Mana Mana: Totuus palaa – tuomiopäivän kaunis kajastus

Totuus palaa (Gaga Goodies, 1990)

Mana Mana: Totuus palaa (1990).Totuus palaa on ihme. Kun kuulee tarinoita Mana Manan sekavista vaiheista, hulluudesta, päihdepyörteistä, myötähäpeästä mahtavuuteen venyneistä keikoista, riidoista, treenaamattomuudesta ja jatkuvasta hortoilun ja hajaannuksen tilasta, pelkkä levyn olemassaolo tekee vaikutuksen. Kuinka kummassa sekasorron keskeltä löytyi aika ja paikka, jossa bändi sai tehdyksi klassikkoalbumin?

Mana Mana syntyi Joensuussa, kun Silmienvaihtajat-yhtyeen lauluntekijä ja laulaja-kitaristi Jouni Mömmö lyöttäytyi yhteen kitaranero Arto ”Otra” Romppasen kanssa. Kaksikko alkoi kehitellä uusia versioita Mömmön Silmienvaihtajille kirjoittamista kappaleista ja koota niiden ympärille bändiä. Basisti Tuomas Moilasen ja rumpali Timo Puukon täydentämä kokoonpano soitti ensimmäisen keikkansa marraskuun 1986 lopulla.

Harva oli valmis veikkaamaan Mana Manan puolesta. Otra Romppanen tunnettiin paitsi huippumusikaalisena soittajana, myös viinaanmenevänä miehenä. Laitoshoitoa vaatineista mielenterveysongelmista kärsineen Jouni Mömmön elämä taas oli ollut päämäärätöntä ajelehtimista mielisairaalan ja eri kaupunkien välillä. Mana Manan tarina näyttikin päättyvän alkuunsa, kun Mömmö harhaili Joensuusta Helsinkiin vuoden 1987 alussa.

Helsingissä hän ja hänen musiikkinsa oudon viehättävä mielenmaisema tekivät vaikutuksen Rumba-lehden perustajanakin tunnettuun Kimmo Miettiseen. Tämän Gaga Goodies -levymerkki oli kiinnostunut julkaisemaan Mana Manaa, jos sellainen yhtye vielä kokoon saataisiin ja uudelleen hyväksi havaittaisiin.

Vaikka ovi oli raollaan, Mana Manalle tyypillisesti sisään astuminen kesti. Epäjärjestyksestä alkoi hahmottua jotakin konkreettista vasta kaikenlaisten katoamisten, lataamoreissujen, kämmättyjen keikkojen ja sinne sun tänne muuttamisen jälkeen, kun Romppanen ja Mömmö lopulta menivät studioon ensin mainitun rahoilla. Helsingin Equaliz-studiossa äänitettiin rumpali Antsu Timosen ja basisti Kössi Laitisen kanssa single, ja Miettisen firma tarttui siihen. Seitsentuumainen sinkku ”Maria Magdalena” / ”Vaarallista” ilmestyi Gaga Goodiesin kautta loppuvuodesta 1988.

Sen jälkeen oli taas hiljaisempaa. Yli vuoden laiskan treenaamisen ja satunnaisen ja laadultaan vaihtelevan keikkailun jälkeen Mana Mana (johon Moilanen ja Puukko olivat palanneet) palasi Equaliziin tekemään albumia Gaga Goodiesin piikkiin. Niissä sessioissa yhtye teki musiikkia määrätietoisesti ja mieli kirkkaana, ja niin 1980-luvun aivan viimeisinä päivinä syntyi klassikkolevy.

Totuus palaa -albumin kokonaisuus oli hyvin hahmollaan jo silloin, kun bändi meni studioon. Sen kappaleet äänitettiin siinä järjestyksessä kuin Mömmö halusi ne levylle sommitella. Se alkoi nimibiisillään ja päättyi Mana Manan tunnetuimpaan kappaleeseen Maria Magdalenaan, jolle joku kaupallisemmin suuntautunut toimija olisi etsinyt paikan albumin alkuvaiheilta.

Totuus palaa on raskas ja synkeä rocklevy, jolla ei oikeastaan laula niinkään Jouni Mömmö kuin Otra Romppasen kitara. Romppanen soitti niin kuin tuo yksi maailman tunnistettavimmista kitaristeista instrumenttiaan aina soittaa: hän rakensi sooloraidan toisensa perään tunnelman ajamana, kunnes Puukon ja Moilasen pohjaraitojen päälle levittyi lukemattomista eri äänistä, kielistä ja sanomista kudottu upottava sävelmatto.

