Yö: Varietee – porirockin alkuräjähdys

Varietee (Poko, 1983)

Yö: Varietee (1983).Kauan sitten erään länsisuomalaisen kaupungin kaduilla asteltiin tukka pystyssä asvalttiin särkyneiden enkelten joukossa. Kun ilmiö syntyi, aika oli 1980-luku ja paikka Pori. Sitä kutsuttiin porirockiksi, ja sen lähtölaukauksen ampui .

Yli kolmekymmentäviisi vuotta myöhemmin on sanottava, että ilmiöt tulivat ja menivät, mutta Yö pysyi. Laulaja Olli Lindholm johdatti bändinsä punkin kiihkeydestä iskelmärockin seesteisyyteen ja oman elämänsä loppuun saakka.

Vuonna 1981 perustettu Yö herätti tamperelaisen Poko Rekordsin kiinnostuksen syksyllä 1982. Heti ensimmäinen single, keväällä 1983 julkaistu ’Likaiset legendat I’ oli listamenestys. Ilmeisen hyvin valmistautunut ja lupaavasta alusta inspiroitunut kokoonpano (Lindholm, kosketinsoittaja-laulaja Jussi Hakulinen, kitaristi Jani Viitanen, basisti Juha Rauäng ja rumpali Veikko Lehtiranta) pani Varieteen purkkiin vajaassa viikossa MSL-studiossa Lempäälässä.

Heti Varieteen ensimmäisissä biiseissä ’Pieni ihminen suuressa maailmassa’ ja ’Ei voi elää rakkaudesta’ hahmottuu se, mikä alkuaikojen Yössä vetosi. Nuorten porilaisten paatoksellisessa rockissa oli vielä punkin ja uuden aallon kiihkeyttä, joka erottaa sen 2000-luvun Yöstä samalla tavalla kuin parikymppinen eroaa viisikymppisestä. Esimerkiksi ’Pro Patricia’ on ilahduttavan idealistinen isänmaallisuutta ja pasifismia pohdiskeleva laulu, jota olisi ollut vaikea kuvitella myöhempien aikojen Yön esittävän.

Kolmentoista biisin mittainen Varietee olisi voinut olla parempi kokonaisuus vähän lyhyempänä, tai ainakin se olisi pärjännyt ilman raskassoutuisia biisejä ’En saanut sua pilviin’ ja ’Vain varjot häntä seuraa’ sekä Reino Helismaan ’Päivänsäde ja menninkäinen’ -klassikon höpsöä rokkisovitusta. Sen sijaan singlebiisit ’Likaiset legendat I’ ja ’Särkynyt enkeli’, eteerisestä kiivaaksi kasvava ’Yhden illan varietee’, post-punkin ja suomirockin hybridi ’Rakkauden symbioosi’ ja jo mainitut avauskappaleet kestävät kuuntelua loputtomasti.

Jussi Hakulisen kirjoittamat biisit puhuttelivat väkevästi kahdeksankymmentäluvun suomalaisnuoria. Marraskuussa 1983 julkaistu Varietee oli välitön suurmenestys. Näyttävästi televisiossakin mainostettu debyyttialbumi myi vuoden loppuun mennessä timanttilevyyn oikeuttavat 50 000 kappaletta. Varietee oli lähtölaukaus paitsi Yön uralle, myös porirockille. Uusromanttisesta, hellyttävän suomalaisittain kimaltavasta alagenrestä tuli näyttävä ja suosittu osa 1980-luvun suomirockia. Kaikkien porirokkareiden ruumiinrakenteella ja tukkalaitteilla ei ehkä olisi päässyt Hanoi Rocksiin, mutta juuri heidän epätäydellisyyteensä oli helppoa samaistua.

Seuraavana vuonna porirockin kirkkaimmaksi tähdeksi nousi teinityttöjen palvoma Dingo, joka paloi loppuun kolme komeaa popalbumia levytettyään. Yö ei palanut. Se eli, vaikka vanha porirockskene kuoli ja vaikka suosio ei noussut Varieteen tasolle kahteenkymmeneen vuoteen. Ensialbumin tehnyt miehitys hajosi vähitellen. Hakulinen lähti bändistä vuonna 1985, Rauäng ja Lehtiranta 1990. Lindholm ja Viitanen luotsasivat bändiä yhdessä yli laihojen vuosien, kunnes kitaristi erosi yhtyeestä vuosituhannen vaihteessa.

2000-luku muutti kaiken. Yön ainoaksi alkuperäisjäseneksi jäänyt Lindholm käynnisti sivutoimekseen neljän albumin mittaisen soolouran, raitistui loppuiäkseen ja johdatti bändinsä ennennäkemättömään suosioon. Kaksikymmentä vuotta Varieteen julkaisun jälkeen sitkeys palkittiin: Rakkaus on lumivalkoinen (2003) ja sitä edeltänyt kokoelmalevy Legenda palauttivat Yön platinatasolle ja vieläpä korkealle Varieteen yläpuolelle.

