Guru’s Jazzmatazz, Vol. 1 – savunsininen jazz rap -sekoitus

Guru: Jazzmatazz, Vol. 1 – An Experimental Fusion Of Hip-Hop And Jazz (Chrysalis, 1993)

Guru's Jazzmatazz, Vol. 1 – an experimental fusion of hip hop and jazz (1993).Kun Keith ”Guru” Elam alkoi kaavailla itselleen soolouraa 1990-luvun alkupuolella, hän ei tahtonut toistaa Gang Starr -yhtyeensä tekemisiä. Elamin ajatuksena oli levyttää innovatiivista ja rajoja rikkovaa musiikkia, joka tuulettaisi hip-hopin totuttuja tekemisen tapoja. Hän sai idean jazzia ja hiphopia fuusioivasta projektista.

”Kehittelin Jazzmatazz-konseptin vuonna 1993, kun huomasin, että monet kaivelivat levylaareja ja sämpläsivät jazzbreikkejä hiphoplevyille”, Guru kertoi Blues & Soulin haastattelussa vuonna 2009. ”Sellainen oli minusta coolia, mutta halusin nostaa koko homman uudelle tasolle ja luoda uuden genren. Pyysin muiden sämpläämiä tyyppejä studioon jammailemaan hip-hop-biittien päälle, ja lisäksi sen ajan huippulaulajia. Se oli kokeilemista, mutta tiesin, että siitä syntyisi historiallisesti tärkeää musiikkia.”

Gurun visiosta kasvoi neliosainen albumisarja, joka määrittää hänen Gang Starrin ulkopuolista tuotantoaan. Puolentoista vuosikymmenen päästä Jazzmatazz-sarja viimeisteltiin The Timebomb Back To The Future Mixtapella (2007) ja kokoelmalla The Best Of Guru’s Jazzmatazz (2008). Jazz rap ei ollut mikään Gurun keksintö (olivathan monet rapryhmät hänen Gang Starristaan De La Souliin ja Stetsasonicista A Tribe Called Questiin flirttailleet jazzin kanssa jo paljon aiemmin), mutta hänen sooloalbuminsa nostivat pelin panoksia nimekkäillä jazzmuusikoilla ja korostamalla konseptiluonnettaan. Jazz rapin suosio oli huipussaan juuri 1990-luvun alkupuolella. Gurun projektilla oli siihen osuutta, mutta se myös hyötyi ajan hengestä.

Ensimmäinen Jazzmatazz-levy syntyi vaivattomasti. ”Se oli tosi spirituaalinen juttu, ja helppo – kuin sen olisi ollut tarkoitus syntyä”, Guru kertoi levyn kansiteksteissä. Hän rakensi biitit ja antoi niille nimet, ja sitten muusikot saivat tulla tekemään omat osuutensa niin kuin parhaaksi näkivät. Jazzmiesten soittaessa Guru kirjoitti tekstit. Loungin’-biisillä soi Donald Byrdin trumpetti, Transit Ridellä Gang Starrinkin kanssa soittaneen Branford Marsalisin saksofoni, Down The Backstreetsillä Lonnie Liston Smithin piano ja Take A Look (At Yourself):illä Roy Ayersin vibrafoni. Nuorempaa jazzpolvea edustavat saksofonisti Courtney Pine, laulajatar Carleen Anderson, kitaristi Ronny Jordan ja Brand New Heaviesistakin tuttu laulaja N’Dea Davenport. Vierasmaalaista vibaa levylle toi ranskalais-senegalilainen räppäri MC Solaar, jonka musiikillinen kumppanuus Gurun kanssa syveni Jazzmatazz-hankkeen saadessa jatkoa.

