Lepää rauhassa, Pete Shelley – Buzzcocksista ikuisuuteen

Pete Shelley 1955–2018

Pete Shelley: Homosapien (1981).Joulukuun kuudennen päivän iltana brittiläisen Buzzcocksin some-tileillä julkaistiin suru-uutinen. Bändin laulaja-kitaristi ja biisintekijä Pete Shelley oli kuollut sairauskohtaukseen 63-vuotiaana.

Shelley tuli tunnetuksi yhtenä punksukupolven lahjakkaimmista lauluntekijöistä ja myöhemmin muusikkona, joka ei arastellut uuden soundin etsimistä sen enempää kuin tärkeinä pitämistään arkaluontoisista asioista puhumista.

Pete Shelley perusti Buzzcocksin opiskelukaverinsa Howard Devoton kanssa vuonna 1975. Bändi soitti ensimmäisen keikkansa Boltonissa aprillipäivänä 1976. Asiat etenivät rivakasti kulttuurin uusien tuulten puskuvoimalla: jo saman vuoden syyskuussa Buzzcocks esiintyi Lontoossa punk-svengali Malcolm McLarenin järjestämässä 100 Club Punk Festival -tapahtumassa. Muita esiintyjiä olivat muun muassa Sex Pistols, Siouxsie & The Banshees, The Clash, The Vibrators ja The Damned.

Vuoden loppuun mennessä Buzzcocks oli jo levyttänyt ensimmäisen ep:nsä Spiral Scratchin, yhden ensimmäisistä punk-omakustanteista. Buzzcocks teki vaikutuksen tiukkana bändinä, jonka energisyys ei kärsinyt monille ajan bändeille tyypillisestä haparoivasta soitosta, sekä Shelleyn lauluntekijänlahjoilla. Paras esimerkki niistä on klassikko Ever Fallen In Love (With Someone You Shouldnt’ve).

Vuonna 1977 Buzzcocksin kokoonpano muuttui, kun Devoto erosi bändistä ja perusti oman yhtyeensä Magazinen. Shelleystä tuli Buzzcocksin kitaristi-laulaja ja hänen korkeasta, kirkkaasta ja melodisesta laulustaan bändin leimallisin piirre.

United Artists Records teki diilin Buzzcocksin kanssa elokuun kuudentenatoista 1977. Bändi levytti isolle yhtiölle Martin Rushentin tuottamat albumit Another Music In A Different Kitchen (1978), Love Bites (1978) ja A Different Kind Of Tension (1979). Neljäs albumi jäi demoasteelle, kun Buzzcocks hajosi vuonna 1981.

Sooloartistiksi alkanut Shelley debytoi albumilla, jollaista kukaan ei osannut odottaa mieheltä, joka oli tullut tunnetuksi melodisen punkbändin laulaja-kitaristina ja taitavana poplauluntekijänä. Soolodebyytti Sky Yen oli jo vuonna 1974 olkkarissa äänitetty levyllinen kokeellista elektronista musiikkia Tangerine Dreamin ja Clusterin hengessä. Sky Yenin vastaanotto oli aikanaan lähinnä hämmentynyt ja vihamielinen, mutta myöhemmin sen psykedeelistä hammasporanoisea on alettu pitää kokeellisuudessaan kiinnostavana. Shelleyn omasta mielestä levy sopi kuulokekuunteluun sekä niille, jotka halusivat saada vieraat poistumaan.

Sky Yenin piti alun perin olla soundtrack Devoton tekemään elokuvaan. Samankaltaiseen tarkoitukseen tehtiin myös Shelleyn seuraava projekti Hangahar, jonka hän levytti Sally Timmsin ja Lindsay Leen kanssa vuonna 1980.

Homosapien-single (ja samannimisen sooloalbumin nimibiisi vuodelta 1981) vei Shelleyn kappalerakenteen kannalta takaisin popmusiikin lähteille, mutta sekin oli sovitettu elektronisen musiikin soittimille eli syntetisaattoreille ja rumpukoneille. Kappaleen viittaukset homoseksuaalisuuteen saivat BBC:n kieltäytymään soittamasta sitä, mikä puolestaan sai Shelleyn kertomaan julkisuudessa omasta biseksuaalisuudestaan, johon hän oli viittaillut jo Buzzcocksille kirjoittamissaan kappaleissa.

Samankaltaista soundimaailmaa kartoitti myös vuoden 1983 XL1-albumi, jonka tunnetuin kappale on Telephone Operator. Aikaansa edellä olleen albumin mukana sai ZX Spectrum -tietokoneelle tehdyn ohjelman, jonka esittelemiä grafiikoita ja lyriikoita saattoi katsella levyä kuunnellessaan.

Vuoden 1986 Heaven And The Sea -sooloalbumilla Shelley yhdisti elektronisen musiikin ja kitararockin piirteitä ajanmukaiseksi ja täyteläiseksi popiksi. Levyltä julkaistiin kaikkiaan neljä singleä, joista tässä kuullaan melankolinen Waiting For Love.

