Amorphis: Queen Of Time – metallin muodonmuuttaja

Queen Of Time (Nuclear Blast, 2018)

Amorphis: Queen Of Time (2018).Suomea ei ole turhaan sanottu hevimetallin luvatuksi maaksi. On arvioitu, että meillä on väkilukuun suhteutettuna eniten metallibändejä maailmassa. Raskas rockmusiikki on tärkeä kulttuurivientituote ja musiikkiviennin merkittävin osa-alue.

Tähän ei ole tultu yhdessä yössä vaan vuosikymmenten mittaan, pioneerien pohjatyöstä ponnistaen. Yksi tärkeimmistä on Amorphis, jonka ainutlaatuinen yhdistelmä itämaista ja kalevalaista mystiikkaa, brutaalia metallia, progressiivisuutta ja melodista riffittelyä on kumuloitunut maailmanlaajuiseksi menestykseksi. Ja mikä bändin itsensä kannalta tärkeintä, kehitys jatkuu edelleen.

Jos Amorphisin nykyisen aikakauden laskee alkaneen vuoden 2006 Eclipse-albumista, jolla laulaja Tomi Joutsen esittäytyi, Queen Of Timen kohdalla tätä vaihetta on jatkunut jo yli puolet bändin urasta. Vuonna 1990 perustetun yhtyeen tapauksessa se on pitkä aika, mutta Amorphis on onnistunut kiertämään urautumisen ankeimmat karikot. Kitaristi Esa Holopainen ja kosketinsoittaja Santeri Kallio etsivät sävellyksiinsä edelleen uusia ideoita, ja vuoden 2015 Under The Red Cloudilla kuvaan astunut ruotsalainen tuottaja Jens Bogren on onnistunut värittämään vanhan bändin soundia uudenlaiseksi. Hämmästyttävää kyllä, Amorphis kuulostaa nyt virkeämmältä kuin kymmenen vuotta sitten.

Amorphis. Kuva: Nuclear Blast.

Amorphis. Kuva: Nuclear Blast.

Vuonna 2018 julkaistulla Queen Of Timella ovat Bogren ja bändi iskeneet uutta kipinää esimerkiksi orkestraalisuudesta, sinfonisuudesta ja kuorolaulusta. Myös huilut, saksofonit, udit, nais- ja kurkkulaulut ja suomenkielinen lausuntataide virkistävät kuulijaa metallimyrskyn silmässä, ja hetkittäin Amorphis tavoittaa jotakin sellaista, mitä se ei ole ennen tehnyt – ja sitä ei juuri ole liikkeellä saman ikäluokan bändien keskuudessa. Mutta vaikka latvassa humisevat uudet tuulet, ovat Amorphisin juuret syvällä sen omassa pitkässä historiassa. Sen kuulee pistämättömästä, dynaamisesta bändisoitosta.

On vaikuttavaa, että basistin vaihtumisen myötä Amorphiksessa vaikuttaa nyt sen koko alkuperäinen kokoonpano: kitaristit Tomi Koivusaari ja Esa Holopainen, basisti Olli-Pekka Laine ja rumpali Jan Rechberger olivat bändissä jo vuonna 1990. Kallio liittyi mukaan vuonna 1998, ja Joutsenkin on ollut mukana jo neljätoista vuotta. Vaikuttavaa se on siksi, että kaiken jo koetun jälkeen Queen Of Timeltä löytyy paljon potkua. Se on kiinnostava, yksityiskohtainen albumi, joka avaa salojaan vähitellen.

Kolmannentoista albumin perusteella voi hyvinkin väittää, että syksyllä 2020 Amorphis viettää kolmekymmenvuotisjuhlaansa väsymättä. Salaisuus löytyy pyrkimyksestä amorfisuuteen eli siihen, ettei bändi anna elementtiensä jämähtää tuttuihin asemiin.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Amorphis Kotisivu | Homepage

Hae Amorphis-klassikko 'Queen Of Time' kirjastosta!

Hae Amorphis-klassikko ’Queen Of Time’ kirjastosta!

Hae Queen Of Time kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
The Karelian Isthmus (1992)
Tales From The Thousand Lakes (1994)
Elegy (1996)
Tuonela (1999)
Am Universum (2001)
Far From The Sun (2003)
Eclipse (2006)
Silent Waters (2007)
Skyforger (2009)
The Beginning Of Times (2011)
Circle (2013)
Under The Red Cloud (2015)
Queen Of Time, CD & 2LP. (2018)

Lue lisää
Kainulainen, Pekka & Virta, Erkki (kääntäjä), & Vil, Ike (kääntäjä): Amorphis – Taivaan rumpu, Heavenly Drum, 151 sivua. Otava 2017.
Laakso, Markus: Amorphis, 411 sivua. Like 2015.

Amorphis: Queen Of Time (2018).

Amorphis: Queen Of Time (2018).

Joonas Holmén + The Lossy Codecs: Sterner Stuff – indie rockin suomalaista kärkeä

Sterner Stuff (Fuu Recs, 2018)

Joonas Holmén + The Lossy Codeca: Sterne rStuff (2018).Rockmuusikko Joonas Holmén on julkaissut uuden levyn marraskuussa 2018. Pitkään työn alla ollut Sterner Stuff tuli ulos Holménin omalla levymerkillä Fuu Recs.