Gurun ensimmäinen Jazzmatazz löysi hiphopin ja jazzin sekoituksesta tyylikkään savunsinisiä sävyjä. Tunnelmallisen albumin suuri ansio on (liian usein erillisenä universuminaan pidetyn) hip-hopin palauttaminen kontekstiinsa. Asfaltinkova ja ajankohtainen katurunous kiinnittyi sillä luontevasti osaksi urbaanin afrikanamerikkalaisen musiikin historiaa. Kattavilla kansiteksteillä ja perusteellisilla muusikkoesittelyillä varustettua levyä kuunnellessa tulee yhä miettineeksi, miten niinkin luonnollinen yhdistelmä oli voinut muuttua ajan saatossa joksikin, joka tuntui vuonna 1993 ”kokeelliselta”. Kysehän on kuitenkin yhdestä ainoasta musiikin sukulinjasta, joka kulkee hip-hopista jazzin ja bluesin kautta Amerikan halki ja orjalaivareittejä pitkin Afrikkaan ja sieltä johonkin muinaiseen aikaan ja paikkaan.

Sarjan kantavaa ideaa ajatellen Vol.2 (1995) oli hienoinen pettymys jatko-osaksi. Sillä oli vähemmän jazzvaikutteita kuin edeltäjällään, mutta tilalle ei ollut tuotu mitään yhtä selväpiirteistä ja kiinnostavaa. Seuraavalla levyllä punainen lanka löytyi uudelleen, kun teemaksi valittiin ”streetsoul”. Soulin ja r&b:n hengessä tehtyä Vol.3:ta tähdittivät Macy Gray, Erykah Badu, Isaac Hayes, Kelis ja Herbie Hancock. Tasaisen aaltoliikkeen nimessä Vol. 4: The Hip Hop Jazz Messenger – Back To The Futuren (2007) konsepti oli taas hiukan epämääräisempi.

Hip-hopin, jazzin ja muiden bluesista periytyneiden lajien risteyttämisessä olisi ollut tekemistä vielä pitkään, mutta Keith “Guru” Elamin aika loppui kesken. Hän kuoli syöpään 48-vuotiaana huhtikuussa 2010. ”Olen ylpeä edelläkävijän ja johtajan roolistani hip-hop/jazz-genren elvyttämisessä Jazzmatazz 4 -levylle aikana, jona tehdään laadultaan huonompaa musiikkia kuin koskaan”, Guru kertoi faneilleen kirjoittamassaan kirjeessä. ”Solaarin kanssa tekemäni työ jättää ajattoman perinnön. Me olimme tiimi, joka ei pelännyt rajojen rikkomista, ja mielestäni siitä tunnistaa aidot taiteilijat. Toivon, että musiikkimme saa osakseen niin paljon huomiota kuin ansaitsee. Siinä on osa koko tuotantoni parhaimmistoa, ja se edustaa muutamia elämäni parhaimpia vuosia.”

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Guru’s Jazzmatazz, Vol.1: An Experimental Fusion Of Hip-Hop And Jazz (1993)
Guru’s Jazzmatazz, Vol.2: The New Reality (1995)
Guru’s Jazzmatazz, Vol.3: Streetsoul (2000)
Guru’s Jazzmatazz, Vol.4: The Hip Hop Jazz Messenger – Back To The Future (2007)
Guru’s Jazzmatazz: The Timebomb Back To The Future Mixtape (2007)
The Best Of Guru’s Jazzmatazz (2008)

Lue lisää:
Chang, Jeff & Haavisto, Laura (kääntäjä): Can’t Stop, Won’t Stop – Hiphopsukupolven historia, 572 sivua. (Like, 2008).
Fricke, Jim & Ahearn, Charlie: Yes Yes Y’all – The Experience Music Project. Oral History Of Hip-Hop’s First Decade, 572 sivua. (Perseus Press, 2002).
Lommel, Cookie: The History Of Rap Music, 120 sivua. (Chelsea House, 2001).
Ward, Geoffrey C. & Burns, Ken: Jazz – A History Of America’s Music, 489 sivua. (Knopf, 2006).

