Zen Café: Helvetisti järkeä – rumia sanoja rakkaudesta

Helvetisti järkeä (Warner Music Finland, 2001)

Zen Café: Helvetisti järkeä (2001).Kaikki kunnia alkuperäisen kokoonpanon kitaristille Mikko Oeschille ja rumpalille Tuomo Mäkipaavolalle tähdellisestä pohjatyöstä, mutta heidän lähtönsä oli Zen Cafélle todella hyvä juttu. Vasta kahden miehen poistuttua kuvasta bändi saattoi kiteytyä siksi trioksi, jonka säästäväistä soundia 2000-luvun suomirockin ystävät oppivat rakastamaan.

Kysyttäessä useimmat fanit luultavasti sanoisivat pitävänsä eniten Samuli Putron tarkkailevista sanoituksista ja lakonisesti laulamista melodioista. Mutta kuten kriitikot jo aikoinaan huomasivat, Zen Cafén tehokkuus perustui konseptin kokonaisvaltaisuuteen. Laulaja-kitaristi Putron, basisti Kari Nylanderin ja rumpali Pete Parkkosen jäntevässä soitossa ja vähäeleisissä sovituksissa oli tärkeintä se, että niistä puuttui lähes kaikki tarpeeton, ja siinä ne rinnastuivat Putron teksteihin ja tulkintoihin. Sytytyslangat paloivat niin pitkään pienellä liekillä, että räjähdykset todella ravistelivat kuulijaa.

Samaa voi sanoa Zen Cafén urasta. Bändi lähti nousuun niin hitaasti, että se on saattanut hyvin koetella niin soittajien kuin levy-yhtiönkin uskoa. Onneksi joku yhtyeen ammatillisessa lähipiirissä uskoi siihen, että bändien ja artistien täytyi saada etsiä oma soundinsa ja yleisönsä kaikessa rauhassa, ajan kanssa. Putro, Nylander ja Parkkonen olivat muodostaneet Zen Cafén klassisen kokoonpanon jo ennen kuin bändi teki ensimmäiset levytyksensä, mutta heidän liittonsa ei muodostunut instant-menestykseksi. Rocklehdet kyllä valelivat Warnerin kiinnittämää modernia suomirockbändiä neljän ja viiden tähden arvosteluilla heti alussa, mutta suuri yleisö löysi Zen Cafén vasta paljon myöhemmin.

Jos Zen Cafén ura etenikin hitaasti, se teki niin myös varmasti. Romuna-debyytin (1997) tarttuvaa Sellaa hoilasi hyvin pieni fanijoukko, mutta hoilasi kuitenkin. Idiootin (1998) Todella kaunis kasvoi vähitellen Zen Café -klassikoksi, mutta jäi ilmestyessään vielä melko vähälle huomiolle. Vasta kolmas albumi Ua Ua (1999) sisälsi oikeita hittejä. Sellaiset biisit kuin Harri ja Mies eikä poika enää toivat Zen Cafélle paljon uusia faneja, minkä johdosta Ua Ua oli ihan hilkulla nousta albumilistan kärkeen.

Neljännellä albumilla se viimeinenkin lukko loksahti auki. Tammikuussa 2001 julkaistu Helvetisti järkeä nousi hitaasti mutta varmasti listaykköseksi. Se tuntui ansaitulta palkinnolta pitkäjännitteisestä ja näkemyksellisestä työstä, etenkin kun kyse oli myös suuresta taiteellisesta onnistumisesta. Ensimmäisten vuosiensa aikana ja ensimmäisiä levyjään tehdessään Zen Café ei ollut pelkästään rakentanut suosiotaan. Se oli kehittänyt jatkuvasti myös soundiaan. Helvetisti järkeä oli se albumi, jolla idea kirkastui lopullisesti.

Helvetisti järkeä -levyllä Parkkonen, Putro ja Nylander laajensivat Zen Cafén ilmaisua pumppaavilla soul-rytmeillä sun muulla svengaavalla, mutta varoivat yhä visusti sortumasta machoiluun ja mahtailuun. Olennaiseen keskittymisen ideologia tuntui suomirockin kontekstissa hyvin raikkaalta. Resepti oli samantapainen kuin se, jota turkulainen Sweatmaster-yhtye sovelsi hyvällä menestyksellä englanninkieliseen garagerockiin.

Levyllä on poikkeuksellisen onnistuneita lauluja rakkaudesta, ikävästä (Helvetisti järkeä, Tuhannen kilometrin päässä) ja vähemmän romanttisista ihmissuhteista kaikkine rasittavuuksineen ja kommervenkkeineen. Surullinen Älä tee saattaa olla suomirockin historian haavoittuvin ja tunnistuksellisin kappale. Levyn suurimmat ansiot ovat kuitenkin erikoisissa aihevalinnoissa, joiden kautta iankaikkiseen lemmentematiikkaan avautuu popin kontekstissa uusia kulmia. Samuli Putro kirjoitti tekstejä aiheista, joita kukaan muu ei ollut aiemmin eikä ole sen jälkeenkään käsitellyt.

