Guru’s Jazzmatazz, Vol. 1 – savunsininen jazz rap -sekoitus

Guru: Jazzmatazz, Vol. 1 – An Experimental Fusion Of Hip-Hop And Jazz (Chrysalis, 1993)

Guru's Jazzmatazz, Vol. 1 – an experimental fusion of hip hop and jazz (1993).Kun Keith ”Guru” Elam alkoi kaavailla itselleen soolouraa 1990-luvun alkupuolella, hän ei tahtonut toistaa Gang Starr -yhtyeensä tekemisiä. Elamin ajatuksena oli levyttää innovatiivista ja rajoja rikkovaa musiikkia, joka tuulettaisi hip-hopin totuttuja tekemisen tapoja. Hän sai idean jazzia ja hiphopia fuusioivasta projektista.

”Kehittelin Jazzmatazz-konseptin vuonna 1993, kun huomasin, että monet kaivelivat levylaareja ja sämpläsivät jazzbreikkejä hiphoplevyille”, Guru kertoi Blues & Soulin haastattelussa vuonna 2009. ”Sellainen oli minusta coolia, mutta halusin nostaa koko homman uudelle tasolle ja luoda uuden genren. Pyysin muiden sämpläämiä tyyppejä studioon jammailemaan hip-hop-biittien päälle, ja lisäksi sen ajan huippulaulajia. Se oli kokeilemista, mutta tiesin, että siitä syntyisi historiallisesti tärkeää musiikkia.”

Gurun visiosta kasvoi neliosainen albumisarja, joka määrittää hänen Gang Starrin ulkopuolista tuotantoaan. Puolentoista vuosikymmenen päästä Jazzmatazz-sarja viimeisteltiin The Timebomb Back To The Future Mixtapella (2007) ja kokoelmalla The Best Of Guru’s Jazzmatazz (2008). Jazz rap ei ollut mikään Gurun keksintö (olivathan monet rapryhmät hänen Gang Starristaan De La Souliin ja Stetsasonicista A Tribe Called Questiin flirttailleet jazzin kanssa jo paljon aiemmin), mutta hänen sooloalbuminsa nostivat pelin panoksia nimekkäillä jazzmuusikoilla ja korostamalla konseptiluonnettaan. Jazz rapin suosio oli huipussaan juuri 1990-luvun alkupuolella. Gurun projektilla oli siihen osuutta, mutta se myös hyötyi ajan hengestä.

Ensimmäinen Jazzmatazz-levy syntyi vaivattomasti. ”Se oli tosi spirituaalinen juttu, ja helppo – kuin sen olisi ollut tarkoitus syntyä”, Guru kertoi levyn kansiteksteissä. Hän rakensi biitit ja antoi niille nimet, ja sitten muusikot saivat tulla tekemään omat osuutensa niin kuin parhaaksi näkivät. Jazzmiesten soittaessa Guru kirjoitti tekstit. Loungin’-biisillä soi Donald Byrdin trumpetti, Transit Ridellä Gang Starrinkin kanssa soittaneen Branford Marsalisin saksofoni, Down The Backstreetsillä Lonnie Liston Smithin piano ja Take A Look (At Yourself):illä Roy Ayersin vibrafoni. Nuorempaa jazzpolvea edustavat saksofonisti Courtney Pine, laulajatar Carleen Anderson, kitaristi Ronny Jordan ja Brand New Heaviesistakin tuttu laulaja N’Dea Davenport. Vierasmaalaista vibaa levylle toi ranskalais-senegalilainen räppäri MC Solaar, jonka musiikillinen kumppanuus Gurun kanssa syveni Jazzmatazz-hankkeen saadessa jatkoa.

Gurun ensimmäinen Jazzmatazz löysi hiphopin ja jazzin sekoituksesta tyylikkään savunsinisiä sävyjä. Tunnelmallisen albumin suuri ansio on (liian usein erillisenä universuminaan pidetyn) hip-hopin palauttaminen kontekstiinsa. Asfaltinkova ja ajankohtainen katurunous kiinnittyi sillä luontevasti osaksi urbaanin afrikanamerikkalaisen musiikin historiaa. Kattavilla kansiteksteillä ja perusteellisilla muusikkoesittelyillä varustettua levyä kuunnellessa tulee yhä miettineeksi, miten niinkin luonnollinen yhdistelmä oli voinut muuttua ajan saatossa joksikin, joka tuntui vuonna 1993 ”kokeelliselta”. Kysehän on kuitenkin yhdestä ainoasta musiikin sukulinjasta, joka kulkee hip-hopista jazzin ja bluesin kautta Amerikan halki ja orjalaivareittejä pitkin Afrikkaan ja sieltä johonkin muinaiseen aikaan ja paikkaan.

