Pearl Jam: Ten – grungen elävä klassikko

Ten (Epic, 1991)

Pearl Jam: Ten (1991).

Cameron Crowen ohjaamassa dokkarielokuvassa Pearl Jam Twenty kerrotaan bändikokoonpanon yhteenliimautumisen olleen nopea. Laulaja ja tekstintekijä Eddie Vedder oli lähettänyt demon takaisin Seattleen, ja bändi halusi laulajan treeneihin. Vedder lensi paikalle, ja jotain taianomaista tapahtui. Laulun ja rockbändin symbioosi pääsi tekijöistään vapaaksi heti. Odottamattoman hyvin sujunut yhteistyö johti siihen, että joulun alla -90 bändi lähti saman tien keikalle. Sama automaattinen taika välittyi kahdeksan kuukautta myöhemmin ilmestyneelle debyyttialbumille Ten.

Yhdysvaltain Seattle-soundi grunge nousi rockmaailman keskipisteeksi 1990-luvun alussa, kun radioaallot ja Music Televisionin primetime loivat nahkojaan innokkaasti Nirvanan, Soundgardenin ja Alice In Chainsin hittien keskellä. Nuori Pearl Jam toi oman osansa loisteliailla rockbiiseillä, kuten Alive ja Even Flow.

Pearl Jamin jäsenten yhteistyön juuret yltävät 80-luvun puolivälin Seattleen ja yhden albumin bändeihin Green River, Mother Love Bone ja Temple Of The Dog. Basisti Jeff Ament ja kitaristi Stone Gossard soittivat Green Riverin albumilla Rehab Doll (1988). Hieman myöhemmin he vastasivat suuresta osasta sävellyksistä Andrew Woodin (1966–1990) johtaman Mother Love Bonen albumilla Apple. Kitaristi Mike McCreadyn, Amentin ja Gossardin musiikinteko auttoi Woodin kuoleman jälkeen, vaikka menetys oli suuri. Pearl Jam oli muotoutumassa samaan aikaan yhä kovemmaksi yksiköksi kun vokalisti Eddie Vedder päätyi ensimmäistä kertaa levylle. Tribuuttialbumi Temple Of The Dog oli osa Pearl Jamin kasvua. Vedder oli pääsemässä ujoudestaan.

Vedder (s. 1964) toi puuttuvan palasen aloittelevan Pearl Jamin sävellystyöhön. Ament ja Gossard saivat huomata debyytille päätyvien sävellystensä nousevan lentoon kun vokalisti toi treeneihin karismansa ja karut tekstit. Vedder kirjoitti synkistä aiheista niin että tuntui. Mielenterveys, eristäytyneisyys, ahdistus ja isättömyys kääntyivät Vedderin laulamina voimaa välittäviksi johdattimiksi. Tämän huomasi vähitellen laajempikin yleisö. Pienellä liekillä lähtenyt Ten kasvoi 1992 aikana menestyslevyksi. Se nousi lopulta Yhdysvaltojen albumilistan kakkossijalle.

Tummat tekstit, sävellyksiin sisältynyt optimismi ja juhlava tuotantotyö yhdistyivät poikkeuksellisen onnistuneesti. Jeff Amentin ja Eddie Vedderin sävellys Jeremy nousee mestariteokseksi. Videon ohjasi Mark Pellington.

Maaliskuussa 1992 kuvattu MTV Unplugged näyttää Pearl Jamin musiikin syvyyden toista tietä.

Levytysten valossa vuosi 1991 jäi historiaan yhtenä grungen huippuvuosista, jona julkaistiin loistavaa matskua: Screaming Trees – Uncle Anesthesia, Melvins – Bullhead, Nirvana – Nevermind, Soundgarden – Badmotorfinger ja Sub Pop -levymerkin kokoelma The Grunge Years. Rockmusiikilla kulki muutenkin hyvin. Samana vuonna ilmestyivät myös klassikot Blood Sugar Sex Magic, Metallica, Use Your Illusion I & II ja Achtung Baby. Pearl Jam ansaitsi paikkansa klassikoiden keskellä.

Suomalaiset fanit olivat keskellä hämmennystä kun Ruisrock 1992 oli alkamassa. Sana Pearl Jamin peruuttamisesta levisi hitaasti ennen internetin aikaa. Pientä lohtua ruutupaidoille toi Helsingin-keikka Neil Youngin lämppärinä 1993. Onneksemme Pearl Jam ja Vedder tekevät yhä musiikkia, vaikka kavereita on poissa yhä useampia: Kurt Cobain (1967–1994), Layne Staley (1967–2002), Scott Weiland (1967–2015) ja Chris Cornell (1964–2017).

Ten
Eddie Vedder – laulu
Jeff Ament – bassokitara
Stone Gossard – kitara
Mike McCready – kitara
Dave Krusen – rummut
Tuottaja: Rick Parashar

Ten julkaistiin elokuussa 1991 LP-, CD- ja kasettiformaateissa, myöhemmin myös MiniDisc-painoksena. Pearl Jam jatkoi Tenin jälkeistä voittokulkua albumilla Vs. DVD MTV Unplugged löytyy Tenin laajennetulta 2CD + DVD -painokselta. Kysy Pearl Jamin musiikkia kirjastosta.

Hae Ten kirjastosta!

Hae Ten kirjastosta!