Guru's Jazzmatazz, Vol. 1 – an experimental fusion of hip hop and jazz (1993).

Guru’s Jazzmatazz, Vol. 1 – an experimental fusion of hip hop and jazz (1993).

Stone: Free – hyvästit vallankumoukselle

Stone: Free (Megamania, 1992)

Stone: Free (1992).Kymmenen vuoden välein on hyvä palata olennaiseen, panna palikat parempaan järjestykseen. 1980-luvun lopun speed/thrash -aalto mullisti metallin samalla tavalla kuin punk oli höyhentänyt rockin kymmenen vuotta aiemmin. Uudet, nopeat, rankat ja taitavat metallibändit tuikkasivat adrenaliinipiikin hevin uupuneeseen sydämeen kaikkialla, missä sellaista musiikkia ylipäänsä soitettiin. Suomessa homman hoiti vakuuttavimmin Stone. Keravalais-espoolaisen bändin keväällä 1988 ilmestynyt nimetön debyyttialbumi oli kansainvälistä tasoa. Kakkosalbumi No Anaesthesian ilmestyessä 1989 Stone oli käynyt Amerikassa asti, ja Suomessa se oli pienen vallankumouksen ehdoton etujoukko.

Jälkeenpäin katsoen Stone kulki urallaan musiikillisen matkan, joka oli kiihkeä, monimuotoinen ja nopeasti ohi. Se teki neljässä vuodessa neljä erilaista albumia ja satoja keikkoja. Uransa päätteeksi Stone julkaisi livealbumin, mikä olikin erittäin osuva ratkaisu koleiden työväentalojen, kuumien klubien ja hulppeiden festivaalien lavoilla soittonsa tiukaksi kirineeltä bändiltä. Free oli loistava kiteytys Stonesta ja sen edustamasta genrestä: punkin roso ja uhma kohtasivat sillä klassiseen vivahtavan virtuositeetin ja rockin rempseyden, ja moshaava yleisö daivaili lavalta.

Stone. Kitaristi Roope Latvala (vas.), rumpali Pekka Kasari, basisti-laulaja Janne Joutsenniemi ja kitaristi Markku ”Nirri” Niiranen. Stonen debyytillä ja No Anaesthesialla toista kitaraa soitti Jiri Jalkanen, Niiranen liittyi bändiin vuonna 1990.

Stone. Kitaristi Roope Latvala (vas.), rumpali Pekka Kasari, basisti-laulaja Janne Joutsenniemi ja kitaristi Markku ”Nirri” Niiranen. Stonen debyytillä ja No Anaesthesialla toista kitaraa soitti Jiri Jalkanen, Niiranen liittyi bändiin vuonna 1990.

Freellä on biisejä Stonen kaikilta albumeilta, mutta parhaiten edustettuina ovat levytysuran alku ja loppu eli railakas debyyttialbumi ja palettia laajentanut neljäs levy Emotional Playground. Vaikka No Anaesthesialta on mukana vain kaksi biisiä ja kolmoslevy Coloursilta yksi ainoa, on Free silti hyvä yhteenveto bändin urasta. Kun kuuntelee peräkkäin No Anaesthesian konstailemattoman avausraidan Sweet Dreamsin ja synkeän Coloursin kipeimmän kohdan White Wormsin, tai debyytin iskusävelmän No Commandsin ja Emotional Playgroundin psykedeelisen nimiraidan, on saanut näytteitä Stonen musikaalisuudesta ja monipuolisuudesta.

Freen äänitti ja miksasi Mikko Karmila, Stonen epävirallinen viides jäsen ja yksi maamme nimekkäimmistä studiomiehistä. Karmila oli mukana lähes kaikkien Stonen albumien teossa, vain Emotional Playground tehtiin ilman häntä. Siitä, että äänittäjä ja miksaaja tunsi bändin hyvin, oli etua livelevyn teossa. Freen soundit ovat jykevät ja selkeät, eivätkä biisien nyanssit huku keikkojen tiimellykseen. Toisin kuin monet tunnetut livelevyt, Free sisältää puhdasta livesoittoa, jota ei ole paikkailtu jälkikäteen studiossa. Siltä pohjalta on hyvä kehua, että Stone oli hurjassa vedossa vielä omissa peijaisissaankin.