Aika oli jälleen otollinen Yölle, koska Yö ei enää ollut se Varieteen tehnyt yhtye. Suomirock oli keski-ikäistynyt uudeksi iskelmäksi, ja se sopi oikein hyvin yhteen 2000-luvun seestyneen Yön kanssa. Rockuskottavuus, hipsterikredibiliteetti ja kriitikoiden kehut olivat kortilla, mutta levyt ja keikat pysyivät suosittuina. Vuonna 2008 Lindholm palkittiin Iskelmä-Finlandialla.

Olli Lindholmin mittava elämäntyö jäi kesken, kun hän menehtyi sairauskohtaukseen helmikuussa 2019. Suunnitelmissa oli muun muassa Yön suuri 40-vuotisjuhlakonsertti vuodelle 2021.

Olli Lindholm 19.3.1964 – 12.2.2019

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

kotisivu

Hae Yö-klassikko 'Varietee' kirjastosta.

Hae Yö-klassikko ’Varietee’ kirjastosta.

Varietee kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Yö | Studioalbumit
Varietee (1983)
Nuorallatanssija (1984)
Myrskyn jälkeen (1985)
Äänet (1986)
Lanka palaa (1988)
Toinen puoliaika (1989)
Antaa soittaa (1991)
Tänä yönä (1992)
Kymmenes kevät (1993)
Hyviä vuosia (1994)
Satelliitti (1996)
Pirstaleet (1997)
13. Yö (1999)
Valo (2000)
Rakkaus on lumivalkoinen (2003)
Kuolematon (2005)
Valtakunta (2007)
Loisto (2009)
Pelko ja rakkaus (2012)
Hyvässä ja pahassa (2014)
Puolet taivaasta – puolet helvetistä (2016)
Hyvän yön lauluja (2017)
Mitä jos mä rakastan (2018)

Yö | Livealbumit
…Ja tapahtui niinä päivinä (1984)
Täältä tulee Yö… Live (1993)
Yhden yön tarinoita (2003)
Kolmen illan varietee (2006)
Yön ensimmäinen keikka (2008)

Olli Lindholm | Sooloalbumit
Voima (2000)
Maailma on kaunis (2010)
Nukku-Matti ja Herra Kuu (2012)
Minun jouluni (2013)

Lue lisää
Lindholm, Olli & Kotro, Arno: Yhden miehen varietee, 204 sivua. Docendo 2017.
Lindholm, Olli & Rantanen, Ilpo: Yhden Yön tarina, 347 sivua. WSOY 2007.
Lindholm, Olli & Rantanen, Ilpo: Likaiset legendat – 30 vuotta Yötä, 287 sivua. Siltala 2011.

Yö: Varietee (1983).

Yö: Varietee (1983).

Duran Duran: Big Thing – iso juttu, unohdettu klassikko

Big Thing (EMI, 1988)

Duran Duran: Big Thing (1988).Neonväreissä leiskuva uutuuslevyn kansikuva yllätti Duran Duran -fanit vuonna 1988. Bändiposeeraus näytti olevan mennyttä. Ehkä vielä suurempi visuaalinen yllätys oli gatefold-kannen sisäsivuilta avautuva viileys ja …etäisyys. Kaikki ei ollutkaan alleviivatun muodikasta tai kiiltävää. Tekstejäkin oli häivytetty kollaasissa ikään kuin taustalle. Muutoksia tapahtui myös musiikissa. Duranien viidettä studioalbumia hallitsi erilainen tatsi. Kovatasoiset biisit hiipivät mieleen aivan toisella tapaa kuin Rion tai Seven And The Ragged Tigerin supermenestynyt popkiito.

Se kaikkein tärkein – biisinteko – oli kuitenkin yhtä hallussa kuin aikaisemmin, ja Big Thing parantaa asteen pari edeltäjästään Notorius. Tämä oli hieno ansio, sillä vuoden -88 listamusiikin moderni popsoundi sisälsi osin riskialttiita toteuttamistapoja. Duran Duran ei horjunut ja Big Thing säilyi ylväänä kokonaisuutena, joka väistää halvanohuet tuotantokarikot.

Alun perin Birminghamista ponnistanut bändi lähti toden teolla lentoon kun Simon Le Bon ryhtyi lupaavan kombon laulajaksi. Taiteilijaopiskelijoiden nouseva kokoonpano iski lähelle kultasuonta vuonna 1981, apunaan tuottaja Colin Thurston. Jo ensisingle ’Planet Earth’ herätti. Debyyttialbumin Duran Duran ja suurta huomiota saaneen singlen ’Girls On Film’ myötä popkuluttajat innostuivat ympäri maailmaa. Järjettömän toimiva rocklevy Rio (1982) teki Duran Duranista maailmantähden. ’Hungry Like The Wolf’, ’Save A Prayer’ ’Hold Back The Rain’ ja ’The Chauffeur’ jättivät moniin 80-luvun nuoriin lähtemättömät jäljet.

