Kotiteollisuus: Valtatie 666 – tie jatkuu itään

Valtatie 666 (Universal, 2018)

Kotiteollisuus: Valtatie 666 (2018).Vuosituhannen vaihde oli aikamoinen antikliimaksi. Sitä odotettiin huolensekaisella innolla ja siitä kirjoitettiin lauluja, mutta loppujen lopuksi se ei sitten sekoittanutkaan tietokoneita, pudottanut lentokoneita, sytyttänyt sotia tai muuttanut oikeastaan mitään, ei ainakaan käden käänteessä.

Jotkut jutut sentään sattuivat siirtymään 2000-luvulle juuri niihin aikoihin. Yksi niistä oli suomenkielinen rock. Siinä missä esimerkiksi Ultramariini toi siihen uudenlaisia vaikutteita 1990-luvun kitarapopista ja vaihtoehtorockista, sellaiset yhtyeet kuin Viikate, Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus ammensivat hevistä, ja Maj Karma(n Kauniit Kuvat), Mokoma sekä Stam1na metallista.

Halukkain lukemaan itsensä osaksi suomirockin jatkumoa oli Kotiteollisuus.

Lappeenrantalainen Kotiteollisuus alkoi hahmottua nykyiseen muotoonsa jo 1990-luvun alkupuolella. Bändin pitkä pohjatyö tuotti tulosta hitaasti mutta taatusti. Ensimmäinen albumilistasijoituksen toi Tomusta ja tuhkasta vuonna 2000, ja Helvetistä itään ponkaisi listaykköseksi heti ilmestyessään syyskuussa 2003.

Viisitoista vuotta läpimurron jälkeen ilmestynyt Valtatie 666 on Kotiteollisuuden kuudestoista albumi. Kitaristi-laulaja ja biisintekijä Jouni Hynynen on kuvaillut sitä ihmisen ja perkeleen vuoropuhelusta tehdyksi teemalevyksi. Kun ”perkeleen” ymmärtää sisäisiksi demoneiksi – lannistaviksi ääniksi pään sisällä, ikäviksi muistoiksi, olemisen tuskaksi ja kyynisiksi mielialoiksi – punainen lanka on selkeä. Valtatie 666 vie kauas kohti viimeistä auringonnousua, ja se tie on yhtä kuin elämä.

Mitä musiikkiin tulee, harva asia on muuttunut niin vähän kuin Kotiteollisuuden perusbiisi. Sitä voidaan toki kutsua myös omaksi tyyliksi. Esimerkiksi sellaiset Valtatie 666:n kappaleet kuin Kusipää, Vääräleuka ja Järjen ääni eivät sinänsä kohahduta ennenkuulemattomuudellaan, mutta ne kulkevat ja tarttuvat ja niiden kitararaidat lomittuvat toisiinsa maukkaasti.

Suuren osan levyn 71 minuutin kestosta selittävät (ja kuulijaa eniten yllättävät) jykevä Sädekehä, painavana vyöryvä Taakka ja Maailma nukahtaa, joista viimeinen kestää uskomattomat 18 minuuttia ja 23 sekuntia. Yli yhdeksänminuuttisen, paikoin ihastuttavan abstraktin Taakan tietyt kohdat kuulostavat aivan Timo Rautiaisen laulamilta, vaikka eivät ilmeisesti sitä ole (sattuvaa sinänsä, sillä Trio Niskalaukauksellakin on Taakka-niminen kappale). Selkein vastapaino noille suurteoksille ja samalla levyn virkistävin veto on pariminuuttinen Valtatie 666, jonka Hynynen duetoi Radiopuhelimien kiihkeän J.A. Mäen kanssa.

