Def Leppard: Hysteria – hard rockin valovoimaa

Def Leppard: Hysteria (Phonogram, Bludgeon Riffola, 1987)

Def Leppard: Hysteria (1987).Sheffieldissä vuonna 1977 perustettu Def Leppard julkaisi suurimman menestysalbuminsa kymmenvuotiaana. Brittibändi oli päässyt muutamassa vuodessa pienistä piireistä isojen joukkoon. Samalla ilmaisun kovin ydin läheni. Levy levyltä pyörryttävän melodinen pop yhdistyi mahtipontiseen rokkaamiseen yhä saumattomammin. Hard rockia popularisoineen bändin kolmas albumi Pyromania oli valtava harppaus sekä taiteellisesti että kaupallisesti. Kymmenen vuotta Def Leppardin perustamisen jälkeen yhtye pääsi todella huipulle. Pitkän hiomisen jälkeen julkaistu Hysteria tuli markkinoille kesän -87 lopulla.

Brittiyhtye Def Leppard: Phil Collen (vas.), Rick Savage, Rick Allen, Joe Elliott ja Steve Clark. Kuva kirjasta Halfin & Fricke: Animal Instinct – The Def Leppard Story (1987).

Def Leppard: Phil Collen (vas.), Rick Savage, Rick Allen, Joe Elliott ja Steve Clark. Kuva kirjasta Halfin & Fricke: Animal Instinct – The Def Leppard Story (1987).

80-luvun Def Leppardin albumijatkumossa pyrittiin askel askeleelta eteenpäin. 2010-luvulla voi jo tuntua hassulta ajatella, että alun perin Leppard oli osa brittiheavyn uutta aaltoa The New Wave Of British Heavy Metal. Tietty glam rockin kutsu kuitenkin muutti bändä. Kulmikkaamman heavyn vastapainoisiksi elementeiksi alkoi hivuttautua popilmaisua jo High ‘N’ Dryn (1981) aikaan. Yli 10 miljoonan myyntiin yltänyt Pyromania (1983) toi dramaattisten rockbiisien sovituksiin lisää elementtejä. Neljä vuotta myöhemmin julkaistu Hysteria toi Joe Elliottin antautuvan laulun rinnalle lisää huolellisesti tuotettuja taustalauluköörejä. Nerokkaan kitaradriven kanssa kuultiin paljon synarumpuja ja massiivisen uljaita sovituksia koskettimille.

Hysterian tekeminen oli poikkeuksellisen aikaavievää. Tuottajalegenda Jim Steinmanin kanssa tehty työ lähti käyntiin nihkeästi. Äänitykset aloitettiin alusta, jälleen Robert John “Mutt” Langen kanssa. Lange onnistui viemään Def Leppardin soundia yhä modernimpaan suuntaan. Luomis- ja tuotantotyön rinnalla aikaa otti traaginen onnettomuus. Uuden vuoden aattona 1984 rumpali Rick Allen menetti auto-onnettomuudessa vasemman kätensä. Vastoin odotuksia Allen palasi rumpujen ääreen. Sitkeällä työllä ja erikoisvalmisteisella rumpusetillä hän pystyi soittamaan täysipainoisesti. Oikean käden apuna Allen käytti molempia jalkojaan.

Voiko soundeja viilata liikaa? Miten loppuun asti hiottu rockalbumi saadaan hengittämään? Sliipattu Hysteria on kliininen vain periaatteessa. Langen Hysteria-työssä voi kuulla yhtä lailla The Carsin kuin AC/DC:n ja Foreignerin kanssa käytettyjä toteutustapoja. Soundi on suuri, mutta äänikuvan erittelevä instrumentaatio luo tilaa. Harkittu tuotantotyö saa musiikista esiin parhaat puolet: laajakuvamaisessa äänimaisemassa kiehtovat yksityiskohdat limittyvät yhteen. Draaman kaaret täydentyvät huippuunsa, biisi kerrallaan. Hysterian yli tunnin matka on kuin katsoisi kaleidoskooppiin suurennuslasilla.

Hysterian musiikillinen vetovoima perustuu huippuluokan tuotantotyön lisäksi äärimmäisen taipuisaan ja kekseliääseen sävellystyöhön. Biisien mahtailu hieman korneine teksteineen on suorastaan vastustamatonta voittokulkua. Vilpittömän oloiset biisit hengittävät rakkautta musiikkiin. Tällaisen rakkauden vastaanotto toi Def Leppardille lopullisen läpimurron.  Ensimmäinen single Animal on täydellisyydessään uskomaton pala raskasta popmagnetismia.

Hysterian aloitusraita Women uhkuu hidasta voimaa. Pitkää ja mahtailevaa raitaa kantaa lihaksikas soundi. Se junttaa läpi kaiken, mutta kitaristit Steve Clarkin ja Phil Collen mahtuvat hyvin framille. Raketin lailla käyntiin purskahtava Rocket on mahdottoman sujuvaa 80-lukulaista glam rockia. Elliott mainitsee vaikutteensa reilusti: tekstissä vilahtavat viittaukset britti-ikoneihin The Beatles, The Rolling Stones, David Bowie ja Elton John. Leppardin musiikillisesti kiinnostava tarve trippailla riskirajoilla kuuluu biisin puolivälin jälkeen: imukkaan rytmiraidan ylle rakentuvaa äänikollaasia pidetään yllä pitkään. Jännite säilyy, vaikka kertsiin palataan bridgen kautta vasta aivan lopussa.

