Peter Perrett: How The West Was Won – kulttisankarin voitokas paluu

Peter Perrett – How The West Was Won (Domino, 2017)

Peter Perrett: How The West Was Won (2017).Amerikkalaisen myytin mukaan villi länsi vallattiin voimalla ja sitkeydellä. Peter Perrettin (s. 1952) uuden sooloalbumin nimi viittaa siihen ja Amerikkaan ylipäänsä, mutta samalla se tuntuu itseironiselta ja vähän omahyväiseltäkin heitolta. Perrettin The Only Ones -bändiltä jäi aikoinaan länsi valloittamatta, kun se hajosi kesken Yhdysvaltain-kiertueen, mutta hän itse on pitkän väsytystaistelun jälkeen ottanut sielunsa villin laidan hallintaansa. Vuosikymmeniä tuhlannut mies on taas kiinni musiikissa.

How The West Was Won on paitsi Perrettin ensimmäinen soololevy, myös hänen ensimmäinen uutta materiaalia sisältävä julkaisunsa kahteenkymmeneen vuoteen. The Only Ones levytti kolme pitkäsoittoa vuosina 1976–1980. Sen jälkeen Perrett soitti muun muassa Johnny Thundersin So Alonella, mutta upposi niin syvälle aineisiin, että sai tehtyä seuraavan oman albuminsa vasta 1990-luvun puolivälissä. Lyhytikäiseksi jääneen The Onen Woke Up Sticky ilmestyi 1996. Ja sitten vilahti taas yli kaksikymmentä vuotta ennen kuin How The West Was Won tuli.

Viisi albumia neljässäkymmenessä vuodessa on todella vähän, ja silti tai siksi Perrett on kaivertanut nimensä historiaan. Pimeydessä harvakseltaan pilkahteleva uusi musiikki on maalannut romanttisen kuvan boheemista rockrunoilijasta, joka tuhlaa lahjojaan. Perrettin tapauksessa se pitää hyvinkin paikkansa. Hän tuhosi oman uransa huumeilla ja alkoi sitten elättää itseään ja perhettään niin kuin ennen The Only Onesin menestystäkin – myymällä huumeita.

How The West Was Won on klassinen kaksiteräinen miekka. Se on Peter Perrettin albumi, ja Peter Perrett on cool – tai siis oli ennen, mutta onko hän sitä vielä How The West Was Wonin jälkeenkin? Pärjäävätkö kadonneen kulttisankarin kappaleet tässä ajassa? Millaisen uuden albumin tekee kuusikymmentäviisivuotias pahasta keuhkoahtaumataudista kärsivä entinen narkkari ja huumekauppias, joka ei ole tehnyt vuosikymmeniin mitään uutta? Kysymyksiä riittää.

Oikea rivi kuuluu: ”on”, ”pärjäävät”, ”tosi hyvän”. Siinä missä monet vanhat hörhöt ovat levyillään kuin puuhun nostettuja rampoja tarzaneilta, on Peter Perrett How The West Was Wonilla oma teräväkielinen ja tyylikäs itsensä. Hänen lauluäänensä on yhä ihastuttavan poikamainen, ja kertoivatpa kappaleet rakkaudesta tai nykymaailman omituisuuksista (joihin hän ei onneksi pyri musiikissaan mukautumaan), sanoitukset ovat samaan aikaan vaivattoman kepeitä ja merkityksellisiä.

Perrettin simppeleihin sointukiertoihin perustuvissa biiseissä on Lou Reedin ja vanhan New Yorkin punkin viileyttä, glam rockin rehvakkuutta ja Dylanin sävelrunojen salaviisautta. Ikä kuuluu siinä, miten maltillisesti Perrett antaa tunnetta täyteen ladattujen laulujensa purkautua. How The West Was Won on hillitty, tyylikkään vähäeleinen rocklevy. Se ei käy nuoren miehen uhmalla vaan kaiken nähneen tyyliniekan sarkastisella charmilla.

