Pet Shop Boys: Behaviour – pop osuu sydämeen

Behaviour (Parlophone, 1990)

Pet Shop Boys: Behaviour (1990).Teoksessaan 31 biisiä kirjailija Nick Hornby puhuu paitsi lempikappaleistaan, myös siitä, miten väärässä niin kutsutun korkeakulttuurin harrastajat ovat, mikäli suhtautuvat popmusiikkiin väheksyvästi. Näkökulman avaamisen nimessä Hornby mainitsee itse saavansa popmusiikista enemmän irti kuin klassisesta, koska klassinen musiikki kuulostaa hänestä ”kykenemättömältä käsittelemään pieniä tunteita, joita päivämme, viikkomme ja elämämme ovat täynnä.”

Hornbyn huomautus pysäytti minut sivulle satakymmenen, koska sai minut käsittämään kaksi asiaa. Ensinnäkin sen, miksi en ole koskaan osannut eläytyä ylevään ja virheettömään musiikkiin – eihän noista laatusanoista ole minun elämääni kuvaamaan. Ja sitten minä ymmärsin, miksi pidän Pet Shop Boysista. Minulla ei ole paljonkaan yhteistä Chris Lowen ja Neil Tennantin kanssa, mutta heidän yhtyeensä pystyy usein kuvastamaan juuri sitä, miltä minusta tuntuu, vaikka laulaakin ihan muista asioista. Se on sikäli täydellinen onnistuminen, että juuri sitä varten musiikki on olemassa.

Minulle läheisimmäksi Pet Shop Boysin tuotannosta on tullut neljäs albumi Behaviour (1990), jolla lontoolaisduon synthpop muuttui hillitymmäksi, värikkäämmäksi, tunnelmoivammaksi ja syvällisemmäksi. Bändin taiteellisesta kasvusta huolimatta se sama taika, joka oli tehnyt West End Girlsistä läpimurtohitin joitakin vuosia aiemmin, oli entisellään. Lowen laitteiden pelkistetty, joustamaton ja synteettinen soundi korosti Tennantin herkän ja salaviisaan äänen inhimillisyyttä ja päästi sen kuljettamaan melankolisia melodioita, jotka tuntuvat uppoavan kuulijaansa sydämen kohdalta.

Sanoittajana Tennant osaa tehdä henkilökohtaisista kokemuksistaan universaaleja ja yleisesti puhuttelevia. Hyvä esimerkki tästä on singlenäkin julkaistu Being Boring, albumin tunnetuin klassikko. Biisi on merkittävä myös Tennantille itselleen, joka mietti sitä kirjoittaessaan edesmennyttä ystäväänsä. Siltikin kappaleesta hehkuva surumielinen nostalgia ja ajatus siitä, miten ikä muuttaa ihmisen perspektiiviä, ovat hyvin yleistajuisia. Tennant kirjoittaa elämästä tavalla, jonka voi ymmärtää jokainen. Vaikuttaa siltä, ettei ihmisenä oleminen Lontoossa lopulta juuri poikkea elämästä Lahdessa tai Liedossa.

Behaviourilla Pet Shop Boys laajensi ilmaisuaan niin, ettei duon luokitteleminen syntikkapopbändiksi enää oikein tehnyt sille oikeutta. Pelkkä pop kuulosti oikeammalta. Suurellisimmissa sovituksissa oli musikaalisuutta ja musikaalimaisuutta. Esimerkiksi Jealousy (joka muuten on yksi ensimmäisistä kappaleista, jonka vuonna 1981 yhteistyöhön käyneet Tennant ja Lowe ovat kirjoittaneet yhdessä) on läpäissyt melkoisen orkestrointiprosessin ennen albumille päätymistään.

Kapinallisina alkuaikoinaan Pet Shop Boys pyrki edustamaan kaikkea, mitä rock ei edustanut – staattinen esiintymistyyli ja ”orgaaniseksi” usein kutsutun kitarabändisoundin dogmaattinen karttelu oli duolta protesti. Behaviourilla nuo asenteet ovat lientyneet. Sillä on paljon kitararaitoja, ja ne asettuvat synth pop -pohjalle hämmästyttävän luontevasti. Useissa kappaleissa soittaa The Smithsistä ja The Thestä tuttu Johnny Marr, joka sopiikin yhtälöön tyylikkäästi: Tennant kuvaili Pet Shop Boysia kerran ”The Smithsiksi, jonka tahdissa voi tanssia”, ja Marrin soitto kuljettaa Behaviourin ajoittain lähelle The Theta.

