22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean – outo auto ja viimeinen matka

Lime Green DeLorean (Bone Voyage, 2011)

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean (2011).Tuntui melkein siltä kuin joku olisi kuollut. Kolme vuotta sitten, kun 22-Pistepirkko ilmoitti jäävänsä ”tauolle”, koin aitoa menetyksestä nousevaa surua. Elämästäni oli yhtäkkiä viety jotakin sellaista, joka oli ollut siinä mukana niin pitkään, etten enää edes muistanut, miten paljon se minulle merkitsi.

Syy oli ikävä. Bändi kertoi nettisivuillaan, että Keräsen veljekset, siis kitaristi-laulaja P-K ja basisti-kosketinsoittaja Asko, olivat riitaantuneet keskenään niin tulisesti, että levyn tekeminen oli jäänyt kesken.

22-Pistepirkko vuonna 2011. Asko Keränen (vas.), P-K Keränen ja Espe Haverinen. Kuva: Nalle Westman.

22-Pistepirkko vuonna 2011. Asko Keränen (vas.), P-K Keränen ja Espe Haverinen. Kuva: Nalle Westman.

Se tuntui yhtä aikaa ärsyttävältä ja arvostettavalta. Kuinka ihmeessä 35 vuotta samassa bändissä soittaneet aikuiset miehet voivat alkaa riidellä niin rumasti? Ja toisaalta: miten kunnioitettavaa onkaan se, ettei 22-Pistepirkossa edelleenkään pysytelty tavan ja turvallisuuden vuoksi?

Suuri voima meitä siltä varjelkoon, mutta jos bändin tauko sattuisi muuttumaan pysyväksi olemattomuuden tilaksi, loppu ei olisi onneton. Vuonna 2011 julkaistu Lime Green DeLorean olisi tunnelmaltaan hyvinkin sopivaa musiikkia Pirkkojen tarinan lopputekstien taustalle.

DeLorean valmisti vain yhtä ainoaa mallia, sellaista DMC-12 -urheiluautoa, jollaiseen tohtori Emmett Brown rakensi aikakoneen Paluu tulevaisuuteen -elokuvassa. Jos joku tahtoisi itselleen limenvihreän DeLoreanin, hänen täytyisi maalauttaa auto itse, sillä DeLoreanit paneloitiin tehtaalla maalaamattomalla ja lakkaamattomalla ruostumattomalla teräksellä. Oma vaivansa olisi DeLoreanin hankkimisessakin, sillä tuota vuosina 1981–1983 valmistettua autoa on olemassa vain muutamia tuhansia.

Siinä on symboliikkaa. Limenvihreä DeLorean olisi eräänlainen autojen 22-Pistepirkko – outo ja tyylikäs klassikko, joka jatkaa pitkää perinnettä omalla jäljittelemättömällä tavallaan.

22-Pistepirkko teki Lime Green DeLoreanillaan haikean ja lämminhenkisen matkan. Lights By The Highway aloitti sen hauraasti ja viipyillen, kappale oli kevyt ja hahmoton kuin pakkashuuru tyhjän tien päällä. Kauniin alun jälkeen rumpali Espe Haverisen eksentrinen Dream 1987 käänsi kulkuneuvon yllättäen muhkuraiselle sivutielle, jollaisilla The Velvet Undergroundin perilliset tapaavat kulkea. Pophelmi UFO Girl ja tarttuva garage-renkutus Stupid veivät bändin tasaiselle ja suoralle valtatielle, jolla oli muutakin liikennettä. Niiden jälkeen koitti hupaisin osuus: So Much Snow kuulosti siltä kuin Canned Heat olisi pestannut uudeksi vokalistikseen The Muppet Shown ruotsalaisen kokin.

Aurinkoisin etappi alkoi, kun matka kääntyi loppupuolelleen. Sykähdyttävän valoisa Sunny Days, leikkisä Broken Toys ja huoleton So Happy Day eivät itsessään tarjonneet kovin unohtumattomia äänimaisemia, mutta pohjustivat hienosti kaikkein pysäyttävintä paikkaa: Sweet Rodeo Heart oli pakahduttavan suloinen rakkauslaulu, joka ilmeisestä hittipotentiaalistaan huolimatta oli sovitettu lumoavan vähäeleiseksi. Find Me jatkoi samoissa melankolisissa tunnelmissa, mutta ei aivan yhtä koskettavasti.

Simppeli mutta scifistinen nimikappale Lime Green DeLorean päätti matkan euforisen indierockin tähtisumuun. Pitkä ja hidas loppuosa hajotti musiikin eteeriseksi sävelpilveksi, joka haihtui hiljalleen ilmaan, eetteriin tai avaruuksiin. Bändin telakoituessa se toi mieleen lohduttavan ajatuksen siitä, ettei mikään koskaan lopu vaan vain muuttaa muotoaan.