Nimikappale Hysteria on ansiokas balladi. Raskaankevyt tunnelma tuo mieleen Langen tuottaman Foreigner-albumin ja sen hiturit. Hysterian kenties kuuluisin raita Pour Some Sugar On Me tehtiin sessioiden loppusuoralla. Vihjaileva remellys on välillä kaatua soundirakenteluun, mutta se on osa biisin viehätystä. Biisistä kasvaa ikoninen kesähitti, joka hymyilyttää yhä.

B-puolen avaava Gods Of War on Def Leppardia vaikuttavimmillaan. Kitaristi Clarken bravuuriksi nouseva sävellys on klassikko. Huumava outro kulkee kuolemattoman kitarakuvion varassa läpi sodan soundtrackin kun Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin kuuloiset poliitikot latelevat stereokuvaan litanioita hyökkäyksen välttämättömyydestä. Lopputulos on häikäisevä.

Hysteria nousi Britannian listaykköseksi elokuussa -87. Yhdysvaltojen myynti kasvoi hitaammin. Wikipedian mukaan paikka kärjessä saavutettiin vasta liki vuosi albumin julkaisusta. Suosion asteittaiseen kasvuun vaikutti erityisesti listakakkoseksi noussut Pour Some Sugar On Me. Peräti seitsemän US-singlen sarjan viides lohkaisu Love Bites ylsi ykköseksi. Hysterian myyntiluvuiksi kerrotaan huikeat 25 miljoonaa kappaletta.

Kekseliäisyyden, tyylitajun, tuotantotyön ja erinomaisten sävellysten keskiössä Def Leppardista kasvoi hetkeksi hard rockin 10cc. Hysterian nerokkain elementti lienee biisien bilettävä ja yhtäaikainen mietteliäs imu. Se ominaisuus, joka viettelee ja panee ajattelemaan. Se vie hard rockin klassikon kuolemattomien sarjaan.

Joe Elliott – laulu
Steve Clark – kitara
Phil Collen – kitara
Rick Savage – bassokitara
Rick Allen – rummut
Tuottaja: Robert John “Mutt” Lange

Hysteria kisaa aina kiihkeästi vuoden 1987 raskaamman rockin parhaimmistossa, jossa mukana ovat mm. Electric (The Cult), 1987 (Whitesnake), Permanent Vacation (Aerosmith), Crazy Nights (Kiss), Sacred Heart (Dio), Tattooed Beat Messiah (Zodiac Mindwarp), Garage Days Re-Revisited (Metallica) ja debyyttialbumin Appetite For Destruction julkaissut Guns N’ Roses. Huomiota herätti myös Death Angel: teini-ikäisten muusikoiden tekemä The Ultra-Violence on huikea.

Hysterian jälkeen Def Leppardin tarina jatkui albumilla Adrenalize, jota hiottiin vielä Hysteraakin pidempään. Kitaristi Steve Clark oli mukana äänityksissä, mutta ei nähnyt lopputulosta. Clark kuoli tammikuussa 1991 vain 30 vuoden ikäisenä.

* * *

Hysteria julkaistiin alun perin elokuussa 1987. Laajennettu 2CD-painos vuodelta 2006 on mainio lisä Leppard-saagaan. Hysterian jatkoksi sijoitetut B-puolet ovat kiinnostavia. Erityisesti I Wanna Be Your Hero ja Ring Of Fire kulkevat hienosti. Toisen CD-levyn remixit ja livebiisit täydentävät Hysteriaa. Deluxe Editionin tekstivihkoon esseen kirjoitti David Fricke. 80-luvun Leppardia ei ole Spotifyssa (tilanne 6/2017) eli kysy levyjä ja luettavaa kotikirjastostasi.

Muista boksi:
30-vuotisjuhlan aikaan elokuussa 2017 Hysteria saa uudet uusintajulkaisut. “Normipainosten” (3CD, 2LP) lisäksi luvassa on Super Deluxe Edition 5CD/2DVD. Laajin laitos sisältää levyjen rinnalla peräti neljä kirjaa ja julisteen.

Tuomas Pelttari

Def Leppard kotisivu

Def Leppard pitkäaikaisimmassa kokoonpanossaan: Vivian Campbell (vas.), Joe Elliott, Rick Savage, Rick Allen, Phil Collen. Kuva: Ash Newell Photography | Def Leppard kotisivu.

Def Leppard pitkäaikaisimmassa kokoonpanossaan: Vivian Campbell (vas.), Joe Elliott, Rick Savage, Rick Allen, Phil Collen. Kuva: Ash Newell Photography | Def Leppard kotisivu.

Levyhyllyt:
On Through The Night (1980)
High ‘N’ Dry (1981)
Pyromania (1983)
Hysteria (1987)
Adrenalize (1992)
Slang (1996)
Euphoria (1999)
X (2002)
Yeah! (2006)
Songs From The Sparkle Lounge (2008)
Def Leppard (2015)

Lue lisää:
Blows, Kirk: Hammered – Heavy Tales From The Hard-Rock Highway, 192 sivua.(Plexus, 2012).
Collen, Phil: Adrenalized – Life, Def Leppard And Beyond, 256 sivua. (Bantam, 2015)
Fricke, David & Halfin, Ross: Animal Instinct – The Def Leppard Story, 144 sivua, (Zomba Books, 1987).
Halfin, Ross: Def Leppard – The Definitive Visual History, 225 sivua. (Chronicle Books, 2011).

