkin tärkeä osa Bone Machinen soundia. Albumi kuulostaa paikoin Tim Burtonin ohjaamalta jättimäiseen käkikelloon sijoittuvalta mörkömusikaalilta, paikoin työuupumuksesta seonneen pelto-orjan bluesilta ja paikoin ihan tavallisen sydämensä särkeneen miehen hauraalta viestiltä elämänsä naiselle tai itselleen elämälle.

Kolisten käynnistyvä Earth Died Screaming ja murheellisessa realismissaan oudon lohdullinen Dirt In The Ground ovat vaikuttava alku levylle. Tuntuu kuin Waits kuvaisi noilla kappaleilla havahtumistaan olemassaolon rajallisuuteen ja realiteetteihin (mikä onkin tyypillistä kehitystä tuolloin vähän päälle nelikymppisen artistin ikävaiheessa). Kuolema-aihetta pyöritellään eri kulmista pitkin Bone Machinea, etenkin spoken word -esitystä ja pienoisnovellia muistuttavassa The Ocean Doesn’t Want Messä ja pirullisessa Murder In The Red Barnissa. I Don’t Wanna Grow Upissa Waits tuntuu pääsevän sinuiksi sen kanssa, miten keski-ikäistymiseen pitäisi suhtautua.

Vaikka Waitsin juuret ovat groovaavassa afrikanamerikkalaisessa musiikissa, perinteinen svengi ei ole hänelle mikään ainoa oikea vaihtoehto. Bone Machinen kappaleista säälimätön In the Colosseum ryskää nelikulmaisilla kivirattailla, kun taas Goin’ Out West, All Stripped Down ja Jesus Gonna Be Here (jossa uskonnollinen ekstaasi kohtaa katumuksentäyteisen delirium-krapulan) svengaavat sulavammin, joskin brutaalisti. Lempeimmillään ja paljaimmillaan Bone Machine on sydämeenkäyvissä balladeissa Who Are You, A Little Rain ja Whistle Down The Wind. Niiden kaltaista irlantilaishenkistä vanhan maailman kaihoa on The Rolling Stones -legenda Keith Richardsin kanssa tehdyssä ja esitetyssä That Feelissä, johon albumi päättyy.

Bone Machine, jonka kansikuvan otti Bob Dylanin poika Jesse Dylan, ilmestyi syyskuussa 1992. Aika ei ollut koskaan ennen ollut yhtä otollinen hänen musiikilleen – vanha tekijä tuli tavoittaneeksi vaihtoehtoisuuden eetosta ja lofistelua arvostaneen 1990-luvun alun hengen. Eikä hän edes ollut yrittänyt mukautua mihinkään. Bone Machine oli linjakasta ja loogista jatkoa sille 1980-luvun mittaan edenneelle kehitykselle, jonka myötä Waitsin ilmaisu oli muuttunut yhä jyrkemmäksi, kulmikkaammaksi ja hiomattomammaksi.

Bone Machine voitti julkaisuvuotensa parhaan vaihtoehtomusiikkilevyn Grammyn. Se tuntuu täysin merkityksettömältä, kun Bone Machinen panee soimaan vuonna 2018. Levy rätisee, paukkuu, ryskyy ja hyväilee yhtä tulisesti kuin ilmestyessään.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae Waits-klassikko 'Bone Machine' kirjastosta!

Hae Waits-klassikko ’Bone Machine’ kirjastosta!

Hae Bone Machine kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Closing Time (1973)
The Heart Of Saturday Night (1974)
Nighthawks At The Diner (1975)
Small Change (1976)
Foreign Affairs (1977)
Blue Valentine (1978)
Heartattack And Vine (1980)
One From The Heart (soundtrack, 1982)
Swordfishtrombones (1983)
Rain Dogs (1985)
Frank’s Wild Years (1987)
Big Time (live, 1988)
Night On Earth (soundtrack, 1992)
Bone Machine (1992)
The Black Rider (1993)
Mule Variations (1999)
Blood Money (2002)
Alice (2002)
Real Gone (2004)
Orphans: Brawlers, Bawlers & Bastards (2006)
Glitter And Doom (live, 2009)
Bad As Me (2011)

