Teddy & The Tigers: Burn It Up – suomibillyn suosion huippu

Burn It Up (Poko Rekords, 1978)

Teddy & The Tigers: Burn It Up (1978).Usein mainitaan, että punk teki läpimurron, koska nuoriso oli vieraantunut mahtailevaksi ja viihteelliseksi kehittyneestä popmusiikista. Se kaipasi simppeliä, energistä ja puhuttelevaa rockia, joka määrittäisi sille tyylin ja aseman.

Toisesta 1970-luvun lopun suositusta tyylistä, rockabillystä, voi sanoa täsmälleen samoin.

Rockabillyn uutta tulemista on pidetty punkin vastavoimana, ja sitä se ideologisesti olikin, mutta ei lähtökohdiltaan. 1950-luvun ja 1960-luvun alun soundiin ja tyyliin ihastuneet bändit perustettiin ihan samoista syistä kuin punkbändit – ”diinaritkin” kaipasivat yksinkertaista, energistä musiikkia, joka kertoisi elämästä sävyillä, joita aikakauden hevi- ja progebändit eli ”hämyt” eivät hallinneet.

Punkia konservatiivisempi rockabilly ei pyrkinyt luomaan vanhoista elementeistä uudenlaista meteliä vaan siirtämään menneiden aikojen estetiikan ja tyylin dogmaattisesti nykypäivään. Se oli tavallaan taantumuksellista, tavallaan ei – 1950-luvun amerikkalaisuuden romantisointi tuntui varmasti raikkaalta 1970-luvun Kekkoslovakian harmaudessa. Aika oli muutenkin otollinen nostalgiselle aikamatkalle lähihistoriaan. Sen osoittivat Happy Days – Onnenpäivät -sarjan sekä elokuvien Grease ja American Graffiti – Svengijengi ’62 suosio sekä uutiset Elvis Presleyn kuolemasta.

Suomalaisen rockabillyn suosituin bändi tuli Keravalta. Sen esimuoto, vuonna 1974 perustettu Fancy Dan soitti sekalaisia rockcovereita. Hurriganesin kaksi ensimmäistä albumia käänsivät bändin kurssin kohti primaalia rock’n’rollia, ja lopullinen fiftarivalaistuminen tapahtui American Graffiti – Svengijengi ’62:n kautta. Fancy Danista tuli Teddy & The Tigers. Bändi innostui soittamaan rock’n’rollia ja rockabillyä Eddie Cochranin ja Buddy Hollyn hengessä ja autenttisilla soundeilla. Tyylillinen pesäero jopa linjaansa raskauttaneeseen Hurriganesiin oli selkeä.

Epe Heleniuksen Tampereella perustama Poko Rekords kiinnitti Teddy & The Tigersin vuonna 1977. Uuden yhtiön kahteen ensimmäiseen albumijulkaisun kiteytyi aikakauden kaksijakoinen nuorisokulttuuri: Teddy & The Tigersin debyytti Boppin’ ja punkbändi Eppu Normaalin ensialbumi Aknepop ilmestyivät toukokuussa 1978. Teddy & The Tigersin Aikka ”Teddy Guitar” Hakalasta (s 1957) ja Eppu Normaalin Martti Syrjästä (s. 1959) tuli tahtomattaan kahden toisilleen nokittelevan alakulttuurin henkisiä johtajia. He antoivat nuortenlehdille jopa yhteishaastatteluja osoittaakseen poteroistaan uhitteleville nuorille olevansa hyvissä väleissä ja arvostavansa toistensa tekemisiä.

Teddy & The Tigersin toinen albumi Burn It Up julkaistiin loppuvuodesta 1978, vain puoli vuotta debyytin jälkeen. Hurriganes-yhteyksistään tutun Richard Stanleyn ja manageri Kari ”Johnny Flight” Heimosen tuottama Burn It Up äänitettiin Lahden legendaarisella Microvox-studiolla. Levyllä oli sekä uutta materiaalia että lainapaloja. Laulaja-kitaristi Teddy Guitar oli säveltänyt kuusi biisiä, ja yhden oli tehnyt Bobby Grand -pseudonyymin taakse kätkeytynyt Hillel Tokazier. Richard Stanley sanoitti kappaleet salanimellä Jet Smooth.

