22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean – outo auto ja viimeinen matka

Lime Green DeLorean (Bone Voyage, 2011)

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean (2011).Tuntui melkein siltä kuin joku olisi kuollut. Kolme vuotta sitten, kun 22-Pistepirkko ilmoitti jäävänsä ”tauolle”, koin aitoa menetyksestä nousevaa surua. Elämästäni oli yhtäkkiä viety jotakin sellaista, joka oli ollut siinä mukana niin pitkään, etten enää edes muistanut, miten paljon se minulle merkitsi.

Syy oli ikävä. Bändi kertoi nettisivuillaan, että Keräsen veljekset, siis kitaristi-laulaja P-K ja basisti-kosketinsoittaja Asko, olivat riitaantuneet keskenään niin tulisesti, että levyn tekeminen oli jäänyt kesken.

22-Pistepirkko vuonna 2011. Asko Keränen (vas.), P-K Keränen ja Espe Haverinen. Kuva: Nalle Westman.

22-Pistepirkko vuonna 2011. Asko Keränen (vas.), P-K Keränen ja Espe Haverinen. Kuva: Nalle Westman.

Se tuntui yhtä aikaa ärsyttävältä ja arvostettavalta. Kuinka ihmeessä 35 vuotta samassa bändissä soittaneet aikuiset miehet voivat alkaa riidellä niin rumasti? Ja toisaalta: miten kunnioitettavaa onkaan se, ettei 22-Pistepirkossa edelleenkään pysytelty tavan ja turvallisuuden vuoksi?

Suuri voima meitä siltä varjelkoon, mutta jos bändin tauko sattuisi muuttumaan pysyväksi olemattomuuden tilaksi, loppu ei olisi onneton. Vuonna 2011 julkaistu Lime Green DeLorean olisi tunnelmaltaan hyvinkin sopivaa musiikkia Pirkkojen tarinan lopputekstien taustalle.

DeLorean valmisti vain yhtä ainoaa mallia, sellaista DMC-12 -urheiluautoa, jollaiseen tohtori Emmett Brown rakensi aikakoneen Paluu tulevaisuuteen -elokuvassa. Jos joku tahtoisi itselleen limenvihreän DeLoreanin, hänen täytyisi maalauttaa auto itse, sillä DeLoreanit paneloitiin tehtaalla maalaamattomalla ja lakkaamattomalla ruostumattomalla teräksellä. Oma vaivansa olisi DeLoreanin hankkimisessakin, sillä tuota vuosina 1981–1983 valmistettua autoa on olemassa vain muutamia tuhansia.

Siinä on symboliikkaa. Limenvihreä DeLorean olisi eräänlainen autojen 22-Pistepirkko – outo ja tyylikäs klassikko, joka jatkaa pitkää perinnettä omalla jäljittelemättömällä tavallaan.

22-Pistepirkko teki Lime Green DeLoreanillaan haikean ja lämminhenkisen matkan. Lights By The Highway aloitti sen hauraasti ja viipyillen, kappale oli kevyt ja hahmoton kuin pakkashuuru tyhjän tien päällä. Kauniin alun jälkeen rumpali Espe Haverisen eksentrinen Dream 1987 käänsi kulkuneuvon yllättäen muhkuraiselle sivutielle, jollaisilla The Velvet Undergroundin perilliset tapaavat kulkea. Pophelmi UFO Girl ja tarttuva garage-renkutus Stupid veivät bändin tasaiselle ja suoralle valtatielle, jolla oli muutakin liikennettä. Niiden jälkeen koitti hupaisin osuus: So Much Snow kuulosti siltä kuin Canned Heat olisi pestannut uudeksi vokalistikseen The Muppet Shown ruotsalaisen kokin.

Aurinkoisin etappi alkoi, kun matka kääntyi loppupuolelleen. Sykähdyttävän valoisa Sunny Days, leikkisä Broken Toys ja huoleton So Happy Day eivät itsessään tarjonneet kovin unohtumattomia äänimaisemia, mutta pohjustivat hienosti kaikkein pysäyttävintä paikkaa: Sweet Rodeo Heart oli pakahduttavan suloinen rakkauslaulu, joka ilmeisestä hittipotentiaalistaan huolimatta oli sovitettu lumoavan vähäeleiseksi. Find Me jatkoi samoissa melankolisissa tunnelmissa, mutta ei aivan yhtä koskettavasti.

