Kotiteollisuus: Valtatie 666 – tie jatkuu itään

Valtatie 666 (Universal, 2018)

Kotiteollisuus: Valtatie 666 (2018).Vuosituhannen vaihde oli aikamoinen antikliimaksi. Sitä odotettiin huolensekaisella innolla ja siitä kirjoitettiin lauluja, mutta loppujen lopuksi se ei sitten sekoittanutkaan tietokoneita, pudottanut lentokoneita, sytyttänyt sotia tai muuttanut oikeastaan mitään, ei ainakaan käden käänteessä.

Jotkut jutut sentään sattuivat siirtymään 2000-luvulle juuri niihin aikoihin. Yksi niistä oli suomenkielinen rock. Siinä missä esimerkiksi Ultramariini toi siihen uudenlaisia vaikutteita 1990-luvun kitarapopista ja vaihtoehtorockista, sellaiset yhtyeet kuin Viikate, Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus ammensivat hevistä, ja Maj Karma(n Kauniit Kuvat), Mokoma sekä Stam1na metallista.

Halukkain lukemaan itsensä osaksi suomirockin jatkumoa oli Kotiteollisuus.

Lappeenrantalainen Kotiteollisuus alkoi hahmottua nykyiseen muotoonsa jo 1990-luvun alkupuolella. Bändin pitkä pohjatyö tuotti tulosta hitaasti mutta taatusti. Ensimmäinen albumilistasijoituksen toi Tomusta ja tuhkasta vuonna 2000, ja Helvetistä itään ponkaisi listaykköseksi heti ilmestyessään syyskuussa 2003.

Viisitoista vuotta läpimurron jälkeen ilmestynyt Valtatie 666 on Kotiteollisuuden kuudestoista albumi. Kitaristi-laulaja ja biisintekijä Jouni Hynynen on kuvaillut sitä ihmisen ja perkeleen vuoropuhelusta tehdyksi teemalevyksi. Kun ”perkeleen” ymmärtää sisäisiksi demoneiksi – lannistaviksi ääniksi pään sisällä, ikäviksi muistoiksi, olemisen tuskaksi ja kyynisiksi mielialoiksi – punainen lanka on selkeä. Valtatie 666 vie kauas kohti viimeistä auringonnousua, ja se tie on yhtä kuin elämä.

Mitä musiikkiin tulee, harva asia on muuttunut niin vähän kuin Kotiteollisuuden perusbiisi. Sitä voidaan toki kutsua myös omaksi tyyliksi. Esimerkiksi sellaiset Valtatie 666:n kappaleet kuin Kusipää, Vääräleuka ja Järjen ääni eivät sinänsä kohahduta ennenkuulemattomuudellaan, mutta ne kulkevat ja tarttuvat ja niiden kitararaidat lomittuvat toisiinsa maukkaasti.

Suuren osan levyn 71 minuutin kestosta selittävät (ja kuulijaa eniten yllättävät) jykevä Sädekehä, painavana vyöryvä Taakka ja Maailma nukahtaa, joista viimeinen kestää uskomattomat 18 minuuttia ja 23 sekuntia. Yli yhdeksänminuuttisen, paikoin ihastuttavan abstraktin Taakan tietyt kohdat kuulostavat aivan Timo Rautiaisen laulamilta, vaikka eivät ilmeisesti sitä ole (sattuvaa sinänsä, sillä Trio Niskalaukauksellakin on Taakka-niminen kappale). Selkein vastapaino noille suurteoksille ja samalla levyn virkistävin veto on pariminuuttinen Valtatie 666, jonka Hynynen duetoi Radiopuhelimien kiihkeän J.A. Mäen kanssa.

Muutama vuosi sitten nelimiehiseksi muuttunut Kotiteollisuus on jykevältä ja selkeältä soundaavalla Valtatie 666:lla hyvässä peruskunnossa, ja hetkittäin bändi onnistuu jopa yllättämään. Vaikka ensimmäisestä Kotiteollisuus-nimellä julkaistusta albumista Aamenesta tuli tänä vuonna kuluneeksi 20 vuotta, Valtatie 666:n biisit eivät kuulosta lopunaikojen lauluilta. Eedeniin ei ole paluuta ja helvetti on kaukana takana, mutta tie jatkuu itään.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Kotiteollisuus kotisivu

Valtatie 666
Miitri Aaltonen – kitara, taustalaulu
Janne Hongisto – bassokitara, taustalaulu
Jouni Hynynen – laulu, kitara
Jari Sinkkonen – rummut

Hae Kotiteollisuuden 'Valtatie 666' kirjastosta!