Hae Ten kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Pearl Jam
Ten (Epic Records, 1991)
Vs. (1993)
Vitalogy (1994)
No Code (1996)
Yield (1998)
Binaural (2000)
Riot Act (2002)
Pearl Jam (2006)
Backspacer (2009)
Lightning Bolt (2013)

Green River
Rehab Doll (Sub Pop, 1988)
Dry As A Bone/Rehab Doll, kokoelma (1990)

Mother Love Bone
Apple (1990)

Temple Of The Dog
Temple Of The Dog (1991)

Katso DVD/Blu-ray
Crowe, Cameron: Pearl Jam Twenty – PJ20, 119 min. (Sony BMG, 2011).

Lue lisää:
Clarke, Martin: None Too Fragile – Pearl Jam And Eddie Vedder, 160 sivua. (Plexus, 1998)

Pearl Jam: Ten (1991).

Pearl Jam: Ten (1991).

Yes: Talk – uusi uljas auringonnousu

Talk (Victory, London Recordings, 1994)

Yes: Talk (1994).

Brittiprogen suurbändi Yes teki läpimurtonsa 70-luvun alussa. Yhä säkenöivämpään musiikkiin yltäneen lontoolaisviisikon parhaat progeilut vyöryivät hallitun kompeksisena aaltona klassikoilta The Yes AlbumFragile ja Close To The Edge. Jopa albumipuoliskon mittaiset teokset olivat yleisön mieleen, huikeimpana esimerkkinä vain neljä pitkää biisiä sisältänyt 2LP Tales From Topographic Oceans. Seuraavan vuosikymmenen ovella oli luvassa muutoksia, jopa bändin lyhytaikainen hajoaminen. Paluulevy 90125 ja sen hitit syntyivät multi-instrumentalisti ja säveltäjä Trevor Rabinin avulla, tuottaja Trevor Hornin työtä väheksymättä. Rabin viihtyi bändissä yli 10 vuoden ajan, paluualbumista 90125 yhteistyön viimeiseen merkkiteokseen Talk.

Modernisoitu Yes oli valtava menestys. Big Generator (1987) oli mainio jatko, mutta yhteistyöhön tuli myös säröjä. Yesin rinnalla nähtiin jopa Jon Andersonin johtama kilpaileva kokoonpano Anderson Wakeman Bruford Howe, jolta ilmestyi levykin. Ehkä vielä hämmentävämpää oli peräti kahdeksan Yes-muusikon albumi Union vuodelta 1991. Osittaisten harharetkien jälkeen oli luvassa jälleen parempaa. Vuonna 1994 Anderson, Rabin, Chris Squire, Tony Kaye ja Alan White palasivat musiikillisten ihmeiden aikaan.

Kuten 90125 ja Big Generator, Talk sisältää massivista biisimateriaalia. Yes kuitenkin kääntää vaihteen hieman vapaammalle. Iso soundi saa seurakseen lähes jamittavaa musisointia, jossa selvästi pidetään hauskaa. Mietteliäitä popelementtejä viljellään mukavasti läpi levyn. Rabin osasi tuottaa mukaan myös raskaammaan, ylikierroksisen sykkeen. Rummut jytäävät tosissaan, stemmalauluissa kuljetaan vanhaan Yes-tyyliin.

Talk nousee lentoon heti alussa kuin auringonnousu loistavasti nukutun yön jälkeen. Maailman murheet ovat poissa kun The Calling väräjää eetteriin. Biisistä välittyy hämmentävä lataus. Jon Andersonin laulun perusvire on aina nostattava, mutta Rabinin positiivinen pusku niittaa kaiken yhteen ällistyttävällä tavalla.

I Am Waiting rullaa kehtolaulun tenholla, kuin aivan erityistä yksinkertaisuutta vaalien. Viehättävää teemaa kehitellään minuutista toiseen täydellisessä itseluottamuksessa. Myös Real Love työntyy eteenpäin häkellyttävän verkkaisesti. Pitkälle viivästetty kertosäe on kuin täydellistä rakkautta.

– Call this real love
Activates this mission to be on the same timeline.
Call this free love
Get a ticket on the master plan
On the freedom climb.

Liki yhdeksän minuuttia viillettävä Real Love nousee yhdeksi pääteoksista. Se sisältää samaa porrasteista kipinää kuin viisi vuotta aiemmin julkaistu Tears For Fearsin klassikkolevy The Seeds Of Love. Singleraita Walls on lähellä eaglesmaista aikuisrokkia, ja biisi on selvä voittaja. Elintärkeä väliosa tarttuu mukavasti. Loppuun tuotu modulaatio toimii todella hyvin.

Talkin suurteokseksi kasvava Endless Dream on todellinen kärkihetki. Rabin loistaa yhtä lailla koskettimissa, kitaran varressa kuin laulaja. Jon Andersonin ääni tuo täydellisen vuorovaikutuksen Rabinin rinnalle. Kitaristina Rabin runnoo esiin kuulaana, etukenoisena, yhtä aikaa haastavana ja mainstreamina. Rabin ahtoi kitaraa monin tavoin buustattuna, aivan toisin kuin kitaralegenda Steve Howe.

Ansioistaan huolimatta Talk jäi maailmalla vaille suurta huomiota. Odotettua heikompi menestys vaivasi myös albumia seurannutta kiertuetta. Kokoonpanoon oli tulossa jälleen muutoksia: Rabin ja Kaye jäivät pois Yesin riveistä. 90125, Big Generator ja Talk nostavat Trevor Rabinin yhdeksi Yes-saagan pelastajista.

Talk
Jon Anderson – laulu
Trevor Rabin – kitara, kosketinsoittimet, laulu, ohjelmointi
Chris Squire – bassokitara, laulu
Tony Kaye – Hammond-urut
Alan White – rummut
Tuottaja: Trevor Rabin

Talk kuuluu 90-luvun Yesin merkittävimpään antiin. Bändin taival jatkui uusia täysosumia hakiessa. Tupla-albumit Keys To Ascencion 1 & 2 olivat vaisuhkoja, eikä 1997 julkaistu Open Your Eyes vienyt eteenpäin. Lähelle klassikkokantaa päästiin, kun Yes-voimaa säkenöivä Magnification julkaistiin vuonna 2001.

