Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit – suomihevin lähtölaukaus

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit (Spinefarm, 1999)

Timo Rautiainen &Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit (1999).Kauan sitten suomenkielinen hevi oli kummallinen ajatus, huono idea ja melkeinpä vitsi. Se oli (tai pikemminkin olisi ollut) koominen tyylirikko genressä, jonka teesit oli hakattu kiveen ulkomailla. Mutta aika muuttui, kuten sillä tapana on, ja 2000-luvun alussa suomenkielinen raskas rock nousi arvaamattoman suureen suosioon. Yksi ilmiön luojista oli Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, jonka debyyttialbumi Lopunajan merkit ilmestyi 1999.

Trio Niskalaukaus ei tullut tyhjästä. Laulaja-kitaristi Rautiainen oli levyttänyt heviä suomeksi jo kauan ennen suosituimman bändinsä perustamista: hänen Lyijykomppania-bändinsä oli tehnyt albumit Uimakoulu (1983) ja Viimeinen voitelu (1996). Niiden ilmestyessä maamme ei vielä suonut suomiheville kulttisuosiota kummempaa menestystä.

Rautiainen ja Lyijykomppanian basisti Arto Alaluusua perustivat Trio Niskalaukauksen vuonna 1996. Kaksi vuotta myöhemmin bändi soitti ensimmäisen keikkansa ja äänitti Lopunajan merkit. Viisihenkisessä triossa vaikuttivat tuolloin Rautiaisen ja Alaluusuan ohella kitaristit Jarkko Petosalmi ja Karri Rämö sekä rumpali Seppo Pohjolainen.

Hyvä päivä -kappaleen video kuvattiin Alaluusuan tilalla Multialla:

Lopunajan merkeiltä kajahtaa klassinen Niskalaukaus-soundi, mutta debyytiltä kuulee myös sen, ettei bändi ollut vielä jalostanut ilmaisuaan huippuunsa. Seuraavilla levyillä laulajan tulkinta syveni kohtalokkaammaksi, kitaristien jynkytys synkemmäksi ja rytmiryhmän lyönti raskaammaksi. Siinä oli kuitenkin kyse pelkästä hienosäädöstä. Konsepti oli valmis alusta asti, ja Lopunajan merkit kestää yhä kuuntelua.

Kun Trio Niskalaukauksen suosio kasvoi, kaikkialla alkoi näkyä ”Minulle ei vittuilla” -paitaisia kaljuja karpaaseja, ja äijähevistä tuli käsite. Karski yleisvaikutelma ja yleisömassat peittivät melkein alleen Trio Niskalaukauksen humaanin sanoman sekä sen, miten lämminsydäminen musiikintekijä Timo Rautiainen on. Lopunajan merkeillä hän lauloi ydinsodan uhasta, radioaktiivisesta jätteestä, ilmastonmuutoksesta, ekokatastrofeista, koulukiusaamisesta ja eläinten uhanalaisuudesta huolestuneeseen ja välittävään sävyyn. Kantaaottavuuden vaikutelmaa korosti Rautiaisen jälkikasvun piirtämä kansi, joka esitti ihmiskunnan tuhon jälkeistä maailmaa.

Kun Spinefarm julkaisi Lopunajan merkit tammikuun 1999 lopulla, apokalyptinen suomihevilevy vaikutti yhtä tuhoon tuomitulta kuin maailma sen lauluissa. Julkaisun aikaan Helsingissä tapahtuivat traagiset ampumaratasurmat, ja tragedian laaja julkisuus sai levy-yhtiön ymmärrettävästi jarruttelemaan Trio Niskalaukaus -nimisen yhtyeen mainostamista. Levynjulkaisukeikkakin meni poskelleen vireongelmien vuoksi, eikä Lopunajan merkit noussut lainkaan albumilistalle. Toisaalta levystä tuli arvostelumenestys, mikä povasi hyvää tulevalle.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus vuonna 2017. Lopunajan merkit -levyn kokoonpanosta ovat mukana kitaristi Jarkko Petosalmi (vasemmalla), laulaja-kitaristi Timo Rautiainen (keskellä) ja rumpali Seppo Pohjolainen (oikealla). Basisti Nils Ursin (toinen vasemmalta) liittyi bändiin vuonna 1999, kitaristi Jari Huttunen (toinen oikealta) vuonna 2002. Kuva: Jaakko Manninen.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus vuonna 2017. Lopunajan merkit -levyn kokoonpanosta ovat mukana kitaristi Jarkko Petosalmi (vasemmalla), laulaja-kitaristi Timo Rautiainen (keskellä) ja rumpali Seppo Pohjolainen (oikealla). Basisti Nils Ursin (toinen vasemmalta) liittyi bändiin vuonna 1999, kitaristi Jari Huttunen (toinen oikealta) vuonna 2002. Kuva: Jaakko Manninen.

