R.E.M. Automatic For The People – huipulla on hiljaista

R.E.M. – Automatic For The People (Warner Bros, 1992)

R.E.M. Automatic For The People (1992).Kun R.E.M. lopetti toimintansa vuonna 2011, se oli tehnyt viisitoista albumia noin kolmessakymmenessä vuodessa. Syksyllä 1992 julkaistu Automatic For The People erottuu yhtenä sielukkaan tuotannon ehdottomista huipuista.

Yhtyeen ura nousi tasaisesti aina Automatic For The Peopleen asti. Tammikuussa 1980 Georgian Athensissa perustettu bändi oli tehnyt pohjatyönsä niin hyvin, että debyyttialbumi Murmurin (1983) sinänsä vaikuttava 200 000 kappaleen myyntikin alitti levy-yhtiö IRS:n odotukset. Neljäs pitkäsoitto Lifes Rich Pageant (1986) ylitti Yhdysvalloissa 500 000 myydyn levyn kultalevyrajan, ja sen seuraaja Document (1987) oli ensimmäinen yli miljoonan myynyt R.E.M.-albumi. Kun bändi siirtyi levyttämään monikansalliselle Warner Brosille, myynnit moninkertaistuivat. Näyttävän kiertueen tuella lanseerattu Green (1988) myi useita miljoonia. Lopullisen läpimurtonsa yhtye teki kymmenvuotiaana Out Of Timellä (1990). Seitsemäs albumi myi pitkästi toistakymmentä miljoonaa, ja R.E.M. nousi maailman suurimpien bändien joukkoon Losing My Religionin ja Shiny Happy Peoplen superhittivoimilla.

Luultavasti juuri nousukiidon kymmenen vuoden kesto esti menestystä sekoittamasta laulaja Michael Stipen, kitaristi Peter Buckin, rumpali Bill Berryn ja basisti Mike Millsin konsepteja. Suosion huipulla tehty Automatic For The People on aivan toisenlainen taideteos kuin vaikkapa Guns N’ Rosesin edellisvuonna ilmestynyt Use Your Illusion -levypari. R.E.M.-levyllä ei kuule pienintäkään merkkiä suuruudenhulluudesta, egon paisumisesta, voitonriemusta tai edes kiitollisuudesta sitä kohtaan, miten hienosti bändin asiat olivat lopulta menneet. Pikemminkin vaikuttaa siltä, että kaikki musiikin ulkopuolelle jäänyt oli yhtyeelle merkityksetöntä. Automatic For The People on intiimi ja introspektiivinen levy, jolla on paljon mollisointuja, kauniita melodioita ja verkkaisia tempoja. Kenties tällaisen musiikin tekemisessä auttoi se, että R.E.M. piti menestystään aina käsivarrenmitan päässä. Se ei esimerkiksi tehnyt kiertuetta Out Of Timen tueksi. Suosion hehkusta nautiskelun sijaan esi-indie-ideaaleilleen uskollinen R.E.M. jätti sen hautumaan kannen alle ja keskittyi uuden musiikin kirjoittamiseen.

Buck, Berry ja Mills sävelsivät Automatic For The Peoplen kesällä 1991, joskus soittimia keskenään vaihdellen (ja mikä lopputuloksen kannalta tärkeintä, usein ilman rumpuja). Stipe kirjoitti omat osuutensa vuoden 1992 alussa. Sanoittaessaan hän pohti henkilökohtaisia ja yhteiskunnallisia aiheita, mutta myös kuolemaa. Ajatukset omasta kuolevaisuudesta ja läheisten menettämisestä vaivasivat laulajaa tuohon aikaan niin, että hän on jopa kuvaillut Automatic For The Peoplea ”levylliseksi kuolonlauluja”. Elämän rajallisuus ei kuitenkaan värjää kahdeksatta R.E.M.-albumia niinkään lohduttomuudella kuin haikeudella. Automatic For The Peoplella bändin jäsenet jättivät taakse sekä nuoruutensa että musiikillisen marginaalin (”sen Hüsker Du- ja Replacements-maailman”, kuten Buck sitä luonnehti), jossa R.E.M. syntyi ja kehittyi, eivätkä he selvinneet siitä surutyötä tekemättä.

Tunnelmaa luotiin myös sovituksilla. Rumpuja ja muita perkussiivisia elementtejä käytettiin säästeliäästi ja joskus ei ollenkaan, mikä loi pysähtyneen ja pohdiskelevan tunnelman. Myös Led Zeppelin -legenda John Paul Jonesin Driveen, The Sidewinder Sleeps Toniteen, Everybody Hurtsiin ja Nightswimmingiin laatimat hillityt jousisovitukset rakensivat tuota vaikutelmaa.