Lue lisää
Carroll, Cath: Tom Waits, 136 sivua. Unanimous 2000.
Hoskyns, Barney: Lowside of the Road – A Life Of Tom Waits, 609 sivua. Faber and Faber 2009.
Humphries, Patrick: The Many Lives Of Tom Waits, 354 sivua. Omnibus Press 2007.
Jacobs, Jay S: Wild Years – The Music And Myth Of Tom Waits, 276 sivua. ECW 2000.
Waits, Tom & Maher, Paul: Tom Waits on Tom Waits – Interviews And Encounters, 466 sivua. Chicago Review Press 2011.
Waits, Tom & Montandon, Mac & Heino, Sami (suom.) Tom Waits, takapihan taikuri, 381 sivua. Sammakko 2007.
Waits, Tom & Montandon, Mac: Innocent When You Dream – Tom Waits, the collected interviews, 394 sivua. Orion 2006.

Tom Waits: Bone Machine (1992).

Tom Waits: Bone Machine (1992).

PJ Harvey: To Bring You My Love – himosta ja kaipauksesta

To Bring You My Love (Island, 1995)

PJ Harvey: To Bring You My Love (1995).1990-luvun popkulttuurin suuri paradoksi oli se, miten vaihtoehtomusiikista tuli valtavirtaa ja vanha mainstream ajautui marginaaliin ilman, että niiden tarvitsi vaihtaa nimikkeitä keskenään. Hullunkurisuudestaan huolimatta kehitys eteni hyvään suuntaan. Kun ”alternative” ja ”indie” alkoivat kuvata estetiikkaa aseman sijasta ja niistä tuli myyntivaltteja, suurelle yleisölle paljastui artisteja, jotka muuten olisivat olleet tuomittuja tai siunattuja levyttämään paljon pienemmissä ympyröissä.

Yksi heistä on Polly Jean Harvey, lokakuussa 1969 syntynyt brittiläinen laulaja, muusikko ja lauluntekijä, joka teki läpimurtonsa vuoden 1995 mestarillisella To Bring You My Lovella.

PJ Harvey. Kuva: Maria Mochnacz.

PJ Harvey. Kuva: Maria Mochnacz.

To Bring You My Love on PJ Harveyn kolmas albumi mutta ensimmäinen soololevy. Vaikka myös Dry (1992) ja Rid Of Me (1993) oli julkaistu hänen nimellään, ne olivat vakiintuneen bändin levytyksiä. Kun PJ Harvey Trio hajosi Rid Of Men kiertueiden jälkeen, sen laulaja-kitaristi tuli tärkeään käännekohtaan. Hän päätti jatkaa uraansa sooloartistina ja tehdä seuraavan levynsä uudelta pohjalta. To Bring You My Loven tuottivat Mark ”Flood” Ellis ja Harveyn vanha kaveri John Parish, ja sillä soitti Nick Cave & The Bad Seedsin Mick Harvey. Kaikki kolme jäivät PJ Harveyn maailmaan enemmän tai vähemmän pysyvästi.

To Bring You My Loven soidessa on vaikea uskoa, että Harvey kirjoitti levyn biisit peribrittiläisissä peltomaisemissa ja äänitti ne syksyisessä Lontoossa. Se on hänen monitahoisen tuotantonsa ehdottomasti amerikkalaisin osa. Sen amerikanmeininki ei ole kaupallista, kosiskelevaa ja suurieleistä, vaan jotakin paljon juurevampaa, syvempää, synkeämpää ja eläimellisempää. Eurooppalaisuuden läpi suodatettua amerikkalaista gotiikkaa, kenties.

To Bring You My Loven kuuma alt.blues piirtää mielenmaisemiinsa tyhjyyttä huokuvia aavikoita, ukkospilvien peittelemiä maissipeltoja ja subtrooppisia alligaattorirämeitä. Painostavan vanhatestamentilliset laulut kertovat tuskallisesta kaipauksesta, himosta, piinaavasta yksinäisyydestä, menetyksestä ja vapahduksen tavoittelusta, siunatun pyhän henkisyyden ja kirotun syntisen ruumiillisuuden kamppailusta. Harvey ei sorru virttyneisiin kliseisiin tai kankeisiin kaavoihin vaan käyttää bluesin henkeä taitavasti siihen, mihin se on alun perinkin tarkoitettu: sisäisen kamppailun kuvastamiseen ja lohdun tavoitteluun.