Sarjan kantavaa ideaa ajatellen Vol.2 (1995) oli hienoinen pettymys jatko-osaksi. Sillä oli vähemmän jazzvaikutteita kuin edeltäjällään, mutta tilalle ei ollut tuotu mitään yhtä selväpiirteistä ja kiinnostavaa. Seuraavalla levyllä punainen lanka löytyi uudelleen, kun teemaksi valittiin ”streetsoul”. Soulin ja r&b:n hengessä tehtyä Vol.3:ta tähdittivät Macy Gray, Erykah Badu, Isaac Hayes, Kelis ja Herbie Hancock. Tasaisen aaltoliikkeen nimessä Vol. 4: The Hip Hop Jazz Messenger – Back To The Futuren (2007) konsepti oli taas hiukan epämääräisempi.

Hip-hopin, jazzin ja muiden bluesista periytyneiden lajien risteyttämisessä olisi ollut tekemistä vielä pitkään, mutta Keith “Guru” Elamin aika loppui kesken. Hän kuoli syöpään 48-vuotiaana huhtikuussa 2010. ”Olen ylpeä edelläkävijän ja johtajan roolistani hip-hop/jazz-genren elvyttämisessä Jazzmatazz 4 -levylle aikana, jona tehdään laadultaan huonompaa musiikkia kuin koskaan”, Guru kertoi faneilleen kirjoittamassaan kirjeessä. ”Solaarin kanssa tekemäni työ jättää ajattoman perinnön. Me olimme tiimi, joka ei pelännyt rajojen rikkomista, ja mielestäni siitä tunnistaa aidot taiteilijat. Toivon, että musiikkimme saa osakseen niin paljon huomiota kuin ansaitsee. Siinä on osa koko tuotantoni parhaimmistoa, ja se edustaa muutamia elämäni parhaimpia vuosia.”

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Guru’s Jazzmatazz, Vol.1: An Experimental Fusion Of Hip-Hop And Jazz (1993)
Guru’s Jazzmatazz, Vol.2: The New Reality (1995)
Guru’s Jazzmatazz, Vol.3: Streetsoul (2000)
Guru’s Jazzmatazz, Vol.4: The Hip Hop Jazz Messenger – Back To The Future (2007)
Guru’s Jazzmatazz: The Timebomb Back To The Future Mixtape (2007)
The Best Of Guru’s Jazzmatazz (2008)

Lue lisää:
Chang, Jeff & Haavisto, Laura (kääntäjä): Can’t Stop, Won’t Stop – Hiphopsukupolven historia, 572 sivua. (Like, 2008).
Fricke, Jim & Ahearn, Charlie: Yes Yes Y’all – The Experience Music Project. Oral History Of Hip-Hop’s First Decade, 572 sivua. (Perseus Press, 2002).
Lommel, Cookie: The History Of Rap Music, 120 sivua. (Chelsea House, 2001).
Ward, Geoffrey C. & Burns, Ken: Jazz – A History Of America’s Music, 489 sivua. (Knopf, 2006).

Guru's Jazzmatazz, Vol. 1 – an experimental fusion of hip hop and jazz (1993).

Guru’s Jazzmatazz, Vol. 1 – an experimental fusion of hip hop and jazz (1993).

Jesus Jones: Perverse – digirockin ylevää voimaa

Jesus Jones: Perverse (Food, 1993)

Jesus Jones: Perverse.Muusikko Mike Edwardsin johtama brittibändi Jesus Jones teki 90-luvulla vaikutuksen teknomaisella rockpoljennolla, jossa oli mukana tietty vaaran tuntu. Jesus Jonesin musiikillisen vyöryn peruselementtejä olivat alusta saakka kiitettävä biisimateriaali, moderni tuotantotyö, asenne sekä Edwardsin antaumuksellinen ääni.

Jo 80-luvun puolella julkaistulla debyyttialbumilla Liquidizer positiivista huomiota saanut bändi oli matkalla maineeseen. Kakkoslevy Doubt (1990) ylsi Britanniassa hetkeksi jopa listaykköseksi. Albumin singleraita Right Here, Right Now menestyi erinomaisesti myös Yhdysvalloissa. Edwardsin ja bändin kunnianhimo huipentui rauhassa kypsyteltyyn albumiin Perverse.

Ensiluokkaisen kohtalokas draivi iskee lujaa ja avaralla soundilla. Perverse ei sorru ahdetuimmilaankaan hengettömyyteen. Albumi alkaa synteettisyyttä ja prodigymaista uhkaa tihkuvana. Matrixmaisiin tunnelmiin yltyvä Zeroes And Ones viitoittaa osuvasti koko albumia, jonka tuotanto on avoimen digitaalinen. Synteettinen bittiavaruus on läsnä väistämättömänä voimana. Päätösraita Idiot Stare on hyvä esimerkki äärimmäisen hyvin tuotetusta junttauksesta, jossa on ideaa.