Automatic For The Peoplen ensimmäinen single oli surumielinen avausraita Drive, joka antoi hyvän kuvan kokonaisuudesta, mutta ei muuten ollut mikään ilmeinen valinta radiosoittoa ajatellen. Eikä R.E.M. niin kuvitellutkaan: ”Tiesimme, että siinä vaiheessa voisimme julkaista sinkkuna minkä tahansa biisin, ja MTV soittaisi sitä. Meillä oli paljon valtaa, koska meistä oli tullut suosittuja”, Stipe kertoi NPR:n haastattelussa. Yleistunnelmalle loivat vastapainoa menevämmät ja positiivisemmat The Sidewinder Sleeps Tonight, Ignoreland ja Man On The Moon, jotka muistuttavat R.E.M.:n alkuperäisestä ideasta: Automatic For The Peoplesta oli alun perin määrä tulla rivakka rocklevy.

Automatic For The People osoittautui Out Of Timeakin suuremmaksi menestykseksi. Siltä lohkaistiin lokakuun 1992 ja lokakuun 1993 välisenä aikana kuusi singleä (Driven perässä tulivat reipashenkiset Man On the Moon ja The Sidewinder Sleeps Tonite, sitten balladit Everybody Hurts ja Nightswimming, ja viimeisenä Find The River). Albumi myi Yhdysvalloissa nelinkertaista, Iso-Britanniassa kuusinkertaista ja Australiassa kolminkertaista platinaa ja niitti samaan aikaan ylistäviä arvosteluja. Esimerkiksi Yhdysvalloissa merkittävä Rolling Stone myönsi sille täydet viisi tähteä.

Bändiä ei nähty lavoilla vielä Automatic For The Peoplen jälkeenkään. ”Olisi kyynistä lähteä kiertueelle vain rahan tai promootion vuoksi”, Peter Buck kommentoi vuonna 1992 LA Timesissa. ”Yksi rock’n’rollin ongelmista on se, että monet bändit kuvittelevat, että maailma loppuu, kun niiden uudet levyt päättyvät.”

R.E.M. ei selvästikään koskaan kuvitellut mitään sellaista. Kun pitää molemmat jalat maassa, on helpompi säilyttää arvokkuutensa.

Automatic For The People
Bill Berry
Peter Buck
Mike Mills
Michael Stipe

Bertis Downs
Jefferson Holt
Orkesterisovitukset: John Paul Jones
Tuottajat: Scott Litt & R.E.M.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
R.E.M. -studioalbumit
Murmur (I.R.S. Records, 1983)
Reckoning (1984)
Fables Of The Reconstruction (1985)
Lifes Rich Pageant (1986)
Document (1987)
Green (Warner Bros. Records, 1988)
Out Of Time (1991)
Automatic For The People (1992)
Monster (1994)
New Adventures In Hi-Fi (1996)
Up (1998)
Reveal (2001)
Around The Sun (2004)
Accelerate (2008)
Collapse Into Now (2011)

Lue lisää:
Bowler, Dave & Dray, Bryan: R.E.M. Documental, 206 sivua. (Boxtree, 1995).
Fletcher, Tony & Charlesworth, Chris: Remarks – The Story Of R.E.M., 159 sivua. (Omnibus Press, 1993).
Greer, Jim & R.E.M.: R.E.M. Behind The Mask, 139 sivua. (Little, Brown and Company 1992).
Sullivan, Denise: Talk About The Passion – R.E.M. An Oral History, 208 sivua. (Pavilion, 1995).

Hae Automatic For The People kirjastosta.

Hae R.E.M.-klassikko kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

R.E.M. Automatic For The People (1992).

R.E.M. Automatic For The People (1992).

HIM: Deep Shadows And Brilliant Highlights – poplevy huippujen varjosta

HIM: Deep Shadows And Brilliant Highlights (BMG, 2001)

HIM: Deep Shadows And Brilliant Highlights (2001).Musiikki on aikansa heijastus ja tekijänsä kuvajainen. Deep Shadows And Brilliant Highlights on HIMin tarinassa se surumielinen hämärän hetki, jolla matka alkoi ensimmäisen kerran käydä voimille. Hohtavimmat huiput eivät olleet enää kaukana, ja siksi ne loivat bändin tielle pitkiä varjoja.