Albumin tunnetuin biisi Mies jonka ympäriltä tuolit viedään on tematiikaltaan omalaatuinen paitsi yleisesti ottaen, myös levyn sisällä. Siinä missä albumin useimmat kappaleet pureutuvat suunnasta tai toisesta rakkauteen, Mies jonka ympäriltä tuolit viedään on laulu yksin jäämisestä, mikä sekin toki avaa oman kipeän kulmansa ihmissuhteisiin. Sosiaalisissa tilanteissa pärjäämätön, karkeannäköinen ja kyyninen laumaton susi on laulun päähenkilönä uudenlainen antisankari, mutta harvassa ovat ne, jotka eivät häntä tunnista joko kantabaarinsa kulmapöydästä tai omassa itsessään.

Toinen vähän puhuttu mutta paljon pohdittu aihe on kappaleessa Kannattaako tunnustaa jos pettää? Niin, kannattaako vai ei? Omatunnon kolkutus ja itseinho, rehellisyyden ja suoraselkäisyyden itseisarvo, tekojen merkittävyyden suhteellisuus ja kinkkiset kysymykset siitä, miten paljon tuskaa tieto lisää ja pitäisikö toista loukata ja ihmissuhde tuhota lopullisesti omien syyllisyydentunteidensa lieventämisen nimissä, ovat pohdituttaneet syrjäänhypänneitä yhtä kauan kuin yksiavioisuuden on katsottu määrittelevän suhteen laatua. Ennen Samuli Putroa kukaan ei vain ollut kirjoittanut siitä sanoitusta.

Eeppisessä Eipä tiennyt tyttö -kappaleessa Zen Café onnistui kiteyttämään neljään ja puoleen minuuttiin ihmiselämän kaikessa anti-ainutkertaisuudessaan. Se on roudan runteleman Pohjanmaan kuolemankaltaiseen harmauteen sijoitettu kertomus ihmisistä, jotka tietäen tai tiedostamattaan kirjoittavat omat tarinansa edeltäneiden sukupolvien tylsiksi jatko-osiksi ja antautuvat fatalistisen passiivisina elämän pyöritykseen. Eipä tiennyt tyttö on paitsi sanoitukseltaan todella pakahduttavaa kamaa, myös albumin musiikillisesti intensiivisin esitys. Sen kasvava kiihko heijastaa upeasti kappaleen huomiota siitä, ”kuinka kiihtyy rytmi vuosien” eli kuinka aika tuntuu kuluvan sitä nopeammin, mitä enemmän vuosia on takana ja mitä lähempänä loppu on.

Helvetisti järkeä oli kauttaaltaan vahva levy, jolla määritellyillä asetuksilla Zen Café kulki tiensä loppuun saakka. Vuokralaisen (2002) proosallinen Aamuisin ja Jättiläinen-kokoelman (2003) murheellinen Piha ilman sadettajaa auttoivat Zen Cafea myymään platinaa ja jopa tuplaplatinaa. Vuonna 2008, pari vuotta enteellisesti nimetyn STOP-levynsä ilmestymisen jälkeen, Zen Café jättäytyi määrittelemättömän mittaiselle tauolle.

Kymmenen vuotta myöhemmin bändi on edelleen poissa kuvioista. Jos Samuli Putro, Kari Nylander ja Pete Parkkonen vielä palaavat lavoille yhdessä, heillä on siihen varmastikin hyvä syy. Zen Café vaikutti aina bändiltä, joka ei ollut olemassa tavan vuoksi.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Romuna (1997)
Idiootti (1998)
Ua ua (1999)
Helvetisti järkeä (2001)
Vuokralainen (2002)
Jättiläinen (2003, kokoelma)
Laiska, tyhmä ja saamaton (2005)
STOP (2006)

Hae Zen Cafén Helvetisti järkeä kirjastosta!

Hae Zen Cafén Helvetisti järkeä kirjastosta!

Hae Helvetisti järkeä kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Lue lisää:
Hämäläinen, Tuukka: Kirosäkeet – 20 uuden suomirockin sanoittajaa, 357 sivua. (Idiootti, 2011).
Salmi, Ronja & Toiviainen, Mikko: 12 tarinaa kirjoittamisesta, 221 sivua. (WSOY, 2017).

Samuli Putro | Kirjastokaista
Kolme kysymystä kirjastosta

Zen Café: Helvetisti järkeä (2001).

Zen Café: Helvetisti järkeä (2001).

Läjä Äijälä ja äärimmäisyyksien verenpunainen lanka

Läjä Äijälä, kollaasi.Lapin Kansa -lehden yleisöäänestys Vuosisadan lappilainen sai äskettäin jännittävän käänteen. ”Punkin pioneeri ja Terveet Kädet -bändin perustaja Veli-Matti ’Läjä’ Äijälä on tällä hetkellä vahvoilla Vuosisadan lappilaiseksi”, lehden verkkosivuilla uutisoitiin 25.11.2017. ”Hän johtaa niukasti, vain muutamalla äänellä toista muusikkoa eli Antti Tuiskua.”

Underground oli puhunut nettiäänestyksen kautta eikä sen sanomaa voinut vähätellä protestiääniksi. Onhan Läjä Äijälän (s. 1958) Torniossa perustama suomalaisen hardcoren edelläkävijä Terveet Kädet inspiroinut hc-punkin ja äärimetallin tekijöitä kautta maailman 1980-luvun taitteesta lähtien. Ja niin vakuuttava yhtye kuin se olikin, se on vain yksi kulma Läjä Äijälän taiteilijakuvasta.