Sellaista tarvittiin, kun laulajana oli Mömmön kaltainen synkän sanoman saarnaaja. Synkeät sanoitukset ja Mömmön äänen vähäiset sävyt tekivät musiikista jylhää ja kohtalokasta. Kitaristin vastuulle jäi kauneuden, herkkyyden, raivon ja kiihkeyden kaltaisten elävämpien elementtien sekä kappaleiden sisäisen draaman kaaren luominen. Hypnoottinen yleistunnelma syntyi paitsi Mömmön värittömistä tulkinnoista, myös Puukon ja Moilasen mesmeroivan maltillisesti ja määrätietoisen suoraviivaisesti soittamista pohjaraidoista.

Äänittäjä Ari Hämäläisen kanssa tehty Totuus palaa sisältää yhdeksän biisiä. Kappaleista kuutta oli kuultu jo Silmienvaihtajien ohjelmistossa, mutta Romppasen uudelleen sovittamina vanhat (tosin aiemmin levyttämättömät) biisit saivat uuden elämän. Lahjakkaat ihmiset osaavat pukea hyvät kappaleet monenlaisiin asuihin, ja Mana Manan mustat, väljät vaatteet pukevat Mömmön sävellyksiä ja sanoituksia upeasti.

Silmienvaihtajien rämisevistä vaihtoehtorockbiiseistä kasvoi apokalyptista rockia ja tuomiopäivän bluesia, jonka ainutlaatuisuus ei jäänyt huomaamatta keneltään, joka mistään mitään ymmärsi. Musiikin saattoi sanoa sisältävän vaikutteita heavy rockista ja post-punkista, mutta sekoitus oli aivan liian uniikki muodostuakseen minkään tietyn genren tai kohderyhmän musiikiksi. ”Pääasia, että intiaanit ymmärtää”, on Otra Romppasen tunnetuin lausahdus. Mana Mana taisikin soittaa juuri heille.

Jouni Mömmö kuoli 35-vuotiaana lokakuun 1991 lopulla. Kun kuuntelee hänen aikakautensa Mana Manan tekemiä viimeisiä, kehnoja äänityksiä, voi kiittää onneaan siitä, että sama bändi sai tehdyksi myös Totuus palaa -levyn kaltaisen mestariteoksen.

”Mikä on sun taivas?”, Mömmö kysyi albumin kolmannessa kappaleessa. Se on hyvä kysymys. Toisinaan kuulee sanottavan, että ihminen on ”lunastanut taivaspaikkansa” tekemällä jotakin poikkeuksellisen hyvää ja onnistunutta. Mömmö lunasti omansa Totuus palaa -albumilla. Mana Manan musta valo loistaa ikuisesti suomalaisen rockin tähtitaivaalla.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Totuus palaa
Jouni Mömmö – laulu ja kitara
Otra Romppanen – kitara
Tuomas Moilanen – bassokitara
Timo Puukko – rummut

Hae Totuus palaa kirjastosta!

Hae Totuus palaa kirjastosta!

Hae Totuus palaa kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Mana Mana
Totuus palaa (1990)
Murheen laakso (2000)
Kuolla elävänä – live 2001 (2004)
Complete… Kaikki (1996)
2000–2001 (2005)

Silmienvaihtajat
1985–1986 (2011)

Lue lisää:
Arkko, H. S: Totuus palaa – Jouni Mömmön maailma, 282 sivua. (Like, 2018).

Mana Mana: Totuus palaa (1990).

Mana Mana: Totuus palaa (1990).

Morphine: The Night – tie yön syliin

The Night (Dreamworks Records, 2000)

Morphine: The Night (2000).Yleisö varmaan ajatteli sen johtuneen helteestä. Heinäkuun kolmas 1999 oli kuuma päivä Italian Palestrinassa, ja kun Morphinen 46-vuotias basisti-laulaja Mark Sandman tuupertui lavalle kesken keikan, kesti hetken, ennen kuin kukaan ymmärsi, mitä oli tapahtunut.

Sandman oli kuollut. Hän oli saanut massiivisen sydänkohtauksen ja poistunut maailmasta. Loppu oli tullut kuin sormia napsauttamalla, ja se oli vienyt mukanaan myös Morphinen. Muille jäsenille oli selvää, ettei bändin matka voisi jatkua ilman sen sielua.

Basisti-laulaja Mark Sandman, saksofonisti Dana Colley ja rumpali Jerome Deupree perustivat Morphinen vuonna 1989 Cambridgessa. He olivat siinä vaiheessa keikkailleet enimmäkseen Bostonin seudulla ja Uuden-Englannin alueella monissa eri bändeissä – Sandman oli soittanut aiemmin muun muassa Treat Her Rightissa ja Deupreen kanssa Hypnosonicsissa, Colley esimerkiksi Three Coloursissa.

