Myrkur: M – piikki puristien lihassa

Myrkur – M (Relapse, 2015)

Myrkur: M (2015).Tammikuussa 2016 Amalie Bruun joutui muuttamaan Myrkur-projektinsa Facebook-tilin asetuksia. Hän kirjoitti sivulleen selityksen: ”Olen saanut tarpeekseni vihaviesteistä ja tappouhkauksista. Uskokaa tai älkää, mutta sellainen pa**a menettää hohtonsa ajan mittaan.” Tanskalainen yhden naisen yhtye Myrkur oli tehnyt vaikutuksen black metal -piireissä ja niiden ulkopuolella. Hyvässä ja pahassa.

Sivullisen oli vaikea arvata, mikä Myrkurissa risoi. Bruunhan sentään hehkutti haastatteluissa rakastamiaan black metalin toisen aallon bändejä kuten Mayhemia ja Enslavedia ja puhui rakkaudestaan Skandinavian luontoon, mytologiaan ja historiaan. Hän oli ollut studiossa Mayhemin, Ulverin ja Nidingrin jäsenten kanssa ja puhunut uskontoja vastaan niin innokkaasti, että se herätti paheksuntaa. Sana ”Myrkur” on islantia ja merkitsee pimeyttä. Kliseet ja muotoseikat olivat siis kaikilta osin kunnossa.

Se kuitenkin oli selvää, että kontroversiaalisuus kasvatti kiinnostavuutta. Bruunin projektin ensimmäinen, nimetön ep ilmestyi syyskuussa 2014 tunnetun Relapse Recordsin kautta. Siltä lohkaistiin videosingleksi Nattens Barn.

Puristien ongelma oli se, että Bruun (s. 1985) ei ollut epäpyhittänyt koko elämäänsä black metalille. Hän oli hypännyt mustaan pulkkaan vasta pop-uransa jälkeen. Ennen Myrkuriksi muuttumistaan Bruun oli laulanut indiepoppia sooloartistina sekä Ex-Cops-yhtyeessä. Myrkurin eteerisillä kuorolauluilla ja folktunnelmilla ryyditetty synkistely ei myöskään täyttänyt puhdasoppisen black metalin kriteerejä. Kaiken tämän vuoksi Myrkuria syytettiin black metalilla rahastamisesta, mikä on tyylin marginaalisuuden huomioon ottaen aika absurdi ajatus.

Relapse julkaisi Myrkurin ensimmäisen albumin M:n syyskuussa 2015. Levy on hyvin tunnelmallinen. Kirkkaasti soivassa musiikissa on pakkastalven valkeaa valoa mutta myös pimeyttä kuin pedon kidassa. Demonista rääkynää, kaoottisia blast beateja ja käppäisiä tremoloriffejä jaksottavat heleät kansanlaulumelodiat, ylevät piano- ja jousisoitinosuudet sekä puuterilumenkeveät kohdat. Vihaajat olivat täysin oikeassa siinä, ettei Myrkur ollut yhtään trve tai cvlt. M ei ole black metalia puristeille vaan niille, joille black metal ei riitä. Se on läheisempää sukua myöhemmälle Ulverille ja Wolves In The Throne Roomille kuin vanhalle Burzumille.

Bruunin epäsovinnainen ja luova tyyli käsitellä black metalin elementtejä sai muutkin kuin metallimediat kiinnostumaan hänestä. Vuonna 2016 ilmestyneellä Mausoleum-livealbumilla Myrkur esittää metallikahleista vapautettuja versioita biiseistään. Bruunin äänen lisäksi levyllä kuullaan tyttökuoroa, pianoa ja akustista kitaraa. Sellainen ei tietenkään nosta hänen arvoaan mustan metallin markkinoilla, mutta väliäkö tuolla. Niille, joita kiinnostaa musiikki, Myrkur on uusi musta.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Myrkur Facebook
Relapse Records kotisivu