Simppeli mutta scifistinen nimikappale Lime Green DeLorean päätti matkan euforisen indierockin tähtisumuun. Pitkä ja hidas loppuosa hajotti musiikin eteeriseksi sävelpilveksi, joka haihtui hiljalleen ilmaan, eetteriin tai avaruuksiin. Bändin telakoituessa se toi mieleen lohduttavan ajatuksen siitä, ettei mikään koskaan lopu vaan vain muuttaa muotoaan.

Jos 22-Pistepirkko ajoi limenvihreällä DeLoreanilla viimeisen matkansa, loppu oli kiehtova ja kaunis. Mutta toivokaamme parasta.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

22-Pistepirkko kotisivu

Lime Green DeLorean
P-K Keränen – laulu, kitara
Asko Keränen – bassokitara, kosketinsoittimet, laulu
Espe Haverinen – rummut, laulu

Hae 22-Pistepirkon 'Lime Green DeLorean' kirjastosta!

Hae 22-Pistepirkon ’Lime Green DeLorean’ kirjastosta!

Hae Lime Green DeLorean kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
22-Pistepirkon studioalbumit
Piano, rumpu ja kukka (1984)
The Kings Of Hong Kong (1987)
Bare Bone Nest (1989)
Big Lupu (1992)
Rumble City, LaLa Land (1994)
Eleven (1998)
Rally Of Love (2001)
Drops & Kicks (2005)
(Well You Know) Stuff Is Like We Yeah! (2008)
Lime Green DeLorean (2011)

Muita levytyksiä
Zipcode (1996)
Downhill City (1999)
The Nature Of 22 Pistepirkko (2002)
The Others aka 22PP: Monochromeset (2006)
The Singles (2011)

Lue lisää
Puustinen, Viljami & 22-Pistepirkko: 22-Pistepirkko. (Like, 2005).

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean (2011).

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean (2011).

Maj Karma: 101 tapaa olla vapaa – ristiriitaisia tunteita kriisitilanteissa

101 tapaa olla vapaa (Sakara, 2018)

Maj Karma: 101 tapaa olla vapaa (2018).Syksyllä 2009 Maj Karma lakkasi olemasta. Se oli parasta, mitä sille oli vähään aikaan tapahtunut. Kultaa myyneen Ukkosen (2006) perään julkaistu Salama (2008) ei vienyt bändiä eteenpäin sen enempää menestyksessä kuin taiteessakaan. Määrittelemättömän mittaiselle tauolle jääminen oli tarpeen sisäisten jännitteiden hölläämiseksi ja paineiden laskemiseksi.

Se naula veti. Välivuosien jälkeen ilmestynyt Peltisydän (2016) sykki ilahduttavan virkeästi.

Maj Karma. Kuva: Marek Sabogal.

Maj Karma. Kuva: Marek Sabogal.

Maj Karman askel oli paluualbumilla niin varma, ettei 101 tapaa olla vapaa -levyn ilmestyminen pääse yllättämään. Niin kuin monet muutkin itsensä koonneet pitkän linjan bändit, se tuntuu palanneen jäädäkseen. Hajoamispisteen kuvajainen häilyy enää Lama lama lama -biisin kertosäkeessä.

Harjavaltalaisyhtyeen kymmenes albumi ei tarjoa suuremmin ihmettelynaiheita. Elementit ovat tuttuja ja paikoillaan. Raskaat, kulmikkaat alternativemetalliriffit ja niiden päällä soivat synkät post-punkmelodiat mantramaisine koukkuineen ovat Karmaa klassisimmillaan ja kliseisimmillään, mutta ovat ne kliseet ainakin itse luotuja.

Maj Karma on parhaimmillaan kun se on jyrkimmillään. Sellaiset uudet biisit kuin Osa minusta kuolee, Ei paholaisii oo, Johnny Deppin näköinen nainen ja Paniikki muistuttavat yhtyeen muinaistuotantoa, jota ei tarvinnut uumoilla kuulevansa koko kansan rockradioista. Balanssia luovat 101 tapaa olla vapaa -biisin, Voimanlähteen ja Äänivallin kaltaiset lempeät sävellykset, jollaisia bändi oppi tekemään Sodankylä-albumin (2004) tienoilla (eli silloin, kun se hyökyi marginaalista suurille lavoille ja radioihin suomenkielisen raskaan rockin aallonharjalla) ja jollaisten avulla Herra Ylppö & Ihmiset -yhtye myi kultaa.