Perverse on kuin portti bittiavaruuteen, jonka reunalla olevat tähdet säteilevät inhimillistä valoa. Häpeämätön rocktähteys mallia 1993 kiteytyy promovideolla The Devil You Know, yhdessä tiukan kantaaottavuuden kanssa. Vokalisti Edwardsin pose vetää vertoja jopa Depeche Moden laulaja David Gahanille.

Mike Edwards – laulu, kosketinsoittimet
Jerry De Borg – kitara
Al Doughty – bassokitara
Iain Baker – kosketinsoittimet, ohjelmointi
Gen – rummut
Tuottaja: Warne Livesey

Jesus Jones ei yltänyt aivan samaan iskuun seuraavalla albumilla Already (1997). Yhteistyö EMI:n kanssa lopahti, mutta neljä ensimmäistä levyä julkaistiin laajennettuina painoksina (2CD + DVD) vuonna 2014. Jesus Jones on yhä koossa, ainakin jaksoittain. Bändi teki kiertueen Australiassa ja Uudessa Seelannissa alkuvuodesta 2015.

Lue lisää:
Jesus Jones: Perverse, 2CD + DVD ja 24-sivuinen liitevihko.

Jesus Jones kotisivu.

Jesus Jones: Perverse (1993).

Jesus Jones: Perverse (1993).

Manic Street Preachers: Gold Against The Soul

Manic Street Preachers: Gold Against The Soul (Columbia, 1993)

Manic Street Preachers: Gold Against The Soul (1993)Walesilainen Manic Street Preachers saapui rockmaailmaan suurin puhein. 1992 ilmestynyttä debyyttialbumia Generation Terrorists oli tarkoitus saada kaupaksi miljoonittain. Peräti 18 biisin tuplalevy kouraisi syvältä, muttei sittenkään nostanut bändiä heti stadionsarjaan Guns N’ Rosesin kanssa. Itsevarma kvartetti kuitenkin jatkoi töitä eikä hukannut nostettaan.

Dave Eringan tuottama Gold Against The Soul ilmestyi kesällä 1993. Yhtyeen uralla hieman paitsioon jäänyt kokonaisuus on kiehtova osa Manicsien musiikillista kehitystä. Toisen albumin maailma on aiempaa rohkeampi, luovuus luontevammin ohjattua. Mukana on myös uusia hittejä. La Tristesse Durera (Scream To A Sigh), Roses In The Hospital ja Life Becoming A Landslide ovat kuolemattomia Manics-hymnejä.

Biisien kantaaottavuus syntyy Richey Edwardsin ja Nicky Wiren teksteistä. Vokalisti James Dean Bradfieldin pettämätön tavaramerkki on ei-niin-loppusointuisten tekstien ja hoilattavien laulumelodioiden saumaton yhteensovittaminen. Hän saa hankalatkin aiheet biisiin sisään kuin itsestään. Sotaveteraanin tuntoja kuvaava La Tristesse Durera:

– I see liberals
I am just a fashion accessory
People send postcards
And they all hope I’m feeling well
I retreat into self-pity, it’s so easy
Where they patronise my misery.

Manics ei vieläkään noussut maailmankuuluksi, mutta sanavalmis yhtye pysyi rockmedian otsikoissa. Gold Against The Soulia seurannut The Holy Bible oli suuri taiteellinen menestys. Erityisesti esillä oli ikoniseksi hahmoksi noussut tekstintekijä Richey Edwards. Alkuvuodesta 1995 yhtyettä ja faneja odotti suuri järkytys: Edwards katosi jäljettömiin. Hän oli 27-vuotias. Manic Street Preachers jatkoi toimintaansa triona  eikä Edwardsia löydetty koskaan.

James Dean Bradfield – kitara, laulu
Sean Moore – rummut
Richey James – kitara
Nicky Wire – bassokitara
Tuottaja: Dave Eringa

Gold Against The Soul julkaistiin alun perin 1993 (CD, LP, kasetti). Vuonna 1999 Sony julkaisi myös MiniDisc-painoksen. Albumi ei ole vielä saanut 2CD+DVD Deluxe-julkaisua, toisin kuin The Holy Bible (1994) ja Everything Must Go (1996).

Lue lisää:
Clarke, Martin: Manic Street Preachers – Sweet Venom, 224 sivua. (Plexus, 1997. Uudistettu painos: Plexus, 2009).
Jovanovic, Rob (suom. K. Männistö): Richey Edwardsin jäljillä, 329 sivua. (Like, 2011).
Price, Simon: Everything – A Book About Manic Street Preachers, 284 sivua. (Virgin,1999).

Manic Street Preachers kotisivu.

