Robert Plant: Carry Fire – näin luodaan vanhasta uutta

Carry Fire (Nonesuch, 2017)

Robert Plant: Carry Fire (2017).Kaikki vanhenevat, vain osa arvokkaasti. Viime vuonna ilmestynyt Carry Fire on Robert Plantin yhdestoista sooloalbumi ja kuuluu hänen tuotantonsa kirkkaimpaan kärkeen. Kun tietää Led Zeppelin -legendan täyttävän elokuussa seitsemänkymmentä vuotta, levyä kuunnellessaan voi ynnäillä itsekseen, kuinka ikääntyminen käy Plantilta. Kyllä, todella arvokkaasti.

Plantin musiikilliset vaikutteet tulevat yhä sieltä mistä Zep-vuosinakin, kaukaa menneisyydestä, maailmanmusiikista eli eri kulttuurien folkista, amerikkalaisesta bluesista ja rock’n’rollista sekä bluesin afrikkalaisilta juurilta. Siltikään Carry Fire ei kuulosta vanhan perään haikailevalta retrolevyltä.

Suvereenissa The Sensational Shape Shifters -yhtyeessä on samankaltaista ajattomuutta, dynaamisuutta ja venymiskykyä kuin Nick Caven The Bad Seedsissä, vaikka bändien sointi erilainen onkin. Kokoonpano on osin sama kuin Plantin aikaisempi yhtye Strange Sensation, ja pitkä yhteinen historia todellakin kuuluu. The Sensational Shape Shifters osaa luoda transsinkaltaisia tunnelmia usein hyvin minimalistisella ja vahvasti rytmisellä soitolla – tämä albumi kuulostaisi kiinnostavalta ilman Plantin ääntäkin. Carry Fire on tuotettu niin tyylitajuisesti, etteivät maustemaisesti pilkahtelevat triphopahtavat sounditkaan törrötä tuskaisesti tiellä kipeän peukalon lailla.

Plantin ja Shape Shiftersin edellinen albumi Lullaby And… The Seaseless Roar (2014) oli omalla laillaan yhtä tyylikäs ja kosiskelematon teos kuin Carry Fire, mutta kelttivaikutteissaan koleampi. Carry Firella ilmanala on lämmin, välillä jopa polttava kuin aavikko. Länsimaalaisesta jännittävimmältä kuulostavat Lähi-itään viittaavat jousisovitukset sekä Pohjois-Afrikassa ja Lounais-Aasiassa käytetyillä bendir-rummuilla, afrikkalaisilla djembe-rummuilla ja arabikulttuurin oud-kielisoittimilla soitetut osuudet.

Plant ei pyri etääntymään omasta historiastaan vaan etenemään sen oppeihin tukeutuen. Season’s Song ja svengaava The May Queen muistuttavat Led Zeppelinistä, hänen olennaisesta merkityksestään sille, ja ennen muuta siitä, ettei kiharatukkaisella laulajamiehellä ole tarvetta unohtaa Zeppelin-vuosiaan sen enempää kuin palatakaan niihin. Kama on yhä sitä samaa, mutta sitä ei edelleenkään tehdä menneisyyden vaan tulevaisuuden vuoksi.

Carry Firella lähimpänä perinteistä rockia ovat tömistelevät New World…, Bones of Saints ja Carving Up the World Again… A Wall and Not a Fence, mutta nekin on toteutettu luovasti, groovea korostaen ja mahtailematta. Levyllä on useita kappaleita, joiden äärelle tulee palattua – esimerkiksi 2010-luvun molliblues Keep It Hid, arabifolkista ammentava kipinöivä nimibiisi ja hauras A Way With Words. Levyn ainoa lainakappale on rockabillymuusikko Ersel Hickeyn kuusikymmentä vuotta sitten kirjoittama Bluebirds Over the Mountain, jonka eeppisyyttä tavoittelevalla modernilla sovituksella vierailee Pretenders-ikoni Chrissie Hynde.

Plantin kohdalla muistetaan usein mainita, ettei hänen äänensä enää nouse Led Zeppelin -vuosien korkeuksiin. Sitä on paha Carry Firen perusteella sanoa, koska levy ei sisällä mitään kurkku lahkeessa kiekumiseen viittaavaakaan. Plant laulaa tyylikkäämmin kuin kaksikymppisenä testosteronia tihkuvana kultaisena rockjumalana.

Robert Plantin asiat ovat hyvin. Hän ei ole mikään liian pieniin farkkuihin ja tyhmiin säleikkölaseihin sonnustautunut epätoivoinen reliikki etsimässä paikkaansa tästä ajasta sen enempää kuin kulahtanut nostalgia-aktikaan. Hän on näkemyksellinen artisti, joka pystyy luomaan vanhoista vaikutteistaan jotakin sellaista uutta, jolla on taiteellista arvoa ja joka tulee häneltä luontevasti.

Carry Fire vastaa siihen, miksi Robert Plant vastustaa Led Zeppelinin paluukiertuetta, josta hänelle maksettaisiin suunnattomia summia. Siksi, että hänellä on tärkeämpääkin tekemistä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

The Sensational Shape Shifters
Robert Plant – laulu
Justin Adams – kitara
John Baggott – kosketinsoittimet
Billy Fuller – bassokitara
Redi Hasa – sello
Seth Lakeman – viulu
Dave Smith – rummut
Liam “Skin” Tyson – kitara

Hae Carry Fire kirjastosta!