Holmén toteuttaa musiikillista visiotaan itsenäisesti. Sterner Stuff on toteutukseltaan bändialbumi, mutta sillä on vahva sooloalbumin ulottuvuus. Neljä vuotta edellisen Codecs-levyn jälkeen Holménin kunnianhimoinen indie rock kulkee yhä vakuuttavammin. Sterner Stuff nousee yhdeksi vuoden 2018 parhaista rocklevyistä.

Albumin ensimmäisenä singlelohkaisuna tuli ulos Launching Down On Tracks.

Levyhyllyt jututti Holménia joulukuussa 2018

Sterner Stuff ilmestyi viime marraskuussa, onnittelut! Millaisia vaiheita julkaisemisessa oli?

Joonas Holmén: – Julkaiseminen oli varsin pitkä prosessi. Ensin otin yhteyttä eri levy-yhtiöihin, niin pieniin kuin isoihin. Kiinnostusta ei kuitenkaan lopulta tuntunut löytyvän tarpeeksi, joten päätin lopulta tosiaan perustaa oman levy-yhtiöni ja toteuttaa julkaisun itse. Tämä tarkoitti sitä, että minun täytyi tutustua moneen uuteen asiaan aina byrokratiasta levyn julkaisemiseen liittyen, kansien painatukseen ja yhteistyöhön jakelijan kanssa.

Jaan mielessäni levyn olemassaolon kahteen selkeään vaiheeseen: Sen tekemiseen, eli taiteelliseen työhön ja julkaisemiseen liittyvään työhön. Kummatkin prosessit veivät varsin kauan aikaa ja vaikka aluksi olin varsin vastahakoinen uppoutumaan tuohon jälkimmäiseen, tuntuu tällä hetkeltä ihan hyvältä, että se tuli tehtyä. Levyjen julkaisemassa itse on paljon hyviä puolia. Silloin kontrolli pysyy itsellä ja jos ei tule puskettua levyä eteenpäin tarpeeksi, ei ainakaan voi syyttää ketään muuta kuin itseään.

Joonas Holmén.

Joonas Holmén.

Millainen historia sinulla on yhtyeesi The Lossy Codecsin kanssa? Millaista musiikinteko on ollut aiemman bändisi Das Claudiuksen jälkeen?

Das Claudiuksessakin olin bändin ainoa biisintekijä, mutta kyllä tämä sooloartistina musiikin tekeminen on ollut vielä solidaarisempaa hommaa. Codecshan on kokoelma ystäviäni, jotka ovat ammattimuusikoita. Aloitimme Das Claudiuksen kanssa soittamisen varhaisteini-iässä, jo silloin kuin kukaan ei oikeastaan osannut soittaa yhtään mitään. Soittomme muovautuikin satojen, ellei tuhansien treenikertojen myötä ja siinä oli toki puolensa. Yhteishenkemme oli ainakin bändin parhaimpina hetkinä varsin hyvä ja kyllähän se kuului soitosta.

Toisaalta bändin sisäinen dynamiikka saattoi olla tulehtunuttakin ja bändin muut jäsenet eivät yleensä olleet yhtä innoissaan musiikin tekemisestä kuin minä. Nyt kun soitan Codecsin kanssa, saan yleensä luottaa siihen, että homma hoituu. Kaikki jäsenet ovat taitavia soittajia ja treenikertoja ennen keikkoja ei tarvita kovin montaa. Pystyn siis keskittymään omaan juttuuni, mikä on mukavaa, mutta tietynlaista ”bändifiilistä” siitä toki puuttuu.

Toisaalta omalla tavallaan musiikin säveltäminen ei ole muuttunut oikeastaan ollenkaan. Yhä edelleen sävellän kappaleet yksinäni ja koska Sterner Stuff -levyllä Das Claudiuksen rumpali Matti Muhos soitti rummut, toteutui sovitusprosessikin entiseen tapaan. Eli sävelsin ja soitin kaikki muut instrumentit paitsi rummut, johon minulla oli kyllä ideoita, joita sitten Matin kanssa hioimme ja joihin hän toi oman tyylinsä ja soittotatsinsa mukaan. Ensimmäisellä soololevylläni kun soitin rummutkin itse, oli meno siinä suhteessa vähän erilaisempaa Das Claudiukseen verrattuna.

Millainen livekokoonpano The Lossy Codecs on?

Kun kokoaa bändinsä paljon keikkoja tekevistä ammattimuusikoista, on ollut tarpeen varata monta vaihtoehtoa. Bändiimme kuuluu itseni (laulu ja kitara) lisäksi synisti-kitaristi-taustalaulaja Walter Metsärinne, kaksi vaihtelevaa rumpalia (Taneli Korpinen ja Matti Muhos) sekä kolme basistia (Antti Samuelsson, Jussi Karhujoki ja Jonatan Snapir).

Joonas Holmén + The Lossy Codecs: Antti Samuelsson (vas.), Taneli Korpinen, Joonas Holmén ja Walter Metsärinne. TVO, 17.5.2018. Kuva: Tuomas Pelttari.