David Fricke & Ross Halfin: Def Leppard – Animal Instinct (1987).

David Fricke & Ross Halfin: Def Leppard – Animal Instinct (1987).

 

Def Leppard: Hysteria (1987).

Def Leppard: Hysteria (1987).

 

Metallica: The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited – elonmerkkejä autotallista

Metallica: The $5.98 E.P. – Garage Days Re-Revisited (Vertigo, 1987)

Metallica: The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited (1987).Kun joutuu pahaan paikkaan, on kaksi vaihtoehtoa. Voi antaa periksi tai rynnätä ulos aseet paukkuen. Syksyllä 1986 Metallica valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon. Kun miettii, millainen tragedia bändiä silloin kohtasi, sen päättäväisyys vaikuttaa melkeinpä sydämettömältä.

Metallican basisti Cliff Burton kuoli auto-onnettomuudessa Ruotsissa 27. syyskuuta 1986. Hänen hautajaisistaan oli kulunut kolme viikkoa, kun bändi pestasi uuden jäsenen. Flotsam And Jetsamissa aiemmin vaikuttanut Jason Newsted soitti ensimmäisen keikkansa kitaristi-laulaja James Hetfieldin, rumpali Lars Ulrichin ja kitaristi Kirk Hammettin bändissä marraskuussa 1986.

Newstedin ensimmäinen Metallica-levytys oli vuonna 1987 julkaistu viiden biisin coverlevy The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited. Vaikka toisinkin on luultu, se ei ollut Metallicalle paluu autotalliaikoihin siinä mielessä, että äänitykset olisi tehty alkukantaisissa ja edullisissa olosuhteissa. Metallica oli kyllä remontoinut vuokraamastaan autotallista itselleen uuden treenikämpän, mutta EP:n se äänitti osin Santa Monican A&M:ssä, osin Länsi-Hollywoodissa Conwayssa, ja ne olivat kaikkea muuta kuin halpoja studioita. EP oli jatko-osa marraskuussa 1984 julkaistun Creeping Death 12”-singlen b-puolelle, joka oli nimeltään Garage Days Revisited.

Metallica keikalla Kanadassa 1986.

Heinäkuussa 1987 taltioitu Garage Days Re-Revisited tehtiin kuudessa päivässä eli Metallican mittapuulla pikavauhtia (”äänittämiseen meni yhtä vähän aikaa kuin pelkän kaluston säätämiseen edellisellä albumilla”, kertoo Lars Ulrich kirjassa Syntymä Metallica Kuolema). Hintavasta studioajasta johtuen sekin kävi levy-yhtiölle kalliiksi.

Metallica palasi vanhoihin aikoihin siinä mielessä, että äänitti levylle vanhoja suosikkibiisejään – kenties niitä, joita sen jäsenet kuuntelivat hevijulisteilla vuoratuissa huoneissaan silloin, kun vielä asuivat vanhempiensa luona. Metallica versioi Garage Days Re-Revisitedille Diamond Headia ja Holocaustia, jotka olivat brittiläisen hevimetallin uuden aallon bändejä, walesilaista Budgieta, amerikkalaisen kauhupunkin pioneeria Misfitsiä ja brittiläisen postpunkin suurnimeä Killing Jokea. Eepeestä tuli Metallican kunnianosoitus vaikuttajilleen ja samalla valistuslevy faneille – moni tuon ajan hevinuori löysi vanhan hevin ja punkin juuri Garage Days Re-Revisitedin kautta.

Lars Ulrichia on usein moitittu kehnoksi rumpaliksi, ja sitä hän monilla mittareilla onkin. Se ei kuitenkaan ole aivan mustavalkoinen asia. Garage Days Re-Revisitedin avaavalla Diamond Head -lainalla Helplessillä hänen omalaatuinen lyöntinsä on tehokkaimmillaan. Se ei ole puhdasoppista tai taitavaa nakuttelua vaan kulmikasta ryskäämistä, mutta se kuulostaa innostavalta ja täysin pysäyttämättömältä.

Garage Days Re-Revisitedin yllättävin veto oli Killing Joken The Wait, jonka originaaliversio avasi yhtyeen vuonna 1980 ilmestyneen nimikkoalbumin b-puolen. Versio on varsin onnistunut. Metallica pyörittelee kierteistä postpunkriffiä kuin omaansa, mikä kertoo paljon siitä, kuinka sinut bändi oli itsensä ja vahvuuksiensa kanssa vuonna 1987.

Loppukevennykseksi Metallica äänitti kahden biisin Misfits-medleyn. Se alkoi Beware-ep:ltä (1980) poimitulla tarttuvalla Last Caressilla ja päättyi Earth A.D./Wolfs Blood -albumin (1983) raivokkaaseen Green Helliin. Väkevän ja hauskan lopetuksen viimeisteli muutama epävireinen sävel Iron Maidenin Run To The Hillsistä.