Hae Carry Fire kirjastosta!

Hae Carry Fire kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Robert Plantin levytyksiä Led Zeppelinin jälkeen
Pictures At Eleven (1982)
The Principle Of Moments (1983)
The Honeydrippers: Volume One (1984)
Shaken ’N’ Stirred (1985)
Now And Zen (1987)
Manic Nirvana (1990)
Fate Of Nations (1993)
No Quarter – Jimmy Page And Robert Plant Unledded (1994, levytetty Jimmy Pagen kanssa)
Walking Into Clarksdale (1998, levytetty Jimmy Pagen kanssa)
Dreamland (2002)
Mighty Rearranger (2005)
Raising Sand (levytetty Alison Kraussin kanssa, 2008)
Band Of Joy (2010)
Lullaby And… The Ceaseless Roar (2014)
Carry Fire (2017)

Led Zeppelin | studio- ja livealbumit
Led Zeppelin (Atlantic, 1969)
Led Zeppelin II (1969)
Led Zeppelin III (1970)
Led Zeppelin IV (1971)
Houses Of The Holy (1973)
Physical Graffiti (Swan Song, 1975)
Presence (1976)
The Soundtrack From The Film The Song Remains The Same (1976)
In Through The Out Door (1979)
Coda (1982)
BBC Sessions (1997)
How The West Was Won (2003)
Celebration Day (2012)

Lue lisää:
Daniels, Neil (Anna Korolainen, kääntäjä): Robert Plant – Led Zeppelin & soolovuodet, 313 sivua. Minerva 2013.
Rees, Paul (Jonna Joskitt-Pöyry & Juha Arola, kääntäjät): Robert Plant – elämä, 362 sivua. Like 2014.

Robert Plant: Carry Fire (2017).

Robert Plant: Carry Fire (2017).

The 1975: I Like It When You Sleep, For You Are So Beautiful Yet So Unaware Of It – kurotus kohti täydellistä rockmusiikkia

I Like It When You Sleep, For You Are So Beautiful Yet So Unaware Of It (Dirty Hit/Polydor, 2016)

The 1975: I Like It When You Sleep, For You Are So Beautiful Yet So Unaware Of It (2016).Miten luoda bändin kanssa vastustamatonta rockmusiikkia, sellaista joka menestyy? Miten se tehdään? Asiaa tuskin on mahdollista avata aukottomasti, mutta aina voidaan yrittää, jos vaikka vähän kieli poskessa. Esittäjän, mieluiten kiharapäisen laulajan, tulee olla persoonaltaan mahdollisimman vetoava, karismaattinen ja hivenen arvaamaton.

Vähintään puoliandrogyynin vokalistin on hyvä kirjoittaa tekstejä, joissa on elämän sekavuuteen ja rakastamisen vaikeuteen liittyviä monitasoisia koukkuja haavoineen päivineen. Tuottajan pitäisi luoda luovuuden huipulla olevan bändin musiikkiaurasta poikkeuksellinen, mutta ei liiaksi. Mediatoimijoiden tehtävänä on välittää eteenpäin päätähden tarina, jossa on rohkeutta ja musiikillista intohimoa.

The 1975. Kuva: i.axa.com.

The 1975. Kuva: i.axa.com.

Edellä kirjoitettu bisneskuva voi joiltain osin sopia The 1975 -laulaja Matthew Healyyn ja hänen karismaansa. Ahkeran keikkailun lisäksi manchesterilaisbändin menestyksen todellisena pohjana toimivat kuitenkin onnistuneet levytykset ja biisien yhteenhitsautunut toteuttaminen. Vuodesta 2002 koossa ollut The 1975 heittäytyy musiikkiinsa. Bändin albumeista toinen, I Like It When You Sleep, For You Are So Beautiful Yet So Unaware Of It, on lähellä täysosumaa.

Indien ja nykymainstreamin välimaasto on kunnon tähtiaineksen sydänmaata. Romanttisesti nimetty levy on pitkä, rönsyilevä ja retromaisen indie. Retroilu on vaikea laji, mutta The 1975 pärjää ilmiömäisesti, ja levyllä ollaan mitä erilaisimpien vaikutteiden keskellä. Mielessä käyvät esimerkiksi INXS, Madonna, Phil Collins ja Daft Punk. Vaikutteiden kirjo on osa albumin vahvuutta, mutta vielä enemmän kyse on kunnioituksessa. Bändi tuntuu lainaavan idoleilta, joista se aidosti välittää. Jos esimerkiksi tykkää Daft Punkista, sen voi myös antaa kuulua. Virtuoosimaiset George Daniel (rummut), Ross MacDonald (bassokitara) ja Adam Hann (kitara) sekoittavat kaikesta oman rockinsa, jota on huumaavaa seurata.

Populaarimusiikin eri vuosikymmeniltä häpeilemättömästi lainailtu dramaattinen klangi on kasvanut kiinni bändin musiikkiin. Monin kohdin tutulta tuntuva sykkii modernia otetta, oli sitten kyseessä lämmin tai viileä tunnelma. Biisien genrekirjo kuvastaa bändin tervettä suhtautumista riskinottoon. Aina voi myös hieman sohaista kohti arvostelijoita. Albumin kolmas singleraita The Sound saattaa osoittaa brittilehden NME suuntaan. Debyyttialbumin jäljiltä The 1975 voitti NME Awardsin NME Awardsin huonoimman bändin ”palkinnon”.