Joonas Holmén + The Lossy Codecs: Antti Samuelsson (vas.), Taneli Korpinen, Joonas Holmén ja Walter Metsärinne. TVO, 17.5.2018. Kuva: Tuomas Pelttari.

Sterner Stuff on melodinen ja monitasoinen kooste dynaamisia rockvetoja. Voiko levyltä kuulla esikuviasi?

Kyllä voi, ainakin omasta mielestäni. Monissa kappaleissa minulla oli jopa mielessä joku tietty artisti tai kappale, josta imin vaikutteita. Esimerkiksi Acid-kappaleen sävelsin aikoinaan jo teini- iässä, kun Smashing Pumpkins -faniuteni oli korkeimmillaan. Siksi nämä vaikutteet ovat aika selkeästi kuultavissa. Toisaalta vähän uudemmatkin bändisuosikkini ovat mukana, esimerkiksi surumielisen rehellinen My Fellow Men on ottanut paljon vaikutteita niin Red House Paintersiltä kuin Pedro The Lionilta. Yllättävän monet ovat tuntuneet kuulevan vaikutteita myös Mew’lta, mikä on yksi vanhimmista suosikeistani. En itse näe näitä vaikutteita tällä levyllä niin paljon, vaikka toki esim. Come Of Agen kulmikkaista groovavista kitarariffeistä tulee Bo Madsenin soitto mieleen.

Toisaalta monet ovat kuulleet vaikutteita artisteista, mitä en oikeastaan kuuntele. Esimerkiksi Red Hot Chili Peppers, The Pixies ja Butthole Surfers on mainittu. Tämän lisäksi usein musiikkiani on verrattu …And You Will Know Us By The Trail Of Dead -bändiin, jota en ollut kuunnellut ennen näitä vertailuja ollenkaan. Kun vertaus toistui ja toistui, niin tietysti kuuntelin ja kyllähän kyseisessä bändissä jonkin verran samaa onkin! Minulle oli varsin tärkeää Sterner Stuff -levyllä juuri tuo kappaleiden monitasoisuus. Halusin että siinä on paljon erilaisia tunnelmia, niin musiikillisesti kuin sanoituksellisesti.

Levyn tekstit tuntuvat tunnukstuksilta. Mikä sinua inspiroi?

Tällä levyllä tekstit olivat ehkä itsellenikin poikkeuksellisen omakohtaisia. Aikaisemmin olen yrittänyt enemmän eläytyä kuvitteellisiin tilanteisiin ja tunnelmiin. Uudemmilla, Sterner Stuffin jälkeen sävelletyillä kappaleilla, taas olen kyllä pysynyt omakohtaisuudessa kiinni, mutta vienyt ilmaisuani hieman abstraktimmalle ja runollisemmalle tasolle.

Dinosaur Jr:in kitaristilaulaja J Mascis sanoi joskus jossain haastattelussa jotain vastaavaa kuin ”Kappaleeni ovat surullisia, sillä sävellän niitä yksin kotonani kun olen alakuloinen. Silloin kun olen iloinen, en ole kotona kitara kädessäni, vaan ulkona ystävieni kanssa.” Pystyn eläytymään tähän aika vahvasti. Olen ehkä vähän poikkeuksellisenkin paljon eksistentiaalisesta ahdingosta kärsivä ihminen ja puran yleensä tällaiset ajatukseni kappaleisiini. Olen myös kristitty, mutta en oikein osaa eläytyä kristilliseen musiikkiin, sillä se ei ole omissa silmissäni kovin moniulotteista, vaan pyrkii keskittymään positiivisuuteen. Koen suorastaan tehtäväkseni tehdä musiikkia, jossa kristillinen identiteettini tulee luonnollisen oloisesti esiin ja pääsen näyttämään, että synkistellä mekin osaamme.

Eläydyn muidenkin taiteilijoiden musiikkiin parhaiten silloin, kun heidän oma maailmankuvansa ja ajatuksensa heijastuvat selkeästi ja rehellisesti sanoituksista läpi. Mitä muuta runoudelta ja tarinoilta voikaan toivoa, kuin että näkee maailman edes hetkellisesti toisen henkilön silmin ja toisesta näkökulmasta? Toki on olemassa juuri täysin tarinallista ja fiktiivistä musiikkia, eikä siinä ole mitään vikaa. Itse vaan eläydyn sanoituksiin parhaiten kun ne ovat omakohtaisia, ja koen kyllä myös kuulevani laulajan tuskan tai ilon silloin paremmin, kun lauletaan ”kokemuksen syvällä rintaäänellä”.

Sterner Stuffin toisena videoraitana julkaistiin Acid. Videon ohjaus: Jonathan Guillaume.

Olet kiinnostunut syntetisaattoreista ja peleistä. Huokuuko Sterner Stuffin kannesta pelimaailman estetiikkaa?

Keskustelimme kansien tekijän Ella Kiviniemen kanssa niitä suunnitellessamme CGA– eli Color Graphics Adapter -grafiikoista, joita oli 80-luvun peleissä. Kyseistä väripalettia käyttävät pelit näyttivät räikeydessään mielestäni varsin siisteiltä ja niinpä päätimme hyödyntää niitä levyn kannessa. Tumman sininen ja punainen oli dramaattisen tyylikäs vaihtoehto, joten menimme sillä, emmekä esimerkiksi pinkki ja vaaleansininen -kombinaatiolla, vaikka se oli muistaakseni yleisin. Se olisi ehkä ollut vain ja ainoastaan räikeä, eikä kovin tyylikäs.