Levyhyllyt:
Myrkur: M (Relapse, 2015)

Lue lisää aiheesta black metal:
Beste, Peter & Kugelberg, Johan & Kristiansen, Jon: True Norwegian Black Metal – We Turn In The Night Consumed By Fire, 208 sivua. (Vice Books, 2008)

Howells, Tom (toimittaja) & Birk, Nathan T & Hester, Diarmuid & Hunt-Hendrix, Hunter & Jameson, Neill & Jamshid Jon & Kristiansen, Jon & Kvetkovskis, Peteris & Lefèvre, Jérôme & Masciandaro, Nicola & Pattison, Louis & Richardson, Nick & Stosuy, Brandon & Stubbs, Justin & Szpajdel, Christophe: Black Metal –Beyond The Darkness, 189 sivua. (Black Dog, 2012)

Ikäheimonen, Tero: Pirunkehto – suomalaisen black metallin tarina, 512 sivua. (Svart, 2016)

Johannesson, Ika & Klingberg, Jon Jefferson: Blod, eld, död – en svensk metalhistoria, 364 sivua. (Alfabeta, 2011).

Moynihan, Michael & Søderlind, Didrik: Lords Of Chaos – The Bloody Rise Of The Satanic Metal Underground, 403 sivua. (Feral House, 2003)

Moynihan, Michael & Søderlind, Didrik: Kaaoksen ruhtinaat – mustan metallin messu, 511 sivua. (Johnny Kniga, 2008)

Myrkur: M (2015).

Myrkur: M (2015).

Biffy Clyro: Puzzle – vaihtoehtorockista kohti mainstreamia

Biffy Clyro: Puzzle (14th Floor Records, 2007)

Biffy Clyro: Puzzle.Skottilainen Biffy Clyro otti rohkean askeleen kohti rockin mainstreamia albumillaan Puzzle. Tulos oli raikastava. Brittiläiset raskaamman rockin lehdet kuten Metal Hammer ja Kerrang! olivat pitäneet vuonna 1995 perustetun rocktrion puolta kauan ennen korkeita listasijoituksia – ja 2007 Biffy Clyron suurempi suosio oli jo ovella. Puzzle on bändin kaupallinen läpimurto.

Biffy Clyro teki kiinnostavaa musiikkia debyytistään lähtien. Blackened Sky (2002) näytti bändin kyvyt mietteliään post-hardcoren lähteellä. Viitteet riehakkaampaan hc-ilmaisuun säilyivät kolmosalbumiin Infinity Land saakka. Nelosalbumi Puzzlen tuottajaksi tuli Garth “GGGarth” Richardson. Biffy Clyron kypsyvä hittipotentiaali oli ilmeinen. Esimerkiksi Infinity Landin raidat Glitter And Trauma ja My Recovery Injection ovat melodisesti erinomaisia, mutta jotain puuttui. Puzzlen tuottanut Richardson toi musiikkiin kokoa ja syvyyttä. Kasvussa kohti kypsempää kokonaisuutta auttoi myös uusi levy-yhtiö. Biffy Clyron kolme ensimmäistä albumia julkaissut Beggars Banquet väistyi 14 Floor Recordsin tieltä.

Puzzlen yksin säveltänyt lauluntekijä ja laulaja/kitaristi Simon Neil on albumilla hyvässä vedossa. Biffy Clyron musiikki säilyi edelleen emo-genren ulkopuolella. Ehkä syynä on tietty rätväkkyys ja silloin tällöin pilkistävä kotikutoisuus. Puzzlellakin Neil lauloi yhä naapurinpoikamaisella vetoavuudella, eikä bändi luopunut haasteellisemmasta biisimateriaalista. Samalla Puzzlen suorempi toteuttaminen antoi sopivasti tilaa eeppisyydelle.