Hae Kotiteollisuuden ’Valtatie 666’ kirjastosta!

Hae Valtatie 666 kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Hullu Ukko ja Kotiteollisuus (1996)
Aamen (1998)
Eevan perintö (1999)
Tomusta ja tuhkasta (2000)
Kuolleen kukan nimi (2002)
Helvetistä itään (2003)
7 (2005)
Iankaikkinen (2006)
Sotakoira (2008)
Ukonhauta (2009)
Kotiteollisuus (2011)
Sotakoira II (2012)
Maailmanloppu (2013)
Kruuna / Klaava (2015)
Vieraan vallan aurinko (2016)
Valtatie 666 (2018)

Kotiteollisuuden laulaja-kitaristi-tekstintekijä Jouni Hynynen tunnetaan myös kirjailijana. Hynynen kertoo Turun Kirjamessuilta suoralähetetyssä haastattelussa kirjastaan Muistikuvia (Like, 2018). Kohtaamisessa kuullaan Hynysen tavasta kirjoittaa lyriikoita, tekstintekijöistä joita Hynynen ihailee sekä tunnustuksia Kotiteollisuuden sanoitusten takaa. Haastattelijana Pete Leppänen.

Jouni Hynynen: Muistikuvia (Like, 2018).

Jouni Hynynen: Muistikuvia (Like, 2018).

Lue lisää
Hynynen, Jouni: Rakkaudella, Hynynen, 166 sivua. Like 2009.
Hynynen, Jouni: Mies katoaa, 114 sivua. Like 2009.
Hynynen, Jouni: Kesämies, 239 sivua. Like 2010.
Hynynen, Jouni: Karjalainen ruletti, 254 sivua. Like 2012.
Hynynen, Jouni & Liimatta, Tommi & Hynynen, Vilja: Paskapuhetta, 151 sivua. Like 2013.
Hynynen, Jouni: Kadonnutta tavaraa etsimässä, 300 sivua. Like 2016.
Hynynen, Jouni: Muistikuvia – Tunnustuksia Kotiteollisuuden sanoitusten takaa, 283 sivua. Like 2018.
Hynynen, Jouni & Karmila, Mikko: Kotiteollisuus – Ukonhauta. Kenelle banjot soivat, 143 sivua. Like 2009.
Hynynen, Jouni & Sinkkonen, Jari: Kotiteollisuus.com – Vittuilua jo vuodesta 2001, 590 sivua. Like 2012.
Hämäläinen, Tuukka: Kirosäkeet – 20 uuden suomirockin sanoittajaa, 257 sivua. Idiootti 2011.
Kauppinen, Eetu (toim.): Miten lauluni syntyvät?, 243 sivua. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2017.
Liimatta, Tommi & Hynynen, Jouni: Rillipää ja läski – kirjeenvaihto 2007–2009, 270 sivua. Johnny Kniga 2010
Vuoto, Mika & Hynynen, Jouni: Kotiteollisuus munasillaan ja muutenkin, 136 sivua. Johnny Kniga 2015.

Kotiteollisuus: Valtatie 666 (2018).

Kotiteollisuus: Valtatie 666 (2018).

Tom Waits: Bone Machine – läpimurto tuntemattomaan

Bone Machine (Island, 1992)

Tom Waits: Bone Machine (1992).Tom Waits on aina ollut hahmo, mutta samanlaisena hän ei ole pysynyt. Alkuaikojen kulkumiesromanttinen raspikurkku-lauluntekijä ja lätsäpäinen duunarirunoilija vääntyi vuosien mittaan oudommaksi artistiksi, joka lisäsi blues- ja jazzpohjaiseen musiikkiinsa kokeellisia elementtejä. Rehevä-ääninen jutunkertoja on nostanut silmilleen vääristävät lasit ja innostunut heittämään yhä ihmeellisempää legendaa. Häntä kuuntelee viihdytettynä ja kiinnostuneena silloinkin, kun tarinoista ei usko sanaakaan.

Waits ei niinkään muuttunut kuin mutatoitui. Hän alkoi sekoitella pohjimmiltaan vanhanaikaisiin ja nostalgisiin biiseihinsä teennäisyyden partaalle uskaltautuvaa teatraalisuutta, itsetarkoituksellista kummallisuutta, surrealismia ja itseironiaa. Työn jälki oli persoonallista, sielukasta ja monessakin mielessä satumaista jo Swordfishtrombonesilla (1983) ja Rain Dogsilla (1985). Vuoden 1992 Bone Machine oli kuitenkin Waitsin friikahtamiskehityksen kulminaatiopiste. Sillä levyllä hän teki läpimurron johonkin, missä kukaan ei ollut ennen käynyt.