Perrettin tunnetuin kappale on The Only Onesin Another Girl, Another Planet vuodelta 1978:

How The West Was Won osoittaa, että Perrett on saanut elämässään tehtyä muutakin kuin muutaman levyn ja kamakauppaa: häntä säestää nyt bändi, jossa soittaa hänen kaksi poikaansa. Perhesuhteet tuntuvat olevan muutenkin reilassa: How The West Was Wonin toinen single An Epic Story on rakkauslaulu poikien äidille Zena Kakoullille, jonka kanssa Perrett on ollut aviossa jo 47 vuotta.

Kun Take Me Homen kitarat lakkaavat hapuilemasta taivaita ja levy loppuu, ei voi olla miettimättä, kuuleeko maailma herra Perrettistä enää koskaan. Ellei, on How The West Was Won kaunis päätös hänen… No, ei kai sitä voi uraksi kutsua. Peter Perrettillä on ollut elämä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
The Only Ones
The Only Ones (1978)
Even Serpents Shine (1979)
Baby’s Got A Gun (1980)
The One
Woke Up Sticky (1996)
Peter Perrett
How The West Was Won (2017)

Lue lisää:
Antonia, Nina: The One And Only – Peter Perrett, Homme Fatale, 224 sivua. (SAF Publishing 1999).

Peter Perrett: How The West Was Won (2017).

Peter Perrett: How The West Was Won (2017).

Mara Balls: Elävä kivi – Ex-jytämimmin mahtava tulipallo

Mara Balls – Elävä kivi (Maran Lafka/Stupido Records, 2017)

Mara Balls: Elävä kivi (2017).Jos kivi on rock, on Mara Balls antanut toiselle albumilleen oikean nimen. Elävä kivi nimittäin kuuluu niihin yhä harvemmin ilmestyviin julkaisuihin, joilla rockmusiikki ei kuulosta väljähtyneeltä ja kangistuneelta kertaukselta vaan väkevästi elävältä musiikilta.

Muusikko ja taiteilija Maria Mattila loi Mara Balls -hahmon vuonna 2014 Tampereen nyttemmin puretussa alakulttuurihautomossa Keltaisessa talossa, kun perusti Jukka ja Jytämimmit -yhtyeen Jukka Nousiaisen ja Sini ”Raaka-Gini” Mäenpään kanssa. Taajaan diggailtu trio hajosi puolentoista vuoden keikkailun jälkeen, ja Mara Balls alkoi elää omaa elämäänsä. Ex-jytämimmi ryhtyi sooloartistiksi yhtä urheasti kuin oli tarttunut instrumenttiinsa Nousiaisen bändin ensitreeneissä (sitä ennen hän ei ilmeisesti ollut koskaan soittanut bassoa bändissä).

Mara Balls. Kuva: Teemu Laukkarinen.

Mara Balls. Kuva: Teemu Laukkarinen.

Miehekkäästi nimetyn naisellisen hahmon keväällä 2016 ilmestynyt Vuorten taa oli vähän tuhruinen ja kypsymätön soolodebyytti, joka jätti odottamaan santsia. Kitaristi-vokalisti Mara Balls lauloi sillä sekä suomeksi että englanniksi, mikä ei ollut kovin optimaalinen ratkaisu. Kahden kielen tähden kokonaisuus jäi epäselväksi, ja levyn suomenkieliset biisit tuntuivat persoonallisemmilta, merkittävämmiltä ja henkilökohtaisemmilta kuin englanninkieliset.

Elävä kivi on loogista jatkoa Mattilan musiikilliselle kehitykselle, jossa Nousiaisen jytäyhtye näyttäytyy enää pelkkänä merkittävänä poikkeuksena tyylistä. Mara Ballsin kakkosalbumi kuuluu samaan huuruiseen ja surisevaan stoner rock -trippiin, jolle Mattila lähti kauan ennen sivupersoonansa syntymää. Hän soitti samanhenkistä kamaa Foxy Flammable -yhtyeessä jo kymmenen vuotta sitten ja sen jälkeen Shoraidersin kitaristi-laulajana Maria Morjesina. Eikä noista ajoista kovin kauas ole tultu: Mara Ballsin yhtyeessä soittaa rumpuja Shoraiders-mies Antti Palmu.