Tuomas Pelttari

Manic Street Preachers: Gold Against The Soul (1993)

Manic Street Preachers: Gold Against The Soul (1993).

Porcupine Tree: Up The Downstair – projektista kohti oikeaa bändiä

Porcupine Tree: Up The Downstair (Delerium Records, 1993)

Porcupine Tree: Up The Downstair (1993).Vuonna 1987 perustettu Porcupine Tree oli alun perin Steven Wilsonin (s. 1967) sooloprojekti. Wilsonin kasettijulkaisuihin pohjautuva ensimmäinen albumi On The Sunday Of Life julkaistiin vuonna 1992. Toinen studioalbumi Up The Downstair esittelee sekin Porcupine Treen vielä kasvuvaiheessa, mutta millä tavalla! Levystä kaavailtiin tupla-albumia, jolla olisi ollut mukana aiemmin julkaistu Voyage 34, mutta tämä ilmava kuvaus epäonnistuneesta LSD-tripistä julkaistiin erikseen. Tiivistunnelmainen Up The Downstair herätti aiempaa suurempaa mielenkiintoa underground-piireissä. Se nousi pieneksi hitiksi ja merkittäväksi näytöksi Wilsonin uralla.

Porcupine Treen alkuvuodet painottuvat psykedeeliseen rockiin ja progehtaviin trancesävyihin. Välillä Up The Downstairin ohjelmoidut rumpuraidat ja sekvensserit hallitsevat äänimaisemaa, toisinaan jopa kitaran kustannuksella. Peruspoljento säilyy myös albumin remasteroidulla versiolla, jolla Gavin Harrison soittaa rumpuraidat uusiksi. Ensimmäinen levy-yhtiö Delerium Records saatteli Porcupine Treen vaiheittain myös oikeaksi bändiksi. 1993 “yhtye” oli yhä yhtä kuin Steven Wilson, mutta tilanne muuttui pian. Up The Downstair esittelee jo tulevat vakijäsenet Colin Edwinin ja Richard Barbierin.

Kuuluisa nimikappale kulkee junamaisella voimalla, ja Suzanne Barbierin sanailu jää kuin verhon taakse. Progemainen kokonaisuus jumittaa myös tanssibiitin voimalla, ja kahdeksan minuutin paikkeilla alkava noste kuumottaa. Tuossa fiiliksessä voi havaita jotain yhteistä brittiläinen spacerockyhtye Ozric Tentaclesin kanssa. Trancerockin keskellä mieleen voi juolahtaa myös suomalainen Kingston Wall. Small Fish/Burning Sky on myös Steven Wilsonin huippuhetkiä. Jälkimmäisenä kuultava pitkä ja massiivinen instrumentaalipuolisko huipentuu komeaan kitarariffiin, juhlavasti kahteen kertaan.

Porcupine Treen ilmaisu on koko ajan hakenut uutta suuntaa. Vuosien varrella mukaan on tullut popvivahteita ja raskaampaa rockia. Millenniumin jälkeen julkaistuilta levyiltä In Absentia ja Fear Of A Blank Planet löytyy jopa hienoisia metallivaikutteita. Yhtyeen toistaiseksi viimeinen albumi on 2009 julkaistu The Incident. Tämän jälkeen Steven Wilson on keskittynyt enemmän tuotantotyöhön ja soolouraan.

Ohjelmointi ja esitys: Steven Wilson
Gavin Harrison: rummut (ei mukana alkuperäisessä levytyksessä)
Colin Edwin: bassokitara
Richard Barbieri: kosketinsoittimet
Suzanne Barbieri: laulu
Tuottaja: Steven Wilson

Levyhyllyt:
Porcupine Tree
On The Sunday Of Life
(Delerium Records, 1992)
Up The Downstair (1993)
The Sky Moves Sideways (1995)
Signify (1996)
Stupid Dream (Snapper Records, 1999)
Lightbulb Sun (2000)
In Absentia (Lava Records, 2002)
Deadwing (2005)
Fear Of A Blank Planet (Roadrunner Records, 2007)
The Incident (2009)

Steven Wilson
Insurgentes (Kscope, 2008/2009)
Grace For Drowning (2011)
The Raven That Refused To Sing (And Other Stories) (2013)
Hand. Cannot. Erase. (2015)
4 ½ (2016)

Lue lisää:
Porcupine Tree: Stars Die – The Delerium Years ‘91-91, 2CD + 40-sivuinen liite
(Delerium Records, 2002).
Wilson, Steven & Hoile, Lasse & Clover. Carl: Index, 240 sivua. (2015). Wilsonin esipuhe ja yli kolmesataa valokuvaa musiikintekijän uralta vuosilta 2002–2015.

Porcupine Tree kotisivu

Porcupine Tree: Up The Downstair (1993).

Porcupine Tree: Up The Downstair (1993).