Samuli Putro: Pienet rukoukset – ihana raastava elämä

Pienet rukoukset (Universal, 2019)

Vähemmän ei aina ole enemmän, eikä orgaaninen automaattisesti synteettistä aidompi – paitsi Samuli Putron tapauksessa. Kun hänen rokkibändinsä Zen Café aikoinaan riisui soitostaan kaiken ylimääräisen, Putron sanat ja ääni pääsivät keskiöön, ja niin bändi löysi sekä klassisen soundinsa että suuren yleisönsä.

Paljon myöhemmin, kun Putro istutti Valkoinen hetero -levylleen vinkeitä synasoundeja ja konerytmejä, tuotanto sai osan biiseistä vaikuttamaan painoarvoaan köykäisemmiltä. Se saattoi olla harkittua hailakan miljöön maalaamista laulujen laimealle päähenkilölle, mutta hailakkaa ja laimeata yhtä kaikki.

Uudella Pienet rukoukset -albumilla Putron ajatusmaailma ja toteutus kohtaavat oikein hyvin. Minimalismi pukee häntä, ja jos mielikuvilla pelataan, näyttää lakoninen lauluntekijä olevan niin syvällisen ja tärkeän paikan äärellä, että parranajo ja tukanleikkuukin ovat unohtuneet.

Artisti kertoi Soundi-lehdelle tulleensa tähän pisteeseen monen mutkan kautta. Pauhaavan poptuotannon suunnittelusta päädyttiin mahdollisimman vähäeleiseen ilmaisuun, joka taltioitiin Riku Mattilan johdolla neljässä päivässä. Suunta oli oikea, sillä tässä äänimaailmassa Putro on kotonaan. Puun sointi sopii hänelle niin hyvin, että seuraavan albuminsa hän voisikin tehdä vaikka jousikvartetin kanssa.

Pienet rukoukset ei nimestään huolimatta ole uskonnollisessa mielessä hengellinen levy. Nimikappale on kirkkoon sijoittuva tarina ihastumisesta, ja jännitteinen ’Yö peitti sinut’ puhuu pettämisestä, johon liittyy tavallista kovempi identiteettikriisi. Kaunis ’Ilmasta tehtyjä’ kertoo olemisen raastavuudesta ja katoavaisuudesta, ’Metrotunneliin’ pahaan maailmaan sopeutumisesta ja ’Räjähdyspisteessä’ siitä eristäytymisestä. Nämä kaikki ovat lauluja elämisen pakahduttavuudesta. Pienet rukoukset hahmottuvat niissä toiveiksi ja haaveiksi.

Pienet rukoukset on Putron paras albumi sitten kymmenen vuoden takaisen soolodebyytin Elämä on juhla. Vanhimmalla ja uusimmalla soololevyllään hän saa kiinni jostakin olennaisesta olemiseen liittyvästä, tunteesta, joka tekee elämästä kokemisen arvoisen. Pienet rukoukset ei briljeeraa tarttuvilla musiikillisilla koukuilla vaan ymmärryksellä ja samaistumispinnalla. Eksistentialistisen lyriikan ytimessä on olemisen kokemus, joka on henkilökohtainen ja samalla inhimillisesti yleispätevä.

Vaikka Samuli Putron maailmassa missään ei ole suuremmin hurraamista, päällimmäisenä vaikutelmana on lohdullisuus ja tunne siitä, että elämä on sittenkin suurenmoinen asia. Ihminen, joka heittää universumin harkittavaksi pienen rukouksen, ei ole yksin. Hän on kaksin toivonsa kanssa.

Ari Väntänen | kotisivu

Samuli Putro | kotisivu
Samuli Putro | Facebook

Hae Samuli Putron ’Pienet rukoukset’ kirjastosta.