On pakko ajaa:

Elävän kiven tehokkaan primitiiviselle tuotannolle ja pöriseville ja maukuville kitararaidoille voisi etsiä vertailukohdiksi kaikenlaisia fuzzia, wahia, aineita, autotalleja ja aavikkomaisemia suosivia amerikkalaisyhtyeitä, mutta se tuntuu turhalta. Mara Ballsilla on tässä rockin kehyksessä aivan oma juttunsa, jonka ymmärtää paremmin kuuntelemalla musiikkia kuin tutkimalla rautalankamalleja.

Ainoalta järkevältä verrokilta tuntuu Vuorten taa, ja sen rinnalla Elävä kivi on paljon aromikkaampi satsi. Maran skaala on entiseen nähden mieletön – hän on kirjoittanut levylleen niin hauraita tunnelmapaloja (Älä mee siihen taloon joka palaa, Tuulee) kuin säälimättömiä rockpiiskauksia (Metsä omistaa meidät, On pakko ajaa). Poliittisimmillaan Balls on julistuksellisessa ja lyhyessä Valtio ostaa sinut -biisissä ja eeppisimmillään albumin päättävällä hartaalla nimiraidalla.

Tuulee:

Elävällä kivellä Balls on viisaasti luopunut vieraskielisistä sanoituksista. Sama terästyminen ja selkiytyminen kuuluu musiikissakin. Trio rokkaa ruoto suorassa, ja Maran äänessä on uutta voimaa ja sävykkyyttä. Hän laulaa entistä varmemmin, pehmeämmin ja raaemmin ja kuulostaa todella hyvältä. Aina ihmisääntä ja sanoja ei tarvita lainkaan: levyn innostavimpiin ja tanssittavimpiin hetkiin lukeutuu valloilleen päässeen fonistin riivaama instrumentaali Maravishnu, joka hurmaa ensin hallitulla etnogroovella ja sitten stoogesjatsaavilla hillittömyyksillä.

Elävä kivi on iso harppaus artistille. Tekstit maalaavat kirjoittajansa mielenmaiseman, ja ääniaaltojen harjalla kuohuu luonnon, ulottuvuuksien, elämän ja rock’n’rollin sanaton mystiikka. Levyn kuultuaan ymmärtää, miksi sen julkaisukeikka järjestettiin planetaariossa. Mara rokkaa isojen asioiden äärellä.

Aapo Palonen – bassokitara, kongat
Antti Palmu – rummut
Maria Mattila – kitara, laulu
Sami Sippola – saksofoni
Sini Mäenpää – valokuvat

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Jukka ja Jytämimmit: Jytää vaan (Keltaiset Levyt, 2015)
Mara Balls: Vuorten taa (Maran Lafka, 2016)
Mara Balls: Elävä kivi (Stupido Records, 2017)

Lue lisää:
Mara Balls kotisivu
Facebook

Röyhkä & Pyysalo ja Maarit: Turmion suurherttua – jazzia ja vastakohtia

Kauko Röyhkä & Severi Pyysalo ja Maarit: Turmion suurherttua (Svart Records, 2017)

Kauko Royhka & Severi Pyysalo ja Maarit: Turmion suurherttua (2017).Kun kuviot käyvät liian tutuiksi, on aika lähteä liikkeelle. Viimeksi kuluneet kymmenen vuotta ovat olleet Kauko Röyhkälle kokeilujen ja uusiutumisen aikaa. Muusikko-kirjailija on alkanut tehdä taideproosan lisäksi tietokirjallisuutta ja etsiytynyt uudenlaisten soittajien seuraan. Jälki on ollut parhaimmillaan inspiroitunutta.

Mikkelin kaupunginorkesterin kanssa levytetty Zaia (2008), Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalon indieiskelmälevy Hiekkarantaa (2009), Uhrijuhlan mystiset luontoprogealbumit (2013 ja 2015) sekä Röyhkä, Inginmaa & Hypnomenin Huominen on uni (2016) osoittivat, että Röyhkästä on muuhunkin kuin tutunoloisten röyhkärockbändien luotsaamiseen. Irtiottojen sarjaa jatkaa Severi Pyysalon kanssa tehty Turmion suurherttua, joka imaisee Kaukon jazzin pyörteisiin.