Loppujen lopuksi Lopunajan merkit viitoittivat uuden ajan alkua. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus teki läpimurron vuonna 2002 kolmannella albumillaan Rajaportilla. Siinä vaiheessa suomalaiset olivat jo valmiit kuuntelemaan suomiheviä vaikka millä mitalla. Uuden genren muita merkkiteoksia olivat Kotiteollisuuden Helvetistä itään (2003), Mokoman Tämän maailman ruhtinaan hovi (2004) ja Kuoleman laulukunnaat (2006) sekä Stam1nan Uudet kymmenen käskyä (2006).

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus teki kahdeksassa vuodessa neljä albumia, joista kaikki Lopunajan merkkejä lukuun ottamatta ylittivät kulta- tai platinarajan. Toimittajat Timo Isoaho ja Matti Riekki kirjoittivat yhtyeestä ja ilmiöstä kirjan, jonka Ranka Kustannus julkaisi vuonna 2003. Kahdeksan työntäyteisen vuoden uuvuttama bändi lopetti toimintansa suosion huipulla vuonna 2004, ja Rautiainen ryhtyi sooloartistiksi.

Keväällä 2017 Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus julkisti tekevänsä festivaalikiertueen ja uuden albumin, joka ilmestyy syksyllä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus
Lopunajan merkit (Spinefarm, 1999)
Itku pitkästä ilosta (2000)
In frostigen Tälern (2001)
Rajaportti (2002)
Kylmä tila (2004)
Hartes Land (2004)
Tilinteon hetki, 2CD-kokoelma (2004)

Lue lisää:
Isoaho, Timo & Riekki, Matti: Trio Niskalaukaus, 238 sivua. (Ranka Kustannus, 2003)

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit (1999).

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit (1999).

Leonard Cohen: You Want It Darker – liekki palaa pimeässä

Leonard Cohen: You Want It Darker (Columbia, 2016)

Leonard Cohen: You Want It Darker (2016).”Marianne, nyt on se aika, kun me olemme jo hyvin vanhoja ja kehomme rapistuvat. Minä luulen, että seuraan sinua hyvin pian. Tiedä, että tulen niin lähellä perässäsi, että jos ojennat kätesi, saatat ylettyä omaani”, Leonard Cohen kirjoitti muusalleen Marianne Ihlenille heinäkuussa 2016. So Long, Marianne -kappaleen (1967) inspiroinut ystävä ja entinen rakastettu lepäsi kirjeen saadessaan kuolinvuoteellaan.

Cohen (s. 1934) itse jätti jäähyväiset maailmalle lokakuussa julkaistulla You Want It Darker -albumilla. Se ilmestyi kolme viikkoa ennen hänen kuolemaansa. Tapahtuneen valossa levyllä tietenkin kuulee lopun enteitä, ja todennäköisesti taiteilija itsekin piti osaa niistä sellaisina. Cohenin tiedetään suunnitelleen You Want It Darkerille seuraajaa, mutta 82-vuotiaalle kuolema ei ole enää etäinen asia vaan velvollisuus, jota odotellaan vuoronumero kädessä. You Want It Darkerin kansikuvassa Cohen katselee pimeyttä rennosti tupakoiden, ja levyn ensimmäisessä biisissä hän laulaa “Hineni, hineni, I’m ready, my lord”. Säe mukailee Aabrahamin sanoja Jumalalle: “Tässä olen, olen valmis, Herrani.”