Teddy & The Tigersin omat biisit, lippulauluna levyn avausraita Tiger Twist, olivat puhdasoppisia genrensä edustajia. Niissä ei ollut mitään uutta, mutta tyylitaju oli kohdallaan, kuten perinnettä vaalivaan lajityyppiin kuuluu. Hakalan oikeaoppisen laulutyylin taustalla kajasti jotakin hyvin suomalaista, mikä lisäsi musiikin omaperäisyyttä.

Coverit oli valittu hyvällä maulla. Eddie Cochranin viimeiseksi jäänyt levytys Cut Across Shorty, Flash Cadillac And The Continental Kidsin Nothing For Me, Johnny Garnerin Didi Didi, Ritchie Valensin teiniballadi Donna, Edwin Brucen kirjoittama Rock Boppin’ Baby, Billy ”The Kid” Emersonin vuonna 1959 levyttämä Apron Strings ja Johnny Burnette And The Rock’n’Roll Trion raju Tear It Up toimivat mainiona johdatuksena vanhaan musiikkiin.

Marraskuussa 1978 ilmestyneestä Burn It Upista tuli Teddy & The Tigersin menestynein levy. Sitä myytiin noin 35 000 kappaletta ja se piikkasi albumilistalla sijalla kaksi. Vain Greasen samanhenkinen soundtrack esti sitä nousemasta ykköseksi.

Seuraavan vuoden ajan Teddy & The Tigersin suosio oli huipussaan myös keikoilla. Sitten se kääntyi loivaan laskuun, mikä saattoi olla syy-seuraussuhteessa siihen, että muusikoiden motivaatio alkoi huveta. Teddy & The Tigers soitti viimeisen keikkansa aika tarkalleen kaksi vuotta Burn It Upin julkaisun jälkeen.

Muoti-ilmiöiksi paisuneet punk ja rockabilly painuivat buumivuosien jälkeen takaisin maan alle. Se ei tappanut niitä vaan teki molemmille hyvää – undergroundissa musiikki on rakastavissa käsissä. Myöskään Teddy & The Tigers ei lakannut olemasta. Myöhempinä vuosina sitä on kuultu niin uudelleenjulkaisuilla kuin keikoillakin.

Burn It Up
Teddy Guitar – laulu, kitara
AP – bassokitara
Pale – rummut
Tuottajat: Richard Stanley & Johnny Flight

Ari Väntänen
ww.arivantanen.com

Teddy & The Tigers Facebook

Hae Teddy & The Tigersin 'Burn It Up' kirjastosta!

Hae Teddy & The Tigersin ’Burn It Up’ kirjastosta!

Hae Burn It Up kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Boppin’ (1978)
Burn It Up (1978)
Rock-a-Billy Rebel (1979)
White Hot Rock (1980)

Lue lisää
Eklund, Jari: Syntyneet rokkaamaan – kirja tedeistä, rockerseista ja rock’n’rollista, 2016 sivua. (FT-Media, 1998).
Eklund
, Jari: Tiger Twist, 283 sivua. (Johnny Kniga, 2003).
Kontiainen
, Vesa: Aitoa suomirokkia – Poko Rekordsin historia, 667 sivua. (Like, 2004).
Olutkoski, Juhani: Teddy vai punkkari eli Nuoruustango 1980, 260 sivua. (Books On Demand, 2010).
Salmi, Janne: Kun 50-luku tuli takaisin – nuorison 50-lukuvillitys 1978-1981, 206 sivua. (Opus Liberum, 2009).
Salmi, Janne: Rockin’ Is Our Business – 30 vuotta suomalaista rock’n’roll-elämää 1982-2012, 443 sivua. (Nord Print, 2015).
Salmi, Janne: Tigers Story – Teddy & The Tigersin tarina, 252 sivua. (WSOY, 2012).

