Mad Season: Above – suuri sisäinen kamppailu

Above (Columbia, 1995)

Mad Season: Above (1995).Superbändeihin kohdistuu suuria odotuksia, mutta harvoin ne vastaavat edes osiensa summaa. Seattlen all star -ketju Mad Season sai kuitenkin tehdyksi niin vahvaa musiikkia, että sen henki pitää edelleen seuraa niille asianosaisille, jotka saavat elää.

Mad Season syntyi eräänlaisessa elämän tienristeyksessä: kitaristi Mike McCready tutustui basisti John Baker Saundersiin minnesotalaisella vieroitusklinikalla. McCready oli saavuttanut mainetta Temple Of The Dogissa ja noussut maailmantähdeksi Pearl Jamissa, ja Saunders oli soittanut Chicagossa blueslegenda Hubert Sumlinin kanssa. Päitään selvitellessään miehet ryhtyivät suunnittelemaan yhteistä bändiä. Hoidon jälkeen he pyysivät rumpalikseen Skin Yardissa ja Screaming Treesissä soittaneen Barrett Martinin. Laulajaksi tuli tunnettu grungekeulakuva, Alice In Chainsin väkevä-ääninen Layne Staley.

Staleylle uusi projekti tuli kuin taivaan lahjana. Alice In Chains oli joutunut perumaan näyttäviä kiertueita ja jäämään tauolle hänen heroiininkäyttönsä vuoksi, mistä ei varmastikaan juuri ollut kotiin kertomista. McCready sympatisoi Staleyn tilannetta muutenkin kuin päihdeongelmien osalta. Kolmatta albumia tekevän Pearl Jamin jäsenet olivat niin nihkeissä väleissä keskenään, että se kampitti bändin toimintaa.

Vaikka Mad Seasonin tunnetuimmat jäsenet olivat tottuneet pelaamaan isoilla panoksilla multiplatinaa myyvissä bändeissä, uuden projektin alkuvaiheita ei leimannut laskelmointi. Pikemminkin näytti siltä, etteivät soittajat malttaneet odottaa pääsevänsä toteuttamaan itseään paineettomassa ympäristössä. Kun he soittivat ensimmäisen keikkansa Seattlen Crocodile Café -klubilla lokakuussa 1994, bändillä ei ollut nimeä eikä juuri biisejäkään, oli vain neljä soittajaa ja hajanaisia ideoita. Aihioista kuitenkin alkoi heti hahmottua jotakin. Ensimmäisellä keikalla valmistui itsetuhoblues nimeltä Artificial Red.

Marraskuussa kokoonpano soitti Crocodile Caféssa vielä kaksi keikkaa nimellä The Gacy Bunch, ja tammikuussa 1995 se esitti Pearl Jamin kuratoimassa satelliittiradiolähetyksessä kaksi uutta biisiä. Sitten se keksi itselleen paremman nimen (Mad Season tarkoittaa psilosybiinisienestyskautta) ja ryhtyi tekemään albumia.

Aboven äänitti Brett Eliason Heart-yhtyeen Ann ja Nancy Wilsonin Bad Animals -studiolla. Meininki oli liki yhtä huoletonta kuin keikoillakin: ennen albumisessioita Mad Season oli treenannut pari kertaa ja soittanut kaikkiaan neljä keikkaa. Kitaroita ei liiemmin puristettu, mutta taustat saatiin äänitettyä viikossa, ja sitten Staley käytti muutaman päivän omien osuuksiensa tekemiseen.

Mad Seasonin sointia värittävät hiukan Martinin perkussiot, sello, marimba ja vibrafoni sekä Nalgas Sin Carnena kansissa esiintyvän Erik ”Skerik” Waltonin saksofoni, mutta pääpiirteiltään Above on pelkistetty bändilevy. Mark Lanegan vieraili sillä laulajana ja biisintekijänä, mutta karheaääninen Screaming Trees -mies esiintyi tyypillisen vähäeleisesti. Martinin, McCreadyn ja Saundersin hillitysti ja räiskähdellenkin fiilistelevä soitto on kaikessa tunnelmallisuudessaan hyvin 1970-lukulaista. Samaan aikaan Above oli kuitenkin ajassa kiinni. 1990-luvun alun Seattle-soundin ryppyotsainen realismi ja sisäänpäin kääntynyt pohdiskelevuus ovat vahvasti läsnä Staleyn laulumelodioissa ja sanoituksissa. Abovella Staleyn soundi tuli paljaana esille, kun taas Alice In Chainsissa liidilaulut punottiin usein hänen ja kitaristi Jerry Cantrellin stemmoista.