Alun perin keväällä 1994 julkaistu Talk sai yhden lisäraidan Collector’s Edition CD-painokseen (2002). Music On Vinyl julkaisi albumin vinyylipainoksen 2015. Talk on yksi Yesin levyistä, joka puuttuu Spotifysta (tilanne 1/2018). Kysy Yesiä kotikirjastostasi.

Tuomas Pelttari

Levyhyllyt:
Yes (Atlantic, 1969)
Time And A Word (1970)
The Yes Album (1971)
Fragile (1971)
Close To The Edge (1972)
Yessongs (1973)
Tales From Topographic Oceans (1973)
Relayer (1974)
Going For The One (1977)
Tormato (1978)
Drama (1980)
90125 (Atco, 1983)
Big Generator (1987)
Union (Arista, 1991)
Talk (Victory, 1994)
Keys To Ascension (Essential, 1996)
Keys To Ascension 2 (1997)
Open Your Eyes (Eagle, 1997)
The Ladder (1999)
Magnification (2001)
Fly From Here (Frontiers, 2011)
Heaven & Earth (2014)

Hae Yesin Talk kirjastosta!

Hae Yesin Talk kirjastosta!

Hae Yesin Talk kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Lue lisää:
Banks, Peter & James, Billy: Beyond And Before – The Formative Years Of Yes, (Golden Treasures, 2001).
Bruford, Bill: The Autobiography – Yes, King Crimson, Earthworks And More, 352 sivua. (Jawbone, 2009).
Farley, Alan: The extraordinary world of Yes, 254 sivua. (iUniverse, 2004).
Hedges, Dan: Yes – The Authorized Biography, 144 sivua. (Sidgwick & Jackson, 1981).
Heino, Kalevi: Yes – jatkuvan muutoksen portaat, 322 sivua. (Pop-lehti, 2004).
Holm-Hudson, Kevin: Progressive rock reconsidered, 280 sivua. (Routledge, 2002).
Martin, Bill: Music Of Yes – Structure And Vision In Progressive Rock, 272 sivua. (Open Court, 1996).
Morse, Tim: Yesstories – Yes In Their Own Words, 162 sivua. (St. Martin’s Press, 1996).
Pajuniemi, Matti: Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 1967–1979, 384 sivua. (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 2013).
Popoff, Martin: Time And A Word – The Yes Story, 252 sivua. (Soundcheck Books, 2016).
Romano, Will: Close To The Edge – How Yes’s Masterpiece Defined Prog Rock, 272 sivua. (Backbeat Books, 2017).
Watkinson, David: Yes – Perpetual Change, 192 sivua. (Plexus, 2002).
Welch, Chris: Close To The Edge – The Story Of Yes, 280 sivua. (Omnibus, 1999. Myös päivitetty painos: Omnibus, 2007).

Yes: Talk (1994).

Yes: Talk (1994).

 

Pelle Miljoona & Rockers: Brooklyn–Dakar – ihmisyys yhdistää

Brooklyn–Dakar (Johanna/Pyramid, 1999)

Pelle Miljoona & Rockers: Brooklyn–Dakar (1999).Pelle Miljoona on tuottelias artisti niin muusikkona kuin kirjailijanakin. Hänen taiteensa punainen lanka on aina ollut vahva, maailmankuvansa selkeä ja käsialansa tunnistettava, mutta kuten pitkällä uralla väistämättä käy, jotkut teokset ovat puhuttelevampia kuin toiset.

Syyskuussa 1999 julkaistu Brooklyn–Dakar on yksi Pelle Miljoonan ehdottomista mestariteoksista. Se kuuluu niihin harvakseltaan ilmestyviin albumeihin, joilla miltei kaikki on maagisesti kohdallaan ja sekin, mikä ei ole, vain korostaa onnistumista. Pelle Miljoonan biisissä saattaa esiintyä sana Kafka pelkästään siksi, että se rimmaa safkan kanssa, mutta se vain vahvistaa inhimillisyyden tuntua. Ja siitä, empatiasta ja humaaniudesta Brooklyn–Dakarissa ja Pellen koko urassa juuri on kyse.

Pelle Miljoona vuonna 2006. Kuva: Petri Virtanen | Stupido Records.

Pelle Miljoona vuonna 2006. Kuva: Petri Virtanen | Stupido Records.

Kitaristi Tatu Mannbergin, rumpali Vänni Väänäsen, basisti Tumppi Varosen ja laulaja-lauluntekijä Pelle Miljoonan muodostama Rockers pelasi Brooklyn–Dakarilla niin komeasti yhteen, että tuntuu kummalliselta huomata, ettei tätä kokoonpanoa ollut olemassa ennen albumin tekemistä eikä se pysynyt koossa sen jälkeenkään. Itse asiassa Väänänen soittaa levyllä rumpuja ikään kuin sattumalta: Pelle oli loukannut olkapäänsä pyöräillessään eikä siksi voinut soittaa niitä itse. Tuon onnettomuuden onni oli se, että albumille saatiin sävykkäämpi rummunsoittaja. Kenties siksi Varosen bassokuviotkin svengaavat Brooklyn–Dakarilla tavallista hienommin.