Vuosina 1980–2016 toiminut Terveet Kädet meni äärimmäisyyksiin monilla eri kokoonpanoilla, suomen ja englannin kielellä, enemmän tai vähemmän inspiroituneena, toisinaan punkimmin ja toisinaan metallisemmin, mutta aina siitä loisti Läjä Äijälän persoona ja jäljittelemätön tyyli. Yhtyeen kenties tunnetuin julkaisu on klassikkolevytys Ääretön joulu (1982)

Läjä Äijälä on myös sarjakuvapiirtäjä, jonka luomuksia on ilmestynyt eri sarjakuvaseurojen julkaisuissa. 1990-luvun alkupuolella hän toimitti X-nimistä sarjakuvalehteä, jota julkaistiin sekä suomeksi että englanniksi ja jonka numeroista koottiin albumi vuonna 2010. Hän on myös piirtänyt levynkansia omille bändeilleen ja muillekin, esimerkiksi CMX:n Johannes Kastaja -ep:n kansi on Äijälän luomus. 

Runoilijana Läjä Äijälä debytoi vuonna 2007, kun Pupu Lihaviston (mm. 500 kg lihaa, The Leo Bugariloves) ja Astro Lihjamon (Hiljainen kevät) kanssa tehty Runojen kevät -kirja ilmestyi. Mielenkiintoinen yhteistyöprojekti oli myös se, kun Apulanta-yhtye sävelsi ja levytti Äijälän kanssa kaksi tämän sanoitusta, kappaleet Kumi nahka piiska ja Punainen helvetti.

Äijälän äänitaide ei ole ollut lainkaan yksipuolista. Hän on soittanut monenlaista musiikkia useissa eri yhtyeissä ja projekteissa, joita on yhdistänyt lähinnä pyrkimys pitää meininki rytmisenä, yksinkertaisena, marginaalisena ja tavalla tai toisella äärimmäisenä.

Vuosina 1979–1980 toiminut Aavikon kone ja moottori oli Äijälän ensimmäinen avantgardistista elektronista musiikkia esittänyt yhtye. Se julkaisi aktiivivuosinaan yksipuoliset 7”-singlet Karavaani ja Rakkaudella sinulle Äijälän omalla IKBAL-levymerkillä. Joteskii Groteskii ja Vauva Records julkaisivat bändin pienimuotoisen tuotannon uudelleen yhdellä singlellä vuonna 2014.

Aavikon koneen ja moottorin konseptia jatkojalosti vuonna 1983 perustettu Billy Boys, jonka tulokulmana oli eräänlainen elektroninen rockabilly.

1990-luvun puolivälissä perustettu The Sultans on Äijälän ja Markku ”Lene” Leinosen minimalistista garagebluesia soittava yhtye. Sen ensimmäinen single Houserockin’ ilmestyi vuonna 1996, ja viimeisin julkaisu on vuoden 2016 Kitchen Sessions. Tyylitajuinen duo esittää tällä kaitafilmillä kolme kappaletta:

Kokoonpanoltaan lähimpänä Äijälän emoyhtyettä on brutaali rockbändi Death Trip, jonka kaikki muutkin jäsenet (kitaristi Ilari Kinnunen, kosketinsoittaja Lene Leinonen, basisti Maike Valanne, rumpali Tilli Äijälä ja kitaristi Timo Wiik) ovat jossain vaiheessa vaikuttaneet Terveissä Käsissä. Ektro Records julkaisi Death Tripin koko raa’an ja hypnoottisen tuotannon yksissä kansissa. Pain is Pain – The Complete Death Trip 1988–1994 ilmestyi vuonna 2011.

1980-luvun lopulla Äijälä liittyi The Leo Bugarilovesiin, jonka 500 kg lihaa -yhtyeen Pupu Lihavisto ja Ruki Vehr A. Kivi olivat perustaneet vuonna 1981. Soundi-lehti luonnehti Feelings-albumin (2011) ja Hits & Misses Compilation 1988–2002 -kokoelman (2013) arvosteluissa tuon omalakisen yhtyeen musiikkia ”lievästi kehityshäiriöiseksi kotiurkuboogierockiksi” ja ”sirkusrockiksi”. Aina sanat eivät riitä kertomaan kaikkea.

Äijälän ja Leinosen kokeellisen ja minimalistisen elektronisen musiikin hanke The Kolmas debytoi yhdellä biisillä jo vuonna 1997, mutta siirtyi albumikantaan vasta vuoden 2013 Kolmas testi -levyllä. Pari vuotta myöhemmin ilmestyi studio- ja liveäänityksistä koottu kasettialbumi Kolmas Kasetti. 2017 tuli Kolmas Musiikki -niminen cd-albumi.

2010-luvulla Läjä Äijälä alkoi sooloartistiksi. EP:t Raskas taakka (2012) ja Alzheimer (2016) julkaistiin tänä vuonna Raskas Alzheimer -julkaisuna, ja sen jälkeen on ilmestynyt vielä EP Minuuttibiitti. Vaikuttavin ikioma teos on virallisen oloisesti Veli-Matti O. Äijälän nimellä tehty sooloalbumi Minun vereni (2016), jolla on improvisoidulta ja terapeuttiselta kuulostavaa, jostakin alitajunnan suunnalta kontrolloimattomasti pulppuavaa elektronista taidemusiikkia, hankalasti hahmotettavia sanoja ja henkilökohtaisen kuuloista rutinaa psyyken hämäristä nurkista.