Albumi on hyvin moni-ilmeinen, ja sen tunnelma vaihtelee biisistä toiseen mielialan lailla. To Bring You My Love ja Send His Love to Me jalostavat samaa tuhoavan ikävän teemaa, toinen hiipivään aavikkobluesiin, toinen tiukasti kompattuun ja jousien hyväilemään folk rockiin. Päällekäyvän Meet Ze Monstan ja kiimaisen Long Snake Moanin muriseva rock henkii toisenlaista uhkaa kuin hillityn painostavat Working For The Man ja Teclo tai utuinen, kiehtovasti nimetty I Think I’m A Mother. Miltei huomaamattomat viittaukset Captain Beefheartiin ja Leadbellyyn käyvät kunnianosoituksista.

Sinkuiksi levy-yhtiö lohkaisi levyn päällisin puolin helpoimmat biisit, mutta akustisen kitaran kuljettama melankolinen C’Mon Billy ja hivelevän hiljainen Down By The Water saattavat silti olla maailman ainoat yksinhuoltajan ikävästä ja lapsenmurhasta kertovat Top-40-singlet. To Bring You My Lovesta tuli PJ Harveyn suosituin albumi – sitä on myyty maailmanlaajuisesti yli miljoona kappaletta. Hänen tuotannossaan se onkin kaikesta itsetutkiskelustaan huolimatta helpoimmin lähestyttävästä päästä. Osansa menestykseen oli varmasti silläkin, että Harvey sai U2:n managerin Paul McGuinnessin hoitamaan asioitaan.

To Bring You My Lovesta ei löydä joka kuuntelulla jotakin uutta, mutta se huokuu ajattomuutta, josta ei voi kasvaa yli ja joka pitää sen vaikuttavana ihan ilman nostalgian apua. Vaikka To Bring You My Love tarvitsi 1990-lukua päästäkseen kuuluville, se on hyvin sielukas levy verrattuna moniin muihin saman aikakauden vaihtoehtojulkaisuihin, sellaisiin muotituotteisiin, joita määritti enemmän se, mitä ne yrittivät olla ja toisaalta eivät halunneet edustaa kuin se, mitä omaa sanottavaa niillä oli.

Itse asiassa To Bring You My Love on hyvin sielukas levy verrattuna ihan mihin tahansa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

PJ Harvey kotisivu

Hae P. J. Harveyn klassikko 'To Bring You My Love' kirjastosta!

Hae P. J. Harveyn klassikko ’To Bring You My Love’ kirjastosta!

Hae To Bring You My Love kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Dry (1992)
Rid Of Me (1993)
4-Track Demos (1993)
To Bring You My Love (1995)
Dance Hall At Louse Point (with John Parish) (1996)
Is This Desire? (1998)
Stories From The City, Stories From The Sea (2000)
Uh Huh Her (2004)
White Chalk (2007)
A Woman A Man Walked By (with John Parish) (2009)
Let England Shake (2011)
The Hope Six Demolition Project (2016)

Lue lisää
Blanford, James R.: PJ Harvey – Siren Rising, 280 sivua. Omnibus, 2004.
Fletcher, Guy: 100 Years Of British Music – A Photographic Tribute To Some Of The Greatest Songwriters And Composers Of All Time, 272 sivua. Omnibus, 2014.

PJ Harvey: To Bring You My Love (1995).

PJ Harvey: To Bring You My Love (1995).

Tinariwen: Elwan – aavikon blues

Elwan (Wedge, 2017)

Tinariwen: Elwan (2017).Blues tuli Afrikasta orjalaivoilla, kahleita raahaavien ihmisten rohtuneilla huulilla. Amerikkaan rantauduttuaan se mukautui uudenlaisiin hengellisiin, kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin oloihin tuodakseen lohtua niille, jotka sitä siellä tarvitsivat. Matkallaan 1700-luvulta 1900-luvulle blues kehittyi sellaiseksi kuin se nykyisin tunnetaan. Samalla se puhalsi hengen suureen osaan musiikista, jota länsimainen ihminen rakastaa ja kuluttaa, rockista räppiin.