Raamatulliset viittaukset eivät sinänsä kerro paljoakaan Cohenin lopunajan ajatuksista. Ne olivat aina osa hänen taidettaan, joka kasvoi tekijänsä mukana juutalaisen kulttuurin vaikutuspiirissä. Cohenille ihmiselämä tapahtui lihallisuuden ja henkisyyden – kiusausten ja puhtauden – kohtaamisessa, ja hän kirjoitti siitä useimmiten ihmissuhteiden kontekstissa. You Want It Darkerilla seesteinen Leaving The Table kertoo, että intohimo on enää muistoina vanhan miehen menneisyydessä. Terävä mieli ja taitavat sanat kuitenkin herättävät sen eloon: ”I was fighting with temptation but I didn’t want to win / A man like me don’t like to see temptation caving in”, Cohen summaa nostalgisessa On The Levelissä.

Vaikka Cohenin musiikki oli täynnä draamaa, se ei ollut koskaan paatoksellista ja räiskyvää vaan hillittyä ja tyylikästä. You Want It Darker on vähäeleinen ja haikean lämminhenkinen albumi. Lauluntekijän poika Adam Cohen on tuottanut sen niin vivahteikkaaksi, että jokaisella elementillä sähkökitaroista synagogan kuoroon tuntuu olevan yhtä tärkeää asiaa kuin matala-äänisellä maestrolla. Hienoimpiin hetkiin kuuluu Traveling Light, jossa juutalainen musiikki uppoaa bluesiin niin puhtaan sulavasti, että pinta tuskin väreilee. Yhdistämällä klassisen musiikin soittimia ja rockin ratkaisuja musiikkiin on luotu samanlaista pyhän ja maallisen rajapintaa kuin Cohenin sanoituksissa on. Se tekee You Want It Darkerista vahvan kokonaisuuden.

Cohenin levytysura alkoi jo vuonna 1967, mutta hän teki vain neljätoista studioalbumia. Se ei ole paljon melkein viidessäkymmenessä vuodessa (joista osan hän tosin vietti buddhalaisessa luostarissa). Leonard Cohen kirjoitti vain, kun kirjoitettavaa oli. Sillä keinoin hän säilytti arvokkuutensa ja arvostuksensa loppuun saakka.

Leonard Cohen seurasi Mariannea ikuisuuteen marraskuun 7. päivänä 2016. Hän kuoli kotona sattuneen tapaturman seurauksena. Hänet haudattiin toiveidensa mukaisesti koristelemattomassa mäntyarkussa vanhempiensa viereen. Jättäessään tämän maailman Cohen muutti viimeisen levynsä nimikappaleen esittämän kysymyksen retoriseksi. Halusi sitä tai ei, ilman Leonard Cohenia maailma on pimeämpi paikka. Mutta vaikka hän You Want It Darkerilla niin uhkaa, hänen liekkinsä ei sammu.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Leonard Cohen kotisivu

Levyhyllyt:
Leonard Cohen: You Want It Darker (Columbia)

Lue lisää:
Cohen, Leonard: The Lyrics Of Leonard Cohen, 176 sivua. (Omnibus, 2009).
Cohen, Leonard: Poems And Songs, 245 sivua. (Alfred A. Knopf, 2011).
Cohen, Leonard & Burger, Jeff: Leonard Cohen On Leonard Cohen, 604 sivua. (Omnibus Press, 2014).
Devlin, Jim: In Every Style of Passion – The Works Of Leonard Cohen, 223 sivua. (Omnibus Press, 1996).
Dorman, Loranne S. & Rawlins, Clive L.: Leonard Cohen – Prophet Of The Heart, 383 sivua. (Omnibus Press, 1990).
Footman, Tim: Leonard Cohen: Hallelujah – A New Biography, 272 sivua. (Chrome Dreams, 2009).
Nadel, Ira B.: Leonard Cohen – elämäkerta, 417 sivua. (Johnny Kniga, 2010).
Simmons, Sylvie: I’m Your Man – Leonard Cohenin elämä, 541 sivua. (Sammakko, 2014).

Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree – pimeä tie kohti valoa

Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree (Bad Seed Ltd, 2016)

Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree (2016).Skeleton Treetä on mahdotonta kuunnella ajattelematta olosuhteita, joissa se on tehty. Se on ensimmäinen albumi, jonka Nick Cave on julkaissut lapsensa kuoleman jälkeen. Hänen Arthur-poikansa putosi Brightonissa kalliolta heinäkuussa 2015 ja menehtyi saamiinsa vammoihin vain viisitoistavuotiaana.