Garage Days Re-Revisited ilmestyi elokuussa 1987. Vaikka se ei ole mikään autotalliäänite, Metallica onnistui välittämään sille tahmalattiaisessa treenikämpässä soittamisen hikisen intensiteetin. Vaikka levyn biisit ovat synkkiä ja raskaita ja kepeimmilläänkin hirtehishumoristisia, on Garage Days Re-Revisited Metallican uran hyväntuulisin julkaisu. Musiikista ja hupaisasta kansitaiteesta huokuu poikamainen innostus, itsevarmuus ja rempseä uhma. Sen kautta cover-ep kasvoi välityötä tärkeämmäksi julkaisuksi. Garage Days Re-Revisited teki selväksi, että Metallicalla oli elämää Cliff Burtonin kuoleman jälkeen.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Metallican studioalbumit
Kill ‘Em All (1983)
Ride The Lightning (1984)
Master Of Puppets (1986)
…And Justice For All (1988)
Metallica (1991)
Load (1996)
Reload (1997)
Garage Inc. (1998) Lainabiisejä sisältävä 2CD/3LP, jolla on mukana myös The $5.98 E.P.: Garage Days Re-Revisited.
St. Anger (2003)
Death Magnetic (2008)
Hardwired… To Self-Destruct (2016)

Muista EP-boksi:
Garage Days Re-Revisited löytyy helpoiten kokoelmalevyltä Garage Inc. (1998), sillä EP:n alkuperäispainokset on myyty loppuun. Vinyylin ystäville vinkiksi myös EP-boksi The Good The Bad & The Live: The 6½ Year Anniversary 12″ Collection. Mustakantisessa lootassa on mukana kuusi 12″-singleä – myös Garage Days Re-Revisited.

Lue lisää:
Brannigan, Paul & Winwood, Ian: Birth School Metallica Death, 378 sivua. (Faber & Faber, 2014).
Brannigan, Paul & Winwood, Ian (kääntäjät Arvassalo, Juuso & Saarainen, Jere): Syntymä Metallica kuolema – 1. osa, 365 sivua. (Like, 2013).
Brannigan, Paul & Winwood, Ian (kääntäjä Koskelin, Elina): Syntymä Metallica kuolema. 2. osa, 302 sivua. (Like, 2014).
Crocker, Chris: Metallica – The Frayed Ends Of Metal, 225 sivua. (Boxtree: St Martin’s Press, 1993).
Halfin, Ross (kääntäjä Paappanen, Päivi): Metallica kuvina, 229 sivua. (Like, 2009).
Halfin, Ross & Hammett, Kirk (kääntäjä Sjövik, Maria): Voittamaton Metallica, 230 sivua. (Gummerus 2012).
McIver, Joel (kääntäjä Salmenpohja, Ilkka): Metallica, 440 sivua. (Like, 2007).
Metallica, & Putterford, Mark & Charlesworth, Chris: Metallica In Their Own Words, 96 sivua. (Omnibus Press, 1994).

Metallica: The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited (1987).

Metallica: The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited (1987).

Pink Floyd: A Momentary Lapse Of Reason – rentoa jatkoaikaa huipulla

Pink Floyd: A Momentary Lapse Of Reason (Pink Floyd Music, EMI Records, 1987)

Pink Floyd: A Momentary Lapse Of Reason (1987).Yllätys oli melkoinen kun David Gilmourin kitara soi radiossa vuonna -87 nimen Pink Floyd alla. Kahdeksan vuotta The Wall-tuplalevyn ja neljä The Final Cutin jälkeen markkinoilla todella oli bändin tuore studioalbumi. Tilanne tuntui kutkuttavana monin tavoin. Jo 1970-luvun puolivälistä lähtien suvereenina musiikillisena johtajana kunnostautunut Roger Waters oli riitautunut bändikavereidensa kanssa. Lopulta yksi oli poissa. Gilmour ja Nick Mason olivat Richard Wrightin avustamana kolmisin Pink Floyd. Millainen olisi yhtyeen musiikillinen jälki ilman Watersia? Progea vai mainstreamia keskitien rokkia? Kenties yhtä suuri menestys kuin ajanhenkinen ja ällistyttävän kaupallinen Genesis-levy Invisible Touch?

Pink Floyd nousi yhdeksi maailman tunnetuimmista bändeistä The Dark Side Of The Moonin ja sen jälkeen tehtyjen levytysten ansiosta. Waters sävelsi määrätietoisesti eikä välttämättä tarvinnut kovin paljon apua työhönsä. The Final Cut (1983) oli jo lähellä olla Watersin sooloalbumi, niin vähän Gilmour ja Mason olivat mukana. Kosketinsoittaja/laulaja Richard Wright (1943–2008) oli jäänyt bändistä jo aiemmin. Kahdentoista studioalbumin jälkeen oltiin hajoamispisteessä.

Kuka saisi pitää nimen Pink Floyd? Gilmour ja Mason saivat oikeuden nimen, Waters sai itselleen konseptin The Wall. Soolouran sijaan kitaristi/laulaja Gilmour halusi viedä Pink Floydin askeleen eteenpäin. Mukaan tulivat rumpali Nick Mason ja The Wallin tuottaja Bob Ezrin. Näytön paikka oli ilmeinen, sillä Gilmourin soololevyltä About Face (1984) jäi tuottaja Ezrinin kanssa paljon petrattavaa. Alun perin Gilmourin tulevalle sooloalbumille suunnattua materiaalia tuotettiin huolellisemmassa yhteistyössä. Sävellyksiä olivat mukana tekemässä Ezrin, Anthony Moore ja Roxy Musicin kitaristi Phil Manzanera.