Morphinen toiseksi lyömäsoittajaksi vakiintui heti alkuvuosina Billy Conway, joka tuli alun perin tuuraamaan terveysongelmien vuoksi väliaikaisesti sivuun astunutta Deupreeta. Loppujen lopuksi kumpikin rumpali soitti Morphinessa useita vuosia. Loppuvaiheessa kokoonpano oli nelimiehinen, kun Coway ja Deupree olivat bändissä yhtä aikaa.

Alkuun päästyään Morphine ryhtyi tekemään töitä tasaisen tehokasta tahtia – ja sai myös aikaan tuloksia. Ensimmäinen albumi Good ilmestyi vuonna 1991 bostonilaisen Accurate/Distortion-levymerkin kautta. Vuoden 1993 Cure for Pain laajensi bändin reviirin kauas Uuden-Englannin ulkopuolelle: trio kiersi sen tiimoilta Yhdysvaltoja, Eurooppaa, Japania ja Australiaa. 1990-luvun puolivälissä Yes kasvatti Morphinen näkyvyyttä edelleen. Honey White -singlen video soi Music Televisionilla muun muassa hervottomassa Beavis & Buttheadissa.

Sitten Morphine astui major-yhtiöiden maailmaan. Suurmoguli David Geffenin ja elokuvaohjaaja Steven Spielbergin Dreamworks sainasi sen vuonna 1997 ja julkaisi Like Swimmingin vielä samana vuonna. Neljäs albumi ei muodostunut suureksi läpimurroksi (siihen Morphinen musiikki oli luonnostaan liian marginaalista), mutta maine kasvoi edelleen. Early To Bedin video sai Grammy-ehdokkuuden, ja vuoteen 1999 mennessä Morphinen kaikkia levyjä oli myyty yhteensä yli 800 000 kappaletta.

The Night, Morphinen viides ja viimeinen studioalbumi, valmistui vuoden 1999 alussa. Puoli vuotta ennen Mark Sandmanin kuolemaa viimeistelty levy julkaistiin vasta vuonna 2000, tyylikkäästi soveliaan suruajan jälkeen.

Morphinen ura päättyi musiikilliselle huipulle. Sandmanin tuottama The Night soi täyteläisemmin ja pakottomammin kuin Morphinen edelliset levyt. Se on helpommin lähestyttävä ja musiikillisesti värikkäämpi levy kuin edeltäjänsä, mutta silti tyylikkään kosiskelematon kokonaisuus, jonka tummat värit ovat sävy sävyyn.

Sandmanin kuolema, kannen valkoinen kukka ja musiikin hämärä, paikoin hauras ja surumielinen tunnelma houkuttelevat pitämään The Nightia jonkinlaisena kuolinmessuna, testamenttina tai profetiana ennenaikaisesta poismenosta. Se ei tietenkään ole sellainen. Kun levyn yönkauniit kappaleet äänitettiin, Morphine luultavasti katseli urahorisonttiinsa toiveikkaana. Mutta koska taide on tehty tulkittavaksi, mikään ei estä kuuntelemasta The Nightia Sandmanin kuoleman varjossa. Siinäkin tapauksessa Morphine saa pimeyden tuntumaan lämpimältä ja lohdulliselta.

Morphinen musiikki ei lakannut soimasta lavoillakaan. Vuoden sisällä Sandmanin kuolemasta Colley ja Conway perustivat Orchestra Morphinen, joka esitti enimmäkseen The Nightin materiaalia. Sittemmin he ovat pitäneet Morphinen ja ystävänsä muistoa elossa muun muassa Vapors Of Morphine -kokoonpanossa.

Conway ja Colley ovat myös perustaneet myös Hi-n-Dry-levymerkin, jonka toimitilat rakennettiin Sandmanin entiseen työhuoneeseen. Yhtiö on julkaissut muun muassa Sandboxin, kahden cd:n ja yhden dvd:n laajuisen koosteen Mark Sandmanin elämäntyöstä Morphinen ulkopuolella. Ikävä kyllä hänen tunnetuimman bändinsä tuotanto jouduttiin jättämään julkaisun ulkopuolelle tekijänoikeussyistä.

Jos Sandman olisi saanut elää, The Night kuulostaisi nyt albumilta, jolla Morphinen vähäeleinen ”low rock” (joksi bändi itse tyylinsä nimesi) jalostui valmiiksi. Bändi esiintyy kautta levyn hyvin ilmaisuvoimaisesti. Se huokuu yhtä aikaa vanhan jazzin viileänrentoa svengiä ja rockin särmää, mutta ei ole lähelläkään rasittavanvinkeää jazzrockia. Siellä täällä Morphinen soundia avartavista jousista ja muista lisukesoittimista huolimatta musiikissa on yhtä paljon tilaa kuin säveliä. Minimalistinen tuotanto saa pienet asiat näyttämään kokoaan suuremmilta ja langettamaan pitkiä varjoja.