Saksalaisen tuottajan Harold Faltermeyerin varjeluksessa äänitetty Behaviour tehtiin enimmäkseen analogisyntetisaattoreilla Munchenin Red Deerissä ja Lontoon Abbey Roadilla. Ensimmäiseksi singleksi valittu uskottomuuden kuvaus So Hard on Behaviouria raisuimmillaan ja menevimmillään, mutta vuosikymmeniä myöhemmin kiusaus skipata kappale on suurimmillaan juuri sen kohdalla. Sen sijaan Only The Wind, This Must Be The Place I Waited Years to Leave ja How Can You Expect to Be Taken Seriously? pitävät ikuisesti sisällään jotakin perin tuttua mutta ratkaisematonta, joka saa palaamaan niiden äärelle yhä uudelleen.

Pet Shop Boysin pitkä ja menestyksekäs ura on paras esimerkki siitä, kuinka kestävää paras popmusiikki on. Elokuussa 2018 duo esiintyy Helsingissä ja Vaasassa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Pet Shop Boys kotisivu

Behaviour julkaistiin alun perin syksyllä 1990. Laajennettu 2CD-remaster Behaviour/Further Listening ilmestyi 2001. Albumi on entistä paremmin esillä 2018 kun uuden LP-painoksen rinnalla ilmestyy päivitetty 2CD-laitos. Kysy levyjä kotikirjastostasi.

Hae Pet Shop Boysin 'Behaviour' kirjastosta!

Hae Pet Shop Boysin ’Behaviour’ kirjastosta!

Hae Behaviour kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Please (1986)
Actually (1987)
Introspective (1988)
Behaviour (1990)
Very (1993)
Bilingual (1996)
Nightlife (1999)
Release (2002)
Fundamental (2006)
Yes (2009)
Elysium (2012)
Electric (2013)
Super (2016)

Lue lisää
Heath, Chris: Pet Shop Boys, Literally, 339 sivua. Viking 1990.
Hornby, Nick & Karjalainen, Heikki (kääntäjä): 31 biisiä, 180 sivua. WSOY 2004.
Ylä-Kotola, Mauri: The Philosophy Of Pet Shop Boys, 114 sivua. Shaman Books 1993.

Pet Shop Boys: Behaviour (1990).

Pet Shop Boys: Behaviour (1990).

Pantera: Vulgar Display Of Power – puhdistavaa väkivaltaa

Vulgar Display Of Power (ATCO, 1992)

Pantera: Vulgar Display Of Power (1992).Pantera ei enää palaa. Sen tiesi melko varmaksi jo joulukuussa 2004, kun Dimebag Darrell murhattiin esiintymislavalle Ohiossa Damageplan-yhtyeensä keikalla. Häiriintyneen fanin ampumaksi joutunut kitaristi oli niin olennainen osa tunnetuimman bändinsä soundia, että kaikki sen jälkeen Panteran nimissä tehty olisi väistämättä ollut vain hänen henkensä tavoittelua.

Dimebagin tragedia ei kuitenkaan estänyt faneja toivomasta jonkinlaista re-unionia. Kenties laulaja Phil Anselmo, rumpali Vinnie Paul ja basisti Rex Brown voisivat tehdä jotakin yhdessä, edes vanhojen hyvien aikojen kunniaksi.

Viimeisistäkin paluu-unelmista jouduttiin luopumaan kesäkuussa 2018, kun tuli Dimebagin isoveljen vuoro lähteä: Vinnie Paul kuoli nukkuessaan kotonaan Las Vegasissa. Kun puolet Panterasta ei enää ole tässä maailmassa, on bändin aika antaa uinahtaa ikuiseen lepoon. Se on helppo päätös, sillä mitään ei jäänyt tekemättä.

Panteran tie oli paljon pidempi kuin monet tietävät. Vuonna 1981 alkanut työ alkoi tuottaa todellisia tuloksia vasta 1990-luvun taitteessa, ja siinä vaiheessa Pantera oli julkaissut jo monta vähälle huomiolle jäänyttä levyä. Kaikkiaan niitä tuli yhdeksän. Panteran albumeista tärkeimmäksi jäi vuoden 1992 Vulgar Display Of Power. Sen ansiot ovat moninaiset ja kiistattomat. Vulgar Display Of Power todisti, että metalli oli elinvoimainen genre vielä karulla 1990-luvullakin, ja Pantera auttoi raskaan rockin yli katovuosien. Teksasin groovaavin hevibändi osoitti lajityypin kykenevän uudistumaan ja määritteli sen uudelleen kadottamatta alkuperäistä henkeä.