Syksyksi -87 julkaistu Pink Floydin paluualbumi pakattiin komeisiin Storm Thorgersonin suunnittelemiin kansikuviin. Mietteliäs ja virtaviivaistunut rockpoljento nojaa vahvasti Ezrininin tunnelmanluontiin. Levy alkaa soutamisen äänillä ja samplemaisella puheensorinalla, ja kohoaa pariksi minuutiksi pastoraalisiin kosketinsoitintunnelmiin. Gilmourin krominhohtoinen kitarasoundi virittelee elonmerkkejä. 80-lukulaista estetiikkaa kuullaan singleraidalla Learning To Fly. Sitä komistaa uskallusta ja leap of faith -sanomaa viestivä video.

Watersin tiukasti vaalima purevuus ja saarnamiehen elkeet ovat poissa. Gilmourin vahvuudet laulajana kannatti tuoda esiin. Hänen äänensä maalaa maisemia kaihoisan kauniisti, aivan toisin kuin Watersin viiltävä realismi. Poissa on myös Pink Floydissa vallinnut teemallisuus. Tilalla on enemmän omillaan olevia teoksia.

Gilmour taitaa rockhymnin rakentamisen. On The Turning Away lähtee liikkeelle koskettimien ja akustisen kitaran rauhassa. Onnistuneen mahtipontinen sävel istuu erinomaisesti kaiutettujen rumpujen, kitarasoolojen ja riipivän urkuvärinän maailmaan. Hymni voimaantuu entisestään kun Pink Floydin tavamerkkinen tempon tuplaus tapahtuu.

Synaperkussioiden avittama Yet Another Movie saattoi hämmentää aiempaan Floyd-soundiin tottuneita. Hitaasti pulppuava mahtipontisuus on jälleen läsnä, ehkä möhkälemäisempänä kuin Floydilla koskaan. Tempon edestakaiset muutokset kääntävät tunnelmaa juuri oikealla hetkellä. Taustalla kuuluvat lähes huomaamattomat puheosuudet ovat periaatteessa korneja, mutta luovat jännitettä.

B-puolen keskivaiheen A New Machine kertoo karua kieltä. Jostain lakonian ja hädän puolivälistä kuuluu David Gilmour:

– I have always been here
I have always looked out from behind these eyes
It feels like more than a lifetime.

– Do you ever get tired of the waiting?
Do you ever get tired of being in there?
Don’t worry, nobody lives forever
Nobody lives forever.

Terapeuttinen ote lävistää biisiä muutenkin. Kireä jousi kirskuu läpi mahtailevan musiikin. Se ikään kuin tyytyy osaansa, mutta todella tyytyväisenä. Päätösraita Sorrow’n surumielisenä viestinä tuntuu olevan väistämättömyys: bändin on jatkettava vaikeiden raastupajuttujenkin läpi omaan suuntaan. Watersin bassokuviot korvaa konemainen hypnoosi. Se toimii hienosti, vaikka onkin valovuosien päässä Floydin 60-luvun psykedelisorgaanisesta alkutuotannosta. Sorrow toi Gilmourin käsiin vahvan alustan jumalaiselle kitaroinnille. Lopputulos on hengittävä kokonaisuus, rasittavan pönötyksen vastakohta.

Pink Floyd saavutti albumillaan paljon. Maailmankiertue sai valtavasti yleisöä. Keikat olivat monille ainut livekontakti Pink Floydin musiikkiin. Kesäkuussa -89 bändi teki keikan myös Lahdessa. Konsertit olisivat varmasti onnistuneet ilman Momentary Lapsea, mutta uusi materiaali toi livebändille itseluottamusta. Livetupla Delicate Sound Of Thunder dokumentoi kunnon bändin, ei rahantekokonetta.

David Gilmour – kitara, laulu, kosketinsoittimet, sekvensserit
Nick Mason – rummut, efektit

Richard Wright – piano, laulu, Kurzweil, Hammond-urut
Tony Levin – bassokitara, Stick
Jim Keltner – rummut
Steve Forman – lyömäsoittimet
Jon Carin – kosketinsoittimet
Tom Scott – alttosaksofoni, sopraanosaksofoni
Scott Page – tenorisaksofoni
Carmine Appice – rummut
Pat Leonard – syntetisaattorit
Bill Payne – Hammond-urut
Michael Landau – kitara
John Halliwell – saksofoni
Darlene Koldenhaven – taustalaulu
Phyllis St. James – taustalaulu
Donnie Gerrard – taustalaulu
Tuottajat: Bob Ezrin & David Gilmour

Bändin diskografiassa A Momentary Lapse Of Reason jää ilman hyvää vertailukohtaa. Tutustumisen yhteydessä voi tarkastella pariakin Watersin levytystä samoilta ajoilta. The Pros & Cons Of Hitch-hiking ja soundtrack When The Wind Blows saivat kesällä -87 jatkoksi modernilta kuulostavan albumin Radio K.A.O.S. Myös Waters otti osansa läpitunkevan 80-lukulaisesta tuotantoestetiikasta. A Momentary Lapse Of Reason sai uuden vinyylijulkaisun tammikuussa 2017, osana huippuluokan remasters-sarjaa.

Pink Floydin tarina jatkui vuonna 1994 julkaistulla levytyksellä The Division Bell. Viimeisin käänne studiosta on pääosin instrumentaalinen albumi The Endless River. Gilmour on pitänyt yllä verkkaista ja varsin tasokasta soolouraa, samoin Waters.