Muutama vuosi sitten nelimiehiseksi muuttunut Kotiteollisuus on jykevältä ja selkeältä soundaavalla Valtatie 666:lla hyvässä peruskunnossa, ja hetkittäin bändi onnistuu jopa yllättämään. Vaikka ensimmäisestä Kotiteollisuus-nimellä julkaistusta albumista Aamenesta tuli tänä vuonna kuluneeksi 20 vuotta, Valtatie 666:n biisit eivät kuulosta lopunaikojen lauluilta. Eedeniin ei ole paluuta ja helvetti on kaukana takana, mutta tie jatkuu itään.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Kotiteollisuus kotisivu

Valtatie 666
Miitri Aaltonen – kitara, taustalaulu
Janne Hongisto – bassokitara, taustalaulu
Jouni Hynynen – laulu, kitara
Jari Sinkkonen – rummut

Hae Kotiteollisuuden 'Valtatie 666' kirjastosta!

Hae Kotiteollisuuden ’Valtatie 666’ kirjastosta!

Hae Valtatie 666 kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Hullu Ukko ja Kotiteollisuus (1996)
Aamen (1998)
Eevan perintö (1999)
Tomusta ja tuhkasta (2000)
Kuolleen kukan nimi (2002)
Helvetistä itään (2003)
7 (2005)
Iankaikkinen (2006)
Sotakoira (2008)
Ukonhauta (2009)
Kotiteollisuus (2011)
Sotakoira II (2012)
Maailmanloppu (2013)
Kruuna / Klaava (2015)
Vieraan vallan aurinko (2016)
Valtatie 666 (2018)

Kotiteollisuuden laulaja-kitaristi-tekstintekijä Jouni Hynynen tunnetaan myös kirjailijana. Hynynen kertoo Turun Kirjamessuilta suoralähetetyssä haastattelussa kirjastaan Muistikuvia (Like, 2018). Kohtaamisessa kuullaan Hynysen tavasta kirjoittaa lyriikoita, tekstintekijöistä joita Hynynen ihailee sekä tunnustuksia Kotiteollisuuden sanoitusten takaa. Haastattelijana Pete Leppänen.

Jouni Hynynen: Muistikuvia (Like, 2018).

Jouni Hynynen: Muistikuvia (Like, 2018).

Lue lisää
Hynynen, Jouni: Rakkaudella, Hynynen, 166 sivua. Like 2009.
Hynynen, Jouni: Mies katoaa, 114 sivua. Like 2009.
Hynynen, Jouni: Kesämies, 239 sivua. Like 2010.
Hynynen, Jouni: Karjalainen ruletti, 254 sivua. Like 2012.
Hynynen, Jouni & Liimatta, Tommi & Hynynen, Vilja: Paskapuhetta, 151 sivua. Like 2013.
Hynynen, Jouni: Kadonnutta tavaraa etsimässä, 300 sivua. Like 2016.
Hynynen, Jouni: Muistikuvia – Tunnustuksia Kotiteollisuuden sanoitusten takaa, 283 sivua. Like 2018.
Hynynen, Jouni & Karmila, Mikko: Kotiteollisuus – Ukonhauta. Kenelle banjot soivat, 143 sivua. Like 2009.
Hynynen, Jouni & Sinkkonen, Jari: Kotiteollisuus.com – Vittuilua jo vuodesta 2001, 590 sivua. Like 2012.
Hämäläinen, Tuukka: Kirosäkeet – 20 uuden suomirockin sanoittajaa, 257 sivua. Idiootti 2011.
Kauppinen, Eetu (toim.): Miten lauluni syntyvät?, 243 sivua. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2017.
Liimatta, Tommi & Hynynen, Jouni: Rillipää ja läski – kirjeenvaihto 2007–2009, 270 sivua. Johnny Kniga 2010
Vuoto, Mika & Hynynen, Jouni: Kotiteollisuus munasillaan ja muutenkin, 136 sivua. Johnny Kniga 2015.

Kotiteollisuus: Valtatie 666 (2018).

Kotiteollisuus: Valtatie 666 (2018).

Alice In Chains: Rainier Fog – sumusta selviytyneet

Rainier Fog (BMG, 2018)

Alice In Chains: Rainier Fog (2018).Kukaan ei ole korvaamaton… vai onko? Jos Alice In Chainsin faneilta olisi kysytty tuota vuonna 2009, kun yhtye julkaisi ensimmäisen ilman laulaja Layne Staleya tekemänsä albumin, vastaus olisi todennäköisesti ollut jämptisti ”on”. 