Tyylikkäässä tyhjyydessä kaikuu salaperäisyys, joka saa palaamaan The Nightin äärelle yhä uudelleen.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Morphine
Mark Sandman – Kaksikielinen slide-basso, laulu, urut, kolmekielinen slide-kitara, piano, kitara
Dana Colley – baritoni-, tenori ja double-saksofoni, triangeli
Jerome Deupree – rummut ja muut lyömäsoittimet
Billy Conway – rummut ja muut lyömäsoittimet

Hae Morphinen The Night kirjastosta!

Hae Morphinen The Night kirjastosta!

Hae The Night kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Morphinen studioalbumit
Good (1992)
Cure For Pain (1993)
Yes (1995)
Like Swimming (1997)
The Night (2000)

Livelevy
Bootleg Detroit (2000)

Kokoelmat
B-Sides And Otherwise (1997)
The Best Of Morphine: 1992–1995 (2003)
Sandbox: The Mark Sandman Box Set (2004)
At Your Service (2009)

Katso lisää:
Cure For Pain – The Mark Sandman Story (dokumentti, 2011)

Morphine: The Night (2000).

Morphine: The Night (2000).

Vanessa Paradis: Vanessa Paradis – poptähden kirkkain hehku

Vanessa Paradis (Remark, 1992)

Vanessa Paradis: Vanessa Paradis (1992).Vaikka ranskalaisen laulaja-näyttelijä Vanessa Paradis’n poptähteys näyttää ulkomailta katsoen hehkuneen varsin vähän aikaa, häntä ei pidä kuvitella tyhjästä ilmaantuneeksi ja tyhjyyteen kadonneeksi komeetaksi. Kun vuonna 1992 julkaistu Vanessa Paradis -albumi teki parikymppisestä laulajattaresta vähäksi aikaa kansainvälisen artistin, hänellä oli jo takanaan vuosien mittainen laulajanura, joka jatkuu edelleen.

Joulun 1972 alla syntynyt Paradis oli vasta yhdeksänvuotias, kun hän enonsa yllyttämänä osallistui lapsilaulajien kykyohjelmaan L’École des fansiin. Ensimmäisen singlensä La Magie des surprises-parties’n (1985) neiti levytti kahdentoista vuoden epäkypsässä iässä.

Paradis oli neljäntoista laulaessaan ensimmäisen ison hittinsä. Franck Langolffin ja Étienne Roda-Gilin hänelle kirjoittama Joe le Taxi nousi Ranskan singlelistan ykköspaikalle ja pysyi siellä kuin naulattuna yksitoista viikkoa. Mikä erikoisinta, ranskankielinen kappale piipahti sinkkulistan kärjen tuntumassa myös kanaalin toisella rannalla: Joe le Taxi oli Iso-Britanniassa singlelistalla parhaimmillaan kolmantena.

Paradis’n syksyllä 1988 ilmestynyt ensimmäinen albumi M&J oli Ranskassa niin suuri menestys, että seuraavana keväänä laulajatar unohti opiskeluaikeensa ja keskittyi musiikkiuraansa. Vuonna 1990 julkaistulla toisella albumilla Variations sur le même t’aime’lla hän tulkitsi legendaarisen Serge Gainsbourgin sanoittamia kappaleita. Levyn päätti uralle suuntaa viittova englanninkielinen versio Lou Reedin Walk On The Wild Sidesta.

Kolmannella, ytimekkäästi Vanessa Paradisiksi nimetyllä albumillaan laulajatar tähtäsi sumeilematta kansainvälisille markkinoille. Se ei ollut mikään ranskalainen hanke: Paradis teki levyn Yhdysvalloissa ja lauloi sen kokonaan englanniksi. Musiikin sävelsi, sanoitti ja tuotti amerikkalainen laulaja-lauluntekijä ja rocktähti Lenny Kravitz. Hän kasvatti projektin huomioarvoa suuresti. Vuonna 1964 syntynyt muusikko oli tehnyt oman kansainvälisen läpimurtonsa vasta äskettäin, vuoden 1991 Mama Said -albumilla.