2000-luvulla blues tuli Afrikasta uudelleen. Sillä kertaa se saapui vapaaehtoisesti ja lähellä alkuperäistä muotoaan ikään kuin muistuttaakseen, että lopulta kaikki jäljet katoavat Saharan hiekkaan.

Tinariwen. Kuva: Marie Planeille.

Tinariwen. Kuva: Marie Planeille.

Desert bluesiksi eli aavikkobluesiksi kutsutun suuntauksen tunnetuin bändi on Tinariwen. Se on Koillis-Malissa 1970-luvun lopulla perustettu kollektiivi, jonka musiikissa länsi- ja pohjoisafrikkalainen folk kohtaa tiheän afrikkafiltterin läpi suodatetut läntisen bluesin ja rockin vaikutteet. Sana ”tinariwen” on tamasheqin kieltä, aavikkoa tarkoittavan ”tenere”-sanan monikko. Se on osuvaa, sillä yhtyeen sanoitukset kertovat arkisesta elämästä autiomaassa ja kansan koettelemuksista siellä. Aavikko on Tinariwenin kappaleissa enemmän kuin miljöö. Se on olemassaolo itsessään, koko maailma ja eräänlainen jumaluus, kaiken alku ja loppu.

Ibrahim Ag Alhabibin perustama Tinariwen heitti pitkään bilebändikeikkaa. Sen svengi ja sanoma puhuttelivat väkevästi Saharan armoilla asuvia, ja yhtyeen musiikkia jaeltiin c-kaseteilla jo kauan ennen kuin kukaan länsimaalainen oli siitä kuullutkaan. Tinariwen oli toiminut jo parikymmentä vuotta, kun se teki ensimmäisen ulkomaankiertueensa Ranskassa vuonna 1999. Pian sen jälkeen bändi levytti ensimmäisen albuminsa tuottaja Justin Adamsin kanssa. Siitä lähtien se on laajentanut reviiriään maailmalla tasaisen varmasti kuin aavikoituva alue. Tinariwenin rosoinen ja hypnoottisen toisteinen sähkökitarafolk on rytmisesti vahvaa ja jalan alle menevää. Länsimaiselle kuulijalle siinä on riittävästi vieraita ja tuttuja elementtejä.

Tinariwenin uusin ja seitsemäs albumi Elwan, ”Elefantit”, ilmestyi vuonna 2017. Jatkuvasti tien päällä oleva bändi äänitti sitä Pariisissa, Kalifornian Joshua Treessä ja Marokossa, mutta pysyi kiinni tuaregien todellisuudessa ja kohtalonkysymyksissä yhtä lujasti kuin ennenkin. Levyn nimi viittaa huoleen siitä, että uskonnollinen ja poliittinen ääriajattelu ja kahakointi polkee Tinariwenin kotiseudun kulttuurin ja luonnon jalkoihinsa kuin vauhkoontunut norsulauma.

Tinariwen on leimautunut lännessä tuaregien tulkiksi, ja sitä se tiettyyn rajaan asti onkin. Sen musiikkiin heijastuu tietyn sukupolven kokemus elämästä tietyllä alueella ja osana tiettyä kansaa. Se, miten tarkoin Tinariwen heijastaa tämän päivän tuareginuorten kokemusmaailmaa, on taas täysin eri asia, josta länsimaissa ei tiedetä eikä koskaan edes kysytä mitään. Mutta eipä kuusikymppisen Ibrahim Ag Alhabibin yhtyeen tarvitsekaan edustaa lastenlastensa sukupolvea. Ei sen enempää kuin samanikäisten suomalaismuusikoidenkaan.

Musiikillisesti Elwan on taattua, vahvaa, vuosikymmenten kypsyttämää Tinariweniä. Sen ornamenttimaisiin, kiemuraisiin riffeihin, notkahtelevaan poljentoon ja käheään, sanomalliseen lauluun perustuva monotoninen mutta värikylläinen ilmaisu on pysynyt osapuilleen ennallaan siitä lähtien, kun kanistereista kyhätyt kitarat vaihtuivat sähkiksiin, eikä Tinariwenilta osaa varsinaista musiikillista uudistumista odottaakaan. Luultavasti uudet elementit tuntuisivatkin väkinäisiltä lisukkeilta ja veisivät tilaa siltä, mikä yhtyeessä on olennaista.