Matthew Healyllä (s. 1989) on sanottavaa ja kyky olla äänessä. Hivenen salaperäinen ja jopa ujon oloinen laulajahahmo on haastatteluiden perusteella myös valloittava persoona, joka ei ota itseään liian vakavasti. Healyn heittäytymisestä paistaa läpi rohkeus. Laulaja ei tunnu pelkäävän mitään. Tekstit purevat ja haastavat.

Albumin keskivaiheilla levyä liikutaan kuin aarteen äärellä, hyvin vaihtelevien tunnelmien keskellä. Gospelsoulisti hivelevä If I Believe You iskee hartaine kuoroineen ja puhallinsooloineen kuin suoraan seurakunnan hengennostatuksesta. Please Be Naked taas lähtee aivan toiselle tielle. Eteerinen piano johdattaa suurine kuvineen jonnekin surulliseen paikkaan, pitkälle popmusiikin valtavirrasta. Seuraava raita Lostmyhead jatkaa nostetta. Kitaravallit jylisevät, bassovyörytykseen eksyy, aika pysähtyy – kuin parhaina shoegazing-aikoina joskus 90-luvulla. Tunnelma on uskomaton.

Kuin uhitellakseen, The 1975 hyppää seuraavaksi synarockiin. Avantisti liikkuvat taustavokaalit johdattavat järjettömän juhlavaan massapsykoosiin, jossa Healy pistää jälleen parastaan. Tuotantoarvoa on jakaa audiofiileillekin. Kokonaisuuden syvempi pää alkaa hellittää kun katkeransuloinen Somebody Else hivelee kuin se diskoillan päätteeksi toivottu  hituri. A Change Of Heart toimii samalla tavalla.

Albumin pitkä nimikappale I Like It When You Sleep… nousee tärkeäksi kokonaistunnelman luojaksi. Tässä The 1975 lienee eteerisimmillään. Hengästynyt pulssi ja säkenöivät synakuviot vaihtuvat puolivälissä raukeaan olotilaan, kuin vapaan sunnuntaiaamun heräämiseen ja jalkeillenousuun.

Kaikesta tästä kasvaa runsasta kuuntelua kestävä rocklevy, jossa on tuoreutta. The 1975 on voittaja.

I Like It When You Sleep For You Are So Beautiful Yet So Unaware Of It
Matthew ”Matty” Healy – laulu, kitara, piano, kosketinsoittimet, syntetisaattorit
Adam Hann – kitara, taustalaulu, kosketinsoittimet, syntetisaattorit
Ross MacDonald – bassokitara, taustalaulu, kosketinsoittimet, syntetisaattorit
George Daniel – rummut, lyömäsoittimet, taustalaulu, kosketinsoittimet, syntetisaattorit
Tuottajat: Mike Crossey, George Daniel, Matty Healy

Mitä mahdamme saada seuraavaksi? Helmikuun 2018 puolivälissä bändin Facebook-sivu näyttäytyy ilman uutisia ja profiilikuvaa. Somemarkkinoinnin, nettitietoon ja teaserin perusteella luvassa on albumi Music For Cars.

Tuomas Pelttari

The 1975 kotisivu

Hae I Like It... kirjastosta!

Hae I Like It… kirjastosta!

Hae I Like It… kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
The 1975 (2013)
I Like It When You Sleep For You Are So Beautiful Yet So Unaware Of It (2016)
DH00278 – Live From The O2, London, 12/16/2016 (2017)

The 1975: I Like It When You Sleep, For You Are So Beautiful Yet So Unaware Of It (2016).

The 1975: I Like It When You Sleep, For You Are So Beautiful Yet So Unaware Of It (2016).

Ursus Factory: ”Pelastajanhommat eivät kiinnosta!”

Toisinaan rockbändi suorastaan räjäyttää hymyn kuulijan kasvoille. Ursus Factorylta se käy helposti. Allu Ripatti ja Jussi Pelkonen soittavat silti mieluummin nallediscoa kuin tyydyttävät rokkisetien nostalgiannälkää.

Ursus Factory. Kuva: Eliel Kilkki.

Ursus Factory. Kuva: Eliel Kilkki.

Ursus Factory julkaisi levytysuransa aluksi ep:t Virhe (2015) ja Juhlat (2016), joita seurasi kesällä 2017 kiitelty debyyttialbumi Älä lopeta uskomista rakkauteen, baby. Juuri nyt duo kerää voimia uusia, yllättäviä käänteitä varten.

Sana ”ursus” voi viitata vaikka mihin, kuten karhuihin tai katolisiin pyhimyksiin. Miten asia on teidän tapauksessanne?
– ”Ursus Factory” osui silmään katusoittoreissulla Varsovan kartasta. Siellä on sen niminen hylätty traktoritehdas. Ei me siellä käydä jaksettu, mutta se kuulosti mageelta. Nimeä maisteltiin jonkin aikaa, mutta kyllä sen tiesi heti oikeaksi. Karhuhan on ihmisen sukulainen, mysteeriotus ja jumala jo muinaisista pakana-ajoista lähtien.