Aivan suurimman maailmanmenestyksen kynnyksellä The Rio Tour toi bändin syyskuussa -82 Helsingin Kulttuuritalolle ja Turun konsettitalolle. Voittokulkua jatkoivat abumit Seven And The Ragged Tiger ja astetta seesteisempi Notorious. Duran Duran näytti hallitsevan popmaailmaa hyvän matkaa pitkin 1980-lukua, jopa Bond-elokuvan A View To A Kill tunnarin avulla. Vaikka kovin hysteria väistyi oli vuosikymmenen loppu yhä hienoa Duran-aikaa.

Duran Duran vuonna 1988: Simon Le Bon (vas.), John Taylor ja Nick Rhodes. Kuva: Duran Duran -kotisivu.

Duran Duran vuonna 1988: Simon Le Bon (vas.), John Taylor ja Nick Rhodes. Kuva: Duran Duran -kotisivu.

Triona Simon Le BonNick RhodesJohn Taylor sävelletty Big Thing puskee eteenpäin virkeästi. Isosti läiskähtelevät perkussiot ja synamassat olivat vaihtuneet kevyempiin jo edellisellä levyllä. Soundi muuttui selkeästi kitaristi Andy Taylorin eroamisen jälkeen. Yhtä iso muutos oli rumpali Roger Taylorin lähtö. Rock jäi taaemas.

Ensimmäinen singleraita ’I Don’t Want Your Love’ iski dance-otteella. Monet house-biisit voivat olla kuluneita, mutta Duran Duranin groove on hallussa mestarillisesti – kuin Chic ei olisi koskaan kadonnut. Funkkaavan bändin siivittämänä Le Bon yltää hienoon lentoon.

Simon Le Bon oli saanut lisää herkkyyttä ja itsevarmuutta. Teinipopvuosien aika näytti kääntyvän yhä kauemmas historiaan kun mietteliäämpi Duran Duran kolahti: ’Too Late Marlene’, ’Palomino’ ja ’Land’ ovat loistokamaa. Vaikutuksen tekee myös kolmas singleraita ’Do You Believe In Shame?’

Jouluksi -88 julkaistu single All She Wants Is:

Levyn kakkospuoli jatkaa Simon Le Bonin vapautuneen lauluklangin esiintuloa. ’Palomino’ näyttää miten sävykästä jälkeä laulaja saa aikaan. Yksi unohdetuimmista Duran-raidoista on ’Land’. Sen raukeus on juhlavaa.

Big Thing päättyy mietteliään mahtipontisesti. ’Flute Interlude’ nivahtaa ’The Edge Of Americaan’, jonka siirtolaisteema on valitettavan ajankohtainen alkuvuodesta 2019. Duran Duranin paras protestilaulu sulautuu lopulta painostavaan äänimassaan, kuin loputonta lohduttomuutta kuvastaen. Kaiken päättävä ’Lake Shore Driving’ on pysäyttävä kokemus. Ja Le Bonin laulu kulki koko ajan yhä sielukkaammin.

Duran Duran on aina osannut panostaa albumeihin. Levytyksen kaari, niin sanotut albumiraidat ja päätösbiisit ovat olleet tärkeitä, samalla tavalla kuin bändillä on ollut silmää videotuotannollekin. Vaikka Big Thing on jäänyt hieman syrjään DD-diskografiassa, se antaa yhä paljon. Vanha totuus tulee pintaan: onnistunut albumi ole koskaan vain tuotantotyötä. Se on biisejä ja bändihenkeä.

Tuomas Pelttari

Duran Duran kotisivu

Big Thing
Simon Le Bon – laulu
Nick Rhodes – kosketinsoittimet
John Taylor – bassokitara
Tuottajat: Duran Duran, Jonathan Elias ja Daniel Abraham

Warren Cuccurullo – kitara
Steve Ferrone – rummut
Sterling Campbell – rummut
Chester Kamen – kitara

Hae DD-klassikko 'Big Thing' kirjastosta!

Hae DD-klassikko ’Big Thing’ kirjastosta!