Elwanilla vierailevat Kurt Vile, Alain Johannes, Mark Lanegan ja Matt Sweeney. Miesten pitkistä ansioluetteloista löytyy kaikenlaista Screaming Treesistä The Queens Of The Stone Ageen ja The War On Drugsiin, mutta Tinariwenin levyllä kyläillessään rocksankarit riisuvat kohteliaasti kenkänsä ja esiintyvät bändissä sen tavalla. Erottuvin rooli on Laneganilla, joka laulaa Nànnuflày-biisissä.

Olisi mielenkiintoista tietää, missä määrin länsimainen blues on vaikuttanut siihen, kuinka Tinariwen käsittelee kitaraa. Siinä kohdassa ympyrä nimittäin tuntuu sulkeutuvan niin tiukasti, että muuttuu uudelleen keksityksi pyöräksi. Joka tapauksessa aavikon blues soi aitona, ilmaisuvoimaisena ja katarttisena.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Tinariwen kotisivu

Hae Tinariwenin 'Elwan' kirjastosta!

Hae Tinariwenin ’Elwan’ kirjastosta!

Hae Elwan kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Tinariwenin albumit
The Radio Tisdas Sessions (2001)
Amassakoul (2004)
Aman Iman: Water is Life (2007)
Imidiwan: Companions (2009)
Tassili (2011)
Emmaar (2014)
Elwan (2017)

Tinariwen: Elwan (2017).

Tinariwen: Elwan (2017).

Morphine: The Night – tie yön syliin

The Night (Dreamworks Records, 2000)

Morphine: The Night (2000).Yleisö varmaan ajatteli sen johtuneen helteestä. Heinäkuun kolmas 1999 oli kuuma päivä Italian Palestrinassa, ja kun Morphinen 46-vuotias basisti-laulaja Mark Sandman tuupertui lavalle kesken keikan, kesti hetken, ennen kuin kukaan ymmärsi, mitä oli tapahtunut.

Sandman oli kuollut. Hän oli saanut massiivisen sydänkohtauksen ja poistunut maailmasta. Loppu oli tullut kuin sormia napsauttamalla, ja se oli vienyt mukanaan myös Morphinen. Muille jäsenille oli selvää, ettei bändin matka voisi jatkua ilman sen sielua.

Basisti-laulaja Mark Sandman, saksofonisti Dana Colley ja rumpali Jerome Deupree perustivat Morphinen vuonna 1989 Cambridgessa. He olivat siinä vaiheessa keikkailleet enimmäkseen Bostonin seudulla ja Uuden-Englannin alueella monissa eri bändeissä – Sandman oli soittanut aiemmin muun muassa Treat Her Rightissa ja Deupreen kanssa Hypnosonicsissa, Colley esimerkiksi Three Coloursissa.

Morphinen toiseksi lyömäsoittajaksi vakiintui heti alkuvuosina Billy Conway, joka tuli alun perin tuuraamaan terveysongelmien vuoksi väliaikaisesti sivuun astunutta Deupreeta. Loppujen lopuksi kumpikin rumpali soitti Morphinessa useita vuosia. Loppuvaiheessa kokoonpano oli nelimiehinen, kun Coway ja Deupree olivat bändissä yhtä aikaa.

Alkuun päästyään Morphine ryhtyi tekemään töitä tasaisen tehokasta tahtia – ja sai myös aikaan tuloksia. Ensimmäinen albumi Good ilmestyi vuonna 1991 bostonilaisen Accurate/Distortion-levymerkin kautta. Vuoden 1993 Cure for Pain laajensi bändin reviirin kauas Uuden-Englannin ulkopuolelle: trio kiersi sen tiimoilta Yhdysvaltoja, Eurooppaa, Japania ja Australiaa. 1990-luvun puolivälissä Yes kasvatti Morphinen näkyvyyttä edelleen. Honey White -singlen video soi Music Televisionilla muun muassa hervottomassa Beavis & Buttheadissa.