Tällä viikolla, kun bändi todistaa toisen inkarnaationsa mahdin jo kolmannella laulaja William DuVallin laulamalla pitkäsoitolla, vastaus voisi olla toisenlainen. 

Toisaalta Alice in Chains ei niinkään ole korvannut huhtikuussa 2002 kuollutta vokalistiaan kuin jatkanut ilman häntä. Niin tunnistettava kuin Staleyn ääni olikin, se ei sittenkään ollut ainoa eikä edes vahvin Alice In Chainsia määrittänyt elementti. Paluulevy Black Gives Way to Blue (2009) paljasti, että kitaristi-biisintekijä Jerry Cantrell oli kaiken aikaa ollut yllättävän suuri osa bändin stemmoihin ja synkeisiin melodioihin perustuvaa laulusoundia. Moni jopa kuvitteli DuVallin imitoivan Staleya, kun äänessä oli Cantrell.

Tylyllä yhden soinnun riffillä starttaava The One You Know on osuvasti nimetty avausraita. Alice In Chains on Rainier Fogilla juuri sellainen, tunnistettava oma itsensä. Ja kuinkapa ei olisi – Ovathan Cantrell ja rumpali Sean Kinney soittaneet yhdessä 1980-luvulta lähtien ja basisti Mike Inezin kanssa 25 vuotta. Ja mikä hämmästyttävintä, DuVall on ollut mukana jo kaksitoista vuotta ja levyttänyt yhtä monta Alice In Chains -albumia kuin Staley aikoinaan. 

Pitkän linjan bändin ”kemia” luotsaa tutun tummissa vesissä niin vaivattomasti, että musiikillisia yllätyksiä ja väkinäisiä uusia aluevaltauksia ei kaipaa. Alice In Chainsin 2000-luvun luottomiehen Nick Raskulineczin tuottama Rainier Fog eroaa edeltäjästään The Devil Put Dinosaurs Herestä (2013) lähinnä siinä, että miksaaja Randy Staubin metallisesta soundista on siirrytty Joe Barresin avulla hiukan hengittävämpään suuntaan.

Nimikappaleessa Cantrell tekee tiliä historian kanssa. Kertosäkeen riviin ”rising through the Rainier fog” kiteytyy Alice In Chainsin pako menneisyyden kahleista. Seattle sijaitsee Rainier-vuoren kupeessa, ja sumu sen rinteillä symboloi kaikkea, mitä sikäläisen rockin noususta aikoinaan seurasi hyvässä ja pahassa. Moni katosi usvaan. Jotkut nousivat sen yläpuolelle ja selviytyivät. 

Alice In Chainsin seesteisempi puoli, jota aikoinaan kuultiin Jar of Flies -ep:llä ja MTV Unplugged -livetaltioinnilla, on sekin läsnä Rainier Fogilla. Fly (liekö biisin nimikin viittaus juuri Jar Of Fliesiin, tuohon purkilliseen kärpäsenkepeitä kappaleita) ja Maybe erottuvat akustisilla kitaroilla ja lempeillä melodioilla. Onnistuneempi on Maybe: Fly on vähällä latistua ennalta-arvattavaksi mahtiballadiksi, mutta Mayben kesäisessä psykedeliassa on kiehtovaa imua.

Parhaiten bändin sielu pääsee esiin ukkospilvenä vyöryvässä Red Giantissa, joka soi eeppisimmilläänkin vaivattomasti. Kuulijaa eivät päästä vähällä myöskään Drone ja Deaf Ears Blind Eyes, joiden ehdottomuus ilahduttaa. Toisenlaista, seesteisempää suurellisuutta edustaa seitsenminuuttinen päätöskappale All I Am.