Ympyrä sulkeutui 1980-luvun lopulla, kun Buzzcocks teki paluun. Aluksi punklegenda julkaisi livelevyjä, mutta muutaman tunnusteluvuoden jälkeen myös uutta musiikkia. Vuonna 1993 julkaistu Trade Test Transmission -albumi käynnisti Buzzcocksin uran myöhemmät ajat, jotka jatkuivat aina Shelleyn kuolemaan saakka. Viimeiseksi jäi vuonna 2014 julkaistu yhdeksäs Buzzcocks-pitkäsoitto The Way.

Shelleyn viimeinen albumi Cinema Music And Wallpaper Sounds ilmestyi vuonna 2016. Se sulki hänen soolouransa ympyrän samalla tavalla kuin Trade Test Transmission oli sulkenut Buzzcocksin kehän: Cinema Music And Wallpaper Sounds oli vuonna 1976 äänitetty levyllinen kokeellista elektronista musiikkia ja siinä mielessä Sky Yenin sisarteos.

Pete Shelley kohtasi loppunsa kotonaan Virossa, jossa hän oli asunut vaimonsa Gretan kanssa vuodesta 2012 lähtien.

Peter Campbell McNeish 17.4.1955–6.12.2018

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae Buzzcocks-klassikoita kirjastosta!

Hae Buzzcocks-klassikoita kirjastosta!

Hae Buzzcocksia kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt | Buzzcocks
Another Music In A Different Kitchen (1978)
Love Bites (1978)
A Different Kind Of Tension (1979)
Trade Test Transmissions (1993)
All Set (1996)
Modern (1999)
Buzzcocks (2003)
Flat-Pack Philosophy (2006)
The Way (2014)

Pete Shelley
Sky Yen (1980)
Hangahar (1980)
Homosapien (1981)
XL1 (1983)
Heaven And The Sea (1986)
Cinema Music And Wallpaper Sounds (2016)

Lue lisää
Junttila, Jukka: 1977 – Punkvallankumous, 279 sivua. Like 2017.
McGartlandTony: Buzzcocks – The Complete History, 288 sivua. John Blake 1995.
Robb, John & Salmenpohja, Ilkka (kääntäjä): Punk! – Brittipunkin haastatteluhistoria. Like 2007.

Pete Shelley: XL1 (1983).

Pete Shelley: XL1 (1983).

 

Disco Ensemble: First Aid Kit – hetki ennen räjähdystä

First Aid Kit (Fullsteam, 2005)

Disco Ensemble: First Aid Kit (2005).Disco Ensemble soittaa joulukuussa 2018 yhdeksän keikkaa Helsingin Tavastialla. Ne ovat pitkät jäähyväiset: rockbändi lopettaa toimintansa Last Nights Out -konserttisarjan jälkeen. Se tapahtuu ilman suurta draamaa ja todennäköisesti ihan oikeaan aikaan. Ulvilassa vuonna 1996 perustettu yhtye on tehnyt kuusi albumia ja luultavasti kaiken muunkin, mitä tehtävissä on.

Punkista, hardcoresta ja post-hardcoresta innoittunut Disco Ensemble teki läpimurron Suomessa vuonna 2005 julkaistulla toisella albumillaan First Aid Kitillä. Kultaa myyneen levyn alkuperäinen versio äänitettiin Örebrossa tuottaja Jens Bogrenin kanssa.

Suuri osa Disco Ensemblen vaikutteista tuli At The Drive-Inin ja Refusedin kaltaisilta bändeiltä. Se pyrki kanavoimaan esikuviensa aggression ja intensiteetin melodiseksi rockiksi, joilla ei ollut tarkkoja musiikillisia rajoja. Perinteinen kitarabändikokoonpano toki nikkaroi Disco Ensemblen ilmaisulle tietynmalliset raamit, mutta se ei pelännyt maustaa soundiaan vaikkapa kiinnostavilla elektronisilla soundeilla. First Aid Kitillä kuullaan ensi kertaa halpaa kosketinsoitinta, jonka laulaja Miikka Koivisto oli löytänyt porilaiselta kirpputorilta.

En tiedä, onko First Aid Kit tietoisesti kirjoitettu tuhoutuvasta ihmissuhteesta kertovaksi teemalevyksi, mutta sellaiseksikin sen voi tulkita. Dramaattisin käänne kuullaan heti avausraidalla: This Is My Head Exploding kertoo mitä tapahtuu, kun paine kasvaa liian suureksi. We Might Fall Apart, Human Cannonball ja Drop Dead, Casanova kertovat räjähdyshetkeen johtavasta kehityksestä. Levyn nimibiisi First Aid Kit taas on kuin tragedian jälkinäytös, ja päätösraita Asleep On The Wheel dramaattisen rakkaustarinan haikean onnellinen loppu.

