The Velvet Underground: Squeeze – se näkymätön VU-levy

The Velvet Underground: Squeeze (Polydor, 1973)

The Velvet Underground: Squeeze (1973).On albumeja, joita ei lasketa. Ne kuuluvat tekijänsä tuotantoon vain nimellisesti, koska niiltä puuttuu jotakin olennaista. Julkaisuja saattaa saatella kovakin tohina, mutta pian ne muuttuvat näkymättömiksi.

Sellaisia ovat esimerkiksi The Doorsin kaksi viimeistä albumia, jotka bändi teki ikonisen laulajansa Jim Morrisonin kuoleman jälkeen, ja Axl Rosen ylikypsäksi hauduttama Chinese Democracy (2008), joka ilmestyi Guns N’ Rosesin nimellä. Harva muistaa sitäkään, että The Velvet Undergroundilla on levy nimeltä Squeeze (1973). Se johtuu siitä, että Squeezelta puuttuu kaikki se, mikä teki The Velvet Undergroundista merkittävän.

Musiikin arvostuksessa on kuitenkin usein kyse mielikuvista. Chinese Democracy olisi kuulostanut paremmalta, jos se olisi julkaistu Rosen sooloalbumina. Mikäli The Doorsin jäsenet olisivat keksineet yhtyeelleen uuden nimen, saattaisivat Other Voices (1971) ja Full Circle (1972) herättää jälkipolvissa muutakin kuin säälinsekaista huvittuneisuutta. Ja jos Squeeze olisi Doug Yulen sooloalbumi, sitä pidettäisiin lupaavana levynä.

Squeezea kohti lähdettiin vuonna 1968, kun John Cale erotettiin The Velvet Undergroundista Lou Reedin vaatimuksesta. Alkuperäisen ydinkaksikon ajatukset bändin musiikillisesta suunnasta (ja siitä, kuka sen päättäisi) olivat niin erilaisia, että Reed ilmoitti hajottavansa koko yhtyeen, ellei Cale katoaisi. Tilalle pestattiin nuori Doug Yule, johon newyorkilaisyhtye oli tutustunut keikkareissulla Bostonissa.

The Velvet Undergroundin uuden kokoonpanon albumit The Velvet Underground (1969) ja Loaded (1970) olivat edeltäjiensä tavoin kaupallisia floppeja mutta musiikillisesti kiinnostavia levyjä. The Velvet Underground & Nicon ja White Light/White Heatin tehneestä tylyn runollisesta hippiaatteen antiteesista oli kasvanut lempeämpi ja popimpi yhtye. Se ei kuitenkaan riittänyt nostamaan bändiä uudelle menestyksen tasolle. Yulen (s. 1947) herkästä popäänestä huolimatta The Velvet Underground ei muuttunut riittävän helpoksi ja kaupalliseksi.

Reed erosi The Velvet Undergroundista elokuussa 1970. Kun kyydistä hyppäsivät myös kitaristi Sterling Morrison ja rumpali Moe Tucker, klassisesta kokoonpanosta ei ollut jäljellä mitään. Omaan varjoonsa kadonneen bändin johtohahmoksi nousi Yule, jonka rooli oli ollut varsin merkittävä jo Loadedilla.

Kun Reedin (1942–2013) viimeisesta keikasta The Velvet Undergroundin riveissä julkaistiin livealbumi vuonna 1973, yhtyeen näppärä manageri Steve Sesnick nappasi momentumista kiinni. Hän passitti Yulen ja kimpun hanttimiehiä The Velvet Undergroundiksi Englantiin keikoille ja studioon. Lontoossa levytetyllä Squeezella Yule soittaa lähes kaiken itse. Rumpaliksi Sesnick tilasi Deep Purplen Ian Paicen.

Sain äskettäin tilaisuuden kysyä Paicen muistoja Squeeze-sessioista. Niiden epämääräisyys tuntuu heijastavan projektin hämäryyttä:
– En minä edes tiennyt, että se oli The Velvet Undergroundin levy, Paice kertoi. – Minulla oli vapaapäivä ja sain kuulla, että joku tarvitsi rumpalia studioon. Lupauduin hoitamaan homman. Soittamiseen meni kolme tai viisi tuntia, enkä ajatellut koko asiaa sen jälkeen. Kymmeniä vuosia myöhemmin joku sitten kertoi minullekin, että soitan The Velvet Undergroundin levyllä.