Vuonna 2016 Äijälä ilmoitti Terveiden Käsien tulleen tiensä päähän. Hän perusti sen tilalle Lapin Helvetin, joka otti nimensä klassikkoyhtyeen viimeiseksi jääneeltä albumilta. Samana vuonna ilmestyi Äijälän, Circle-yhtyeestä ja Ektro Recordsista tutun Jussi Lehtisalon ja rumpali Tomi Leppäsen Sakset-yhtyeen avant-elektroninen ensialbumin Lahja, josta pitivät kovasti muun muassa Helsingin Sanomien ja Soundin kriitikot. Punkmetallisen Lapin Helvetin ensimmäinen albumi taas ilmestyy joulukuussa 2017 Svart Recordsin kautta.

Ensi vuonna kuusikymppisiään viettävän Läjä Äijälän tahti on kova, vaikka 40-vuotistaiteilijajuhla lähestyy. Tätä kirjoittaessa ei vielä tiedetä, mahtaako Anatude sittenkin kiilata kalkkiviivoilla Läjä Äijälän ohi Lapin Kansan äänestyksessä. Läjä on silti äänestyksen moraalinen voittaja: hänen näytöillään ja näkemyksellisyydellään on mahdollisuuksia vaikka useammankin vuosisadan lappilaiseksi ja kansalaiseksi. Joskus taide jatkaa kiehtomistaan kautta aikojen, joskus se jää aikansa kuvaksi. Läjä Äijälällä on saumaa jäädä elämään, sillä hänen taiteensa verenpunainen lanka on katkeamaton ja omin käsin kehrätty.

”Mulla on sanoituksissa ja piirroksissa äärimmäisiä aiheita. Voi olla, että ihmiset luulevat minua sen takia erilaiseksi ihmiseksi kuin olen”, Äijälä kertoi Sueen tekemässäni henkilökuvajutussa vuonna 2012. ”Minä vain kuvaan ihmiskunnan pimeää puolta. Ahistaa, kun ihmisten pitää pilata kaikki tällä planeetalla. Minä teen tällaista musiikkia ja näitä sanoituksia ja kuvia siksi, että saisin sielunrauhan”, hän jatkoi. ”Olen kuitenkin positiivinen mies. Uskon, että kehitys etenee fiksuun suuntaan.”

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Billy Boys: Anthology (Ektro Records, 2012)
The Kolmas: Kolmas Testi (Full Contact Records, 2013)
Kolmas Kasetti (Ruton Music, 2015)
Kolmas Musiikki (Karkia Mistika, 2017)
The Leo Bugariloves: Feelings (Karkia Mistika, 2011)
Death Trip: Pain Is Pain – The Complete Death Trip 1988–1994 (CD | Ektro Records/Karkia Mistika, 2011. LP | Full Contact Records, 2013)
Passions of Läjä Äijälä (Bad Vugum, 2004)
Sakset: Lahja (Full Contact Records, 2016)
The Sultans: More House Rockin’ And Other Boogies (Ektro Records, 2014)
Terveet Kädet: Onnellisia kytkentöjä 1980–2000 (Solardisk, 2002)
Veli-Matti O. Äijälä: Minun vereni (Svart Records, 2016)
Lapin Helvetti: Lapin Helvetti (Svart Records, 2017)

Lue lisää:
Lihjamo, Astro & Äijälä, Läjä & Lihavisto, Pupu: Runojen kevät, 79 sivua. (Molly-Mood, 2007).
Saastamoinen, Mika: Parasta lapsille – Suomipunk 1977–1984, 429 sivua. (Johnny Kniga, 2007).
Äijälä, Läjä & Heikonen, Kari (kääntäjä): X, 79 sivua. (Huuda huuda, 2010).

Hae Läjä Äijälää kirjastosta!

Hae Läjä Äijälää kirjastosta!

Hae Läjä Äijälän musiikkia ja sarjakuvaa kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Läjä Äijälän musiikki saa monia hahmoja, kuten Terveet Kädet, The Kolmas ja Lapin Helvetti. Sooloalbumi 'Minun vereni' julkaistiin vuonna 2016.

Läjä Äijälän musiikki saa monia hahmoja, kuten Terveet Kädet, The Kolmas ja Lapin Helvetti. Sooloalbumi ’Minun vereni’ julkaistiin vuonna 2016.

R.E.M. Automatic For The People – huipulla on hiljaista

Automatic For The People (Warner Bros, 1992)

R.E.M. Automatic For The People (1992).Kun R.E.M. lopetti toimintansa vuonna 2011, se oli tehnyt viisitoista albumia noin kolmessakymmenessä vuodessa. Syksyllä 1992 julkaistu Automatic For The People erottuu yhtenä sielukkaan tuotannon ehdottomista huipuista.