Tuo tieto vaikuttaa jopa siihen, miltä levy näyttää. Ennen Skeleton Treen kuuntelemista vaikuttaa erehdyttävästi siltä, että sen kuvaruutukansi on musta. Ei sellainen metallicamusta, josta voisi valoa vasten tiirailemalla bongata rajun käärmeen, vaan musta kuin olemattomuus ennen elämän valonpilkahdusta ja sen jälkeen.

Nick Cave. Kuva: Kerry Brown, Playground Music.

Nick Cave. Kuva: Kerry Brown, Playground Music.

Muutaman kuuntelun jälkeen alkaa kuitenkin vaikuttaa siltä, ettei kansi ole niinkään musta kuin tyhjä. Ehkä edes tuhannen sanan veroinen kuva ei riitä kertomaan, mitä levy sisältää. Vaikka levyn avaava Jesus Alone painaa kipukohtaa heti sanoituksen alkuriveillä, kenties Cave (s. 1957) kuitenkin haluaa jokaisen kuulijan käärivän musiikin omiin mielikuviinsa.

Skeleton Tree on varmasti syntynyt suurelta osin siitä, mitä lapsen kohtalo on Cavessa herättänyt. Surun, rakkauden, tyhjyyden, raivon, syyllisyyden, ikävän ja muiden (irrationaalistenkin) tunteiden sekamelska löytyy siltä helposti. Samoin hämmennys kaiken tarkoituksettomuudesta ja siitä, ettei elämä ole enää entisellään. Cave ei ole koskaan kuulostanut yhtä hauraalta kuin Girl In Amberissa, joka on levyn riipaisevin kappale. Tapahtuneen valossa tuntuu kuitenkin tungettelevalta alkaa tehdä oletuksia siitä, mitä sanoittaja kenties on saattanut ajatella yksittäisiä rivejä kirjoittaessaan.

Rummut ja perkussiosoittimet ovat Skeleton Treellä sivuroolissa, samoin koko The Bad Seeds -bändi, ja kokonaisuutta kannattelee Caven ääni. Sillä tavalla levylle on luotu harras ja pysähtynyt tunnelma. Jokainen kappale on pinnalta hiljainen, mutta sisällä velloo tuskainen levottomuus, joka voi ilmetä yhtä hyvin Jesus Alonen painostavana dronena, Anthrocenen hiljaisena myrskynä tai I Need Youn anovana melodiana.

Skeleton Tree vie pimeisiin paikkoihin mutta johdattaa myös ulos niistä. Lopullisuus on läsnä myös Skeleton Treen toiseksi viimeisessä kappaleessa Distant Skyssa, mutta se huokuu armoa ja levollisuutta. Niin tekee myös nimikappale, joka päättää albumin valonkajastukseen. Skeleton Treen viimeiset sanat ovat ”and it’s alright now”, ja toivo on käsin kosketeltavissa.

Nick Cave – laulu, piano, sähköpiano, syntetisaattori, vibrafoni
Warren Ellis – syntetisaattori, loopit, sähköpiano, piano, baritonitenorikitara, viulu, alttoviulu, rumpuohjelmointi, taustalaulu
Martyn Casey – basso
Thomas Wydler – rummut
Jim Sclavunos – perkussiot, vibrafoni, putkikellot, taustalaulu
George Vjestica – akustinen kitara, taustalaulu

Else Torp – laulu
Ellie Wyatt – viulu
Charlotte Glason – alttoviulu
Joe Giddey – sello

Samaan aikaan albumin kanssa julkaistiin dokumenttielokuva One More Time With A Feeling, jonka tehtävänä on pitää perheen suru yksityisenä. Cave ei halua antaa haastatteluja Skeleton Treen tiimoilta, koska tragedian julkista puimista olisi vaikeata välttää.