HIMin toinen albumi Razorblade Romance (1999) oli noussut listaykköseksi Suomessa ja Saksassa ja avannut bändille oven suureen maailmaan. Menestyksekkään kiertueen jälkeen love metal -sensaation rauta hehkui niin kuumana, että ilmassa leijui burnoutin käry. HIMin läpimurtoon kohdistui suuria odotuksia, ja paineet kasvoivat kohtuuttomiksi.

”Jos lattialla on 40 senttiä leveä lauta, sen päällä pystyy kävelemään ihan kevyesti. Mutta jos sama lauta laitetaan kahden pilvenpiirtäjän väliin, käveleminen on jo paljon vaikeampaa”, BMG-yhtiössä työskennellyt Asko Kallonen sanoo Juho Juntusen HIMistä kirjoittamassa kirjassa Synnin viemää. ”Se tapahtui HIMille kolmannen albumin yhteydessä. Leikkiminen lakkasi ja ruvettiin tekemään oikeasti töitä. Ja sitä ei koskaan saisi tapahtua popmusiikissa.”

Pretending:

Deep Shadows And Brilliant Highlights -sessioiden alku oli vielä leikintekoa. Arvostetun T.T. Oksalan kanssa syksyllä 2000 äänitetystä demosta tuli niin hyvä, että HIM olisi halunnut julkaista sen albumina. Moinen ei kuitenkaan sopinut monikansalliselle BMG:lle – levy-yhtiön ulkomaanpomojen mielestä äänitykset pitäisi tehdä maailmalla tunnetun tuottajan kanssa ja kansikuvatkin ottaa Lontoossa, koska Suomen kaltaisessa popin kehitysmaassa osaaminen ei kerta kaikkiaan riittäisi.

Bändi myöntyi bisnesmiesten vaatimuksiin pitkin hampain. Tuottajanpestin sai aiemmin Oasiksen, Aerosmithin ja Bon Jovin kanssa työskennellyt Kevin Shirley. Kun miksaajiksi palkattiin maailmanluokan ammattilaiset Randy Staub ja Chris Lord-Alge, puitteet olivat kunnossa.

Vaikka HIM ja Shirley pääsivät yhteisymmärrykseen siitä, että levy rakennettaisiin valmiiden demojen päälle, projekti muuttui stressaavaksi. Tuottaja johti sessioita sanelupolitiikalla, ja samaan aikaan BMG:n haarakonttoreiden ulkomaiset pikkudirikat sekaantuivat äänityksiin ihan viran puolesta. Deep Shadows And Brilliant Highlightsista tuli epäselvä luku HIMin aikakirjaan.

”Levy on jotenkin epävarma itsestään. Mukana on hienoja hetkiä, mutta koko tekoprosessi oli niin piinallinen, että levy ei herätä kauhean miellyttäviä fiiliksiä”, Valo kertoo Synnin viemää -kirjassa. ”Oli liikaa tyyppejä hölöttämässä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Silloin alkoi itsekin epäröidä, mikä on oikein.”

Heartache Every Moment:

HIM oli liian syvällä oman uransa pyörteissä pystyäkseen erottamaan, miten oivallista levyä se teki. Salt in Our Wounds, Please Don’t Let It Go, In Joy And Sorrow, Heartache Every Moment ja Pretending olivat yhtä goottipopin romanttista surujuhlaa. Uupumus suodattui viehättävän uniseksi tunnelmaksi, jollaista ei ole millään muulla HIMin levyllä. Love metalin liekki paloi hauraana, ja Ville Valon patetian ja itseironian välillä tasapainoileva traagisen rakkauden konsepti hioutui edelleen – Oulunkylän Baudelaire keksi Deep Shadows And Brilliant Highlightsille muutamia parhaista kielikuvistaan. Ajan mittaan HIMin kolmas osoittautui ihan omaksi luvukseen bändin tuotannossa: se ei ollut raskas riffirocklevy vaan yöperhosen keveydellä liitävä popalbumi, jolla kaikki palveli laulumelodioita.

Suomen rockhistorian siihen saakka kalleimman levynkansikuvan otti tyyris brittikuvaaja Rankin, ja Deep Shadows And Brilliant Highlights ilmestyi elokuussa 2001. Se nousi listakärkeen Suomessa ja Itävallassa, ja kakkossijalle Saksassa ja Sveitsissä. HIMille albumin suurin merkitys oli henkisellä tasolla. Se oli kriisi, joka bändin piti käydä läpi kasvaakseen.