Yhtyeen ura nousi tasaisesti aina Automatic For The Peopleen asti. Tammikuussa 1980 Georgian Athensissa perustettu bändi oli tehnyt pohjatyönsä niin hyvin, että debyyttialbumi Murmurin (1983) sinänsä vaikuttava 200 000 kappaleen myyntikin alitti levy-yhtiö IRS:n odotukset. Neljäs pitkäsoitto Lifes Rich Pageant (1986) ylitti Yhdysvalloissa 500 000 myydyn levyn kultalevyrajan, ja sen seuraaja Document (1987) oli ensimmäinen yli miljoonan myynyt R.E.M.-albumi. Kun bändi siirtyi levyttämään monikansalliselle Warner Brosille, myynnit moninkertaistuivat. Näyttävän kiertueen tuella lanseerattu Green (1988) myi useita miljoonia. Lopullisen läpimurtonsa yhtye teki kymmenvuotiaana Out Of Timellä (1991). Seitsemäs albumi myi pitkästi toistakymmentä miljoonaa, ja R.E.M. nousi maailman suurimpien bändien joukkoon Losing My Religionin ja Shiny Happy Peoplen superhittivoimilla.

Luultavasti juuri nousukiidon kymmenen vuoden kesto esti menestystä sekoittamasta laulaja Michael Stipen, kitaristi Peter Buckin, rumpali Bill Berryn ja basisti Mike Millsin konsepteja. Suosion huipulla tehty Automatic For The People on aivan toisenlainen taideteos kuin vaikkapa Guns N’ Rosesin edellisvuonna ilmestynyt Use Your Illusion -levypari. R.E.M.-levyllä ei kuule pienintäkään merkkiä suuruudenhulluudesta, egon paisumisesta, voitonriemusta tai edes kiitollisuudesta sitä kohtaan, miten hienosti bändin asiat olivat lopulta menneet. Pikemminkin vaikuttaa siltä, että kaikki musiikin ulkopuolelle jäänyt oli yhtyeelle merkityksetöntä. Automatic For The People on intiimi ja introspektiivinen levy, jolla on paljon mollisointuja, kauniita melodioita ja verkkaisia tempoja. Kenties tällaisen musiikin tekemisessä auttoi se, että R.E.M. piti menestystään aina käsivarrenmitan päässä. Se ei esimerkiksi tehnyt kiertuetta Out Of Timen tueksi. Suosion hehkusta nautiskelun sijaan esi-indie-ideaaleilleen uskollinen R.E.M. jätti sen hautumaan kannen alle ja keskittyi uuden musiikin kirjoittamiseen.

Buck, Berry ja Mills sävelsivät Automatic For The Peoplen kesällä 1991, joskus soittimia keskenään vaihdellen (ja mikä lopputuloksen kannalta tärkeintä, usein ilman rumpuja). Stipe kirjoitti omat osuutensa vuoden 1992 alussa. Sanoittaessaan hän pohti henkilökohtaisia ja yhteiskunnallisia aiheita, mutta myös kuolemaa. Ajatukset omasta kuolevaisuudesta ja läheisten menettämisestä vaivasivat laulajaa tuohon aikaan niin, että hän on jopa kuvaillut Automatic For The Peoplea ”levylliseksi kuolonlauluja”. Elämän rajallisuus ei kuitenkaan värjää kahdeksatta R.E.M.-albumia niinkään lohduttomuudella kuin haikeudella. Automatic For The Peoplella bändin jäsenet jättivät taakse sekä nuoruutensa että musiikillisen marginaalin (”sen Hüsker Du- ja Replacements-maailman”, kuten Buck sitä luonnehti), jossa R.E.M. syntyi ja kehittyi, eivätkä he selvinneet siitä surutyötä tekemättä.

Tunnelmaa luotiin myös sovituksilla. Rumpuja ja muita perkussiivisia elementtejä käytettiin säästeliäästi ja joskus ei ollenkaan, mikä loi pysähtyneen ja pohdiskelevan tunnelman. Myös Led Zeppelin -legenda John Paul Jonesin Driveen, The Sidewinder Sleeps Toniteen, Everybody Hurtsiin ja Nightswimmingiin laatimat hillityt jousisovitukset rakensivat tuota vaikutelmaa.

Automatic For The Peoplen ensimmäinen single oli surumielinen avausraita Drive, joka antoi hyvän kuvan kokonaisuudesta, mutta ei muuten ollut mikään ilmeinen valinta radiosoittoa ajatellen. Eikä R.E.M. niin kuvitellutkaan: ”Tiesimme, että siinä vaiheessa voisimme julkaista sinkkuna minkä tahansa biisin, ja MTV soittaisi sitä. Meillä oli paljon valtaa, koska meistä oli tullut suosittuja”, Stipe kertoi NPR:n haastattelussa. Yleistunnelmalle loivat vastapainoa menevämmät ja positiivisemmat The Sidewinder Sleeps Tonight, Ignoreland ja Man On The Moon, jotka muistuttavat R.E.M.:n alkuperäisestä ideasta: Automatic For The Peoplesta oli alun perin määrä tulla rivakka rocklevy.