Lyriikoiltaan 101 tapaa olla vapaa on sisäänpäinkääntyneempi kuin Peltisydän. Selväksi käy, että paluualbumille peilautunut seesteisen elämänvaiheen laulut on tältä erää laulettu. Nyt puhe on henkilökohtaisista kriisitilanteista. Siinä missä vaikkapa Osa minusta kuolee tai Voimanlähde avaavat itsensä yleisesti ymmärrettäviksi, ruonansuumaisesti jankuttavaa Onko pakko antaa? -biisiä ja yhtä toisteista nimikappaletta vaivaa samaistumispinnan puute. Niiden sanoituksilla saattaa olla tekijälleen merkitystä, mutta ulkopuolinen tulkitsija jää arvailujen varaan eikä sittenkään tule hullua hurskaammaksi. Käy jopa mielessä, ovatko ne muuta kuin silkkaa muka-arvoituksellista sanahelinää.

Tuo ei ole ainoa ristiriitainen tunne, jonka 101 tapaa olla vapaa pitkään bändiä seuranneessa synnyttää. Maj Karma on soitannollisesti uransa parhaassa iskussa, mutta se ei enää tee asioita niin sanotusti eri tavalla. Mikään ei enää tule puun takaa. Vanhat vaihtoehtosepät aloittivat uransa sellaisissa merkeissä, että heidän toivoisi edelleen takovan jotakin riskaabelia, outoa ja vaikuttavaa.

Johnny Deppin näköinen nainen -biisin kaltaisen maanisen purkauksen soidessa tuntuu silti hassulta olla pahoillaan siitä, että neljännesvuosisadan toiminut rockbändi kuulostaa ihan itseltään. Perspektiivin tähden mainittakoon, että kun The Rolling Stonesilla oli takanaan saman verran vuosia, se äänitti Steel Wheelsiä (1989).

Kun soundi on tunnistettava, sitä voi kutsua omaksi tyyliksi. Läheskään kaikilla ei ole sellaista. Maj Karmalla on.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

101 tapaa olla vapaa
Jii Savolainen – rummut
Kimmo Kurittu – bassokitara
Herra Ylppö – laulu
Häiriö – kitara
Tuottajat: Häiriö, Maj Karma & Rake Eskolin

Maj Karma Facebook

Hae Maj Karman musiikkia kirjastosta!

Hae Maj Karman musiikkia kirjastosta!

Hae Maj Karmaa kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Maj Karman studioalbumit
Kaukana puhelimista (1996)
Kaakao (1998)
Ääri (2000)
Rautaneito (2001)
Metallisydän (2003)
Sodankylä (2004)
Ukkonen (2006)
Salama (2009)
Peltisydän (2016)
101 tapaa olla vapaa (2018)

Lue lisää
Röyhkä, Kauko (toim.): Get On – 101 rocklyriikan parasta, 217 sivua. Tammi 2000.
Vapaus, Teppo: Herra Ylpön sydän, 334 sivua. Like 2012.

Tinariwen: Elwan – aavikon blues

Elwan (Wedge, 2017)

Tinariwen: Elwan (2017).Blues tuli Afrikasta orjalaivoilla, kahleita raahaavien ihmisten rohtuneilla huulilla. Amerikkaan rantauduttuaan se mukautui uudenlaisiin hengellisiin, kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin oloihin tuodakseen lohtua niille, jotka sitä siellä tarvitsivat. Matkallaan 1700-luvulta 1900-luvulle blues kehittyi sellaiseksi kuin se nykyisin tunnetaan. Samalla se puhalsi hengen suureen osaan musiikista, jota länsimainen ihminen rakastaa ja kuluttaa, rockista räppiin.

2000-luvulla blues tuli Afrikasta uudelleen. Sillä kertaa se saapui vapaaehtoisesti ja lähellä alkuperäistä muotoaan ikään kuin muistuttaakseen, että lopulta kaikki jäljet katoavat Saharan hiekkaan.