Musiikki tukee tekstien emotionaalisia teemoja erinomaisesti. Biiseissä on pakahduttava, melankolinen tunnelma, mutta tasapainoksi myös kiivautta ja kiihkeyttä sekä melodioita, joista saa helposti kiinni. First Aid Kit kuulosti ilmestyessään raikkaalta levyltä, joka voisi tavoittaa suurenkin yleisön. Disco Ensemble ei ollut Suomen ainoa post-hardcorevaikutteinen bändi, mutta se oli ensimmäinen, joka oli halukas jättämään marginaalin ja katsomaan, miten suurille lavoille voisi päästä. Bändin energisillä keikoilla ei ihmetellyt yhtään, että bändi puhutteli nollavuosikymmenen nuoria niin väkevästi.

First Aid Kit pani asioihin vauhtia. Disco Ensemble soitti loppuunmyytyjä keikkoja ja teki sopimuksen Saksan Universal Musicin kanssa vuonna 2006. Iso levy-yhtiö pani bändin äänittämään osan First Aid Kitin kappaleista uudelleen Tukholman Gröndahl-studiossa Michael Ilbertin ja Pelle Gunnerfeldtin kanssa. Kitaristi Jussi Ylikoski mainitsi Soundin 9/2018 haastattelussa, ettei pitänyt Drop Dead, Casanovan, Eyes Of A Ghostin, Black Euron ja Sleep On The Wheelin uusia versioita alkuperäisten veroisina. Ne kuitenkin julkaistiin First Aid Kitin uusintapainoksella tuoreeltaan vuonna 2006. Bändin ja ison saksalaisyhtiön yhteistyöstä kertonee eniten se, että se päättyi kahden albumin jälkeen.

First Aid Kitin jälkeen Disco Ensemblen asiat etenivät mukavasti myös ulkomailla. Se julkaisi uutta musiikkia parin vuoden välein, saavutti suosiota varsinkin Keski-Euroopassa ja testasi siipiään myös Yhdysvalloissa. Kahden viimeisen albumin välissä kuluneet viisi vuotta ja bändin jäsenten sooloprojektit kuitenkin kielivät siitä, että Disco Ensemblen voimat olivat käymässä vähiin. Viimeinen, enteellisesti nimetty albumi Afterlife ilmestyi vuonna 2017.

Edessä on elämä Disco Ensemblen jälkeen. Kitaristi Jussi Ylikoski pyörittää jo Artistilabra-nimistä projektia, jossa valmennetaan uusia artisteja, ja laulaja Miikka Koivisto vaikuttaa Ruusut-yhtyeessä, joka on kriitikkojen parissa vuoden kehutuin kotimainen tulokas. Rumpali Mikko Hakilan ja basisti Lasse Lindforsin uusista kuvioista ei vielä ole tietoa. Tämä nelikko tullaan joka tapauksessa aina muistamaan Disco Ensemblenä, sillä bändillä on ollut merkitystä monelle.

Jäähyväisten aikaan mieleen palaa kaikki se, mikä yhteisessä ajassa oli parasta. Luulen, että Disco Ensemblen viimeisillä keikoilla kuullaan monta biisiä First Aid Kitiltä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Disco Ensemble kotisivu

Hae Disco Ensemblen klassikko 'First Aid Kit' kirjastosta!

Hae Disco Ensemblen klassikko ’First Aid Kit’ kirjastosta!

Hae First Aid Kit kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Viper Ethics (Fullsteam Records, 2003)
First Aid Kit (2005)
Magic Recoveries (2008)
The Island Of Disco Ensemble (2010)
Warriors (2012)
Afterlife (2017)

Lue lisää
Alanko, Tero & Silas, Petri: Neljäs sukupolvi – Suomalainen rock nyt, 223 sivua. Johnny Kniga 2006.

Disco Ensemble: First Aid Kit (2005).

Disco Ensemble: First Aid Kit (2005).

Disco Ensemblen jäähyväiskiertue vedetään loka-joulukuussa 2018. Last Nights Out!

Disco Ensemblen jäähyväiskiertue vedetään loka-joulukuussa 2018. Last Nights Out!

 

 

 

Tom Waits: Bone Machine – läpimurto tuntemattomaan

Bone Machine (Island, 1992)

Tom Waits: Bone Machine (1992).Tom Waits on aina ollut hahmo, mutta samanlaisena hän ei ole pysynyt. Alkuaikojen kulkumiesromanttinen raspikurkku-lauluntekijä ja lätsäpäinen duunarirunoilija vääntyi vuosien mittaan oudommaksi artistiksi, joka lisäsi blues- ja jazzpohjaiseen musiikkiinsa kokeellisia elementtejä. Rehevä-ääninen jutunkertoja on nostanut silmilleen vääristävät lasit ja innostunut heittämään yhä ihmeellisempää legendaa. Häntä kuuntelee viihdytettynä ja kiinnostuneena silloinkin, kun tarinoista ei usko sanaakaan.