Sitten Morphine astui major-yhtiöiden maailmaan. Suurmoguli David Geffenin ja elokuvaohjaaja Steven Spielbergin Dreamworks sainasi sen vuonna 1997 ja julkaisi Like Swimmingin vielä samana vuonna. Neljäs albumi ei muodostunut suureksi läpimurroksi (siihen Morphinen musiikki oli luonnostaan liian marginaalista), mutta maine kasvoi edelleen. Early To Bedin video sai Grammy-ehdokkuuden, ja vuoteen 1999 mennessä Morphinen kaikkia levyjä oli myyty yhteensä yli 800 000 kappaletta.

The Night, Morphinen viides ja viimeinen studioalbumi, valmistui vuoden 1999 alussa. Puoli vuotta ennen Mark Sandmanin kuolemaa viimeistelty levy julkaistiin vasta vuonna 2000, tyylikkäästi soveliaan suruajan jälkeen.

Morphinen ura päättyi musiikilliselle huipulle. Sandmanin tuottama The Night soi täyteläisemmin ja pakottomammin kuin Morphinen edelliset levyt. Se on helpommin lähestyttävä ja musiikillisesti värikkäämpi levy kuin edeltäjänsä, mutta silti tyylikkään kosiskelematon kokonaisuus, jonka tummat värit ovat sävy sävyyn.

Sandmanin kuolema, kannen valkoinen kukka ja musiikin hämärä, paikoin hauras ja surumielinen tunnelma houkuttelevat pitämään The Nightia jonkinlaisena kuolinmessuna, testamenttina tai profetiana ennenaikaisesta poismenosta. Se ei tietenkään ole sellainen. Kun levyn yönkauniit kappaleet äänitettiin, Morphine luultavasti katseli urahorisonttiinsa toiveikkaana. Mutta koska taide on tehty tulkittavaksi, mikään ei estä kuuntelemasta The Nightia Sandmanin kuoleman varjossa. Siinäkin tapauksessa Morphine saa pimeyden tuntumaan lämpimältä ja lohdulliselta.

Morphinen musiikki ei lakannut soimasta lavoillakaan. Vuoden sisällä Sandmanin kuolemasta Colley ja Conway perustivat Orchestra Morphinen, joka esitti enimmäkseen The Nightin materiaalia. Sittemmin he ovat pitäneet Morphinen ja ystävänsä muistoa elossa muun muassa Vapors Of Morphine -kokoonpanossa.

Conway ja Colley ovat myös perustaneet myös Hi-n-Dry-levymerkin, jonka toimitilat rakennettiin Sandmanin entiseen työhuoneeseen. Yhtiö on julkaissut muun muassa Sandboxin, kahden cd:n ja yhden dvd:n laajuisen koosteen Mark Sandmanin elämäntyöstä Morphinen ulkopuolella. Ikävä kyllä hänen tunnetuimman bändinsä tuotanto jouduttiin jättämään julkaisun ulkopuolelle tekijänoikeussyistä.

Jos Sandman olisi saanut elää, The Night kuulostaisi nyt albumilta, jolla Morphinen vähäeleinen ”low rock” (joksi bändi itse tyylinsä nimesi) jalostui valmiiksi. Bändi esiintyy kautta levyn hyvin ilmaisuvoimaisesti. Se huokuu yhtä aikaa vanhan jazzin viileänrentoa svengiä ja rockin särmää, mutta ei ole lähelläkään rasittavanvinkeää jazzrockia. Siellä täällä Morphinen soundia avartavista jousista ja muista lisukesoittimista huolimatta musiikissa on yhtä paljon tilaa kuin säveliä. Minimalistinen tuotanto saa pienet asiat näyttämään kokoaan suuremmilta ja langettamaan pitkiä varjoja.

Tyylikkäässä tyhjyydessä kaikuu salaperäisyys, joka saa palaamaan The Nightin äärelle yhä uudelleen.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Morphine
Mark Sandman – Kaksikielinen slide-basso, laulu, urut, kolmekielinen slide-kitara, piano, kitara
Dana Colley – baritoni-, tenori ja double-saksofoni, triangeli
Jerome Deupree – rummut ja muut lyömäsoittimet
Billy Conway – rummut ja muut lyömäsoittimet

Hae Morphinen The Night kirjastosta!

Hae Morphinen The Night kirjastosta!