Tinariwen. Kuva: Marie Planeille.

Tinariwen. Kuva: Marie Planeille.

Desert bluesiksi eli aavikkobluesiksi kutsutun suuntauksen tunnetuin bändi on Tinariwen. Se on Koillis-Malissa 1970-luvun lopulla perustettu kollektiivi, jonka musiikissa länsi- ja pohjoisafrikkalainen folk kohtaa tiheän afrikkafiltterin läpi suodatetut läntisen bluesin ja rockin vaikutteet. Sana ”tinariwen” on tamasheqin kieltä, aavikkoa tarkoittavan ”tenere”-sanan monikko. Se on osuvaa, sillä yhtyeen sanoitukset kertovat arkisesta elämästä autiomaassa ja kansan koettelemuksista siellä. Aavikko on Tinariwenin kappaleissa enemmän kuin miljöö. Se on olemassaolo itsessään, koko maailma ja eräänlainen jumaluus, kaiken alku ja loppu.

Ibrahim Ag Alhabibin perustama Tinariwen heitti pitkään bilebändikeikkaa. Sen svengi ja sanoma puhuttelivat väkevästi Saharan armoilla asuvia, ja yhtyeen musiikkia jaeltiin c-kaseteilla jo kauan ennen kuin kukaan länsimaalainen oli siitä kuullutkaan. Tinariwen oli toiminut jo parikymmentä vuotta, kun se teki ensimmäisen ulkomaankiertueensa Ranskassa vuonna 1999. Pian sen jälkeen bändi levytti ensimmäisen albuminsa tuottaja Justin Adamsin kanssa. Siitä lähtien se on laajentanut reviiriään maailmalla tasaisen varmasti kuin aavikoituva alue. Tinariwenin rosoinen ja hypnoottisen toisteinen sähkökitarafolk on rytmisesti vahvaa ja jalan alle menevää. Länsimaiselle kuulijalle siinä on riittävästi vieraita ja tuttuja elementtejä.

Tinariwenin uusin ja seitsemäs albumi Elwan, ”Elefantit”, ilmestyi vuonna 2017. Jatkuvasti tien päällä oleva bändi äänitti sitä Pariisissa, Kalifornian Joshua Treessä ja Marokossa, mutta pysyi kiinni tuaregien todellisuudessa ja kohtalonkysymyksissä yhtä lujasti kuin ennenkin. Levyn nimi viittaa huoleen siitä, että uskonnollinen ja poliittinen ääriajattelu ja kahakointi polkee Tinariwenin kotiseudun kulttuurin ja luonnon jalkoihinsa kuin vauhkoontunut norsulauma.

Tinariwen on leimautunut lännessä tuaregien tulkiksi, ja sitä se tiettyyn rajaan asti onkin. Sen musiikkiin heijastuu tietyn sukupolven kokemus elämästä tietyllä alueella ja osana tiettyä kansaa. Se, miten tarkoin Tinariwen heijastaa tämän päivän tuareginuorten kokemusmaailmaa, on taas täysin eri asia, josta länsimaissa ei tiedetä eikä koskaan edes kysytä mitään. Mutta eipä kuusikymppisen Ibrahim Ag Alhabibin yhtyeen tarvitsekaan edustaa lastenlastensa sukupolvea. Ei sen enempää kuin samanikäisten suomalaismuusikoidenkaan.

Musiikillisesti Elwan on taattua, vahvaa, vuosikymmenten kypsyttämää Tinariweniä. Sen ornamenttimaisiin, kiemuraisiin riffeihin, notkahtelevaan poljentoon ja käheään, sanomalliseen lauluun perustuva monotoninen mutta värikylläinen ilmaisu on pysynyt osapuilleen ennallaan siitä lähtien, kun kanistereista kyhätyt kitarat vaihtuivat sähkiksiin, eikä Tinariwenilta osaa varsinaista musiikillista uudistumista odottaakaan. Luultavasti uudet elementit tuntuisivatkin väkinäisiltä lisukkeilta ja veisivät tilaa siltä, mikä yhtyeessä on olennaista.