Päällimmäinen vaikutelma Abovesta on, että kaikki ei ole hyvin. Kappaleet ovat niin apeita, ettei niiden pariin huvita palata kovin usein. Avausraita Wake Up on suoraa tilitystä Staleyn huumeriippuvuudesta, ja muutenkin Above on eräänlainen teemalevy ihmisen taistelusta itseään vastaan. Siellä täällä on himmeän valoisia kohtia, jotka tuovat mieleen lähinnä sen, miten kipulääkkeet alkavat lievittää kroonista tuskaa. Levyn ensimmäisellä singlellä River Of Deceitillä Staley viittaa Kahlil Gibranin elämisen taitoon pureutuvaan proosarunoteokseen Profeettaan (1923).

Above, jonka kansikuvan piirsi Staley, ilmestyi maaliskuun puolivälissä 1995. Kolme kuukautta myöhemmin se ylitti Yhdysvalloissa kultalevyrajan. Mad Season keikkaili jonkin verran, mutta suurten bändien varjot hidastivat sen kasvua. Seuraavana vuonna se nostettiin telakalle, koska Alice In Chains ja Pearl Jam olivat saaneet rivinsä koottua ja tekivät uutta musiikkia.

Mad Season syntyi toiveikkaasti vieroitushoidossa ja hiipui huumekuolemiin. Sitä yritettiin käynnistellä uudelleen 1990-luvun lopulla, mutta Staleyn huono kunto teki paluusta mahdottoman. Tilanteen todettuaan Mad Seasonin muut jäsenet kaavailivat Disinformation-nimisen yhtyeen perustamista Mark Laneganin kanssa, mutta se tyssäsi jälleen kerran emoyhtyeiden kiireisiin. Kun Saunders sitten kuoli heroiinin yliannostukseen tammikuussa 1999, bändi-ideasta päätettiin luopua kokonaan. Kolme vuotta myöhemmin Staleyn Abovella pyörittelemät ajatukset hitaan itsemurhan tekemisen lopettamisesta paljastuivat pelkiksi haaveiksi. Hän kuoli huumeisiin huhtikuussa 2002.

Jälkinäytöstä saatiin odotella 2010-luvulle saakka. McCready ja Martin palasivat julkaisemattoman Mad Season/Disinformation-materiaalin pariin Guns N’ Roses -basisti Duff McKaganin kanssa vuonna 2012. Hankkeesta kehittyi Aboven box set -laitos, josta löytyy albumin ohella livetaltiointeja sekä Laneganin 1990-luvun lopulla laulamia ja sanoittamia aiemmin julkaisemattomia kappaleita.

Eikä se siihen jäänyt. Vuonna 2015 ilmestyi Mad Seasonin ja Seattlen sinfoniaorkesterin livealbumi, jolla bassoa soitti McKagan. Laulajana toimi Seattle-legenda Chris Cornell, jolla oli omakohtaista kokemusta itsensä kanssa kamppailemisesta ja joka jätti tämän maailman vuonna 2017. Seuraavana vuonna Mad Seasonin henki puhallettiin vielä Martinin, McCreadyn, McKaganin ja Killing Joke -laulaja Jaz Colemanin The Levee Walkers -projektiin.

Mad Seasonin piti olla terapeuttinen sivuprojekti, mutta siitä kasvoi jotakin suurempaa. McCreadylle ja Martinille se saattaa olla linkki edesmenneisiin ystäviin ja aikaan, joka ei enää palaa. Mutta vaikka Above syntyi grungehuumasta, sen voima on muualla kuin nostalgiassa. Henkisen kamppailun teemat puhuttelevat yhä niitä, joiden pahin vihollinen katsoo peilistä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae 'Above' kirjastosta!

Hae ’Above’ kirjastosta!

Hae Above kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Mad Season: Above (Columbia, 1995).
Above Deluxe, 2CD/DVD (Hockeytalker/Columbia, 2013).

Lue lisää:
Barrett; Martin: The Singing Earth, 232 sivua. (Sunyata Books, 2017)
Yarm, Mark: Everybody Loves Our Town – A History of Grunge, 567 sivua. (Faber & Faber, 2017).
Yarm, Mark (Jere Saarainen, kääntäjä): Kaikki rakastavat Seattlea – Grungen tarina, 588 sivua. (Like, 2014).

Mad Season: Above (1995).

Mad Season: Above (1995).

Mana Mana: Totuus palaa – tuomiopäivän kaunis kajastus

Totuus palaa (Gaga Goodies, 1990)

Mana Mana: Totuus palaa (1990).Totuus palaa on ihme. Kun kuulee tarinoita Mana Manan sekavista vaiheista, hulluudesta, päihdepyörteistä, myötähäpeästä mahtavuuteen venyneistä keikoista, riidoista, treenaamattomuudesta ja jatkuvasta hortoilun ja hajaannuksen tilasta, pelkkä levyn olemassaolo tekee vaikutuksen. Kuinka kummassa sekasorron keskeltä löytyi aika ja paikka, jossa bändi sai tehdyksi klassikkoalbumin?