Kun bändillä on englanninkielinen nimi, sen olettaisi myös laulavan englanniksi.
– Suomi on ollut meillä aina läsnä. En osaa kirjottaa enkuksi mitään yhtä vivahteikasta, Jussi sanoo. – Suomi tuntui luonnolliselta, ja tuntui myös ursusmaisen randomilta laulaa suomeksi englanninkielisen nimen alla. Markkinoinnin puolesta englanninkielinen nimi ei ole paras ratkaisu suomenkieliselle bändille. Mutta jos Suomen keikkalavat ja taskurahat alkavat vituttaa, nimen puolesta voisi kokeilla tehdä biisejä englanniksi. Se ei kuitenkaan kuulu lähitulevaisuuden suunnitelmiin.

Ulkomaat ovat jo olleet tärkeässä roolissa Ursus Factoryn tarinassa: bändi sai alkunsa katusoittomatkalla Eurooppaan. Reissulla oli merkitystä sille, miltä Ursus Factory kuulostaa.
– Katusoittajan pitää olla kiinnostava, jotta saa kolikoita. Yleisön reaktioita pitää tarkkailla ja olla koko ajan sirkusapinana. Sieltä meidän livemeininki sai kipinän. Viba oli yhteisöllinen, ja me tajuttiin, että pitää vetää täysillä koko ajan. Varsinkin puolalaisia oli vaikea lämmittää, koska ne ovat ihan kuin suomalaisia. Me ollaan kuitenkin saatu molemmat hienot kansakunnat hytkymään.

Mikä oli Ursus Factoryn alkuperäinen musiikillinen idea?
– Me haluttiin soittaa groovaavaa garagerokkia, jossa on paljon sanoja ja jossa saa tehdä mitä vain ilman paineita. Myös yksinkertaisuus oli ohjenuorana, vaikka onhan tässä aika outoakin kamaa tehty. Ja poppia. Eli kuten Iggy Pop sanoi: ”I wanted to make music that would explode me like rocket”, vaikka äijä on vanha kuin Suomen valtio.
– Musiikillisista esikuvista tulee mieleen Prince, White Stripes, Pää Kii ja Gangnam Style. Ohjenuorana on, että kaikkea voi tehdä. Siksi tuotannosta löytyykin esimerkiksi räppiä, bluesballadi ja juustoisia kitarasooloja. Välillä sitä miettii, että mitä onkaan tullut tehtyä.

Ursus Factorysta ei ole vielä kirjoitettu laajalti, mutta sitäkin innokkaammin. Esimerkiksi Nälkä ja Soundi ovat hehkuttaneet sen hienoutta, ja yhtyeen harteille on soviteltu suomenkielisen rockin pelastajan viittaa.
– Kehut tuntuvat aina kivalta. Me kuitenkin kuoriudumme sen viitan alta pikaisesti kuin itsensäpaljastaja konsanaan. Pelastajanhommat eivät kiinnosta. ”Suomirockin pelastaminen” kuulostaa todella konservatiiviselta, ja konservointia se onkin, jos pitäisi kuulostaa samalta kuin musa on vuosikymmenet kuulostanut. Puristipappojen puhetta kuunnellessa tekee lähinnä mieli lopettaa rokin soittaminen ja alkaa tehdä nallediscoa.
– Missä on se nuorisomusiikin vaara, jota tässä luultavasti haetaan, jos jokaisen sukupolven pitäisi kuulostaa samalta ja edustaa samaa? Kyse ei ole siitä, ettei me soitettaisi suomenkielistä rokkia tai fanitettaisi suomalaista uutta ja vanhaa rokkia ja otettaisi sieltä helvetisti vaikutteita. ”Suomalaisen rockin pelastaminen” kuulostaa siltä, että ajat ja musa muuttuvat, kun taas me edustetaan vanhaa hyvää aikaa, joka on kuolemassa. Se on raskas rooli ja leima, jota emme otsaamme halua. Ja sitä paitsi suomenkielinen rock on elossa muutenkin. Maa on täynnä hiton hyviä bändejä.

Miksi juuri teissä nähdään pelastajapotentiaalia?
– Ehkä meihin liitetään ”räjähtävyyttä”, ”aitoutta” tai jotain muuta sellaista, joka on lähellä suomirockin ydintä. Viime vuosina tai vuosikymmeninä kaikki ovat halunneet olla viileitä ja cooleja. Me taas tehdään itsestämme välillä pellejä. Se tuntuu tänä päivänä erikoiselta ja uudelta.
– Ja onhan Ursus Factory livenä aikamoista rockkliseiden juhlaa. Ehkä jengi on innostunut tällaisesta kaiken tennareihintuijottelun, synamattojen ja tanssimusan jälkeen. Ei niissä mitään vikaa ole, mutta tämä on erilaista ja samalla kuitenkin jollain tavalla perinteistä kitarasooloineen ja rokkikukkoiluineen.

Levyhyllyt-blogin toimituksessa Ursus Factorya kuvailtiin ”päivitetyksi Sielun Veljiksi”. Miltä se kuulostaa?
– Me emme ole Siekkareita livenä nähneet, mutta kuvaukset heidän sekoiluistaan ja outoiluistaan kuulostavat vähän samalta kuin meidän keikat, mikä kuulostaa vähän brassailuita, koska Sielun Veljet on se kaikkein kulttimaineikkain livebändi.
– Jos lähtökohtana on yrittää yllättää, provosoida ja perseillä, ja toisaalta velloa useita minuutteja kerrallaan jossain kitarapilviujelluksessa, niin jotain samaa meissä saattaa olla. Olisi kiva kuulla jonkun molempien keikat nähneen mielipide.
– Jos asenne musaan on sama, ehkä musiikissakin on jotakin samaa. Tämä on löyhissä punkraameissa tehtyä outoa, mutta usein hitikästä höpömusaa, jota käyvät katsomassa entiset taidelukiolaiset.