En katsonut elokuvaa ennen Skeleton Treen kuuntelemista enkä ole nähnyt sitä tätä kirjoittaessanikaan. Olisi kiehtovaa tietää, miltä albumi kuulostaisi, ellen tietäisi mitään Arthur Caven kohtalosta. Luultavasti se tuntuisi silloinkin hyvin henkilökohtaiselta levyltä, jota ei heitetä soimaan hetken mielijohteesta. Skeleton Tree on surun kyllästämä albumi, jonka soidessa suljetaan verhot ja hiljennytään. Se kertoo asioista, jotka on pakko hyväksyä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Nick Cave kotisivu

Levyhyllyt:
Nick Cave & The Bad Seeds
From Her To Eternity (1984)
The Firstborn Is Dead (1985)
Kicking Against The Pricks (1986)
Your Funeral… My Trial (1986)
Tender Prey (1988)
The Good Son (1990)
Henry’s Dream (1992)
Let Love In (1994)
Murder Ballads (1996)
The Boatman’s Call (1997)
No More Shall We Part (2001)
Nocturama (2003)
Abattoir Blues/The Lyre of Orpheus (2004)
Dig, Lazarus, Dig!!! (2008)
Push The Sky Away (2013)
Skeleton Tree (2016)

Lue lisää:
Kirjoja Nick Cavesta
Cave, Nick: Meet Me At The Center Of The Earth, 248 sivua. (Yerba Buena Center for the Arts, 2009).
Johnston, Ian: Bad Seed – The Biography Of Nick Cave, 344 sivua. (Little, Brown and Company 1995, Abacus 1997).
Barker, John: The Art Of Nick Cave – New Critical Essays, 282 sivua. (Intellect 2013).
Dax, Maximilian & Beck, Johannes: The Life And Music Of Nick Cave : An Illustrated Biography, 174 sivua. (Die Gestalten Verlag 1999).
Hanson, Amy: Kicking Against The Pricks – An Armchair Guide To Nick Cave, 192 sivua. (Omnibus 2005).

Nick Caven kirjoja
Cave, Nick: King Ink, 193 sivua. (Black Spring Press 1988).
Cave, Nick: Kun aasintamma näki Herran enkelin, 325 sivua. (Like 1992).
Cave, Nick: And The Ass Saw The Angel (Black Spring Press, Harper Collins 1990).
Cave, Nick: King Ink II, 193 sivua. (Black Spring Press 1997).
Cave, Nick: Bunny Munron kuolema, 238 sivua. (Like 2010).
Cave, Nick: The Death Of Bunny Munro, 278 sivua. (Canongate 2009).
Cave, Nick: The Complete Lyrics 1978–2013, 528 sivua. (Penguin Books 2013).
Cave, Nick: The Sick Bag Song, 176 sivua. (Canongate 2015).
Cave, Nick: Balladi pahasta olosta, 169 sivua. (Like 2015).

Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree (2016).

Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree (2016).

Håkan Hellström: Du gamla, du fria – taidetta ja stadionpoppia

Håkan Hellström: Du gamla, du fria (Woah Dad!, Warner Music Sweden, 2016)

Håkan Hellström: Du gamla du fria (2016).Du gamla, du frian ensimmäinen biisi I sprickorna kommer ljuset in taitaa viitata Leonard Coheniin. Tarkemmin sanottuna Anthem-kappaleen tunnetuimpaan kohtaan “there’s a crack in everything, that’s how the light gets in”. Cohen halusi kai sanoa sillä jotakin sellaista, että mikään ei ole täydellistä, ja että niin on hyvä, koska puutteet ovat osa kauneutta. Se tärkeä osa, joka saa kauneuden hehkumaan.

Se on oikein sopiva viittaus Hellströmille, jonka sydämeenkäyvän popmusiikin halkeamista tuikkii lämpöinen valo. Hänen laulunsa eivät kuulosta virheettömiltä vaan hyväntahtoisilta ja inhimillisiltä. Olennainen niistä välittyy jopa ilman sanoja. Hellströmin laulut koskettavat muuattakin bloggaria syvästi, vaikka tämän ruotsinkielentaito hipoo olemattomuutta. Ehkäpä Håkanin valo pääsee sydämeen juuri sen puutteen kohdalta.

Håkan Hellstrom. Kuva: Ellika Henrikson, 2015.

Håkan Hellstrom. Kuva: Ellika Henrikson, 2015.

Du gamla, du frian ensimmäinen videosingle Din tid kommer julkaistiin keväällä 2016.