Jotkut Biffy-fanit saattoivat pettyä astetta kaupallisempaan nelosalbumiin. Bändin suosio oli kuitenkin kasvussa, ja kolmen singlen avustamana Puzzle nousi kesäkuussa 2007 brittilistalla peräti kakkossijalle. Ensimmäinen singlejulkaisu Semi-Mental ilmestyi jo joulukuussa 2006, erinomaisen tarttuva Saturday Superhouse seuraavana keväänä. Hieman Musen klangia muistuttava single Living Is A Problem Because Everything Dies julkistettiin muutamaa viikkoa ennen Puzzlen ilmestymistä.

Alkavan pyörremyrskyn tavoin jousitettu aloitusraita jyllää hienosti. Ensimmäistä kertaa bändi sai musiikkinsa ympärille sen vaatimat puitteet. Living Is A Problem… vie orkesteri- ja kuorosovituksineen mielenkiitoisiin tiloihin. Erityisesti singleversiota pidempi albumiraita on vielä ulottuvampi.

Yhtyeen aiempiin albumeihin verrattuna Puzzlen rock on osin mahtailevampaa, ehkä jopa mainstreamia. Biffyn parhaat puolet korostuvat, ja albumin biisit hyötyvät astetta mielikuvituksellisemmasta toteutuksesta. Keskittyneisyys tuntuu levollisuutena. Sovituksissa paikoin käytetty puolitettu tempo saattaa olla käytännössä hankala rock-elementti, mutta ei tuota Puzzlella vaikeuksia. Esimerkiksi The Conversation Is… on mestarillinen suoritus. Bändin itsevarmuudesta kertoo paljon myös keskitiemäinen Folding Stars. Messevä biisi, jossa omintakeisetkin biisinteon elementit toimivat.

Puzzle näytti sen, että suurikin on kaunista. Biffy Clyron ensialbumista asti läsnä ollut eeppisyys oli sisäistynyt osaksi bändin ilmaisua. Näkemys oli kirkastunut. Musiikin keskellä kelpaa ihailla myös albumin kansitaidetta, jonka suunnitteli Storm Thorgerson (1944–2013), apunaan taiteilija Carolyn Roper.

Simon Neil – laulu, kitara, kellopeli
Ben Johnston – rummut, laulu
James Johnston – bassokitara, laulu

Graeme Revell – orkestraatiot
Seattle Symphony Orchestra – jouset
Ben Kaplan – kosketinsoittimet
Tuottajat: GGGarth ja Biffy Clyro

Puzzle ilmestyi alun perin CD-levynä sekä laajennettuna CD/DVD-painoksena. Uusi 2LP-laitos julkaistiin vuonna 2015. Wikipedian mukaan Puzzle muistuttaa melko paljon yhdysvaltalaisbändeistä Sunny Day Real Estate ja Red House Painters. Biffystä kiinnostuneen Levyhyllyt saattavat aueta helposti myös Foo Fighters -faneille.

* * *

Biffy Clyron tarina jatkui reilut kaksi vuotta myöhemmin julkaistulla albumilla Only Revolutions ja tupla-levyllä Opposites (2013). Yhtyeen seitsemäs albumi Ellipsis ilmestyi heinäkuussa 2016. Bändi vieraili Seinäjoen Provinssissa vain muutamaa päivää ennen levyn julkaisua.

Lue lisää:
Biffy Clyro kotisivu

Biffy Clyro: Puzzle (2007).

Biffy Clyro: Puzzle (2007).

Jean-Michel Jarre: Electronica 1 – The Time Machine

Jean-Michel Jarre: Electronica 1 – The Time Machine (Music Affair, 2015)

Jarre: Electronica 1 – The Time Machine.Miten palata aikakoneen tavoin itse tekemänsä syntikkataiteen kulta-aikaan, ja luoda samalla jotain täysin uutta? Ranskalaissäveltäjä Jean-Michel Jarre teki näin ottamalla levylleen ihailemiaan musiikintekijöitä. Synaguru on toiminut samaan tyyliin aiemminkin, muttei näin suurin harppauksin. Ja miten tyylikkäästi vierailijoiden kanssa tehty elektro-jatkumo liikkuukaan. Ensimmäinen osa The Time Machine onnistuu luomaan toimivia kombinaatioita ilman merkkiäkään vesitetynoloisesta retroilusta. Electronica 1 pulppuaa ajattominta Jarrea sitten 80-luvun.