Olet kuvaillut muusikon elämää yksinäiseksi. Onko uusi levy muuttanut sinua?

Varmaan muusikon elämä olisi vähemmän yksinäistä, jos tekisi sitä jossain bändissä tai ryhmässä. Omalla kohdallani kaikki on oikeastaan vaan ajautunut siihen, että suurin osa työstä tulee tehtyä yksin. Enkä puhu pelkästään omasta musiikistani, vaan kun esimerkiksi miksaan muiden musiikkia, niin se on tietenkin keskimäärin aika yksinään tehtävää puuhaa. Musiikkia tehdessä on myös helppo unohtaa muu maailma ja syventyä useaksi tunniksikin vaan omaan tekemiseen. Se on omalla tavallaan hienoa, mutta joo, myös yksinäistä.

En sanoisi, että Sterner Stuff on mitenkään muuttanut minua. Oikeastaan sanoisin ennemmin, että levyni heijastavat omaa persoonaani aina tietyllä hetkellä. Kun minä muutun, levyni muuttuvat. Siinä mielessä Sterner Stuff tosin on muuttanut minua, että olen oppinut sen tekemisen myötä paljon uutta.

Olet säveltänyt ja tuottanut Sterner Stuffin itse Mitä tavoittelet tuottajana?

Tuotannolliset ideat ovat se tekijä, joka saa minut innostumaan uuden levyn tekemisestä. Kappaleiden säveltäminen on minulle omalla tavalla kuin päiväkirjan kirjoittamista, mutta kun keksin jonkin yhteisen tekijän, josta pystyn ammentamaan jonkin äänitteen tuotannollisen meiningin, innostun ja haluan päästä studiohommiin.

Tähtään tuotannollisesti maksimaaliseen persoonallisuuteen. Tykkään ideoista, joissa jokin äänikuvallinen aspekti viedään äärimmäisyyteen, mutta toisaalta minusta on tärkeää, että levyn ”musiikillinen informaatio” säilyy selkeästi erotettavissa olevana. Tasapainottelen siis näiden kahden ideaalin välillä. Yleensä levyn äänikuvallinen identiteetti lähtee mielessäni liikkeelle sen rumpusaundeista, sillä ne kattavat keskimäärin koko levyn yleissaundista ison osan. Esimerkiksi Sunshine And Someone To Hold -levylläni rummut äänitettiin varsin lofisti, vain kolmella mikrofonilla ja se olikin yksi levyn värittävimmistä tekijöistä. Sterner Stuffilla rummut äänitettiin hifimmin ja soitto oli Matti Muhoksen mukanaolon myötä hienovaraisempaa, joten kaikki muu mukautui siihen.

Miten kuvailisit musiikillista missiotasi?

Haluan tehdä itseni näköistä musiikkia, omilla ehdoillani. Haluan kertoa musiikillani ajatuksistani, siitä mitä itse pidän arvokkaana ja mitä ajattelen niin sanotusti ”tästä kaikesta”. Pyrin tekemään koskettavaa, tehokasta ja mielenkiintoista musiikkia, jossa pääsen kokeilemaan uusia ideoita. Toivon että mahdollisimman moni kuulisi musiikkiani ja saisi siitä mahdollisesti lisäarvoa omaan olemiseensa. Tavoitteeni on saada elantoni omaa musiikkia tekemällä.

Millaista musiikkia teet seuraavaksi?

Tällä hetkellä ajatukseni on tehdä jälleen Matti Muhoksen kanssa uusi levy, joka on aikaisempaa ”fuzzimpi” ja biisikohtaiselta äänikuviltaan yhtenäisempi. Jotta kuuntelija ei kyllästy, luulen että sen täytyy myös olla hieman lyhyempi kuin esimerkiksi Sterner Stuff. Haluan tuoda myös laulumelodioitani selkeämmin esiin, joten aion kuluttaa laulujen tuotantoon entistä enemmän aikaa.

Toisaalta olen myös ajatellut hieman elektronisemman levyn tekemistä. Villeissä unelmissani suunnittelen myös tripla-albumin tekemistä, sillä se olisi niin ihanasti ajan hengen vastaista.

Tuomas Pelttari | toimitus ja livekuva

Joonas Holmén Kotisivu | Homepage
Facebook
Instagram
YouTube
Bandcamp
Fuu Recs

Hae 'Sterner Stuff' kirjastosta!

Hae ’Sterner Stuff’ kirjastosta!

Hae Sterner Stuff kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Joonas Holmen & The Lossy Codecs: Bound To Disappear//The Speeding Is Just For Show (2010)
Sunshine And Someone To Hold (2014)
Sterner Stuff (2018)

Das Claudius
Walking In The Forest And Noticing A Corpse In The Bushes (2006)
The Star That Shines Eternally And On Its Own (2007)
Matti Lauri Ilmari Muhos EP (2011)

Joonas Holmén + The Lossy Codecs livenä

La 12.1.2019 BaariBaari – Turku Band Festival

Joonas Holmén + The Lossy Codeca: Sterne rStuff (2018).