Håkan Hellström tuli tunnetuksi Broder Daniel -yhtyeen basistina (1988–1994) ja rumpalina (1997–2003). Kulttimaineesta hän kasvoi ulos vuosituhannen vaihteessa alkaneella soolourallaan. Suosion kasvu kulminoitui tämän vuoden kesäkuussa, kun Hellström löi Göteborgin-konserteillaan Pohjoismaiden yleisöennätyksen. Hänen kahdelle stadionkeikalleen myytiin yli 140 000 lippua.

Siihen nähden, että Hellströmin edellinen albumi Det kommer aldrig va över för mig (2013) myi Ruotsissa triplaplatinaa, Du gamla, du fria voisi olla paljon yleistajuisempi levy. Esimerkiksi yllättävä Hoppas det ska gå bra för de yngre också koostuu napakasta kasaripopista ja Den inre hamnen -dokumentista (1988) samplatuista satamatyöläisten puheista. Lainkaan laulamatta Hellström heittää kauan sitten kadonneet sanat ilmaan ja jättää kuulijan miettimään, kuinka noille kavereille lopulta kävi.

Vielä hämmentävämpi raita on kaksiminuuttinen Du Gamla (That’s Alright Since My Soul Got a Seat Up in The Kingdom), jossa Hellström soinnuttelee kauniin pohjan Laura Riversin vuonna 1963 äänittämän spirituaalin alle. Se, muuttuuko taivasten valtakunnasta haaveksiva laulu Hellströmin käsissä kuningaskunnan tölvimiseksi, on täysin arvailujen varassa.

Du Gamla (That’s Alright Since My Soul Got a Seat Up in The Kingdom) soi Hellströmin uuden albumin teaser-videossa:

Pääpiirteissään Du gamla, du fria on kuitenkin poplevy, ei abstraktia äänitaidetta tai kannanottamista. Useimmat kappaleet ovat puhdasoppista populaarimusiikkia, joissa ei kaihdeta romantiikkaa tai sentimentaalisuutta. Öppen genom hela nattenin ja Din tid kommerin kaltaisten biisien soidessa Hellströmin stadionsuosio ei tunnu lainkaan ihmeelliseltä, ei sen enempää kuin Kentin.

Du gamla, du friaa on sanottu Ruotsissa Hellströmin surullisimmaksi albumiksi. Sikäläinen melankolia on sen verran lohdullisempaa laatua kuin suomalainen, että Håkan Hellströmin kahdeksas soololevy kuulostaa tällä rannalla hitusen murheelliselta mutta silti leikkisältä ja toiveikkaalta. Suomessa samankaltaista romanttista haikeutta löytää Samae Koskisen ja Olavi Uusivirran kappaleista.

Cohen-kohta ei suinkaan ole Du gamla, du frian ainoa viittaus. Hellström kytkee itsensä popin perinteeseen paitsi lauluntekotyylillään, myös biisiensa intertekstuaalisuudella. Albumilta voi löytää muun muassa palan The Churchin Under The Milky Waytä.

Håkan Hellström. ©Photo by Sören Håkanlind / COPYRIGHT

Håkan Hellström. ©Photo by Sören Håkanlind / COPYRIGHT

Du gamla, du fria vahvistaa sitä vanhaa faktaa, että helpon ei tarvitse olla yksinkertaista. Muodoltaan perinteinen pop voi olla merkityksellistä taidetta, eikä väkinäisille taiderockmutkille väännelty musiikki ole yhtään sen syvällisempää. Hellström uskaltaa pelata helpoilla peruselementeillä, koska tietää voittavansa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Håkan Hellström kotisivu

Levyhyllyt:
Håkan Hellströmin sooloalbumit
Känn ingen sorg för mig Göteborg (2000)
Det är så jag säger det (2002)
Ett kolikbarns bekännelser (2005)
Nåt gammalt, nåt nytt, nåt lånat, nåt blått (2006)
För sent för Edelweiss (2008)
Två steg från Paradise (2010)
Det kommer aldrig va över för mig (2013)
Du gamla du fria (2016)

Lue lisää:
Ekman, Klas: Klas Ekman intervjuar Håkan Hellström – samlade intervjuer 2000-2013, 97 s. (Telegram 2014)

Håkan Hellström: Du gamla du fria (2016).

Håkan Hellström: Du gamla du fria (2016).