Mana Mana syntyi Joensuussa, kun Silmienvaihtajat-yhtyeen lauluntekijä ja laulaja-kitaristi Jouni Mömmö lyöttäytyi yhteen kitaranero Arto ”Otra” Romppasen kanssa. Kaksikko alkoi kehitellä uusia versioita Mömmön Silmienvaihtajille kirjoittamista kappaleista ja koota niiden ympärille bändiä. Basisti Tuomas Moilasen ja rumpali Timo Puukon täydentämä kokoonpano soitti ensimmäisen keikkansa marraskuun 1986 lopulla.

Harva oli valmis veikkaamaan Mana Manan puolesta. Otra Romppanen tunnettiin paitsi huippumusikaalisena soittajana, myös viinaanmenevänä miehenä. Laitoshoitoa vaatineista mielenterveysongelmista kärsineen Jouni Mömmön elämä taas oli ollut päämäärätöntä ajelehtimista mielisairaalan ja eri kaupunkien välillä. Mana Manan tarina näyttikin päättyvän alkuunsa, kun Mömmö harhaili Joensuusta Helsinkiin vuoden 1987 alussa.

Helsingissä hän ja hänen musiikkinsa oudon viehättävä mielenmaisema tekivät vaikutuksen Rumba-lehden perustajanakin tunnettuun Kimmo Miettiseen. Tämän Gaga Goodies -levymerkki oli kiinnostunut julkaisemaan Mana Manaa, jos sellainen yhtye vielä kokoon saataisiin ja uudelleen hyväksi havaittaisiin.

Vaikka ovi oli raollaan, Mana Manalle tyypillisesti sisään astuminen kesti. Epäjärjestyksestä alkoi hahmottua jotakin konkreettista vasta kaikenlaisten katoamisten, lataamoreissujen, kämmättyjen keikkojen ja sinne sun tänne muuttamisen jälkeen, kun Romppanen ja Mömmö lopulta menivät studioon ensin mainitun rahoilla. Helsingin Equaliz-studiossa äänitettiin rumpali Antsu Timosen ja basisti Kössi Laitisen kanssa single, ja Miettisen firma tarttui siihen. Seitsentuumainen sinkku ”Maria Magdalena” / ”Vaarallista” ilmestyi Gaga Goodiesin kautta loppuvuodesta 1988.

Sen jälkeen oli taas hiljaisempaa. Yli vuoden laiskan treenaamisen ja satunnaisen ja laadultaan vaihtelevan keikkailun jälkeen Mana Mana (johon Moilanen ja Puukko olivat palanneet) palasi Equaliziin tekemään albumia Gaga Goodiesin piikkiin. Niissä sessioissa yhtye teki musiikkia määrätietoisesti ja mieli kirkkaana, ja niin 1980-luvun aivan viimeisinä päivinä syntyi klassikkolevy.

Totuus palaa -albumin kokonaisuus oli hyvin hahmollaan jo silloin, kun bändi meni studioon. Sen kappaleet äänitettiin siinä järjestyksessä kuin Mömmö halusi ne levylle sommitella. Se alkoi nimibiisillään ja päättyi Mana Manan tunnetuimpaan kappaleeseen Maria Magdalenaan, jolle joku kaupallisemmin suuntautunut toimija olisi etsinyt paikan albumin alkuvaiheilta.

Totuus palaa on raskas ja synkeä rocklevy, jolla ei oikeastaan laula niinkään Jouni Mömmö kuin Otra Romppasen kitara. Romppanen soitti niin kuin tuo yksi maailman tunnistettavimmista kitaristeista instrumenttiaan aina soittaa: hän rakensi sooloraidan toisensa perään tunnelman ajamana, kunnes Puukon ja Moilasen pohjaraitojen päälle levittyi lukemattomista eri äänistä, kielistä ja sanomista kudottu upottava sävelmatto.

Sellaista tarvittiin, kun laulajana oli Mömmön kaltainen synkän sanoman saarnaaja. Synkeät sanoitukset ja Mömmön äänen vähäiset sävyt tekivät musiikista jylhää ja kohtalokasta. Kitaristin vastuulle jäi kauneuden, herkkyyden, raivon ja kiihkeyden kaltaisten elävämpien elementtien sekä kappaleiden sisäisen draaman kaaren luominen. Hypnoottinen yleistunnelma syntyi paitsi Mömmön värittömistä tulkinnoista, myös Puukon ja Moilasen mesmeroivan maltillisesti ja määrätietoisen suoraviivaisesti soittamista pohjaraidoista.