Joonas Holmén + The Lossy Codeca: Sterner Stuff (2018).

Pää Kii: Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan – punkbändi pelasti rockin

Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan (Stupido, 2018)

Pää Kii: Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan (2018).Koska Levyhyllyt on musiikin ja kirjallisuuden suositusblogi, vuoden viimeisen jutun aiheeksi pääsee Pää Kiin toinen albumi. Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan on nimittäin blogistinne mielestä vuoden paras äänilevy, oiva jatke kuuden vuoden takaiselle klassikolle.

Kakkoslevyä pohjustanut sinkku ”Sä veit mun levyt kirpparille” oli kaksipiippuinen tapaus. Toisaalta sen itseironia nauratti ja tarttuvuus ihastutti, mutta samalla se tuntui turhan kepeältä. ”Sä veit mun levyt kirpparille” erottuu albumilta sen harmittomimpana kappaleena. Sellainen tyylirikko on kuitenkin hyvä olla mukana, sillä muuten Pää Kiin maailmassa ei juuri hymyilytä.

Todellisuus lävähtää silmille heti lähdössä. Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan alkaa viitasaarelaisen perusmuezzinin rukouskutsulla. ”Takaisin työttömyyskortistoon” hahmottelee kuulijalle biisien päähenkilön, sen pettymyksiä tuottavan luuserin, joka kirjoitti nämä laulut, josta nämä laulut kertovat ja joka näitä lauluja kuuntelee. Koko kuva on valmis, kun ”Isieni maa” maalaa tarinoille miljöön. Se on voittajien ja häviäjien Suomi, jossa toiset potkivat toisiaan pimeässä ja pakkasessa sillä välin kun toiset nostelevat maljoja kristallikruunujen alla.

Siihen nähden, että Pää Kii on vaihtanut levyjen välillä kokoonpanostaan kaiken muun paitsi kitaristi-laulaja-biisintekijän ja basistin, bändi on hienosti nipussa. Vekku Vartiaisen bassolinjat vetävät mukaansa, ja Teemu Bergman on löytänyt ääneensä uusia sävyjä. Maukkaista sovituksista on kiittäminen myös studiomies Lauri Elorantaa, jolla oli jo edellisen levyn aikaan hyvä käsitys siitä, miten loistavista biiseistä tehdään vielä parempia.

Sellaisista biiseistä kuin ”Sweet Home Kouvola”, ”Nyt mä haluun haistaa hieman liimaa”, ”Aina jonon viimeinen” ja ”Yksi musta minuutti” tulee mieleen Johnny Thundersin Heartbreakers. Ne ovat räväkkää rock’n’rollia käsiin räjähtävästä elämästä, ja niiden antisankari joutuu etsimään syitä olla hyppäämättä junan alle, ellei sitten ole jo kuollut, kuten ”Yksi musta minuutissa” on päässyt käymään.

Pää Kiin kyynisen ja pahantuulisen kuoren alla hehkuu empatia ja hyvä tahto. Toisen levyn kappaleista myötätuntoisin on ”Koira lähtee piikille”, jossa karu ihmiskohtalo ja sen syy piirretään muutamalla taitavalla vedolla. Pimeimmillään sielun kaamos on kappaleissa ”Mr. Masennus”, ”Tie kotiin” ja ”Rautamies ruostuu”, joissa synkän veden yllä ei näytä olevan siltaa laisinkaan.

Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan ei varsinaisesti yllätä. Se on tuttua Pää Kiitä introjen kitarakuvioita myöten. Se on kooste maailmantuskaisia lauluja kakkosluokan kansalaisista, jotka eivät viihdy porvariräppäreiden, kierojen poliitikkojen ja pösilöitä pillinsä mukaan tanssittavien pahantahtoisten populistien maailmassa. Pää Kiitä voi moittia mustavalkoisesta maailmankuvasta ja pateettisuudesta, mutta silloin jää tajuamatta, että se nyt vain on Teemu Bergmanin taiteen tulokulma maailmaan, ja sillä on itsessään merkityksensä. Näitä biisejä kuunnellessa maailman paino harteilla tuntuu kevenevän. Voin kuvitella, että niin tuntuu myös niitä kirjoittaessa ja soittaessa.

Parasta on se, että Pää Kii pelastaa rockin. Sitä ei pelasteta kokeilemalla kuinka paljon voi kuulostaa Led Zeppeliniltä ennen kuin Jimmy Page suuttuu. Se pelastetaan kirjoittamalla rokkibiisejä, jotka kuulostavat eläviltä ja tärkeiltä tässä ajassa. Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan on täynnä niitä.

Nyt, kun Pää Kiin liikaakin odotettu toinen albumi on julkaistu hyvällä menestyksellä, ei ole mitään syytä epäillä, etteikö bändi pelastaisi rockia vielä uudelleenkin.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Pää Kii Facebook

Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan
Teemu Bergman – laulu, kitara
Antti Leppäniemi – kitara
Vekku Vartiainen – bassokitara
Heikki Laaksomies – rummut

Levyhyllyt
Pää Kii (2012)
Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan (2018)
AP fest Vol 3 -dvd (2013)

Lue lisää suomipunkista
Kuivanen, Jarkko: Suomipunk 1977–1998, 339 sivua. Kuivanen, 1999.
Miettinen, Kimmo: Hilse – Suomipunkin alku ja juuri, 339 sivua. Like, 2008.
Saastamoinen, Mika: Parasta lapsille – Suomipunk 1977–1984, 429 sivua. Johnny Kniga, 2007.
Similä, Ville & Vuorela, Mervi: Valtio vihaa sua – suomalainen punk ja hardcore 1985-2015, 604 sivua. Like 2015.