Hae The Night kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Morphinen studioalbumit
Good (1992)
Cure For Pain (1993)
Yes (1995)
Like Swimming (1997)
The Night (2000)

Livelevy
Bootleg Detroit (2000)

Kokoelmat
B-Sides And Otherwise (1997)
The Best Of Morphine: 1992–1995 (2003)
Sandbox: The Mark Sandman Box Set (2004)
At Your Service (2009)

Katso lisää:
Cure For Pain – The Mark Sandman Story (dokumentti, 2011)

Morphine: The Night (2000).

Morphine: The Night (2000).

Robert Johnson: The Centennial Collection – bluespioneerin elämäntyö

The Centennial Collection (Sony Music, 2011)

Robert Johnson: The Centennial Collection (2011).Delta blues -muusikko Robert Johnson on arvoitus. Hänen musiikkinsa kiehtoo yhä uusia sukupolvia ja sitä on tutkittu laajasti ja läpikotaisin, mutta miehestä itsestään on vaikeaa sanoa mitään varmaa. Itse Johnson ei taatusti aavistanut, että hänen kaltaisensa köyhän kitaransoittajan vaiheet ylipäänsä voisivat kiinnostaa ketään.

Johnsonin myytti on alkanut elää omaa elämäänsä. Tarinoista jännittävimmässä hän myy neljän tien risteyksessä sielunsa paholaiselle oppiakseen soittamaan bluesia. Häneen liittyy myös vähemmän faustilaisia arvoituksia, joihin ei koskaan vastata. Kukaan ei tiedä varmasti, milloin Johnson syntyi, millainen mies hän oli, osasiko hän lukea ja kirjoittaa, missä kaikkialla hän asui ja soitti, tai mihin hänet on haudattu.

Robert Johnson.

Robert Johnson.

Mississipissä syntynyt muusikko eli lyhyen elämänsä jo ennen toista maailmansotaa, ja hänen muistonsa olisi jo peittynyt historian tomuun ilman niitä kahtakymmentäyhdeksää kappaletta, jotka hän ehti äänittää. Ne kaikkine säilyneine ottoineen (yhteensä 42 biisiä) julkaistiin The Centennial Collection -tuplakokoelmalla vuonna 2011, jolloin Johnsonin syntymästä oli todennäköisesti kulunut sata vuotta.

Cross Road Blues on usein liitetty tarinaan Johnsonin ja paholaisen kohtaamisesta.

”Sielun myyminen paholaiselle” saattoi merkitä 1900-luvun alkupuolen Mississipissä ihan vain maallisen musiikin esittämistä, ja siihen Robert Johnson todellakin syyllistyi. Hän oli trubaduuri ja tanssittaja, joka keikkaili Mississipissä ja Arkansasissa, mutta kierteli kauempanakin, ilmeisesti New Yorkissa ja Kanadassa saakka. Hän soitti kolikkopalkalla kadunkulmissa tai tansseissa, oppi uusia kappaleita nopeasti korvakuulolta ja saattoi esittää standardien ja omien biisiensä lisäksi ajan suosittuja jazz- ja countryhittejä, jos yleisö sellaisista piti.

Vuonna 1936 Johnson tapasi levy-yhtiöihmisiä ja pääsi äänittämään musiikkiaan. San Antoniossa, Teksasissa pidettiin kolmen päivän nauhoitussessiot hotellihuoneeseen rakennetussa tilapäisstudiossa. Äänittäjä Don Law taltioi silloin kuusitoista Johnsonin biisiä. Seuraavan vuoden kesäkuussa Law äänitti Dallasissa lisää Johnsonin lauluja. Jälkimmäisellä kerralla nauhalle saatiin kahdessa päivässä kolmetoista eri kappaletta.

Vocalion Records julkaisi Johnsonilta 1930-luvulla kymmenkunta singleä. Ensimmäisenä ilmestyi Terraplane Blues, josta tuli pieni hitti Johnsonin kotiseudulla. Muut hänen julkaisunsa eivät myyneet senkään vertaa. Se ei kerro mitään musiikin tasosta: vaikka The Centennial Collectionin tuoreimpienkin raitojen äänityksistä on kulunut 80 vuotta, musiikki ei ole väljähtynyt. Johnsonin kipunoiva slidekitaransoitto ja kiihkeät laulutulkinnat ovat herättäneet epäilyksiä siitä, onko nauhoituksia kenties nopeutettu mahdollisimman vetävän tunnelman synnyttämiseksi. Ilmeisesti kuitenkaan ei.