Hae Big Thing kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Duran Duran (EMI, 1981)
Rio (1982)
Seven And The Ragged Tiger (1983)
Notorious (1986)
Big Thing (1988)
Liberty (1990)
Duran Duran – Wedding Album (1993)
Thank You (1995)
Medazzaland (1997)
Pop Trash (2000)
Astronaut (2004
Red Carpet Massacre (2007)
All You Need Is Now (2010)
Paper Gods (2015)

Lue lisää
Fletcher, Guy: 100 Years Of British Music – A Photographic Tribute To Some Of The Greatest Songwriters And Composers Of All Time, 272 sivua. Omnibus, 2014. 
Malins
, Steve: Duran Duran – Notorius, 294 sivua. Andre Deutsch, 2005.
Malins, Steve: Duran Duran – Wild Boys, 312 sivua. Carlton Books, 2013.
Simmons, William & Rosenfeld, Richard: Duran Duran, 64 sivua. Octopus Books, 1984.
Taylor
, John: In The Pleasure Groove – Love, Death & Duran Duran, 387 sivua. Dutton, 2012 | Uusi painos: Sphere, 2013.

Duran Duran: Big Thing (1988).

Duran Duran: Big Thing (1988).

 

Lepää rauhassa, Pete Shelley – Buzzcocksista ikuisuuteen

Pete Shelley 1955–2018

Pete Shelley: Homosapien (1981).Joulukuun kuudennen päivän iltana brittiläisen Buzzcocksin some-tileillä julkaistiin suru-uutinen. Bändin laulaja-kitaristi ja biisintekijä Pete Shelley oli kuollut sairauskohtaukseen 63-vuotiaana.

Shelley tuli tunnetuksi yhtenä punksukupolven lahjakkaimmista lauluntekijöistä ja myöhemmin muusikkona, joka ei arastellut uuden soundin etsimistä sen enempää kuin tärkeinä pitämistään arkaluontoisista asioista puhumista.

Pete Shelley perusti Buzzcocksin opiskelukaverinsa Howard Devoton kanssa vuonna 1975. Bändi soitti ensimmäisen keikkansa Boltonissa aprillipäivänä 1976. Asiat etenivät rivakasti kulttuurin uusien tuulten puskuvoimalla: jo saman vuoden syyskuussa Buzzcocks esiintyi Lontoossa punk-svengali Malcolm McLarenin järjestämässä 100 Club Punk Festival -tapahtumassa. Muita esiintyjiä olivat muun muassa Sex Pistols, Siouxsie & The Banshees, The Clash, The Vibrators ja The Damned.

Vuoden loppuun mennessä Buzzcocks oli jo levyttänyt ensimmäisen ep:nsä Spiral Scratchin, yhden ensimmäisistä punk-omakustanteista. Buzzcocks teki vaikutuksen tiukkana bändinä, jonka energisyys ei kärsinyt monille ajan bändeille tyypillisestä haparoivasta soitosta, sekä Shelleyn lauluntekijänlahjoilla. Paras esimerkki niistä on klassikko Ever Fallen In Love (With Someone You Shouldnt’ve).

Vuonna 1977 Buzzcocksin kokoonpano muuttui, kun Devoto erosi bändistä ja perusti oman yhtyeensä Magazinen. Shelleystä tuli Buzzcocksin kitaristi-laulaja ja hänen korkeasta, kirkkaasta ja melodisesta laulustaan bändin leimallisin piirre.

United Artists Records teki diilin Buzzcocksin kanssa elokuun kuudentenatoista 1977. Bändi levytti isolle yhtiölle Martin Rushentin tuottamat albumit Another Music In A Different Kitchen (1978), Love Bites (1978) ja A Different Kind Of Tension (1979). Neljäs albumi jäi demoasteelle, kun Buzzcocks hajosi vuonna 1981.

Sooloartistiksi alkanut Shelley debytoi albumilla, jollaista kukaan ei osannut odottaa mieheltä, joka oli tullut tunnetuksi melodisen punkbändin laulaja-kitaristina ja taitavana poplauluntekijänä. Soolodebyytti Sky Yen oli jo vuonna 1974 olkkarissa äänitetty levyllinen kokeellista elektronista musiikkia Tangerine Dreamin ja Clusterin hengessä. Sky Yenin vastaanotto oli aikanaan lähinnä hämmentynyt ja vihamielinen, mutta myöhemmin sen psykedeelistä hammasporanoisea on alettu pitää kokeellisuudessaan kiinnostavana. Shelleyn omasta mielestä levy sopi kuulokekuunteluun sekä niille, jotka halusivat saada vieraat poistumaan.

Sky Yenin piti alun perin olla soundtrack Devoton tekemään elokuvaan. Samankaltaiseen tarkoitukseen tehtiin myös Shelleyn seuraava projekti Hangahar, jonka hän levytti Sally Timmsin ja Lindsay Leen kanssa vuonna 1980.

Homosapien-single (ja samannimisen sooloalbumin nimibiisi vuodelta 1981) vei Shelleyn kappalerakenteen kannalta takaisin popmusiikin lähteille, mutta sekin oli sovitettu elektronisen musiikin soittimille eli syntetisaattoreille ja rumpukoneille. Kappaleen viittaukset homoseksuaalisuuteen saivat BBC:n kieltäytymään soittamasta sitä, mikä puolestaan sai Shelleyn kertomaan julkisuudessa omasta biseksuaalisuudestaan, johon hän oli viittaillut jo Buzzcocksille kirjoittamissaan kappaleissa.