Ville Valo – laulu
Mikko “Linde” Lindström – kitara, kantele kappaleessa Salt in Our Wounds
Mikko “Migé” Paananen – bassokitara
Janne “Emerson Burton” Puurtinen – koskettimet
Mika “Gas Lipstick” Karppinen – rummut

Eino “Eicca” Toppinen – sello, In Joy and Sorrow
Tuomas Kantelinen – jousisoittimet, In Joy and Sorrow

Ari Väntänen
arivantanen.com

HIM on päättänyt lopettaa yli neljännesvuosisataisen uransa vuonna 2017 alkavaan jäähyväiskiertueeseen. Aiheesta uutisoivat Yle ja HS (5.3.2017).

Levyhyllyt:
Greatest Lovesongs Vol. 666 (1997)
Razorblade Romance (1999)
Deep Shadows And Brilliant Highlights (2001)
Love Metal (2003)
Dark Light (2005)
Venus Doom (2007)
Screamworks: Love In Theory And Practice (2010)
Tears On Tape (2013)

Lue lisää:
Haydn, Reinhardt (Teemu Leminen, kääntäjä): HIM – His Infernal Majesty, 153 sivua. (Minerva, 2009).
Juntunen, Juho: HIM – Synnin viemää, 268 sivua. (WSOY, 2002).

J. K. Juntunen: HIM – synnin viemää (2002).

J. K. Juntunen: HIM – synnin viemää (2002).

HIM kotisivu
Facebook
Twitter

HIM: Deep Shadows And Brilliant Highlights (2001).

HIM: Deep Shadows And Brilliant Highlights (2001).

 

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit – suomihevin lähtölaukaus

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit (Spinefarm, 1999)

Timo Rautiainen &Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit (1999).Kauan sitten suomenkielinen hevi oli kummallinen ajatus, huono idea ja melkeinpä vitsi. Se oli (tai pikemminkin olisi ollut) koominen tyylirikko genressä, jonka teesit oli hakattu kiveen ulkomailla. Mutta aika muuttui, kuten sillä tapana on, ja 2000-luvun alussa suomenkielinen raskas rock nousi arvaamattoman suureen suosioon. Yksi ilmiön luojista oli Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, jonka debyyttialbumi Lopunajan merkit ilmestyi 1999.

Trio Niskalaukaus ei tullut tyhjästä. Laulaja-kitaristi Rautiainen oli levyttänyt heviä suomeksi jo kauan ennen suosituimman bändinsä perustamista: hänen Lyijykomppania-bändinsä oli tehnyt albumit Uimakoulu (1983) ja Viimeinen voitelu (1996). Niiden ilmestyessä maamme ei vielä suonut suomiheville kulttisuosiota kummempaa menestystä.

Rautiainen ja Lyijykomppanian basisti Arto Alaluusua perustivat Trio Niskalaukauksen vuonna 1996. Kaksi vuotta myöhemmin bändi soitti ensimmäisen keikkansa ja äänitti Lopunajan merkit. Viisihenkisessä triossa vaikuttivat tuolloin Rautiaisen ja Alaluusuan ohella kitaristit Jarkko Petosalmi ja Karri Rämö sekä rumpali Seppo Pohjolainen.

Hyvä päivä -kappaleen video kuvattiin Alaluusuan tilalla Multialla:

Lopunajan merkeiltä kajahtaa klassinen Niskalaukaus-soundi, mutta debyytiltä kuulee myös sen, ettei bändi ollut vielä jalostanut ilmaisuaan huippuunsa. Seuraavilla levyillä laulajan tulkinta syveni kohtalokkaammaksi, kitaristien jynkytys synkemmäksi ja rytmiryhmän lyönti raskaammaksi. Siinä oli kuitenkin kyse pelkästä hienosäädöstä. Konsepti oli valmis alusta asti, ja Lopunajan merkit kestää yhä kuuntelua.

Kun Trio Niskalaukauksen suosio kasvoi, kaikkialla alkoi näkyä ”Minulle ei vittuilla” -paitaisia kaljuja karpaaseja, ja äijähevistä tuli käsite. Karski yleisvaikutelma ja yleisömassat peittivät melkein alleen Trio Niskalaukauksen humaanin sanoman sekä sen, miten lämminsydäminen musiikintekijä Timo Rautiainen on. Lopunajan merkeillä hän lauloi ydinsodan uhasta, radioaktiivisesta jätteestä, ilmastonmuutoksesta, ekokatastrofeista, koulukiusaamisesta ja eläinten uhanalaisuudesta huolestuneeseen ja välittävään sävyyn. Kantaaottavuuden vaikutelmaa korosti Rautiaisen jälkikasvun piirtämä kansi, joka esitti ihmiskunnan tuhon jälkeistä maailmaa.