Bone Machine äänitettiin kokonaisuudessaan Kalifornian Cotatissa sijaitsevan Prairie Sun Recording Studiosin kellarissa, C-studioksi nimetyssä huoneessa. Waits on kertonut ihastuneensa betoniseinäisen tilan kaikuun, joka onkin tärkeä osa Bone Machinen soundia. Albumi kuulostaa paikoin Tim Burtonin ohjaamalta jättimäiseen käkikelloon sijoittuvalta mörkömusikaalilta, paikoin työuupumuksesta seonneen pelto-orjan bluesilta ja paikoin ihan tavallisen sydämensä särkeneen miehen hauraalta viestiltä elämänsä naiselle tai itselleen elämälle.

Kolisten käynnistyvä Earth Died Screaming ja murheellisessa realismissaan oudon lohdullinen Dirt In The Ground ovat vaikuttava alku levylle. Tuntuu kuin Waits kuvaisi noilla kappaleilla havahtumistaan olemassaolon rajallisuuteen ja realiteetteihin (mikä onkin tyypillistä kehitystä tuolloin vähän päälle nelikymppisen artistin ikävaiheessa). Kuolema-aihetta pyöritellään eri kulmista pitkin Bone Machinea, etenkin spoken word -esitystä ja pienoisnovellia muistuttavassa The Ocean Doesn’t Want Messä ja pirullisessa Murder In The Red Barnissa. I Don’t Wanna Grow Upissa Waits tuntuu pääsevän sinuiksi sen kanssa, miten keski-ikäistymiseen pitäisi suhtautua.

Vaikka Waitsin juuret ovat groovaavassa afrikanamerikkalaisessa musiikissa, perinteinen svengi ei ole hänelle mikään ainoa oikea vaihtoehto. Bone Machinen kappaleista säälimätön In the Colosseum ryskää nelikulmaisilla kivirattailla, kun taas Goin’ Out West, All Stripped Down ja Jesus Gonna Be Here (jossa uskonnollinen ekstaasi kohtaa katumuksentäyteisen delirium-krapulan) svengaavat sulavammin, joskin brutaalisti. Lempeimmillään ja paljaimmillaan Bone Machine on sydämeenkäyvissä balladeissa Who Are You, A Little Rain ja Whistle Down The Wind. Niiden kaltaista irlantilaishenkistä vanhan maailman kaihoa on The Rolling Stones -legenda Keith Richardsin kanssa tehdyssä ja esitetyssä That Feelissä, johon albumi päättyy.

Bone Machine, jonka kansikuvan otti Bob Dylanin poika Jesse Dylan, ilmestyi syyskuussa 1992. Aika ei ollut koskaan ennen ollut yhtä otollinen hänen musiikilleen – vanha tekijä tuli tavoittaneeksi vaihtoehtoisuuden eetosta ja lofistelua arvostaneen 1990-luvun alun hengen. Eikä hän edes ollut yrittänyt mukautua mihinkään. Bone Machine oli linjakasta ja loogista jatkoa sille 1980-luvun mittaan edenneelle kehitykselle, jonka myötä Waitsin ilmaisu oli muuttunut yhä jyrkemmäksi, kulmikkaammaksi ja hiomattomammaksi.

Bone Machine voitti julkaisuvuotensa parhaan vaihtoehtomusiikkilevyn Grammyn. Se tuntuu täysin merkityksettömältä, kun Bone Machinen panee soimaan vuonna 2018. Levy rätisee, paukkuu, ryskyy ja hyväilee yhtä tulisesti kuin ilmestyessään.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae Waits-klassikko 'Bone Machine' kirjastosta!

Hae Waits-klassikko ’Bone Machine’ kirjastosta!