Jos 22-Pistepirkko ajoi limenvihreällä DeLoreanilla viimeisen matkansa, loppu oli kiehtova ja kaunis. Mutta toivokaamme parasta.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

22-Pistepirkko kotisivu

Lime Green DeLorean
P-K Keränen – laulu, kitara
Asko Keränen – bassokitara, kosketinsoittimet, laulu
Espe Haverinen – rummut, laulu

Hae 22-Pistepirkon 'Lime Green DeLorean' kirjastosta!

Hae 22-Pistepirkon ’Lime Green DeLorean’ kirjastosta!

Hae Lime Green DeLorean kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
22-Pistepirkon studioalbumit
Piano, rumpu ja kukka (1984)
The Kings Of Hong Kong (1987)
Bare Bone Nest (1989)
Big Lupu (1992)
Rumble City, LaLa Land (1994)
Eleven (1998)
Rally Of Love (2001)
Drops & Kicks (2005)
(Well You Know) Stuff Is Like We Yeah! (2008)
Lime Green DeLorean (2011)

Muita levytyksiä
Zipcode (1996)
Downhill City (1999)
The Nature Of 22 Pistepirkko (2002)
The Others aka 22PP: Monochromeset (2006)
The Singles (2011)

Lue lisää
Puustinen, Viljami & 22-Pistepirkko: 22-Pistepirkko. (Like, 2005).

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean (2011).

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean (2011).

Karmakanic: In A Perfect World – modernin progen täysosuma

In A Perfect World (InsideOut, 2011)

Karmakanic: In A Perfect World (2011).Progeyhtye Karmakanic perustettiin 2000-luvun alkupuolella Malmössa. Jonas Reingoldin johtama yhtye jatkoi sujuvasti ruotsalaisen progressivisen rockin voimakasta perinnettä. Karmakanicia on luonnehdittu Reingoldin ”soolobändiksi”, mutta yhtyeellä on oma sisäinen identiteetti. Sen valovoimasta välittyy yhtä lailla radiorockin ilo kuin kunnianhimoinen pidempi säveltämistyö. Legendaarinen InsideOutMusic on julkaissut Karmakanic-levyjä vuodesta 2008. Yhtyeen neljäs studioalbumi In A Perfect World saatiin ulos vuonna 2011.

Jonas Reingold on ollut monille tuttu jo ennen Karmakanicin esiintuloa. Reingoldin basismista nauttivat esimerkiksi Andy Tillisonin johtama The Tangent ja ruotsalainen suuruus The Flower Kings. Reingold lähti mukaan myös uudelleen koottuun klassikkobändi Kaipaan. Myös Karmakanicin kokoonpano on vahva kaarti muusikkoystäviä.

Karmakanic.

Karmakanic.

Levytetyt tulokset ovat hämmästyttäviä. Karmakanic poreilee yhtä lailla progea, hard rockia ja poptatsia, kaikki vaikutteet tiukasti hallinnassa. Kauniit laulustemmat ja kitaroinnit istuvat saumattomasti inspiroituneeseen kosketinsoitinmaailmaan. Karmakanic on luonnollisesti velkaa 70-luvun kultakauden esikuville, mutta yhtä lailla läpi loistaa tuoreempi progeilu. Karmakanicista voi kuulla musiikin muotokielen hakevan voimaa 80-luvun soundeista.

In A Perfect Worldin aloitusraita 1969 on esimerkki taideteoksesta, jonka parissa viettää vaivatta vajaan varttitunnin. Taustalta voi hahmottaa Yes-klassikon 90125 ja sen orgaanisempien rockraitojen vaikutusta. 80–90-luvuilla Yesissä vaikuttanut Trevor Rabin lienee tärkeä esikuva säveltäjä Reingoldille. Myös Rabin-kauden jälkeinen myöhempi Fly From Here saattaa innostaa Karmakanicin faneja.

Pitkä raita polveilee myös Kansasin levyiltä tutuissa ristivalotuksissa. Ja miten nosteinen tunnelma viekään mukanaan. Viimeinen kolmannes nousee kehittelyssä, jossa edetään rauhallisesti kohti finaalia. Karmakanic yllättää myös hittipotentiaalilla, jota edustaa Turn It Up. On hämmästyttävää, miten sulautuneesti popkauden ELO, ABBA ja Saga kuultavat läpi tämän ihmeellisen raidan. Tyrnäkänmelodisen kertosäevyöryn alta on hienoa huomata winwoodmaista urkuväristelyä. Progemmassa toisen todellisuuden maailmassa reiluun neljään minuuttiin editoitu Turn It Up olisi suuri hitti.