Kahden hengen kokoonpano ei ole lainkaan ennenkuulumaton, mutta aika epätavallinen kuitenkin.
– Siitä katusoittoressusta jäi käteen myös se, että meitä on vain kaksi. Ei me muuten oltaisi keksitty soittaa kahdestaan, tuskin oltaisiin edes perustettu mitään bändiä yhdessä. Reissun jälkeen kokeiltiin kyllä paria basistia, mutta meidän välillemme oli reissun aikana kehittynyt meininki, johon ei oikein mahtunut kolmatta. Me ollaan onnellisia kahdestaan.

Mten koette rajoitukset, joita duokokoonpano asettaa?
– Kyllähän pieni soitin-laulu-soundiarsenaali rajoittaa. On pakko pitää jutut yksinkertaisina. Levylläkin pitää pysyä tuotannollisesti housuissaan, jotta saman meiningin saa päälle myös livenä. Toisaalta rajoitettu soundi tekee sen, että tosi erilaisetkin biisit kuulostaa aina Ursukselta. Simppeli kokoonpano helpottaa erilaisten feattien ja erikoissettien toteuttamista. Keikoilla on vieraillut kaikenlaisia ihania muusikoita saksofoniyhtyeestä räppäreihin ja Pekko Käppiin.

Mitä osaatte kertoa tulevista julkaisuistanne?
– Me ollaan levätty levyn tekemisen jälkeen. Se oli puolen vuoden puristus, vaikka kivaa olikin. Seuraava levy lähtee uuteen, yllättävämpään, pumppaavampaan ja mielenkiintoisempaan suuntaan. Siihen tulee vitunmoista bängeriä. Tulossa on epäkypsä toinen levy – mitä vanhemmaksi tulee, sitä epäkypsempiä biisejä puskee esiin. Mutta kaikki se on vielä alkutekijöissään. Uusien biisien tekeminen on aina vääntöä.

Ursus Factoryn matka on vasta alussa. Mitä luulette, millainen historiikki vielä joskus kirjoitetaan?
– Vanhoina fantasiadiggareina toivoisimme siitä tulevan tuhatsivuisen saagan, jossa on karhujumalia, miekkoja, magiaa ja seksiä. Hyvää proosaa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Ursus Factory Facebook ja Instagram
Soit se silti kotisivu

Ursus Factory
Jussi Pelkonen – kitara, laulu, Wurlitzer, syntetisaattorit
Aleksi Ripatti – rummut, laulu, kazoo, perkussiot

Levyhyllyt:
Virhe, EP. (Omakustanne, 2015)
Juhlat, EP. (Omakustanne, 2016)
Älä lopeta uskomista rakkauteen, baby, LP. (Soit se silti, 2017)

Hae Ursus Factoryn musiikkia kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Ursus Factory: Älä lopeta uskomista rakkauteen, baby (2017).

Ursus Factory: Älä lopeta uskomista rakkauteen, baby (2017).

Läjä Äijälä ja äärimmäisyyksien verenpunainen lanka

Läjä Äijälä, kollaasi.Lapin Kansa -lehden yleisöäänestys Vuosisadan lappilainen sai äskettäin jännittävän käänteen. ”Punkin pioneeri ja Terveet Kädet -bändin perustaja Veli-Matti ’Läjä’ Äijälä on tällä hetkellä vahvoilla Vuosisadan lappilaiseksi”, lehden verkkosivuilla uutisoitiin 25.11.2017. ”Hän johtaa niukasti, vain muutamalla äänellä toista muusikkoa eli Antti Tuiskua.”

Underground oli puhunut nettiäänestyksen kautta eikä sen sanomaa voinut vähätellä protestiääniksi. Onhan Läjä Äijälän (s. 1958) Torniossa perustama suomalaisen hardcoren edelläkävijä Terveet Kädet inspiroinut hc-punkin ja äärimetallin tekijöitä kautta maailman 1980-luvun taitteesta lähtien. Ja niin vakuuttava yhtye kuin se olikin, se on vain yksi kulma Läjä Äijälän taiteilijakuvasta.

Vuosina 1980–2016 toiminut Terveet Kädet meni äärimmäisyyksiin monilla eri kokoonpanoilla, suomen ja englannin kielellä, enemmän tai vähemmän inspiroituneena, toisinaan punkimmin ja toisinaan metallisemmin, mutta aina siitä loisti Läjä Äijälän persoona ja jäljittelemätön tyyli. Yhtyeen kenties tunnetuin julkaisu on klassikkolevytys Ääretön joulu (1982)

Läjä Äijälä on myös sarjakuvapiirtäjä, jonka luomuksia on ilmestynyt eri sarjakuvaseurojen julkaisuissa. 1990-luvun alkupuolella hän toimitti X-nimistä sarjakuvalehteä, jota julkaistiin sekä suomeksi että englanniksi ja jonka numeroista koottiin albumi vuonna 2010. Hän on myös piirtänyt levynkansia omille bändeilleen ja muillekin, esimerkiksi CMX:n Johannes Kastaja -ep:n kansi on Äijälän luomus. 