Pää Kii: Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan (2018).

Pää Kii: Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan (2018).

Lepää rauhassa, Pete Shelley – Buzzcocksista ikuisuuteen

Pete Shelley 1955–2018

Pete Shelley: Homosapien (1981).Joulukuun kuudennen päivän iltana brittiläisen Buzzcocksin some-tileillä julkaistiin suru-uutinen. Bändin laulaja-kitaristi ja biisintekijä Pete Shelley oli kuollut sairauskohtaukseen 63-vuotiaana.

Shelley tuli tunnetuksi yhtenä punksukupolven lahjakkaimmista lauluntekijöistä ja myöhemmin muusikkona, joka ei arastellut uuden soundin etsimistä sen enempää kuin tärkeinä pitämistään arkaluontoisista asioista puhumista.

Pete Shelley perusti Buzzcocksin opiskelukaverinsa Howard Devoton kanssa vuonna 1975. Bändi soitti ensimmäisen keikkansa Boltonissa aprillipäivänä 1976. Asiat etenivät rivakasti kulttuurin uusien tuulten puskuvoimalla: jo saman vuoden syyskuussa Buzzcocks esiintyi Lontoossa punk-svengali Malcolm McLarenin järjestämässä 100 Club Punk Festival -tapahtumassa. Muita esiintyjiä olivat muun muassa Sex Pistols, Siouxsie & The Banshees, The Clash, The Vibrators ja The Damned.

Vuoden loppuun mennessä Buzzcocks oli jo levyttänyt ensimmäisen ep:nsä Spiral Scratchin, yhden ensimmäisistä punk-omakustanteista. Buzzcocks teki vaikutuksen tiukkana bändinä, jonka energisyys ei kärsinyt monille ajan bändeille tyypillisestä haparoivasta soitosta, sekä Shelleyn lauluntekijänlahjoilla. Paras esimerkki niistä on klassikko Ever Fallen In Love (With Someone You Shouldnt’ve).

Vuonna 1977 Buzzcocksin kokoonpano muuttui, kun Devoto erosi bändistä ja perusti oman yhtyeensä Magazinen. Shelleystä tuli Buzzcocksin kitaristi-laulaja ja hänen korkeasta, kirkkaasta ja melodisesta laulustaan bändin leimallisin piirre.

United Artists Records teki diilin Buzzcocksin kanssa elokuun kuudentenatoista 1977. Bändi levytti isolle yhtiölle Martin Rushentin tuottamat albumit Another Music In A Different Kitchen (1978), Love Bites (1978) ja A Different Kind Of Tension (1979). Neljäs albumi jäi demoasteelle, kun Buzzcocks hajosi vuonna 1981.

Sooloartistiksi alkanut Shelley debytoi albumilla, jollaista kukaan ei osannut odottaa mieheltä, joka oli tullut tunnetuksi melodisen punkbändin laulaja-kitaristina ja taitavana poplauluntekijänä. Soolodebyytti Sky Yen oli jo vuonna 1974 olkkarissa äänitetty levyllinen kokeellista elektronista musiikkia Tangerine Dreamin ja Clusterin hengessä. Sky Yenin vastaanotto oli aikanaan lähinnä hämmentynyt ja vihamielinen, mutta myöhemmin sen psykedeelistä hammasporanoisea on alettu pitää kokeellisuudessaan kiinnostavana. Shelleyn omasta mielestä levy sopi kuulokekuunteluun sekä niille, jotka halusivat saada vieraat poistumaan.

Sky Yenin piti alun perin olla soundtrack Devoton tekemään elokuvaan. Samankaltaiseen tarkoitukseen tehtiin myös Shelleyn seuraava projekti Hangahar, jonka hän levytti Sally Timmsin ja Lindsay Leen kanssa vuonna 1980.

Homosapien-single (ja samannimisen sooloalbumin nimibiisi vuodelta 1981) vei Shelleyn kappalerakenteen kannalta takaisin popmusiikin lähteille, mutta sekin oli sovitettu elektronisen musiikin soittimille eli syntetisaattoreille ja rumpukoneille. Kappaleen viittaukset homoseksuaalisuuteen saivat BBC:n kieltäytymään soittamasta sitä, mikä puolestaan sai Shelleyn kertomaan julkisuudessa omasta biseksuaalisuudestaan, johon hän oli viittaillut jo Buzzcocksille kirjoittamissaan kappaleissa.

Samankaltaista soundimaailmaa kartoitti myös vuoden 1983 XL1-albumi, jonka tunnetuin kappale on Telephone Operator. Aikaansa edellä olleen albumin mukana sai ZX Spectrum -tietokoneelle tehdyn ohjelman, jonka esittelemiä grafiikoita ja lyriikoita saattoi katsella levyä kuunnellessaan.