Stonen jälkeen sen jäseniä ovat soittanut muun muassa Amorphiksessa, Children Of Bodomissa, Suburban Tribessä ja Corporal Punishmentissa. Myös Stone on aika ajoin aktivoitunut keikoille.

Stonen jälkeen sen jäseniä ovat soittanut muun muassa Amorphiksessa, Children Of Bodomissa, Suburban Tribessä ja Corporal Punishmentissa. Myös Stone on aika ajoin aktivoitunut keikoille.

Helsingissä ja Keravalla äänitetty Free on yksi suomalaisen rockhistorian onnistuneimpia livealbumeja. Samalla se on suomimetallin pioneeribändin uljas jäähyväislevy ja kotimaisen speed/thrash-vallankumouksen riehakas finaali. Se pieni kotimaisten metallibändien joukko, jonka ykkösnyrkiksi Stone nousi, toi suomalaiseen hevimusiikkiin kaivattua kapinaa, karuutta ja potkua. Speedin ja thrashin suosion vuodet vilahtivat ohi äkkiä kuin salamasormisen Roope Latvalan lickit, mutta niiden jälkeen suomalaisen metallin kulta-aika vasta alkoi. Stonen vaikutus siihen on mittaamaton.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Stonen studioalbumit
Stone (1988)
No Anaesthesia! (1989)
Colours (1990)
Emotional Playground (1991)
Livealbumi
Free (1992)
Kokoelmat
Stone Age (1998)
Stone Age 2.0 (2008).
Complete (2013). 9CD + DVD sekä 36-sivuinen kirja.

Muista remasterit ja boksi:
Stonen livelevy Free julkaistiin vuonna 1992 (2LP ja CD). Remasteroitu editio ilmestyi yhdessä studiolevyjen uusittujen painosten kanssa 2003. Free löytyy myös Stonen boksilta Complete (9CD + DVD), jossa on mukana 36-sivuinen kirja. Free ja suurin osa Stonen studiolevyistä puuttuu Spotifysta (tilanne 6/2017). Kysy levyjä lainaan kotikirjastostasi.

Lue lisää:
Nikula, Jone: Rauta-aika – Suomimetallin historia 1988–2002, 288 sivua. (Johnny Kniga, 2002).
Stone Facebook

Stone: Free (1992).

Stone: Free (1992).

Rancid: …And Out Come The Wolves – myöhempien aikojen punkklassikko

Rancid: …And Out Come The Wolves (Epitaph, 1995)

Rancid: And Out Come The Wolves (1995).Punk rock meni Yhdysvalloissa valtavirtaan paljon myöhemmin kuin Euroopassa, 1990-luvun puolivälissä. Sen popularisoi Amerikassa kourallinen bändejä, joista tunnetuimmat tulivat Kaliforniasta. Vallejolaisen Green Dayn Dookie, Huntington Beachilta tulleen The Offspringin Smash, losangelesilaisen Bad Religionin Stranger Than Fiction ja Berkeleyssä perustetun Rancidin …And Out Come The Wolves määrittelivät uuden amerikkalaisen punkin suurelle ja nuorelle yleisölle.

Rancidin lähtö oli lentävää laatua. Green Daytakin inspiroineessa ska-punkbändi Operation Ivyssä skenekannuksensa ansainneet kitaristi-laulaja Tim Armstrong ja basisti Matt Freeman perustivat sen vuonna 1991, bändi sainattiin Bad Religionin kitaristin Brett Gurewitzin Epitaph-yhtiölle heti seuraavana vuonna, ja eponyymi debyytti ilmestyi 1993.