Squeeze herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Vuodet The Velvet Undergroundissa ovat jättäneet Yulen biisintekotyyliin jälkensä, mutta VU:n vanha sielu, sen kokeelliset piirteet ja sanoitusten outo kauneus menivät Calen (s. 1942) ja Reedin mukana. Paice soittaa rumpuosuudet tyylikkäästi, mutta se vain lihavoi lainausmerkkejä ”The Velvet Undergroundin” nimen ympärillä. Bändi oli kaukana alkuperäisestä epäsovinnaisuudestaan, joka kiteytyi Tuckerin alkukantaiseen paukutukseen.

Mutta jos Squeezen saisi revittyä irti kontekstistaan, sitä kuuntelisi mielellään. Crashissa ja Louisessa on Kurt Weillin sävellysten näennäistä kepeyttä, Caroline on varhaiselle Beatlesille pokkuroivaa ränttätänttää, ja Mean Old Man sekä Dopey Joen torviboogie muistuttavat ajan bluesrockyhtyeistä. Friends-balladi ja synkeä Wordless ovat kivasti kontrastissa reippaiden rockbiisien kanssa. Levy on monin paikoin kliseinen, mutta myös monipuolinen ja hetkittäin omaperäinenkin: Jack & Jane on perusrockbiisi, jonka kaikki sointukulut eivät ole tavanomaisimmasta päästä.

Yulen nätisti värisevä lauluääni oli persoonallinen ja hän osasi kirjoittaa toimivia biisejä, mutta omaa taiteellista ääntään 25-vuotias muusikko ei ollut vielä löytänyt. Hänen sävellyksensä saattoivat olla jopa parempia kuin Lou Reedin, mutta samaa karismaa ja näkemystä niissä ei ollut.

– Pidän parista levyn biisistä, mutta muuten oloni on vähän kuin kirjailijalla, joka katsoo tekstiään kaksikymmentä vuotta julkaisun jälkeen: ”Voi jeesus, olinpa minä kypsymätön tuohon aikaan!” Ei siitä levystä voi olla kovin ylpeä, mutta sellainen siitä tuli. Se on osa kehitystä. Se ei ole parasta, mitä olen tehnyt, mutta kyllä siitä kuulee, mihin olin matkalla, Yule kertoi vuosikymmeniä myöhemmin PopMattersin haastattelussa.

Kriitikot tinttasivat Squeezen kanveesiin heti kättelyssä silkasta uskollisuudesta oikealle The Velvet Undergroundille. Tyrmääviä arvosteluja niittänyt albumi sai kylkeensä ”kuulematta roskaa” -leiman, joka ei ole vieläkään haalistunut. Tuomio ei kuitenkaan ole oikeudenmukainen. Squeeze ei ole huono. Se vain ei ole The Velvet Undergroundin vaan Doug Youlen levy.

Tai kenties Squeeze on sittenkin Steve Sesnickin albumi. Yule nimittäin kertoi PopMattersille, että manageri junaili koko yhden levyn diilin The Velvet Undergroundin nimissä saadakseen tililleen levy-yhtiön maksamat ennakkorahat. Biisit ja levyn tehnyt Yule sai vaivanpalkaksi kuusi kappaletta Squeezea.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
The Velvet Underground
The Velvet Underground & Nico (Verve, 1967)
White Light/White Heat
 (Verve, 1968)
The Velvet Underground (MGM, 1969)
Loaded (Cotillion, 1970)
Live At Max’s Kansas City (Cotillion, 1972)
Squeeze (Polydor, 1973)

Lue lisää:
Bockris, Victor & Malanga, Gerard: Up-Tight – The Story Of The Velvet Underground, 208 sivua. (Omnibus Press, 1996).
Röyhkä, Kauko: The Velvet Underground ja Lou Reed, 155 sivua. (Like, 2007.
Thompson, Dave: Beyond The Velvet Underground, 96 sivua. (Omnibus Press, 1989).
Unterberger, Richie: White Light/White Heat – The Velvet Underground Day-By-Day, 367 sivua. (Jawbone, 2009).

The Velvet Underground: Squeeze (1973).