The World Is Caving In tuntuu alkuun kolholta ysiminuuttiselta, mutta ote muuntuu moneen kertaan. Teos on aito 2010-luvun taidonnäyte keskimittaisesta proge-eepoksesta. Se loppuu toismaailmallisen kauneuden keskelle.

Kulmikas Can’t Take It With You muistuttaa hyvällä tavalla Primus-yhtyeen jännänvinkeää maailmaa. Messevämpää riffirämistelyä sisältävä Bite The Grit ihastuttaa pääriffillään kerta toisensa jälkeen. Jylhimmillään kitarointi lähenee kohti Biffy Clyron metallista eeppisyyttä. Monipuolisen sävellystyön lisäksi ilahduttaa Reingoldin basismi. Bassokitaramestari Chris Squiren vaikutus kuuluu tyylikkäänä, herkemissä suvanoissa myös Jaco Pastorius.

Karmakanic pystyy luomaan musiikkia, joka on vaikuitteineen vahvasti 2010-lukua. In A Perfect World ei pelkää olla moderni.On mukava todeta että säveltäjä ja sovittaja Reingold on paikallaan myös bändijohtajana ja tuottajana. Karmakanicinin työ todistaa progen sisällä olevan monia todellisuuksia. In A Perfect World on yksi ilahduttavimmista. Se on paikoin lähellä täydellistä.

In A Perfect World
Jonas Reingold – bassokitara, kitara, kosketinsoittimet
Marcus Liliequist – rummut
Krister Jonsson – kitara
Lalle Larsson – kosketinsoittimet
Nils Erikson – kosketinsoittimet
Goran Edman, Nils Erikson – laulu
Tuottaja: Jonas Reingold

Karmakanic on vahva suositus toimitukselta jos pidät progressiivisen rockin tai AOR:n kultakaudesta (Yes, Kansas, Saga, Boston) tai uudemmista bändeistä kuten Dream Theater, Spock’s Beard, Transatlantic, Beardfish, Flying Colors ja The Tangent.

Ja saaga jatkuu. Karmakanic jatkoi studioalbumien sarjaa levyllä DOT (2015). The Tangentin ja Karmakanicin sulautuminen tuotti kiertueen ja yhteisalbumin Hotel Cantaffordit.

Hae Karmakanicin tuotantoa kirjastosta!

Hae Karmakanicin tuotantoa kirjastosta!

Hae Karmakanic kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Karmakanic | studioalbumit
Entering The Spectra (Regain Records, 2002)
Wheel Of Live (2004)
Who’s The Boss In The Factory? (InsideOut Music, 2008)
In A Perfect World (2011)
DOT (2015)

TangeKanic | yhteiskokoonpano The Tangent & Karmakanic
Hotel Cantaffordit (2018)

Lue lisää:
Petterson, Tobias: The Encyclopedia Of Swedish Progressive Music 1967–1979 – From Psychedelic Experiments To Political Propaganda, 235 sivua. (Premium, 2007).

Karmakanic: In A Perfect World (2011).

Karmakanic: In A Perfect World (2011).

Robert Johnson: The Centennial Collection – bluespioneerin elämäntyö

The Centennial Collection (Sony Music, 2011)

Robert Johnson: The Centennial Collection (2011).Delta blues -muusikko Robert Johnson on arvoitus. Hänen musiikkinsa kiehtoo yhä uusia sukupolvia ja sitä on tutkittu laajasti ja läpikotaisin, mutta miehestä itsestään on vaikeaa sanoa mitään varmaa. Itse Johnson ei taatusti aavistanut, että hänen kaltaisensa köyhän kitaransoittajan vaiheet ylipäänsä voisivat kiinnostaa ketään.

Johnsonin myytti on alkanut elää omaa elämäänsä. Tarinoista jännittävimmässä hän myy neljän tien risteyksessä sielunsa paholaiselle oppiakseen soittamaan bluesia. Häneen liittyy myös vähemmän faustilaisia arvoituksia, joihin ei koskaan vastata. Kukaan ei tiedä varmasti, milloin Johnson syntyi, millainen mies hän oli, osasiko hän lukea ja kirjoittaa, missä kaikkialla hän asui ja soitti, tai mihin hänet on haudattu.

Robert Johnson.

Robert Johnson.

Mississipissä syntynyt muusikko eli lyhyen elämänsä jo ennen toista maailmansotaa, ja hänen muistonsa olisi jo peittynyt historian tomuun ilman niitä kahtakymmentäyhdeksää kappaletta, jotka hän ehti äänittää. Ne kaikkine säilyneine ottoineen (yhteensä 42 biisiä) julkaistiin The Centennial Collection -tuplakokoelmalla vuonna 2011, jolloin Johnsonin syntymästä oli todennäköisesti kulunut sata vuotta.