Äänittäjä Ari Hämäläisen kanssa tehty Totuus palaa sisältää yhdeksän biisiä. Kappaleista kuutta oli kuultu jo Silmienvaihtajien ohjelmistossa, mutta Romppasen uudelleen sovittamina vanhat (tosin aiemmin levyttämättömät) biisit saivat uuden elämän. Lahjakkaat ihmiset osaavat pukea hyvät kappaleet monenlaisiin asuihin, ja Mana Manan mustat, väljät vaatteet pukevat Mömmön sävellyksiä ja sanoituksia upeasti.

Silmienvaihtajien rämisevistä vaihtoehtorockbiiseistä kasvoi apokalyptista rockia ja tuomiopäivän bluesia, jonka ainutlaatuisuus ei jäänyt huomaamatta keneltään, joka mistään mitään ymmärsi. Musiikin saattoi sanoa sisältävän vaikutteita heavy rockista ja post-punkista, mutta sekoitus oli aivan liian uniikki muodostuakseen minkään tietyn genren tai kohderyhmän musiikiksi. ”Pääasia, että intiaanit ymmärtää”, on Otra Romppasen tunnetuin lausahdus. Mana Mana taisikin soittaa juuri heille.

Jouni Mömmö kuoli 35-vuotiaana lokakuun 1991 lopulla. Kun kuuntelee hänen aikakautensa Mana Manan tekemiä viimeisiä, kehnoja äänityksiä, voi kiittää onneaan siitä, että sama bändi sai tehdyksi myös Totuus palaa -levyn kaltaisen mestariteoksen.

”Mikä on sun taivas?”, Mömmö kysyi albumin kolmannessa kappaleessa. Se on hyvä kysymys. Toisinaan kuulee sanottavan, että ihminen on ”lunastanut taivaspaikkansa” tekemällä jotakin poikkeuksellisen hyvää ja onnistunutta. Mömmö lunasti omansa Totuus palaa -albumilla. Mana Manan musta valo loistaa ikuisesti suomalaisen rockin tähtitaivaalla.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Totuus palaa
Jouni Mömmö – laulu ja kitara
Otra Romppanen – kitara
Tuomas Moilanen – bassokitara
Timo Puukko – rummut

Hae Totuus palaa kirjastosta!

Hae Totuus palaa kirjastosta!

Hae Totuus palaa kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Mana Mana
Totuus palaa (1990)
Murheen laakso (2000)
Kuolla elävänä – live 2001 (2004)
Complete… Kaikki (1996)
2000–2001 (2005)

Silmienvaihtajat
1985–1986 (2011)

Lue lisää:
Arkko, H. S: Totuus palaa – Jouni Mömmön maailma, 282 sivua. (Like, 2018).

Mana Mana: Totuus palaa (1990).

Mana Mana: Totuus palaa (1990).

Morphine: The Night – tie yön syliin

The Night (Dreamworks Records, 2000)

Morphine: The Night (2000).Yleisö varmaan ajatteli sen johtuneen helteestä. Heinäkuun kolmas 1999 oli kuuma päivä Italian Palestrinassa, ja kun Morphinen 46-vuotias basisti-laulaja Mark Sandman tuupertui lavalle kesken keikan, kesti hetken, ennen kuin kukaan ymmärsi, mitä oli tapahtunut.

Sandman oli kuollut. Hän oli saanut massiivisen sydänkohtauksen ja poistunut maailmasta. Loppu oli tullut kuin sormia napsauttamalla, ja se oli vienyt mukanaan myös Morphinen. Muille jäsenille oli selvää, ettei bändin matka voisi jatkua ilman sen sielua.

Basisti-laulaja Mark Sandman, saksofonisti Dana Colley ja rumpali Jerome Deupree perustivat Morphinen vuonna 1989 Cambridgessa. He olivat siinä vaiheessa keikkailleet enimmäkseen Bostonin seudulla ja Uuden-Englannin alueella monissa eri bändeissä – Sandman oli soittanut aiemmin muun muassa Treat Her Rightissa ja Deupreen kanssa Hypnosonicsissa, Colley esimerkiksi Three Coloursissa.

Morphinen toiseksi lyömäsoittajaksi vakiintui heti alkuvuosina Billy Conway, joka tuli alun perin tuuraamaan terveysongelmien vuoksi väliaikaisesti sivuun astunutta Deupreeta. Loppujen lopuksi kumpikin rumpali soitti Morphinessa useita vuosia. Loppuvaiheessa kokoonpano oli nelimiehinen, kun Coway ja Deupree olivat bändissä yhtä aikaa.