Waits ei niinkään muuttunut kuin mutatoitui. Hän alkoi sekoitella pohjimmiltaan vanhanaikaisiin ja nostalgisiin biiseihinsä teennäisyyden partaalle uskaltautuvaa teatraalisuutta, itsetarkoituksellista kummallisuutta, surrealismia ja itseironiaa. Työn jälki oli persoonallista, sielukasta ja monessakin mielessä satumaista jo Swordfishtrombonesilla (1983) ja Rain Dogsilla (1985). Vuoden 1992 Bone Machine oli kuitenkin Waitsin friikahtamiskehityksen kulminaatiopiste. Sillä levyllä hän teki läpimurron johonkin, missä kukaan ei ollut ennen käynyt.

Bone Machine äänitettiin kokonaisuudessaan Kalifornian Cotatissa sijaitsevan Prairie Sun Recording Studiosin kellarissa, C-studioksi nimetyssä huoneessa. Waits on kertonut ihastuneensa betoniseinäisen tilan kaikuun, joka onkin tärkeä osa Bone Machinen soundia. Albumi kuulostaa paikoin Tim Burtonin ohjaamalta jättimäiseen käkikelloon sijoittuvalta mörkömusikaalilta, paikoin työuupumuksesta seonneen pelto-orjan bluesilta ja paikoin ihan tavallisen sydämensä särkeneen miehen hauraalta viestiltä elämänsä naiselle tai itselleen elämälle.

Kolisten käynnistyvä Earth Died Screaming ja murheellisessa realismissaan oudon lohdullinen Dirt In The Ground ovat vaikuttava alku levylle. Tuntuu kuin Waits kuvaisi noilla kappaleilla havahtumistaan olemassaolon rajallisuuteen ja realiteetteihin (mikä onkin tyypillistä kehitystä tuolloin vähän päälle nelikymppisen artistin ikävaiheessa). Kuolema-aihetta pyöritellään eri kulmista pitkin Bone Machinea, etenkin spoken word -esitystä ja pienoisnovellia muistuttavassa The Ocean Doesn’t Want Messä ja pirullisessa Murder In The Red Barnissa. I Don’t Wanna Grow Upissa Waits tuntuu pääsevän sinuiksi sen kanssa, miten keski-ikäistymiseen pitäisi suhtautua.

Vaikka Waitsin juuret ovat groovaavassa afrikanamerikkalaisessa musiikissa, perinteinen svengi ei ole hänelle mikään ainoa oikea vaihtoehto. Bone Machinen kappaleista säälimätön In the Colosseum ryskää nelikulmaisilla kivirattailla, kun taas Goin’ Out West, All Stripped Down ja Jesus Gonna Be Here (jossa uskonnollinen ekstaasi kohtaa katumuksentäyteisen delirium-krapulan) svengaavat sulavammin, joskin brutaalisti. Lempeimmillään ja paljaimmillaan Bone Machine on sydämeenkäyvissä balladeissa Who Are You, A Little Rain ja Whistle Down The Wind. Niiden kaltaista irlantilaishenkistä vanhan maailman kaihoa on The Rolling Stones -legenda Keith Richardsin kanssa tehdyssä ja esitetyssä That Feelissä, johon albumi päättyy.

Bone Machine, jonka kansikuvan otti Bob Dylanin poika Jesse Dylan, ilmestyi syyskuussa 1992. Aika ei ollut koskaan ennen ollut yhtä otollinen hänen musiikilleen – vanha tekijä tuli tavoittaneeksi vaihtoehtoisuuden eetosta ja lofistelua arvostaneen 1990-luvun alun hengen. Eikä hän edes ollut yrittänyt mukautua mihinkään. Bone Machine oli linjakasta ja loogista jatkoa sille 1980-luvun mittaan edenneelle kehitykselle, jonka myötä Waitsin ilmaisu oli muuttunut yhä jyrkemmäksi, kulmikkaammaksi ja hiomattomammaksi.

Bone Machine voitti julkaisuvuotensa parhaan vaihtoehtomusiikkilevyn Grammyn. Se tuntuu täysin merkityksettömältä, kun Bone Machinen panee soimaan vuonna 2018. Levy rätisee, paukkuu, ryskyy ja hyväilee yhtä tulisesti kuin ilmestyessään.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae Waits-klassikko 'Bone Machine' kirjastosta!

Hae Waits-klassikko ’Bone Machine’ kirjastosta!