Jean-Michel Jarre (s. 1948) nousi elektronisen populaarimusiikin suurtekijäksi vuonna 1976. Klassikkoalbumi Oxygènen moniulotteinen analogisyntetisaattorisoundi, viipyilevät toteutukset ja sävellysten näkemys kiinnostivat valtavaa määrää ihmisiä yli pop- ja taidemusiikin tottumusten. Samaan aikaan musiikin tunteikas maanläheisyys ja avaruudellisuus välittyi kunnianhimoisissa levynkansissa ja visuaalisestikin merkittävissä live-esiintymisissä. Wikipedian mukaan Jarren suurimmissa ulkoilmakonserteissa on ollut jopa useita miljoonia kuulijoita.

Studioalbumien korkea taso säilyi läpi 80-luvun. Magnetic Fields, Zoolook ja Rendez-vous veivät Jarren musiikkia eteenpäin. Melko taajaan tehtyjen konserttikiertueiden rinnalla levytystahti on harventunut. Edellinen uutta materiaalia sisältänyt Téo & Téa julkaistiin 2007. Samana vuonna Jarre julkaisi uuden levytyksen klassikosta Oxygène.

* * *

Jarren viidentoista artistivieraan kanssa tehty Electronica 1 on vakuuttava näyttö. Aikakonemaista tunnelmaa voi aistia vierailijakaartin kautta. Jarren ihailemat Tangerine Dream, Pete Townshend ja John Carpenter aloittivat musiikinteon 60-luvulla kuten Jarrekin. Robert Del Naja käynnisti Massive Attackin 80-luvun lopulla. 90-luvulla ensimmäiset hittinsä tehnyt Armin van Buuren on syntynyt vuonna 1976. Musiikillisten vaikuttajien haltuunottoa helpottaa levynkanteen painetut tekstit, joissa Jarre avaa levyntekoon osallistuneiden kanssa tehtyä yhteistyötä.

Albumin musiikillinen suola löytyy siitä, että vierailevat artistit tulevat ikään kuin osaksi Jarren vaikutusta länsimaiseen populaarimusiikkiin. Samalla kaikki raidat kuitenkin ovat myös tribuutteja toiseen suuntaan – myös vierailijoidensa näköisiä yhteisiä teoksia. Yhdistelmä toimii hämmästyttävän hyvin. Juju löytyy myös Jarren ilmiselvästä rakkaudesta synapopin kaanoniin, jossa on monia alalajeja. Boys Noizen kanssa tehty aloitusraita on erinomainen.

Esimerkiksi 90-luvulla debyyttialbuminsa julkaissut ranskalainen Air istuttaa raukean poljentonsa vaivatta Jarren 70-lukulaiseen analogisuuteen. Kenties hykerryttävintä 80-luvun synahitin otetta esittelee Vince Clarke (Erasure, ex-Yazoo, ex-Depeche Mode). Kaksiosainen Automatic hypähtelee Jarren ja Clarken käsissä mahdollisimman tasapainossa. Yhdessä DJ-tähti Armin van Buurenin kanssa tehtyä raitaa valaisee parhaiten haastattelu.

Yksi levyn yllättäjistä on The Whon säveltäjä ja kitaristi Pete Townshend. Hänen kanssaan tehty Travelator toimii hyvin. Mukana on myös Jarren kanssa aiemminkin yhteistyötä tehnyt Laurie Anderson, yksi modernin avantgarden suurista suunnannäyttäjistä. Hän hallitsee puhelaulullaan koko raitaa Rely On Me. Tangerine Dreamin säveltäjä Edgar Froese (1944–2015) teki albumille yhden viimeisimmistä teoksistaan. Jarre on omistanut albumikokonaisuuden menehtyneelle idolilleen. 