Suurimman vaikutuksen Rainier Fog tekee yksittäisten biisien sijaan sillä, miten omaperäinen Alice In Chainsin painostava soundi edelleen on. Se on yhtä aikaa vaihtoehtoinen ja klassinen ja sen vaikutteita voi kyllä luetella, mutta määrittely on vaikeampaa. Siksi Staley ja vuonna 2011 kuollut entinen basisti Mike Starr voivat levätä rauhassa muiden ajasta ikuisuuteen siirtyneiden Seattle-legendojen kanssa. Alice In Chains on jäseniään suurempi ja elossa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt
Layne Staleyn laulamat studioalbumit:
Facelift (1990)
Dirt (1992)
Alice In Chains (1995)

William DuVallin laulamat studioalbumit:
Black Gives Way To Blue (2009)
The Devil Put Dinosaurs Here (2013)
Rainier Fog (2018)

Lue lisää
Kitts, Jeff (toim.), Tolinski, Brad (toim.) & Steinblatt, Harold (toim.): Alternative Rock – From The Pages Of Guitar World Magazine, 343 sivua. (Hal Leonard, 1999).
Yarm, Mark: Everybody Loves Our Town – A History Of Grunge, 567 sivua. (Faber & Faber, 2017).
Yarm, Mark (Jere Saarainen, kääntäjä): Kaikki rakastavat Seattlea – Grungen tarina, 588 sivua. (Like, 2014).

Alice In Chains: Rainier Fog (2018).

Alice In Chains: Rainier Fog (2018).

Maj Karma: 101 tapaa olla vapaa – ristiriitaisia tunteita kriisitilanteissa

101 tapaa olla vapaa (Sakara, 2018)

Maj Karma: 101 tapaa olla vapaa (2018).Syksyllä 2009 Maj Karma lakkasi olemasta. Se oli parasta, mitä sille oli vähään aikaan tapahtunut. Kultaa myyneen Ukkosen (2006) perään julkaistu Salama (2008) ei vienyt bändiä eteenpäin sen enempää menestyksessä kuin taiteessakaan. Määrittelemättömän mittaiselle tauolle jääminen oli tarpeen sisäisten jännitteiden hölläämiseksi ja paineiden laskemiseksi.

Se naula veti. Välivuosien jälkeen ilmestynyt Peltisydän (2016) sykki ilahduttavan virkeästi.

Maj Karma. Kuva: Marek Sabogal.

Maj Karma. Kuva: Marek Sabogal.

Maj Karman askel oli paluualbumilla niin varma, ettei 101 tapaa olla vapaa -levyn ilmestyminen pääse yllättämään. Niin kuin monet muutkin itsensä koonneet pitkän linjan bändit, se tuntuu palanneen jäädäkseen. Hajoamispisteen kuvajainen häilyy enää Lama lama lama -biisin kertosäkeessä.

Harjavaltalaisyhtyeen kymmenes albumi ei tarjoa suuremmin ihmettelynaiheita. Elementit ovat tuttuja ja paikoillaan. Raskaat, kulmikkaat alternativemetalliriffit ja niiden päällä soivat synkät post-punkmelodiat mantramaisine koukkuineen ovat Karmaa klassisimmillaan ja kliseisimmillään, mutta ovat ne kliseet ainakin itse luotuja.

Maj Karma on parhaimmillaan kun se on jyrkimmillään. Sellaiset uudet biisit kuin Osa minusta kuolee, Ei paholaisii oo, Johnny Deppin näköinen nainen ja Paniikki muistuttavat yhtyeen muinaistuotantoa, jota ei tarvinnut uumoilla kuulevansa koko kansan rockradioista. Balanssia luovat 101 tapaa olla vapaa -biisin, Voimanlähteen ja Äänivallin kaltaiset lempeät sävellykset, jollaisia bändi oppi tekemään Sodankylä-albumin (2004) tienoilla (eli silloin, kun se hyökyi marginaalista suurille lavoille ja radioihin suomenkielisen raskaan rockin aallonharjalla) ja jollaisten avulla Herra Ylppö & Ihmiset -yhtye myi kultaa.