Hae Bone Machine kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Closing Time (1973)
The Heart Of Saturday Night (1974)
Nighthawks At The Diner (1975)
Small Change (1976)
Foreign Affairs (1977)
Blue Valentine (1978)
Heartattack And Vine (1980)
One From The Heart (soundtrack, 1982)
Swordfishtrombones (1983)
Rain Dogs (1985)
Frank’s Wild Years (1987)
Big Time (live, 1988)
Night On Earth (soundtrack, 1992)
Bone Machine (1992)
The Black Rider (1993)
Mule Variations (1999)
Blood Money (2002)
Alice (2002)
Real Gone (2004)
Orphans: Brawlers, Bawlers & Bastards (2006)
Glitter And Doom (live, 2009)
Bad As Me (2011)

Lue lisää
Carroll, Cath: Tom Waits, 136 sivua. Unanimous 2000.
Hoskyns, Barney: Lowside of the Road – A Life Of Tom Waits, 609 sivua. Faber and Faber 2009.
Humphries, Patrick: The Many Lives Of Tom Waits, 354 sivua. Omnibus Press 2007.
Jacobs, Jay S: Wild Years – The Music And Myth Of Tom Waits, 276 sivua. ECW 2000.
Waits, Tom & Maher, Paul: Tom Waits on Tom Waits – Interviews And Encounters, 466 sivua. Chicago Review Press 2011.
Waits, Tom & Montandon, Mac & Heino, Sami (suom.) Tom Waits, takapihan taikuri, 381 sivua. Sammakko 2007.
Waits, Tom & Montandon, Mac: Innocent When You Dream – Tom Waits, the collected interviews, 394 sivua. Orion 2006.

Tom Waits: Bone Machine (1992).

Tom Waits: Bone Machine (1992).

Duff McKagan – luoteisen maan punkkari

Luoteisen maan punkkari

Duff McKagan: How To Be A Man, EP (2015).Michael Andrew ”Duff” McKagan (s. 1964) tunnetaan parhaiten suuren Guns N’ Rosesin basistina ja yhtenä Hollywoodin hard rockin tunnetuimmista naamoista. Hän on kuitenkin tehnyt paljon muutakin kuin Appetite For Destructionin – kuten toiminut kolumnistina ja kirjailijana, piipahtanut Alice In Chainsissa ja Jane’s Addictionissa, bassotellut Velvet Revolverin, Neurotic Outsidersin ja Kings Of Chaosin kaltaisissa superyhtyeissä, suorittanut yliopistotutkinnon liiketaloudessa, pyörittänyt omia bändejään, päihittänyt pahan päihdeongelman ja levyttänyt sooloartistina.

Vähimmälle huomiolle on jäänyt se, mistä McKagan on tullut. Hän on kotoisin Seattlesta ja operoi teinivuosinaan Yhdysvaltain luoteisosien punkskenessä. Teini-ikäinen Duff oli raivaamassa tietä sille ilmiölle, joka 1990-luvulla opittiin tuntemaan Seattle-soundina.

McKaganin ensimmäinen bändi oli Vains. Vuonna 1980 seattlelainen No Threes Records julkaisi bändin ensimmäisen levyn, You May Not Believe In Vains -ep:n. Sillä oli mukana kuusitoistavuotiaan McKaganin kirjoittama ja laulama The Fake – hänen kaikkien aikojen ensimmäinen oma biisinsä. ”Yhtäkkiä en halunnut tehdä mitään muuta kuin soittaa musiikkia. Yötä päivää”. hän kirjoitti ensimmäisessä kirjassaan It’s So Easy And Other Lies ensimmäisen keikkansa tunnelmista. ”Opettelin soittamaan eri instrumentteja, jotta voisin liittyä bändeihin soittamaan mitä tahansa.”

Se oli toimiva idea: McKagan pääsi rumpaliksi Fastbacksiin. Vuonna 1979 perustettu punkbändi tuli ajan mittaan tunnetuksi siitä, että sen rumpali vaihtui usein. McKagankaan ei pysynyt pestissään pitkään, mutta oli kuitenkin mukana yhtyeen ensimmäisellä singlellä. No Threes Records julkaisi singlen It’s Your Birthday//You Can’t Be Happy vuonna 1981. Fastbacks jatkoi toimintaansa vuosituhannen vaihteeseen saakka ja levytti muun muassa SubPopille.

Fastbacksia seurasi raaka The Fartz, jossa McKagan soitti rumpuja 1982–1983. Hänen pestinsä yhdessä Seattlen ensimmäisistä hardcorebändeistä kesti vain muutaman kuukauden, mutta Duffin aikaisen The Fartzin tuotantoa saatiin lopulta levylle asti. 1980-luvun alun demoäänityksistä julkaistiin vuonna 1990 You, We See You Crawling -niminen levy. Ensimmäisen kerran The Fartz soi cd:ltä vuonna 1998, kun Alternative Tentacles julkaisi bändin koko tuotannon albumina nimeltä Because This Fuckin’ World Still Stinks.

The Fartzin aikoihin McKagan soitti myös kitaraa The Livingissä. Se oli paikallisesti suosittu bändi, joka kiehtoo vaihtoehtorockista viehättyneitä jälkipolvia eniten siksi, ettei se jättänyt jälkeensä mitään konkreettista. The Strangest Tribe -sivusto kutsuu The Livingiä “Seattlen suureksi kadonneeksi bändiksi.” Koska kaikki The Livingin musiikin taltioinnit, mikäli sellaisia on koskaan tehtykään, ovat kadonneet historian hämäriin, on luotettava rumpali Greg Gilmoren sanaan. Hän kuvaili bändiään suoraviivaiseksi power popiksi: ”Meillä oli laulaja, joka osasi oikeasti laulaa. Bändi oli melko samantyylinen kuin Agent Orange”.