Samankaltaista soundimaailmaa kartoitti myös vuoden 1983 XL1-albumi, jonka tunnetuin kappale on Telephone Operator. Aikaansa edellä olleen albumin mukana sai ZX Spectrum -tietokoneelle tehdyn ohjelman, jonka esittelemiä grafiikoita ja lyriikoita saattoi katsella levyä kuunnellessaan.

Vuoden 1986 Heaven And The Sea -sooloalbumilla Shelley yhdisti elektronisen musiikin ja kitararockin piirteitä ajanmukaiseksi ja täyteläiseksi popiksi. Levyltä julkaistiin kaikkiaan neljä singleä, joista tässä kuullaan melankolinen Waiting For Love.

Ympyrä sulkeutui 1980-luvun lopulla, kun Buzzcocks teki paluun. Aluksi punklegenda julkaisi livelevyjä, mutta muutaman tunnusteluvuoden jälkeen myös uutta musiikkia. Vuonna 1993 julkaistu Trade Test Transmission -albumi käynnisti Buzzcocksin uran myöhemmät ajat, jotka jatkuivat aina Shelleyn kuolemaan saakka. Viimeiseksi jäi vuonna 2014 julkaistu yhdeksäs Buzzcocks-pitkäsoitto The Way.

Shelleyn viimeinen albumi Cinema Music And Wallpaper Sounds ilmestyi vuonna 2016. Se sulki hänen soolouransa ympyrän samalla tavalla kuin Trade Test Transmission oli sulkenut Buzzcocksin kehän: Cinema Music And Wallpaper Sounds oli vuonna 1976 äänitetty levyllinen kokeellista elektronista musiikkia ja siinä mielessä Sky Yenin sisarteos.

Pete Shelley kohtasi loppunsa kotonaan Virossa, jossa hän oli asunut vaimonsa Gretan kanssa vuodesta 2012 lähtien.

Peter Campbell McNeish 17.4.1955–6.12.2018

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae Buzzcocks-klassikoita kirjastosta!

Hae Buzzcocks-klassikoita kirjastosta!

Hae Buzzcocksia kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt | Buzzcocks
Another Music In A Different Kitchen (1978)
Love Bites (1978)
A Different Kind Of Tension (1979)
Trade Test Transmissions (1993)
All Set (1996)
Modern (1999)
Buzzcocks (2003)
Flat-Pack Philosophy (2006)
The Way (2014)

Pete Shelley
Sky Yen (1980)
Hangahar (1980)
Homosapien (1981)
XL1 (1983)
Heaven And The Sea (1986)
Cinema Music And Wallpaper Sounds (2016)

Lue lisää
Junttila, Jukka: 1977 – Punkvallankumous, 279 sivua. Like 2017.
McGartlandTony: Buzzcocks – The Complete History, 288 sivua. John Blake 1995.
Robb, John & Salmenpohja, Ilkka (kääntäjä): Punk! – Brittipunkin haastatteluhistoria. Like 2007.

Pete Shelley: XL1 (1983).

Pete Shelley: XL1 (1983).

 

Jane’s Addiction: Ritual De Lo Habitual – toisinajattelijoiden taidemanifesti

Ritual De Lo Habitual (Warner, 1990)

Jane's Addiction: Ritual De Lo Habitual (1988).1980-luvun lopulla Los Angelesissa raikasi hiuslakantuoksuinen pophevi. Glam metalista tuli niin suuri ilmiö, että Troubadourin, Rainbow Bar & Grillin ja Whisky a Go Go’n kaltaisten menomestojen nimet opittiin tuntemaan Suomessa asti.

Tuffin ja Wildsiden kaltaiset Sunset Stripin yhtyeet eivät kuitenkaan olleet koko totuus kaupungista. LA:ssa oli myös vahva underground-skene, jonka toiminta keskittyi Scream-klubille. Sen tunnetuin bändi oli Jane’s Addiction, jonka keikkojen ympärillä kävi niin kova kuhina, että levymogulitkin kiinnostuivat.

Laulaja Perry Farrellin, kitaristi Dave Navarron, basisti Eric Averyn ja rumpali Stephen Perkinsin vuonna 1985 perustama Jane’s Addiction julkaisi ensimmäisen levynsä, livenä Roxy Theatressa taltioidun Jane’s Addictionin vuonna 1987. Heti sen jälkeen bändi siirtyi riippumattomalta Triple X Recordsilta Warner Brosille. Vuoden 1988 Nothing’s Shocking, Jane’s Addictionin ensimmäinen studioalbumi, myi reilut parisataatuhatta kappaletta.