The Velvet Underground: Squeeze (1973).

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit – suomihevin lähtölaukaus

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit (Spinefarm, 1999)

Timo Rautiainen &Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit (1999).Kauan sitten suomenkielinen hevi oli kummallinen ajatus, huono idea ja melkeinpä vitsi. Se oli (tai pikemminkin olisi ollut) koominen tyylirikko genressä, jonka teesit oli hakattu kiveen ulkomailla. Mutta aika muuttui, kuten sillä tapana on, ja 2000-luvun alussa suomenkielinen raskas rock nousi arvaamattoman suureen suosioon. Yksi ilmiön luojista oli Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, jonka debyyttialbumi Lopunajan merkit ilmestyi 1999.

Trio Niskalaukaus ei tullut tyhjästä. Laulaja-kitaristi Rautiainen oli levyttänyt heviä suomeksi jo kauan ennen suosituimman bändinsä perustamista: hänen Lyijykomppania-bändinsä oli tehnyt albumit Uimakoulu (1983) ja Viimeinen voitelu (1996). Niiden ilmestyessä maamme ei vielä suonut suomiheville kulttisuosiota kummempaa menestystä.

Rautiainen ja Lyijykomppanian basisti Arto Alaluusua perustivat Trio Niskalaukauksen vuonna 1996. Kaksi vuotta myöhemmin bändi soitti ensimmäisen keikkansa ja äänitti Lopunajan merkit. Viisihenkisessä triossa vaikuttivat tuolloin Rautiaisen ja Alaluusuan ohella kitaristit Jarkko Petosalmi ja Karri Rämö sekä rumpali Seppo Pohjolainen.

Hyvä päivä -kappaleen video kuvattiin Alaluusuan tilalla Multialla:

Lopunajan merkeiltä kajahtaa klassinen Niskalaukaus-soundi, mutta debyytiltä kuulee myös sen, ettei bändi ollut vielä jalostanut ilmaisuaan huippuunsa. Seuraavilla levyillä laulajan tulkinta syveni kohtalokkaammaksi, kitaristien jynkytys synkemmäksi ja rytmiryhmän lyönti raskaammaksi. Siinä oli kuitenkin kyse pelkästä hienosäädöstä. Konsepti oli valmis alusta asti, ja Lopunajan merkit kestää yhä kuuntelua.

Kun Trio Niskalaukauksen suosio kasvoi, kaikkialla alkoi näkyä ”Minulle ei vittuilla” -paitaisia kaljuja karpaaseja, ja äijähevistä tuli käsite. Karski yleisvaikutelma ja yleisömassat peittivät melkein alleen Trio Niskalaukauksen humaanin sanoman sekä sen, miten lämminsydäminen musiikintekijä Timo Rautiainen on. Lopunajan merkeillä hän lauloi ydinsodan uhasta, radioaktiivisesta jätteestä, ilmastonmuutoksesta, ekokatastrofeista, koulukiusaamisesta ja eläinten uhanalaisuudesta huolestuneeseen ja välittävään sävyyn. Kantaaottavuuden vaikutelmaa korosti Rautiaisen jälkikasvun piirtämä kansi, joka esitti ihmiskunnan tuhon jälkeistä maailmaa.

Kun Spinefarm julkaisi Lopunajan merkit tammikuun 1999 lopulla, apokalyptinen suomihevilevy vaikutti yhtä tuhoon tuomitulta kuin maailma sen lauluissa. Julkaisun aikaan Helsingissä tapahtuivat traagiset ampumaratasurmat, ja tragedian laaja julkisuus sai levy-yhtiön ymmärrettävästi jarruttelemaan Trio Niskalaukaus -nimisen yhtyeen mainostamista. Levynjulkaisukeikkakin meni poskelleen vireongelmien vuoksi, eikä Lopunajan merkit noussut lainkaan albumilistalle. Toisaalta levystä tuli arvostelumenestys, mikä povasi hyvää tulevalle.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus vuonna 2017. Lopunajan merkit -levyn kokoonpanosta ovat mukana kitaristi Jarkko Petosalmi (vasemmalla), laulaja-kitaristi Timo Rautiainen (keskellä) ja rumpali Seppo Pohjolainen (oikealla). Basisti Nils Ursin (toinen vasemmalta) liittyi bändiin vuonna 1999, kitaristi Jari Huttunen (toinen oikealta) vuonna 2002. Kuva: Jaakko Manninen.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus vuonna 2017. Lopunajan merkit -levyn kokoonpanosta ovat mukana kitaristi Jarkko Petosalmi (vasemmalla), laulaja-kitaristi Timo Rautiainen (keskellä) ja rumpali Seppo Pohjolainen (oikealla). Basisti Nils Ursin (toinen vasemmalta) liittyi bändiin vuonna 1999, kitaristi Jari Huttunen (toinen oikealta) vuonna 2002. Kuva: Jaakko Manninen.