Hae Pienet rukoukset kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Samuli Putron soololevyt
Elämä on juhla (2009)
Älä sammu aurinko (2011)
Tavalliset hautajaiset (2012)
Taitekohdassa (2014)
Valkoinen hetero (2017)
Pienet rukoukset (2019)

Zen Cafén albumit
Romuna (1997)
Idiootti (1998)
Ua ua (1999)
Helvetisti järkeä (2001)
Vuokralainen (2002)
Laiska, tyhmä ja saamaton (2005)
STOP (2006)

Lue lisää
Hämäläinen, Tuukka: Kirosäkeet – 20 uuden suomirockin sanoittajaa, 357 sivua. Idiootti, 2011.
Korolainen, Tuula & Tulusto, Riitta & Talvitie, Virpi: Pää auki! – säkeitä nuorille, 205 sivua. LK-Kirjat 2010.
Rikkinen, Eila: Kitara, tähdet ja kuu – suomipopin parhaat säkeet, 127 sivua. F-Kustannus 2006.
Salmi, Ronja & Toiviainen, Mikko: 12 tarinaa kirjoittamisesta, 221 sivua. (WSOY, 2017).
Vainio, Annina (toim.) & Törhönen, Lauri: Kaapeli 25 – muistikuvia ja muistelmia, 286 sivua. Into 2017.

Samuli Putro: Pienet rukoukset (2019).

The Prodigy: The Fat Of The Land – millennium-jännitteen voima

The Fat Of The Land (XL Recordings, 1997)

The Prodigyn Keith Flintin itsemurha tuli järkytyksenä. Vasta viisikymppinen keulakuva oli keikoilla niin täynnä virtaa, että sen äkillinen ehtyminen tuntui paitsi surulliselta, myös epätodelliselta. Oli tuskin sattumaa, että The Prodigy nousi suosionsa huipulle juuri silloin, kun Flint siirtyi sivuroolista sen demonisimmaksi hahmoksi vuoden 1997 The Fat Of The Landilla.

1990-luvun taitteessa perustettu The Prodigy oli yksi big beat -buumin kolmesta suuresta The Chemical Brothersin ja Fatboy Slimin kanssa. Se kasvoi rave-undergroundista suurille lavoille ja juotti konemusiikin kiinni valtavirtaan. Suosion laajentuminen näyttää nyt loogiselta: The Prodigyssa ei ollut jälkeäkään steriiliydestä, keinotekoisuudesta eikä vaisuudesta, josta rouheat rokkarit olivat aina konemusiikkia moittineet. Itse asiassa se oli särmikkäämpi, likaisempi ja rajumpi kuin yksikään yhtä suosituista rockbändeistä. Musiikillisesti se tuntui olevan kiinnostuneempi tulevaisuudesta kuin menneisyydestä, mikä oli itsessään innostavaa.

The Prodigy oli kuin synteettinen Sex Pistols siinä, miten se käytti raakaa energiaa ja sokkielementtejä saadakseen suuren yleisön syömään kädestään. Aivan kuten Pistolsin Never Mind the Bollocksin myyntiä aikoinaan, myös The Fat Of The Landin menestystä pohjusti kohu. Huolimatta siitä, että biisintekijä Liam Howlett huomautti kappaleen nimen viittaavan asioiden intensiiviseen tekemiseen (ja siitä, että Jonas Åkerlundin ohjaaman videon päähenkilö on nainen) yhdellä fraasilla sanoitettu ’Smack My Bitch Up’ joutui rankan arvostelun kohteeksi naisiin kohdistuvalla väkivallalla hekumoinnista. Kohusta oli lopulta vain hyötyä, sillä sen kautta The Prodigy nousi yhä useampien huulille.

Jos The Prodigy oli jotakin uutta, oli se myös jotakin vanhaa. Jämäkät riffit, hypnoottiset rytmit ja punkmaiset laulufraasit toistuivat niin selväpiirteisinä ja yleistajuisina, että tanssikulttuuria vierastavan entisen nuorenkin oli helppoa ottaa zeitgeistista kiinni ’Fuel My Firen’, ’Serial Thrillan’ ja ’Firestarterin’ kohdalla. Ne ovat päivitetyillä välineillä soitettua rockia, elektron AC/DC:tä. The Prodigyn crossover-vetovoima oli kiistaton, ja se näkyi levymyynnissä. The Fat Of The Landia on myyty maailmanlaajuisesti yli kymmenen miljoonaa kappaletta.