Lyriikoiltaan 101 tapaa olla vapaa on sisäänpäinkääntyneempi kuin Peltisydän. Selväksi käy, että paluualbumille peilautunut seesteisen elämänvaiheen laulut on tältä erää laulettu. Nyt puhe on henkilökohtaisista kriisitilanteista. Siinä missä vaikkapa Osa minusta kuolee tai Voimanlähde avaavat itsensä yleisesti ymmärrettäviksi, ruonansuumaisesti jankuttavaa Onko pakko antaa? -biisiä ja yhtä toisteista nimikappaletta vaivaa samaistumispinnan puute. Niiden sanoituksilla saattaa olla tekijälleen merkitystä, mutta ulkopuolinen tulkitsija jää arvailujen varaan eikä sittenkään tule hullua hurskaammaksi. Käy jopa mielessä, ovatko ne muuta kuin silkkaa muka-arvoituksellista sanahelinää.

Tuo ei ole ainoa ristiriitainen tunne, jonka 101 tapaa olla vapaa pitkään bändiä seuranneessa synnyttää. Maj Karma on soitannollisesti uransa parhaassa iskussa, mutta se ei enää tee asioita niin sanotusti eri tavalla. Mikään ei enää tule puun takaa. Vanhat vaihtoehtosepät aloittivat uransa sellaisissa merkeissä, että heidän toivoisi edelleen takovan jotakin riskaabelia, outoa ja vaikuttavaa.

Johnny Deppin näköinen nainen -biisin kaltaisen maanisen purkauksen soidessa tuntuu silti hassulta olla pahoillaan siitä, että neljännesvuosisadan toiminut rockbändi kuulostaa ihan itseltään. Perspektiivin tähden mainittakoon, että kun The Rolling Stonesilla oli takanaan saman verran vuosia, se äänitti Steel Wheelsiä (1989).

Kun soundi on tunnistettava, sitä voi kutsua omaksi tyyliksi. Läheskään kaikilla ei ole sellaista. Maj Karmalla on.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

101 tapaa olla vapaa
Jii Savolainen – rummut
Kimmo Kurittu – bassokitara
Herra Ylppö – laulu
Häiriö – kitara
Tuottajat: Häiriö, Maj Karma & Rake Eskolin

Maj Karma Facebook

Hae Maj Karman musiikkia kirjastosta!

Hae Maj Karman musiikkia kirjastosta!

Hae Maj Karmaa kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Maj Karman studioalbumit
Kaukana puhelimista (1996)
Kaakao (1998)
Ääri (2000)
Rautaneito (2001)
Metallisydän (2003)
Sodankylä (2004)
Ukkonen (2006)
Salama (2009)
Peltisydän (2016)
101 tapaa olla vapaa (2018)

Lue lisää
Röyhkä, Kauko (toim.): Get On – 101 rocklyriikan parasta, 217 sivua. Tammi 2000.
Vapaus, Teppo: Herra Ylpön sydän, 334 sivua. Like 2012.

Maj Karma: 101 tapaa olla vapaa (2018).

Maj Karma: 101 tapaa olla vapaa (2018).

Simulacrum – progressiivisuus tarkoittaa kehitystä

Turkulainen progemetalliyhtye Simulacrum on ollut olemassa pitkään, mutta bändin musiikillisesti kunnianhimoinen taival tuntuu olevan vasta alkamassa.

Kosketinsoittaja ja bändin luotsi Christian ”Chrism” Pulkkinen kertoo, että hyviä arvosteluja saaneet The Master And The Simulacrum (2012) ja Sky Divided (2015) saavat vielä seuraajan: Simulacrum on tekemässä kolmatta albumia. Levy tulee olemaan askel eteenpäin, ei vanhan toistamista.