Hae Bone Machine kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Closing Time (1973)
The Heart Of Saturday Night (1974)
Nighthawks At The Diner (1975)
Small Change (1976)
Foreign Affairs (1977)
Blue Valentine (1978)
Heartattack And Vine (1980)
One From The Heart (soundtrack, 1982)
Swordfishtrombones (1983)
Rain Dogs (1985)
Frank’s Wild Years (1987)
Big Time (live, 1988)
Night On Earth (soundtrack, 1992)
Bone Machine (1992)
The Black Rider (1993)
Mule Variations (1999)
Blood Money (2002)
Alice (2002)
Real Gone (2004)
Orphans: Brawlers, Bawlers & Bastards (2006)
Glitter And Doom (live, 2009)
Bad As Me (2011)

Lue lisää
Carroll, Cath: Tom Waits, 136 sivua. Unanimous 2000.
Hoskyns, Barney: Lowside of the Road – A Life Of Tom Waits, 609 sivua. Faber and Faber 2009.
Humphries, Patrick: The Many Lives Of Tom Waits, 354 sivua. Omnibus Press 2007.
Jacobs, Jay S: Wild Years – The Music And Myth Of Tom Waits, 276 sivua. ECW 2000.
Waits, Tom & Maher, Paul: Tom Waits on Tom Waits – Interviews And Encounters, 466 sivua. Chicago Review Press 2011.
Waits, Tom & Montandon, Mac & Heino, Sami (suom.) Tom Waits, takapihan taikuri, 381 sivua. Sammakko 2007.
Waits, Tom & Montandon, Mac: Innocent When You Dream – Tom Waits, the collected interviews, 394 sivua. Orion 2006.

Tom Waits: Bone Machine (1992).

Tom Waits: Bone Machine (1992).

Duff McKagan – luoteisen maan punkkari

Luoteisen maan punkkari

Duff McKagan: How To Be A Man, EP (2015).Michael Andrew ”Duff” McKagan (s. 1964) tunnetaan parhaiten suuren Guns N’ Rosesin basistina ja yhtenä Hollywoodin hard rockin tunnetuimmista naamoista. Hän on kuitenkin tehnyt paljon muutakin kuin Appetite For Destructionin – kuten toiminut kolumnistina ja kirjailijana, piipahtanut Alice In Chainsissa ja Jane’s Addictionissa, bassotellut Velvet Revolverin, Neurotic Outsidersin ja Kings Of Chaosin kaltaisissa superyhtyeissä, suorittanut yliopistotutkinnon liiketaloudessa, pyörittänyt omia bändejään, päihittänyt pahan päihdeongelman ja levyttänyt sooloartistina.

Vähimmälle huomiolle on jäänyt se, mistä McKagan on tullut. Hän on kotoisin Seattlesta ja operoi teinivuosinaan Yhdysvaltain luoteisosien punkskenessä. Teini-ikäinen Duff oli raivaamassa tietä sille ilmiölle, joka 1990-luvulla opittiin tuntemaan Seattle-soundina.

McKaganin ensimmäinen bändi oli Vains. Vuonna 1980 seattlelainen No Threes Records julkaisi bändin ensimmäisen levyn, You May Not Believe In Vains -ep:n. Sillä oli mukana kuusitoistavuotiaan McKaganin kirjoittama ja laulama The Fake – hänen kaikkien aikojen ensimmäinen oma biisinsä. ”Yhtäkkiä en halunnut tehdä mitään muuta kuin soittaa musiikkia. Yötä päivää”. hän kirjoitti ensimmäisessä kirjassaan It’s So Easy And Other Lies ensimmäisen keikkansa tunnelmista. ”Opettelin soittamaan eri instrumentteja, jotta voisin liittyä bändeihin soittamaan mitä tahansa.”

Se oli toimiva idea: McKagan pääsi rumpaliksi Fastbacksiin. Vuonna 1979 perustettu punkbändi tuli ajan mittaan tunnetuksi siitä, että sen rumpali vaihtui usein. McKagankaan ei pysynyt pestissään pitkään, mutta oli kuitenkin mukana yhtyeen ensimmäisellä singlellä. No Threes Records julkaisi singlen It’s Your Birthday//You Can’t Be Happy vuonna 1981. Fastbacks jatkoi toimintaansa vuosituhannen vaihteeseen saakka ja levytti muun muassa SubPopille.

Fastbacksia seurasi raaka The Fartz, jossa McKagan soitti rumpuja 1982–1983. Hänen pestinsä yhdessä Seattlen ensimmäisistä hardcorebändeistä kesti vain muutaman kuukauden, mutta Duffin aikaisen The Fartzin tuotantoa saatiin lopulta levylle asti. 1980-luvun alun demoäänityksistä julkaistiin vuonna 1990 You, We See You Crawling -niminen levy. Ensimmäisen kerran The Fartz soi cd:ltä vuonna 1998, kun Alternative Tentacles julkaisi bändin koko tuotannon albumina nimeltä Because This Fuckin’ World Still Stinks.