Soittajista pääroolissa oli Mannberg, joka sävytti musiikkia yhtä vaivattomasti melankolisella twang-venyttelyllä, hämyisellä jazz-fiilistelyllä kuin iloisella Afrikka-hilputtelullakin. Hänen soittonsa maalasi kuvia erilaisista ympäristöistä samalla tavalla kuin biisien joukkoon sirotellut tuokiokuvat liikenteen hälinästä ja koraanikouluista, joita Pelle Miljoona oli äänitellyt New Yorkissa ja Afrikassa. Tyylitajuisia detaljeja ovat myös Pape Sarrin, Libasse Sallin ja Oysseynov Mbayin djembe-rumpujen luoma kaukaisen maailman meininki ja Mika Pesosen suurkaupungin yön nuoteiksi tulkkaava saksofoninsoitto.

Tuottaja Hannu Leidénin ja äänittäjä Petri Majurin kanssa tehty Brooklyn–Dakar on säilyttänyt tenhonsa monesta eri syystä. Pelle Miljoona kirjoitti sille vahvoja ja vaihtelevia biisejä, ja kuulostaa siltä kuin sovitusten pohtimiseen bassokuvioista kitarasoundeihin olisi käytetty enemmän aikaa kuin tämän jengin projekteissa keskimäärin. Vaikka vanhan kunnon vinyylialbumin paluuseen ei vuonna 1999 uskonut kukaan, Brooklyn–Dakar on jäsennelty sellaisesta muistuttavaksi jämäkäksi ja selkeäksi kaksipuoliseksi kokonaisuudeksi.

Yksi Brooklyn–Dakarin vahvuuksista on myös se, että se on niin leimallisesti Pelle Miljoonan albumi (itse asiassa sen piti olla hänen sooloalbuminsa, mutta tehtiin lopulta Rockersin nimellä). Niin loistava biisintekijä ja laulaja kuin Tumppi Varonen onkin, hänen jättäytymisensä sivurooliin oli hyvä ratkaisu. Kun kaikki biisit teki ja tulkitsi yksi mies, hahmottui hieno musiikillinen matka, jolla maailmaa kiertävä rasta kertoi näkemistään asioista, aistimistaan tunnelmista ja kohtaamistaan ihmisistä. Pelle Miljoona laulaa poikkeuksellisen rennosti ja pakottomasti, ja kun Varonen avaa suunsa taustalla, kertosäkeet lähtevät lentoon.

Yksi sellainen kertosäe on kappaleessa Jesse toi valon (San Franciscoon). Se on Brooklyn–Dakarin avausraita ja yksi sen värikkäimmistä ja kiehtovimmista kappaleista, vastakulttuurikapinan, lännen lokarien ja pelastusarmeijan hengessä svengaileva beat-henkinen ja psykedeelinen oodi Amerikalle. Kiihkeä folkrockpala Pakahtuvat unelmiinsa esittelee henkilögalleriansa hengästyttävällä tahdilla ja onnistuu liikuttamaan juuri sillä: kuten maailma, tuo empaattinen biisi on täynnä niitä, joiden elämässä haaveet ja todellisuus eivät koskaan kohtaa. Yöksi hiljentyvän kaupunkikorttelin aistikasta tunnelmaa tavoittelevassa Brooklynin enkelissä lauluntekijä tarttuu yhteen miljoonakaupunkiin hukkuvaan ihmiskohtaloon ja löytää hengenheimolaisensa.

Amerikka-puolella on myös omakohtaisia kappaleita, joissa maailmaa tarkasteleva mies vilkaisee peiliin. Tarinallisessa Wild Billy Hitchcockissa Pelle Miljoona ihmettelee omaa kiertävän kitaransoittajan kohtaloaan. Suomalaisittain surumielinen Mahdotonta rakkautta taas kertoo syyn sille, että maailman tuulet lennättävät hänen aina takaisin kotiin. Albumin puoliskojen taitekohtaan asetettu Hey, Mr. Aeroflotissa koti-ikävän ja kaukokaipuun repimä päähenkilö palaa kotiin vain ostaakseen uuden lipun mannertenväliselle lennolle.

Afrikka-puolen alussa lyhyt äänitys koraanikoulun oppitunnilta muuttaa tunnelman totaalisesti. Brooklyn–Dakarin jälkipuolta kompataan reggaen ja manner-Afrikan rytmeillä. Oo niinku oot peilaa sikäläisen mielenmaiseman valoisaa puolta iloisissa ja vapautuneissa tunnelmissa. Afrikan kuningas, tribuutti Bob Marleylle ja hänen sukupolvien kuilut ja maantieteelliset rajat ylittävälle merkitykselleen, on huolettomassa idolisoinnissaan piristävä mutta aiheensa puolesta tässä seurassa turhan kepeä kappale. Mantereen tilaa tarkasteleva Mama Africa ja pienen ihmisen kohtaamisesta kertova Cecilia tuntuvat huomattavasti merkityksellisemmiltä ja koskettavammilta. Afrikka-osuus jää hiukan Amerikka-puolta pintapuolisemmaksi fiilistelyksi, mutta vaeltamisen tematiikkaa pohdiskeleva Sielu nomadin päättää hienon albumin herkissä ja henkilökohtaisissa merkeissä.