Chrism, sinä tulit progressiivisen metallin pariin klassisen musiikin puolelta. Miten se tapahtui?
– Aloitin klassisen pianon soittamisen vanhempieni toiveesta 7-vuotiaana. Rehellisesti sanottuna olin melko huonolla treenimotivaatiolla varustettu nassikka. Pianoa tuli treenattua lähinnä pari päivää ennen pakollisia pianotunteja. Yläasteella löysin rockmusiikkia, jossa koskettimilla oli suurempi rooli. Silloin tajusin, että koskettimillahan voi tehdä sellaistakin musiikkia.
– Bändit, jotka saivat minussa aikaan tämän ahaa-elämyksen olivat Stratovarius, Yngwie Malmsteen, Dream Theater, Symphony X, Emerson, Lake & Palmer sekä Deep Purple. Näille bändeille olen kiitoksen velkaa siitä, että aloin harjoitella ja pääsin nykyiselle tasolle. Hiukan myöhemmin klassinen musiikki alkoi kiinnostaa uudelleen. Jatkoin klassisen pianon parissa aina 23-vuotiaaksi saakka.

Mitä musiikki sinulle merkitsee?
– Musiikki on minun tapani ilmaista itseäni. Se on minulla sidottuna luihin ja ytimiin eikä sitä voi minusta erottaa. Niinäkin hetkinä, kun en sitä aktiivisesti mieti tai harrasta, päässäni soi melodianpätkiä ja erilaisia rytmejä. Osa katoaa päivän mittaan muistista, osa päätyy nuotteina tietokoneen syövereihin. En ole oikeastaan ikinä halunut tehdä mitään muuta. Olen myös joutunut luopumaan paljosta musiikin takia.

Miten Simulacrum syntyi?
– Kokeilin ensimmäisiä kertoja soittaa rockmusiikkia Puolalan ylä-asteen bändikatselmuksissa. Siitä alkoi Simulacrumin tarina, ja silloisista jäsenistä basisti Olli Hakala sekä kitaristi Nicholas Pulkkinen ovat vieläkin mukana. Bändillä alkaa siis olla ikää jo 20 vuotta, vaikka jäsenet ovatkin vielä kohtuullisen nuoria.

Simulacrum livenä. Kuva: Otto Markkanen.

Simulacrum livenä. Kuva: Otto Markkanen.

Sinulla on paljon vastuuta Simulacrumin toiminnasta. Onko bändinne demokraattinen?
– Minulla on kieltämättä suurin rooli bändin eteenpäin ajamisessa. Hoidan sävellystyön lisäksi äänittämistä ja äänentuotantoa, aikataulutusta, budjetointia sekä promootiota. Bändi on kuitenkin menossa demokraattisempaan suuntaan. Toinen kitaristimme Petri Mäkilä on vahvasti mukana tulevan levyn biisien tekemisessä. Hänen sävellyksensä tuovat mukavaa tuoreuden tuntua verrattuna siihen, että olisin jälleen säveltänyt koko levyn itsenäisesti. Pidämme myös säännöllisen epäsäännöllisesti palavereita siitä, mihin suuntaan haluamme bänditoimintaa viedä.

Simulacrumin toinen albumi Sky Divided julkaistiin vuonna 2015. Seuraava albumi on tekeillä.

Simulacrumin toinen albumi Sky Divided julkaistiin vuonna 2015. Seuraava albumi on tekeillä.

Simulacrum tekee parhaillaan kolmatta albumiaan. Millainen siitä tulee kahteen ensimmäiseen levyyn verrattuna?
– Ensimmäinen levy The Master And The Simulacrum on yllättävän ehyt ottaen huomioon, että siihen kerättiin kappaleet pitkältä aikaväliltä. Ensimmäiset olin säveltänyt 16-vuotiaana. Toinen levy Sky Divided sävellettiin kolmen vuoden aikavälillä. Se on kokonaisuutena jonkin verran tiukempi kuin debyytti. Sillä otettiin askelia pois fuusiovaikutteista ja mentiin enemmän Symphony X:n tyyliseen powermetallistiseen tulkintaan.
– Kolmas levy tuo progressiivisen metalliin Petrin nykyaikaista näkemystä sotkettuna omiin vaikutteisiini. Ilokseni voin todeta, että fuusiovaikutteet ovat tehneet paluun. Levyllä tullaan kuulemaan debyytin mainion Celestial Architectin jatkokappaleita.

Kuva: Otto Markkanen.

Kuva: Otto Markkanen.