The Fartzin aikoihin McKagan soitti myös kitaraa The Livingissä. Se oli paikallisesti suosittu bändi, joka kiehtoo vaihtoehtorockista viehättyneitä jälkipolvia eniten siksi, ettei se jättänyt jälkeensä mitään konkreettista. The Strangest Tribe -sivusto kutsuu The Livingiä “Seattlen suureksi kadonneeksi bändiksi.” Koska kaikki The Livingin musiikin taltioinnit, mikäli sellaisia on koskaan tehtykään, ovat kadonneet historian hämäriin, on luotettava rumpali Greg Gilmoren sanaan. Hän kuvaili bändiään suoraviivaiseksi power popiksi: ”Meillä oli laulaja, joka osasi oikeasti laulaa. Bändi oli melko samantyylinen kuin Agent Orange”.

The Fartzista kehittyi muutaman kokoonpanonvaihdoksen kautta 10 Minute Warning, jossa McKagan soitti kitaraa. Alkuaikoina sen tärkein vaikuttaja oli Discharge, jonka kanssa se keikkailikin länsirannikolla. Musiikki kuitenkin muuttui – McKagan kertoo It’s So Easy and Other Liesissa 10 Minute Warningin alkaneen luoda uutta soundia leipääntymisen kautta: “Siinä vaiheessa monet skenessämme olivat kyllästyneet valmiiseen muottiin tehtyyn hardcoreen. 10 Minute Warningin ratkaisu oli hidastaa musiikkia reippaasi ja lisätä siihen liejuista, raskasta psykedeliaa.” Face First -biisin riffi ei ole kovin kaukana Guns N’ Rosesin You Could Be Minesta eikä biisin groove Seattle-rockin myöhempien aikojen grungetunnelmista.

Alkuvuodesta 1984 10 Minute Warning oli yksi Luoteis-Yhdysvaltain tunnetuimmista marginaalipunkbändeistä. Se tosin ei tarkoittanut juuri muuta kuin parin sadan taalan keikkapalkkioita ja zinehaastatteluita, mutta bändi oli saanut levytyssopimustarjouksen Alternative Tentaclesilta ja äänitti demoja albumia varten. 

Saman vuoden kesään mennessä bändi oli jo hajonnut. Joillakin sen jäsenillä oli huumeongelmia, eivätkä he olleet kaupungin muusikkopiireissä yksin. McKaganista alkoi tuntua, että Seattle saattaisi vielä käydä hengen ja terveyden päälle. Bändihommat eivät muutenkaan tuntuneet enää etenevän mihinkään kotikaupungissa.

Duff McKagan jätti päivätyönsä seattlelaisessa kahvilassa, työnsi Hanoi Rocksin Two Steps From The Moven automankkaan ja lähti ajamaan kohti Los Angelesia.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Duff McKagan kotisivu

Hae Duff McKagania kirjastosta!

Hae Duff McKagania kirjastosta!

Hae Duff McKagania kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
The Fartz

You, We See You Crawling (1990)

10 Minute Warning
10 Minute Warning (1998)

Guns N’ Roses
Appetite For Destruction (1987)
GN’R Lies (1988)
Use Your Illusion I (1991)
Use Your Illusion II (1991)
”The Spaghetti Incident?” (1993)

Duff McKagan
Believe In Me (1993)
How To Be A Man, EP (2016)

Neurotic Outsiders
Neurotic Outsiders (1996)

Duff McKagan’s Loaded
Dark Days (2001)
Sick (2009)
The Taking (2011)

Velvet Revolver
Contraband (2004)
Libertad (2007)

Walking Papers
Walking Papers (2013)
WP2 (2018)