Roots Radicals:

Kun Epitaph julkaisi Rancidin toisen albumin Let’s Go’n 1994, suuret levy-yhtiöt olivat jo keksineet panna punkbändeillä rahoiksi. Kukin teki oman ratkaisunsa: Green Day muutti isoon talliin, mutta Rancid pysyi The Offspringin ja Bad Religionin lailla Epitaphilla. Rancidin kolmannen levyn ja läpimurtoalbumin nimi …And Out Come The Wolvesin nimi on tuon ajan kuvajainen. Sudet viittaavat punkkareita saalistaneisiin rahanhimoisiin levymoguleihin.

Rancidin edellisten (ja seuraavien) levyjen tapaan …And Out Come The Wolves ampui täyslaidallisen. Sillä on yhdeksäntoista Armstrongin, Freemanin ja toisen kitaristin Lars Frederiksenin kimpassa kirjoittamaa biisiä. Määrä näyttää paperilla kohtuuttomalta (ja voi olla, että se julkaistiin cd-huuman tai rahoille vastinetta -hengen vallassa) mutta olennaista on, että se ei riko albumin jännitettä. Levy ei kestä viittäkymmentä minuuttiakaan, ja kiperästä skasta riemukkaaseen katurockiin ulottuva materiaali on kauttaaltaan ytimekästä ja tyylikästä. Sydämeenkäyvät kertosäkeet, mieleenpainuvat melodiat, Armstrongin charmikkaan puuroinen artikulointi, röyhkeät kitarat ja rytmiryhmän svengi ovat tasolla, jolle useimmat bändit eivät koskaan pääse.

Time Bomb:

Sisällön ohella …And Out Come The Wolves briljeeraa muotoseikoilla. Bändi ja Jerry Finn tuottivat sen erittäin hyvällä maulla: ei aikaan sidottuja soundeja eikä kliinistä valtavirtatuotantoa, mutta ei myöskään kliseisen suttuista punkinsihinää. Andy Wallacen mestarillinen miksaus korostaa Rancidin parhaita puolia, kuten Matt Freemanin soittoa – harvoin jos koskaan on punklevyllä kuultu yhtä taitavaa mutta tyylitajuista basismia.

Elokuussa 1995 ilmestynyt …And Out Come The Wolves nosti Rancidin uudelle tasolle myös menestyksessä. Se myi Yhdysvalloissa kultaa kuudessa kuukaudessa ja platinaa kymmenessä vuodessa. Rancidin uran huippu se on ennen kaikkea siksi, että se on kestänyt vuosien painon hämmästyttävän hyvin. Kaksikymmentäkaksi vuotta ilmestymisensä jälkeen …And Out Come The Wolves kuulostaa yhä pirullisen tehokkaalta, riemukkaalta ja musiikillisesti pätevältä niin soiton kuin biisienkin puolesta. Ei kohdeyleisönsä tiedostavalta buumituotteelta vaan ehdalta myöhempien aikojen amerikkalaiselta punkklassikolta.

Ruby Soho:

Ari Väntänen
arivantanen.com

Levyhyllyt
Rancidin studioalbumit
Rancid (1993)
Let’s Go (1994)
And Out Come The Wolves (1995)
Life Won’t Wait (1998)
Rancid (2000)
Indestructible (2003)
Let The Dominoes Fall (2009)
Honor Is All We Know (2014)
Trouble Maker (2017)

Rancid vuonna 2017. Kuva: Epitaph Records.

Rancid vuonna 2017. Kuva: Epitaph Records.

Rancid: ...And Out Come The Wolves (1995).

Rancid: …And Out Come The Wolves (1995).