Cross Road Blues on usein liitetty tarinaan Johnsonin ja paholaisen kohtaamisesta.

”Sielun myyminen paholaiselle” saattoi merkitä 1900-luvun alkupuolen Mississipissä ihan vain maallisen musiikin esittämistä, ja siihen Robert Johnson todellakin syyllistyi. Hän oli trubaduuri ja tanssittaja, joka keikkaili Mississipissä ja Arkansasissa, mutta kierteli kauempanakin, ilmeisesti New Yorkissa ja Kanadassa saakka. Hän soitti kolikkopalkalla kadunkulmissa tai tansseissa, oppi uusia kappaleita nopeasti korvakuulolta ja saattoi esittää standardien ja omien biisiensä lisäksi ajan suosittuja jazz- ja countryhittejä, jos yleisö sellaisista piti.

Vuonna 1936 Johnson tapasi levy-yhtiöihmisiä ja pääsi äänittämään musiikkiaan. San Antoniossa, Teksasissa pidettiin kolmen päivän nauhoitussessiot hotellihuoneeseen rakennetussa tilapäisstudiossa. Äänittäjä Don Law taltioi silloin kuusitoista Johnsonin biisiä. Seuraavan vuoden kesäkuussa Law äänitti Dallasissa lisää Johnsonin lauluja. Jälkimmäisellä kerralla nauhalle saatiin kahdessa päivässä kolmetoista eri kappaletta.

Vocalion Records julkaisi Johnsonilta 1930-luvulla kymmenkunta singleä. Ensimmäisenä ilmestyi Terraplane Blues, josta tuli pieni hitti Johnsonin kotiseudulla. Muut hänen julkaisunsa eivät myyneet senkään vertaa. Se ei kerro mitään musiikin tasosta: vaikka The Centennial Collectionin tuoreimpienkin raitojen äänityksistä on kulunut 80 vuotta, musiikki ei ole väljähtynyt. Johnsonin kipunoiva slidekitaransoitto ja kiihkeät laulutulkinnat ovat herättäneet epäilyksiä siitä, onko nauhoituksia kenties nopeutettu mahdollisimman vetävän tunnelman synnyttämiseksi. Ilmeisesti kuitenkaan ei.

Terraplane Blues oli aikoinaan Johnsonin suosituin levytys.

Kesällä 1938 Robert Johnson esiintyi muutaman viikon ajan tansseissa Mississipin Greenwoodin liepeillä. Sillä reissulla hän kohtasi loppunsa. Johnson kärsi kolme päivää kovista tuskista ja kouristuksista, kunnes kuoli elokuun 16. päivänä. Hänen kerrottiin juoneen myrkytettyä viskiä, jota oli tarjonnut erään naisen mustasukkainen aviomies. Sille, kuka hänet myrkytti ja millä – jos ylipäänsä myrkytti – ei ole saatu varmuutta. Johnsonille ei haettu lääkäriä, eikä köyhän mustan soittoniekan kohtaloa tutkittu. Kukaan ei myöskään tullut panneeksi muistiin, mihin hänet haudattiin kunnan halvassa kirstussa. Nykyisin Robert Johnsonilla on muistomerkki kolmella eri hautuumaalla Mississipissä. Ne kaikki saattavat olla väärässä paikassa.

Mikäli Robert Johnson syntyi toukokuun 8. päivänä 1911 Mississippin Hazlehurstissa, kuten yleisesti arvellaan, hän kuoli 27-vuotiaana. Siinä tapauksessa hän tuli perustaneeksi legendaarisen ”27 Clubin” jo kauan ennen kuin sellaisesta alettiin puhua. 1960-luvun lopulla 27-vuotiaana kuolevasta rocktähdestä tuli käsite, kun Jimi Hendrix, Janis Joplin, Jim Morrison, Brian Jones (ja sittemmin muun muassa Kurt Cobain sekä Amy Winehouse) jättivät tämän maailman siinä iässä.

Se ei ole Johnsonin ainoa perintö rock’n’rollin maailmalle. Mies ja myytti ovat vaikuttaneet erityisen paljon juuri rockiin. Sweet Home Chicagosta, Dust My Broomista ja Hellhound on My Trailista on tullut ikivihreitä. The Rolling Stonesin, Led Zeppelinin, Bob Dylanin ja Eric Claptonin kaltaiset suurnimet loivat uransa avoimesti Johnsonin vaikutuksen alaisena ja puhalsivat hänen henkensä lukemattomiin bändeihin. Ei ole ihme, että Robert Johnson liitettiin Rock And Roll Hall of Fameen heti, kun museo avattiin vuonna 1986. Sittemmin ainakin Spin, Rolling Stone ja Guitar.com ovat nostaneet hänet maailman parhaiden kitaristien joukkoon.