Alkuun päästyään Morphine ryhtyi tekemään töitä tasaisen tehokasta tahtia – ja sai myös aikaan tuloksia. Ensimmäinen albumi Good ilmestyi vuonna 1991 bostonilaisen Accurate/Distortion-levymerkin kautta. Vuoden 1993 Cure for Pain laajensi bändin reviirin kauas Uuden-Englannin ulkopuolelle: trio kiersi sen tiimoilta Yhdysvaltoja, Eurooppaa, Japania ja Australiaa. 1990-luvun puolivälissä Yes kasvatti Morphinen näkyvyyttä edelleen. Honey White -singlen video soi Music Televisionilla muun muassa hervottomassa Beavis & Buttheadissa.

Sitten Morphine astui major-yhtiöiden maailmaan. Suurmoguli David Geffenin ja elokuvaohjaaja Steven Spielbergin Dreamworks sainasi sen vuonna 1997 ja julkaisi Like Swimmingin vielä samana vuonna. Neljäs albumi ei muodostunut suureksi läpimurroksi (siihen Morphinen musiikki oli luonnostaan liian marginaalista), mutta maine kasvoi edelleen. Early To Bedin video sai Grammy-ehdokkuuden, ja vuoteen 1999 mennessä Morphinen kaikkia levyjä oli myyty yhteensä yli 800 000 kappaletta.

The Night, Morphinen viides ja viimeinen studioalbumi, valmistui vuoden 1999 alussa. Puoli vuotta ennen Mark Sandmanin kuolemaa viimeistelty levy julkaistiin vasta vuonna 2000, tyylikkäästi soveliaan suruajan jälkeen.

Morphinen ura päättyi musiikilliselle huipulle. Sandmanin tuottama The Night soi täyteläisemmin ja pakottomammin kuin Morphinen edelliset levyt. Se on helpommin lähestyttävä ja musiikillisesti värikkäämpi levy kuin edeltäjänsä, mutta silti tyylikkään kosiskelematon kokonaisuus, jonka tummat värit ovat sävy sävyyn.

Sandmanin kuolema, kannen valkoinen kukka ja musiikin hämärä, paikoin hauras ja surumielinen tunnelma houkuttelevat pitämään The Nightia jonkinlaisena kuolinmessuna, testamenttina tai profetiana ennenaikaisesta poismenosta. Se ei tietenkään ole sellainen. Kun levyn yönkauniit kappaleet äänitettiin, Morphine luultavasti katseli urahorisonttiinsa toiveikkaana. Mutta koska taide on tehty tulkittavaksi, mikään ei estä kuuntelemasta The Nightia Sandmanin kuoleman varjossa. Siinäkin tapauksessa Morphine saa pimeyden tuntumaan lämpimältä ja lohdulliselta.

Morphinen musiikki ei lakannut soimasta lavoillakaan. Vuoden sisällä Sandmanin kuolemasta Colley ja Conway perustivat Orchestra Morphinen, joka esitti enimmäkseen The Nightin materiaalia. Sittemmin he ovat pitäneet Morphinen ja ystävänsä muistoa elossa muun muassa Vapors Of Morphine -kokoonpanossa.

Conway ja Colley ovat myös perustaneet myös Hi-n-Dry-levymerkin, jonka toimitilat rakennettiin Sandmanin entiseen työhuoneeseen. Yhtiö on julkaissut muun muassa Sandboxin, kahden cd:n ja yhden dvd:n laajuisen koosteen Mark Sandmanin elämäntyöstä Morphinen ulkopuolella. Ikävä kyllä hänen tunnetuimman bändinsä tuotanto jouduttiin jättämään julkaisun ulkopuolelle tekijänoikeussyistä.

Jos Sandman olisi saanut elää, The Night kuulostaisi nyt albumilta, jolla Morphinen vähäeleinen ”low rock” (joksi bändi itse tyylinsä nimesi) jalostui valmiiksi. Bändi esiintyy kautta levyn hyvin ilmaisuvoimaisesti. Se huokuu yhtä aikaa vanhan jazzin viileänrentoa svengiä ja rockin särmää, mutta ei ole lähelläkään rasittavanvinkeää jazzrockia. Siellä täällä Morphinen soundia avartavista jousista ja muista lisukesoittimista huolimatta musiikissa on yhtä paljon tilaa kuin säveliä. Minimalistinen tuotanto saa pienet asiat näyttämään kokoaan suuremmilta ja langettamaan pitkiä varjoja.

Tyylikkäässä tyhjyydessä kaikuu salaperäisyys, joka saa palaamaan The Nightin äärelle yhä uudelleen.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Morphine
Mark Sandman – Kaksikielinen slide-basso, laulu, urut, kolmekielinen slide-kitara, piano, kitara
Dana Colley – baritoni-, tenori ja double-saksofoni, triangeli
Jerome Deupree – rummut ja muut lyömäsoittimet
Billy Conway – rummut ja muut lyömäsoittimet

Hae Morphinen The Night kirjastosta!