Yhteistyö yhdysvaltalaisen Mobyn eli Richard Melville Hallin kanssa sytyttää hitaammin. Useamman kuuntelukerran myötä Suns Have Come nousee yhdeksi parhaista lauluraidan sisältävistä esityksistä. Electronica 1 nojaa syntetisaattoreiden rinnalla myös akustisempaan suuntaan. Huima päätösraita The Train & The River kehittyy rauhassa kohti transsia. Pianistivieras Lang Lang soittaa hurmioituneesti.

Electronica 1 julkaistiin lokakuussa 2015. (2LP, CD ja striimi). Jarren synasaaga sai jatkoa varsin pian. Electronica 2: The Heart Of Noise julkaistiin jo seuraavana keväänä. Syntikkataitelija konsertoi Suomessa 31. lokakuuta 2016.

Levyhyllyt:
Jean-Michel Jarre | studioalbumit
Deserted Palace (1972)
Les Granges Brûlées (1973)
Oxygène (1976)
Équinoxe (1978)
Les Chants Magnétiques | Magnetic Fields (1981)
Musique Pour Supermarché (1983)
Zoolook (1984)
Rendez-Vous (1986)
Revolutions (1988)
En attendant Cousteau | Waiting For Cousteau (1990)
Chronologie (1993)
Oxygène 7–13 (1997)
Métamorphoses (2000)
Interior Music (2001)
Sessions 2000 (2002)
Geometry Of Love (2003)
Téo & Téa (2007)
Oxygène – New Master Recording (2007)
Electronica 1 – The Time Machine (2015)
Electronica 2 – The Heart Of Noise (2016)
Oxygène 3 (2016)

Lue lisää:
Jean-Michel Jarre kotisivu

Tuomas Pelttari

Jean-Michel Jarre: Electronica 1 – The Time Machine (2015).

Jean-Michel Jarre: Electronica 1 – The Time Machine (2015).

 

Maija Vilkkumaa: Aja! – kun kaava rikotaan

Maija Vilkkumaa: Aja! (Warner Music Finland, 2015)

Laulaja-lauluntekijä Maija Vilkkumaa yllätti kuulijansa seitsemännellä albumillaan Aja! kun aiemmilta levyiltä tutunoloinen kitarabändisoundi siirtyi lähes täysin syntikoiden varaan. Ehkä Vilkkumaa kulki perinteisemmän rockbändin kanssa yhden tien loppuun. Levytystauolla oli aikaa miettiä tulevaisuutta, ja tehdä esimerkiksi kirja. Vilkkumaan romaani Nainen katolla julkaistiin vuonna 2013.

Artisti haki musiikkiinsa uutta soundia jo albumilla Kunnes joet muuttaa suuntaa (2010). Riku Mattila tuotti kelpo levyn, mutta Aja! on kuin loikka tosi kylmään veteen. Ensimmäinen kosketus Vilkkumaan uuteen soundiin oli single Lissu ja mä.

Aja! henkii vapautta, vakautta ja itseluottamusta. Ohjelmoitujen syntikoiden ja kitaroiden säestämänä Vilkkumaalla tuntuu olevan myös rennompaa. Lauluääni väreilee astetta kiihkeämmin. Aiempaa selkeämmin pinnalle miksattu laulu paljastaa sävyjä, jotka ovat olleet hieman piilossa. Intohimoa, ikävää, elämänkokemusta. Vilkkumaa ottaa suuremman tilan  sellaisen, jonka hänen äänensä tarvitsee.