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit – suomihevin lähtölaukaus

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit (Spinefarm, 1999)

Timo Rautiainen &Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit (1999).Kauan sitten suomenkielinen hevi oli kummallinen ajatus, huono idea ja melkeinpä vitsi. Se oli (tai pikemminkin olisi ollut) koominen tyylirikko genressä, jonka teesit oli hakattu kiveen ulkomailla. Mutta aika muuttui, kuten sillä tapana on, ja 2000-luvun alussa suomenkielinen raskas rock nousi arvaamattoman suureen suosioon. Yksi ilmiön luojista oli Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, jonka debyyttialbumi Lopunajan merkit ilmestyi 1999.

Trio Niskalaukaus ei tullut tyhjästä. Laulaja-kitaristi Rautiainen oli levyttänyt heviä suomeksi jo kauan ennen suosituimman bändinsä perustamista: hänen Lyijykomppania-bändinsä oli tehnyt albumit Uimakoulu (1983) ja Viimeinen voitelu (1996). Niiden ilmestyessä maamme ei vielä suonut suomiheville kulttisuosiota kummempaa menestystä.

Rautiainen ja Lyijykomppanian basisti Arto Alaluusua perustivat Trio Niskalaukauksen vuonna 1996. Kaksi vuotta myöhemmin bändi soitti ensimmäisen keikkansa ja äänitti Lopunajan merkit. Viisihenkisessä triossa vaikuttivat tuolloin Rautiaisen ja Alaluusuan ohella kitaristit Jarkko Petosalmi ja Karri Rämö sekä rumpali Seppo Pohjolainen.

Hyvä päivä -kappaleen video kuvattiin Alaluusuan tilalla Multialla:

Lopunajan merkeiltä kajahtaa klassinen Niskalaukaus-soundi, mutta debyytiltä kuulee myös sen, ettei bändi ollut vielä jalostanut ilmaisuaan huippuunsa. Seuraavilla levyillä laulajan tulkinta syveni kohtalokkaammaksi, kitaristien jynkytys synkemmäksi ja rytmiryhmän lyönti raskaammaksi. Siinä oli kuitenkin kyse pelkästä hienosäädöstä. Konsepti oli valmis alusta asti, ja Lopunajan merkit kestää yhä kuuntelua.

Kun Trio Niskalaukauksen suosio kasvoi, kaikkialla alkoi näkyä ”Minulle ei vittuilla” -paitaisia kaljuja karpaaseja, ja äijähevistä tuli käsite. Karski yleisvaikutelma ja yleisömassat peittivät melkein alleen Trio Niskalaukauksen humaanin sanoman sekä sen, miten lämminsydäminen musiikintekijä Timo Rautiainen on. Lopunajan merkeillä hän lauloi ydinsodan uhasta, radioaktiivisesta jätteestä, ilmastonmuutoksesta, ekokatastrofeista, koulukiusaamisesta ja eläinten uhanalaisuudesta huolestuneeseen ja välittävään sävyyn. Kantaaottavuuden vaikutelmaa korosti Rautiaisen jälkikasvun piirtämä kansi, joka esitti ihmiskunnan tuhon jälkeistä maailmaa.

Kun Spinefarm julkaisi Lopunajan merkit tammikuun 1999 lopulla, apokalyptinen suomihevilevy vaikutti yhtä tuhoon tuomitulta kuin maailma sen lauluissa. Julkaisun aikaan Helsingissä tapahtuivat traagiset ampumaratasurmat, ja tragedian laaja julkisuus sai levy-yhtiön ymmärrettävästi jarruttelemaan Trio Niskalaukaus -nimisen yhtyeen mainostamista. Levynjulkaisukeikkakin meni poskelleen vireongelmien vuoksi, eikä Lopunajan merkit noussut lainkaan albumilistalle. Toisaalta levystä tuli arvostelumenestys, mikä povasi hyvää tulevalle.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus vuonna 2017. Lopunajan merkit -levyn kokoonpanosta ovat mukana kitaristi Jarkko Petosalmi (vasemmalla), laulaja-kitaristi Timo Rautiainen (keskellä) ja rumpali Seppo Pohjolainen (oikealla). Basisti Nils Ursin (toinen vasemmalta) liittyi bändiin vuonna 1999, kitaristi Jari Huttunen (toinen oikealta) vuonna 2002. Kuva: Jaakko Manninen.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus vuonna 2017. Lopunajan merkit -levyn kokoonpanosta ovat mukana kitaristi Jarkko Petosalmi (vasemmalla), laulaja-kitaristi Timo Rautiainen (keskellä) ja rumpali Seppo Pohjolainen (oikealla). Basisti Nils Ursin (toinen vasemmalta) liittyi bändiin vuonna 1999, kitaristi Jari Huttunen (toinen oikealta) vuonna 2002. Kuva: Jaakko Manninen.