Elwanilla vierailevat Kurt Vile, Alain Johannes, Mark Lanegan ja Matt Sweeney. Miesten pitkistä ansioluetteloista löytyy kaikenlaista Screaming Treesistä The Queens Of The Stone Ageen ja The War On Drugsiin, mutta Tinariwenin levyllä kyläillessään rocksankarit riisuvat kohteliaasti kenkänsä ja esiintyvät bändissä sen tavalla. Erottuvin rooli on Laneganilla, joka laulaa Nànnuflày-biisissä.

Olisi mielenkiintoista tietää, missä määrin länsimainen blues on vaikuttanut siihen, kuinka Tinariwen käsittelee kitaraa. Siinä kohdassa ympyrä nimittäin tuntuu sulkeutuvan niin tiukasti, että muuttuu uudelleen keksityksi pyöräksi. Joka tapauksessa aavikon blues soi aitona, ilmaisuvoimaisena ja katarttisena.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Tinariwen kotisivu

Hae Tinariwenin 'Elwan' kirjastosta!

Hae Tinariwenin ’Elwan’ kirjastosta!

Hae Elwan kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Tinariwenin albumit
The Radio Tisdas Sessions (2001)
Amassakoul (2004)
Aman Iman: Water is Life (2007)
Imidiwan: Companions (2009)
Tassili (2011)
Emmaar (2014)
Elwan (2017)

Tinariwen: Elwan (2017).

Tinariwen: Elwan (2017).

Black Sabbath: Black Sabbath & 13 – alun loppu ja lopun alku

Black Sabbath (Vertigo, 1970) & 13 (2013)

Black Sabbath: s/t (1970).Black Sabbath soitti viimeisen konserttinsa viime vuonna. Vuonna 1968 perustettu yhtye päätti matkansa sinne mistä sen aloittikin, Birminghamiin.

Black Sabbathin puolen vuosisadan matka piirsi syvän uran länsimaiseen populaarimusiikkiin. Tony Iommin innovatiivinen tyyli soittaa tuomiopäivän kitarariffejä ja basisti Geezer Butlerin synkeät sanoitukset viittoivat suuntaa heville ja metallille. Laulaja Ozzy Osbournen tinnerihuuruisen demonin lavahabitus ja ääni ja rumpali Bill Wardin jatsahtava groove olivat olennaisia tekijöitä siinä, että Black Sabbath oli niin ainutlaatuinen yhtye. Se synnytti kokonaisen lajityypin ja koulukuntia sen sisälle.

Kaikki alkoi perin vaatimattomasti. Black Sabbathin nimetön debyyttialbumi äänitettiin yhdessä kahdentoista tunnin sessiossa lokakuussa 1969 Lontoon Regent Sound Studiosissa. Levy ilmestyi bändin kotimaassa Englannissa helmikuussa 1970 ja Yhdysvalloissa saman vuoden kesällä. Sabbath merkittiin menestyjäksi saman tien. Albumi kipusi Iso-Britanniassa sijalle kahdeksan, ja amerikkalaisella Billboardin listalla se pääsi sijalle 23. Vuoden kuluttua myytyjä levyjä oli jo toista miljoonaa. Salaman ja jyrähdyksen väli oli vaikuttavan lyhyt.

Black Sabbathin alkuperäinen kokoonpano: Geezer Butler (vas.), Tony Iommi, Bill Ward ja Ozzy Osbourne.

Black Sabbathin alkuperäinen kokoonpano: Geezer Butler (vas.), Tony Iommi, Bill Ward ja Ozzy Osbourne.

Menestys ei ollut ihme. Kun Black Sabbathin nimikappaleen pelottava tritonusriffi pyörähti käyntiin ukkosintron jälkeen, tuskin kukaan oli kuullut mitään vastaavaa. Black Sabbath oli ensimmäisellä levyllään jammaileva bluesrockbändi, mutta täysin uudenlaisella tavalla. Aikalaiskriitikot eivät suhtautuneet tehdaskaupungin poikien mekkalaan kovin suopeasti, mikä tuntuu jälkiviisauden valossa koomiselta.