Tuomas Pelttari

Levyhyllyt:
Pink Floyd | studioalbumit
The Piper At The Gates Of Dawn (EMI, 1967)
A Saucerful Of Secrets (1968)
More (1969)
Ummagumma (1969)
Atom Heart Mother (1970)
Meddle (1971)
Obscured By Clouds (1972)
The Dark Side Of The Moon (1973)
Wish You Were Here (1975)
Animals (1977)
The Wall (1979)
The Final Cut (1983)
A Momentary Lapse Of Reason (1987)
The Division Bell (1994)
The Endless River (2014)

Studioalbumien sarjasta on julkaistu kaksi kattavaa CD-boksia: Oh By The Way (2007) sekä Discovery (2011). Kysy bokseja ja kirjallisuutta kotikirjastostasi.

Lue lisää:
Blake, Mark: Pigs Might Fly – The Inside Story Of Pink Floyd. (Aurum, 2007)
Blake, Mark: Pigs Might Fly – The Inside Story Of Pink Floyd, 448 sivua. (Aurum Entertainment, laajennettu painos, 2013)
Harris, John: The Dark Side Of The Moon – The Making Of The Pink Floyd Masterpiece, 186 sivua. (Fourth Estate, 2005).
Mason, Nick: Inside Out – A Personal History Of Pink Floyd, 384 sivua. (Phoenix, 2005)
Mason, Nick: Inside Out – A Personal History Of Pink Floyd, 416 sivua. (Weidenfeld & Nicolson, päivitetty painos, 2017)
Pajuniemi, Matti: Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 1967–1979, 384 sivua. (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 2013).
Romano, Will: Mountains Come Out Of The Sky – The Illustrated History Of Prog Rock, 246 sivua. (Backbeat Books, 2010).
Schaffner, Nicholas (J. Pekka Mäkelä, kääntäjä): Pink Floydin odysseia, 511 sivua. (Johnny Kniga, 2006).
Snider, Charles: The Strawberry Bricks Guide To Progressive Rock, 362 sivua. (Strawberry Bricks, 2007).
Whiteley, Sheila: The Space Between The Notes – Rock And The Counter-Culture, 118 sivua. (Routledge, 2002).

Katso DVD:
Pink Floyd: Pink Floyd In Concert – Delicate Sound Of Thunder, 91 min. (Pink Floyd (1987), Picture Music International, 1989).

Pink Floyd kotisivu

Pink Floyd: A Momentary Lapse Of Reason (1987).

Pink Floyd: A Momentary Lapse Of Reason (1987).

Zodiac Mindwarp and The Love Reaction – rockia ja rockparodiaa

Zodiac Mindwarp and The Love Reaction – Tattooed Beat Messiah (Vertigo/Mercury, 1988), Hoodlum Thunder (Musidisc, 1991)

Zodiac Mindwarp And The Love Reaction: Tattooed Beat Messiah (1988).Divarilaarista pilkotti yllätys. Zodiac Mindwarp & The Love Reaction? Hoodlum Thunder? Tosiaan… Mitä sille bändille oikein tapahtui?

Vuonna 1987 Zodiac Mindwarp & The Love Reactionin ura lähti nousuun härskissä yli 90 asteen kulmassa, kun läpimurtosingle Prime Mover nousi brittien singlelistalla kahdenkymmenen myydyimmän joukkoon. Saman tempun teki ensialbumi Tattooed Beat Messiah (1988). Oli tultu pisteeseen, jossa Mark Manningin huikean konseptin kantavuus pantaisiin lopulliselle koetukselle.

Manning oli Leedsistä Lontooseen muuttanut rockfani ja entinen taideopiskelija, joka elätti itsensä rockmedia-alan töillä. Kahdeksankymmentäluvun puolivälissä hän ryhtyi laulajaksi ystävänsä, KLF-yhtyeen Bill Drummondin yllyttämänä.

Zodiac Mindwarp & The Love Reaction sai alkunsa Drummondin vuokraamassa treenikämpässä. Alkuaikoina kokoonpanossa vaikutti The Orbin Jimmy Cauty, ja bändi ympättiin grebo-skeneen Pop Will Eat Itselfin ja Gaye Bykers On Acidin kanssa. Debyyttisingle Wild Child (1986) oli psykedeelinen sekoitus likaista rockia ja klubitunnelmaa, mutta jo samana vuonna ilmestyneellä The High Priest of Love -ep:llä kurssi kääntyi räävittömän hard rockin suuntaan.

Se iloisesti yliampuva ja rietas rockyhtye, jonka suuri yleisö lopulta tuli tuntemaan, oli aikamoinen näky. Bändi pukeutui mustaan nahkaan, likaiseen denimiin ja yliajetun näköisiin turkiksiin. Zodiacin kätyrit tottelivat sellaisia nimiä kuin Cobalt Stargazer, Slam Thunderhide ja Kid Chaos (jos tottelivat) ja toivat mieleen post-apokalyptisen prätkäjengin tai Poliisiopisto-elokuvan hassusti epävakaan Zedin pahiskaverit. Manningin alter ego Zodiac Mindwarp oli kestokiimainen seksipeto, joka libidonsa ylistämisen ohella myönsi itselleen sellaisia arvonimiä kuin rakkauden ylipappi, seksiführer ja rakkausdiktaattori.

Prime Moverin action-pitoisessa videossa Zodiac kohortteineen ajaa panssariajoneuvolla tyttökoulun seinästä sisään päästäkseen esiintymään neitseelliselle yleisölle.