Lue lisää
Adler, Deanna & Spagnola, Lawrence J.: Sweet Child Of Mine – How I Lost My Son To Guns N’ Roses, 265 sivua. (Monarch Publishing, 2016).
Adler, Steven & Spagnola, Lawrence J.: My Appetite For Destruction – Sex & Drugs & Guns N’ Roses, 286 sivua. (Harper Collins, 2010).
Canter, Mark & Porath, Jason & Lue, Jack: Reckless Road – Guns N’ Roses And The Making Of Appetite For Destruction, 348 sivua. (Shoot Hip Press, 2007).
Davis, Stephen (Petri Silas, kääntäjä): Guns N’ Roses – Watch You Bleed – koko tarina, 486 sivua. (Johnny Kniga, 2009).
Guns N’ Roses & Putterford, Mark (Jukka Väänänen, kääntäjä): Guns N’ Roses omin sanoin, 96 sivua. (Tammi, 1994).
Humphrey, Clark: Loser – The Real Seattle Music Story, 227 sivua. (Feral House, 1995).
McCarthy, Jim & Olivent, Marc: Guns N’ Roses – Reckless Life – A Graphic Novel, 160 sivua. (Omnibus Press, 2015).
McKagan, Duff (Pekka Tuomisto, kääntäjä): It’s So Easy (ja muita valheita), 408 sivua. (Otava, 2012).
Slash & Bozza, Anthony: Slash, 481 sivua. (Like, 2009).
McKagan, Duff & Kornelis, Chris: How To Be A Man (and Other Illusions), 304 sivua. (Da Capo Press, 2016.)
Tow, Stephen: The Strangest Tribe – How A Group Of Seattle Rock Bands Invented Grunge, 272 sivua. (Sasquatch, 2011)
Wall, Mick: Guns N’ Roses – The Most Dangerous Band In The World, 147 sivua. (Sidgwick & Jackson, 1991).
Wall, Mick (Jorma-Veikko Sappinen, kääntäjä): W.A.R – W. Axl Rose, 365 sivua. (Like, 2011).
Wall, Mick (Petri Silas, kääntäjä): Viimeiset jättiläiset – Guns N’ Roses. (Johnny Kniga, 2017).
Yarm, Mark: Everybody Loves Our Town – A History Of Grunge, 567 sivua. (Faber & Faber, 2017).
Yarm, Mark (Jere Saarainen, kääntäjä): Kaikki rakastavat Seattlea – Grungen tarina, 588 sivua. (Like, 2014).

Duff McKagan: How To Be A Man, EP (2015).

Duff McKagan: How To Be A Man, EP (2015).

Metsatöll: Äio – balttimetalli nousee maailmankartalle

Äio (Spinefarm | Svart, 2010)

Metsatöll: Äio (2010).Helmikuussa 2019 tulee kuluneeksi kaksikymmentä vuotta sitä, kun laulaja-kitaristi Markus Teeäärin kotitalon kellarissa alkoi tapahtua. Tallinnalainen poikaporukka perusti siellä bändin, josta tuli muutamassa vuodessa balttimetallin palkittu keihäänkärki. Bändin nimi Metsatöll on vanha vironkielinen kiertoilmaus sudelle.

Metsatöll ei päässyt valmiiseen pöytään – sen perustamisen aikaan Viron metalliskene oli vielä alkutekijöissään. Lähtötilanne antoi Metsatöllille toisaalta edelläkävijän arvon, toisaalta paljon töitä tehtäväksi. Tyvestä puuhun kavunneen ryhmän ensimmäinen virallinen pitkäsoitto Hiiekoda ilmestyi vuonna 2004. Rumpali Marko Atso muisteli vuonna 2011 Sueen tekemässäni haastattelussa, että albumi mullisti virometallin.
”Sitä ennen Eestin hevibändien levyt myivät ehkä sata kappaletta. Hiiekodaa me myimme kahdessa päivässä tuhat kappaletta, ja levyjen loppuminen oli ongelma meille. Ma en ymmärtänyt, mitä tapahtui! No, nykyään myymme Virossa yhtä paljon levyjä kuin Metallica, Rammstein tai Lady Gaga.”

Suomella oli tärkeä rooli virolaisen metallikulttuurin synnyssä. 1980-luvun lopulla rautaesiripun läpi tihkuneet metallivaikutteet tulivat pohjoisesta päin. Suomen television Hittimittari ja muut musiikkiohjelmat ja helsinkiläisen speed/thrashbändi Stonen Viron-keikat vaikuttivat valtavasti sikäläisiin muusikoihin.

Siksi oli luonnollista, että vuonna 2008 Metsatöll siirtyi virolaiselta Nailboard Recordsilta suomalaiselle, kovaa vauhtia kansainvälistyneelle Spinefarm Recordsille. Muun muassa Stonen kanssa työskennellyt Mikko Karmila äänitti Metsatöllin neljännen albumin Äion rummut Helsingin Finnvoxilla kesällä 2009. Sinä syksynä bändi jatkoi äänityksiä Tallinnassa, ja vuoden lopulla Karmila miksasi levyn Finnvoxilla.

Jos Metsatölliltä kysytään, Äio (2010) ilmestyi vuonna 10223. Bändi aloittaa ajanlaskun Kristuksen syntymän sijaan siitä, kun Billingenin maakannas murtui ja valtava luonnonmullistus paljasti veden alta nykyisen Viron maa-alueet. Tämän kuultuaan kukaan tuskin yllättyy kuullessaan, että Viron muinaisuskolla ja muilla pakanallisilla perinteillä on tärkeä rooli Metsatöllin konseptissa. Se on kansansa muinaishistorian ja mytologian inspiroima folkmetallibändi.