Loppujen lopuksi Lopunajan merkit viitoittivat uuden ajan alkua. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus teki läpimurron vuonna 2002 kolmannella albumillaan Rajaportilla. Siinä vaiheessa suomalaiset olivat jo valmiit kuuntelemaan suomiheviä vaikka millä mitalla. Uuden genren muita merkkiteoksia olivat Kotiteollisuuden Helvetistä itään (2003), Mokoman Tämän maailman ruhtinaan hovi (2004) ja Kuoleman laulukunnaat (2006) sekä Stam1nan Uudet kymmenen käskyä (2006).

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus teki kahdeksassa vuodessa neljä albumia, joista kaikki Lopunajan merkkejä lukuun ottamatta ylittivät kulta- tai platinarajan. Toimittajat Timo Isoaho ja Matti Riekki kirjoittivat yhtyeestä ja ilmiöstä kirjan, jonka Ranka Kustannus julkaisi vuonna 2003. Kahdeksan työntäyteisen vuoden uuvuttama bändi lopetti toimintansa suosion huipulla vuonna 2004, ja Rautiainen ryhtyi sooloartistiksi.

Keväällä 2017 Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus julkisti tekevänsä festivaalikiertueen ja uuden albumin, joka ilmestyy syksyllä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus
Lopunajan merkit (Spinefarm, 1999)
Itku pitkästä ilosta (2000)
In frostigen Tälern (2001)
Rajaportti (2002)
Kylmä tila (2004)
Hartes Land (2004)
Tilinteon hetki, 2CD-kokoelma (2004)

Lue lisää:
Isoaho, Timo & Riekki, Matti: Trio Niskalaukaus, 238 sivua. (Ranka Kustannus, 2003)

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit (1999).

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit (1999).

Marion: This World And Body – täyteen ladattu debyytti

Marion: This World And Body (London Records, 1996)

Marion: This World And Body (1996, uusintajulkaisu 2016).Monet rockbändit jäävät ansiotta lähes unholaan, toiset nousevat supersarjaan. 90-luvun alkupuolella perustetun Marionin aikalaisbändeistä esimerkiksi Menswear jäi alaviitteeksi, Placebo nousi melko pysyvään suosioon. Samankaltaisilta musiikillisilta raiteilta aloittanut Radiohead pääsi jopa stadionluokkaan. Kuluvalla vuosituhannella Marionin kaltaisen tyylittelyn jäjillä on ollut esimerkiksi newyorkilaisbändi Interpol.

Brittiläinen Marion oli kiihkeänsuloinen rockbändi Macclesfieldistä, Englannista. Viisihenkisen kokoonpano kulki vokalisti Jaime Hardingin johdolla kohti yhtä vuosikymmenen parhaista debyyttialbumeista. Odotukset täytti This World And Body.

Rocklehtien lietsoma sanailu Oasis vs. Blur kävi kuumana vuonna -95. Samaan aikaan brittipopin musiikillisia ulottuvuuksia laajensi London Recordsin lupaava kiinnitys. Marion operoi ikään kuin taustalta käsin, riippumattomampana ja vähemmän mainstreamina. Bändin toinen single Sleep ilmestyi alkuvuodesta -95. Kevääksi Music Televisionin rotaatiossa oli vuorossa Toys For Boys.