Kravitzin rooli Paradis’n levyllä on hyvin merkittävä. Hänen helposti tunnistettava musiikillinen käsialansa määrittää niin sävellyksiä, lyriikoita, sovituksia kuin tyylikkään retroa tuotantoakin. Jopa Paradis’n tapa fraseerata on orjallisen lennymäinen, mistä ei voi varsinaisesti olla pahoillaan, koska jälki on niin tyylikästä. Bonusraidaksi pudotettu Gotta Have It (jota sanoittaessaan Kravitz hehkutteli omaa herkullisuuttaan omaa nimeään droppaillen) sisältää turhan narsistista huumoria, mutta rockbiisinä sekin on silti vastustamaton.

Vaikka Vanessa Paradis on vähintään yhtä paljon Kravitzin kuin Paradis’n levy, ei nuori Vanessa jää sillä sivuosaan. Lapsenomaisen laulusoundin alla on taitava äänenkäyttäjä ja tulkitsija, joka ääntää amerikanenglantia hämmentävän uskottavasti. Paradisin ranskalaisuudessa oli eksoottista charmia, mutta hän oli amerikkalaisimmalla albumillaan yllättävän hyvin kotonaan – paljon enemmän sulavaliikkeinen poptähti kuin esimerkiksi saksalaisen Nicon kaltainen kulmikas taiteilija.

The Velvet Undergroundin ensimmäiseltä albumilta lainattu, Lou Reedin kirjoittama I’m Waiting For My Man sopi silti Paradisin suuhun yllättävän hyvin. Yllättävän siksi, että siinä eurooppalainen teini laulaa hermostuneesti tärisevän narkkarin kamanhakureissusta New Yorkissa. Paradis’n viaton tulkinta tekee heroiiniriippuvuudesta kertovasta biisistä hyväntuulisen mutta karmivan: kuulostaa siltä kuin hän olisi silkkaa lapsellisuuttaan päätynyt huonoon seuraan leikkimään vaarallisilla asioilla. Paradis’n tuotteliaasta ja tasapainoisesta urasta päätellen kovat aineet jäivät kuitenkin käyttämättä.

Vanessa Paradis oli myynti- ja arvostelumenestys, ja siihen laulajatar ja Kravitz eivät tarvinneet enempää lainakappaleita. Laajan muusikkokaartin avulla oli saatu aikaan soulahtava retropopkattaus, jonka laidat ovat yllättävän kaukana toisistaan. Silver And Goldin hauraasta ja eteerisestä folkista on pitkä matka menevään ja hienosti jousisovitettuun Be My Babyyn. Jälkimmäinen julkaistiin singlenä syyskuussa 1992, ja siitä tuli kohtalainen hitti useissa maissa. Vuoden 1993 puolella albumilta lohkaistiin sinkuiksi vielä tarttuva Sunday Mondays, utuinen avausraita Natural High ja huolettoman sielukas Just as Long as You Are There. Albumin tueksi tehdyn kiertueen tunnelmia voi kuulostella vuoden 1994 Live-albumilta.

Jälkikäteen katsoen Vanessa Paradis vaikuttaa enemmän kokeilulta kuin määrätietoiselta marssilta kansainväliseen tähteyteen. Paradisin seuraava studioalbumi Bliss ilmestyi vasta vuonna 2000, kauan momentumin jälkeen, ja hän tuntuu aina olleen kiinnostuneempi näyttelemisestä. Tähän mennessä Paradis on levyttänyt kuusi studioalbumia ja pari livelevyä, kun taas hänen filmografiansa kattaa yli 20 elokuvaa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae Paradisia kirjastosta!

Hae Paradisia kirjastosta!

Hae Paradisia kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
M&J (1988)
Variations sur le même t’aime (1990)
Vanessa Paradis (1992)
Bliss (2000)
Divinidylle (2007)
Love Songs (2013)

Livealbumit:
Live (1993)
Au Zénith (2001)

Vanessa Paradisin elokuvia kirjaston kokoelmissa:
Chaumeil, Pascal: L’arnacoeur (2010)
Leconte, Patrice: La fille sur le pont (1999)
Turturro, John: Fading Gigolo (2013)
Vallée, Jean-Marc: Cafe de Flore (2011)

Vanessa Paradis: Vanessa Paradis (1992).

Pearl Jam: Ten – grungen elävä klassikko

Ten (Epic, 1991)

Pearl Jam: Ten (1991).

Cameron Crowen ohjaamassa dokkarielokuvassa PJ20 kerrotaan laulajaa etsivän kokoonpanon yhteenliimautumisen olleen nopea. Laulaja ja tekstintekijä Eddie Vedder oli lähettänyt demon takaisin Seattleen, ja bändi halusi lupaavan laulajan treeneihin. Vedder lensi paikalle, ja jotain taianomaista tapahtui. Laulun ja rockbändin symbioosi pääsi tekijöistään vapaaksi heti. Odottamattoman hyvin sujunut yhteistyö johti siihen, että joulun alla 1990 bändi lähti saman tien keikalle. Sama automaattinen taika välittyi Pearl Jamin kahdeksan kuukautta myöhemmin ilmestyneelle debyyttialbumille Ten.