Panteran ensimmäinen major-yhtiölle tekemä levy, Cowboys From Hell, muutti sen tyyliä ja estetiikkaa raaempaan suuntaan. Vulgar Display Of Power vei tuon kehityksen äärimmilleen. Se näkyi jopa kokoonpanotiedoissa: Diamond Darrellista tuli katu-uskottavampi Dimebag Darrell, eikä basisti Brown enää kutsunut itseään kornisti Rexx Rockeriksi. Vulgar Display Of Powerin tekeminen oli kaiken kaikkiaan eräänlainen protesti ja julkilausuma. Metallican vuonna 1991 ilmestynyt huippusuosittu musta albumi Metallica vaikutti kesyltä bändin aiempien julkaisujen perässä, ja Pantera näki siinä mahdollisuuden. Se tekisi jumalattoman raskaan ja rankan metallialbumin, joka täyttäisi Metallican jättämän tyhjiön. Idea osoittautui asenteellisesti ja kaupallisesti toimivaksi.

Metallispesialisti Terry Daten tuottaman Vulgar Display Of Powerin biisit syntyivät suurimmalta osin studiossa. Se on niitä levyjä, joilla jonkinlainen vaikeasti määriteltävä henki tai taika tuntuu napsauttelevan osat kohdilleen niin, että kaikki toimii kuin hyvin rasvattu kone. Brownin ja Paulin rytmiryhmätyö määritteli groove metalin tason uudelleen, Anselmon uho kanavoi koko kansakunnan vihantunteita, ja Dimebagin ultraraskas, luova riffittely ja virtuoosimaiset soolot nostivat hänet kitarasankariksi. Daten soundi oli räjähtävä, tiukka ja simppeli. Ei komppikitaroita soolojen taustalla, ei mitään ylimääräistä. Levyllä kuului soittavan bändi, jossa ei ollut heikkoa lenkkiä. Kuuntelukokemus oli kaikessa väkivaltaisuudessaan puhdistava.

Vulgar Display Of Power myi ilmestyessään kohtalaisesti mutta ei mitenkään huikeasti. Bändi oli vasta lyömässä läpi, ja albumin korkein listasijoitus oli 44. sija Yhdysvalloissa. Seuraava Pantera-levy Far Beyond Driven (1994) meni Yhdysvalloissa ykköseksi, mutta nousi listakärkeen enemmän edeltäjänsä antamalla vauhdilla kuin omilla ansioillaan. Vulgar Display Of Powerin biisit ovat selkeästi Panteran koko uran vahvimpia ja tarttuvimpia. Myöhemmillä albumeillaan bändi pelasi kaikilla muilla valttikorteillaan, mutta kaikkein terävimmät koukut ja ikimuistoisimmat ideat löytyvät kuudennelta albumilta.

Vuosikymmenten saatossa Vulgar Display Of Powerista on tullut Panteran eniten myyty albumi ja arvostettu modernin metallin klassikko. Se on hieno saavutus ja myös lohduttava tieto. Country-musiikin saralla operoineen tuottaja-biisintekijä Jerry Abbottin pojat Vincent Paul ja Darrell Lance eivät eläneet vanhoiksi, mutta toisaalta he eivät koskaan kuole. Vinnie ja Dimebag tekivät metallin historiaa ja elävät osana sitä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Pantera kotisivu

Hae Panteran 'Vulgar Display Of Power' kirjastosta!

Hae Panteran ’Vulgar Display Of Power’ kirjastosta!

Hae VDOP kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Panteran studioalbumit
Metal Magic (Metal Magic Records, 1983)
Projects In The Jungle (1984)
I Am The Night (1985)
Power Metal (1988)
Cowboys From Hell (ATCO, 1990)
Vulgar Display Of Power (1992 | Laajennettu Deluxe edition CD + DVD 2012)
Far Beyond Driven (EastWest, 1994)
The Great Southern Trendkill (1996)
Reinventing The Steel (2000)

Lue lisää
Brown, Rex & Eglinton, Mark & Iivanainen, Nelli (kääntäjä): Pantera – 101-prosenttinen totuus, 271 sivua. Minerva 2014.
Brown, Rex & Eglinton, Mark: Official Truth, 101 Proof – The Inside Story Of Pantera, 259 sivua. Da Capo Press 2014.
Crain, Zac & Männistö, K. (kääntäjä): Karjapaimen helvetistä – Dimebag Darrell Abbotin elämä ja kuolema, 281 sivua. Like 2010.
Giron, Joe: A Vulgar Display Of Pantera, 368 sivua. New York 2016.

Pantera: Vulgar Display Of Power (1992).

Pantera: Vulgar Display Of Power (1992).

Mad Season: Above – suuri sisäinen kamppailu

Above (Columbia, 1995)

Mad Season: Above (1995).Superbändeihin kohdistuu suuria odotuksia, mutta harvoin ne vastaavat edes osiensa summaa. Seattlen all star -ketju Mad Season sai kuitenkin tehdyksi niin vahvaa musiikkia, että sen henki pitää edelleen seuraa niille asianosaisille, jotka saavat elää.