Vuonna 1998 Mississipin korkein oikeus totesi, että Claud Johnson on Robert Johnsonin poika ja tämän perijä. Crystal Springsissä asuva rekkakuski sai yli miljoona dollaria levymyyntikorvauksia. Hänen isänsä tuskin edes tiesi, montako nollaa niin suuriin summiin on tapana pyöräyttää. Robert Johnsonin kaltaiselle kulkumieskitaristille ylellisyyttä edustivat vaatteet, jollaisissa hän poseeraa tunnetuimmassa valokuvassaan: siisti liituraitapuku, kiillotetut kengät ja hieno hattu.

Kuolinvuoteellaan Robert Johnson tuskin uskoi jättävänsä maailmaan minkäänlaista jälkeä. Mutta kyllä hän jätti, ja ne jäljet eivät koskaan peity.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Robert Johnson: The Centennial Collection (Sony Music, 2011)

Lue lisää:
Guralnick, Peter (J. Pekka Mäkelä, kääntäjä): Robert Johnson – blueslegendan jäljillä, 123 sivua. (Like 2001).
Mezzo & Dupont, Jean-Michel (Annukka Kolehmainen, kääntäjä): Love In Vain – Robert Johnson ja paholainen tienristeyksessä, 72 sivua. (Like, 2015).

Robert Johnson: The Centennial Collection (2011).

Robert Johnson: The Centennial Collection (2011).

Blackfield: Welcome To My DNA – paossa ilkeää maailmaa

Welcome To My DNA (Kscope, 2011)

Blackfield: Welcome To My DNA (2011).Israelilainen Aviv Geffen ja brittimuusikko Steven Wilson perustivat Blackfield-duon vuosituhannen vaihteen jälkeen. Alun perin muusikkokaverukset ryhtyivät työhön tasavertaisina. Vuosien myötä musiikillinen painotus siirtyi enemmän Geffenille – jopa niin, että Wilson taisi erota bändistä. Ero saattoi olla varsin näennäinen, sillä Wilson on ollut mukana duon myöhemmillä levytyksillä. Palaset ovat kohdallaan myös kolmosalbumilla Welcome To My DNA. Sen eskapismi on herkkua.

Blackfield. Steven Wilson (vas.) ja Aviv Geffen.

Blackfield. Steven Wilson (vas.) ja Aviv Geffen.

Pitkän rockuran tehnyt Steven Wilson (s. 1967) oli saanut tunnustusta jo ennen yhteistyötä Geffenin kanssa. Wilsonin bändit Porcupine Tree että No-Man olivat monien musiikkidiggarien arvostamia. Welcome To My DNA:n aikaan myös Wilsonin sooloura oli jo käynnissä. Aviv Geffen (s. 1973) oli tähti omalla maallaan. Lännessä tuntemattomamman Geffenin maailmaa ja yhteiskunnallisuutta kuvataan muusikkovetoisella nettifoorumilla Burning Shed:

–The son of esteemed Israeli poet Yehonatan Geffen and the nephew of Moshe Dayan, Geffen is Israel’s leading counter-culture rock musician. A huge star in his native country, his records have been greeted with critical adulation, earning him a string of gold albums. An outspoken peace campaigner, he controversially refused to do compulsory military service, and his lyrics have been fiercely critical of the Israeli military and their actions.

Kahden studioalbumin ja kiertueen jälkeen Geffen ja Wilson löysivät jälleen yhteistä aikaa Blackfieldiin. Kahteen ensimmäiseen albumiin verrattuna Welcome To My DNA välittyy keskittyneempänä. Arkisempaa poljentoa on ikään kuin jalostettu asteen verran eteenpäin. Welcome To My DNA etenee itsevarmasti raidasta toiseen, ilman täyteraitoja. Kolmoslevylle hyvin istuvat jouset kuulostavat paikoin jopa sokerisilta, mutta ne antavat kokonaisuuteen sopivan kokoista eskapismia. Blackfieldin näkemys musiikista on hioutunut. Se kumpuaa 80-lukulaisen tuotantoestetiikan ja popsensibiliteetin yhdistämisestä klassisen rockin kuvastoon.