Metsatöllin omaperäinen balttimetalli on suoraviivaista riffittelyä, jonka tempo pysyy maltillisena ja jossa sanoitukset ja melodiat ovat pääosassa. Kansanmusiikkielementtejä ei ole liimattu hevibiisien päälle – vanha kulttuuri on läsnä sanoituksissa, melodioissa ja instrumentaatiossa. Lokulaudin, torupillin, ängipillin ja haisutrummin kaltaiset soittimet nousevat paikoin lähes tasaveroiseen asemaan sähkökitaroiden ja rumpujen kanssa, mikä saattaa olla liikaa niille genren kuulijoille, jotka nauttivat folkinsa mieluiten visuaalisena. Hieno elementti Äiolla on Viron kansallinen mieskuoro. jonka kanssa Metsatöll on myös konsertoinut.

Äion kappaleissa ollaan usein matkalla johonkin, merille, taisteluun tai kotiin. Päähenkilöitä tuntuu ajavan jokin itseä suurempi, ja heidän paikkansa on puolustusasemissa. Voi olla, että halu kuulua maahan ja kansaan ovat voimakkaampia paikoissa, joiden historia on sellainen kuin Virolla. Pakana-ajan jumalia levyltä ei yllättäen tapaa. Lähimpänä niitä käydään Kabelimatsidissa, jossa soimataan kirkon rakentamista pyhälle paikalle.

Äio oli Metsatöllille tärkeä julkaisu, joka teki bändistä tunnetumman kotimaansa ulkopuolella. Vuonna 2014 julkaistun Karjajuht-albumin jälkeen Metsatölliltä on julkaistu pari pienempää levytystä ja kokoelmalevy. Joulukuussa 2017 (tai 10230, miten sen nyt ottaa) Metsatöll tiedotti, että bändin ja rumpali Marko Atson tiet ovat eronneet. Uusi jäsen on Viron musiikkipiireissä tunnettu Tõnis Noevere.

Vaikka levytysrintamalla on ollut viime aikoina hiljaista, Metsatöll on osoittanut elinvoimansa keikkailemalla ahkerasti. Tänä vuonna se on esiintynyt kotimaansa lisäksi Yhdysvalloissa, Ranskassa, Brasiliassa ja Hämeen keskiaikaismarkkinoilla.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Metsatöll kotisivu
Virolaista metallia netissä

Äio
Markus Teeäär – laulu, kitara, lokulaud
Lauri Õunapuu – laulu, akustinen kitara, huilut, torupill, kantele, ängipill, munniharppu
Kuriraivo Piirsalu – basso, bassomandoliini, huudot
Marko Atso – rummut, haisutrumm, laulu

Levyhyllyt
Metsatöllin studioalbumit
Hiiekoda (2004)
Terast Mis Hangund Me Hinge 10218 (2005)
Iivakivi (2008)
Äio (2010)
Ulg (2011)
Karjajuht (2014)

Lue lisää
Metsatöll-aiheisia artikkeleita löytyy Finnan kautta. Pääset valmiiseen hakutulokseen täältä.

Alice In Chains: Rainier Fog – sumusta selviytyneet

Rainier Fog (BMG, 2018)

Alice In Chains: Rainier Fog (2018).Kukaan ei ole korvaamaton… vai onko? Jos Alice In Chainsin faneilta olisi kysytty tuota vuonna 2009, kun yhtye julkaisi ensimmäisen ilman laulaja Layne Staleya tekemänsä albumin, vastaus olisi todennäköisesti ollut jämptisti ”on”. 

Tällä viikolla, kun bändi todistaa toisen inkarnaationsa mahdin jo kolmannella laulaja William DuVallin laulamalla pitkäsoitolla, vastaus voisi olla toisenlainen. 

Toisaalta Alice in Chains ei niinkään ole korvannut huhtikuussa 2002 kuollutta vokalistiaan kuin jatkanut ilman häntä. Niin tunnistettava kuin Staleyn ääni olikin, se ei sittenkään ollut ainoa eikä edes vahvin Alice In Chainsia määrittänyt elementti. Paluulevy Black Gives Way to Blue (2009) paljasti, että kitaristi-biisintekijä Jerry Cantrell oli kaiken aikaa ollut yllättävän suuri osa bändin stemmoihin ja synkeisiin melodioihin perustuvaa laulusoundia. Moni jopa kuvitteli DuVallin imitoivan Staleya, kun äänessä oli Cantrell.