Yhdysvaltain Seattle-soundi grunge nousi rockmaailman keskipisteeksi 1990-luvun alussa, kun radioaallot ja Music Televisionin primetime loivat nahkojaan innokkaasti Nirvanan, Soundgardenin ja Alice In Chainsin hittien keskellä. Nuori Pearl Jam toi oman osansa loisteliailla rockbiiseillä, kuten Alive ja Even Flow.

Osa Pearl Jamin jäsenten yhteistyöstä yltää 80-luvun puolivälin Seattleen ja yhden albumin bändeihin Green River, Mother Love Bone ja Temple Of The Dog. Basisti Jeff Ament ja kitaristi Stone Gossard soittivat Green Riverin albumilla Rehab Doll (1988). Hieman myöhemmin he vastasivat suuresta osasta sävellyksistä Andrew Woodin (1966–1990) johtaman Mother Love Bonen albumilla Apple. Kitaristi Mike McCreadyn, Amentin ja Gossardin musiikinteko auttoi Woodin kuoleman jälkeen, vaikka menetys oli suuri. Pearl Jam oli muotoutumassa samaan aikaan yhä kovemmaksi yksiköksi kun vokalisti Eddie Vedder päätyi ensimmäistä kertaa levylle. Tribuuttialbumi Temple Of The Dog oli osa Pearl Jamin kasvua. Vedder oli pääsemässä ujoudestaan.

Vedder (s. 1964) toi puuttuvan palasen aloittelevan Pearl Jamin sävellystyöhön. Ament ja Gossard saivat huomata debyytille päätyvien sävellystensä nousevan lentoon kun vokalisti toi treeneihin karismansa ja karut tekstit. Vedder kirjoitti synkistä aiheista niin että tuntui. Mielenterveys, eristäytyneisyys, ahdistus ja isättömyys kääntyivät Vedderin laulamina voimaa välittäviksi johdattimiksi. Tämän huomasi vähitellen laajempikin yleisö. Pienellä liekillä lähtenyt Ten kasvoi 1992 aikana menestyslevyksi. Se nousi lopulta Yhdysvaltojen albumilistan kakkossijalle.

Tummat tekstit, sävellyksiin sisältynyt optimismi ja juhlava tuotantotyö yhdistyivät poikkeuksellisen onnistuneesti. Jeff Amentin ja Eddie Vedderin sävellys Jeremy nousee mestariteokseksi. Videon ohjasi Mark Pellington.

Maaliskuussa 1992 kuvattu MTV Unplugged näyttää Pearl Jamin musiikin syvyyden toista tietä.

Levytysten valossa vuosi 1991 jäi historiaan yhtenä grungen huippuvuosista, jona julkaistiin loistavaa matskua: Screaming Trees – Uncle Anesthesia, Melvins – Bullhead, Nirvana – Nevermind, Soundgarden – Badmotorfinger ja Sub Pop -levymerkin kokoelma The Grunge Years. Rockmusiikilla kulki muutenkin hyvin. Samana vuonna ilmestyivät myös klassikot Blood Sugar Sex Magic, Metallica, Use Your Illusion I & II ja Achtung Baby. Pearl Jam ansaitsi paikkansa klassikoiden keskellä.

Suomalaiset fanit olivat keskellä hämmennystä kun Ruisrock 1992 oli alkamassa. Sana Pearl Jamin peruuttamisesta levisi hitaasti ennen internetin aikaa. Pientä lohtua ruutupaidoille toi Helsingin-keikka Neil Youngin lämppärinä 1993. Onneksemme Pearl Jam ja Vedder tekevät yhä musiikkia, vaikka kavereita on poissa yhä useampia: Kurt Cobain (1967–1994), Layne Staley (1967–2002), Scott Weiland (1967–2015) ja Chris Cornell (1964–2017).

Ten
Eddie Vedder – laulu
Jeff Ament – bassokitara
Stone Gossard – kitara
Mike McCready – kitara
Dave Krusen – rummut
Tuottaja: Rick Parashar

Ten julkaistiin elokuussa 1991 LP-, CD- ja kasettiformaateissa, myöhemmin myös MiniDisc-painoksena. Pearl Jam jatkoi Tenin jälkeistä voittokulkua albumilla Vs. DVD MTV Unplugged löytyy Tenin laajennetulta 2CD + DVD -painokselta. Kysy Pearl Jamin musiikkia kirjastosta.