Enemmän kuin ripaus sinfonista rock-ilmettä jykevöittää aloitusraitaa. Glass House tuo kuulijan Blackfieldin maailmaan, joka on aiempaa tuotantoa komeampaa. Albumin kansikuvan lailla eristynyttä elämänkulkua kuvaava Go To Hell nousee myös, ennen klassikkoraitaa Rising Of The Tide. Geffen ja Wilson vuorottelevat vokalisteina. Laulajat täydentävät toistensa klangia: äänet sointuvat yhteen kuin itsestään. Ero on paikoin lähes huomaamaton.

Uneliaantyylikkään videoraidan saanut Waving tuntuu loogiselta valinnalta singleksi. Ainekset ovat eeppiset, mutta toteutus on höyhenenkevyt.

Albumin B-puoli starttaa Blackfield-asteikolla liki revittelevästi. Blood iskee kelttimäiseen tapaan ilakoivaa liitoa haikean johtomelodian kylkeen. Go To Hellin tapainen tuokiomaisuus korostuu niukassa tekstissä. Zigotan lopun progehtava vääntö sopii mukavasti mukaan ennen viimeistä raitaa DNA. Kunnon rockalbumin tapaan Welcome To My DNA:n osasista muotoutuu jäntevä kokonaisuus, jossa pienestä on kiinni suuria asioita.

Yksi yhtymäkohta Blackfieldiin voisi olla poptaivaalta pitkäksi aikaa kadonnut brittiryhmä Captain, joka pyrki tosissaan popin syvään päähän albumilla This Is Hazelville. Welcome To My DNA edustaa juuri sellaista eskapismia ja eleganssia, mistä Captain-fanit eivät voineet saada tarpeekseen. On hauska huomata sekin, että albumin B-puolelta löytyvän Oxygenin on tuottanut Hazelvillen ääressä töitä tehnyt guru Trevor Horn. Klassikoksi haluava raita on mahtava.

Blackfieldillä on mitä ilmeisimmin suuri merkitys molemmille jäsenilleen. Aviv Geffen pääsee esille soolouraa näkyvämmin. Poppaavan classic rockin tekeminen näyttää olevan yksi kiireisen Wilsonin monista intohimoista. Yhtyeen viides albumi ilmestyy vuonna 2017, mukana tuottamassa Alan Parsons. Niin vähän aikaa, niin paljon musiikkia.

Tuomas Pelttari

Welcome To My DNA:n kannen kuvitus yhdistää Wilsonin ja Geffenin yhdeksi.

Welcome To My DNA:n kannen kuvitus yhdistää Wilsonin ja Geffenin yhdeksi.

Welcome To My DNA
Aviv Geffen – laulu, piano, kosketinsoittimet, kitara
Steven Wilson – laulu, kitara, kosketinsoittimet

Eran Mitelman – piano, urut
Seffy Efrati – bassokitara
Tomer Z – rummut, lyömäsoittimet
London Session Orchestra – jouset, johtaja Perry Montague Mason
Tuottajat: Steven Wilson, Aviv Geffen sekä Trevor Horn (raita Oxygen)

Welcome To My DNA julkaistiin keväällä 2011. CD:n rinnalla julkaistiin myös gatefold-kantinen LP-painos.

Hae Blackfield III kirjastosta!

Hae Blackfield III kirjastosta!

Hae Blackfield III kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Blackfield kotisivu
Blackfield Facebook
Aviv Geffen kotisivu
Steven Wilson kotisivu
Burning Shed kotisivu

Lue lisää:
Wilson, Steven & Hoile, Lasse & Clover. Carl: Index, 240 sivua. (2015). Wilsonin esipuhe ja yli kolmesataa valokuvaa musiikintekijän uralta vuosilta 2002–2015.

Levyhyllyt:
Blackfield
Blackfield (Kscope, 2004)
Blackfield II (2007)
NYC – Blackfield Live In New York City (DVD 2007, laajennettu CD+DVD uusintapainos, 2009)
Welcome To My DNA (2011)
Blackfield IV (2013)
Blackfield V (2017)
Open Mind – The Best Of Blackfield (2018)

Aviv Geffen
diskografia

Steven Wilson
Insurgentes (Kscope, 2008/2009)
Grace For Drowning (2011)
The Raven That Refused To Sing (And Other Stories) (2013)
Hand. Cannot. Erase. (2015)
4 ½ (2016)

Blackfield: Welcome To My DNA (2011).

Blackfield: Welcome To My DNA (2011).