Kun Spinefarm julkaisi Lopunajan merkit tammikuun 1999 lopulla, apokalyptinen suomihevilevy vaikutti yhtä tuhoon tuomitulta kuin maailma sen lauluissa. Julkaisun aikaan Helsingissä tapahtuivat traagiset ampumaratasurmat, ja tragedian laaja julkisuus sai levy-yhtiön ymmärrettävästi jarruttelemaan Trio Niskalaukaus -nimisen yhtyeen mainostamista. Levynjulkaisukeikkakin meni poskelleen vireongelmien vuoksi, eikä Lopunajan merkit noussut lainkaan albumilistalle. Toisaalta levystä tuli arvostelumenestys, mikä povasi hyvää tulevalle.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus vuonna 2017. Lopunajan merkit -levyn kokoonpanosta ovat mukana kitaristi Jarkko Petosalmi (vasemmalla), laulaja-kitaristi Timo Rautiainen (keskellä) ja rumpali Seppo Pohjolainen (oikealla). Basisti Nils Ursin (toinen vasemmalta) liittyi bändiin vuonna 1999, kitaristi Jari Huttunen (toinen oikealta) vuonna 2002. Kuva: Jaakko Manninen.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus vuonna 2017. Lopunajan merkit -levyn kokoonpanosta ovat mukana kitaristi Jarkko Petosalmi (vasemmalla), laulaja-kitaristi Timo Rautiainen (keskellä) ja rumpali Seppo Pohjolainen (oikealla). Basisti Nils Ursin (toinen vasemmalta) liittyi bändiin vuonna 1999, kitaristi Jari Huttunen (toinen oikealta) vuonna 2002. Kuva: Jaakko Manninen.

Loppujen lopuksi Lopunajan merkit viitoittivat uuden ajan alkua. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus teki läpimurron vuonna 2002 kolmannella albumillaan Rajaportilla. Siinä vaiheessa suomalaiset olivat jo valmiit kuuntelemaan suomiheviä vaikka millä mitalla. Uuden genren muita merkkiteoksia olivat Kotiteollisuuden Helvetistä itään (2003), Mokoman Tämän maailman ruhtinaan hovi (2004) ja Kuoleman laulukunnaat (2006) sekä Stam1nan Uudet kymmenen käskyä (2006).

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus teki kahdeksassa vuodessa neljä albumia, joista kaikki Lopunajan merkkejä lukuun ottamatta ylittivät kulta- tai platinarajan. Toimittajat Timo Isoaho ja Matti Riekki kirjoittivat yhtyeestä ja ilmiöstä kirjan, jonka Ranka Kustannus julkaisi vuonna 2003. Kahdeksan työntäyteisen vuoden uuvuttama bändi lopetti toimintansa suosion huipulla vuonna 2004, ja Rautiainen ryhtyi sooloartistiksi.

Keväällä 2017 Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus julkisti tekevänsä festivaalikiertueen ja uuden albumin, joka ilmestyy syksyllä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus
Lopunajan merkit (Spinefarm, 1999)
Itku pitkästä ilosta (2000)
In frostigen Tälern (2001)
Rajaportti (2002)
Kylmä tila (2004)
Hartes Land (2004)
Tilinteon hetki, 2CD-kokoelma (2004)

Lue lisää:
Isoaho, Timo & Riekki, Matti: Trio Niskalaukaus, 238 sivua. (Ranka Kustannus, 2003)

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit (1999).

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit (1999).

Rush: Snakes & Arrows – ilmeikkään itseluottamuksen paluu

Rush: Snakes & Arrows (Atlantic Records, 2007)

Rush: Snakes & Arrows (2007).Vaikeista olosuhteista voi ponnistaa uuteen alkuun. Kanadalaisen rocktrio Rushin rumpali ja tekstintekijä Neil Peart menetti tyttärensä auto-onnettomuudessa vuonna 1997. Alle vuoden surutyön jälkeen Peartin vaimo kuoli syöpään. Apuna toimi aika, jota Peart kulutti moottoripyörän selässä. Maisemien ja elämäntilanteen muutoksista kehkeytyi kirja Ghost Rider – taipaleita toipumisen tiellä.

Ajan myötä Peartin ajatukset kiertyivät takaisin musiikkiin. Rushin paluulevy Vapor Trails (2002) nosti esiin sisuuntuneen, jopa kiukkuisen ydintrion. Etelä-Amerikan kiertueella koettu ylitsevuotava Rush-palvonta innosti varmasti eteenpäin. Keikkakunto dokumentoitiin legendaariselle livelevylle Rush In Rio, setissä mukana myös biisi Ghost Rider. Viisi vuotta Vapor Trailsin jälkeen bändi oli muovautunut yhä yhtenäisemääksi myös studiossa. Snakes & Arrows oli merkittävä askel Rushin albumiklassikkojen ketjuun.