Marionin ytimessä oli vokalisti Hardingin karisma, tyyli ja antaumuksellinen heittäytyminen. Hardingin vaikuttavan äänen elementit ovat jossain Morrisseyn ja Bonon välillä. Olennaista oli myös tiivis ja paikoin keuliva bändiatakki, joka veti vertoja kenelle tahansa. Marion oli selvästi tosissaan. Kitaristit Tony Grantham ja Phil Cunningham sävelsivät yhdessä Hardingin kanssa voimaannuttavia biisejä, jotka laulaja puki sanoiksi. Yhteistyö tuottaja Al Clayn kanssa lähti liikkeelle korostamalla bändin luontaista livesoundia. Marion pystyi välittämään debyyttialbumille olennaisen.

Hetkeksi brittilistan top kymppiin noussut This World And Body sisälsi jotain erityistä. Kulmikkaan jyskyävä aloitusraita Fallen Through toimii kuin soihtu, joka valaisee synkkää metsää. Instrumentaation kiihkeä kitarointi uhkaa peittää jouset alleen. Kohtalokas Time saattaa olla Marionia säkenoivimmillään.

Bändin ihanteet nousevat paikoin esiin. All For Love lainaa surutta Siouxsie & The Bansheesiltä tuttua sulkeutuneen kierteistä biisirakennetta. Let’s All Go Together paljastaa Marionista heijastuvan rakkauden yhtyeeseen The Smiths. Singleraita saattoi tuoda mukavia viboja sekä Morrisseylle että Johnny Marrille.

Mitä bändille tapahtui? Valitettavasti Marionin tarina on ollut täynnä vaikeuksia. Vuonna 1998 julkaistu toinen albumi The Program oli valtaosin vaisuhko, huolimatta tuottaja The Smiths-kitaristi Johnny Marrin panostuksesta. 90-luvun Marionin kohtaloksi kävi vokalisti Hardingin heroiiniriippuvuus. Wikipedia kertoo kuitenkin, että Harding ja Cunningham ovat pitäneet liekkiä yllä ainakin satunnaisesti. Syksyllä 2016 julkaistut studioalbumien Deluxe-painokset oli tarkoitus saada alustukseksi paluukeikoille, mutta suunnitelmat eivät toteutuneet. Marionin kotisivun tiedotteen mukaan loppuvuoden 2016 keikat peruttiin Hardingin vankeustuomion vuoksi. Kitaristi Phil Cunningham on soittanut Marionin jälkeen New Orderin kanssa.

Bändin paluu on epävarma, ellei jopa epätodennäköinen. Onneksemme meillä on aina This World And Body. Se on kaunis ja se rokkaa. Se elää – ja paranee yhä vanhetessaan.

Jaime Harding – laulu, huuliharppu
Tony Grantham – kitara, piano
Phil Cunningham – kitara
Nick Gilbert – bassokitara
Murad – rummut
Tuottaja: Al Clay

Kirjastosta kannattaa kysyä This World And Bodyn CD-painoksia, joista uusin on albumin 20-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistu 3CD (Edsel Records) vuodelta 2016. Uusi painos sisältää myös Jaime Hardingin sanoitukset sekä runsaasti lisäraitoja, mukana BBC:n radiosessioita 1995–1996. This World And Body sai uusintajulkaisun myös LP-formaatissa, samalla kun The Program on ilmestyi 2CD-painoksena.

Tuomas Pelttari

Lue lisää:
Marion kotisivu ja Facebook
Marion
: This World And Body, 3CD Deluxe edition (Edsel, 2016). Sisältää 24-sivuisen liitevihkon, jossa Jaime Hardingin esipuhe.

Marion: This World And Body (1996, uusintajulkaisu 2016).

Marion: This World And Body (1996, uusintajulkaisu 2016).