Työnjako on selkeä: Pyysalo on säveltänyt musiikkia Röyhkän sanoituksiin (kaksi kappaleista tosin on rumpali Jussi Lehtosen sävellyksiä). Jazzmiesten melodia- ja rytmikäsitykset ja sovitusideat vetävät Röyhkää jossain määrin irti maneereistaan, mutta päästävät kuuluville äänen ja sanat, joista ei voi erehtyä. Ovia avautuu myös toiseen suuntaan. Röyhkän koruton kirjoitustyyli ja ulkopuolisuuden teemat ovat tylympi maailma kuin mistä Pyysalon ja kumppanit tavallisesti tapaa.

Moniosainen, seitsenminuuttinen avausraita Gulliver hämää hiukan, sillä Turmion suurherttua ei ole niin polveileva ja radikaali kokonaisuus kuin kaksikon ensimmäinen yhteinen kappale antaa ymmärtää. Myös poppia ja jopa iskelmällisyyttä on mukana, ja toisaalta sylttytehtaalle ei aina ole pitkä matka: albumin nimiraita ja Kesävieras ovat vain sovituksen päässä Röyhkän rockbiiseistä. Röyhkän hahmo nousee tässäkin asetelmassa pääosaan ihan luonnostaan, mutta Pyysalon jazzjengin svengi ja soittotyyli ovat hänen yhteydessään uutta. Erityisen kotonaan laulaja-sanoittaja on Lehtosen säveltämissä kappaleissa Joskus pääsee piru irti ja Mä olen orjasi.

Hunajaisen tahmeasti fraseeraava Maarit Hurmerinta on levyllä VIP-vieraan osassa. Hänen äänensä tekee albumista vivahteikkaamman ja perinteisemmän. Maarit laulaa liidiä levyn seesteisimmissä ja herkimmissä biiseissä eli Pieni kahvila -kappaleessa, soulahtavassa Elohopeassa ja Röyhkän kanssa duetoidussa Seuraavaksi Sansibarissa. Ne kuulostavatkin Hurmerintaa varten kirjoitetuilta.

Kauko Röyhkä (vas.) & Severi Pyysalo.

Kauko Röyhkä (vas.) & Severi Pyysalo.

Turmion suurherttua ei ole pelkkä jatkopala Röyhkän ja Pyysalon tuotantoihin. Se on kahden taiteilijan yhteentörmäys, jossa kumpaankin jää toisesta jälki. Se on Röyhkän jazzlevy ja Pyysalon kaukolevy, jolle jää toivomaan jonkinlaista jatkoa. Miltä kuulostaisi, jos Röyhkälle laulatettaisiin vielä jazzimpia melodioita? Millaiseksi Pyysalo tuottaisi Röyhkän rocklevyn? Ja kun Turmion suurherttua voisi olla hurjempikin seikkailu, millainen olisi Röyhkän ja Pyysalon avantgardistinen freejazzlevy?

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Kauko Röyhkä (virallinen) Facebook

Levyhyllyt:
Kauko Röyhkä, Severi Pyysalo & Maarit: Turmion suurherttua (Svart Records, 2017)

Lue lisää:
Kauko Röyhkän romaanit
Tien laidalla Waterloo, 157 sivua. (Weilin + Göös, 1980 | uusintapainos: Like, 2000)
Aave joka maalasi taulun, 151 sivua. (Weilin + Göös, 1982)
Oskar Koposen seikkailut, 349 sivua. (Weilin + Göös, 1985 | uusintapainos: Docendo, 2014)
Magneetti, 179 sivua. (Weilin + Göös, 1987 | uusintapainos: Docendo, 2014)
Kaksi aurinkoa, 252 sivua. (Like, 1996)
Silvia, 205 sivua. (Like, 1997)
Ocean City, 235 sivua. (Like, 1999)
Faust ja muita kertomuksia, 158 sivua. (Like, 2001)
Miss Farkku-Suomi, 303 sivua. (Like, 2003)
Henry ja minä, 176 sivua. (Like, 2004)
Avec, 291 sivua. (Like, 2006)
Job, 201 sivua. (Like, 2007)
Kesä Kannaksella, 185 sivua. (Like, 2009)
Kreikkalainen salaatti, 218 sivua. (Like, 2011)
Poika Mancini, 247 sivua. (Like, 2013)
Lapinpoika, 367 sivua. (Like, 2016)