Iommin raskaskätisen soiton kontrasti Wardin irtonaiseen ja kepeään rummutukseen oli herkullinen, ja Osbournen kajahtaneen kuuloinen, kitarariffejä myötäilevä laulu oli hyvin haavoittuvaa ja samaistuttavaa. Musiikki oli synkkää, rumaa ja raskasta, mutta siinä oli myös herkkyyttä ja inhimillisyyttä, joka myöhemmässä metallissa on ollut useammin hukassa kuin hallussa. Soundi oli muodostunut osin sattumien kautta: Iommin soitto- ja sävellystyyliä muokkasi tehdastyössä tullut sormivamma. Hän tuli soittaneeksi levyn kitaraosuudet sittemmin tavaramerkikseen muodostuneella, Sabbath-soundia määrittelevällä Gibson SG:llä vain siksi, että Fender Stratocasterin mikki oli mennyt rikki.

Black Sabbath: 13 (2013).Vuonna 2013 ilmestynyt 13 tuli maailmaan täysin toisenlaisista lähtökohdista. Black Sabbathin merkittävyys ei enää ollut mikään mielipidekysymys vaan itsestään selvä asia. 13 oli ensimmäinen Sabbath-albumi, jonka Osbourne, Butler ja Iommi (Ward ei ollut mukana) tekivät yhdessä sitten vuoden 1978 Never Say Dien. Onnistumisen paineet olivat melkoiset, odotukset riippuivat bändin yllä raskaina kuin sadepilvet, ja ilmassa leijaili kärsimättömiä kysymyksiä. Neljäkymmentäviisi vuotta on pitkä aika. Olisiko yhtä jäsentä vajaan klassisen kokoonpanon enää mahdollista tavoittaa vanhaa taikaa? Sitä jota hippiunelman painajaismaiseen puoleen ihastuneet vastakulttuurinuoret aikoinaan rakastivat ja elitistiset kriitikot inhosivat?

Tavallaan se ei ollut mahdollista. Musiikki ja sen vaikutus on sidoksissa aikaan ja olosuhteisiin. Ikämiehet Ozzy, Tony ja Geezer eivät tietenkään enää voineet säväyttää niin kuin ennen vanhaan: 13 ilmestyi maailmaan, jonka he olivat jo kerran muuttaneet.

Toisaalta se oli mahdollista, mutta ei taikana vaan vanhana temppuna. Kiusallisinta, hauskinta ja ihailtavinta 13:issä oli se, miten moni Iommin riffi oli tieten tahtoen tehty muistuttamaan vuosikymmenien takaisesta kulta-ajasta. Albumilla oli paljon oppikirjamaisia ideoita ja elementtejä, kuten sovituksia, soundeja ja muita tuotantoratkaisuja, jotka oli kopioitu suoraan Sabbathin vanhoilta levyiltä. Se ei ollut edistyksellistä tai luovaa vaan itsevarma muistutus yhtyeen kunnian päivistä ja niiden merkityksestä rockmusiikille. Samalla se teki Black Sabbathista pastissin itsestään.

Bill Ward todella loisti poissaolollaan 13:illä. Rumpaliksi pestattu Brad Wilk hoiti hommansa ammattimaisesti, mutta hänen tatsinsa instrumenttiin oli kaukana Wardin tyylistä (joskaan ei niin kaukana kuin myöhemmin kiertueella soittaneella Tommy Clufetosilla). 13:iä kuunnellessa ei voi olla miettimättä, millaiselta se olisi kuulostanut Wardin komppaamana.

Black Sabbath teki albumin 13 triona Tony Iommi, Ozzy Osbourne ja Geezer Butler.

Black Sabbath teki albumin 13 triona Tony Iommi, Ozzy Osbourne ja Geezer Butler.

Siitäkin huolimatta, etteivät uudet kappaleet saaneet pientä sivuroolia kummempaa osaa Black Sabbathin maailmanlaajuisella nostalgia- ja jäähyväiskiertueella, 13 ei ollut varsinaisesti pettymys levyksi. Se ei vain enää merkinnyt juuri mitään kenellekään. Ja jos merkitsi, oli vaikea sanoa, mitä. ”Is this the end of the beginning or the beginning of the end?”, ihmetteli Ozzy Osbourne itsekin albumin ensimmäisessä biisissä.

