The Velvet Underground: Squeeze – se näkymätön VU-levy

The Velvet Underground: Squeeze (Polydor, 1973)

The Velvet Underground: Squeeze (1973).On albumeja, joita ei lasketa. Ne kuuluvat tekijänsä tuotantoon vain nimellisesti, koska niiltä puuttuu jotakin olennaista. Julkaisuja saattaa saatella kovakin tohina, mutta pian ne muuttuvat näkymättömiksi.

Sellaisia ovat esimerkiksi The Doorsin kaksi viimeistä albumia, jotka bändi teki ikonisen laulajansa Jim Morrisonin kuoleman jälkeen, ja Axl Rosen ylikypsäksi hauduttama Chinese Democracy (2008), joka ilmestyi Guns N’ Rosesin nimellä. Harva muistaa sitäkään, että The Velvet Undergroundilla on levy nimeltä Squeeze (1973). Se johtuu siitä, että Squeezelta puuttuu kaikki se, mikä teki The Velvet Undergroundista merkittävän.

Musiikin arvostuksessa on kuitenkin usein kyse mielikuvista. Chinese Democracy olisi kuulostanut paremmalta, jos se olisi julkaistu Rosen sooloalbumina. Mikäli The Doorsin jäsenet olisivat keksineet yhtyeelleen uuden nimen, saattaisivat Other Voices (1971) ja Full Circle (1972) herättää jälkipolvissa muutakin kuin säälinsekaista huvittuneisuutta. Ja jos Squeeze olisi Doug Yulen sooloalbumi, sitä pidettäisiin lupaavana levynä.

Squeezea kohti lähdettiin vuonna 1968, kun John Cale erotettiin The Velvet Undergroundista Lou Reedin vaatimuksesta. Alkuperäisen ydinkaksikon ajatukset bändin musiikillisesta suunnasta (ja siitä, kuka sen päättäisi) olivat niin erilaisia, että Reed ilmoitti hajottavansa koko yhtyeen, ellei Cale katoaisi. Tilalle pestattiin nuori Doug Yule, johon newyorkilaisyhtye oli tutustunut keikkareissulla Bostonissa.

The Velvet Undergroundin uuden kokoonpanon albumit The Velvet Underground (1969) ja Loaded (1970) olivat edeltäjiensä tavoin kaupallisia floppeja mutta musiikillisesti kiinnostavia levyjä. The Velvet Underground & Nicon ja White Light/White Heatin tehneestä tylyn runollisesta hippiaatteen antiteesista oli kasvanut lempeämpi ja popimpi yhtye. Se ei kuitenkaan riittänyt nostamaan bändiä uudelle menestyksen tasolle. Yulen (s. 1947) herkästä popäänestä huolimatta The Velvet Underground ei muuttunut riittävän helpoksi ja kaupalliseksi.

Reed erosi The Velvet Undergroundista elokuussa 1970. Kun kyydistä hyppäsivät myös kitaristi Sterling Morrison ja rumpali Moe Tucker, klassisesta kokoonpanosta ei ollut jäljellä mitään. Omaan varjoonsa kadonneen bändin johtohahmoksi nousi Yule, jonka rooli oli ollut varsin merkittävä jo Loadedilla.

Kun Reedin (1942–2013) viimeisesta keikasta The Velvet Undergroundin riveissä julkaistiin livealbumi vuonna 1973, yhtyeen näppärä manageri Steve Sesnick nappasi momentumista kiinni. Hän passitti Yulen ja kimpun hanttimiehiä The Velvet Undergroundiksi Englantiin keikoille ja studioon. Lontoossa levytetyllä Squeezella Yule soittaa lähes kaiken itse. Rumpaliksi Sesnick tilasi Deep Purplen Ian Paicen.

Sain äskettäin tilaisuuden kysyä Paicen muistoja Squeeze-sessioista. Niiden epämääräisyys tuntuu heijastavan projektin hämäryyttä:
– En minä edes tiennyt, että se oli The Velvet Undergroundin levy, Paice kertoi. – Minulla oli vapaapäivä ja sain kuulla, että joku tarvitsi rumpalia studioon. Lupauduin hoitamaan homman. Soittamiseen meni kolme tai viisi tuntia, enkä ajatellut koko asiaa sen jälkeen. Kymmeniä vuosia myöhemmin joku sitten kertoi minullekin, että soitan The Velvet Undergroundin levyllä.