Hae Morphinen The Night kirjastosta!

Hae The Night kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Morphinen studioalbumit
Good (1992)
Cure For Pain (1993)
Yes (1995)
Like Swimming (1997)
The Night (2000)

Livelevy
Bootleg Detroit (2000)

Kokoelmat
B-Sides And Otherwise (1997)
The Best Of Morphine: 1992–1995 (2003)
Sandbox: The Mark Sandman Box Set (2004)
At Your Service (2009)

Katso lisää:
Cure For Pain – The Mark Sandman Story (dokumentti, 2011)

Morphine: The Night (2000).

Morphine: The Night (2000).

Vanessa Paradis: Vanessa Paradis – poptähden kirkkain hehku

Vanessa Paradis (Remark, 1992)

Vanessa Paradis: Vanessa Paradis (1992).Vaikka ranskalaisen laulaja-näyttelijä Vanessa Paradis’n poptähteys näyttää ulkomailta katsoen hehkuneen varsin vähän aikaa, häntä ei pidä kuvitella tyhjästä ilmaantuneeksi ja tyhjyyteen kadonneeksi komeetaksi. Kun vuonna 1992 julkaistu Vanessa Paradis -albumi teki parikymppisestä laulajattaresta vähäksi aikaa kansainvälisen artistin, hänellä oli jo takanaan vuosien mittainen laulajanura, joka jatkuu edelleen.

Joulun 1972 alla syntynyt Paradis oli vasta yhdeksänvuotias, kun hän enonsa yllyttämänä osallistui lapsilaulajien kykyohjelmaan L’École des fansiin. Ensimmäisen singlensä La Magie des surprises-parties’n (1985) neiti levytti kahdentoista vuoden epäkypsässä iässä.

Paradis oli neljäntoista laulaessaan ensimmäisen ison hittinsä. Franck Langolffin ja Étienne Roda-Gilin hänelle kirjoittama Joe le Taxi nousi Ranskan singlelistan ykköspaikalle ja pysyi siellä kuin naulattuna yksitoista viikkoa. Mikä erikoisinta, ranskankielinen kappale piipahti sinkkulistan kärjen tuntumassa myös kanaalin toisella rannalla: Joe le Taxi oli Iso-Britanniassa singlelistalla parhaimmillaan kolmantena.

Paradis’n syksyllä 1988 ilmestynyt ensimmäinen albumi M&J oli Ranskassa niin suuri menestys, että seuraavana keväänä laulajatar unohti opiskeluaikeensa ja keskittyi musiikkiuraansa. Vuonna 1990 julkaistulla toisella albumilla Variations sur le même t’aime’lla hän tulkitsi legendaarisen Serge Gainsbourgin sanoittamia kappaleita. Levyn päätti uralle suuntaa viittova englanninkielinen versio Lou Reedin Walk On The Wild Sidesta.

Kolmannella, ytimekkäästi Vanessa Paradisiksi nimetyllä albumillaan laulajatar tähtäsi sumeilematta kansainvälisille markkinoille. Se ei ollut mikään ranskalainen hanke: Paradis teki levyn Yhdysvalloissa ja lauloi sen kokonaan englanniksi. Musiikin sävelsi, sanoitti ja tuotti amerikkalainen laulaja-lauluntekijä ja rocktähti Lenny Kravitz. Hän kasvatti projektin huomioarvoa suuresti. Vuonna 1964 syntynyt muusikko oli tehnyt oman kansainvälisen läpimurtonsa vasta äskettäin, vuoden 1991 Mama Said -albumilla.

Kravitzin rooli Paradis’n levyllä on hyvin merkittävä. Hänen helposti tunnistettava musiikillinen käsialansa määrittää niin sävellyksiä, lyriikoita, sovituksia kuin tyylikkään retroa tuotantoakin. Jopa Paradis’n tapa fraseerata on orjallisen lennymäinen, mistä ei voi varsinaisesti olla pahoillaan, koska jälki on niin tyylikästä. Bonusraidaksi pudotettu Gotta Have It (jota sanoittaessaan Kravitz hehkutteli omaa herkullisuuttaan omaa nimeään droppaillen) sisältää turhan narsistista huumoria, mutta rockbiisinä sekin on silti vastustamaton.

Vaikka Vanessa Paradis on vähintään yhtä paljon Kravitzin kuin Paradis’n levy, ei nuori Vanessa jää sillä sivuosaan. Lapsenomaisen laulusoundin alla on taitava äänenkäyttäjä ja tulkitsija, joka ääntää amerikanenglantia hämmentävän uskottavasti. Paradisin ranskalaisuudessa oli eksoottista charmia, mutta hän oli amerikkalaisimmalla albumillaan yllättävän hyvin kotonaan – paljon enemmän sulavaliikkeinen poptähti kuin esimerkiksi saksalaisen Nicon kaltainen kulmikas taiteilija.