Ritual De Lo Habitual äänitettiin Hollywoodissa Track Record -studiolla vuoden 1989 loppupuoliskon aikana. Levyn tuotti Dave Jerden, joka oli tehnyt Jane’s Addictionin kanssa myös Nothing’s Shockingin. Toisen studioalbumin biisit olivat olleet olemassa jo pitkään: Jerden oli saanut jo ennen Nothing’s Shockingin äänityksiä Farrellilta kasetin, jolla oli kahdeksantoista biisiä. Niistä puolet äänitettiin Nothing’s Shockingille, loput päätyivät Ritual De Lo Habitualille.

Se ei kuulosta hyvältä lähtökohdalta levyn tekemiselle. Ensimmäiseltä levyltä yli jääneet kappaleet olisivat monien bändien tapauksessa olleet nimenomaan sitä itseään, ylijäämäkamaa, josta ei ollut levytettäväksi. Jane’s Addictionin tapauksessa niin ei kuitenkaan ollut. Jerden on jopa nimennyt Ritual De Lo Habitualin suosikikseen kaikista tuottamistaan levyistä. ”Siinä on outo viba, jota on vaikea määritellä… Se tuntuu tulleen jostakin muualta, enkä oikein tiedä, miten se tapahtui”, hän pohdiskeli LA Weeklyn haastattelussa vuonna 2015.

Sellainen viba syntyy, kun kaikki – sekä harkittu että sattumanvarainen – osuu kohdalleen. Nothing’s Shockingin aikaan Jane’s Addiction tuskin olisi vielä ollut valmis kaikkeen, mitä Ritual De Lo Habitual siltä vaati. Esimerkiksi eeppinen bakkanaalikuvaus Three Days, albumin suurteos, pantiin purkkiin yhdellä ainoalla otolla. Levyn tunnetuimman biisin Been Caught Stealingin svengi alkoi keinua vasta studiossa, ja biisillä kuultava koiran haukahtelu saatiin mukaan sattumalta, kun Farrellin rakas Annie intoutui räksyttämään juuri sopivassa kohdassa.

Ritual De Lo Habitualista tehtiin kaksiosainen, niin sanotusti takapainoinen kokonaisuus, melkein kuin kahdesta ep:stä niputettu albumi. Alkupuoli Stop!:ista Been Caught Stealingiin koostuu iskevistä ja tunnelmoivista rockbiiseistä, jollaisista myös Nothing’s Shocking oli tehty. Napakan funkyssa No One’s Leavingissa ja Ain’t No Rightissa (jonka rajusti sätkivää rockia värittävät hävittäjälentokoneen äänet) Jane’s Addiction kuulostaa suorastaan pitelemättömältä, mutta samalla Navarron, Perkinsin ja Averyn yhteistyö on äärimmäisen hallittua.

Teosmaiset kappaleet ovat levyn loppupuolella. Niihin tuovat juhlavuutta jousisovitukset – Then She Did… -kappaleessa ne luovat elokuvallista laajakangastunnelmaa, ja Of Coursessa ne vievät Lähi-itään Farrellin juutalaisen perhetaustan kautta. Vaikuttava, moniosainen Three Days ja albumin kansitaide saivat innoituksensa Farrellin ystävän kuolemasta. Herkkä päätöskappale Classic Girl tyynnyttelee albumia rajusti ravistelleet tunnemyrskyt, ja loppu on hyvin kaunis.

1990-lukua ei ehtinyt kulua kovinkaan monta vuotta, kun vaihtoehtorock jo kangistui tylsäksi ja kaavamaiseksi uusien kliseiden toisteluksi. Ritual De Lo Habitual oli vielä niistä rasitteista vapaa levy, uraauurtava albumi, jonka vaikutteita ei voinut nimetä kovin yksiselitteisesti. Siinä kuulee The Velvet Undergroundin näkemyksellistä piittaamattomuutta siitä, miten rockia saa soittaa, Jimi Hendrixistä ja psykedeliarockista kumpuavaa kitarankäsittelyä, progen eeppisyyttä ja punkin rosoisuutta, The Contortionsin kaltaisista punk funk- ja no wave -bändeistä periytyvää hallittua kaaosta ja vanhan Alice Cooper Groupin teatraalisuutta ja draamantajua.

Navarro on myöhemmin mytologisoinut Ritual De Lo Habitualin tekemistä sanomalla olleensa sen sessioissa niin aineissa, ettei muista niistä yhtään mitään. Tuottaja Jerden ei usko sen olevan totta. Hän kertoi LA Weeklyssä, ettei nähnyt yhdenkään Jane’s Addictionin jäsenen koskeneen huumeisiin levyä tehtäessä. Ritual De Lo Habitualia kuunnellessa tuottajaa on helpompi uskoa. Jane’s Addictionin läpimurtoalbumi on kaikessa outoudessaan, napakkuudessaan ja psykedeelisyydessään täysin fokusoitunut bändilevy. Navarron hyökyvä kitarismi on todella kaukana nuokkuvan narkkarin räpiköinnistä.