Liki kaksikymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen Brooklyn–Dakar kuulostaa yhtä raikkaalta ja vahvalta kuin ilmestyessään. Se on klassikko, jonka liian harva huomasi. Sen maisemat vaihtuvat juuri niin paljon kuin urbaanin Amerikan ja ruraalin Afrikan välillä voi, ja samalla piirtyy kuva yhdestä maailmasta, jossa alueelliset ja kulttuuriset erot ovat lopulta pelkkää pintaa. Elettiinpä savimajoissa, hellahuoneissa tai kerrostaloissa, ihmisyys on yhteinen ja yhdistävä tekijä, jos sille vain antaa mahdollisuuden.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Pelle Miljoona & Rockers: Brooklyn–Dakar
Pelle Miljoona – laulu
Tumppi Varonen – bassokitara, laulu
Tatu Mannberg – kitara, laulu
Vänni Väänänen – rummut
Tuottaja: Hannu Leidén

Pelle Miljoona kotisivu ja Facebook

Hae Pelle & Rockersin Brooklyn–Dakar kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Pelle Miljoona & Rockers: Brooklyn–Dakar (Johanna/Pyramid 1999)

Muita levytyksiä
Pelle Miljoona & N.U.S. (1978)
Pelko ja viha (1979)
Viimeinen syksy (1979)
Näyttämökuvia (1980)
Moottoritie on kuuma (1980)
Matkalla tuntemattomaan (1981)
Radio Kebab (1982)
Rakkaudesta elämään (1981)
Laulava idiootti (1983)
Jos… (1984)
Enkeltenkaupungissa… (1985)
Tule kotiin Johnny (1987)
Sadepäivän ihmisiä (1989)
Rauhan aika (1990)
Kaikki muuttuu (1992)
Si Si Live (1992, live)
ABC (1993)
OK! (1994)
Landella (1995)
Juuret (1996)
Kolmen tuulen pesä (1998)
Tee itselles elämä (2001)
Todistaja (2002)
Setä Samulin sirkus (2004)
Arambol (2006)
Pelle Miljoona & Ylivoima: Unabomber! (2007)
Goa Baba (2008)
Dharmapummi (2009)
Halki ajan ja rakkauden (2011)
Avara maa (2011)
Elävänä Vastavirrassa (2013)
Diaspora (2013)
Kino Riviera (2015)
Olla joku (2017)

Lue lisää
Pelle Miljoonan romaanit
Buddha blues (WSOY, 1985)
Unimies (1992)
Bändi hukassa (1994)
Missä rastamies nukkuu (1995)
Bonneville (1997)
X – hän palaa (1999)
Hamaca (2000)
Alla tähden onnellisen (2002)
Pyhiinvaeltajat (2006)
Villarica (2008)
Kreutzberg (2010)
Puerto Galera (Like, 2012)
Roudari (2014)
Jumala kuoli Al Rezassa (2016)

Lyriikkakirjat
Pelkistettyä todellisuutta. (Johanna Kustannus, 1978).
Kulkurin kyynel. (Johanna Kustannus, 1981).
Eetos Goes Paatos – Pelle Miljoonan valitut lyriikat. Teija Varis, toimittaja. (Reuna Kustantamo ja kirjakauppa, 2015).

Elämäkerrat
Miljoona, Pelle: Elossa ja potkii! – The elämäkerta. (WSOY, 2004).
Laamanen, Lamppu: Nähdään pian! tuntemattomaan – Pelle Miljoona muiden mukaan. (WSOY, 2005)

Pelle Miljoona | Kirjasampo
Kirjailija Pelle Miljoona on esillä KirjasammossaPelle Miljoona. Kuva: Ville Juurikkala.

Pelle Miljoona | Kirjastokaista
Kolme kysymystä kirjastosta

Läjä Äijälä ja äärimmäisyyksien verenpunainen lanka

Läjä Äijälä, kollaasi.Lapin Kansa -lehden yleisöäänestys Vuosisadan lappilainen sai äskettäin jännittävän käänteen. ”Punkin pioneeri ja Terveet Kädet -bändin perustaja Veli-Matti ’Läjä’ Äijälä on tällä hetkellä vahvoilla Vuosisadan lappilaiseksi”, lehden verkkosivuilla uutisoitiin 25.11.2017. ”Hän johtaa niukasti, vain muutamalla äänellä toista muusikkoa eli Antti Tuiskua.”

Underground oli puhunut nettiäänestyksen kautta eikä sen sanomaa voinut vähätellä protestiääniksi. Onhan Läjä Äijälän (s. 1958) Torniossa perustama suomalaisen hardcoren edelläkävijä Terveet Kädet inspiroinut hc-punkin ja äärimetallin tekijöitä kautta maailman 1980-luvun taitteesta lähtien. Ja niin vakuuttava yhtye kuin se olikin, se on vain yksi kulma Läjä Äijälän taiteilijakuvasta.

Vuosina 1980–2016 toiminut Terveet Kädet meni äärimmäisyyksiin monilla eri kokoonpanoilla, suomen ja englannin kielellä, enemmän tai vähemmän inspiroituneena, toisinaan punkimmin ja toisinaan metallisemmin, mutta aina siitä loisti Läjä Äijälän persoona ja jäljittelemätön tyyli. Yhtyeen kenties tunnetuin julkaisu on klassikkolevytys Ääretön joulu (1982)

Läjä Äijälä on myös sarjakuvapiirtäjä, jonka luomuksia on ilmestynyt eri sarjakuvaseurojen julkaisuissa. 1990-luvun alkupuolella hän toimitti X-nimistä sarjakuvalehteä, jota julkaistiin sekä suomeksi että englanniksi ja jonka numeroista koottiin albumi vuonna 2010. Hän on myös piirtänyt levynkansia omille bändeilleen ja muillekin, esimerkiksi CMX:n Johannes Kastaja -ep:n kansi on Äijälän luomus. 