Runoilijana Läjä Äijälä debytoi vuonna 2007, kun Pupu Lihaviston (mm. 500 kg lihaa, The Leo Bugariloves) ja Astro Lihjamon (Hiljainen kevät) kanssa tehty Runojen kevät -kirja ilmestyi. Mielenkiintoinen yhteistyöprojekti oli myös se, kun Apulanta-yhtye sävelsi ja levytti Äijälän kanssa kaksi tämän sanoitusta, kappaleet Kumi nahka piiska ja Punainen helvetti.

Äijälän äänitaide ei ole ollut lainkaan yksipuolista. Hän on soittanut monenlaista musiikkia useissa eri yhtyeissä ja projekteissa, joita on yhdistänyt lähinnä pyrkimys pitää meininki rytmisenä, yksinkertaisena, marginaalisena ja tavalla tai toisella äärimmäisenä.

Vuosina 1979–1980 toiminut Aavikon kone ja moottori oli Äijälän ensimmäinen avantgardistista elektronista musiikkia esittänyt yhtye. Se julkaisi aktiivivuosinaan yksipuoliset 7”-singlet Karavaani ja Rakkaudella sinulle Äijälän omalla IKBAL-levymerkillä. Joteskii Groteskii ja Vauva Records julkaisivat bändin pienimuotoisen tuotannon uudelleen yhdellä singlellä vuonna 2014.

Aavikon koneen ja moottorin konseptia jatkojalosti vuonna 1983 perustettu Billy Boys, jonka tulokulmana oli eräänlainen elektroninen rockabilly.

1990-luvun puolivälissä perustettu The Sultans on Äijälän ja Markku ”Lene” Leinosen minimalistista garagebluesia soittava yhtye. Sen ensimmäinen single Houserockin’ ilmestyi vuonna 1996, ja viimeisin julkaisu on vuoden 2016 Kitchen Sessions. Tyylitajuinen duo esittää tällä kaitafilmillä kolme kappaletta:

Kokoonpanoltaan lähimpänä Äijälän emoyhtyettä on brutaali rockbändi Death Trip, jonka kaikki muutkin jäsenet (kitaristi Ilari Kinnunen, kosketinsoittaja Lene Leinonen, basisti Maike Valanne, rumpali Tilli Äijälä ja kitaristi Timo Wiik) ovat jossain vaiheessa vaikuttaneet Terveissä Käsissä. Ektro Records julkaisi Death Tripin koko raa’an ja hypnoottisen tuotannon yksissä kansissa. Pain is Pain – The Complete Death Trip 1988–1994 ilmestyi vuonna 2011.

1980-luvun lopulla Äijälä liittyi The Leo Bugarilovesiin, jonka 500 kg lihaa -yhtyeen Pupu Lihavisto ja Ruki Vehr A. Kivi olivat perustaneet vuonna 1981. Soundi-lehti luonnehti Feelings-albumin (2011) ja Hits & Misses Compilation 1988–2002 -kokoelman (2013) arvosteluissa tuon omalakisen yhtyeen musiikkia ”lievästi kehityshäiriöiseksi kotiurkuboogierockiksi” ja ”sirkusrockiksi”. Aina sanat eivät riitä kertomaan kaikkea.

Äijälän ja Leinosen kokeellisen ja minimalistisen elektronisen musiikin hanke The Kolmas debytoi yhdellä biisillä jo vuonna 1997, mutta siirtyi albumikantaan vasta vuoden 2013 Kolmas testi -levyllä. Pari vuotta myöhemmin ilmestyi studio- ja liveäänityksistä koottu kasettialbumi Kolmas Kasetti. 2017 tuli Kolmas Musiikki -niminen cd-albumi.

2010-luvulla Läjä Äijälä alkoi sooloartistiksi. EP:t Raskas taakka (2012) ja Alzheimer (2016) julkaistiin tänä vuonna Raskas Alzheimer -julkaisuna, ja sen jälkeen on ilmestynyt vielä EP Minuuttibiitti. Vaikuttavin ikioma teos on virallisen oloisesti Veli-Matti O. Äijälän nimellä tehty sooloalbumi Minun vereni (2016), jolla on improvisoidulta ja terapeuttiselta kuulostavaa, jostakin alitajunnan suunnalta kontrolloimattomasti pulppuavaa elektronista taidemusiikkia, hankalasti hahmotettavia sanoja ja henkilökohtaisen kuuloista rutinaa psyyken hämäristä nurkista.

Vuonna 2016 Äijälä ilmoitti Terveiden Käsien tulleen tiensä päähän. Hän perusti sen tilalle Lapin Helvetin, joka otti nimensä klassikkoyhtyeen viimeiseksi jääneeltä albumilta. Samana vuonna ilmestyi Äijälän, Circle-yhtyeestä ja Ektro Recordsista tutun Jussi Lehtisalon ja rumpali Tomi Leppäsen Sakset-yhtyeen avant-elektroninen ensialbumin Lahja, josta pitivät kovasti muun muassa Helsingin Sanomien ja Soundin kriitikot. Punkmetallisen Lapin Helvetin ensimmäinen albumi taas ilmestyy joulukuussa 2017 Svart Recordsin kautta.