Tommi Liimatta: Rokokoo Computer – kasvutarinan kolmas luku

Tommi Liimatta: Rokokoo Computer (Diu Dau Records, 2016)

Tommi Liimatta: Rokokoo Computer (2016).Tommi Liimatta tietää mitä tekee, ja se pätee myös pitkällä aikavälillä. Ulospäin tämä näkyy esimerkiksi siinä, että tuo Absoluuttisesta Nollapisteestä tuttu muusikko, kirjailija ja kuvataiteilija julkaisee sooloalbumin säännönmukaisesti kymmenen vuoden välein. Liimatan Pan Alley ilmestyi 1996, Tropical Cocktail vuonna 2006, Rokokoo Computer syyskuussa 2016.

Julkaisutahdin ansiosta albumit muodostavat samankaltaisen tarinan kuin ihmisistä tasaisin väliajoin otetut valokuvat. Ne kertovat kasvusta ja ketjuuntuvat hienosti myös visuaalisesti. Jokaisessa etukannessa on taiteilijan maalaama omakuva ja takakannessa mökkilaiturilla napattu alastonkuva.

Tommi Liimatta. Kuva: Hannu Iso-Oja.

Tommi Liimatta. Kuva: Hannu Iso-Oja.

Rokokoo Computerin takakanteen vaatteeton foto sopii tavallista paremmin, sillä Liimatta ei ole ennen esiintynyt lauluissaan näin paljaana. Levyn tunnustuksellisin kappale on Peruskauhu, joka kertoo, miltä elämä tuntuu ja miten suhde siihen ja omaan elämäntyöhön ovat muuttuneet (”Niin nuori en ole, että vastauksia rakastaisin / enkä portaissa jähmety kun aikavalo sammuu”). Myös haikea Kuka mä oon (ja haluunko mä edes tietää) on hyvin suorapuheinen biisi, josta pilkottaa henkinen kodittomuus ja tyynen kuoren alla kuohuva mieli. On pysäyttävää huomata kuuntelevansa Liimatan sanoituksia, jotka uskoo ymmärtävänsä tekijän tarkoittamalla tavalla ja joihin osaa jopa samaistua.

Rokokoo Computer ei silti ole mikään tilityslevy. Liimatta osaa yhä tarkkailla ympäristöään, mutta nyt hän tekee sen nelikymppisen pitkähköllä putkella. Avausraita ja lähes nimikappale Rococo Computer on laulu nopeasti pyörivästä maailmasta, jossa historia toistaa itseään ja ilmiöt ilmestyvät, katoavat, palaavat ja kiertävät kehää. Liimatta hahmottaa kokonaiskuvan ja tunnustaa voimattomuutensa sen edessä (”En ehdi tykätä mistään”).

Aivan uudenlaista Liimattaa ovat isän ja pojan keskusteluihin perustuvat Superjätkä ja Burbujas Espaciales. Nekin heijastavat näkökulman vaihtumista, sitä, miten jälkikasvu vaihtaa maailman navan paikan ja kutsuu aivan toisenlaiseen todellisuuteen. ”Maailma on ihmisen suuri rakkaustehtävä / Haluan ehtiä kertoa kaiken mitä on mielessä”, Liimatta laulaa Superjätkän kantrahtavassa kertosäkeessä ja epäilemättä siteeraa nuorta Aapelia.

Rokokoo Computerin kolme ensimmäistä ja kolme viimeistä kappaletta ovat todellista soolomatskua – viidessä kuudesta Liimatta soittaa kaikkia instrumentteja itse. Levyn kuudessa keskimmäisessä biisissä taas esiintyy The Hot Contents -yhtye – rummuissa Absoluuttisen Nollapisteen Tomi Krutsin, bassossa ja pianossa Nightingales-mies Marko Kantola ja kitarassa Marko Ylianttila (mm. Tulenkantajat).