Ja olihan siinä myös jotakin hyvin 1990-lukulaista – Kula Shakerin Crispian Millsin kanssa tehty ’Narayan’ kuulostaa tänä päivänä aikaansa peilaavalta itämaisen hengellisyyden ja elektronisen musiikin transsiinkutsulta (vähän niin kuin ne suomalaisen Kingston Wallin lopunajan julkaisut, jotka ilmestyivät vuosia ennen The Fat Of The Landia). Sellainen oli ajan henki, jossa hippiaikojen psykedeelinen utu kietoutui lähestyvän millenniumin hermostuttaviin väristyksiin. Fat Of The Landin sisäavaruusmatkaosastoon lukeutuu myös unenomainen ’Mindfields’.

Vaikka The Fat Of The Land laajensi The Prodigyn soundia aika tavalla, ei se unohtanut rave-juuriaan. ’Climbatize’ ja ’Funky Shit’ ovat puhtaita tanssiraitoja, joiden pääosaan nousee lähettäjän sijasta vastaanottaja. ’Diesel Power’ on yksinäinen rapbiisi, mutta puolustaa paikkaansa räppärinsä vuoksi. Sillä riimittää eksentrinen Kool Keith, jonka ääni kajahtaa myös ’Smack My Bitch Upissa’.

The Fat Of The Land oli paitsi The Prodigyn lopullinen läpimurto, myös sen suosion korkein ja terävin huippu. Se on myös hyvin vahvasti aikansa kuva: The Prodigyn kolmannen levyn punaisen langan pitää kireänä sama henkinen jännite, jonka Tricky tiivisti toisen albuminsa Pre-Millennium Tensionin nimeen. Vuosituhannen vaihteen alla elettiin jännittäviä aikoja.

The Fat Of The Landin menestys oli Flintille, Howlettille ja Maxim Realitylle niin rankka trippi, että The Prodigy julkaisi seuraavan albuminsa vasta vuonna 2004. Sen jälkeen bändi on julkaissut uutta musiikkia muutaman vuoden välein ja niittänyt mainetta intensiivisenä livebändinä. Ottaessaan kohtalonsa omiin käsiinsä Flint saattoi tappaa itsensä lisäksi myös yhtyeensä – niin vahvasti The Prodigy henkilöityi hänen mieleenpainuvaan hahmoonsa. Vaikka bändi on tehnyt loistavaa työtä lavoilla vielä viime vuosinakin, ei voi olla ajattelematta, että ehkä tarinan olisi hyvä päättyä juuri tähän.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

The Prodigy kotisivu

Hae The Prodigyn ’The Fat Of The Land’ kirjastosta.

Hae The Fat Of The Land kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
The Prodigyn studioalbumit
Experience (1992)
Music For The Jilted Generation (1994)
The Fat Of The Land (1997)
Always Outnumbered, Never Outgunned (2004)
Invaders Must Die (2009)
The Day Is My Enemy (2015)
No Tourists (2018)

Lue lisää
James, Martin: Prodigy, 315 sivua. Sanctuary 2002.
Reynolds, Simon: Energy Flash – A Journey Through Rave Music And Dance Culture, 765 sivua. Faber And Faber 2013.

The Prodigy: The Fat Of The Land (1997).

Mercedes Bentso: Ei koskaan enää – debyytti, joka katosi

Ei koskaan enää (Överdog, 2017)

Rankan musiikin ongelmana on usein teennäisyys. Liian usein siitä kuulee, että kyse ei ole mistään sen rajummasta kuin lapsellisesta halusta värittää oma keskiluokkaisuutensa kiinnostavammaksi, tai sitten aivottomasta pyrkimyksestä glorifioida moniongelmaisuus ihailtavaksi ja väkivalta voimaksi. Ihan genrestä riippumatta.

Mutta sitten on Mercedes Bentson kaltaisia artisteja, joiden kovasta elämästä revityt biisit eivät (ainakaan useimmiten) ole myötähävettävää hehkuttelua vaan keinoja puhdistautua. Tai siltä ne ainakin kuulostavat.