Ensi vuonna kuusikymppisiään viettävän Läjä Äijälän tahti on kova, vaikka 40-vuotistaiteilijajuhla lähestyy. Tätä kirjoittaessa ei vielä tiedetä, mahtaako Anatude sittenkin kiilata kalkkiviivoilla Läjä Äijälän ohi Lapin Kansan äänestyksessä. Läjä on silti äänestyksen moraalinen voittaja: hänen näytöillään ja näkemyksellisyydellään on mahdollisuuksia vaikka useammankin vuosisadan lappilaiseksi ja kansalaiseksi. Joskus taide jatkaa kiehtomistaan kautta aikojen, joskus se jää aikansa kuvaksi. Läjä Äijälällä on saumaa jäädä elämään, sillä hänen taiteensa verenpunainen lanka on katkeamaton ja omin käsin kehrätty.

”Mulla on sanoituksissa ja piirroksissa äärimmäisiä aiheita. Voi olla, että ihmiset luulevat minua sen takia erilaiseksi ihmiseksi kuin olen”, Äijälä kertoi Sueen tekemässäni henkilökuvajutussa vuonna 2012. ”Minä vain kuvaan ihmiskunnan pimeää puolta. Ahistaa, kun ihmisten pitää pilata kaikki tällä planeetalla. Minä teen tällaista musiikkia ja näitä sanoituksia ja kuvia siksi, että saisin sielunrauhan”, hän jatkoi. ”Olen kuitenkin positiivinen mies. Uskon, että kehitys etenee fiksuun suuntaan.”

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Billy Boys: Anthology (Ektro Records, 2012)
The Kolmas: Kolmas Testi (Full Contact Records, 2013)
Kolmas Kasetti (Ruton Music, 2015)
Kolmas Musiikki (Karkia Mistika, 2017)
The Leo Bugariloves: Feelings (Karkia Mistika, 2011)
Death Trip: Pain Is Pain – The Complete Death Trip 1988–1994 (CD | Ektro Records/Karkia Mistika, 2011. LP | Full Contact Records, 2013)
Passions of Läjä Äijälä (Bad Vugum, 2004)
Sakset: Lahja (Full Contact Records, 2016)
The Sultans: More House Rockin’ And Other Boogies (Ektro Records, 2014)
Terveet Kädet: Onnellisia kytkentöjä 1980–2000 (Solardisk, 2002)
Veli-Matti O. Äijälä: Minun vereni (Svart Records, 2016)
Lapin Helvetti: Lapin Helvetti (Svart Records, 2017)

Lue lisää:
Lihjamo, Astro & Äijälä, Läjä & Lihavisto, Pupu: Runojen kevät, 79 sivua. (Molly-Mood, 2007).
Saastamoinen, Mika: Parasta lapsille – Suomipunk 1977–1984, 429 sivua. (Johnny Kniga, 2007).
Äijälä, Läjä & Heikonen, Kari (kääntäjä): X, 79 sivua. (Huuda huuda, 2010).

Hae Läjä Äijälää kirjastosta!

Hae Läjä Äijälää kirjastosta!

Hae Läjä Äijälän musiikkia ja sarjakuvaa kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Läjä Äijälän musiikki saa monia hahmoja, kuten Terveet Kädet, The Kolmas ja Lapin Helvetti. Sooloalbumi 'Minun vereni' julkaistiin vuonna 2016.

Läjä Äijälän musiikki saa monia hahmoja, kuten Terveet Kädet, The Kolmas ja Lapin Helvetti. Sooloalbumi ’Minun vereni’ julkaistiin vuonna 2016.

Francinen hauska matka

Rockbändi Francine syntyi soittamisen halusta. Sama into on pitänyt yhtyeen tien päällä jo kolmekymmentä vuotta.

Francine: NoMeansNo (2017).Tahti on kova. Francinen uusi single NoMeansNo pohjustaa keväällä 2018 julkaistavaa yhdettätoista albumia, jota seuraa kiertue, joka ulottuu ensi vuoden lopulle saakka. Se on aika hyvin rock’n’roll-bändiltä, joka on parhaillaan 30-vuotisjuhlakiertueellaan.

Pete Salomaa, sinä olet Francinen basisti ja perustajajäsen. Mikä sai perustamaan bändin?
– Francinea ei varsinaisesti perustettu, vaan se syntyi kuin itsestään, koska sisäinen tarve tehdä musiikkia oli niin kova. Meillä oli isolla jätkäporukalla tapana ottaa vähän pohjia ennen baari-iltaa. Siinä sitten keksittiin ajankuluksi, että soitellaanpa vähän kitaraa ja lauleskellaan rokkia. Joku nappasi huuliharpun, joku hakkasi rytmiä pöydän kulmaan, ja niin edelleen. Suurin osa meistä ei kauheasti osannut soittaa, mutta innostus oli valtava. Pikkuhiljaa porukasta erottuivat ne, joilla oli kovempi halu soittaa. Päätettiin ostaa oikeat soittimet ja perustaa oikea bändi. Siitä se lähti.

Francine on rokannut yli 30 vuoden ajan. Kuva: Jani Mahkonen / Lomagraphics.

Francine on rokannut yli 30 vuoden ajan. Kuva: Jani Mahkonen / Lomagraphics.