Albumin aloitusraita Onnea nousee Vilkkumaan klassikkosarjaan, yhdeksi vuoden 2015 biiseistä. Melodisesti vaativa kertosäe tekee vaikutuksen. Loppupuolella tunnelma nousee edelleen muhkeiden perkussioiden voimasta. Draaman kaari on täydellinen, sillä sovitukselle on annettu juuri oikea tila ja mitta.

– Oo-oo-onnea oli pakko saada
Panin arvan taskuun ja juomat laskuun
Huusin ettei mua mikään kaada.
Oo-oo-onnea mikä on sen taksa
Sille pystytät salkoo rystyset valkoisina
Kunnes et enää jaksa.

Yhteistyö tuottaja Hank Solon kanssa toimii erittäin hyvin, koko albumin mitalla. Ensiyllätyksen jälkeen synasoundi istuu Vilkkumaalle erinomaisesti. Hienovaraisen sielukkaat sovitukset ottavat voimaa 80-lukulaisesta kouraisevuudesta, jonka sisällä sykkii lämmin sydän. Useammilla kuuntelukerroilla Aja! paljastaa mehukkaita yksityiskohtia. Erilaiset hälyäänet, taustalaulut ja kekseliäät fillit on toteutettu huolella. Hank Solo pystyy loihtimaan musiikintekijän kanssa oman maailman, oli viitekehyksenä sitten suuri avaruus tai kipeänoloinen videopelinitkutus.

Tuotanto nojaa sokeriseen helppouteen vain näennäisesti. Pinnan alta pulpahtaa herkullisia viittauksia Kate Bushin ja Depeche Moden äänimaailmojen kerrostuneisuudesta. Moneen otteeseen leikitellään menestyksekkäästi myös maskuliinisella epävireisyydellä. Omituisen yllättävä ujellus voi löytyä korviin asti vasta pitkän ajan päästä, mutta siellä se on koko ajan vaikuttanut.

Vilkkumaan rock täydentyy rososta myös synapopissa. Ja Ajan kanssa levytysura ulottuu yhteen artistin parhaista levyistä.

Maija Vilkkumaa – laulu
Hank Solo – ohjelmointi, kitarat, bassokitara, kosketinsoittimet, taustalaulu
Mikko Kosonen – kitarat
Sovitukset: Hank Solo ja Maija Vilkkumaa
Tuottaja, äänittäjä: Hank Solo

Aja! julkaistiin CD-levynä ja striiminä syyskuussa 2015. Albumi nousi Suomen virallisen listan sijalle seitsemän (vko 39/2015). Aja!-konserttikiertue on käynnissä helmi-maaliskuussa 2016.

Levyhyllyt:
Pitkä ihana leikki (Warner Music Finland, 1999)
Meikit, ketjut ja vyöt (2001)
Ei (2003)
Se ei olekaan niin (2005)
Totuutta ja tehtävää, CD+DVD. (2006)
Ilta Savoyssa, 2CD. (2007)
Superpallo (2008)
Kunnes joet muuttaa suuntaa (2010)
Aja! (2015)
Joku muu, mikä (2017)

Lue lisää:
Gargano, Luca & Vilkkumaa, Maija: Maija, 255 sivua. (WSOY, 2004).
Hyttinen, Heta: Rock – Tähtien elämää kulissien takana, 303 sivua. (Readme.fi, 2016).
Hämäläinen, Tuukka: Kirosäkeet – 20 uuden suomirockin sanoittajaa, 357 sivua. (Idiootti, 2011).
Kauppinen, Eetu (toim.): Miten lauluni syntyvät?, 143 sivua. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017).
Nevalainen, Petri: Suomi-rockin tiekartta, 216 sivua. (Ajatus, 2005).
Vilkkumaa, Maija: Nainen katolla, 334 sivua. (Kaiku Books, 2013).

Maija Vilkkumaa kotisivu
Facebook
Instagram
Twitter

Tuomas Pelttari

Maija Vilkkumaa: Aja! (2015).

Maija Vilkkumaa: Aja! (2015).