Mercedes Bentson eli Linda-Maria Roineen (s. 1993) ensimmäinen albumi Ei koskaan enää on mystinen tapaus. Huhtikuussa 2017 julkaistu pitkäsoitto jäi ihmeen vähälle huomiolle siihen nähden, miten tunnetuksi artistin nimi oli jo tullut. Levyarvosteluja ei juurikaan netistä löydä, ja artisti itse on ollut julkisuudessa enemmän ottamassa kantaa kuin kertomassa julkaisustaan. Suorasanaisen herättelijän rooli on vain lisännyt Mercedes Bentson uskottavuutta, mutta samalla hänen musiikkinsa on jäänyt kontekstin varjoon.

Se ei ole ihme, sillä viitekehys on vahva. Roineen elämä on rankka tarina. Hän on joutunut kokemaan traumatisoivaa väkivaltaa kotona, koulussa ja ihmissuhteissa, ja entisenä laittomien ja laillisten päihteiden ongelmakäyttäjänä hän on päässyt tuntemaan myös laitapuolen maailman koko raadollisuudessaan. Siitä on Mercedes Bentson taide tehty, eikä siinä ole mitään kaunista tai kepeää.

Välillä se on vastenmielistä. Munaton mies -biisin naismachoilu kuulostaa yhtä typerältä kuin lukemattomat vastaavat toksismaskuliiniset räpstyget, vaikka se kääntääkin gangstarapin kliseiset sukupuoliroolit päälaelleen. Sitä ja raakaa vihaa uhkuvaa ’Huorantelotusta’ on kuunneltava väkivallan ja alistamisen kulttuurin heijastumina. Siellä, missä artisti nimeltä Mercedes Bentso syntyi, ilmeisesti on juuri niin rumaa, ja rumuus tarttuu.

Nuo biisit asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin, kun ’Anneli Alderton’, ’Verikosto’, ’Tallinnanaukion kirkko’ ja ’Tuutulaulu’ osoittavat Bentson olevan humaani, älykäs ja moniulotteinen ihminen. Hän jopa ymmärtää olla lukematta uutta elämäänsä yksin omaksi ansiokseen. ”Tehdä musta esimerkki oli hyvä yritys, mut fakta on et kaikkia ei pelasta Pyhimys”, Bentso räppää viitaten siihen, miten Mikko ”Pyhimys” Kuoppalan tapaaminen vuonna 2011 johti hänen uransa alkuun.

Ei koskaan enään piti ilmestyä jo vuonna 2012, mutta erinäisten artistista riippumattomien sekavien käänteiden vuoksi se saatiin julkaistuksi vasta viisi vuotta myöhemmin. Siinä vaiheessa momentum ei ollut enää kohdallaan, ja albumi julkaistiin vain kasettina ja diginä. Se on onnistunut debyytti, joka ikään kuin katosi. Useimmat assosioivat Ei koskaan enää -nimen viime syksynä julkaistuun Aino Sunin dokumenttielokuvaan, joka kertoo Linda-Maria Roineen selviytymistarinan. Sen voi katsoa Yle Areenasta vielä tässä kuussa.

Tänä keväänä Mercedes Bentso on edelleen ajankohtainen: hän on tehnyt Venla Pystysen kanssa kirjan Ei koira muttei mieskään, joka kertoo niistä huonoista vuosista. Manaamalla menneisyytensä haamuja musiikissa, elokuvassa, kirjassa ja julkisuudessa hän on onnistunut kääntämään paljon pahaa hyväksi.

Nyt Mercedes Bentson kerrotaan tekevän toista albumiaan. Ehkäpä sitä riivaa historian sijasta tulevaisuus.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt
Mercedes Bentso: Ei koskaan enää (Överdog)

Venla Pystynen ja Linda-Maria Roine tekivät Mercedes Bentso -elämäkerraliisen (Johnny Kniga, 2019).

Lue lisää
Pystynen, Venla & Roine, Linda-Maria: Mercedes Bentso – Ei koira muttei mieskään. Johnny Kniga 2019.
Strömsholm, Sonja & Lahti, Emilia & Järvilehto, Lauri & Koutaniemi, Meeri: Sisu – tarinoita itsensä ylittämisestä ja hyvän tekemisestä. PS-kustannus 2015.