Loppujen lopuksi Lopunajan merkit viitoittivat uuden ajan alkua. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus teki läpimurron vuonna 2002 kolmannella albumillaan Rajaportilla. Siinä vaiheessa suomalaiset olivat jo valmiit kuuntelemaan suomiheviä vaikka millä mitalla. Uuden genren muita merkkiteoksia olivat Kotiteollisuuden Helvetistä itään (2003), Mokoman Tämän maailman ruhtinaan hovi (2004) ja Kuoleman laulukunnaat (2006) sekä Stam1nan Uudet kymmenen käskyä (2006).

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus teki kahdeksassa vuodessa neljä albumia, joista kaikki Lopunajan merkkejä lukuun ottamatta ylittivät kulta- tai platinarajan. Toimittajat Timo Isoaho ja Matti Riekki kirjoittivat yhtyeestä ja ilmiöstä kirjan, jonka Ranka Kustannus julkaisi vuonna 2003. Kahdeksan työntäyteisen vuoden uuvuttama bändi lopetti toimintansa suosion huipulla vuonna 2004, ja Rautiainen ryhtyi sooloartistiksi.

Keväällä 2017 Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus julkisti tekevänsä festivaalikiertueen ja uuden albumin, joka ilmestyy syksyllä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus
Lopunajan merkit (Spinefarm, 1999)
Itku pitkästä ilosta (2000)
In frostigen Tälern (2001)
Rajaportti (2002)
Kylmä tila (2004)
Hartes Land (2004)
Tilinteon hetki, 2CD-kokoelma (2004)

Lue lisää:
Isoaho, Timo & Riekki, Matti: Trio Niskalaukaus, 238 sivua. (Ranka Kustannus, 2003)

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit (1999).

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit (1999).

Leonard Cohen: You Want It Darker – liekki palaa pimeässä

Leonard Cohen: You Want It Darker (Columbia, 2016)

Leonard Cohen: You Want It Darker (2016).”Marianne, nyt on se aika, kun me olemme jo hyvin vanhoja ja kehomme rapistuvat. Minä luulen, että seuraan sinua hyvin pian. Tiedä, että tulen niin lähellä perässäsi, että jos ojennat kätesi, saatat ylettyä omaani”, Leonard Cohen kirjoitti muusalleen Marianne Ihlenille heinäkuussa 2016. So Long, Marianne -kappaleen (1967) inspiroinut ystävä ja entinen rakastettu lepäsi kirjeen saadessaan kuolinvuoteellaan.

Cohen (s. 1934) itse jätti jäähyväiset maailmalle lokakuussa julkaistulla You Want It Darker -albumilla. Se ilmestyi kolme viikkoa ennen hänen kuolemaansa. Tapahtuneen valossa levyllä tietenkin kuulee lopun enteitä, ja todennäköisesti taiteilija itsekin piti osaa niistä sellaisina. Cohenin tiedetään suunnitelleen You Want It Darkerille seuraajaa, mutta 82-vuotiaalle kuolema ei ole enää etäinen asia vaan velvollisuus, jota odotellaan vuoronumero kädessä. You Want It Darkerin kansikuvassa Cohen katselee pimeyttä rennosti tupakoiden, ja levyn ensimmäisessä biisissä hän laulaa “Hineni, hineni, I’m ready, my lord”. Säe mukailee Aabrahamin sanoja Jumalalle: “Tässä olen, olen valmis, Herrani.”