13 oli molempia – Black Sabbathin alun loppu ja lopun alku.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Black Sabbath
Ozzy Osbourne – laulu
Tony Iommi – kitara
Geezer Butler – bassokitara
Bill Ward – rummut
Tuottaja: Rodger Bain

13
Ozzy Osbourne – laulu
Tony Iommi – kitara
Geezer Butler – bassokitara
Tuottaja: Rick Rubin

Hae 'Black Sabbath' kirjastosta!

Hae ’Black Sabbath’ kirjastosta!

Hae Black Sabbath kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Black Sabbathin studioalbumit
Black Sabbath (1970)
Paranoid (1970)
Master Of Reality (1971)
Vol. 4 (1972)
Sabbath Bloody Sabbath (1973)
Sabotage (1975)
Technical Ecstasy (1976)
Never Say Die! (1978)
Heaven And Hell (1980)
Mob Rules (1981)
Born Again (1983)
Seventh Star (1986)
The Eternal Idol (1987)
Headless Cross (1989)
Tyr (1990)
Dehumanizer (1992)
Cross Purposes (1994)
Forbidden (1995)
13 (2013)

Lue lisää:
Crawford, Sue: Ozzy – Unauthorized, 224 sivua. Michael O’Mara.
Iommi, Tony & Lammers, T. J. & Niemi, Jussi (kääntäjä): Iron Man – Muistelmat, 441 sivua. Like 2012.
McIver, Joel: Sabbath bloody Sabbath, 405 sivua. Omnibus Press 2014.
McIver, Joel & Männistö, K: Sabbath Bloody Sabbath, 423 sivua. Like 2007.
Osbourne, Ozzy & Ayres, Chris & Salmenpohja, Ilkka (kääntäjä): Minä, Ozzy, 414 sivua. Like 2014.
Osbourne, Sharon & Dening, Penelope: Extreme – My Autobiography, 372 sivua. Time Warner 2005.
Rosen, Steven & Osbourne, Ozzy: Black Sabbath, 205 sivua. Sanctuary 2001.
Wall, Mick: Paranoid – Black Days With Sabbath & Other Horror Stories, 222 sivua. Mainstream Publishing 1999.

Black Sabbath (1970).

Black Sabbath (1970).

Black Sabbath: 13 (2013).

Black Sabbath: 13 (2013).

 

Karmakanic: In A Perfect World – modernin progen täysosuma

In A Perfect World (InsideOut, 2011)

Karmakanic: In A Perfect World (2011).Progeyhtye Karmakanic perustettiin 2000-luvun alkupuolella Malmössa. Jonas Reingoldin johtama yhtye jatkoi sujuvasti ruotsalaisen progressivisen rockin voimakasta perinnettä. Karmakanicia on luonnehdittu Reingoldin ”soolobändiksi”, mutta yhtyeellä on oma sisäinen identiteetti. Sen valovoimasta välittyy yhtä lailla radiorockin ilo kuin kunnianhimoinen pidempi säveltämistyö. Legendaarinen InsideOutMusic on julkaissut Karmakanic-levyjä vuodesta 2008. Yhtyeen neljäs studioalbumi In A Perfect World saatiin ulos vuonna 2011.

Jonas Reingold on ollut monille tuttu jo ennen Karmakanicin esiintuloa. Reingoldin basismista nauttivat esimerkiksi Andy Tillisonin johtama The Tangent ja ruotsalainen suuruus The Flower Kings. Reingold lähti mukaan myös uudelleen koottuun klassikkobändi Kaipaan. Myös Karmakanicin kokoonpano on vahva kaarti muusikkoystäviä.

Karmakanic.

Karmakanic.

Levytetyt tulokset ovat hämmästyttäviä. Karmakanic poreilee yhtä lailla progea, hard rockia ja poptatsia, kaikki vaikutteet tiukasti hallinnassa. Kauniit laulustemmat ja kitaroinnit istuvat saumattomasti inspiroituneeseen kosketinsoitinmaailmaan. Karmakanic on luonnollisesti velkaa 70-luvun kultakauden esikuville, mutta yhtä lailla läpi loistaa tuoreempi progeilu. Karmakanicista voi kuulla musiikin muotokielen hakevan voimaa 80-luvun soundeista.