Millaisia suunnitelmia tai haaveita sinulla on seuraavan Simulacrum-albumin suhteen?
– Toivon, että saamme aikaiseksi hienon levyn, jota on kiva kuunnella vielä kiikkustuolissa, ja että voimme olla ylpeitä itsestämme ja toisistamme. Olisi myös kiva viedä bändi ulkomaille. Kun olen kiertänyt muiden bändien kanssa siellä, olen huomannut, että vaikkapa Saksassa fanikulttuuri on positiivisempaa kuin Suomessa. Fanit tulevat katsomaan lämppäreitä keikoille, vaikka soittoajat ovat aikaiset. Aikaisista soittoajoista johtuen ihmiset ovat myös piirun verran enemmän selvänä ja keskittyvät meiningin lisäksi myös musiikilliseen antiin.

Simulacrumissa on kaksi laulajaa. Miten tällaiseen ratkaisuun on päädytty?
– Simulacrum pyrkii kehittymään jokaisella levyllään. Ensimmäisen levyn jälkeen otimme riveihimme toiseksi kitaristiksi Petrin, koska levyn äänimaisemaa oli vaikea luoda livenä yhdellä kitaristilla. Tulevalle kolmannelle levylle halusimme enemmän työkaluja laulun tuotantoon, joten päädyimme ottamaan toiseksi laulajaksi pitkäaikaisen ystävämme, äärimmäisen lahjakkaan Erik Kraemerin. Ajattelimme, että se on uutta ja ennenkuulumatonta. Onhan kahden laulajan kokoonpanoja ollut ennenkin, mutta yleensä toinen laulajista on joko nainen, örisijä tai täysin eri äänialan omaava laulaja. Kuulostaa muuten erityisen hienolta, kun kaksi asiansa osaavaa hevitenoria laulaa stemmoissa livenä!

Kuten mainitsit, sinulla on muitakin bändejä. Miten Simulacrum sijoittuu niiden joukkoon?
– Simulacrum on minulle erityisen tärkeä pitkän yhteisen historian vuoksi sekä kanavana, jonka kautta pystyn julkaisemaan omia sävellyksiäni.
– Soitan Simulacrumin lisäksi yhtyeissä Eden’s Curse, Adamantra sekä Epicrenel. Nekin ovat minulle toki tärkeitä, ja olen saanut niiden kautta paljon näkyvyyttä, uusia muusikkokavereita sekä unohtumattomia kokemuksia. Eden’s Curse on kansainvälinen kokoonpano, joka tekee marraskuussa Ison-Britiannian-kiertueelle Michael Schenker Festin kanssa.

Millaisia musiikillisia visioita sinulla on tällä hetkellä?
– Yksi idea, joka hiukan kutkuttelee takaraivossa, on melko poikkitaiteellinen. Haluaisin, että kirjailija kirjoittaisi novellin, jonka tarinan pohjalta joko tekisimme adaptaation tai sitten säveltäisimme kirjalle musiikillisen parin, eli esimerkiksi saman tarinan eri päähenkilön näkökulmasta. Kirja ja levy voitaisiin julkaista yhtenä komeana pakettina. Melko progea, eikö vain?

Simulacrum
Niklas Broman – laulu
Olli Hakkala – bassokitara
Erik Kraemer – laulu
Petri Mäkilä – kitara
Christian ”Chrism” Pulkkinen – kosketinsoittimet
Nicholas ”Solomon” Pulkkinen – kitara
Tatu Turunen – rummut

Simulacrum ja Fireproven ovat keikalla Turun Saaristobaarin FHMF Clubilla lauantaina 25.5.2018.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Simulacrum kotisivu

Hae Simulacrumin musiikkia kirjastosta!

Hae Simulacrumin musiikkia kirjastosta!

Hae Simulacrumia kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt:
The Master And The Simulacrum (2012)
Sky Divided (2015)

Lue lisää:
Weigel, David: The Show That Never Ends – The Rise And Fall of Prog Rock, 346 sivua. (W. W. Norton & Company, 2017).