Tietokirjoja
Röyhkä, Kauko: The Velvet Underground ja Lou Reed, 155 sivua. (Like, 2007)
Röyhkä, Kauko & Metso, Juha: Suursaari, 150 sivua. (Johnny Kniga, 2009)
Röyhkä, Kauko & Metso, Juha: Rajantakainen Karjala, 152 sivua. (Johnny Kniga, 2011)
Röyhkä, Kauko & Metso, Juha & Haapasalo, Ville: Et kuitenkaan usko… Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä, 253 sivua. (Docendo, 2013)
Röyhkä, Kauko & Metso Juha & Haapasalo, Ville: Et muuten tätäkään usko… Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä, 221 sivua. (Docendo, 2014)
Välimaa, Olga (toim.): Kauko Röyhkä – Virallinen, 323 sivua. (Like, 2014)
Röyhkä, Kauko & Alizad, Arman: Armanin maailma, 237 sivua. (Docendo, 2014)
Röyhkä, Kauko & Metso Juha & Haapasalo, Ville: Makujen matka – Georgia, 189 sivua. (Docendo, 2016)

Kauko Röyhkä & Severi Pyysalo ja Maarit Hurmerinta: Turmion suurherttua (2017).

Kauko Röyhkä & Severi Pyysalo ja Maarit Hurmerinta: Turmion suurherttua (2017).

 

Magnus Carlson: Den långa vägen hem – tavallisen miehen soullevy

Magnus Carlson – Den långa vägen hem (Amigo/Cosmos, 2017)

Magnus Carlson: Den långa vägen hem (2017).Weeping Willowsin vokalistina Suomessakin tunnettu Magnus Carlson on laulajana klassinen crooner, mutta pienellä kansankotikierteellä. Hänen äänensä on pehmeä, taipuisa, lämmin ja tunteikas, mutta siinä on myös ajamattoman parransängen karheutta. Carlsonin soundissa on sopivassa suhteessa sielukkuutta ja tavallisen keski-ikäisen miehen arkisuutta. Juuri hänenkaltaistaan hahmoa tarvitaan ruotsinkielistä soulia äänitettäessä, ja Carlsonin tuore soololevy Den långa vägen hem sisältää juuri sitä.

Magnus Carlson. Kuva: Per Kristiansen.

Magnus Carlson. Kuva: Per Kristiansen.

Vaikka Carlson on tehnyt useimmat levytyksensä Weeping Willowsissa, toimintaa on ollut emoyhtyeen ulkopuolellakin. Ensimmäiset irtiotot pääbändistä olivat sooloalbumit Allt är bara du, du, du (2001) ja Ett kungarike för en kram (2003). The Moon Ray Quintetin kanssa tehdyt Magnus Carlson & The Moon Ray Quintet ja Echoes ilmestyivät vuosina 2009 ja 2010. Tandem Skyn nimikkolevy sekä Axwellin kanssa tehty Center Of The Universe tulivat vuonna 2013.

Mitt hjärtä livenä televisiossa.

Nyt aika on otollinen uudelle sooloalbumille, sillä Carlson (s. 1968) oli mukana Så mycket bättren eli Ruotsin Vain elämää -sarjan seitsemännellä tuotantokaudella. Suosikkiohjelman synnyttämä momentum on hyödynnetty huolella Den långa vägen hemin julkaisussa. Albumin CD-versiolla on mukana Så mycket bättrestä tuttuja kappaleita. Niillä saa levyjä kaupaksi, mutta siihenpä edut jäävätkin. Varsinainen albumi on jäntevä kymmenen kappaleen runko, bonusraidat kuin sen takkuinen häntä.

Carlson on tehnyt sooloalbuminsa northern soulin hengessä. Se on Pohjois-Englannissa modnuorten keskuudessa muinoin syntynyt liike, joka ilmeni pukeutumisessa, tanssityyleissä ja musiikkimaussa – northern soul -jengi intoili muun muassa amerikkalaisten pienlevy-yhtiöiden harvinaisista souljulkaisuista. Puitteet ja henkilökunta ovat kunnossa: Den långa vägen hem on äänitetty Englannissa myöhempien aikojen modkuninkaan Paul Wellerin studiossa, sillä soittaa Wellerin bändi, ja sen on tuottanut sooloartistina ja Wellerin basistina tunnettu Andy Lewis.