The Fartzista kehittyi muutaman kokoonpanonvaihdoksen kautta 10 Minute Warning, jossa McKagan soitti kitaraa. Alkuaikoina sen tärkein vaikuttaja oli Discharge, jonka kanssa se keikkailikin länsirannikolla. Musiikki kuitenkin muuttui – McKagan kertoo It’s So Easy and Other Liesissa 10 Minute Warningin alkaneen luoda uutta soundia leipääntymisen kautta: “Siinä vaiheessa monet skenessämme olivat kyllästyneet valmiiseen muottiin tehtyyn hardcoreen. 10 Minute Warningin ratkaisu oli hidastaa musiikkia reippaasi ja lisätä siihen liejuista, raskasta psykedeliaa.” Face First -biisin riffi ei ole kovin kaukana Guns N’ Rosesin You Could Be Minesta eikä biisin groove Seattle-rockin myöhempien aikojen grungetunnelmista.

Alkuvuodesta 1984 10 Minute Warning oli yksi Luoteis-Yhdysvaltain tunnetuimmista marginaalipunkbändeistä. Se tosin ei tarkoittanut juuri muuta kuin parin sadan taalan keikkapalkkioita ja zinehaastatteluita, mutta bändi oli saanut levytyssopimustarjouksen Alternative Tentaclesilta ja äänitti demoja albumia varten. 

Saman vuoden kesään mennessä bändi oli jo hajonnut. Joillakin sen jäsenillä oli huumeongelmia, eivätkä he olleet kaupungin muusikkopiireissä yksin. McKaganista alkoi tuntua, että Seattle saattaisi vielä käydä hengen ja terveyden päälle. Bändihommat eivät muutenkaan tuntuneet enää etenevän mihinkään kotikaupungissa.

Duff McKagan jätti päivätyönsä seattlelaisessa kahvilassa, työnsi Hanoi Rocksin Two Steps From The Moven automankkaan ja lähti ajamaan kohti Los Angelesia.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Duff McKagan kotisivu

Hae Duff McKagania kirjastosta!

Hae Duff McKagania kirjastosta!

Hae Duff McKagania kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
The Fartz

You, We See You Crawling (1990)

10 Minute Warning
10 Minute Warning (1998)

Guns N’ Roses
Appetite For Destruction (1987)
GN’R Lies (1988)
Use Your Illusion I (1991)
Use Your Illusion II (1991)
”The Spaghetti Incident?” (1993)

Duff McKagan
Believe In Me (1993)
How To Be A Man, EP (2016)

Neurotic Outsiders
Neurotic Outsiders (1996)

Duff McKagan’s Loaded
Dark Days (2001)
Sick (2009)
The Taking (2011)

Velvet Revolver
Contraband (2004)
Libertad (2007)

Walking Papers
Walking Papers (2013)
WP2 (2018)

Lue lisää
Adler, Deanna & Spagnola, Lawrence J.: Sweet Child Of Mine – How I Lost My Son To Guns N’ Roses, 265 sivua. (Monarch Publishing, 2016).
Adler, Steven & Spagnola, Lawrence J.: My Appetite For Destruction – Sex & Drugs & Guns N’ Roses, 286 sivua. (Harper Collins, 2010).
Canter, Mark & Porath, Jason & Lue, Jack: Reckless Road – Guns N’ Roses And The Making Of Appetite For Destruction, 348 sivua. (Shoot Hip Press, 2007).
Davis, Stephen (Petri Silas, kääntäjä): Guns N’ Roses – Watch You Bleed – koko tarina, 486 sivua. (Johnny Kniga, 2009).
Guns N’ Roses & Putterford, Mark (Jukka Väänänen, kääntäjä): Guns N’ Roses omin sanoin, 96 sivua. (Tammi, 1994).
Humphrey, Clark: Loser – The Real Seattle Music Story, 227 sivua. (Feral House, 1995).
McCarthy, Jim & Olivent, Marc: Guns N’ Roses – Reckless Life – A Graphic Novel, 160 sivua. (Omnibus Press, 2015).
McKagan, Duff (Pekka Tuomisto, kääntäjä): It’s So Easy (ja muita valheita), 408 sivua. (Otava, 2012).
Slash & Bozza, Anthony: Slash, 481 sivua. (Like, 2009).
McKagan, Duff & Kornelis, Chris: How To Be A Man (and Other Illusions), 304 sivua. (Da Capo Press, 2016.)
Tow, Stephen: The Strangest Tribe – How A Group Of Seattle Rock Bands Invented Grunge, 272 sivua. (Sasquatch, 2011)
Wall, Mick: Guns N’ Roses – The Most Dangerous Band In The World, 147 sivua. (Sidgwick & Jackson, 1991).
Wall, Mick (Jorma-Veikko Sappinen, kääntäjä): W.A.R – W. Axl Rose, 365 sivua. (Like, 2011).
Wall, Mick (Petri Silas, kääntäjä): Viimeiset jättiläiset – Guns N’ Roses. (Johnny Kniga, 2017).
Yarm, Mark: Everybody Loves Our Town – A History Of Grunge, 567 sivua. (Faber & Faber, 2017).
Yarm, Mark (Jere Saarainen, kääntäjä): Kaikki rakastavat Seattlea – Grungen tarina, 588 sivua. (Like, 2014).