In A Perfect Worldin aloitusraita 1969 on esimerkki taideteoksesta, jonka parissa viettää vaivatta vajaan varttitunnin. Taustalta voi hahmottaa Yes-klassikon 90125 ja sen orgaanisempien rockraitojen vaikutusta. 80–90-luvuilla Yesissä vaikuttanut Trevor Rabin lienee tärkeä esikuva säveltäjä Reingoldille. Myös Rabin-kauden jälkeinen myöhempi Fly From Here saattaa innostaa Karmakanicin faneja.

Pitkä raita polveilee myös Kansasin levyiltä tutuissa ristivalotuksissa. Ja miten nosteinen tunnelma viekään mukanaan. Viimeinen kolmannes nousee kehittelyssä, jossa edetään rauhallisesti kohti finaalia. Karmakanic yllättää myös hittipotentiaalilla, jota edustaa Turn It Up. On hämmästyttävää, miten sulautuneesti popkauden ELO, ABBA ja Saga kuultavat läpi tämän ihmeellisen raidan. Tyrnäkänmelodisen kertosäevyöryn alta on hienoa huomata winwoodmaista urkuväristelyä. Progemmassa toisen todellisuuden maailmassa reiluun neljään minuuttiin editoitu Turn It Up olisi suuri hitti.

The World Is Caving In tuntuu alkuun kolholta ysiminuuttiselta, mutta ote muuntuu moneen kertaan. Teos on aito 2010-luvun taidonnäyte keskimittaisesta proge-eepoksesta. Se loppuu toismaailmallisen kauneuden keskelle.

Kulmikas Can’t Take It With You muistuttaa hyvällä tavalla Primus-yhtyeen jännänvinkeää maailmaa. Messevämpää riffirämistelyä sisältävä Bite The Grit ihastuttaa pääriffillään kerta toisensa jälkeen. Jylhimmillään kitarointi lähenee kohti Biffy Clyron metallista eeppisyyttä. Monipuolisen sävellystyön lisäksi ilahduttaa Reingoldin basismi. Bassokitaramestari Chris Squiren vaikutus kuuluu tyylikkäänä, herkemissä suvanoissa myös Jaco Pastorius.

Karmakanic pystyy luomaan musiikkia, joka on vaikuitteineen vahvasti 2010-lukua. In A Perfect World ei pelkää olla moderni.On mukava todeta että säveltäjä ja sovittaja Reingold on paikallaan myös bändijohtajana ja tuottajana. Karmakanicinin työ todistaa progen sisällä olevan monia todellisuuksia. In A Perfect World on yksi ilahduttavimmista. Se on paikoin lähellä täydellistä.

In A Perfect World
Jonas Reingold – bassokitara, kitara, kosketinsoittimet
Marcus Liliequist – rummut
Krister Jonsson – kitara
Lalle Larsson – kosketinsoittimet
Nils Erikson – kosketinsoittimet
Goran Edman, Nils Erikson – laulu
Tuottaja: Jonas Reingold

Karmakanic on vahva suositus toimitukselta jos pidät progressiivisen rockin tai AOR:n kultakaudesta (Yes, Kansas, Saga, Boston) tai uudemmista bändeistä kuten Dream Theater, Spock’s Beard, Transatlantic, Beardfish, Flying Colors ja The Tangent.

Ja saaga jatkuu. Karmakanic jatkoi studioalbumien sarjaa levyllä DOT (2015). The Tangentin ja Karmakanicin sulautuminen tuotti kiertueen ja yhteisalbumin Hotel Cantaffordit.

Hae Karmakanicin tuotantoa kirjastosta!

Hae Karmakanicin tuotantoa kirjastosta!

Hae Karmakanic kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Karmakanic | studioalbumit
Entering The Spectra (Regain Records, 2002)
Wheel Of Live (2004)
Who’s The Boss In The Factory? (InsideOut Music, 2008)
In A Perfect World (2011)
DOT (2015)

TangeKanic | yhteiskokoonpano The Tangent & Karmakanic
Hotel Cantaffordit (2018)

Lue lisää:
Petterson, Tobias: The Encyclopedia Of Swedish Progressive Music 1967–1979 – From Psychedelic Experiments To Political Propaganda, 235 sivua. (Premium, 2007).

Karmakanic: In A Perfect World (2011).

Karmakanic: In A Perfect World (2011).