Zodiac Mindwarp & The Love Reaction oli kokonaisvaltainen konsepti, jollaisen luomiseen tarvitaan paneutumista ja perspektiiviä. Manningilla oli sydäntä fiilistelyyn ja tietoa analyyttisyyteen – sekä pakkomielteisiä rock’n’roll-fantasioita että taideopintojen tuomaa kulttuurintuntemusta. Häntä inspiroivat undergroundsarjakuvat, rockmusiikki, tv-sarjat, beat-kirjallisuus, ajan hedonistinen henki ja hupaisat eksploitaatioelokuvat. Noista aineksista hän keitti kokoon tiedostetun kliseistä perusrockia, joka pelasi isoilla riffeillä, kovilla kertosäkeillä ja itsetarkoituksellisuudella.

Zodiac Mindwarpilla oli jotakin, josta useimmat 80-luvun hardrokkarit eivät olleet kuulleetkaan: itseironiantajua, kykyä nauraa edustamansa taiteenlajin ehtymättömälle koomisuudelle. Se ei kuitenkaan latistanut bändiä pelkäksi vitsiksi. Kuten The Darkness ja Turbonegro paljon myöhemmin, Zodiac Mindwarp & The Love Reaction teki rajua rockia ja parodiaa siitä. Tokihan Manningin humoristinen bändi oli keinotekoinen ja keksitty, mutta sen paheksuminen olisi ollut yhtä hölmöä kuin jännitysromaanin moittiminen fiktiivisyydestä tai komedian parjaaminen hauskuudesta. Sitä paitsi Manning oli opiskellut rock’n’rollinsa niin tarkkaan, että hänen käsissään siitä tuli autenttista. 

Backseat Education -video oli melkeinpä lyhytelokuva kungfu-elokuvien camphengessä. 

Jonkin aikaa näytti siltä, ettei Zodiac Mindwarp & The Love Reaction tunnustaisi mitään rajoja. Tattooed Beat Messiahin menestys saatteli bändin Yhdysvaltain-kiertueelle legendaarisen Alice Cooperin ja uuden, tulikuuman Guns N’ Rosesin kanssa, eikä mikään tuntunut olevan mahdotonta.

Se oli kuitenkin väärä luulo. Asiat menivät poskelleen yllättävänkin nopeasti. Kun amerikkalaiset eivät kaikkien odotusten vastaisesti lämmenneetkään Tattooed Beat Messiahille, suuri levytysennakko muuttui valtavaksi velaksi. Pian major-yhtiö Phonogram ajoi yhtyeen ulos tallistaan, ja sen jälkeen Zodiac Mindwarp & The Love Reaction unohtui kuin vanha vitsi. Sillä oli vaikeuksia saada minkäänlaista levytyssopimusta. Lopulta eteläafrikkalainen Musidisc julkaisi Hoodlum Thunderin suoraan unohdukseen.

Hoodlum Thunderia kuunnellessa tulee ajatelleeksi, että kenties sen oli syytäkin unohtua. Se on ihan pätevää perusrockia, mutta siitä puuttuu hillittömyys, joka teki Tattooed Beat Messiahista kaikessa hölmöydessään ja ennalta-arvattavuudessaan niin ultimaattisen rockalbumin. Hoodlum Thunderin tunnetuimman kappaleen Feed My Frankensteinin levytti myös Alice Cooper, mikä varmastikin maksoi herra Mindwarpin laskut jonkin aikaa. Ensimmäiseksi singleksi lohkaistu Elvis Died For You jäi huomattavasti vähemmälle huomiolle. 

Zodiac Mindwarp And The Love Reaction sinnitteli 90-luvun puoliväliin saakka, kunnes vaipui muutamaksi vuodeksi horrokseen. Paluun aika koitti vuosituhannen vaihteessa. Tähän mennessä yhtyeeltä on julkaistu kymmenkunta pienen piirin hehkuttamaa studio- ja livealbumia.

Oleellisen Tattooed Beat Messiahin merkityksestä Zodiac Mindwarpin uralle kertoo se, että debyyttialbumi julkaistiin vuonna 1997 uudelleen nimellä The Best of Zodiac Mindwarp and the Love Reaction. Mark Manning on kunnostautunut myös tuotteliaana kirjailijana.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Zodiac Mindwarp and The Love Reaction – studio- ja livealbumit:
Tattooed Beat Messiah (1988)
Hoodlum Thunder (1991)
Live at Reading (1993)
One More Knife (1994)
I Am Rock (2002)
Weapons Of Mass Destruction (livealbumi, 2004)
Rock Savage (2005)
Pandora’s Grisly Handbag (livealbumi ja DVD vuodelta 1986, 2006)
We Are Volsung (2010)

Lue lisää:
Manning, Mark & Drummond, Bill: Bad Wisdom – The Lighthouse At The Top Of The World, 256 sivua. (Penguin 1996, uusintapainos 2003, Creation Books)
Manning, Mark: Crucify Me Again, 224 sivua. (Codex 2000)
Manning, Mark: Get Your Cock Out, 160 sivua. (Creation Books 2000)
Manning, Mark: Fucked By Rock – The Unspeakable Confessions Of Zodiac Mindwarp, 207 sivua. (Creation Books 2001)
Manning, Mark: Collateral Damage – The Zodiac Mindwarp American Tour Diaries, 191 sivua. (Creation Books 2002)
Manning, Mark: Man’s World, 192 sivua. (Creation Books 2003)
Manning, Mark: Psycho Pets – Just When You Thought It Was Safe To Go Back In The Kitchen, 144 sivua. (Not Avail 2006)
Manning, Mark: Fucked By Rock b/w I Have The Greatest Respect For You, George: The Unimaginable Confessions Of Zodiac Mindwarp, 250 sivua. (Cherry Red Books 2011)
Manning, Mark & Drummond, Bill: The Wild Highway, 412 sivua. (Creation Books 2005, uusintapainos 2015)
Manning, Mark & Herrick, John: Shaking Scripture (Tri-Pillar Publishing 2012)

Zodiac Mindwarp And The Love Reaction: Tattooed Beat Messiah (1988).