Automatic For The People osoittautui Out Of Timeakin suuremmaksi menestykseksi. Siltä lohkaistiin lokakuun 1992 ja lokakuun 1993 välisenä aikana kuusi singleä (Driven perässä tulivat reipashenkiset Man On the Moon ja The Sidewinder Sleeps Tonite, sitten balladit Everybody Hurts ja Nightswimming, ja viimeisenä Find The River). Albumi myi Yhdysvalloissa nelinkertaista, Iso-Britanniassa kuusinkertaista ja Australiassa kolminkertaista platinaa ja niitti samaan aikaan ylistäviä arvosteluja. Esimerkiksi Yhdysvalloissa merkittävä Rolling Stone myönsi sille täydet viisi tähteä.

Bändiä ei nähty lavoilla vielä Automatic For The Peoplen jälkeenkään. ”Olisi kyynistä lähteä kiertueelle vain rahan tai promootion vuoksi”, Peter Buck kommentoi vuonna 1992 LA Timesissa. ”Yksi rock’n’rollin ongelmista on se, että monet bändit kuvittelevat, että maailma loppuu, kun niiden uudet levyt päättyvät.”

R.E.M. ei selvästikään koskaan kuvitellut mitään sellaista. Kun pitää molemmat jalat maassa, on helpompi säilyttää arvokkuutensa.

Automatic For The People
Bill Berry
Peter Buck
Mike Mills
Michael Stipe

Bertis Downs
Jefferson Holt
Orkesterisovitukset: John Paul Jones
Tuottajat: Scott Litt & R.E.M.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
R.E.M. -studioalbumit
Murmur (I.R.S. Records, 1983)
Reckoning (1984)
Fables Of The Reconstruction (1985)
Lifes Rich Pageant (1986)
Document (1987)
Green (Warner Bros. Records, 1988)
Out Of Time (1991)
Automatic For The People (1992)
Monster (1994)
New Adventures In Hi-Fi (1996)
Up (1998)
Reveal (2001)
Around The Sun (2004)
Accelerate (2008)
Collapse Into Now (2011)

Lue lisää:
Bowler, Dave & Dray, Bryan: R.E.M. Documental, 206 sivua. (Boxtree, 1995).
Fletcher, Tony & Charlesworth, Chris: Remarks – The Story Of R.E.M., 159 sivua. (Omnibus Press, 1993).
Greer, Jim & R.E.M.: R.E.M. Behind The Mask, 139 sivua. (Little, Brown and Company 1992).
Sullivan, Denise: Talk About The Passion – R.E.M. An Oral History, 208 sivua. (Pavilion, 1995).

Hae Automatic For The People kirjastosta.

Hae R.E.M.-klassikko kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

R.E.M. Automatic For The People (1992).

R.E.M. Automatic For The People (1992).

HIM: Deep Shadows And Brilliant Highlights – poplevy huippujen varjosta

Deep Shadows And Brilliant Highlights (BMG, 2001)

HIM: Deep Shadows And Brilliant Highlights (2001).Musiikki on aikansa heijastus ja tekijänsä kuvajainen. Deep Shadows And Brilliant Highlights on HIMin tarinassa se surumielinen hämärän hetki, jolla matka alkoi ensimmäisen kerran käydä voimille. Hohtavimmat huiput eivät olleet enää kaukana, ja siksi ne loivat bändin tielle pitkiä varjoja.

HIMin toinen albumi Razorblade Romance (1999) oli noussut listaykköseksi Suomessa ja Saksassa ja avannut bändille oven suureen maailmaan. Menestyksekkään kiertueen jälkeen love metal -sensaation rauta hehkui niin kuumana, että ilmassa leijui burnoutin käry. HIMin läpimurtoon kohdistui suuria odotuksia, ja paineet kasvoivat kohtuuttomiksi.

”Jos lattialla on 40 senttiä leveä lauta, sen päällä pystyy kävelemään ihan kevyesti. Mutta jos sama lauta laitetaan kahden pilvenpiirtäjän väliin, käveleminen on jo paljon vaikeampaa”, BMG-yhtiössä työskennellyt Asko Kallonen sanoo Juho Juntusen HIMistä kirjoittamassa kirjassa Synnin viemää. ”Se tapahtui HIMille kolmannen albumin yhteydessä. Leikkiminen lakkasi ja ruvettiin tekemään oikeasti töitä. Ja sitä ei koskaan saisi tapahtua popmusiikissa.”

Pretending:

Deep Shadows And Brilliant Highlights -sessioiden alku oli vielä leikintekoa. Arvostetun T.T. Oksalan kanssa syksyllä 2000 äänitetystä demosta tuli niin hyvä, että HIM olisi halunnut julkaista sen albumina. Moinen ei kuitenkaan sopinut monikansalliselle BMG:lle – levy-yhtiön ulkomaanpomojen mielestä äänitykset pitäisi tehdä maailmalla tunnetun tuottajan kanssa ja kansikuvatkin ottaa Lontoossa, koska Suomen kaltaisessa popin kehitysmaassa osaaminen ei kerta kaikkiaan riittäisi.

Bändi myöntyi bisnesmiesten vaatimuksiin pitkin hampain. Tuottajanpestin sai aiemmin Oasiksen, Aerosmithin ja Bon Jovin kanssa työskennellyt Kevin Shirley. Kun miksaajiksi palkattiin maailmanluokan ammattilaiset Randy Staub ja Chris Lord-Alge, puitteet olivat kunnossa.