Hae Ten kirjastosta!

Hae Ten kirjastosta!

Hae Ten kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Pearl Jam
Ten (Epic Records, 1991)
Vs. (1993)
Vitalogy (1994)
No Code (1996)
Yield (1998)
Binaural (2000)
Riot Act (2002)
Pearl Jam (2006)
Backspacer (2009)
Lightning Bolt (2013)

Green River
Rehab Doll (Sub Pop, 1988)
Dry As A Bone/Rehab Doll, kokoelma (1990)

Mother Love Bone
Apple (1990)

Temple Of The Dog
Temple Of The Dog (1991)

Katso DVD/Blu-ray
Crowe, Cameron: Pearl Jam Twenty – PJ20, 119 min. (Sony BMG, 2011).

Lue lisää:
Clarke, Martin: None Too Fragile – Pearl Jam And Eddie Vedder, 160 sivua. (Plexus, 1998)

Pearl Jam: Ten (1991).

Pearl Jam: Ten (1991).

Yes: Talk – uusi uljas auringonnousu

Talk (Victory, London Recordings, 1994)

Yes: Talk (1994).

Brittiprogen suurbändi Yes teki läpimurtonsa 70-luvun alussa. Yhä säkenöivämpään musiikkiin yltäneen lontoolaisviisikon parhaat progeilut vyöryivät hallitun kompeksisena aaltona klassikoilta The Yes AlbumFragile ja Close To The Edge. Jopa albumipuoliskon mittaiset teokset olivat yleisön mieleen, huikeimpana esimerkkinä vain neljä pitkää biisiä sisältänyt 2LP Tales From Topographic Oceans. Seuraavan vuosikymmenen ovella oli luvassa muutoksia, jopa bändin lyhytaikainen hajoaminen. Paluulevy 90125 ja sen hitit syntyivät multi-instrumentalisti ja säveltäjä Trevor Rabinin avulla, tuottaja Trevor Hornin työtä väheksymättä. Rabin viihtyi bändissä yli 10 vuoden ajan, paluualbumista 90125 yhteistyön viimeiseen merkkiteokseen Talk.

Modernisoitu Yes oli valtava menestys. Big Generator (1987) oli mainio jatko, mutta yhteistyöhön tuli myös säröjä. Yesin rinnalla nähtiin jopa Jon Andersonin johtama kilpaileva kokoonpano Anderson Wakeman Bruford Howe, jolta ilmestyi levykin. Ehkä vielä hämmentävämpää oli peräti kahdeksan Yes-muusikon albumi Union vuodelta 1991. Osittaisten harharetkien jälkeen oli luvassa jälleen parempaa. Vuonna 1994 Anderson, Rabin, Chris Squire, Tony Kaye ja Alan White palasivat musiikillisten ihmeiden aikaan.

Kuten 90125 ja Big Generator, Talk sisältää massivista biisimateriaalia. Yes kuitenkin kääntää vaihteen hieman vapaammalle. Iso soundi saa seurakseen lähes jamittavaa musisointia, jossa selvästi pidetään hauskaa. Mietteliäitä popelementtejä viljellään mukavasti läpi levyn. Rabin osasi tuottaa mukaan myös raskaammaan, ylikierroksisen sykkeen. Rummut jytäävät tosissaan, stemmalauluissa kuljetaan vanhaan Yes-tyyliin.

Talk nousee lentoon heti alussa kuin auringonnousu loistavasti nukutun yön jälkeen. Maailman murheet ovat poissa kun The Calling väräjää eetteriin. Biisistä välittyy hämmentävä lataus. Jon Andersonin laulun perusvire on aina nostattava, mutta Rabinin positiivinen pusku niittaa kaiken yhteen ällistyttävällä tavalla.

I Am Waiting rullaa kehtolaulun tenholla, kuin aivan erityistä yksinkertaisuutta vaalien. Viehättävää teemaa kehitellään minuutista toiseen täydellisessä itseluottamuksessa. Myös Real Love työntyy eteenpäin häkellyttävän verkkaisesti. Pitkälle viivästetty kertosäe on kuin täydellistä rakkautta.

– Call this real love
Activates this mission to be on the same timeline.
Call this free love
Get a ticket on the master plan
On the freedom climb.

Liki yhdeksän minuuttia viillettävä Real Love nousee yhdeksi pääteoksista. Se sisältää samaa porrasteista kipinää kuin viisi vuotta aiemmin julkaistu Tears For Fearsin klassikkolevy The Seeds Of Love. Singleraita Walls on lähellä eaglesmaista aikuisrokkia, ja biisi on selvä voittaja. Elintärkeä väliosa tarttuu mukavasti. Loppuun tuotu modulaatio toimii todella hyvin.