Tylyllä yhden soinnun riffillä starttaava The One You Know on osuvasti nimetty avausraita. Alice In Chains on Rainier Fogilla juuri sellainen, tunnistettava oma itsensä. Ja kuinkapa ei olisi – Ovathan Cantrell ja rumpali Sean Kinney soittaneet yhdessä 1980-luvulta lähtien ja basisti Mike Inezin kanssa 25 vuotta. Ja mikä hämmästyttävintä, DuVall on ollut mukana jo kaksitoista vuotta ja levyttänyt yhtä monta Alice In Chains -albumia kuin Staley aikoinaan. 

Pitkän linjan bändin ”kemia” luotsaa tutun tummissa vesissä niin vaivattomasti, että musiikillisia yllätyksiä ja väkinäisiä uusia aluevaltauksia ei kaipaa. Alice In Chainsin 2000-luvun luottomiehen Nick Raskulineczin tuottama Rainier Fog eroaa edeltäjästään The Devil Put Dinosaurs Herestä (2013) lähinnä siinä, että miksaaja Randy Staubin metallisesta soundista on siirrytty Joe Barresin avulla hiukan hengittävämpään suuntaan.

Nimikappaleessa Cantrell tekee tiliä historian kanssa. Kertosäkeen riviin ”rising through the Rainier fog” kiteytyy Alice In Chainsin pako menneisyyden kahleista. Seattle sijaitsee Rainier-vuoren kupeessa, ja sumu sen rinteillä symboloi kaikkea, mitä sikäläisen rockin noususta aikoinaan seurasi hyvässä ja pahassa. Moni katosi usvaan. Jotkut nousivat sen yläpuolelle ja selviytyivät. 

Alice In Chainsin seesteisempi puoli, jota aikoinaan kuultiin Jar of Flies -ep:llä ja MTV Unplugged -livetaltioinnilla, on sekin läsnä Rainier Fogilla. Fly (liekö biisin nimikin viittaus juuri Jar Of Fliesiin, tuohon purkilliseen kärpäsenkepeitä kappaleita) ja Maybe erottuvat akustisilla kitaroilla ja lempeillä melodioilla. Onnistuneempi on Maybe: Fly on vähällä latistua ennalta-arvattavaksi mahtiballadiksi, mutta Mayben kesäisessä psykedeliassa on kiehtovaa imua.

Parhaiten bändin sielu pääsee esiin ukkospilvenä vyöryvässä Red Giantissa, joka soi eeppisimmilläänkin vaivattomasti. Kuulijaa eivät päästä vähällä myöskään Drone ja Deaf Ears Blind Eyes, joiden ehdottomuus ilahduttaa. Toisenlaista, seesteisempää suurellisuutta edustaa seitsenminuuttinen päätöskappale All I Am.

Suurimman vaikutuksen Rainier Fog tekee yksittäisten biisien sijaan sillä, miten omaperäinen Alice In Chainsin painostava soundi edelleen on. Se on yhtä aikaa vaihtoehtoinen ja klassinen ja sen vaikutteita voi kyllä luetella, mutta määrittely on vaikeampaa. Siksi Staley ja vuonna 2011 kuollut entinen basisti Mike Starr voivat levätä rauhassa muiden ajasta ikuisuuteen siirtyneiden Seattle-legendojen kanssa. Alice In Chains on jäseniään suurempi ja elossa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt
Layne Staleyn laulamat studioalbumit:
Facelift (1990)
Dirt (1992)
Alice In Chains (1995)

William DuVallin laulamat studioalbumit:
Black Gives Way To Blue (2009)
The Devil Put Dinosaurs Here (2013)
Rainier Fog (2018)

Lue lisää
Kitts, Jeff (toim.), Tolinski, Brad (toim.) & Steinblatt, Harold (toim.): Alternative Rock – From The Pages Of Guitar World Magazine, 343 sivua. (Hal Leonard, 1999).
Yarm, Mark: Everybody Loves Our Town – A History Of Grunge, 567 sivua. (Faber & Faber, 2017).
Yarm, Mark (Jere Saarainen, kääntäjä): Kaikki rakastavat Seattlea – Grungen tarina, 588 sivua. (Like, 2014).

Alice In Chains: Rainier Fog (2018).

Alice In Chains: Rainier Fog (2018).