Duff McKagan: How To Be A Man, EP (2015).

Duff McKagan: How To Be A Man, EP (2015).

J. Karjalainen: Lännen-Jukka – uutta vanhaa musiikkia

Lännen-Jukka – amerikansuomalaisia lauluja (Poko/EMI, 2006)

J. Karjalainen: Lännen-Jukka – amerikansuomalaisia lauluja (2006).J. Karjalaisen vuonna 1981 alkanut levytysura on yksi suomalaisen populaarimusiikin suurista menestystarinoista. Kiistellyin sen vaiheista on Amerikansuomalaisia lauluja -trilogia, joka kanavoi Karjalaisesta esiin hahmon nimeltä Lännen-Jukka.

Lännen-Jukka syntyi parin vuoden etsikkoajan tuloksena. Vuonna 2002 julkaistun Valtatie-albumin tehtyään Karjalainen kaipasi jotakin uutta. Pitkän ja menestyksekkään uransa siinä vaiheessa hän oli kyllästynyt olemaan se artisti, jona hänet tunnettiin, ja kirjoittamaan uusia jiikarjalaismaisia kappaleita J. Karjalaiselle. Niissä tunnelmissa hän napsautti kitaralaukun kiinni ja tarttui viisikieliseen banjoon. Vähitellen hän oppi soittamaan sitä.

Lännen-Jukka aka J. Karjalainen. Kuva: Lännen-Jukan kotisivulta.

Lännen-Jukka aka J. Karjalainen. Kuva: Lännen-Jukan kotisivulta.

Bob Dylanin Chronicles-kirjaa lukiessaan Karjalainen keksi, mitä banjolla pitäisi soittaa. Dylan sanoo kirjassaan, että kansanlauluissa on usein enemmän sisältöä kuin kirjoissa.
”Mietin, löytyisikö Suomesta sellaisia kappaleita. Mulla oli banjo sylissä, kun avasin rekilaulukirjan summassa kohdasta Talvella maa on valkoinen ja kesällä viheriöitsee”, Karjalainen muisteli vuonna 2010, kun haastattelin häntä Sue-lehteen. ”Aloin laulaa sitä Charley Pattonin Mississippi Boweavil Bluesin sävelellä. Mä näin valon! Se laulaja ei ollut J. Karjalainen. Se oli Lännen-Jukka, 20-30-lukujen yksinäinen songster.”

Lännen-Jukka oli legenda jo syntyessään. Hänen äänessään kuuli J. Karjalaisen tunnistettavan, tunteikkaasti määkivän soundin, mutta se oli mongertavampi ja sammaltavampi juomaripojan ääni. Kuulosti siltä kuin 1900-luvun alussa Ameriikkaan töihin ja pontikankeittoon lähteneen esi-isän ääni olisi laulanut kauan sitten kadonneita lauluja Karjalaisen kautta. Siinä oli mukana hiukan teennäistä lännenlokariparodiaa, mutta enemmän autenttisen oloista vanhan maailman charmia, jonka lähimmät vastineet löytyivät ennen sotia tehdyiltä blueslevyiltä. Lännen-Jukalla oli konkreettinenkin esikuva: Karjalainen kertoi haastattelussani, että amerikansuomalaisen laulajan Erik Kiven ”örveltävä ja epävireinen Matin muija -tulkinta rakensi raamit Lännen-Jukan laulutyylille ja hahmolle”.

Lännen-Jukka inspiroi Karjalaisen Jukkaa. Hän äänitti seuraavan albuminsa ”Keltaisen talon toisen kerroksen hellahuoneessa kevättalvella 2006”, kuten hän albumin kanteen kirjoitti. ”Oli aika viileää. Käytin huopatossuja, Jaloviinaa ja koivuhalkoja.” Jukalla – kumpi hän nyt sitten olikaan – oli käytössään Kevin Enochin viisikielinen banjo ja Gibsonin L-1-kitara. Janne Vikstenin avustamissa sessioissa biisit taltioitiin monofonisina kertaottoina niin kuin 1920-luvulla tehtiin.