Raamatulliset viittaukset eivät sinänsä kerro paljoakaan Cohenin lopunajan ajatuksista. Ne olivat aina osa hänen taidettaan, joka kasvoi tekijänsä mukana juutalaisen kulttuurin vaikutuspiirissä. Cohenille ihmiselämä tapahtui lihallisuuden ja henkisyyden – kiusausten ja puhtauden – kohtaamisessa, ja hän kirjoitti siitä useimmiten ihmissuhteiden kontekstissa. You Want It Darkerilla seesteinen Leaving The Table kertoo, että intohimo on enää muistoina vanhan miehen menneisyydessä. Terävä mieli ja taitavat sanat kuitenkin herättävät sen eloon: ”I was fighting with temptation but I didn’t want to win / A man like me don’t like to see temptation caving in”, Cohen summaa nostalgisessa On The Levelissä.

Vaikka Cohenin musiikki oli täynnä draamaa, se ei ollut koskaan paatoksellista ja räiskyvää vaan hillittyä ja tyylikästä. You Want It Darker on vähäeleinen ja haikean lämminhenkinen albumi. Lauluntekijän poika Adam Cohen on tuottanut sen niin vivahteikkaaksi, että jokaisella elementillä sähkökitaroista synagogan kuoroon tuntuu olevan yhtä tärkeää asiaa kuin matala-äänisellä maestrolla. Hienoimpiin hetkiin kuuluu Traveling Light, jossa juutalainen musiikki uppoaa bluesiin niin puhtaan sulavasti, että pinta tuskin väreilee. Yhdistämällä klassisen musiikin soittimia ja rockin ratkaisuja musiikkiin on luotu samanlaista pyhän ja maallisen rajapintaa kuin Cohenin sanoituksissa on. Se tekee You Want It Darkerista vahvan kokonaisuuden.

Cohenin levytysura alkoi jo vuonna 1967, mutta hän teki vain neljätoista studioalbumia. Se ei ole paljon melkein viidessäkymmenessä vuodessa (joista osan hän tosin vietti buddhalaisessa luostarissa). Leonard Cohen kirjoitti vain, kun kirjoitettavaa oli. Sillä keinoin hän säilytti arvokkuutensa ja arvostuksensa loppuun saakka.

Leonard Cohen seurasi Mariannea ikuisuuteen marraskuun 7. päivänä 2016. Hän kuoli kotona sattuneen tapaturman seurauksena. Hänet haudattiin toiveidensa mukaisesti koristelemattomassa mäntyarkussa vanhempiensa viereen. Jättäessään tämän maailman Cohen muutti viimeisen levynsä nimikappaleen esittämän kysymyksen retoriseksi. Halusi sitä tai ei, ilman Leonard Cohenia maailma on pimeämpi paikka. Mutta vaikka hän You Want It Darkerilla niin uhkaa, hänen liekkinsä ei sammu.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Leonard Cohen kotisivu

Levyhyllyt:
Leonard Cohen: You Want It Darker (Columbia)

Lue lisää:
Cohen, Leonard: The Lyrics Of Leonard Cohen, 176 sivua. (Omnibus, 2009).
Cohen, Leonard: Poems And Songs, 245 sivua. (Alfred A. Knopf, 2011).
Cohen, Leonard & Burger, Jeff: Leonard Cohen On Leonard Cohen, 604 sivua. (Omnibus Press, 2014).
Devlin, Jim: In Every Style of Passion – The Works Of Leonard Cohen, 223 sivua. (Omnibus Press, 1996).
Dorman, Loranne S. & Rawlins, Clive L.: Leonard Cohen – Prophet Of The Heart, 383 sivua. (Omnibus Press, 1990).
Footman, Tim: Leonard Cohen: Hallelujah – A New Biography, 272 sivua. (Chrome Dreams, 2009).
Nadel, Ira B.: Leonard Cohen – elämäkerta, 417 sivua. (Johnny Kniga, 2010).
Simmons, Sylvie: I’m Your Man – Leonard Cohenin elämä, 541 sivua. (Sammakko, 2014).

Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree – pimeä tie kohti valoa

Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree (Bad Seed Ltd, 2016)

Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree (2016).Skeleton Treetä on mahdotonta kuunnella ajattelematta olosuhteita, joissa se on tehty. Se on ensimmäinen albumi, jonka Nick Cave on julkaissut lapsensa kuoleman jälkeen. Hänen Arthur-poikansa putosi Brightonissa kalliolta heinäkuussa 2015 ja menehtyi saamiinsa vammoihin vain viisitoistavuotiaana.