Salaliitto: Salaliitto – huippuluokan debyyttialbumi

Salaliitto: Salaliitto (Plastic Passion, 2015)

Salaliitto: Salaliitto (2015).Nelihenkinen Salaliitto on kypsytellyt debyyttialbumiaan hiljalleen, kaikessa rauhassa. Valmis albumi on yksi vuoden valloittavimmista rocklevyistä.

Salaliiton lauluntekijä ja laulaja/kitaristi Ossi Alisaari heittäytyy tunnelmiin tosissaan. Hän voi tehdä sen helposti, sillä hänellä on rinnallaan vahva ja luotettava musiikillinen yksikkö.

Alisaaren kirjoittamat tilannekuvat istuvat täydellisesti biiseihin, joiden rakenteissa riittää seurattavaa. Bändiltä taipuu vaivatta vaikeampikin tahditus. Musiikillinen sujuvuus välittää oivallisesti tekstin tarpeita eteenpäin. Soljunta tuntuu lähes ällistyttävältä. Esimerkiksi Pääsiäissaaret on rohkeasti sovitettu biisi täynnä sekä levollisuutta että taianomaista jännitettä.

– Viimeinen talo, kaupunki loppuu
takana taivas punainen.
Viimeiset valot, asfaltti päättyy
keskellä tietä kasautuu.
Syvän ojan ylitän
viimeisen kerran yritän.

Valssin tahtiin etenevä Virhe avaa albumin toisen puolen. Värikäs maailma aukeaa jännittävänä kaleidoskooppina. Tarinankerronnassa on jotain kuusumunprofeettamaista seikkailuhenkeä, mystistä tummuutta. Lapsen näkökulmasta kulkeva teksti heijastelee osuvasti pienenä koettua epävarmuutta.

Salaliiton ensimmäisestä singleraidasta tehtiin myös video. Tommi Rantamäen ohjaustyö julkaistiin huhtikuussa 2015.

Toinen single Uuteen elämään sai videojulkaisun marraskuussa. Ohjaus: Jussi Pajuniemi.

Salaliiton bändisoundi on muheva, jännittävällä tavalla juurekas. Kitarat heläjävät täynnä suurta tunnetta ja ennen kaikkea rentoutta. Läsnä on rockmusiikin yksi tarpeellisimmista elementeistä: heittäytyminen ilman pinnistämistä. Salaliitto on intohimolla tehtyä rockmusiikkia, ilman rasitteita.

Yhtyeen jäsenille on kertynyt kokemusta monista bändeistä, kuten Penniless, Limonadi Elohopea ja Deep Turtle. Salaliittoa kuunnellessa voi miettiä sekä suomalaista että amerikkalaista lauluntekijyyttä. Mielikuvissa vilahtavat ohimennen Neil Young, The Posies, 22-Pistepirkko, Interpol, Kauko Röyhkä, Agents ja R.E.M. Olennaista on se, että Salaliitto saavuttaa oman juttunsa jo debyyttialbumilla. Se on ihailtavaa.

Ossi Alisaari – kitara, laulu
Timo Kuismanen – kitara
Raine Hynninen – bassokitara
Mikko Saaristo – rummut, lyömäsoittimet

Salaliitto julkaistaan LP-levynä ja striiminä joulukuussa 2015.

Yhtye juhlistaa levynjulkaisua lauantaina 19. joulukuuta kahdella keikalla. Akustinen setti Turun musiikkikirjastossa alkaa klo 14. Illalla klo 22 keikkapaikkana on Turun Baari. Molempiin on vapaa pääsy.

Levyhyllyt:
Salaliitto: Salaliitto (LP, striimi. Plastic Passion, 2015).
Melankolia (LP, striimi. 2017).

Lue ja kuuntele lisää:
Salaliitto Facebook
SoundCloud
BandCamp
Plastic Passion 

Tuomas Pelttari

Salaliitto: Salaliitto (2015).

Salaliitto: Salaliitto (2015).