Ritual De Lo Habitual oli tärkeä julkaisu Jane’s Addictionille (sitä on myyty tuplaplatinan verran yksin Yhdysvalloissa) ja rockille ylipäänsä. Farrellin proosarunolliset sanoitukset ja bändin kliseitä karttelevat sävellykset palauttivat uskon siihen, että pinnalliseksi ja tyhjänpäiväiseksi häntäheikkien hölinäksi latistunut suurten yhtiöiden rock voisi taas olla merkityksellinen taidemuoto. 1990-luvun alussa se olikin sitä hetken verran, ja se on osaltaan Jane’s Addictionin ansiota.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Jane’s Addiction kotisivu

Hae Jane's Addiction -klassikko 'Ritual De Lo Habitual' kirjastosta!

Hae Jane’s Addiction -klassikko ’Ritual De Lo Habitual’ kirjastosta!

Hae Ritual De Lo Habitual kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Jane’s Addiction (live, 1987)
Nothing’s Shocking (1988)
Ritual De Lo Habitual (1990)
Strays (2003)
The Great Escape Artist (2011)

Muista myös kokoelmalevyt
Kettle Whistle (Warner Bros., 1997).
Perry Farrell (& Jane’s Addiction & Porno For Pyros): Rev (1999).
Up From The Catacombs – The Best Of Jane’s Addiction
(Rhino, 2006).
A Cabinet Of Curiosities, 3CD + DVD (Rhino, 2009).
Live In NYC, (Hypersonic/Universal, 2013).
Sterling Spoon, 6LP (Rhino, 2016).
Alive At Twenty-Five – Ritual De Lo Habitual 2016 Silver Spoon Anniversary Tour, CD + DVD + Blu-ray (Cleopatra, 2017).

Lue lisää
Mullen, Brendan: Whores – An Oral Biography Of Perry Farrell And Jane’s Addiction, 324 sivua. Da Capo 2005.
Navarro, Dave & Strauss, Neil: Don’t Try This At Home – A Year In The Life Of Dave Navarro, 253 sivua. Regan Books 2004.
Thompson, Dave: Perry Farrell – The Saga Of A Hypester, 244 sivua. St. Martin’s Griffin 1995.

Jane's Addiction: Ritual De Lo Habitual (1988).

Jane’s Addiction: Ritual De Lo Habitual (1990).

Tom Waits: Bone Machine – läpimurto tuntemattomaan

Bone Machine (Island, 1992)

Tom Waits: Bone Machine (1992).Tom Waits on aina ollut hahmo, mutta samanlaisena hän ei ole pysynyt. Alkuaikojen kulkumiesromanttinen raspikurkku-lauluntekijä ja lätsäpäinen duunarirunoilija vääntyi vuosien mittaan oudommaksi artistiksi, joka lisäsi blues- ja jazzpohjaiseen musiikkiinsa kokeellisia elementtejä. Rehevä-ääninen jutunkertoja on nostanut silmilleen vääristävät lasit ja innostunut heittämään yhä ihmeellisempää legendaa. Häntä kuuntelee viihdytettynä ja kiinnostuneena silloinkin, kun tarinoista ei usko sanaakaan.

Waits ei niinkään muuttunut kuin mutatoitui. Hän alkoi sekoitella pohjimmiltaan vanhanaikaisiin ja nostalgisiin biiseihinsä teennäisyyden partaalle uskaltautuvaa teatraalisuutta, itsetarkoituksellista kummallisuutta, surrealismia ja itseironiaa. Työn jälki oli persoonallista, sielukasta ja monessakin mielessä satumaista jo Swordfishtrombonesilla (1983) ja Rain Dogsilla (1985). Vuoden 1992 Bone Machine oli kuitenkin Waitsin friikahtamiskehityksen kulminaatiopiste. Sillä levyllä hän teki läpimurron johonkin, missä kukaan ei ollut ennen käynyt.

Bone Machine äänitettiin kokonaisuudessaan Kalifornian Cotatissa sijaitsevan Prairie Sun Recording Studiosin kellarissa, C-studioksi nimetyssä huoneessa. Waits on kertonut ihastuneensa betoniseinäisen tilan kaikuun, joka onkin tärkeä osa Bone Machinen soundia. Albumi kuulostaa paikoin Tim Burtonin ohjaamalta jättimäiseen käkikelloon sijoittuvalta mörkömusikaalilta, paikoin työuupumuksesta seonneen pelto-orjan bluesilta ja paikoin ihan tavallisen sydämensä särkeneen miehen hauraalta viestiltä elämänsä naiselle tai itselleen elämälle.