Brinner i bröstet ohjelmassa Så mycket bättre:

Levyllä on useita ruotsinnoksia Carlsonin soulsuosikeista, ja sitä voikin pitää johdatuksena häntä innoittaneeseen musiikkiin (tai voisi, ellei biisien tekijätietoja joutuisi kaivamaan esiin kaksin käsin). Jag hatar hat on alun perin Razzy Baileyn I Hate Hate (1974), kohottavan Mitt Hjärtan teki alun perin Eddie Holman nimellä I Surrender (1969), ja Tack vare dig on versio Jackie Wilsonin Because Of Yousta (1973). Kepeän ja tarttuvan vuosikertasoulin lisäksi mukana on tuoreempaa lainamateriaalia. Vill du verkligen vara ensam on käännös Paul Wellerin ja Andy Lewisin Are You Trying To Be Lonelysta (2012), ja Det brinner i bröstet on morrisseymainen ja menevä sovitus ruotsalaisen Danny Saucedon parin vuoden takaisesta popballadista.

Den långa vägen hem on tyylitajuinen albumi, joka täyttää genren kriteerit mutta välttää pastissimaisuuden karikot. Maltillinen toteutus, monipuoliset covervalinnat ja genressään eksoottinen laulukieli tekevät musiikista Carlsonin näköistä. Hillitysti kipinöivä ja kaikenlaista kiihkoilua kartteleva levy ei ole niinkään valkoisen miehen kuin tavallisen miehen soulia. Laulaja ei ole juurikaan säveltänyt levylle, mutta tulkitsee kappaleet omikseen. Carlson on kertonut haaveilleensa ruotsinkielisen soullevyn tekemisestä jo kymmenen vuoden ajan, mikä selittää albumin nimen. Matka on ollut pitkä, mutta omalle soulkiekolle päästyään hän on kuin kotonaan.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Weeping Willows: Broken Promise Land (1997)
Weeping Willows: Endless Night (1999)
Weeping Willows: Into The Light (2002)
Magnus Carlson: Allt är bara du, du, du (2001)
Magnus Carlson: Ett kungarike för en kram (2003)
Weeping Willows: Presence (2004)
Weeping Willows: Singles Again (2005)
Weeping Willows: Fear & Love (2007)
Magnus Carlson & The Moon Ray Quintet: s/t (2009)
Magnus Carlson & The Moon Ray Quintet: Echoes (2010)
Tandem Sky: s/t (2013)
Axwell feat Magnus Carlson: Center Of The Universe (2013)
Weeping Willows: The Time Has Come (2014)
Weeping Willows: Tomorrow Became Today (2016)
Magnus Carlson: Den långa vägen hem (2017)

Lue lisää:
Allen, Candace: Soul Music – The Pulse Of Race And Music, 188 sivua. (Gibson Square, 2012).
Guralnick, Peter (Esa Kuloniemi, kääntäjä): Sweet Soul Music – Etelän soulin nousu ja tuho, 571 sivua. (Johnny Kniga, 2006).
Hirshey, Gerri: Nowhere To Run – The Story Of Soul Music, 384 sivua. (Southbank, 2006).

Magnus Carlson: Den långa vägen hem (2017).

Magnus Carlson: Den långa vägen hem (2017).

The Mute Gods: Tardigrades Will Inherit The Earth – sana ja asenne kohdallaan

The Mute Gods: Tardigrades Will Inherit The Earth (Inside Out Music, 2017)

The Mute Gods: Tardigrades Will Inherit The Earth (2017).Brittiläisen bassokitarataiteilija Nick Beggsin projektibändi The Mute Gods jatkaa komeaa rockmissiotaan. Trion toinen albumi riemastuttavampi kokonaisuus kuin vuotta aiemmin julkaistu debyytti Do Nothing Till You Hear From Me. Helmikuussa 2017 julkaistu Tardigrades Will Inherit The Earth on verevä, jarruttelematon rockalbumi täynnä fiilistä ja sanomaa. The Mute Gods on löytänyt aiempaa sielukkaamman poljennon.