Squeeze herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Vuodet The Velvet Undergroundissa ovat jättäneet Yulen biisintekotyyliin jälkensä, mutta VU:n vanha sielu, sen kokeelliset piirteet ja sanoitusten outo kauneus menivät Calen (s. 1942) ja Reedin mukana. Paice soittaa rumpuosuudet tyylikkäästi, mutta se vain lihavoi lainausmerkkejä ”The Velvet Undergroundin” nimen ympärillä. Bändi oli kaukana alkuperäisestä epäsovinnaisuudestaan, joka kiteytyi Tuckerin alkukantaiseen paukutukseen.

Mutta jos Squeezen saisi revittyä irti kontekstistaan, sitä kuuntelisi mielellään. Crashissa ja Louisessa on Kurt Weillin sävellysten näennäistä kepeyttä, Caroline on varhaiselle Beatlesille pokkuroivaa ränttätänttää, ja Mean Old Man sekä Dopey Joen torviboogie muistuttavat ajan bluesrockyhtyeistä. Friends-balladi ja synkeä Wordless ovat kivasti kontrastissa reippaiden rockbiisien kanssa. Levy on monin paikoin kliseinen, mutta myös monipuolinen ja hetkittäin omaperäinenkin: Jack & Jane on perusrockbiisi, jonka kaikki sointukulut eivät ole tavanomaisimmasta päästä.

Yulen nätisti värisevä lauluääni oli persoonallinen ja hän osasi kirjoittaa toimivia biisejä, mutta omaa taiteellista ääntään 25-vuotias muusikko ei ollut vielä löytänyt. Hänen sävellyksensä saattoivat olla jopa parempia kuin Lou Reedin, mutta samaa karismaa ja näkemystä niissä ei ollut.

– Pidän parista levyn biisistä, mutta muuten oloni on vähän kuin kirjailijalla, joka katsoo tekstiään kaksikymmentä vuotta julkaisun jälkeen: ”Voi jeesus, olinpa minä kypsymätön tuohon aikaan!” Ei siitä levystä voi olla kovin ylpeä, mutta sellainen siitä tuli. Se on osa kehitystä. Se ei ole parasta, mitä olen tehnyt, mutta kyllä siitä kuulee, mihin olin matkalla, Yule kertoi vuosikymmeniä myöhemmin PopMattersin haastattelussa.

Kriitikot tinttasivat Squeezen kanveesiin heti kättelyssä silkasta uskollisuudesta oikealle The Velvet Undergroundille. Tyrmääviä arvosteluja niittänyt albumi sai kylkeensä ”kuulematta roskaa” -leiman, joka ei ole vieläkään haalistunut. Tuomio ei kuitenkaan ole oikeudenmukainen. Squeeze ei ole huono. Se vain ei ole The Velvet Undergroundin vaan Doug Youlen levy.

Tai kenties Squeeze on sittenkin Steve Sesnickin albumi. Yule nimittäin kertoi PopMattersille, että manageri junaili koko yhden levyn diilin The Velvet Undergroundin nimissä saadakseen tililleen levy-yhtiön maksamat ennakkorahat. Biisit ja levyn tehnyt Yule sai vaivanpalkaksi kuusi kappaletta Squeezea.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
The Velvet Underground
The Velvet Underground & Nico (Verve, 1967)
White Light/White Heat
 (Verve, 1968)
The Velvet Underground (MGM, 1969)
Loaded (Cotillion, 1970)
Live At Max’s Kansas City (Cotillion, 1972)
Squeeze (Polydor, 1973)

Lue lisää:
Bockris, Victor & Malanga, Gerard: Up-Tight – The Story Of The Velvet Underground, 208 sivua. (Omnibus Press, 1996).
Röyhkä, Kauko: The Velvet Underground ja Lou Reed, 155 sivua. (Like, 2007.
Thompson, Dave: Beyond The Velvet Underground, 96 sivua. (Omnibus Press, 1989).
Unterberger, Richie: White Light/White Heat – The Velvet Underground Day-By-Day, 367 sivua. (Jawbone, 2009).

The Velvet Underground: Squeeze (1973).

The Velvet Underground: Squeeze (1973).

Wigwam & Taivaanvuohi 1973 – Poplastuja Liisankadulta

Wigwam 1973, Taivaanvuohi 1973 – Pop Liisa 03/04 (Svart Records, Yle, 2016)

Pop Liisa: Wigwam & Taivaanvuohi (Svart, Yle, 2016).Heikki Poroilan kirjoitussarja Poplastuja Liisankadulta jatkuu Wigwamin ja Taivaanvuohen taltionneilla. Poplastujen ensimmäinen artikkeli kertoi CD-julkaisusta Tasavallan Presidentti ja Jukka Hauru & Superkings 1973.