Uutta ilmavuutta uhkuva singleraita Far Cry aloittaa albumin. Hieman 2112-potkua muistuttava intron iskusarja askeltaa komeasti. Tiivistunnelmainen promovideo tuntuu jäävän musiikin jalkoihin.

Yksi albumin avainteoksista on korvia hivelevä sävellys Armor And Sword. Intron riffittelystä ja akustisesta kitaran varassa kulkevasta säkeistöstä edetään mitä ilmavimpaan “kertosäkeeseen”, jossa ei ole juuri mitään hyräiltävää. Mutta tilan ja avaruuden tunne on valtava.

Workin’ Them Angels edustaa möhkälemäisempää Rushia. Biisi kasvaa useampien kuuntelujen myötä, ja massiivisetkin riffinlohkareet liikkuvat ketterästi. Tummuutta uhkuva Spindrift levittää laajakankaalle pahaenteistä kuvaa. Biisinrakentelussa on jälleen kerran riittävästi malttia. Myös The Way The Wind Blows sisältää nautittavan pakotonta muusikkoutta.

Instrumentaaliraidat The Main Monkey Business, Hope ja Malignant Narcissism tekevät kokonaisuudelle hyvää. TMMB on erityisen dynaaminen kuljettelu. Lifeson ansaitsee kehut Dave Lindholmin mieleen tuovasta sooloraidasta Hope. Kekseliään yksinkertaisesti keinuva Faithless nousee tasolta toiselle säkeistöjen välissä. Itsevarman oloinen kertosäe on biisin rauhallisin aines. Time Machine 2011-kiertueella setissä mukana biisi uskoo vahvasti rakkauteen.

– I don’t have faith in faith
I don’t believe in belief
You can call me faithless.
But I still cling to hope
And I believe in love
And that’s faith enough for me.

Rush-albumien kanssa on hyvä viettää aikaa rauhassa. Myös pitkähkö Snakes & Arrows palkitsee sävyjä pohtivan kuulijan. Tasoja on enemmän kuin aluksi huomaa. Tuottaja Nick Raskulineczin kanssa musiikillinen käänne kohti optimismia onnistui. Snakes & Arrows kääntyi yhdeksi Rushin ilmeikkäimmistä teoksista.

Keväällä 2007 ilmestynyt Snakes & Arrows julkaistiin CD- ja 2LP-painoksina. Kahden levyn Music Video Interactive- eli MVI-painos sisältää DVD:n, jolta löytyy myös albumin stereo- ja 5.1-monikanavamiksaukset. 2LP-uusintajulkaisu ilmestyi vuonna 2016.

Suomalaisille Rush-faneille Snakes & Arrowsin jälkeinen aika oli täyttymys aivan erityisellä tavalla, sillä lokakuussa 2007 Lee, Lifeson ja Peart saapuivat ensimmäistä kertaa keikalle Helsinkiin. Kiertueelta julkaistiin Rotterdamissa taltioitu pätevä livetupla Snakes & Arrows Live. Rush on vieraillut Suomessa kahdesti myöhemminkin. Trion albumitarina jatkui vuonna 2012 julkaistulla levyllä Clockwork Angels, sekin Raskulineczin kanssa tuotettu kokonaisuus.

Tuomas Pelttari

Levyhyllyt:
Rushin studio- ja livealbumit
Rush (Moon, Mercury, 1974)
Fly By Night (Anthem, Mercury, 1975)
Caress Of Steel (1975)
2112 (1976)
All The World’s A Stage (1976)
A Farewell To Kings (1977)
Hemispheres (1978)
Permanent Waves (1980)
Moving Pictures (1981)
Exit… Stage Left (1981)
Signals (1982)
Grace Under Pressure (Anthem, Mercury, Vertigo, 1984)
Power Windows (1985)
Hold Your Fire (1987)
A Show Of Hands (1989)
Presto (Anthem, Atlantic, 1989)
Roll The Bones (1991)
Counterparts (1993)
Test For Echo (1996)
Different Stages (1998)
Vapor Trails (2002)
Rush In Rio (2003)
Feedback (2004)
Snakes & Arrows (2007)
Snakes & Arrows Live (2008)
Working Men (2009)
Time Machine 2011 – Live In Cleveland (Anthem, Roadrunner, 2011)
Clockwork Angels (2012)
Clockwork Angels Tour (2013)
R40 Live (Anthem, Zoë, 2015)

Lue lisää:
Rushista voi lukea kirjoja englanninkielen lisäksi myös suomeksi. Asko Alasen kääntämät teokset ovat mieluista luettavaa Rushin ystäville. Toimitus suosittelee lämpimästi sekä bändihistoriikkia Rush – 30 vuotta huipulla sekä Neil Peartin sielunelämää avaavaa matkakirjaa Ghost Rider.