Kuuntele haastattelu
Vesa Marttinen tapasi ohjaaja-käsikirjoittaja Aino Sunin ja elokuvan päähenkilön Linda-Maria Roineen. Radio Suomi Helsinki | Yle Areena 27.9.2019.

Ville Valo & Agents – kadonnutta taikaa etsimässä

Ville Valo & Agents (Universal, 2019)

Ville Valo & Agents (2019).Menetetty kiehtoo enemmän kuin saavutettu. Ansioluettelot voivat olla vaikuttavia, mutta niitä kiinnostavampaa on se, mitä jäi tekemättä, mitä olisi voinut olla. Ville Valo & Agentsin uusi albumi vastaa yhteen sellaiseen kysymykseen. Sen kantavana rakenteena ovat Rauli ”Badding” Somerjoelta (1947–1987) levyttämättä jääneet kappaleet.

Esa Pulliainen & Ville Valo. Kuva: Joonas Brandt.

Yhteinen historia on pitkä. Agentsin johtaja ja kitaristi Esa Pulliainen on poiminut aihioita demokaseteilta, jotka Badding toimitti hänelle 1980-luvun alkupuolella, kun Agents ja Somerjoki työskentelivät yhdessä. HIM-tähti Valo puolestaan kertoo Baddingin levyjen olleen ensimmäistä musiikkia, jota hän on koskaan kuullut.

Valon ja Agentsin albumi on helposti hahmotettava osiensa summa. Sillä on vanhoja klassikoita, uusia suomenkielisiä kappaleita, uusia instrumentaaleja ja uusia englanninkielisiä biisejä. Agents on tällä alueella keskellä ominta maataan, ja Valoa sopivampaa vokalistia olisi vaikea löytää. Rauli ”Badding” Somerjoki on tulkitsijana jäljittelemätön ja omassa luokassaan, mutta levy on rakkaudella tehty kunnianosoitus hänen hauraudelleen ja kiihkeydelleen.

Yllättäen jopa levyn kitarainstrumentaalit Kirstinkulma ja Kettu ovat Baddingin sävellyksiä. Vaikka hän ei soittanut kitaraa kovinkaan hyvin, hän teki Pulliaisen soittotyyliä ajatellen kaksi kappaletta, joissa kitaristi on luonnollisestikin kotonaan. Niin on myös Somerjoen sielu, joka häilyy siellä missä länsieurooppalainen twang kohtaa kotimaisen rautalangan.

Ikkunaprinsessa, Paratiisi, Tähdet tähdet ja vasta viime vuosina unkarilaisen Minden ember boldog akar lenni -kappaleen versioksi osoittautunut Kuihtuu kesäinen maa eivät ole oivaltavia poimintoja Baddingin tuotannosta, mutta niiden mukanaolon ymmärtää. Valmiilla hiteillä päästään radioihin, ja kenties Valon kansainvälisestä fanikunnasta ja nuorista suomalaisista löytyy vielä sellaistakin väkeä, joilla Raulin klassikot eivät ole verissä. Biiseinä ne ovat loistavia, eikä Ville Valo & Agents ole tehnyt tulkinnoistaan suoria pastisseja. Aiemmin julkaistuista biiseistä vähiten tunnettu ja siksi valintana erikoisin on Mä haluan sun, albumiraita vuoden 1982 Ikkunaprinsessa-levyltä.

Badding on levyllä mukana muutenkin kuin henkenä. Hänen ääntään kuullaan Tuutulaulussa, Orpolapsi kiurun -kappaleessa ja Ketussa (jossa paljastuu Somerjoen viehätys sadunomaisiin asioihin). Englanninkielisissä biiseissä I Told You Sossa ja hassunnimisessä Rockin’ With Enziossa hän laulaa liidit. Vanhoista demoista rakennetut lauluraidat ovat paitsi toimivia, myös olennaisia koko kuvan kannalta. Tulkitsija nimeltä Badding syntyi siellä, missä amerikkalainen rock’n’roll sulautui suomalaiseen iskelmään ja slaavilaiseen laulelmaan, ja ilman I Told You Sota ja Rockin’ With Enziota käsitys hänestä jäisi vaillinaiseksi. Agents panee vieraskieliset biisit rokkaamaan seitkytluvun malliin ja niin tiukasti Creedencen hengessä, että Enzion riffi liippaa läheltä Up Around The Bendiä.