Tuo tieto vaikuttaa jopa siihen, miltä levy näyttää. Ennen Skeleton Treen kuuntelemista vaikuttaa erehdyttävästi siltä, että sen kuvaruutukansi on musta. Ei sellainen metallicamusta, josta voisi valoa vasten tiirailemalla bongata rajun käärmeen, vaan musta kuin olemattomuus ennen elämän valonpilkahdusta ja sen jälkeen.

Nick Cave. Kuva: Kerry Brown, Playground Music.

Nick Cave. Kuva: Kerry Brown, Playground Music.

Muutaman kuuntelun jälkeen alkaa kuitenkin vaikuttaa siltä, ettei kansi ole niinkään musta kuin tyhjä. Ehkä edes tuhannen sanan veroinen kuva ei riitä kertomaan, mitä levy sisältää. Vaikka levyn avaava Jesus Alone painaa kipukohtaa heti sanoituksen alkuriveillä, kenties Cave (s. 1957) kuitenkin haluaa jokaisen kuulijan käärivän musiikin omiin mielikuviinsa.

Skeleton Tree on varmasti syntynyt suurelta osin siitä, mitä lapsen kohtalo on Cavessa herättänyt. Surun, rakkauden, tyhjyyden, raivon, syyllisyyden, ikävän ja muiden (irrationaalistenkin) tunteiden sekamelska löytyy siltä helposti. Samoin hämmennys kaiken tarkoituksettomuudesta ja siitä, ettei elämä ole enää entisellään. Cave ei ole koskaan kuulostanut yhtä hauraalta kuin Girl In Amberissa, joka on levyn riipaisevin kappale. Tapahtuneen valossa tuntuu kuitenkin tungettelevalta alkaa tehdä oletuksia siitä, mitä sanoittaja kenties on saattanut ajatella yksittäisiä rivejä kirjoittaessaan.

Rummut ja perkussiosoittimet ovat Skeleton Treellä sivuroolissa, samoin koko The Bad Seeds -bändi, ja kokonaisuutta kannattelee Caven ääni. Sillä tavalla levylle on luotu harras ja pysähtynyt tunnelma. Jokainen kappale on pinnalta hiljainen, mutta sisällä velloo tuskainen levottomuus, joka voi ilmetä yhtä hyvin Jesus Alonen painostavana dronena, Anthrocenen hiljaisena myrskynä tai I Need Youn anovana melodiana.

Skeleton Tree vie pimeisiin paikkoihin mutta johdattaa myös ulos niistä. Lopullisuus on läsnä myös Skeleton Treen toiseksi viimeisessä kappaleessa Distant Skyssa, mutta se huokuu armoa ja levollisuutta. Niin tekee myös nimikappale, joka päättää albumin valonkajastukseen. Skeleton Treen viimeiset sanat ovat ”and it’s alright now”, ja toivo on käsin kosketeltavissa.

Nick Cave – laulu, piano, sähköpiano, syntetisaattori, vibrafoni
Warren Ellis – syntetisaattori, loopit, sähköpiano, piano, baritonitenorikitara, viulu, alttoviulu, rumpuohjelmointi, taustalaulu
Martyn Casey – basso
Thomas Wydler – rummut
Jim Sclavunos – perkussiot, vibrafoni, putkikellot, taustalaulu
George Vjestica – akustinen kitara, taustalaulu

Else Torp – laulu
Ellie Wyatt – viulu
Charlotte Glason – alttoviulu
Joe Giddey – sello

Samaan aikaan albumin kanssa julkaistiin dokumenttielokuva One More Time With A Feeling, jonka tehtävänä on pitää perheen suru yksityisenä. Cave ei halua antaa haastatteluja Skeleton Treen tiimoilta, koska tragedian julkista puimista olisi vaikeata välttää.