Rinnakkaisia sarjaa Jazzlastuista Poroila veistelee artikkeleissa Unisono Quartet ja Taivaantemppeli 1973 ja Jukka Tolonen Ramblin’ Jazz Band 1973 ja KOM Quartet 1975.

* * *

Turkulainen Svart Records on käynnistänyt äänitejulkaisuhankkeen, jolle on vaikea löytää vertailukohtaa. Kysymys on musiikista, jonka olemassaolosta varsin harva on ollut tietoinen. Yleisradion Liisankadun studiosta vuosina 1972–1977 lähetetyt konsertit taltioivat merkittävän jakson suomalaisen jazzin ja progressiivisen rockin historiaa, vaikka asiaa ei aikanaan välttämättä sellaisena ymmärretty ja koettu. Näissä konserteissa esiintyivät aikakauden keskeiset muusikot ja toisaalta talteen saatiin esityksiä kokoonpanoilta, jotka eivät koskaan julkaisseet virallisia levytyksiä.

Levyjen saatetekstitkään eivät paljasta, kuka nämä suorien radiokonserttien äänitykset ”löysi” kaikkien näiden vuosien jälkeen, mutta kunnia alkuperäisestä ideasta kuuluu muusikko ja toimittaja Erkki Lehtolalle ja toimittajille Matti Konttinen, Matti Poijärvi ja Jaakko Tahkolahti, joiden isännöimänä 34 sessiota järjestettiin ja lähetettiin. Vuodesta 1974 tuottajana toimi Jake Nyman. Muutama alkuperäisistä nauhoista on tuhoutunut, kun niitä oli käytetty ”säästösyistä” muihin tarkoituksiin, mutta nyt useimmat konsertit on mahdollista kuunnella uudelleen 2010-luvun ihmisen aistien kautta ja moderneina tallenteina.

Levyjen liitetekstit ovat kaikki englanninkielisiä, joten markkinoita uskotaan löytyvän Suomen rajojen ulkopuoleltakin. Haluan uskoa siihen myös itse, niin kovatasoista tarjontaa levyillä on. Taustatekstit ovat Juha Henrikssonin (jazz) ja Arttu Seppäsen (proge) käsialaa. Tekstit ovat asiantuntevia ja niihin on saatu hienosti mukaan muusikoiden omia muisteluksia ja tuoreita kommentteja. Niitä on niin kiinnostavaa lukea, että kerrankin olen selvästi pettynyt siihen, ettei tekstiä ole enemmän. Tuottaja Juha Nikulainen on pitänyt lankoja kokeneissa käsissään. Kaikesta huomaa, ettei asialla olla ensimmäistä kertaa.Pauli Saastamoinen on masteroinut nauhat Finnvoxin studiossa 2015 ja jälki on hienoa, neljä vuosikymmentä kuuluu lopputuloksesta pelkästään myönteisessä mielessä.

* * *

Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa varsinaisia ”levyarvosteluja”, jollaiset jätän itseäni paremmille asiantuntijoille. Haluan kuitenkin kertoa joistakin ajatuksista, joita näiden konserttien kuunteleminen noin neljä vuosikymmentä myöhemmin herättää. Olin tuolloin itse nuori aikuinen ja aktiivinen progen kuuntelija, vaikka nämä konsertit menivät kyllä aikoinaan täysin ohi korvien. Kuuntelukokemus on siksi sekä nostalginen että ajankohtainen.

1970-luvun alussa Love Records oli jo kovassa vauhdissa ja sen julkaisuohjelmaan mahtuivat ideologisesti sekä jazz että proge yhtä hyvin. Tasavallan Presidentti ja Wigwam olivat taloudellisestikin hyvin menestyneitä Loven levyttäjiä, samoin Jukka Tolonen. Sen sijaan jazz-albumien julkaiseminen oli suhteellisen verkkaista myös Lovella, vaikka taustalla häärineet Christian Schwindt ja Henrik Otto Donner epäilemättä niitäkin halusivat julkaista.

Pop Liisa 03/04: Wigwam 1973 & Taivaanvuohi 1973 (Svart Records, Yle, 2016).

Pop Liisa 03/04: Wigwam 1973 & Taivaanvuohi 1973 (Svart Records, Yle, 2016).