Mad Season syntyi eräänlaisessa elämän tienristeyksessä: kitaristi Mike McCready tutustui basisti John Baker Saundersiin minnesotalaisella vieroitusklinikalla. McCready oli saavuttanut mainetta Temple Of The Dogissa ja noussut maailmantähdeksi Pearl Jamissa, ja Saunders oli soittanut Chicagossa blueslegenda Hubert Sumlinin kanssa. Päitään selvitellessään miehet ryhtyivät suunnittelemaan yhteistä bändiä. Hoidon jälkeen he pyysivät rumpalikseen Skin Yardissa ja Screaming Treesissä soittaneen Barrett Martinin. Laulajaksi tuli tunnettu grungekeulakuva, Alice In Chainsin väkevä-ääninen Layne Staley.

Staleylle uusi projekti tuli kuin taivaan lahjana. Alice In Chains oli joutunut perumaan näyttäviä kiertueita ja jäämään tauolle hänen heroiininkäyttönsä vuoksi, mistä ei varmastikaan juuri ollut kotiin kertomista. McCready sympatisoi Staleyn tilannetta muutenkin kuin päihdeongelmien osalta. Kolmatta albumia tekevän Pearl Jamin jäsenet olivat niin nihkeissä väleissä keskenään, että se kampitti bändin toimintaa.

Vaikka Mad Seasonin tunnetuimmat jäsenet olivat tottuneet pelaamaan isoilla panoksilla multiplatinaa myyvissä bändeissä, uuden projektin alkuvaiheita ei leimannut laskelmointi. Pikemminkin näytti siltä, etteivät soittajat malttaneet odottaa pääsevänsä toteuttamaan itseään paineettomassa ympäristössä. Kun he soittivat ensimmäisen keikkansa Seattlen Crocodile Café -klubilla lokakuussa 1994, bändillä ei ollut nimeä eikä juuri biisejäkään, oli vain neljä soittajaa ja hajanaisia ideoita. Aihioista kuitenkin alkoi heti hahmottua jotakin. Ensimmäisellä keikalla valmistui itsetuhoblues nimeltä Artificial Red.

Marraskuussa kokoonpano soitti Crocodile Caféssa vielä kaksi keikkaa nimellä The Gacy Bunch, ja tammikuussa 1995 se esitti Pearl Jamin kuratoimassa satelliittiradiolähetyksessä kaksi uutta biisiä. Sitten se keksi itselleen paremman nimen (Mad Season tarkoittaa psilosybiinisienestyskautta) ja ryhtyi tekemään albumia.

Aboven äänitti Brett Eliason Heart-yhtyeen Ann ja Nancy Wilsonin Bad Animals -studiolla. Meininki oli liki yhtä huoletonta kuin keikoillakin: ennen albumisessioita Mad Season oli treenannut pari kertaa ja soittanut kaikkiaan neljä keikkaa. Kitaroita ei liiemmin puristettu, mutta taustat saatiin äänitettyä viikossa, ja sitten Staley käytti muutaman päivän omien osuuksiensa tekemiseen.

Mad Seasonin sointia värittävät hiukan Martinin perkussiot, sello, marimba ja vibrafoni sekä Nalgas Sin Carnena kansissa esiintyvän Erik ”Skerik” Waltonin saksofoni, mutta pääpiirteiltään Above on pelkistetty bändilevy. Mark Lanegan vieraili sillä laulajana ja biisintekijänä, mutta karheaääninen Screaming Trees -mies esiintyi tyypillisen vähäeleisesti. Martinin, McCreadyn ja Saundersin hillitysti ja räiskähdellenkin fiilistelevä soitto on kaikessa tunnelmallisuudessaan hyvin 1970-lukulaista. Samaan aikaan Above oli kuitenkin ajassa kiinni. 1990-luvun alun Seattle-soundin ryppyotsainen realismi ja sisäänpäin kääntynyt pohdiskelevuus ovat vahvasti läsnä Staleyn laulumelodioissa ja sanoituksissa. Abovella Staleyn soundi tuli paljaana esille, kun taas Alice In Chainsissa liidilaulut punottiin usein hänen ja kitaristi Jerry Cantrellin stemmoista.

Päällimmäinen vaikutelma Abovesta on, että kaikki ei ole hyvin. Kappaleet ovat niin apeita, ettei niiden pariin huvita palata kovin usein. Avausraita Wake Up on suoraa tilitystä Staleyn huumeriippuvuudesta, ja muutenkin Above on eräänlainen teemalevy ihmisen taistelusta itseään vastaan. Siellä täällä on himmeän valoisia kohtia, jotka tuovat mieleen lähinnä sen, miten kipulääkkeet alkavat lievittää kroonista tuskaa. Levyn ensimmäisellä singlellä River Of Deceitillä Staley viittaa Kahlil Gibranin elämisen taitoon pureutuvaan proosarunoteokseen Profeettaan (1923).