En katsonut elokuvaa ennen Skeleton Treen kuuntelemista enkä ole nähnyt sitä tätä kirjoittaessanikaan. Olisi kiehtovaa tietää, miltä albumi kuulostaisi, ellen tietäisi mitään Arthur Caven kohtalosta. Luultavasti se tuntuisi silloinkin hyvin henkilökohtaiselta levyltä, jota ei heitetä soimaan hetken mielijohteesta. Skeleton Tree on surun kyllästämä albumi, jonka soidessa suljetaan verhot ja hiljennytään. Se kertoo asioista, jotka on pakko hyväksyä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Nick Cave kotisivu

Levyhyllyt:
Nick Cave & The Bad Seeds
From Her To Eternity (1984)
The Firstborn Is Dead (1985)
Kicking Against The Pricks (1986)
Your Funeral… My Trial (1986)
Tender Prey (1988)
The Good Son (1990)
Henry’s Dream (1992)
Let Love In (1994)
Murder Ballads (1996)
The Boatman’s Call (1997)
No More Shall We Part (2001)
Nocturama (2003)
Abattoir Blues/The Lyre of Orpheus (2004)
Dig, Lazarus, Dig!!! (2008)
Push The Sky Away (2013)
Skeleton Tree (2016)

Lue lisää:
Kirjoja Nick Cavesta
Cave, Nick: Meet Me At The Center Of The Earth, 248 sivua. (Yerba Buena Center for the Arts, 2009).
Johnston, Ian: Bad Seed – The Biography Of Nick Cave, 344 sivua. (Little, Brown and Company 1995, Abacus 1997).
Barker, John: The Art Of Nick Cave – New Critical Essays, 282 sivua. (Intellect 2013).
Dax, Maximilian & Beck, Johannes: The Life And Music Of Nick Cave : An Illustrated Biography, 174 sivua. (Die Gestalten Verlag 1999).
Hanson, Amy: Kicking Against The Pricks – An Armchair Guide To Nick Cave, 192 sivua. (Omnibus 2005).

Nick Caven kirjoja
Cave, Nick: King Ink, 193 sivua. (Black Spring Press 1988).
Cave, Nick: Kun aasintamma näki Herran enkelin, 325 sivua. (Like 1992).
Cave, Nick: And The Ass Saw The Angel (Black Spring Press, Harper Collins 1990).
Cave, Nick: King Ink II, 193 sivua. (Black Spring Press 1997).
Cave, Nick: Bunny Munron kuolema, 238 sivua. (Like 2010).
Cave, Nick: The Death Of Bunny Munro, 278 sivua. (Canongate 2009).
Cave, Nick: The Complete Lyrics 1978–2013, 528 sivua. (Penguin Books 2013).
Cave, Nick: The Sick Bag Song, 176 sivua. (Canongate 2015).
Cave, Nick: Balladi pahasta olosta, 169 sivua. (Like 2015).

Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree (2016).

Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree (2016).

Håkan Hellström: Du gamla, du fria – taidetta ja stadionpoppia

Håkan Hellström: Du gamla, du fria (Woah Dad!, Warner Music Sweden, 2016)

Håkan Hellström: Du gamla du fria (2016).Du gamla, du frian ensimmäinen biisi I sprickorna kommer ljuset in taitaa viitata Leonard Coheniin. Tarkemmin sanottuna Anthem-kappaleen tunnetuimpaan kohtaan “there’s a crack in everything, that’s how the light gets in”. Cohen halusi kai sanoa sillä jotakin sellaista, että mikään ei ole täydellistä, ja että niin on hyvä, koska puutteet ovat osa kauneutta. Se tärkeä osa, joka saa kauneuden hehkumaan.

Se on oikein sopiva viittaus Hellströmille, jonka sydämeenkäyvän popmusiikin halkeamista tuikkii lämpöinen valo. Hänen laulunsa eivät kuulosta virheettömiltä vaan hyväntahtoisilta ja inhimillisiltä. Olennainen niistä välittyy jopa ilman sanoja. Hellströmin laulut koskettavat muuattakin bloggaria syvästi, vaikka tämän ruotsinkielentaito hipoo olemattomuutta. Ehkäpä Håkanin valo pääsee sydämeen juuri sen puutteen kohdalta.

Håkan Hellstrom. Kuva: Ellika Henrikson, 2015.

Håkan Hellstrom. Kuva: Ellika Henrikson, 2015.

Du gamla, du frian ensimmäinen videosingle Din tid kommer julkaistiin keväällä 2016.