Lou Reed & Metallica: Lulu – nainen miesten maailmassa

Lulu (Warner Bros, Universal International Music, 2011)

Lou Reed & Metallica: Lulu (2011).Kun saksalaisen Frank Wedekindin (1864–1918) Lulu-nimisestä naisesta kertova näytelmä Erdgeist eli Maahinen esitettiin Tampereen Teatterissa vuonna 1909, se sai lehdistöltä niin vihaisen vastaanoton, että näytelmä oli poistettava ohjelmistosta kolmen esityksen jälkeen. Kun vaihtoehtorockin suurvisiirin Lou Reedin ja hevimammutti Metallican Wedekindin tarinaan perustuva yhteisalbumi Lulu ilmestyi reilut sata vuotta myöhemmin, sekin sai osakseen ivaa ja paheksuntaa. Vähän eri syistä, mutta kuitenkin.

Wedekindin näytelmä kertoo ”naisen primaalimuodosta”, kuten Lulu Erdgeistissä esitellään, ja hänen rakastajistaan. Vaikka Lulu on tarinan päähenkilö, hän on hädin tuskin olemassa. Lulu elää miesten kautta. Hän ei ole toimija vaan kohde, halujen heijastuspinta, josta miehet peilaavat erilaisia intohimojaan mutta joka ei ihmisenä kiinnosta ketään. Lopulta Lulu päätyy vankilaan murhasta. Tarina jatkuu näytelmässä Die Büchse der Pandora eli Pandoran lipas, jossa Lulu pakenee vankilasta, päätyy Lontooseen prostituoiduksi ja kuolee sarjamurhaajan uhrina.

Kun Reed ja Metallica ryhtyivät kaavailemaan yhteistä hanketta, he ottivat käsittelyynsä sanoituksia, jotka Reed oli kirjoittanut Wedekindin Lulu-näytelmien pohjalta. Reedin mielestä Metallican selässä tekstit nousisivat ”seuraavalle tasolle”. Kenties Reed halusi nostaa Lulun kohtalon pintaan miehekkään hevimetallisen kontrastin avulla. Metallican stereotyyppisen maskuliininen soitto ja kitaristi-laulaja James Hetfieldin machohko ärjyntä rakensivat Lulun vaiheille patriarkaalisen miljöön, joka korosti persoonattomaksi objektiksi alistetun naishahmon asemaa.

The View’n videon ohjasi Darren Aronofsky:

On hiukan epäselvää, mikä Lulu on. Se on avantgardistinen metallilevy, taidemusiikkia tai raskaasti säestettyä runoutta, abstrakti musikaalikuunnelma tai jonkinlaista spoken wordia. Pop- tai rocklevy se ei missään nimessä ole, mutta siinä kontekstissa useimmat kriitikot sen tyrmäsivät. Vaikka Reed oli jo ajat sitten hylännyt popmusiikin muotokielen taiteelleen tarpeettomana, moni ilmeisesti odotti kuulevansa levyllä jonkinlaisia Fight Fire With Firen ja Perfect Dayn summan ylittäviä rockklassikoita. Pöyristys valtasi alaa, kun Reed ja Metallica tarjoilivatkin levyllisen melodiattomia, jopa kaksikymmentäminuuttisia taidejurnutuksia, joissa Reed luki ääneen, Hetfield mylvähteli ja Metallica riffitteli doomahtavan laahaavasti tai speed metalia blitzkrieginä piiskaten. Lars Ulrichin sympaattisen kulmikas rumpalointi sopi mainiosti komppaamaan Lulun kolhon eurooppalaista tunnelmaa.

Albumista tekee vaikeatajuisen se, ettei sillä ole selkeää tarinaa. Esimerkiksi se Die Büchse der Pandoran kohtaus, jossa Lulu heittää henkensä psykopaatin äärifantasian kohteena, sisältyy kolmanteen kappaleeseen Pumping Bloodiin. Sitä kertomuksessa edeltänyt Lulun ja kreivittären suhde vilahtaa tekstissä heti perään Mistress Dreadissa, eikä minkäänlaisesta kronologisesta järjestyksestä ole tietoakaan. Reed ei tehnytkään Lulua kerratakseen tarinan, jota kerrotaan muutenkin jatkuvasti maailman teatterinäyttämöillä. Sen sijaan hän halusi käsitellä vallankäyttöön, identiteettiin ja itsepetokseen liittyviä teemoja omalla tyylillään.

Kun Metallica mättää heviä Reedin kiihkeän paasauksen taustalla, vaikutelma on samanlainen kuin Tarantinon Inglourious Basterdsin kohtauksessa, jossa David Bowien – joka osapuilleen ainoana maailmassa julisti Lulun mestariteokseksi – Cat People (Putting Out Fire) säestää toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia. Se on älyvapaan urhea ja kiehtova mutta myös sanomallinen kohtaus, joka sanoo, että nämä asiat voisivat tapahtua milloin tahansa, kenelle tahansa.