Teddy & The Tigers: Burn It Up (1978).

Teddy & The Tigers: Burn It Up (1978).

Johnny Thunders: So Alone – malja antisankarille

Johnny Thunders: So Alone (Real Records, Sire, 1978)

Johnny Thunders: So Alone (1978).Marraskuussa 2016 uutisoitiin, että Jonas Åkerlund ohjaa Johnny Thundersin tarinasta kokoillan elokuvan. Pari vuotta aiemmin ilmestyi Danny Garcian dokumentti Looking For Johnny – The Legend Of Johnny Thunders. 1990-luvulla Lech Kowalski teki hänestä Born To Lose: The Last Rock ’n’ Roll Movien. Brittiläinen toimittaja-kirjailija Nina Antonia on kirjoittanut Thundersin elämäkerran sekä kirjan New York Dollsin vaiheista. Muusikon muistoa on kunnioitettu artikkeleilla, biiseillä, tapahtumilla ja tribuuttilevyillä, ja sosiaalisessa mediassa toimii aktiivisia Thunders-faniyhteisöjä, jotka pitävät tulta yllä. Kulttihahmon kuolemasta on 25 vuotta, mutta hänen legendansa elää.

Koska Thundersista ei koskaan tullut suurta tähteä, kerrottakoon, että hän oli John Genzale, vuonna 1952 syntynyt newyorkilainen kitaristi, laulaja ja lauluntekijä, joka tuli tunnetuksi räikeässä ja räväkässä rock’n’roll-yhtyeessä nimeltä New York Dolls. Bändin levyt eivät myyneet paljoakaan, mutta inspiroivat lukemattomia bändejä ja artisteja Hanoi Rocksista Morrisseyhin ja Sex Pistolsista David Bowieen.

New York Dolls: Personality Crisis

Thunders ja rumpali Jerry Nolan erosivat New York Dollsista vuonna 1975 perustaakseen The Heartbreakersin. Uusi bändi muutti Englantiin, kun manageri Malcolm McLaren kutsui sen mukaan Sex Pistolsin, The Damnedin ja The Clashin legendaariselle Anarchy Tour -kiertueelle. Heartbreakers soitti Lontoon nousukkaat suohon, ja matka johti levytyssopimukseen englantilaisen Track Recordsin kanssa sekä kulttiklassikko LAMF:n julkaisuun lokakuussa 1977.

Kovien huumeiden ja karun kohtalon kirjavaksi kuvittama maine oli kulkenut Thundersin edellä. Hän huomasi olevansa nuorten brittirokkareiden puolijumala, tuhoon tuomittu ”Johnny Too Bad”, joka tuhlasi lahjansa ja saamansa saumat kuin ei olisi mahtanut itselleen mitään. Hän ei varsinaisesti taistellut tuota vaikutelmaa vastaan. Siinä missä Motörheadin Lemmy kirjoitti bassoonsa uhmakkaasti ”Born To Lose – Live To Win”, yksi Thundersin tunnetuimmista biiseistä oli simppelisti Born To Lose. Antisankarin suurin tragedia oli, ettei hän itsekään uskonut voittomahdollisuuksiinsa.

Mutta vaikka Thunders ymmärsi maineen olevan osa viehätystään ja vahvisti sitä tietoisesti, hän ei ollut mielissään tilanteestaan. ”Ammattini ei ole huumeaddikti. Olen viihdyttäjä. Tehtäväni on saada nuoret tanssimaan”, vakavasta päihderiippuvuudesta kärsinyt muusikko ilmoitti eräässä haastattelussa.

Heartbreakers: Born To Lose

Heartbreakers hajosi LAMF:n jälkeen, ja Thunders päätti tehdä sooloalbumin. Hän aikoi levyttää paitsi edellisiltä levytyksiltään tuttua raakaa rock’n’rollia, myös henkilökohtaisempia ja herkempiä kappaleita. Lontoolainen Real Records teki Thundersin kanssa sopimuksen yhden levyn julkaisusta.” Ajattelin, että tekisimme hienon levyn ja näyttäisimme, että Johnnylla oli tarjota paljon muutakin kuin rock’n’roll-häviäjän imago”, Real Recordsin perustaja Dave Hill kertoi Thundersin elämäkerrassa.