The Velvet Undergroundin ensimmäiseltä albumilta lainattu, Lou Reedin kirjoittama I’m Waiting For My Man sopi silti Paradisin suuhun yllättävän hyvin. Yllättävän siksi, että siinä eurooppalainen teini laulaa hermostuneesti tärisevän narkkarin kamanhakureissusta New Yorkissa. Paradis’n viaton tulkinta tekee heroiiniriippuvuudesta kertovasta biisistä hyväntuulisen mutta karmivan: kuulostaa siltä kuin hän olisi silkkaa lapsellisuuttaan päätynyt huonoon seuraan leikkimään vaarallisilla asioilla. Paradis’n tuotteliaasta ja tasapainoisesta urasta päätellen kovat aineet jäivät kuitenkin käyttämättä.

Vanessa Paradis oli myynti- ja arvostelumenestys, ja siihen laulajatar ja Kravitz eivät tarvinneet enempää lainakappaleita. Laajan muusikkokaartin avulla oli saatu aikaan soulahtava retropopkattaus, jonka laidat ovat yllättävän kaukana toisistaan. Silver And Goldin hauraasta ja eteerisestä folkista on pitkä matka menevään ja hienosti jousisovitettuun Be My Babyyn. Jälkimmäinen julkaistiin singlenä syyskuussa 1992, ja siitä tuli kohtalainen hitti useissa maissa. Vuoden 1993 puolella albumilta lohkaistiin sinkuiksi vielä tarttuva Sunday Mondays, utuinen avausraita Natural High ja huolettoman sielukas Just as Long as You Are There. Albumin tueksi tehdyn kiertueen tunnelmia voi kuulostella vuoden 1994 Live-albumilta.

Jälkikäteen katsoen Vanessa Paradis vaikuttaa enemmän kokeilulta kuin määrätietoiselta marssilta kansainväliseen tähteyteen. Paradisin seuraava studioalbumi Bliss ilmestyi vasta vuonna 2000, kauan momentumin jälkeen, ja hän tuntuu aina olleen kiinnostuneempi näyttelemisestä. Tähän mennessä Paradis on levyttänyt kuusi studioalbumia ja pari livelevyä, kun taas hänen filmografiansa kattaa yli 20 elokuvaa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae Paradisia kirjastosta!

Hae Paradisia kirjastosta!

Hae Paradisia kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
M&J (1988)
Variations sur le même t’aime (1990)
Vanessa Paradis (1992)
Bliss (2000)
Divinidylle (2007)
Love Songs (2013)

Livealbumit:
Live (1993)
Au Zénith (2001)

Vanessa Paradisin elokuvia kirjaston kokoelmissa:
Chaumeil, Pascal: L’arnacoeur (2010)
Leconte, Patrice: La fille sur le pont (1999)
Turturro, John: Fading Gigolo (2013)
Vallée, Jean-Marc: Cafe de Flore (2011)

Vanessa Paradis: Vanessa Paradis (1992).

Pearl Jam: Ten – grungen elävä klassikko

Ten (Epic, 1991)

Pearl Jam: Ten (1991).

Cameron Crowen ohjaamassa dokkarielokuvassa PJ20 kerrotaan laulajaa etsivän kokoonpanon yhteenliimautumisen olleen nopea. Laulaja ja tekstintekijä Eddie Vedder oli lähettänyt demon takaisin Seattleen, ja bändi halusi lupaavan laulajan treeneihin. Vedder lensi paikalle, ja jotain taianomaista tapahtui. Laulun ja rockbändin symbioosi pääsi tekijöistään vapaaksi heti. Odottamattoman hyvin sujunut yhteistyö johti siihen, että joulun alla 1990 bändi lähti saman tien keikalle. Sama automaattinen taika välittyi Pearl Jamin kahdeksan kuukautta myöhemmin ilmestyneelle debyyttialbumille Ten.

Yhdysvaltain Seattle-soundi grunge nousi rockmaailman keskipisteeksi 1990-luvun alussa, kun radioaallot ja Music Televisionin primetime loivat nahkojaan innokkaasti Nirvanan, Soundgardenin ja Alice In Chainsin hittien keskellä. Nuori Pearl Jam toi oman osansa loisteliailla rockbiiseillä, kuten Alive ja Even Flow.