Uuden materiaalin helmi on mystinen, herkkä ja kaunis Orpolapsi kiurun¸ joka aivan oikeutetusti julkaistiin levyn ensimmäisenä singlenä. Siitä kuulee, miten loistava laulaja ja bändi Baddingin perintöä vaalii. Kepeänhaikea Syksyn lapsia on kehitelty Kaikki laulut -boksilla julkaistusta viehättävästä Teema vuodelta 1973 -aihiosta. Hiljainen Tuutulaulu on lempeä päätös levylle.

Baddingin demolaaria ei ole vielä ammennettu tyhjiin, eikä kaikkia nauhoja ole edes löydetty. Kadonneen taian etsinnät saattavat siis jatkua.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Agents kotisivu

Varaa 'Ville Valo & Agents' kirjastosta!

Varaa ’Ville Valo & Agents’ kirjastosta!

Varaa Ville Valo & Agents kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Rauli ”Badding” Somerjoki
Synnyin rokkaamaan (1971)
Näin käy rock & roll (1974)
Sydän lämpöä täys (1975)
Rakkaudella – Raulilta (1982)
Ikkunaprinsessa (1982)
Tähdet, tähdet (1983)
Laivat (1985)

Agents
Agents (1980)
Ikkunaprinsessa (1982)
Tähdet, tähdet (1983)
Laivat (1985)
In Beat (1986)
Besame Mucho (1987)
Pop (1988)
Half And Half (1990)
Agents Forever (1995)
Agents Is Back! (1996)
Agents Is More! (1997)
Laulava Sydän (1999)
Agents Is… Here! (2001)
Agents Is… Rock! vol #1. (2001)
Agents Is… Tonight (2003)
Pop Show (2004)
Agents Is Allright (2006)
Renegades (2007)
Agents… Is Beat! – Instrumental 2008 Recordings (2008)
Agents Go Go (2011)
On Stage / In Studio (2012)
Sound On Sound (2014)
Blue (2016)
Ville Valo & Agents (2019)

HIM
Greatest Lovesongs Vol. 666 (1997)
Razorblade Romance (1999)
Deep Shadows And Brilliant Highlights (2001)
Love Metal (2003)
Dark Light (2005)
Venus Doom (2007)
Screamworks: Love In Theory And Practice (2010)
Tears On Tape (2013)

Lue lisää
Haydn, Reinhardt (Teemu Leminen, kääntäjä): HIM – His Infernal Majesty, 153 sivua. (Minerva, 2009).
Juntunen, Juho: HIM – Synnin viemää, 268 sivua. (WSOY, 2002).
Rossi, Leena: Saanko luvan? Iskelmä-Suomen ilmiöitä 1900-luvulla, 240 sivua. K&h, Turun yliopisto, kulttuurihistoria 2005

Ville Valo & Agents (2019).

Ville Valo & Agents (2019).

Joose Keskitalo: En lähde surussa – elämän kauneus kuoleman varjossa

En lähde surussa (Helmi Levyt, 2019)

Joose Keskitalo: En lähde surussa (2019).Joose Keskitalo tekee lauluja niille, jotka tahtovat kuunnella. Siis nimenomaan kuunnella, ei vain kuulla. Hänen biisinsä eivät ole muodoltaan monimutkaisia, mutta niiden verhona on outo mysteerin harso, joka tekee niistä kiehtovia haasteita – silloinkin, kun ne tuntuvat epämiellyttäviltä. Keskitalosta ei välttämättä pidä, mutta häntä on vaikea ohittaa tuntematta mitään.