Mitä tulee ensimmäisenä mieleen, kun mietit Francinen historiaa?
– Francinen taipaleeseen on mahtunut kaikenlaista, niin ylä- kuin alamäkiäkin. Pääosin kyseessä on ollut ihan helvetin hauska matka. Ensimmäinen EP ja albumi olivat aikanaan aika huima kokemus, josta oli siihen asti vain haaveillut.
– Alkuaikojen ikimuistoisin keikka oli vuonna 1990 silloisessa Neuvostoliitossa. Soitimme ensimmäisenä länsimaalaisena bändinä Zaporozhen kaupungissa lähellä Mustaa merta. Paikalla oli 15 000 ihmistä, ja konsertti keskeytettiin 20 minuutin jälkeen, kun väki sekosi musiikistamme aivan totaalisesti. Kaaos oli aivan järjetön. Miliisi saattoi meidät pikaisesti hotelliin.
– Myös reissumme Los Angelesiin vuonna 2014 oli mieleenpainuva. Meillä oli mukana vain kaksi plektraa ja rumpukapulat. Muut soittimet meille lyötiin käteen noin viisitoista minuuttia ennen keikkaa. Siinä oli ammattitaito koetuksella, mutta hengissä selvittiin siitäkin.

Musiikkibisnes on muuttunut melkoisesti siitä, kun Francine aloitti. Missä huomaat sen?
– Suurin muutos on tapahtunut ihan viime vuosien aikana, kun digitaaliset musapalvelut ovat syöneet cd-myynnin. Tämä nykytrendi on outo: albumilla ei ole mitään merkitystä, vaan levy-yhtiöt hakevat pikavoittoja yksittäisillä biiseillä ja kertakäyttöratkaisuilla. Striimauksista saa nykyään kultalevyjä ja vuoden artistiksi voi päästä kolmella digisinglellä. On todella kummallista, että todellinen osaaminen jätetään kylmästi syrjään, kunhan vain saadaan rakennetuksi ilmiöitä, jotka myyvät. Isot levy-yhtiöt jylläävät ja pienet yrittävät säilyä hengissä.
Ovatko alan muutokset saaneet teidät toimimaan eri tavalla kuin ennen?
– Sen verran vanhan liiton miehiä tässä ollaan, että albumi on edelleen Francinen päätuote keikkailun ohella. Radioita vartenhan meidän ei tarvitse singlejä tehdä, koska radiot eivät enää vuosiin ole meitä soittolistoilleen kelpuuttaneet. Meillä single lähinnä mainostaa tulevaa albumia. Vasta albumi kertoo, mikä on bändin musiikillinen linja ja osaamisen taso sillä hetkellä.

Francinen miehistö on vaihtunut vuosien varrella. Miten luonnehtisit nykyistä kokoonpanoa?
– Näiden jätkien kanssa on ilo ja kunnia soittaa. Olemme soittaneet Antin (Kukkola) kanssa yhdessä jo vuodesta 1994 Ajattelemme musiikista ja sen tekemisestä aika pitkälti samalla tavalla. Hän on tyylitajuinen kitaristi-laulaja, jota arvostan erittäin paljon muusikkona, biisintekijänä ja ystävänä.
– Olen iloinen, että saimme Alecin (Hirst-Gee) takaisin rumpujen taakse. Hän on ehkä maailman mukavin mies ja tuo Francinen rytmiosastoon tarvittavan jämäkkyyden ja suoraviivaisuuden, jota ehdittiin jo kaivata. Lisäksi Alecilla on paljon hyviä ideoita, kun uusia biisejä rakennellaan tai vanhoja sovitellaan uusiksi keikkakäyttöön. Alecin biitti on vastustamattoman hyvä.

Francine soittaa nykyisin noin 30–40 keikkaa vuodessa. Millaista on keikkailevan bändin arki?
– Rundaaminen voi joskus olla aika tylsääkin touhua, hotelleissa notkumista ja odottelua. Toisaalta se puolitoista tuntia lavalla kyllä korvaa kaiken vaivan, kun näkee lavan edessä innostuneet kasvot, jotka hoilaavat täysillä biisien mukana. Faneilta saa voimaa ja innostusta jatkaa tätä touhua.

Millaisia suunnitelmia Francinella on?
– Ihan lähiaikoina viedään 30-vuotisjuhlarundi kunnialla läpi. Alkuvuodesta tulee toinen single uudelta albumilta, ja maaliskuussa pitäisi sitten pitkäsoiton olla kaupoissa, tietenkin myös cd:nä ja vinyylinä. Siihen päälle painetaan levynjulkaisukiertue, joka kestänee vuoden 2018 loppuun asti.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Francinen kotisivu ja Facebook

Levyhyllyt:
Francinen studioalbumit
Fire (1990)
Hard Enough (1990)
A Piece Of Noise (1992)
Animal Beat (1995)
The Playmate (1999)
Fullahead! (2001)
Level 8 (2003)
King For A Day (2005)
One Step Further (2008)
Still Burning (2013)

Francine keikoilla:
3.11.2017 Turku, Apollo Live Club
4.11.2017 Seinäjoki, Rytmikorjaamo
17.11.2017 Iisalmi, Graceville
18.11.2017 Imatra; Nightclub Broadway
1.12.2017 Lappeenranta, Amarillo (+ Melrose)
2.12.2017 Lahti, Möysän Musaklubi

Hae Francinen levyjä kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Francine: NoMeansNo (2017).

Francine: NoMeansNo (2017).