Håkan Hellström tuli tunnetuksi Broder Daniel -yhtyeen basistina (1988–1994) ja rumpalina (1997–2003). Kulttimaineesta hän kasvoi ulos vuosituhannen vaihteessa alkaneella soolourallaan. Suosion kasvu kulminoitui tämän vuoden kesäkuussa, kun Hellström löi Göteborgin-konserteillaan Pohjoismaiden yleisöennätyksen. Hänen kahdelle stadionkeikalleen myytiin yli 140 000 lippua.

Siihen nähden, että Hellströmin edellinen albumi Det kommer aldrig va över för mig (2013) myi Ruotsissa triplaplatinaa, Du gamla, du fria voisi olla paljon yleistajuisempi levy. Esimerkiksi yllättävä Hoppas det ska gå bra för de yngre också koostuu napakasta kasaripopista ja Den inre hamnen -dokumentista (1988) samplatuista satamatyöläisten puheista. Lainkaan laulamatta Hellström heittää kauan sitten kadonneet sanat ilmaan ja jättää kuulijan miettimään, kuinka noille kavereille lopulta kävi.

Vielä hämmentävämpi raita on kaksiminuuttinen Du Gamla (That’s Alright Since My Soul Got a Seat Up in The Kingdom), jossa Hellström soinnuttelee kauniin pohjan Laura Riversin vuonna 1963 äänittämän spirituaalin alle. Se, muuttuuko taivasten valtakunnasta haaveksiva laulu Hellströmin käsissä kuningaskunnan tölvimiseksi, on täysin arvailujen varassa.

Du Gamla (That’s Alright Since My Soul Got a Seat Up in The Kingdom) soi Hellströmin uuden albumin teaser-videossa:

Pääpiirteissään Du gamla, du fria on kuitenkin poplevy, ei abstraktia äänitaidetta tai kannanottamista. Useimmat kappaleet ovat puhdasoppista populaarimusiikkia, joissa ei kaihdeta romantiikkaa tai sentimentaalisuutta. Öppen genom hela nattenin ja Din tid kommerin kaltaisten biisien soidessa Hellströmin stadionsuosio ei tunnu lainkaan ihmeelliseltä, ei sen enempää kuin Kentin.

Du gamla, du friaa on sanottu Ruotsissa Hellströmin surullisimmaksi albumiksi. Sikäläinen melankolia on sen verran lohdullisempaa laatua kuin suomalainen, että Håkan Hellströmin kahdeksas soololevy kuulostaa tällä rannalla hitusen murheelliselta mutta silti leikkisältä ja toiveikkaalta. Suomessa samankaltaista romanttista haikeutta löytää Samae Koskisen ja Olavi Uusivirran kappaleista.

Cohen-kohta ei suinkaan ole Du gamla, du frian ainoa viittaus. Hellström kytkee itsensä popin perinteeseen paitsi lauluntekotyylillään, myös biisiensa intertekstuaalisuudella. Albumilta voi löytää muun muassa palan The Churchin Under The Milky Waytä.

Håkan Hellström. ©Photo by Sören Håkanlind / COPYRIGHT

Håkan Hellström. ©Photo by Sören Håkanlind / COPYRIGHT

Du gamla, du fria vahvistaa sitä vanhaa faktaa, että helpon ei tarvitse olla yksinkertaista. Muodoltaan perinteinen pop voi olla merkityksellistä taidetta, eikä väkinäisille taiderockmutkille väännelty musiikki ole yhtään sen syvällisempää. Hellström uskaltaa pelata helpoilla peruselementeillä, koska tietää voittavansa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Håkan Hellström kotisivu

Levyhyllyt:
Håkan Hellströmin sooloalbumit
Känn ingen sorg för mig Göteborg (2000)
Det är så jag säger det (2002)
Ett kolikbarns bekännelser (2005)
Nåt gammalt, nåt nytt, nåt lånat, nåt blått (2006)
För sent för Edelweiss (2008)
Två steg från Paradise (2010)
Det kommer aldrig va över för mig (2013)
Du gamla du fria (2016)

Lue lisää:
Ekman, Klas: Klas Ekman intervjuar Håkan Hellström – samlade intervjuer 2000-2013, 97 s. (Telegram 2014)

Håkan Hellström: Du gamla du fria (2016).

Håkan Hellström: Du gamla du fria (2016).