En lähde surussa on Joose Keskitalon (s. 1982) toinen The Mystic Revelation of Teppo Repo -kokoonpanon kanssa levyttämä albumi. Halutessaan bändi saa laulut svengaamaan, ja juuri niin tapahtuu kappaleissa ’Kaktukset’ ja ’Vanhan miehen pojat’. Mutta vaikka siellä täällä välähtää melankolinen laulelma, vanha suomalainen tanssimusiikki, blues, funk ja jazz, on pohjalla vakavamielinen länsimainen folk, jollaista Leonard Cohenin ja Bob Dylanin taiteelliset perilliset säveltävät kehystämään pohdiskelevia lyriikoitaan. Cohenista muistuttaa myös Keskitalon viehtymys pyhän ja profaanin – henkisen ja lihallisen – kosketuspintojen tutkiskeluun.

Vaikka kappaleet ovat melodisia ja The Mystic Revelation of Teppo Repo puskee syntistä rytmiä jalan alle, Keskitalon sävellykset ovat alisteisia hänen sanoituksilleen. Kristillisessä perheessä kasvaneen ja teologiaa opiskelleen lauluntekijän lyriikassa asiat tapahtuvat uskon muovaamassa todellisuudessa aivan yhtä luontevasti kuin maallisten popkappaleiden asiat eivät tapahdu. Hän laulaa toteavalla ja samettisella, parin viallisen äänteen särkemällä äänellään tarinoita, jotka tapahtuvat siellä, missä eletään arkea ja nähdään näkyjä. Maailmallisen ja mytologisen, erämaan ja kangastusten välisellä ei kenenkään maalla.

Tulkinnat ovat kuulijasta kiinni. Esimerkiksi levyn nimikappale, maallisen elämän päättymisen surua ja ylösnousemuksen iloa puntaroiva ’En lähde surussa’ ja kuninkaan paluun odotuksesta kertova ’Runoruhtinas’ voivat kuulostaa kriittisen uskonnottoman korvissa harhaisilta, mutta alttiista uskonnollisesta lohdullisilta. Toisaalta ’Sääli minua, naapuri’ on hyvin realistinen tutkielma armosta ja oikeudesta. Ahdistavimmat ovat ’Kaksi lähti, yksi palasi’ ja ’Luistelen kirkasta selkää’, joissa sama kauhea tarina saatetaan kertoa kahdesta eri näkökulmasta enemmän tai vähemmän metaforisesti, tai sitten ei.

En lähde surussa -albumin kiehtovin piirre on sama kuin Joose Keskitalon itsensä: lopullista totuutta ja sanomaa on vaikea ymmärtää, jos sellaisia onkaan. Viisitoista vuotta sitten ensimmäisen sooloalbuminsa julkaissut Keskitalo rikkoo stereotypioita ja kliseitä niin musiikillaan kuin hahmollaankin. Hän on todella outo, mutta hänen outoutensa on aitoa ja inhimillistä.

Päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää elämän kauneus. Se hehkuu varsinkin Nyt on sinun aikasi -kappaleesta: ”Kiinnitä huomiosi yksityiskohtiin, joita maalauksessa näet, niin huomaat merkitykset ja huomaat, kuka olet.”

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Helmi Levyt etusivu

Levyhyllyt
Luoja auta (2004)
Kaupungit puristuvat puristimissa (2006)
Joose Keskitalo ja Kolmas Maailmanpalo (2008)
Tule minun luokseni, kulta (2009)
Maan näkyjä (2011)
Vyötä kupeesi ja tule! (2012)
Ylösnousemus (2014)
Julius Caesarin anatomia (2017)
En lähde surussa (2019)

Lue lisää
Ainala, Lauri (toim.): Tuote, 319 sivua. Svart Publishing 2018.
Aho, Heini & Ketola, Sirkku & Piilola, Tamara & Nevanlinna, Tuomas & Granvik, Mikael & Kåhre, Markus & Rothenberg, David & Astala, Kari & Eriksson, Anna & Rantanen, Silja & Keskitalo, Joose & Kurtto, Marianna & Kortelainen, Anna: Bon Sauvage – luovuuden synty, 135 sivua. Taide 2014.

Joose Keskitalo: En lähde surussa (2019).

Joose Keskitalo: En lähde surussa (2019).