Above, jonka kansikuvan piirsi Staley, ilmestyi maaliskuun puolivälissä 1995. Kolme kuukautta myöhemmin se ylitti Yhdysvalloissa kultalevyrajan. Mad Season keikkaili jonkin verran, mutta suurten bändien varjot hidastivat sen kasvua. Seuraavana vuonna se nostettiin telakalle, koska Alice In Chains ja Pearl Jam olivat saaneet rivinsä koottua ja tekivät uutta musiikkia.

Mad Season syntyi toiveikkaasti vieroitushoidossa ja hiipui huumekuolemiin. Sitä yritettiin käynnistellä uudelleen 1990-luvun lopulla, mutta Staleyn huono kunto teki paluusta mahdottoman. Tilanteen todettuaan Mad Seasonin muut jäsenet kaavailivat Disinformation-nimisen yhtyeen perustamista Mark Laneganin kanssa, mutta se tyssäsi jälleen kerran emoyhtyeiden kiireisiin. Kun Saunders sitten kuoli heroiinin yliannostukseen tammikuussa 1999, bändi-ideasta päätettiin luopua kokonaan. Kolme vuotta myöhemmin Staleyn Abovella pyörittelemät ajatukset hitaan itsemurhan tekemisen lopettamisesta paljastuivat pelkiksi haaveiksi. Hän kuoli huumeisiin huhtikuussa 2002.

Jälkinäytöstä saatiin odotella 2010-luvulle saakka. McCready ja Martin palasivat julkaisemattoman Mad Season/Disinformation-materiaalin pariin Guns N’ Roses -basisti Duff McKaganin kanssa vuonna 2012. Hankkeesta kehittyi Aboven box set -laitos, josta löytyy albumin ohella livetaltiointeja sekä Laneganin 1990-luvun lopulla laulamia ja sanoittamia aiemmin julkaisemattomia kappaleita.

Eikä se siihen jäänyt. Vuonna 2015 ilmestyi Mad Seasonin ja Seattlen sinfoniaorkesterin livealbumi, jolla bassoa soitti McKagan. Laulajana toimi Seattle-legenda Chris Cornell, jolla oli omakohtaista kokemusta itsensä kanssa kamppailemisesta ja joka jätti tämän maailman vuonna 2017. Seuraavana vuonna Mad Seasonin henki puhallettiin vielä Martinin, McCreadyn, McKaganin ja Killing Joke -laulaja Jaz Colemanin The Levee Walkers -projektiin.

Mad Seasonin piti olla terapeuttinen sivuprojekti, mutta siitä kasvoi jotakin suurempaa. McCreadylle ja Martinille se saattaa olla linkki edesmenneisiin ystäviin ja aikaan, joka ei enää palaa. Mutta vaikka Above syntyi grungehuumasta, sen voima on muualla kuin nostalgiassa. Henkisen kamppailun teemat puhuttelevat yhä niitä, joiden pahin vihollinen katsoo peilistä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae 'Above' kirjastosta!

Hae ’Above’ kirjastosta!

Hae Above kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Mad Season: Above (Columbia, 1995).
Above Deluxe, 2CD/DVD (Hockeytalker/Columbia, 2013).

Lue lisää:
Barrett; Martin: The Singing Earth, 232 sivua. (Sunyata Books, 2017)
Yarm, Mark: Everybody Loves Our Town – A History of Grunge, 567 sivua. (Faber & Faber, 2017).
Yarm, Mark (Jere Saarainen, kääntäjä): Kaikki rakastavat Seattlea – Grungen tarina, 588 sivua. (Like, 2014).

Mad Season: Above (1995).

Mad Season: Above (1995).

Mana Mana: Totuus palaa – tuomiopäivän kaunis kajastus

Totuus palaa (Gaga Goodies, 1990)

Mana Mana: Totuus palaa (1990).Totuus palaa on ihme. Kun kuulee tarinoita Mana Manan sekavista vaiheista, hulluudesta, päihdepyörteistä, myötähäpeästä mahtavuuteen venyneistä keikoista, riidoista, treenaamattomuudesta ja jatkuvasta hortoilun ja hajaannuksen tilasta, pelkkä levyn olemassaolo tekee vaikutuksen. Kuinka kummassa sekasorron keskeltä löytyi aika ja paikka, jossa bändi sai tehdyksi klassikkoalbumin?

Mana Mana syntyi Joensuussa, kun Silmienvaihtajat-yhtyeen lauluntekijä ja laulaja-kitaristi Jouni Mömmö lyöttäytyi yhteen kitaranero Arto ”Otra” Romppasen kanssa. Kaksikko alkoi kehitellä uusia versioita Mömmön Silmienvaihtajille kirjoittamista kappaleista ja koota niiden ympärille bändiä. Basisti Tuomas Moilasen ja rumpali Timo Puukon täydentämä kokoonpano soitti ensimmäisen keikkansa marraskuun 1986 lopulla.