Sovitukset on tehty kulloisellekin esitystavalle sopiviksi. Sävykäs Kallioon maalattu tunneli hyötyy Krutsinin taitavasta rumpujensoitosta, mutta progemelodiaa ja punk-otetta yhdistelevässä En tahdo mennä kotiin -kappaleessa primitiivinen kohkaus pukee nuorisoaiheista sanoitusta. Kolmannen musiikillisen ulottuvuuden muodostavat kauniiksi riisutut pianokappaleet (Peruskauhu, Lähtökahvit). Säveltäjä-Liimatan musiikilliset hengenheimolaiset löytyvät 1970-luvulta. Kliseitä karttelevan lauluntekijän ääni on kuitenkin aina ollut niin omanlaisensa, ettei yksittäisten verrokkien mainitseminen kertoisi siitä mitään. Mutta siinä missä Absoluuttinen Nollapiste vaikuttuu 1970-luvun progesta, soolo-Liimatan hengenheimolaisia ovat saman aikakauden folkrock-aktit.

Tommi Liimatan (s. 1976) tuotantoon kuuluu muutakin kuin soololevyjä ja Absoluuttisen Nollapisteen albumeja: romaaneja, sarjakuvaa, antologioita ja paljon muuta. Vuonna 2016 Liimatta on tapetilla paitsi Rokokoo Computerin, myös Sami Yaffan Tie taipuu -elämäkerran ja Jeppis 2 -romaanin tiimoilta.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Tommi Liimatta – virallinen Facebook

Levyhyllyt:
Tommi Liimatan sooloalbumit
Liimatan Pan Alley (Johanna Kustannus, 1996),
Tropical Cocktail (Megamania, 2006),
Rokokoo Computer (Diu Dau Records, 2016),

Absoluuttisen Nollapisteen studioalbumit
Neulainen Jerkunen (Vinylmania, 1994),
Muovi antaa periksi (Johanna Kustannus, 1995),
Simpukka-amppeli (Johanna Kustannus, 1998),
Suljettu (Johanna Kustannus, 1999),
Olos (Johanna Kustannus, 2000).
Nimi muutettu (Johanna Kustannus, 2002).
Seitsemäs sinetti (Johanna Kustannus, 2003).
Mahlanjuoksuttaja (Johanna Kustannus, 2005).
iiris (Johanna Kustannus, 2007).
Musta hiekka (Johanna Kustannus, 2009).
Pisara ja lammas 1 (Diu Dau Records, 2012).
Pisara ja lammas 2 (Diu Dau Records, 2014).

Lue lisää:
Alanko, Tero & Silas, Petri: Neljäs sukupolvi – suomalainen rock nyt, 223 sivua. (Johnny Kniga, 2006). Tommi Liimatta on monien suomalaisten muusikoiden rinnalla äänessä Alangon ja Silaksen haastattelukirjassa.
Hämäläinen, Tuukka: Kirosäkeet – 20 uuden suomirockin sanoittajaa, 357 sivua. (Idiootti, 2011).

Romaaneja
Liimatta, Tommi: Jeppis 2, 568 sivua. (Like, 2016).
Liimatta, Tommi: Jeppis, 496 sivua. (Like, 2014).
Liimatta, Tommi: Rautanaula, 237 sivua. (Like, 2013).
Liimatta, Tommi: Muovikorvo, 158 sivua. (WSOY, 2010).
Liimatta, Tommi: Nilikki, 179 sivua. (WSOY, 2009).
Liimatta, Tommi: Aksel Sunnarborgin hymy, 320 sivua. (WSOY, 2004).

Sarjakuvia
Liimatta, Tommi: Ei vaikuta keikkaan – 48 boonus-ekstra-sivua vuosilta 1984–2010!, 96 sivua. (WSOY, 2011).
Liimatta, Tommi: Ei vaikuta keikkaan, 48 sivua. (WSOY, 2005).
Liimatta, Tommi: Masturbaatio Ranualla, 80 sivua. (WSOY, 2003).
Liimatta, Tommi: Rengin tarpeet, 48 sivua. (Renkikustannus, 2000).

Proosarunoja
Liimatta, Tommi: Avainlastu, 113 sivua. (WSOY, 2002).

Lyriikkaa
Liimatta, Tommi: Sivuhistoria – levyttämättömiä sanoituksia 1987–2007, 207 sivua. (WSOY, 2008).

Kirjeenvaihtoa
Liimatta, Tommi & Hynynen, Jouni: Rillipää ja läski – kirjeenvaihto 2007–2009, 270 sivua. (Johnny Kniga, 2010).

Tommi Liimatta: Rokokoo Computer (2016).

Tommi Liimatta: Rokokoo Computer (2016).