Vaikka HIM ja Shirley pääsivät yhteisymmärrykseen siitä, että levy rakennettaisiin valmiiden demojen päälle, projekti muuttui stressaavaksi. Tuottaja johti sessioita sanelupolitiikalla, ja samaan aikaan BMG:n haarakonttoreiden ulkomaiset pikkudirikat sekaantuivat äänityksiin ihan viran puolesta. Deep Shadows And Brilliant Highlightsista tuli epäselvä luku HIMin aikakirjaan.

”Levy on jotenkin epävarma itsestään. Mukana on hienoja hetkiä, mutta koko tekoprosessi oli niin piinallinen, että levy ei herätä kauhean miellyttäviä fiiliksiä”, Valo kertoo Synnin viemää -kirjassa. ”Oli liikaa tyyppejä hölöttämässä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Silloin alkoi itsekin epäröidä, mikä on oikein.”

Heartache Every Moment:

HIM oli liian syvällä oman uransa pyörteissä pystyäkseen erottamaan, miten oivallista levyä se teki. Salt in Our Wounds, Please Don’t Let It Go, In Joy And Sorrow, Heartache Every Moment ja Pretending olivat yhtä goottipopin romanttista surujuhlaa. Uupumus suodattui viehättävän uniseksi tunnelmaksi, jollaista ei ole millään muulla HIMin levyllä. Love metalin liekki paloi hauraana, ja Ville Valon patetian ja itseironian välillä tasapainoileva traagisen rakkauden konsepti hioutui edelleen – Oulunkylän Baudelaire keksi Deep Shadows And Brilliant Highlightsille muutamia parhaista kielikuvistaan. Ajan mittaan HIMin kolmas osoittautui ihan omaksi luvukseen bändin tuotannossa: se ei ollut raskas riffirocklevy vaan yöperhosen keveydellä liitävä popalbumi, jolla kaikki palveli laulumelodioita.

Suomen rockhistorian siihen saakka kalleimman levynkansikuvan otti tyyris brittikuvaaja Rankin, ja Deep Shadows And Brilliant Highlights ilmestyi elokuussa 2001. Se nousi listakärkeen Suomessa ja Itävallassa, ja kakkossijalle Saksassa ja Sveitsissä. HIMille albumin suurin merkitys oli henkisellä tasolla. Se oli kriisi, joka bändin piti käydä läpi kasvaakseen.

Ville Valo – laulu
Mikko ”Linde” Lindström – kitara, kantele kappaleessa Salt in Our Wounds
Mikko ”Migé” Paananen – bassokitara
Janne ”Emerson Burton” Puurtinen – koskettimet
Mika ”Gas Lipstick” Karppinen – rummut

Eino ”Eicca” Toppinen – sello, In Joy and Sorrow
Tuomas Kantelinen – jousisoittimet, In Joy and Sorrow

Ari Väntänen
arivantanen.com

HIM on päättänyt lopettaa yli neljännesvuosisataisen uransa vuonna 2017 alkavaan jäähyväiskiertueeseen. Aiheesta uutisoivat Yle ja HS (5.3.2017).

Levyhyllyt:
Greatest Lovesongs Vol. 666 (1997)
Razorblade Romance (1999)
Deep Shadows And Brilliant Highlights (2001)
Love Metal (2003)
Dark Light (2005)
Venus Doom (2007)
Screamworks: Love In Theory And Practice (2010)
Tears On Tape (2013)

Lue lisää:
Haydn, Reinhardt (Teemu Leminen, kääntäjä): HIM – His Infernal Majesty, 153 sivua. (Minerva, 2009).
Juntunen, Juho: HIM – Synnin viemää, 268 sivua. (WSOY, 2002).

J. K. Juntunen: HIM – synnin viemää (2002).

J. K. Juntunen: HIM – synnin viemää (2002).

HIM kotisivu
Facebook
Twitter

HIM: Deep Shadows And Brilliant Highlights (2001).

HIM: Deep Shadows And Brilliant Highlights (2001).

 

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit – suomihevin lähtölaukaus

Lopunajan merkit (Spinefarm, 1999)

Timo Rautiainen &Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit (1999).Kauan sitten suomenkielinen hevi oli kummallinen ajatus, huono idea ja melkeinpä vitsi. Se oli (tai pikemminkin olisi ollut) koominen tyylirikko genressä, jonka teesit oli hakattu kiveen ulkomailla. Mutta aika muuttui, kuten sillä tapana on, ja 2000-luvun alussa suomenkielinen raskas rock nousi arvaamattoman suureen suosioon. Yksi ilmiön luojista oli Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, jonka debyyttialbumi Lopunajan merkit ilmestyi 1999.

Trio Niskalaukaus ei tullut tyhjästä. Laulaja-kitaristi Rautiainen oli levyttänyt heviä suomeksi jo kauan ennen suosituimman bändinsä perustamista: hänen Lyijykomppania-bändinsä oli tehnyt albumit Uimakoulu (1983) ja Viimeinen voitelu (1996). Niiden ilmestyessä maamme ei vielä suonut suomiheville kulttisuosiota kummempaa menestystä.