Vuoden 1986 Heaven And The Sea -sooloalbumilla Shelley yhdisti elektronisen musiikin ja kitararockin piirteitä ajanmukaiseksi ja täyteläiseksi popiksi. Levyltä julkaistiin kaikkiaan neljä singleä, joista tässä kuullaan melankolinen Waiting For Love.

Ympyrä sulkeutui 1980-luvun lopulla, kun Buzzcocks teki paluun. Aluksi punklegenda julkaisi livelevyjä, mutta muutaman tunnusteluvuoden jälkeen myös uutta musiikkia. Vuonna 1993 julkaistu Trade Test Transmission -albumi käynnisti Buzzcocksin uran myöhemmät ajat, jotka jatkuivat aina Shelleyn kuolemaan saakka. Viimeiseksi jäi vuonna 2014 julkaistu yhdeksäs Buzzcocks-pitkäsoitto The Way.

Shelleyn viimeinen albumi Cinema Music And Wallpaper Sounds ilmestyi vuonna 2016. Se sulki hänen soolouransa ympyrän samalla tavalla kuin Trade Test Transmission oli sulkenut Buzzcocksin kehän: Cinema Music And Wallpaper Sounds oli vuonna 1976 äänitetty levyllinen kokeellista elektronista musiikkia ja siinä mielessä Sky Yenin sisarteos.

Pete Shelley kohtasi loppunsa kotonaan Virossa, jossa hän oli asunut vaimonsa Gretan kanssa vuodesta 2012 lähtien.

Peter Campbell McNeish 17.4.1955–6.12.2018

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae Buzzcocks-klassikoita kirjastosta!

Hae Buzzcocks-klassikoita kirjastosta!

Hae Buzzcocksia kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt | Buzzcocks
Another Music In A Different Kitchen (1978)
Love Bites (1978)
A Different Kind Of Tension (1979)
Trade Test Transmissions (1993)
All Set (1996)
Modern (1999)
Buzzcocks (2003)
Flat-Pack Philosophy (2006)
The Way (2014)

Pete Shelley
Sky Yen (1980)
Hangahar (1980)
Homosapien (1981)
XL1 (1983)
Heaven And The Sea (1986)
Cinema Music And Wallpaper Sounds (2016)

Lue lisää
Junttila, Jukka: 1977 – Punkvallankumous, 279 sivua. Like 2017.
McGartlandTony: Buzzcocks – The Complete History, 288 sivua. John Blake 1995.
Robb, John & Salmenpohja, Ilkka (kääntäjä): Punk! – Brittipunkin haastatteluhistoria. Like 2007.

Pete Shelley: XL1 (1983).

Pete Shelley: XL1 (1983).

 

Kotiteollisuus: Valtatie 666 – tie jatkuu itään

Valtatie 666 (Universal, 2018)

Kotiteollisuus: Valtatie 666 (2018).Vuosituhannen vaihde oli aikamoinen antikliimaksi. Sitä odotettiin huolensekaisella innolla ja siitä kirjoitettiin lauluja, mutta loppujen lopuksi se ei sitten sekoittanutkaan tietokoneita, pudottanut lentokoneita, sytyttänyt sotia tai muuttanut oikeastaan mitään, ei ainakaan käden käänteessä.

Jotkut jutut sentään sattuivat siirtymään 2000-luvulle juuri niihin aikoihin. Yksi niistä oli suomenkielinen rock. Siinä missä esimerkiksi Ultramariini toi siihen uudenlaisia vaikutteita 1990-luvun kitarapopista ja vaihtoehtorockista, sellaiset yhtyeet kuin Viikate, Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus ammensivat hevistä, ja Maj Karma(n Kauniit Kuvat), Mokoma sekä Stam1na metallista.

Halukkain lukemaan itsensä osaksi suomirockin jatkumoa oli Kotiteollisuus.

Lappeenrantalainen Kotiteollisuus alkoi hahmottua nykyiseen muotoonsa jo 1990-luvun alkupuolella. Bändin pitkä pohjatyö tuotti tulosta hitaasti mutta taatusti. Ensimmäinen albumilistasijoituksen toi Tomusta ja tuhkasta vuonna 2000, ja Helvetistä itään ponkaisi listaykköseksi heti ilmestyessään syyskuussa 2003.

Viisitoista vuotta läpimurron jälkeen ilmestynyt Valtatie 666 on Kotiteollisuuden kuudestoista albumi. Kitaristi-laulaja ja biisintekijä Jouni Hynynen on kuvaillut sitä ihmisen ja perkeleen vuoropuhelusta tehdyksi teemalevyksi. Kun ”perkeleen” ymmärtää sisäisiksi demoneiksi – lannistaviksi ääniksi pään sisällä, ikäviksi muistoiksi, olemisen tuskaksi ja kyynisiksi mielialoiksi – punainen lanka on selkeä. Valtatie 666 vie kauas kohti viimeistä auringonnousua, ja se tie on yhtä kuin elämä.