Zodiac Mindwarp And The Love Reaction: Tattooed Beat Messiah (1988).

Zodiac Mindwarp And The Love Reaction: Hoodlum Thunder (1991).

Zodiac Mindwarp And The Love Reaction: Hoodlum Thunder (1991).

 

 

Jane Siberry: The Walking – artistista vapautta parhaimmillaan

Jane Siberry: The Walking (Duke Street Records, Reprise Records, 1988)

Jane Siberry: The Walking.Loistavilta elokuvasoundtrackeiltä Until The End Of The World ja The Crow tuttu laulaja-lauluntekijä Jane Siberry saatetaan mieltää vakavanoloiseksi muusikoksi, jonka levytykset vaativat kuulijalta paljon. Artistina Siberry voi toki olla vaikeasti määriteltävissä, mutta popmusiikin henki on elänyt vahvasti osana tuotantoa. Usein läsnä on ollut myös leikkimieltä ja kokeilunhalua. Kesällä -87 äänitetty The Walking on Siberryn neljäs albumi – ja yksi kanadalaisartistin valovoimaisimmista teoksista.

Siberryn (Jane Stewart, s. 1955) tunnistettava ääni ja ilmaisu kypsyi hyvää vauhtia jo toisella albumilla No Borders Here (1984). Yhtä aikaa kuulaan elektroninen ja perinteitä haastava toteutus jatkui kolmoslevyllä The Speckless Sky. Kanadassa jo melko tunnetuksi noussut artisti oli esillä myös singlelistoilla biiseillä Mimi On The Beach, One More Colour ja Map Of The World – Part II.

Vakiintuneen bändin kanssa tehty vapautunut The Walking oli Siberryn ensimmäinen albumi, joka julkaisi Reprise Records. Ison levy-yhtiön turvaama astetta kaupallisempi soundi toimii perustana läpi haasteellisempienkin sävellysten. Kunnianhimoinen lopputulos hätkähdyttää yhä. Tunnelmia kaivetaan esiin pidempiä toteutuksia pelkäämättä. Yhdeksän minuutin pituinen aloitusraita The White Tent The Raft lipuu eteenpäin häkellyttävän joutuisasti. Musiikin viettelevyys ja rikkaat sovitukset ovat jotain oudon kiehtovaa.

Kuin singlehitiksi tehty Red High Heels sisältää samaa herkkyyttä kuin albumin nimikappale. Mykistävän kaunis The Walking (And Constantly) helähtelee pianon varassa pitkin satumaista laulumelodiaa. Rumpali Al Cross elävöittää biisiä tyylikkäästi, ja oikaisee takapotkuisen kompin juuri oikeassa kohtaa. Biisin herkkä atmosfääri on yksi Siberryn kauneimmista luomuksista.

Massiivista toteutusta käytetään levyllä harkiten, kuin värityksenä. Yksi esimerkki tästä on B-puolen avaava Lena Is A White Table. Aistillisen kehittelyn keskeltä aukeava rumpujen ja bassokitaran yhdistelmä tuottaa jyräävää mielihyvää. Päätösraita The Bird In The Gravel on kokeellista tunnelmointia vailla vertaa. Uneliaan melodian viereltä löytyy paljon tutkittavaa yli kymmeneksi minuutiksi.

Al Cross – rummut
Anne Bourne – kosketinsoittimet, piano
Jane Siberry – kitara, kosketinsoittimet
John Switzer – bassokitara
Ken Myhr – kitara
Tuottajat: Jane Siberry, John Switzer ja John Naslen

Jos Kate Bush, k.d. lang, Ani DiFranco, Tori Amos, Laurie Anderson tai Peter Gabriel ovat lähellä sydäntäsi, niin Jane Siberryn levyt saattavat olla sinulle löytöjä. The Walking on kelpo levy tutustumiseen. Kirjastosta kannattaa etsiä käsiinsä myös 2CD-kokoelma Love Is Everything – The Jane Siberry Anthology.

* * *

Jane Siberryn ura levytysura jatkui kehutulla albumilla Bound By The Beauty (1989). Pitkään työn alla ollut When I Was A Boy vuodelta 1993 on yksi lauluntekijän uran kohokohdista.

Lue lisää:
DeMain, Bill: In Their Own Words – Songwriters Talk About The Creative Process, 218 sivua. (Praeger, 2004).
Jackson, Rick: Encyclopedia Of Canadian Pop, Rock & Folk Music, 319 sivua. (Quarry Press, 1994).
O’Brien, Karen: Hymn To Her – Women Musicians Talk, 243 sivua. (Virago Press, 1995).
Siberry, Jane: Love Is Everything – The Jane Siberry Anthology. 2CD ja 52-sivuinen liitevihko. (Warner Bros. & Rhino, 2002).

Jane Siberry kotisivu

Jane Siberry: The Walking (1988).

Jane Siberry: The Walking (1988).