Rautiainen ja Lyijykomppanian basisti Arto Alaluusua perustivat Trio Niskalaukauksen vuonna 1996. Kaksi vuotta myöhemmin bändi soitti ensimmäisen keikkansa ja äänitti Lopunajan merkit. Viisihenkisessä triossa vaikuttivat tuolloin Rautiaisen ja Alaluusuan ohella kitaristit Jarkko Petosalmi ja Karri Rämö sekä rumpali Seppo Pohjolainen.

Hyvä päivä -kappaleen video kuvattiin Alaluusuan tilalla Multialla:

Lopunajan merkeiltä kajahtaa klassinen Niskalaukaus-soundi, mutta debyytiltä kuulee myös sen, ettei bändi ollut vielä jalostanut ilmaisuaan huippuunsa. Seuraavilla levyillä laulajan tulkinta syveni kohtalokkaammaksi, kitaristien jynkytys synkemmäksi ja rytmiryhmän lyönti raskaammaksi. Siinä oli kuitenkin kyse pelkästä hienosäädöstä. Konsepti oli valmis alusta asti, ja Lopunajan merkit kestää yhä kuuntelua.

Kun Trio Niskalaukauksen suosio kasvoi, kaikkialla alkoi näkyä ”Minulle ei vittuilla” -paitaisia kaljuja karpaaseja, ja äijähevistä tuli käsite. Karski yleisvaikutelma ja yleisömassat peittivät melkein alleen Trio Niskalaukauksen humaanin sanoman sekä sen, miten lämminsydäminen musiikintekijä Timo Rautiainen on. Lopunajan merkeillä hän lauloi ydinsodan uhasta, radioaktiivisesta jätteestä, ilmastonmuutoksesta, ekokatastrofeista, koulukiusaamisesta ja eläinten uhanalaisuudesta huolestuneeseen ja välittävään sävyyn. Kantaaottavuuden vaikutelmaa korosti Rautiaisen jälkikasvun piirtämä kansi, joka esitti ihmiskunnan tuhon jälkeistä maailmaa.

Kun Spinefarm julkaisi Lopunajan merkit tammikuun 1999 lopulla, apokalyptinen suomihevilevy vaikutti yhtä tuhoon tuomitulta kuin maailma sen lauluissa. Julkaisun aikaan Helsingissä tapahtuivat traagiset ampumaratasurmat, ja tragedian laaja julkisuus sai levy-yhtiön ymmärrettävästi jarruttelemaan Trio Niskalaukaus -nimisen yhtyeen mainostamista. Levynjulkaisukeikkakin meni poskelleen vireongelmien vuoksi, eikä Lopunajan merkit noussut lainkaan albumilistalle. Toisaalta levystä tuli arvostelumenestys, mikä povasi hyvää tulevalle.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus vuonna 2017. Lopunajan merkit -levyn kokoonpanosta ovat mukana kitaristi Jarkko Petosalmi (vasemmalla), laulaja-kitaristi Timo Rautiainen (keskellä) ja rumpali Seppo Pohjolainen (oikealla). Basisti Nils Ursin (toinen vasemmalta) liittyi bändiin vuonna 1999, kitaristi Jari Huttunen (toinen oikealta) vuonna 2002. Kuva: Jaakko Manninen.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus vuonna 2017. Lopunajan merkit -levyn kokoonpanosta ovat mukana kitaristi Jarkko Petosalmi (vasemmalla), laulaja-kitaristi Timo Rautiainen (keskellä) ja rumpali Seppo Pohjolainen (oikealla). Basisti Nils Ursin (toinen vasemmalta) liittyi bändiin vuonna 1999, kitaristi Jari Huttunen (toinen oikealta) vuonna 2002. Kuva: Jaakko Manninen.

Loppujen lopuksi Lopunajan merkit viitoittivat uuden ajan alkua. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus teki läpimurron vuonna 2002 kolmannella albumillaan Rajaportilla. Siinä vaiheessa suomalaiset olivat jo valmiit kuuntelemaan suomiheviä vaikka millä mitalla. Uuden genren muita merkkiteoksia olivat Kotiteollisuuden Helvetistä itään (2003), Mokoman Tämän maailman ruhtinaan hovi (2004) ja Kuoleman laulukunnaat (2006) sekä Stam1nan Uudet kymmenen käskyä (2006).

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus teki kahdeksassa vuodessa neljä albumia, joista kaikki Lopunajan merkkejä lukuun ottamatta ylittivät kulta- tai platinarajan. Toimittajat Timo Isoaho ja Matti Riekki kirjoittivat yhtyeestä ja ilmiöstä kirjan, jonka Ranka Kustannus julkaisi vuonna 2003. Kahdeksan työntäyteisen vuoden uuvuttama bändi lopetti toimintansa suosion huipulla vuonna 2004, ja Rautiainen ryhtyi sooloartistiksi.

Keväällä 2017 Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus julkisti tekevänsä festivaalikiertueen ja uuden albumin, joka ilmestyy syksyllä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus
Lopunajan merkit (Spinefarm, 1999)
Itku pitkästä ilosta (2000)
In frostigen Tälern (2001)
Rajaportti (2002)
Kylmä tila (2004)
Hartes Land (2004)
Tilinteon hetki, 2CD-kokoelma (2004)

Lue lisää:
Isoaho, Timo & Riekki, Matti: Trio Niskalaukaus, 238 sivua. (Ranka Kustannus, 2003)

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit (1999).

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit (1999).