Harva oli valmis veikkaamaan Mana Manan puolesta. Otra Romppanen tunnettiin paitsi huippumusikaalisena soittajana, myös viinaanmenevänä miehenä. Laitoshoitoa vaatineista mielenterveysongelmista kärsineen Jouni Mömmön elämä taas oli ollut päämäärätöntä ajelehtimista mielisairaalan ja eri kaupunkien välillä. Mana Manan tarina näyttikin päättyvän alkuunsa, kun Mömmö harhaili Joensuusta Helsinkiin vuoden 1987 alussa.

Helsingissä hän ja hänen musiikkinsa oudon viehättävä mielenmaisema tekivät vaikutuksen Rumba-lehden perustajanakin tunnettuun Kimmo Miettiseen. Tämän Gaga Goodies -levymerkki oli kiinnostunut julkaisemaan Mana Manaa, jos sellainen yhtye vielä kokoon saataisiin ja uudelleen hyväksi havaittaisiin.

Vaikka ovi oli raollaan, Mana Manalle tyypillisesti sisään astuminen kesti. Epäjärjestyksestä alkoi hahmottua jotakin konkreettista vasta kaikenlaisten katoamisten, lataamoreissujen, kämmättyjen keikkojen ja sinne sun tänne muuttamisen jälkeen, kun Romppanen ja Mömmö lopulta menivät studioon ensin mainitun rahoilla. Helsingin Equaliz-studiossa äänitettiin rumpali Antsu Timosen ja basisti Kössi Laitisen kanssa single, ja Miettisen firma tarttui siihen. Seitsentuumainen sinkku ”Maria Magdalena” / ”Vaarallista” ilmestyi Gaga Goodiesin kautta loppuvuodesta 1988.

Sen jälkeen oli taas hiljaisempaa. Yli vuoden laiskan treenaamisen ja satunnaisen ja laadultaan vaihtelevan keikkailun jälkeen Mana Mana (johon Moilanen ja Puukko olivat palanneet) palasi Equaliziin tekemään albumia Gaga Goodiesin piikkiin. Niissä sessioissa yhtye teki musiikkia määrätietoisesti ja mieli kirkkaana, ja niin 1980-luvun aivan viimeisinä päivinä syntyi klassikkolevy.

Totuus palaa -albumin kokonaisuus oli hyvin hahmollaan jo silloin, kun bändi meni studioon. Sen kappaleet äänitettiin siinä järjestyksessä kuin Mömmö halusi ne levylle sommitella. Se alkoi nimibiisillään ja päättyi Mana Manan tunnetuimpaan kappaleeseen Maria Magdalenaan, jolle joku kaupallisemmin suuntautunut toimija olisi etsinyt paikan albumin alkuvaiheilta.

Totuus palaa on raskas ja synkeä rocklevy, jolla ei oikeastaan laula niinkään Jouni Mömmö kuin Otra Romppasen kitara. Romppanen soitti niin kuin tuo yksi maailman tunnistettavimmista kitaristeista instrumenttiaan aina soittaa: hän rakensi sooloraidan toisensa perään tunnelman ajamana, kunnes Puukon ja Moilasen pohjaraitojen päälle levittyi lukemattomista eri äänistä, kielistä ja sanomista kudottu upottava sävelmatto.

Sellaista tarvittiin, kun laulajana oli Mömmön kaltainen synkän sanoman saarnaaja. Synkeät sanoitukset ja Mömmön äänen vähäiset sävyt tekivät musiikista jylhää ja kohtalokasta. Kitaristin vastuulle jäi kauneuden, herkkyyden, raivon ja kiihkeyden kaltaisten elävämpien elementtien sekä kappaleiden sisäisen draaman kaaren luominen. Hypnoottinen yleistunnelma syntyi paitsi Mömmön värittömistä tulkinnoista, myös Puukon ja Moilasen mesmeroivan maltillisesti ja määrätietoisen suoraviivaisesti soittamista pohjaraidoista.

Äänittäjä Ari Hämäläisen kanssa tehty Totuus palaa sisältää yhdeksän biisiä. Kappaleista kuutta oli kuultu jo Silmienvaihtajien ohjelmistossa, mutta Romppasen uudelleen sovittamina vanhat (tosin aiemmin levyttämättömät) biisit saivat uuden elämän. Lahjakkaat ihmiset osaavat pukea hyvät kappaleet monenlaisiin asuihin, ja Mana Manan mustat, väljät vaatteet pukevat Mömmön sävellyksiä ja sanoituksia upeasti.