Osa Pearl Jamin jäsenten yhteistyöstä yltää 80-luvun puolivälin Seattleen ja yhden albumin bändeihin Green River, Mother Love Bone ja Temple Of The Dog. Basisti Jeff Ament ja kitaristi Stone Gossard soittivat Green Riverin albumilla Rehab Doll (1988). Hieman myöhemmin he vastasivat suuresta osasta sävellyksistä Andrew Woodin (1966–1990) johtaman Mother Love Bonen albumilla Apple. Kitaristi Mike McCreadyn, Amentin ja Gossardin musiikinteko auttoi Woodin kuoleman jälkeen, vaikka menetys oli suuri. Pearl Jam oli muotoutumassa samaan aikaan yhä kovemmaksi yksiköksi kun vokalisti Eddie Vedder päätyi ensimmäistä kertaa levylle. Tribuuttialbumi Temple Of The Dog oli osa Pearl Jamin kasvua. Vedder oli pääsemässä ujoudestaan.

Vedder (s. 1964) toi puuttuvan palasen aloittelevan Pearl Jamin sävellystyöhön. Ament ja Gossard saivat huomata debyytille päätyvien sävellystensä nousevan lentoon kun vokalisti toi treeneihin karismansa ja karut tekstit. Vedder kirjoitti synkistä aiheista niin että tuntui. Mielenterveys, eristäytyneisyys, ahdistus ja isättömyys kääntyivät Vedderin laulamina voimaa välittäviksi johdattimiksi. Tämän huomasi vähitellen laajempikin yleisö. Pienellä liekillä lähtenyt Ten kasvoi 1992 aikana menestyslevyksi. Se nousi lopulta Yhdysvaltojen albumilistan kakkossijalle.

Tummat tekstit, sävellyksiin sisältynyt optimismi ja juhlava tuotantotyö yhdistyivät poikkeuksellisen onnistuneesti. Jeff Amentin ja Eddie Vedderin sävellys Jeremy nousee mestariteokseksi. Videon ohjasi Mark Pellington.

Maaliskuussa 1992 kuvattu MTV Unplugged näyttää Pearl Jamin musiikin syvyyden toista tietä.

Levytysten valossa vuosi 1991 jäi historiaan yhtenä grungen huippuvuosista, jona julkaistiin loistavaa matskua: Screaming Trees – Uncle Anesthesia, Melvins – Bullhead, Nirvana – Nevermind, Soundgarden – Badmotorfinger ja Sub Pop -levymerkin kokoelma The Grunge Years. Rockmusiikilla kulki muutenkin hyvin. Samana vuonna ilmestyivät myös klassikot Blood Sugar Sex Magic, Metallica, Use Your Illusion I & II ja Achtung Baby. Pearl Jam ansaitsi paikkansa klassikoiden keskellä.

Suomalaiset fanit olivat keskellä hämmennystä kun Ruisrock 1992 oli alkamassa. Sana Pearl Jamin peruuttamisesta levisi hitaasti ennen internetin aikaa. Pientä lohtua ruutupaidoille toi Helsingin-keikka Neil Youngin lämppärinä 1993. Onneksemme Pearl Jam ja Vedder tekevät yhä musiikkia, vaikka kavereita on poissa yhä useampia: Kurt Cobain (1967–1994), Layne Staley (1967–2002), Scott Weiland (1967–2015) ja Chris Cornell (1964–2017).

Ten
Eddie Vedder – laulu
Jeff Ament – bassokitara
Stone Gossard – kitara
Mike McCready – kitara
Dave Krusen – rummut
Tuottaja: Rick Parashar

Ten julkaistiin elokuussa 1991 LP-, CD- ja kasettiformaateissa, myöhemmin myös MiniDisc-painoksena. Pearl Jam jatkoi Tenin jälkeistä voittokulkua albumilla Vs. DVD MTV Unplugged löytyy Tenin laajennetulta 2CD + DVD -painokselta. Kysy Pearl Jamin musiikkia kirjastosta.

Hae Ten kirjastosta!

Hae Ten kirjastosta!

Hae Ten kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Pearl Jam
Ten (Epic Records, 1991)
Vs. (1993)
Vitalogy (1994)
No Code (1996)
Yield (1998)
Binaural (2000)
Riot Act (2002)
Pearl Jam (2006)
Backspacer (2009)
Lightning Bolt (2013)

Green River
Rehab Doll (Sub Pop, 1988)
Dry As A Bone/Rehab Doll, kokoelma (1990)

Mother Love Bone
Apple (1990)

Temple Of The Dog
Temple Of The Dog (1991)

Katso DVD/Blu-ray
Crowe, Cameron: Pearl Jam Twenty – PJ20, 119 min. (Sony BMG, 2011).

Lue lisää:
Clarke, Martin: None Too Fragile – Pearl Jam And Eddie Vedder, 160 sivua. (Plexus, 1998)

Pearl Jam: Ten (1991).

Pearl Jam: Ten (1991).