Reedin Lulu (sillä hänen levynsähän Lulu on, sanokaamme noin 70-prosenttisesti) asetti vapaamuotoisuudessaan uusia haasteita metallibändille, joka ei normaalisti juuri jammaile. Reed vaati soittajilta kykyä improvisoida jazzin hengessä, mutta myös antoi Metallicalle jotakin: Hänen raaka runoutensa saa Metallican riffit kuulostamaan rankemmilta kuin ne kuulostaisivat bändin oman kuvaston taustalla. Silkkaa metallia Lulu ei kuitenkaan ole. Sillä kuulee myös akustista kitaraa (mm. Little Dog), viitteitä elektroniseen musiikkiin sekä vapaasti soivia jousi-instrumentteja. Lulun suhteesta erääseen mieheen ja tämän poikaan inspiroitunut Junior Dad on lempeän bändisoiton sekä sellojen ja viulujen dronen varaan rakennettu massiivinen teos.

Junior Dad livenä Saksassa:

Wedekindin näytelmiä on sittemmin tulkittu niin feministisiksi kuin naisvihamielisiksikin. Aikoinaan niitä soimattiin groteskeiksi, yliampuviksi ja moraalittomiksi. Reedin ja Metallican Lulu sai satikutia siitä, että se kuulostaa rumalta, rasittavalta ja teennäiseltä, ikään kuin Lulu ei aiheena suorastaan vaatisi juuri sellaisten ekspressionististen vaikutelmien luomista. Taiteen tehtävänä ei ole maistua hyvältä, tuntua kivalta tai kuulostaa Roxettelta. Sen kuuluu luoda uusia tulkintoja. Niitä Reed ja Metallica Lululla tekivät.

Lulu oli kova pala niin Lou Reedin kuin Metallicankin yleisöille. Reedin joukot eivät nähneet hänen taiteensa ja banaalin metallin välillä minkäänlaisia yhtymäkohtia. Metallica-faneille taas itkuraivarin aiheeksi on joskus riittänyt pelkkä akustisen kitaran käyttäminenkin. Yhteisalbumin tekeminen tuollaisten mielikuvaharjoitusten melskeessä vaati rohkeutta kummaltakin osapuolelta.

Lulu jäi Lou Reedin (s. 1942) viimeiseksi albumiksi. Hän kuoli syöpään vuonna 2013. Reed halusi tulla tunnetuksi taiteilijana, joka piut paut piittaa siitä, mitä hänestä ajatellaan. Lulu on lopullinen todiste siitä, että juuri sellainen hän oli.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Lou Reed & Metallica: Lulu kotisivu

Lulu
Lou Reed – laulu, kitara, continuum
James Hetfield – rytmikitara, taustalaulu
Kirk Hammett – soolokitara
Lars Ulrich – rummut
Robert Trujillo – bassokitara
Tuottajat: Lou Reed, Metallica, Greg Fidelman, Hal Willner

Sarth Calhoun – elektroniset instrumentit
Jenny Scheinman – viulu, alttoviulu, jousisovitukset
Gabe Witcher – viulu
Megan Gould – viulu
Ron Lawrence – alttoviulu
Marika Hughes – sello
Ulrich Maiss – sello Little Dogissa ja Frustrationissa
Rob Wasserman – sähkökontrabasso Junior Dadissa
Jessica Troy – alttoviulu Junior Dadissa

Hae Lou Reedin & Metallican 'Lulu' kirjastosta!

Hae Lou Reedin & Metallican ’Lulu’ kirjastosta!

Hae Lulu kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Lou Reed & Metallica: Lulu. 2CD (Sister Ray Enterprises, We’re Only In It For The Music, 2011).
Berg, Alban: Lulu – Oper nach Frank Wedekinds Tragödien Erdgeist und Büchse der Pandora. Böhm Karl, Lear Evelyn, Johnson Patricia, Fischer-Dieskau Dietrich, Grobe, Donald. (Deutsche Grammophon, 1968).

Lue lisää
Brannigan, Paul & Winwood, Ian: Syntymä Metallica kuolema – 1. osa, 365 sivua. Like 2013.
Brannigan, Paul, Winwood, Ian: Syntymä Metallica kuolema – 2. osa, 302 sivua. Like 2014.
Jacobson, Jeff: Lulu, 120 sivua. Nuottikirja, Cherry Lane Music 2012
Koskimies Rafael & Haavio, Martti: Maailmankirjallisuuden kultainen kirja – Saksan kirjallisuuden kultainen kirja, 824 sivua, WSOY 1930.
Wall, Mick: Lou Reed – The Life, 230 sivua. Orion 2014

Lou Reed & Metallica: Lulu (2011).

Lou Reed & Metallica: Lulu (2011).