Wigwam – Live In Studio 1973

Turha teeskennellä, kyllä minäkin odotin suurimmalla uteliaisuudella sitä, mitä Wigwam oli saanut aikaan lyhyen session puitteissa ja keskellä hajoamisprosessiaan. Liisankadun esityksessä 7.11.1973 bändi saa paljon huomiota osakseen, mutta mukana oli myös ylimääräistä jännitettä, kun Ronnie Österbergin bassorumpu hajosi kesken harjoitusten ja soittaja uhkasi häipyä paikalta (hän olisi myös halunnut soittaa vain Jim Pembroken sävellyksiä – muistan itse Vanhalla ylioppilastalolla Wigwamin konsertin, jossa Pembroke ei päässyt missään vaiheessa laulamaan, koska muut vaan jammailivat loputtomasti ja Jim joutui tyytymään tamburiinin paukuttamiseen tuolilla istuen koko konsertin ajan!). Esityksiä nyt jälkeenpäin arvioinut Jukka Gustavson pitää niitä kokoonpanon parhaisiin live-esityksiin kuuluvina, vaikka tilanne Liisankadulla oli kireä ja osin kaoottinen. Wigwam hajosi pian tämän jälkeen, mutta ei sitä kyllä esityksistä voi kuulla.

Muista konserteista poiketen Wigwamilta on otettu mukaan myös harjoittelukappale eli John Lennonin Imagine, jota ei aikoinaan lähetetty eetteriin. Muu ohjelmisto tasapainottelee siten, että Pohjolan ja Gustavsonin (Fairyport) sävellysten välissä kuullaan kaksi Pembroken laulua (Marvelry Skimmer & Grass For Blades), kaikki tuttua albumitavaraa. Kaikki kunnia muillekin yrittäjille, mutta kyllä Wigwamiin vaan oli pakkautunut käsittämättömän paljon kunnianhimoisia säveltäjiä! En ole koskaan pitänyt Gustavsonin lauluäänestä ja -tavasta, mutta loistava säveltäjä hän on aina ollut. Pekka Pohjola ei koskaan soita huonosti ja on nytkin hyvin esillä, sillä basso on miksattu kunnolla kuultavaksi. Kun Wigwamin julkinen setti alkaa edellisenä vuonna Pohjolan soololevyllä julkaistulla Nipistyksellä, kylmät väreet kulkevat pitkin selkää. Tätä on suomalainen proge parhaimmillaan!

Jukka Gustavson – laulu, urut
Jim Pembroke – laulu, sähköpiano
Pekka Pohjola – bassokitara
Ronnie Österberg – rummut
Juontaja: Erkki “Unde” Lehtola

Taivaanvuohi – Live In Studio 1973

Sarjan ehdottomiin harvinaisuuksiin kuuluu Sami Hurmerinnan bändi Taivaanvuohi, joka esiintyi 5.12.1973 soittaen pelkästään Hurmerinnan sävellyksiä ja yhden Frank Zappa -coverin (Orange County Lumber Truck ei ole huono esitys, muttei tuo myöskään tuota mitään varsinaisesti uutta esiin eikä laulaja Tarmo Rosenlund oikein pärjää Napoleon Murphy Brockin matkijana). Tämän taltioinnin perusteella voi pitää jossain määrin yllättävänä sitä, että Hurmerinta pääsi tekemään oman albumin vasta viisi vuotta myöhemmin eli 1978. Soittotaito ja sävellyskyky olivat nimittäin varsin pitkällä jo Liisankadun aikoihin.

Hurmerinta muistelee itse esiintymistilanteen olleen bändin kokemattomille jäsenille kova pala, kun tuottaja Erkki Lehtola seisoi sekuntikellon kanssa odottamassa shown alkamista: ”I glanced at our drummer Ismo Räisänen and oh, he was so pale.” Taivaanvuohi teki Love Recordsille joitakin demoäänityksiä, mutta keväällä 1974 yhtye hajosi ja levytysprojekti loppui siihen. Onneksi tämä sessio kuitenkin saatiin talteen, sillä koko yhtye soittaa ammattimaisen varmasti, vaikka Hurmerinta ja Pertti ”Pepa” Päivinen ryöstävätkin pääroolin. Basisti Urpo Siitonen on rumpali Ismo Räisäsen tavoin minulle uusi nimi, mutta homma hoituu erinomaisesti molemmilta. Hurmerinnan sävellykset ovat suorastaan yllättävän hyviä ja olisivat ehkä toimineet puhtaina instrumentaaleina vielä tätäkin paremmin.