Mitä musiikkiin tulee, harva asia on muuttunut niin vähän kuin Kotiteollisuuden perusbiisi. Sitä voidaan toki kutsua myös omaksi tyyliksi. Esimerkiksi sellaiset Valtatie 666:n kappaleet kuin Kusipää, Vääräleuka ja Järjen ääni eivät sinänsä kohahduta ennenkuulemattomuudellaan, mutta ne kulkevat ja tarttuvat ja niiden kitararaidat lomittuvat toisiinsa maukkaasti.

Suuren osan levyn 71 minuutin kestosta selittävät (ja kuulijaa eniten yllättävät) jykevä Sädekehä, painavana vyöryvä Taakka ja Maailma nukahtaa, joista viimeinen kestää uskomattomat 18 minuuttia ja 23 sekuntia. Yli yhdeksänminuuttisen, paikoin ihastuttavan abstraktin Taakan tietyt kohdat kuulostavat aivan Timo Rautiaisen laulamilta, vaikka eivät ilmeisesti sitä ole (sattuvaa sinänsä, sillä Trio Niskalaukauksellakin on Taakka-niminen kappale). Selkein vastapaino noille suurteoksille ja samalla levyn virkistävin veto on pariminuuttinen Valtatie 666, jonka Hynynen duetoi Radiopuhelimien kiihkeän J.A. Mäen kanssa.

Muutama vuosi sitten nelimiehiseksi muuttunut Kotiteollisuus on jykevältä ja selkeältä soundaavalla Valtatie 666:lla hyvässä peruskunnossa, ja hetkittäin bändi onnistuu jopa yllättämään. Vaikka ensimmäisestä Kotiteollisuus-nimellä julkaistusta albumista Aamenesta tuli tänä vuonna kuluneeksi 20 vuotta, Valtatie 666:n biisit eivät kuulosta lopunaikojen lauluilta. Eedeniin ei ole paluuta ja helvetti on kaukana takana, mutta tie jatkuu itään.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Kotiteollisuus kotisivu

Valtatie 666
Miitri Aaltonen – kitara, taustalaulu
Janne Hongisto – bassokitara, taustalaulu
Jouni Hynynen – laulu, kitara
Jari Sinkkonen – rummut

Hae Kotiteollisuuden 'Valtatie 666' kirjastosta!

Hae Kotiteollisuuden ’Valtatie 666’ kirjastosta!

Hae Valtatie 666 kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Hullu Ukko ja Kotiteollisuus (1996)
Aamen (1998)
Eevan perintö (1999)
Tomusta ja tuhkasta (2000)
Kuolleen kukan nimi (2002)
Helvetistä itään (2003)
7 (2005)
Iankaikkinen (2006)
Sotakoira (2008)
Ukonhauta (2009)
Kotiteollisuus (2011)
Sotakoira II (2012)
Maailmanloppu (2013)
Kruuna / Klaava (2015)
Vieraan vallan aurinko (2016)
Valtatie 666 (2018)

Kotiteollisuuden laulaja-kitaristi-tekstintekijä Jouni Hynynen tunnetaan myös kirjailijana. Hynynen kertoo Turun Kirjamessuilta suoralähetetyssä haastattelussa kirjastaan Muistikuvia (Like, 2018). Kohtaamisessa kuullaan Hynysen tavasta kirjoittaa lyriikoita, tekstintekijöistä joita Hynynen ihailee sekä tunnustuksia Kotiteollisuuden sanoitusten takaa. Haastattelijana Pete Leppänen.

Jouni Hynynen: Muistikuvia (Like, 2018).

Jouni Hynynen: Muistikuvia (Like, 2018).

Lue lisää
Hynynen, Jouni: Rakkaudella, Hynynen, 166 sivua. Like 2009.
Hynynen, Jouni: Mies katoaa, 114 sivua. Like 2009.
Hynynen, Jouni: Kesämies, 239 sivua. Like 2010.
Hynynen, Jouni: Karjalainen ruletti, 254 sivua. Like 2012.
Hynynen, Jouni & Liimatta, Tommi & Hynynen, Vilja: Paskapuhetta, 151 sivua. Like 2013.
Hynynen, Jouni: Kadonnutta tavaraa etsimässä, 300 sivua. Like 2016.
Hynynen, Jouni: Muistikuvia – Tunnustuksia Kotiteollisuuden sanoitusten takaa, 283 sivua. Like 2018.
Hynynen, Jouni & Karmila, Mikko: Kotiteollisuus – Ukonhauta. Kenelle banjot soivat, 143 sivua. Like 2009.
Hynynen, Jouni & Sinkkonen, Jari: Kotiteollisuus.com – Vittuilua jo vuodesta 2001, 590 sivua. Like 2012.
Hämäläinen, Tuukka: Kirosäkeet – 20 uuden suomirockin sanoittajaa, 257 sivua. Idiootti 2011.
Kauppinen, Eetu (toim.): Miten lauluni syntyvät?, 243 sivua. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2017.
Liimatta, Tommi & Hynynen, Jouni: Rillipää ja läski – kirjeenvaihto 2007–2009, 270 sivua. Johnny Kniga 2010
Vuoto, Mika & Hynynen, Jouni: Kotiteollisuus munasillaan ja muutenkin, 136 sivua. Johnny Kniga 2015.

Kotiteollisuus: Valtatie 666 (2018).

Kotiteollisuus: Valtatie 666 (2018).