Silmienvaihtajien rämisevistä vaihtoehtorockbiiseistä kasvoi apokalyptista rockia ja tuomiopäivän bluesia, jonka ainutlaatuisuus ei jäänyt huomaamatta keneltään, joka mistään mitään ymmärsi. Musiikin saattoi sanoa sisältävän vaikutteita heavy rockista ja post-punkista, mutta sekoitus oli aivan liian uniikki muodostuakseen minkään tietyn genren tai kohderyhmän musiikiksi. ”Pääasia, että intiaanit ymmärtää”, on Otra Romppasen tunnetuin lausahdus. Mana Mana taisikin soittaa juuri heille.

Jouni Mömmö kuoli 35-vuotiaana lokakuun 1991 lopulla. Kun kuuntelee hänen aikakautensa Mana Manan tekemiä viimeisiä, kehnoja äänityksiä, voi kiittää onneaan siitä, että sama bändi sai tehdyksi myös Totuus palaa -levyn kaltaisen mestariteoksen.

”Mikä on sun taivas?”, Mömmö kysyi albumin kolmannessa kappaleessa. Se on hyvä kysymys. Toisinaan kuulee sanottavan, että ihminen on ”lunastanut taivaspaikkansa” tekemällä jotakin poikkeuksellisen hyvää ja onnistunutta. Mömmö lunasti omansa Totuus palaa -albumilla. Mana Manan musta valo loistaa ikuisesti suomalaisen rockin tähtitaivaalla.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Totuus palaa
Jouni Mömmö – laulu ja kitara
Otra Romppanen – kitara
Tuomas Moilanen – bassokitara
Timo Puukko – rummut

Hae Totuus palaa kirjastosta!

Hae Totuus palaa kirjastosta!

Hae Totuus palaa kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Mana Mana
Totuus palaa (1990)
Murheen laakso (2000)
Kuolla elävänä – live 2001 (2004)
Complete… Kaikki (1996)
2000–2001 (2005)

Silmienvaihtajat
1985–1986 (2011)

Lue lisää:
Arkko, H. S: Totuus palaa – Jouni Mömmön maailma, 282 sivua. (Like, 2018).

Mana Mana: Totuus palaa (1990).

Mana Mana: Totuus palaa (1990).

Morphine: The Night – tie yön syliin

The Night (Dreamworks Records, 2000)

Morphine: The Night (2000).Yleisö varmaan ajatteli sen johtuneen helteestä. Heinäkuun kolmas 1999 oli kuuma päivä Italian Palestrinassa, ja kun Morphinen 46-vuotias basisti-laulaja Mark Sandman tuupertui lavalle kesken keikan, kesti hetken, ennen kuin kukaan ymmärsi, mitä oli tapahtunut.

Sandman oli kuollut. Hän oli saanut massiivisen sydänkohtauksen ja poistunut maailmasta. Loppu oli tullut kuin sormia napsauttamalla, ja se oli vienyt mukanaan myös Morphinen. Muille jäsenille oli selvää, ettei bändin matka voisi jatkua ilman sen sielua.

Basisti-laulaja Mark Sandman, saksofonisti Dana Colley ja rumpali Jerome Deupree perustivat Morphinen vuonna 1989 Cambridgessa. He olivat siinä vaiheessa keikkailleet enimmäkseen Bostonin seudulla ja Uuden-Englannin alueella monissa eri bändeissä – Sandman oli soittanut aiemmin muun muassa Treat Her Rightissa ja Deupreen kanssa Hypnosonicsissa, Colley esimerkiksi Three Coloursissa.

Morphinen toiseksi lyömäsoittajaksi vakiintui heti alkuvuosina Billy Conway, joka tuli alun perin tuuraamaan terveysongelmien vuoksi väliaikaisesti sivuun astunutta Deupreeta. Loppujen lopuksi kumpikin rumpali soitti Morphinessa useita vuosia. Loppuvaiheessa kokoonpano oli nelimiehinen, kun Coway ja Deupree olivat bändissä yhtä aikaa.

Alkuun päästyään Morphine ryhtyi tekemään töitä tasaisen tehokasta tahtia – ja sai myös aikaan tuloksia. Ensimmäinen albumi Good ilmestyi vuonna 1991 bostonilaisen Accurate/Distortion-levymerkin kautta. Vuoden 1993 Cure for Pain laajensi bändin reviirin kauas Uuden-Englannin ulkopuolelle: trio kiersi sen tiimoilta Yhdysvaltoja, Eurooppaa, Japania ja Australiaa. 1990-luvun puolivälissä Yes kasvatti Morphinen näkyvyyttä edelleen. Honey White -singlen video soi Music Televisionilla muun muassa hervottomassa Beavis & Buttheadissa.