Thundersin soolodebyytti So Alone (1978) äänitettiin Lontoossa kolmessa viikossa. Levyllä vierailivat muun muassa Sex Pistolsin Steve Jones ja Paul Cook, Pretendersin Chrissie Hynde ja Thin Lizzyn Phil Lynott. Dave Hillin mukaan levy valmistui vaihtelevissa tunnelmissa: ”Joinakin päivinä kaikki sujui hienosti ja hommat valmistuivat nopeasti, mutta seuraavalla kerralla hänellä meni tuntikausia pelkästään kitaran virittämiseen.” Huonona päivänä äänitetty eeppinen nimikappale oli jätettävä pois albumilta, koska Thunders oli liian kehnossa kuosissa viimeistelläkseen sen. Hyvinä päivinä nauhalle saatiin potkivaa rockia sekä (She’s So) Untouchablen ja You Can’t Put Your Arms Around A Memoryn kaltaisia hauraita helmiä.

So Alonen jälkeen Thundersin ura jatkui tuttuun tapaan matalalentona. Albumia pohjustanut single Dead Or Alive myi niin hyvin, että sen painos loppui kesken. Thunders jäi ilman hittiä, kun levy-yhtiö ei ennättänyt teettää ajoissa lisää levyjä. Murheellisen hahmon ritari kulki valitsemaansa tietä läpi kahdeksankymmentäluvun. Häneltä julkaistiin puolenkymmentä studioalbumia ja livelevyjä, jotka kaikki jäivät pienen piirin suosikeiksi. Thunders oli vasta 39-vuotias, kun hänet löydettiin menehtyneenä hotellihuoneesta New Orleansissa huhtikuussa 1991. Kuolinsyytä ei ole koskaan selvitetty perusteellisesti.

Jos puhutaan musiikista ja perinnöstä, huhut Johnny Thundersin kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja. Hän on klassinen antisankari, jonka tarina puhuttelee edelleen. Tekniikkavirtuoosien mielestä Thunders ei tietenkään osannut edes soittaa, mutta toisin kuin salamasormisten kollegoidensa, Thundersin soiton tunnisti ensimmäisestä nuotista. Se nuotti oli aina ladattu luonteella ja tunteella; intohimolla, masennuksella, ärtymyksellä, hellyydellä tai millä tahansa, joka häntä sillä hetkellä ajoi. Koska hän ei kyennyt hallitsemaan itseään, hän oli arvaamaton musiikissa ja elämässä – luokaton tai loistava, rasittava tai rakastettava, mutta ei koskaan siisti tai turvallinen. Ja vaikka Johnnyn kitara saattoi joskus olla epävireessä, ainakin hän teki sillä biisejä, jollaisia kukaan muu ei tehnyt.

Koskettavinta ja vaikuttavinta Thundersin musiikissa on sen sisäsyntyinen suru. Jopa reippaiden rockbiisien yllä häilyy lohduton yksinäisyyden tuntu.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Johnny Thunders Facebook

Levyhyllyt:
Johnny Thunders: So Alone (Real / Sire 1978)

Lue lisää:
Antonia, Nina: Johnny Thunders – In Cold Blood, 257 sivua. (Jungle Books, 1987 | Cherry Red Books, 2000).
Antonia, Nina: Too Much Too Soon – The Makeup & Breakup Of The New York Dolls, 208 sivua.
McNeil, Legs & McCain, Gillian: Please Kill Me – The Uncensored Oral History Of Punk, 525 sivua. (Abacus, 1997).

Katso lisää:
Garcia, Danny: Looking for Johnny – The Legend Of Johnny Thunders, 98 min. (Chip Baker Films, Jungle Records, 2014).

Johnny Thunders: So Alone (1978).

Johnny Thunders: So Alone (1978).