Kolisten käynnistyvä Earth Died Screaming ja murheellisessa realismissaan oudon lohdullinen Dirt In The Ground ovat vaikuttava alku levylle. Tuntuu kuin Waits kuvaisi noilla kappaleilla havahtumistaan olemassaolon rajallisuuteen ja realiteetteihin (mikä onkin tyypillistä kehitystä tuolloin vähän päälle nelikymppisen artistin ikävaiheessa). Kuolema-aihetta pyöritellään eri kulmista pitkin Bone Machinea, etenkin spoken word -esitystä ja pienoisnovellia muistuttavassa The Ocean Doesn’t Want Messä ja pirullisessa Murder In The Red Barnissa. I Don’t Wanna Grow Upissa Waits tuntuu pääsevän sinuiksi sen kanssa, miten keski-ikäistymiseen pitäisi suhtautua.

Vaikka Waitsin juuret ovat groovaavassa afrikanamerikkalaisessa musiikissa, perinteinen svengi ei ole hänelle mikään ainoa oikea vaihtoehto. Bone Machinen kappaleista säälimätön In the Colosseum ryskää nelikulmaisilla kivirattailla, kun taas Goin’ Out West, All Stripped Down ja Jesus Gonna Be Here (jossa uskonnollinen ekstaasi kohtaa katumuksentäyteisen delirium-krapulan) svengaavat sulavammin, joskin brutaalisti. Lempeimmillään ja paljaimmillaan Bone Machine on sydämeenkäyvissä balladeissa Who Are You, A Little Rain ja Whistle Down The Wind. Niiden kaltaista irlantilaishenkistä vanhan maailman kaihoa on The Rolling Stones -legenda Keith Richardsin kanssa tehdyssä ja esitetyssä That Feelissä, johon albumi päättyy.

Bone Machine, jonka kansikuvan otti Bob Dylanin poika Jesse Dylan, ilmestyi syyskuussa 1992. Aika ei ollut koskaan ennen ollut yhtä otollinen hänen musiikilleen – vanha tekijä tuli tavoittaneeksi vaihtoehtoisuuden eetosta ja lofistelua arvostaneen 1990-luvun alun hengen. Eikä hän edes ollut yrittänyt mukautua mihinkään. Bone Machine oli linjakasta ja loogista jatkoa sille 1980-luvun mittaan edenneelle kehitykselle, jonka myötä Waitsin ilmaisu oli muuttunut yhä jyrkemmäksi, kulmikkaammaksi ja hiomattomammaksi.

Bone Machine voitti julkaisuvuotensa parhaan vaihtoehtomusiikkilevyn Grammyn. Se tuntuu täysin merkityksettömältä, kun Bone Machinen panee soimaan vuonna 2018. Levy rätisee, paukkuu, ryskyy ja hyväilee yhtä tulisesti kuin ilmestyessään.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae Waits-klassikko 'Bone Machine' kirjastosta!

Hae Waits-klassikko ’Bone Machine’ kirjastosta!

Hae Bone Machine kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Closing Time (1973)
The Heart Of Saturday Night (1974)
Nighthawks At The Diner (1975)
Small Change (1976)
Foreign Affairs (1977)
Blue Valentine (1978)
Heartattack And Vine (1980)
One From The Heart (soundtrack, 1982)
Swordfishtrombones (1983)
Rain Dogs (1985)
Frank’s Wild Years (1987)
Big Time (live, 1988)
Night On Earth (soundtrack, 1992)
Bone Machine (1992)
The Black Rider (1993)
Mule Variations (1999)
Blood Money (2002)
Alice (2002)
Real Gone (2004)
Orphans: Brawlers, Bawlers & Bastards (2006)
Glitter And Doom (live, 2009)
Bad As Me (2011)

Lue lisää
Carroll, Cath: Tom Waits, 136 sivua. Unanimous 2000.
Hoskyns, Barney: Lowside of the Road – A Life Of Tom Waits, 609 sivua. Faber and Faber 2009.
Humphries, Patrick: The Many Lives Of Tom Waits, 354 sivua. Omnibus Press 2007.
Jacobs, Jay S: Wild Years – The Music And Myth Of Tom Waits, 276 sivua. ECW 2000.
Waits, Tom & Maher, Paul: Tom Waits on Tom Waits – Interviews And Encounters, 466 sivua. Chicago Review Press 2011.
Waits, Tom & Montandon, Mac & Heino, Sami (suom.) Tom Waits, takapihan taikuri, 381 sivua. Sammakko 2007.
Waits, Tom & Montandon, Mac: Innocent When You Dream – Tom Waits, the collected interviews, 394 sivua. Orion 2006.

Tom Waits: Bone Machine (1992).

Tom Waits: Bone Machine (1992).