Runoilijana Läjä Äijälä debytoi vuonna 2007, kun Pupu Lihaviston (mm. 500 kg lihaa, The Leo Bugariloves) ja Astro Lihjamon (Hiljainen kevät) kanssa tehty Runojen kevät -kirja ilmestyi. Mielenkiintoinen yhteistyöprojekti oli myös se, kun Apulanta-yhtye sävelsi ja levytti Äijälän kanssa kaksi tämän sanoitusta, kappaleet Kumi nahka piiska ja Punainen helvetti.

Äijälän äänitaide ei ole ollut lainkaan yksipuolista. Hän on soittanut monenlaista musiikkia useissa eri yhtyeissä ja projekteissa, joita on yhdistänyt lähinnä pyrkimys pitää meininki rytmisenä, yksinkertaisena, marginaalisena ja tavalla tai toisella äärimmäisenä.

Vuosina 1979–1980 toiminut Aavikon kone ja moottori oli Äijälän ensimmäinen avantgardistista elektronista musiikkia esittänyt yhtye. Se julkaisi aktiivivuosinaan yksipuoliset 7”-singlet Karavaani ja Rakkaudella sinulle Äijälän omalla IKBAL-levymerkillä. Joteskii Groteskii ja Vauva Records julkaisivat bändin pienimuotoisen tuotannon uudelleen yhdellä singlellä vuonna 2014.

Aavikon koneen ja moottorin konseptia jatkojalosti vuonna 1983 perustettu Billy Boys, jonka tulokulmana oli eräänlainen elektroninen rockabilly.

1990-luvun puolivälissä perustettu The Sultans on Äijälän ja Markku ”Lene” Leinosen minimalistista garagebluesia soittava yhtye. Sen ensimmäinen single Houserockin’ ilmestyi vuonna 1996, ja viimeisin julkaisu on vuoden 2016 Kitchen Sessions. Tyylitajuinen duo esittää tällä kaitafilmillä kolme kappaletta:

Kokoonpanoltaan lähimpänä Äijälän emoyhtyettä on brutaali rockbändi Death Trip, jonka kaikki muutkin jäsenet (kitaristi Ilari Kinnunen, kosketinsoittaja Lene Leinonen, basisti Maike Valanne, rumpali Tilli Äijälä ja kitaristi Timo Wiik) ovat jossain vaiheessa vaikuttaneet Terveissä Käsissä. Ektro Records julkaisi Death Tripin koko raa’an ja hypnoottisen tuotannon yksissä kansissa. Pain is Pain – The Complete Death Trip 1988–1994 ilmestyi vuonna 2011.

1980-luvun lopulla Äijälä liittyi The Leo Bugarilovesiin, jonka 500 kg lihaa -yhtyeen Pupu Lihavisto ja Ruki Vehr A. Kivi olivat perustaneet vuonna 1981. Soundi-lehti luonnehti Feelings-albumin (2011) ja Hits & Misses Compilation 1988–2002 -kokoelman (2013) arvosteluissa tuon omalakisen yhtyeen musiikkia ”lievästi kehityshäiriöiseksi kotiurkuboogierockiksi” ja ”sirkusrockiksi”. Aina sanat eivät riitä kertomaan kaikkea.

Äijälän ja Leinosen kokeellisen ja minimalistisen elektronisen musiikin hanke The Kolmas debytoi yhdellä biisillä jo vuonna 1997, mutta siirtyi albumikantaan vasta vuoden 2013 Kolmas testi -levyllä. Pari vuotta myöhemmin ilmestyi studio- ja liveäänityksistä koottu kasettialbumi Kolmas Kasetti. 2017 tuli Kolmas Musiikki -niminen cd-albumi.

2010-luvulla Läjä Äijälä alkoi sooloartistiksi. EP:t Raskas taakka (2012) ja Alzheimer (2016) julkaistiin tänä vuonna Raskas Alzheimer -julkaisuna, ja sen jälkeen on ilmestynyt vielä EP Minuuttibiitti. Vaikuttavin ikioma teos on virallisen oloisesti Veli-Matti O. Äijälän nimellä tehty sooloalbumi Minun vereni (2016), jolla on improvisoidulta ja terapeuttiselta kuulostavaa, jostakin alitajunnan suunnalta kontrolloimattomasti pulppuavaa elektronista taidemusiikkia, hankalasti hahmotettavia sanoja ja henkilökohtaisen kuuloista rutinaa psyyken hämäristä nurkista.

Vuonna 2016 Äijälä ilmoitti Terveiden Käsien tulleen tiensä päähän. Hän perusti sen tilalle Lapin Helvetin, joka otti nimensä klassikkoyhtyeen viimeiseksi jääneeltä albumilta. Samana vuonna ilmestyi Äijälän, Circle-yhtyeestä ja Ektro Recordsista tutun Jussi Lehtisalon ja rumpali Tomi Leppäsen Sakset-yhtyeen avant-elektroninen ensialbumin Lahja, josta pitivät kovasti muun muassa Helsingin Sanomien ja Soundin kriitikot. Punkmetallisen Lapin Helvetin ensimmäinen albumi taas ilmestyy joulukuussa 2017 Svart Recordsin kautta.

Ensi vuonna kuusikymppisiään viettävän Läjä Äijälän tahti on kova, vaikka 40-vuotistaiteilijajuhla lähestyy. Tätä kirjoittaessa ei vielä tiedetä, mahtaako Anatude sittenkin kiilata kalkkiviivoilla Läjä Äijälän ohi Lapin Kansan äänestyksessä. Läjä on silti äänestyksen moraalinen voittaja: hänen näytöillään ja näkemyksellisyydellään on mahdollisuuksia vaikka useammankin vuosisadan lappilaiseksi ja kansalaiseksi. Joskus taide jatkaa kiehtomistaan kautta aikojen, joskus se jää aikansa kuvaksi. Läjä Äijälällä on saumaa jäädä elämään, sillä hänen taiteensa verenpunainen lanka on katkeamaton ja omin käsin kehrätty.