Banasiewicz
, Bill: Rush Visions – The Official Biography, 96 sivua. (Omnibus, 1988).
Bergamini, Joe: Taking Center Stage – A Lifetime Of Live Performance, 208 sivua. (Hudson Music, 2012).
Berti, Jim & Bowmann, Durrell (toim.): Rush And Philosophy – Heart And Mind United, 321 sivua. (Open Court, 2011).
Collins, Jon: Chemist(r)y, 288 sivua. (Helter Skelter, 2005).
Peart, Neil (Asko Alanen, kääntäjä): Ghost rider – taipaleita toipumisen tiellä, 476 sivua. (Paasilinna, 2012).
Popoff, Martin (Asko Alanen, kääntäjä): Rush – 30 vuotta huipulla, 320 sivua. (Paasilinna, 2013).
Popoff, Martin: Rush – The Illustrated History, 196 sivua. (Omnibus, 2013).
Telleria, Robert: Rush – Merely Players, 396 sivua. (Quarry Press, 2002).

Katso DVD/Blu-ray:
RushR40, 6 Blu-ray-levyä tai 10 DVD-levyä. (Eagle Rock Entertainment, 2014). Runsaasti kuvitettu kirjamallinen kansio, jossa bändin livehistoriaa vuodesta 1974 lähtien.
Smith, Martin R., ohjaaja: Rush – 2112 & Moving Pictures, 112 min. (Eagle Rock Entertainment, 2010).

Rush kotisivu

Rush: Snakes & Arrows (2007).

Rush: Snakes & Arrows (2007).

Porcupine Tree: The Incident – yhtenevä tarina erilaisista ihmiskohtaloista

Porcupine Tree: The Incident (Roadrunner Records, 2009)

Porcupine Tree: The Incident (2009).Steven Wilsonin johtama progebändi Porcupine Tree kulki pitkän matkan albumiin The Incident. Alun perin sivuprojektina käynnistynyt “yhtye” julkaisi omakustanteita. Nuo kasetit ovat haluttuja keräilyharvinaisuuksia, vaikka niiden biisit julkaistiin uusintoinakin. Up The Downstair vuodelta 1993 sisälsi jo aitoja bändisävyjä. Kenties viimeiseksi työkseen trance-, pop- ja metallivärejäkin hyödyntänyt nelikko Wilson, Richard Barbieri, Colin Edwin ja Gavin Harrison äänitti 2008–2009 aikana 70-luvulta vaikutteita saaneen konseptialbumin. Porcupine Treen kymmenes studiolevy The Incident on taidonnäyte täynnä ajatonta musiikkia.

Alun perin lauluntekijä Wilson (s. 1967) aikoi julkaista The Incidentin yksiraitaisena teoksena, joka sisältää 14 osaa. Levy ehtikin striimiksi Spotifyhin nimenomaan yhtenä raitana. Varsin yhtenäisen albumin tarinallisuus kehittyy erilaisten ihmiskohtaloiden tarkastelusta. Kertoja vaihtuu tilanteiden mukaan. Ihmisille tapahtuneiden sattumusten summasta syntyy jotain uutta. Kaiken yhdistäviksi teemaksi nousee alati läsnä oleva tunne ulkopuolisuudesta sekä vahva musiikki.

Mahtipontisilla aloitusiskuilla lähtevä Occam’s Razor toimii esinäytöksenä. Alun kolmisoinnun lyönnit kuvastavat sattuman merkitystä, jossa yksi elämänkäänne voi muuttaa kaiken. Konsepti jatkuu saumattomasti kun The Blind Horse starttaa vastustamattomalla riffillä. Irtonainen raita syventyy hetkeksi ilmeikkääseen bassopohjaan ennen loppuhuipentumaa. Wilsonin vahva sävellystyö on edukseen.

Porcupine Tree käsitteli klassisen teema-albumin ainesosia taitavasti. Yksi tärkeimmistä elementeistä on tauottoman musiikin jatkuvuus. Biisien vaihtumista voi seurata tarkkaankin, toisaalta syventyminen ikään kuin häivyttää rajakohdat. 55-minuuttinen teos toimii moitteetta. Yksi esimerkki tästä on nimikappale ja sen ympärille tehdyt Drawing The Line ja Your Unpleasant Family.