Lännen-Jukan albumi oli Karjalaiselle todellinen irtautuminen entisestä. Sen primitiivinen ja minimalistinen toteutus oli todella kaukana hänen edellisten julkaisujensa täyteläisestä bändisoundista. Rämisevään banjoon ja lauluun perustuva toteutus vaati biiseiltä paljon, ja taitavana laulunkirjoittajana Karjalainen onnistui kehittämään siihen toimivan konseptin turvautumatta vanhoihin maneereihinsa. Suomen hän otti kansanlaulujen sanoituksista, Amerikan omista sävellyksistään, jotka hän teki pohjoisamerikkalaisen folkin ja bluesin malliin.

Lännen-Jukan kappaleet eivät kuulostaneet niinkään oikealta amerikansuomalaiselta musiikilta kuin siltä, miltä amerikansuomalaisen musiikin olisi pitänyt kuulostaa. Siinä on Lännen-Jukka Karjalaisen amerikansuomalaisten laulujen nerous: hän sulautti kahden kulttuurin kansanmusiikin yhteen tavalla, joka ei ollut historiallisesti totuudenmukainen, mutta joka olisi hyvin voinut olla. Lännen-Jukan lauluissa vanhoista elementeistä syntyi jotakin täysin uutta.

Lännen-Jukan debyytillä on monta helmeä. Spiritistisestä istunnosta kertova synkkä balladi Sormus se kulki itteksensä, siirtolaiselämän kaihon ja haaveet vangitseva Maailman Matti, Emmy Köhlerin Nu tändas tusen juleljus -joululauluun (Nyt syttyy valot tuhannet) sävelletty Hoopon joulu, rehvakas kolmiodraama Nancy ja Sally, Missisipin deltan ja Pohjanmaan lakeuksien kartat päällekkäin asettava myyttinen Minä, Vili ja Charlie… Kokonaisuus oli niin vahva ja visio niin makea, että albumi olisi toiminut hyvin myös ilman tunnetuimpia laulujaan, infantiilista Piupali paupalia ja puhki kulunutta Minun kultani kaunis on -kansanklassikkoa. (Näin siitäkin huolimatta, että ne ovat levyn lauluista ainoat, joita amerikansuomalaiset ovat oikeasti merten tuolla puolella laulaneet.)

Levyn kanteen Karjalainen (s. 1957) kirjoitti kuin selitykseksi tarinan siitä, miten oli kohdannut mummolan naapurissa Lännen-Jukaksi kutsutun miehen, joka oli viettänyt koko 1920-luvun Yhdysvalloissa töitä paiskien, maata kiertäen ja laulujaan laulaen. Albumin hän kertoi sisältävän kappaleita, jotka vuonna 1981 kuollut Lännen-Jukka oli 1970-luvun mittaan hänelle opettanut. Se oli hieno legenda, johon haluaa uskoa, niin kuin Robert Johnsonin ja paholaisen tapaaminen neljän tien risteyksessä.

Syksyllä 2006 julkaistu Lännen-Jukka – amerikansuomalaisia lauluja -albumi oli monelle vanhalle J-fanille sokki ja sai myös levy-yhtiön väen mietteliääksi. Siltikin levy myi kultaa kuin näyttämisen ilosta, ja Karjalainen sai Lännen-Jukan avustuksella myös aivan uutta yleisöä. Lännen-Jukan legenda eli vielä kahden albumin verran. Hanuristi Veli-Matti Järvenpään kanssa tehty Paratiisin pojat ilmestyi vuonna 2008. Trilogian viimeisteli Polkabilly Rebels (2010), jolla Jukalla oli taustallaan 50-lukulainen sähkökitara- ja pystybassobändi. Vielä sekin kipusi Suomen virallisen albumistan kärkeen.

2010-luvun alussa Karjalainen oli valmis hyvästelemään Lännen-Jukan. Vähän haikein mielin, mutta kuitenkin. ”Kun Lännen-Jukka tuli mun luo toukokuussa 2005, mä näin valon”, Karjalainen sanoi Suessa. ”Nyt mä kävelen pimeyteen kitaralaukun kanssa. Mutta mä uskon, että vastaan tulee taas jotain uutta ja inspiroivaa.”

J. Karjalaisen menestyksekäs paluualbumi Et ole yksin ilmestyi maaliskuussa 2013.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

J. Karjalainen kotisivu
Lännen-Jukka kotisivu

Hae J. Karjalaisen 'Lännen-Jukka' kirjastosta!

Hae J. Karjalaisen ’Lännen-Jukka’ kirjastosta!

Hae Lännen-Jukka kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt:
J. Karjalaisen trilogia Amerikansuomalaisia lauluja:
Lännen-Jukka (2006)
Paratiisin pojat (2008)
Polkabilly Rebels (2010)

Lue lisää:
Dylan, Bob (& Jukarainen, Erkki, suom.): Muistelmat, Osa 1. 298 sivua. (WSOY, 2005).
Kontiainen, Vesa: Aitoa suomirokkia – Poko Rekordsin historia, 667 sivua. (Like, 2004).

J. Karjalainen: Lännen-Jukka – amerikansuomalaisia lauluja (2006).

J. Karjalainen: Lännen-Jukka – amerikansuomalaisia lauluja (2006).