”Mulla on sanoituksissa ja piirroksissa äärimmäisiä aiheita. Voi olla, että ihmiset luulevat minua sen takia erilaiseksi ihmiseksi kuin olen”, Äijälä kertoi Sueen tekemässäni henkilökuvajutussa vuonna 2012. ”Minä vain kuvaan ihmiskunnan pimeää puolta. Ahistaa, kun ihmisten pitää pilata kaikki tällä planeetalla. Minä teen tällaista musiikkia ja näitä sanoituksia ja kuvia siksi, että saisin sielunrauhan”, hän jatkoi. ”Olen kuitenkin positiivinen mies. Uskon, että kehitys etenee fiksuun suuntaan.”

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Billy Boys: Anthology (Ektro Records, 2012)
The Kolmas: Kolmas Testi (Full Contact Records, 2013)
Kolmas Kasetti (Ruton Music, 2015)
Kolmas Musiikki (Karkia Mistika, 2017)
The Leo Bugariloves: Feelings (Karkia Mistika, 2011)
Death Trip: Pain Is Pain – The Complete Death Trip 1988–1994 (CD | Ektro Records/Karkia Mistika, 2011. LP | Full Contact Records, 2013)
Passions of Läjä Äijälä (Bad Vugum, 2004)
Sakset: Lahja (Full Contact Records, 2016)
The Sultans: More House Rockin’ And Other Boogies (Ektro Records, 2014)
Terveet Kädet: Onnellisia kytkentöjä 1980–2000 (Solardisk, 2002)
Veli-Matti O. Äijälä: Minun vereni (Svart Records, 2016)
Lapin Helvetti: Lapin Helvetti (Svart Records, 2017)

Lue lisää:
Lihjamo, Astro & Äijälä, Läjä & Lihavisto, Pupu: Runojen kevät, 79 sivua. (Molly-Mood, 2007).
Saastamoinen, Mika: Parasta lapsille – Suomipunk 1977–1984, 429 sivua. (Johnny Kniga, 2007).
Äijälä, Läjä & Heikonen, Kari (kääntäjä): X, 79 sivua. (Huuda huuda, 2010).

Hae Läjä Äijälää kirjastosta!

Hae Läjä Äijälää kirjastosta!

Hae Läjä Äijälän musiikkia ja sarjakuvaa kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Läjä Äijälän musiikki saa monia hahmoja, kuten Terveet Kädet, The Kolmas ja Lapin Helvetti. Sooloalbumi 'Minun vereni' julkaistiin vuonna 2016.

Läjä Äijälän musiikki saa monia hahmoja, kuten Terveet Kädet, The Kolmas ja Lapin Helvetti. Sooloalbumi ’Minun vereni’ julkaistiin vuonna 2016.

R.E.M. Automatic For The People – huipulla on hiljaista

Automatic For The People (Warner Bros, 1992)

R.E.M. Automatic For The People (1992).Kun R.E.M. lopetti toimintansa vuonna 2011, se oli tehnyt viisitoista albumia noin kolmessakymmenessä vuodessa. Syksyllä 1992 julkaistu Automatic For The People erottuu yhtenä sielukkaan tuotannon ehdottomista huipuista.

Yhtyeen ura nousi tasaisesti aina Automatic For The Peopleen asti. Tammikuussa 1980 Georgian Athensissa perustettu bändi oli tehnyt pohjatyönsä niin hyvin, että debyyttialbumi Murmurin (1983) sinänsä vaikuttava 200 000 kappaleen myyntikin alitti levy-yhtiö IRS:n odotukset. Neljäs pitkäsoitto Lifes Rich Pageant (1986) ylitti Yhdysvalloissa 500 000 myydyn levyn kultalevyrajan, ja sen seuraaja Document (1987) oli ensimmäinen yli miljoonan myynyt R.E.M.-albumi. Kun bändi siirtyi levyttämään monikansalliselle Warner Brosille, myynnit moninkertaistuivat. Näyttävän kiertueen tuella lanseerattu Green (1988) myi useita miljoonia. Lopullisen läpimurtonsa yhtye teki kymmenvuotiaana Out Of Timellä (1991). Seitsemäs albumi myi pitkästi toistakymmentä miljoonaa, ja R.E.M. nousi maailman suurimpien bändien joukkoon Losing My Religionin ja Shiny Happy Peoplen superhittivoimilla.

Luultavasti juuri nousukiidon kymmenen vuoden kesto esti menestystä sekoittamasta laulaja Michael Stipen, kitaristi Peter Buckin, rumpali Bill Berryn ja basisti Mike Millsin konsepteja. Suosion huipulla tehty Automatic For The People on aivan toisenlainen taideteos kuin vaikkapa Guns N’ Rosesin edellisvuonna ilmestynyt Use Your Illusion -levypari. R.E.M.-levyllä ei kuule pienintäkään merkkiä suuruudenhulluudesta, egon paisumisesta, voitonriemusta tai edes kiitollisuudesta sitä kohtaan, miten hienosti bändin asiat olivat lopulta menneet. Pikemminkin vaikuttaa siltä, että kaikki musiikin ulkopuolelle jäänyt oli yhtyeelle merkityksetöntä. Automatic For The People on intiimi ja introspektiivinen levy, jolla on paljon mollisointuja, kauniita melodioita ja verkkaisia tempoja. Kenties tällaisen musiikin tekemisessä auttoi se, että R.E.M. piti menestystään aina käsivarrenmitan päässä. Se ei esimerkiksi tehnyt kiertuetta Out Of Timen tueksi. Suosion hehkusta nautiskelun sijaan esi-indie-ideaaleilleen uskollinen R.E.M. jätti sen hautumaan kannen alle ja keskittyi uuden musiikin kirjoittamiseen.