The Mute Gods: Roger King (vas.), Nick Beggs ja Marco Minnemann.

The Mute Gods: Roger King (vas.), Nick Beggs ja Marco Minnemann.

Nick Beggs (s. 1961) on vuosikymmenten varrella toteuttanut musiikillisia visioitaan hyvin erilaisissa kokoonpanoissa. Beggsin kenties kuumottavin historiankirjan lehti lienee popbändi Kajagoogoo, vuosina 1983–84 myös Suomen poplistojen kärkisijoille yltänyt ilmiö. Kunnianhimoista listapoppia seurasi kokoonpanot Ellis, Beggs & Howard ja Iona, myöhemmin myös ambientmaiset soololevytykset. The Mute Godsin kosketinsoittaja Roger King ja rumpali Marco Minnemann ovat soittaneet Beggsin kanssa yhdessä jo ennen trioprojektia. 2010-luvulta Beggs ja Minnemann muistetaan Steven Wilsonin albumeilta ja kiertuebändistä.

The Mute Gods taisi lopulta lähteä käyntiin Beggsin ystävän yllytyksestä. Bändin kotisivulla avataan Inside Outin pomon Thomas Waberin vaikutusta: “You’re doing all this work for all these great solo artists, but nothing of your own. You should be doing more.” Beggs uskoi Waberia ja ryhtyi vetämään omaa rockbändiä. Varsin humoristisessa haastattelussa kerrotaan taustoista lisää.

Vokalisti Beggs tilittää teksteissään maailman tilasta suoraan. Maapallo voi huonosti, poliitikot tekevät huonoja päätöksiä, jotka vievät kohti ymmärtämättömän ihmiskunnan tuhoa. We Can’t Carry On:

Toisella albumilla The Mute Godsin kokonaissoundi nousee aiempaa kantavammaksi. Beggsin kirkas lauluatakki on yhä kihelmöivä yhdistelmä kohtalokkuutta ja pystypäistä enkelikuoroa. Tardigradesille on loihdittu useita yleviä rockbiisejä, toinen toistaa vastustamattomampia. On pieni yllätys, miten bändi iskee nyt riffeillä. Window Onto The Sun toimii kuin parhailta Mission-albumeilta varkain viety klassikko. Loppupuolen kitaraviivyttely on vertaansa vailla. Imu ja tyyli värisyttävät.

Bassonuottien varassa leijuva Lament johdattaa kenties progeimpaan Mute Gods-fuusioon: itäisen Sri Lankan laulavista kaloista ammentava The Singing Fish Of Batticaloa on kuin musiikillista jatkoa Genesis-klassikoille. Vaikutuksen tekee kaiken suvereeni hallinta: myös akustisen kitaran, itkevien jousien ja mellotronin siivittämä väliosa on yhtä juhlaa. Toimituksen lämmin suositus, varsinkin jos kausi A Trick Of The Tail -> Duke on lähellä sydäntäsi.

– Can you hear the singing
It seems to be quite near
Can’t really tell where its coming from
But I know that’s what I hear…

Instrumentaali The Andromeda Strain vie päätösraitaan Stranger Than Fiction. Melodian musikaaliklangi nostaa tunnelmaa kulttiklassikkon Rocky Horror Picture Show suuntaan, kohti musikaalin herkimpiä lauluja, ilman minkään sortin irvailua. Levy päättyy – kasvoilla onnellinen hymy.

Nick Beggs – laulu, bassokitara
Roger King – kosketinsoittimet
Marco Minnemann – rummut
Tuottaja: Roger King

The Mute Gods palkittiin jo 2016 Progressive Music Awardseissa debyytistään. Puuttuu vain tilaisuus nähdä bändi livenä – fanit odottavat keikkoja, jotka saattavat olla vuorossa kolmoslevyn jälkeen. Ehkä vuonna 2018?

Tardigrades Will Inherit The Earth julkaistiin helmikuussa 2017 CD- ja 2LP-painoksina sekä striiminä.

Lue lisää:
The Mute Gods kotisivu