Talkin suurteokseksi kasvava Endless Dream on todellinen kärkihetki. Rabin loistaa yhtä lailla koskettimissa, kitaran varressa kuin laulaja. Jon Andersonin ääni tuo täydellisen vuorovaikutuksen Rabinin rinnalle. Kitaristina Rabin runnoo esiin kuulaana, etukenoisena, yhtä aikaa haastavana ja mainstreamina. Rabin ahtoi kitaraa monin tavoin buustattuna, aivan toisin kuin kitaralegenda Steve Howe.

Ansioistaan huolimatta Talk jäi maailmalla vaille suurta huomiota. Odotettua heikompi menestys vaivasi myös albumia seurannutta kiertuetta. Kokoonpanoon oli tulossa jälleen muutoksia: Rabin ja Kaye jäivät pois Yesin riveistä. 90125, Big Generator ja Talk nostavat Trevor Rabinin yhdeksi Yes-saagan pelastajista.

Talk
Jon Anderson – laulu
Trevor Rabin – kitara, kosketinsoittimet, laulu, ohjelmointi
Chris Squire – bassokitara, laulu
Tony Kaye – Hammond-urut
Alan White – rummut
Tuottaja: Trevor Rabin

Talk kuuluu 90-luvun Yesin merkittävimpään antiin. Bändin taival jatkui uusia täysosumia hakiessa. Tupla-albumit Keys To Ascencion 1 & 2 olivat vaisuhkoja, eikä 1997 julkaistu Open Your Eyes vienyt eteenpäin. Lähelle klassikkokantaa päästiin, kun Yes-voimaa säkenöivä Magnification julkaistiin vuonna 2001.

Alun perin keväällä 1994 julkaistu Talk sai yhden lisäraidan Collector’s Edition CD-painokseen (2002). Music On Vinyl julkaisi albumin vinyylipainoksen 2015. Talk on yksi Yesin levyistä, joka puuttuu Spotifysta (tilanne 1/2018). Kysy Yesiä kotikirjastostasi.

Tuomas Pelttari

Levyhyllyt:
Yes (Atlantic, 1969)
Time And A Word (1970)
The Yes Album (1971)
Fragile (1971)
Close To The Edge (1972)
Yessongs (1973)
Tales From Topographic Oceans (1973)
Relayer (1974)
Going For The One (1977)
Tormato (1978)
Drama (1980)
90125 (Atco, 1983)
Big Generator (1987)
Union (Arista, 1991)
Talk (Victory, 1994)
Keys To Ascension (Essential, 1996)
Keys To Ascension 2 (1997)
Open Your Eyes (Eagle, 1997)
The Ladder (1999)
Magnification (2001)
Fly From Here (Frontiers, 2011)
Heaven & Earth (2014)

Hae Yesin Talk kirjastosta!

Hae Yesin Talk kirjastosta!

Hae Yesin Talk kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Lue lisää:
Banks, Peter & James, Billy: Beyond And Before – The Formative Years Of Yes, (Golden Treasures, 2001).
Bruford, Bill: The Autobiography – Yes, King Crimson, Earthworks And More, 352 sivua. (Jawbone, 2009).
Farley, Alan: The extraordinary world of Yes, 254 sivua. (iUniverse, 2004).
Hedges, Dan: Yes – The Authorized Biography, 144 sivua. (Sidgwick & Jackson, 1981).
Heino, Kalevi: Yes – jatkuvan muutoksen portaat, 322 sivua. (Pop-lehti, 2004).
Holm-Hudson, Kevin: Progressive rock reconsidered, 280 sivua. (Routledge, 2002).
Martin, Bill: Music Of Yes – Structure And Vision In Progressive Rock, 272 sivua. (Open Court, 1996).
Morse, Tim: Yesstories – Yes In Their Own Words, 162 sivua. (St. Martin’s Press, 1996).
Pajuniemi, Matti: Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 1967–1979, 384 sivua. (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 2013).
Popoff, Martin: Time And A Word – The Yes Story, 252 sivua. (Soundcheck Books, 2016).
Romano, Will: Close To The Edge – How Yes’s Masterpiece Defined Prog Rock, 272 sivua. (Backbeat Books, 2017).
Watkinson, David: Yes – Perpetual Change, 192 sivua. (Plexus, 2002).
Welch, Chris: Close To The Edge – The Story Of Yes, 280 sivua. (Omnibus, 1999. Myös päivitetty painos: Omnibus, 2007).

Yes: Talk (1994).

Yes: Talk (1994).