Wilsonilta tuttu junateema johdattaa yhdeksänteen osaan: pitkä Time Flies on yksi albumin avainraidoista. Omaelämäkerralista ainesta sisältävässä tekstissä mainitaan albumit Sgt. Pepper ja Are You Experienced? Levyn puoliväliin asettuva rauhallinen rakentuminen yltää grooveen ja majesteetilliseen väliosaan. Rullaava sävellys ottaa ansaitusti lähes 12 minuuttia. Videoversio on puolta lyhyempi.

Degree Zero Of Liberty toistaa albumin intron ja lähtee takautumana rakentamaan jatkoa. Alkuun kuulaiden kitaroiden vetämä Octane Twisted nousee kiihkeäksi riffilataukseksi. Lähes kokonaan instrumentaalinen raita kehystää albumin viimeistä kolmannesta myös rumpali Harrisonin voimin. The Seance ja Circle Of Manias saattavat sisältää albumin hyytävintä kitarointia, hieman edeltävän albumin The Fear Of A Blank Planet tyyliin. The Incident polveilee eteenpäin kuin parhaat esikuvansa. Hyvin 2000-lukulaisesti, mutta perinteitä kunnioittaen. Kun päätösraita I Drive The Hearse alkaa, mielessä käyvät classic rockin klassikot Tommy ja The Wall.

Perinnettä luotiin omalla tavallaan myös The Incidentin kiertueella. Porcupine Tree soitti vasta lyhyen aikaa ulkona olleen levyn kokonaan myös Helsingin jäähallissa lokakuussa 2009. Jotkut fanit yllättyivät noin tunnin yhtäjaksoisesta setistä, mutta konsertti oli mahtavaa kuultavaa. Kiertueelta taltioitiin livelevy Octane Twisted, josta kannattaa etsiä käsiinsä DVD-levyn sisältävä laitos.

Richard Barbieri – syntetisaattorit, kosketinsoittimet
Colin Edwin – bassokitara, kontrabasso
Gavin Harrison – rummut. lyömäsoittimet
Steven Wilson – laulu, kitara, kosketinsoittimet

The Incident -kiertueella myös:
John Wesley – kitara, taustalaulu

The Incidentin kiertueen jälkeen Steven Wilsonin ura jatkui soolouralla. Ensimmäinen soololevy Insurgentes ilmestyi jo 2008. Mestarillinen tupla-albumi Grace For Drowning julkaistiin vuonna 2011. Myös Blackfieldin kolmatta albumia Welcome To My DNA suunniteltiin. Porcupine Treen uutta tulemista on odotettu vuosia. On mahdollista, että The Incident ei saa jatkoa koskaan.

The Incident julkaistiin 2CD- ja 2LP-painoksina. Rajoitettu boksieditio sisältää DVD-levyn, jolta löytyy albumin 5.1- ja stereomiksaukset. Visuaalisena lisänä ovat boksiin liitetyt kirjat, joissa on PT:n konserteista tuttuja Hajo Muellerin piirroksia ja Lasse Hoilen valokuvia. Albumin neljä lisäraitaa kannattaa myös ottaa haltuun. Erityisesti Bonnie The Cat ja Remember Me Lover jammaavat mukavasti.

Tuomas Pelttari

Levyhyllyt:
Porcupine Tree
On The Sunday Of Life
(Delerium Records, 1992)
Up The Downstair (1993)
The Sky Moves Sideways (1995)
Signify (1996)
Stupid Dream (Snapper Records, 1999)
Lightbulb Sun (2000)
In Absentia (Lava Records, 2002)
Deadwing (2005)
Fear Of A Blank Planet (Roadrunner Records, 2007)
The Incident (2009)

Steven Wilson
Insurgentes (Kscope, 2008/2009)
Grace For Drowning (2011)
The Raven That Refused To Sing (And Other Stories) (2013)
Hand. Cannot. Erase. (2015)
4 ½ (2016)

Lue lisää:
Wilson, Steven & Hoile, Lasse & Clover. Carl: Index, 240 sivua. (2015). Wilsonin esipuhe ja yli kolmesataa valokuvaa musiikintekijän uralta vuosilta 2002–2015.

Porcupine Tree kotisivu
Steven Wilson kotisivu
Richard Barbieri kotisivu
Gavin Harrison kotisivu
Colin Edwin kotisivu

Burning Shed kotisivu

Porcupine Tree: The Incident (2009).

Porcupine Tree: The Incident (2009).