Buck, Berry ja Mills sävelsivät Automatic For The Peoplen kesällä 1991, joskus soittimia keskenään vaihdellen (ja mikä lopputuloksen kannalta tärkeintä, usein ilman rumpuja). Stipe kirjoitti omat osuutensa vuoden 1992 alussa. Sanoittaessaan hän pohti henkilökohtaisia ja yhteiskunnallisia aiheita, mutta myös kuolemaa. Ajatukset omasta kuolevaisuudesta ja läheisten menettämisestä vaivasivat laulajaa tuohon aikaan niin, että hän on jopa kuvaillut Automatic For The Peoplea ”levylliseksi kuolonlauluja”. Elämän rajallisuus ei kuitenkaan värjää kahdeksatta R.E.M.-albumia niinkään lohduttomuudella kuin haikeudella. Automatic For The Peoplella bändin jäsenet jättivät taakse sekä nuoruutensa että musiikillisen marginaalin (”sen Hüsker Du- ja Replacements-maailman”, kuten Buck sitä luonnehti), jossa R.E.M. syntyi ja kehittyi, eivätkä he selvinneet siitä surutyötä tekemättä.

Tunnelmaa luotiin myös sovituksilla. Rumpuja ja muita perkussiivisia elementtejä käytettiin säästeliäästi ja joskus ei ollenkaan, mikä loi pysähtyneen ja pohdiskelevan tunnelman. Myös Led Zeppelin -legenda John Paul Jonesin Driveen, The Sidewinder Sleeps Toniteen, Everybody Hurtsiin ja Nightswimmingiin laatimat hillityt jousisovitukset rakensivat tuota vaikutelmaa.

Automatic For The Peoplen ensimmäinen single oli surumielinen avausraita Drive, joka antoi hyvän kuvan kokonaisuudesta, mutta ei muuten ollut mikään ilmeinen valinta radiosoittoa ajatellen. Eikä R.E.M. niin kuvitellutkaan: ”Tiesimme, että siinä vaiheessa voisimme julkaista sinkkuna minkä tahansa biisin, ja MTV soittaisi sitä. Meillä oli paljon valtaa, koska meistä oli tullut suosittuja”, Stipe kertoi NPR:n haastattelussa. Yleistunnelmalle loivat vastapainoa menevämmät ja positiivisemmat The Sidewinder Sleeps Tonight, Ignoreland ja Man On The Moon, jotka muistuttavat R.E.M.:n alkuperäisestä ideasta: Automatic For The Peoplesta oli alun perin määrä tulla rivakka rocklevy.

Automatic For The People osoittautui Out Of Timeakin suuremmaksi menestykseksi. Siltä lohkaistiin lokakuun 1992 ja lokakuun 1993 välisenä aikana kuusi singleä (Driven perässä tulivat reipashenkiset Man On the Moon ja The Sidewinder Sleeps Tonite, sitten balladit Everybody Hurts ja Nightswimming, ja viimeisenä Find The River). Albumi myi Yhdysvalloissa nelinkertaista, Iso-Britanniassa kuusinkertaista ja Australiassa kolminkertaista platinaa ja niitti samaan aikaan ylistäviä arvosteluja. Esimerkiksi Yhdysvalloissa merkittävä Rolling Stone myönsi sille täydet viisi tähteä.

Bändiä ei nähty lavoilla vielä Automatic For The Peoplen jälkeenkään. ”Olisi kyynistä lähteä kiertueelle vain rahan tai promootion vuoksi”, Peter Buck kommentoi vuonna 1992 LA Timesissa. ”Yksi rock’n’rollin ongelmista on se, että monet bändit kuvittelevat, että maailma loppuu, kun niiden uudet levyt päättyvät.”

R.E.M. ei selvästikään koskaan kuvitellut mitään sellaista. Kun pitää molemmat jalat maassa, on helpompi säilyttää arvokkuutensa.

Automatic For The People
Bill Berry
Peter Buck
Mike Mills
Michael Stipe

Bertis Downs
Jefferson Holt
Orkesterisovitukset: John Paul Jones
Tuottajat: Scott Litt & R.E.M.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
R.E.M. -studioalbumit
Murmur (I.R.S. Records, 1983)
Reckoning (1984)
Fables Of The Reconstruction (1985)
Lifes Rich Pageant (1986)
Document (1987)
Green (Warner Bros. Records, 1988)
Out Of Time (1991)
Automatic For The People (1992)
Monster (1994)
New Adventures In Hi-Fi (1996)
Up (1998)
Reveal (2001)
Around The Sun (2004)
Accelerate (2008)
Collapse Into Now (2011)

Lue lisää:
Bowler, Dave & Dray, Bryan: R.E.M. Documental, 206 sivua. (Boxtree, 1995).
Fletcher, Tony & Charlesworth, Chris: Remarks – The Story Of R.E.M., 159 sivua. (Omnibus Press, 1993).
Greer, Jim & R.E.M.: R.E.M. Behind The Mask, 139 sivua. (Little, Brown and Company 1992).
Sullivan, Denise: Talk About The Passion – R.E.M. An Oral History, 208 sivua. (Pavilion, 1995).

Hae Automatic For The People kirjastosta.

Hae R.E.M.-klassikko kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

R.E.M. Automatic For The People (1992).

R.E.M. Automatic For The People (1992).