Terraplane Blues oli aikoinaan Johnsonin suosituin levytys.

Kesällä 1938 Robert Johnson esiintyi muutaman viikon ajan tansseissa Mississipin Greenwoodin liepeillä. Sillä reissulla hän kohtasi loppunsa. Johnson kärsi kolme päivää kovista tuskista ja kouristuksista, kunnes kuoli elokuun 16. päivänä. Hänen kerrottiin juoneen myrkytettyä viskiä, jota oli tarjonnut erään naisen mustasukkainen aviomies. Sille, kuka hänet myrkytti ja millä – jos ylipäänsä myrkytti – ei ole saatu varmuutta. Johnsonille ei haettu lääkäriä, eikä köyhän mustan soittoniekan kohtaloa tutkittu. Kukaan ei myöskään tullut panneeksi muistiin, mihin hänet haudattiin kunnan halvassa kirstussa. Nykyisin Robert Johnsonilla on muistomerkki kolmella eri hautuumaalla Mississipissä. Ne kaikki saattavat olla väärässä paikassa.

Mikäli Robert Johnson syntyi toukokuun 8. päivänä 1911 Mississippin Hazlehurstissa, kuten yleisesti arvellaan, hän kuoli 27-vuotiaana. Siinä tapauksessa hän tuli perustaneeksi legendaarisen ”27 Clubin” jo kauan ennen kuin sellaisesta alettiin puhua. 1960-luvun lopulla 27-vuotiaana kuolevasta rocktähdestä tuli käsite, kun Jimi Hendrix, Janis Joplin, Jim Morrison, Brian Jones (ja sittemmin muun muassa Kurt Cobain sekä Amy Winehouse) jättivät tämän maailman siinä iässä.

Se ei ole Johnsonin ainoa perintö rock’n’rollin maailmalle. Mies ja myytti ovat vaikuttaneet erityisen paljon juuri rockiin. Sweet Home Chicagosta, Dust My Broomista ja Hellhound on My Trailista on tullut ikivihreitä. The Rolling Stonesin, Led Zeppelinin, Bob Dylanin ja Eric Claptonin kaltaiset suurnimet loivat uransa avoimesti Johnsonin vaikutuksen alaisena ja puhalsivat hänen henkensä lukemattomiin bändeihin. Ei ole ihme, että Robert Johnson liitettiin Rock And Roll Hall of Fameen heti, kun museo avattiin vuonna 1986. Sittemmin ainakin Spin, Rolling Stone ja Guitar.com ovat nostaneet hänet maailman parhaiden kitaristien joukkoon.

Vuonna 1998 Mississipin korkein oikeus totesi, että Claud Johnson on Robert Johnsonin poika ja tämän perijä. Crystal Springsissä asuva rekkakuski sai yli miljoona dollaria levymyyntikorvauksia. Hänen isänsä tuskin edes tiesi, montako nollaa niin suuriin summiin on tapana pyöräyttää. Robert Johnsonin kaltaiselle kulkumieskitaristille ylellisyyttä edustivat vaatteet, jollaisissa hän poseeraa tunnetuimmassa valokuvassaan: siisti liituraitapuku, kiillotetut kengät ja hieno hattu.

Kuolinvuoteellaan Robert Johnson tuskin uskoi jättävänsä maailmaan minkäänlaista jälkeä. Mutta kyllä hän jätti, ja ne jäljet eivät koskaan peity.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Robert Johnson: The Centennial Collection (Sony Music, 2011)

Lue lisää:
Guralnick, Peter (J. Pekka Mäkelä, kääntäjä): Robert Johnson – blueslegendan jäljillä, 123 sivua. (Like 2001).
Mezzo & Dupont, Jean-Michel (Annukka Kolehmainen, kääntäjä): Love In Vain – Robert Johnson ja paholainen tienristeyksessä, 72 sivua. (Like, 2015).

Robert Johnson: The Centennial Collection (2011).

Robert Johnson: The Centennial Collection (2011).