Sitten Morphine astui major-yhtiöiden maailmaan. Suurmoguli David Geffenin ja elokuvaohjaaja Steven Spielbergin Dreamworks sainasi sen vuonna 1997 ja julkaisi Like Swimmingin vielä samana vuonna. Neljäs albumi ei muodostunut suureksi läpimurroksi (siihen Morphinen musiikki oli luonnostaan liian marginaalista), mutta maine kasvoi edelleen. Early To Bedin video sai Grammy-ehdokkuuden, ja vuoteen 1999 mennessä Morphinen kaikkia levyjä oli myyty yhteensä yli 800 000 kappaletta.

The Night, Morphinen viides ja viimeinen studioalbumi, valmistui vuoden 1999 alussa. Puoli vuotta ennen Mark Sandmanin kuolemaa viimeistelty levy julkaistiin vasta vuonna 2000, tyylikkäästi soveliaan suruajan jälkeen.

Morphinen ura päättyi musiikilliselle huipulle. Sandmanin tuottama The Night soi täyteläisemmin ja pakottomammin kuin Morphinen edelliset levyt. Se on helpommin lähestyttävä ja musiikillisesti värikkäämpi levy kuin edeltäjänsä, mutta silti tyylikkään kosiskelematon kokonaisuus, jonka tummat värit ovat sävy sävyyn.

Sandmanin kuolema, kannen valkoinen kukka ja musiikin hämärä, paikoin hauras ja surumielinen tunnelma houkuttelevat pitämään The Nightia jonkinlaisena kuolinmessuna, testamenttina tai profetiana ennenaikaisesta poismenosta. Se ei tietenkään ole sellainen. Kun levyn yönkauniit kappaleet äänitettiin, Morphine luultavasti katseli urahorisonttiinsa toiveikkaana. Mutta koska taide on tehty tulkittavaksi, mikään ei estä kuuntelemasta The Nightia Sandmanin kuoleman varjossa. Siinäkin tapauksessa Morphine saa pimeyden tuntumaan lämpimältä ja lohdulliselta.

Morphinen musiikki ei lakannut soimasta lavoillakaan. Vuoden sisällä Sandmanin kuolemasta Colley ja Conway perustivat Orchestra Morphinen, joka esitti enimmäkseen The Nightin materiaalia. Sittemmin he ovat pitäneet Morphinen ja ystävänsä muistoa elossa muun muassa Vapors Of Morphine -kokoonpanossa.

Conway ja Colley ovat myös perustaneet myös Hi-n-Dry-levymerkin, jonka toimitilat rakennettiin Sandmanin entiseen työhuoneeseen. Yhtiö on julkaissut muun muassa Sandboxin, kahden cd:n ja yhden dvd:n laajuisen koosteen Mark Sandmanin elämäntyöstä Morphinen ulkopuolella. Ikävä kyllä hänen tunnetuimman bändinsä tuotanto jouduttiin jättämään julkaisun ulkopuolelle tekijänoikeussyistä.

Jos Sandman olisi saanut elää, The Night kuulostaisi nyt albumilta, jolla Morphinen vähäeleinen ”low rock” (joksi bändi itse tyylinsä nimesi) jalostui valmiiksi. Bändi esiintyy kautta levyn hyvin ilmaisuvoimaisesti. Se huokuu yhtä aikaa vanhan jazzin viileänrentoa svengiä ja rockin särmää, mutta ei ole lähelläkään rasittavanvinkeää jazzrockia. Siellä täällä Morphinen soundia avartavista jousista ja muista lisukesoittimista huolimatta musiikissa on yhtä paljon tilaa kuin säveliä. Minimalistinen tuotanto saa pienet asiat näyttämään kokoaan suuremmilta ja langettamaan pitkiä varjoja.

Tyylikkäässä tyhjyydessä kaikuu salaperäisyys, joka saa palaamaan The Nightin äärelle yhä uudelleen.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Morphine
Mark Sandman – Kaksikielinen slide-basso, laulu, urut, kolmekielinen slide-kitara, piano, kitara
Dana Colley – baritoni-, tenori ja double-saksofoni, triangeli
Jerome Deupree – rummut ja muut lyömäsoittimet
Billy Conway – rummut ja muut lyömäsoittimet

Hae Morphinen The Night kirjastosta!

Hae Morphinen The Night kirjastosta!

Hae The Night kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Morphinen studioalbumit
Good (1992)
Cure For Pain (1993)
Yes (1995)
Like Swimming (1997)
The Night (2000)

Livelevy
Bootleg Detroit (2000)

Kokoelmat
B-Sides And Otherwise (1997)
The Best Of Morphine: 1992–1995 (2003)
Sandbox: The Mark Sandman Box Set (2004)
At Your Service (2009)

Katso lisää:
Cure For Pain – The Mark Sandman Story (dokumentti, 2011)

Morphine: The Night (2000).

Morphine: The Night (2000).