Tarmo Rosenlund – laulu
Pertti “Pepa” Päivinen – alttosaksofoni, huilu
Sami Hurmerinta – kitara, taustalaulu
Urpo Siitonen – bassokitara
Ismo Räisänen – rummut
Juontaja: Erkki “Unde” Lehtola

Heikki Poroila

Wigwam 1973 ja Taivaanvuohi 1973 julkaistiin LP-levyinä keväällä 2016, samaan aikaan kuuden muun livetaltioinnin kanssa. Rajoitetuissa värivinyylipainoksissa on liitteenä isokokoinen juliste. Edellä mainitut Pop Liisan osat 03/04 julkaistiin myös CD-levynä Wigwam 1973/Taivaanvuohi 1973.

Svart Records kotisivu

Lue lisää:
Poroila kirjoittaa Svartin ja Ylen julkaisuista pidemmin blogissa Musiikki kuuluu kaikille, artikkelissa Lastuja Liisankadulta – Svartin kulttuuriteko Heikki Poroilan kokemana. Kysy kirjastosta myös Mikko Meriläisen kirjoittamaa yli 500-sivuista historiikkia Wigwamista.

Gronow, Pekka & Lindfors, Jukka & Nyman, Jake: Suomi soi 3 – Ääniaalloilta parrasvaloihin, 400 sivua. (Tammi, 2005).
Kulluvaara, Jonne & Hilamaa, Heikki: Suomalainen progressivinen rock 1967–2001 – diskografia | Finnish Progressive Rock 1967–2001, 103 sivua. (Kulluvaara, Hilamaa, 2002).
Meriläinen, Mikko: Wigwam, 504 sivua. (Nemo, 2006).
Rantanen, Miska: Love Records 1966–1979 – tarina, taiteilijat, tuotanto, 303 sivua. (Schildts & Söderströms, tarkistettu 2. laitos, 2014).

Levyhyllyt:
Unisono Quartet & Taivaantemppeli: Jazzlastuja Liisankadulta 1973 – Jazz Liisa 01/02
Jukka Tolonen Ramblin’ Jazz Band & KOM Quartet 1975: Jazzlastuja Liisankadulta – Jazz Liisa 03/04
Tasavallan Presidentti ja Jukka Hauru & Superkings 1973: Poplastuja Liisankadulta – Pop Liisa 01/02

Erilaisten kirjalähteiden lisäksi kirjastosta kannattaa kysyä suomalaisen jazzin ja progen bokseja ja erilaisia kokoelmalevyjä. Useimmissa on mukana hyvin toimitettua musiikkihistoriaa.

Muista boksit ja kokoelmat:
Anna mulle lovee – 79 rockia vuosilta 1967–79
. 4CD ja 47-sivuinen liitevihko. (Love Records/Siboney, 1994. Uudet painokset 2005 ja 2010).
Donner, Henrik Otto: Parhaita ottoja. 2CD + tekstiliite. (Siboney, 2009).
Laipio, Matti: Eteenpäin! – Suomi Jazz 1960–1975. 3CD + tekstillite.
Love Proge – Love Recordsin proge-klassikot 1968–1979. 2CD ja liitevihko. (Siboney, 1996).
Love Proge 2. 2CD ja 12-sivuinen liitevihko. (Siboney, 1998).
Love Records – Kaikki singlet 1. 6CD ja 16-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 2. 6CD ja 20-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 3. 6CD ja 24-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 4. 6CD ja 20-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 5. 6CD ja 24-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).

Svart Records kotisivu

Tuomas Pelttari, toim.

Tasavallan Presidentti ja Jukka Hauru & Superkings – Poplastuja Liisankadulta 1973

Tasavallan Presidentti 1973, Jukka Hauru & Superkings 1973 – Pop Liisa 01/02 (Svart Records, Yle, 2016)

PopLiisaTasavallanPresidenttiHauru sliderHeikki Poroilan kirjoitussarja Poplastuja Liisankadulta alkaa Tasavallan Presidentin ja Jukka Haurun & Superkingsin taltionneista. Poplastujen toisessa osassa on arvioitu CD Wigwam ja Taivaanvuohi 1973.

Rinnakkaisia sarjaa Jazzlastuista Poroila vestelee artikkelissa Unisono Quartet ja Taivaantemppeli 1973 ja Jukka Tolonen Ramblin’ Jazz Band 1973 ja KOM Quartet 1975.

* * *

Turkulainen Svart Records on käynnistänyt äänitejulkaisuhankkeen, jolle on vaikea löytää vertailukohtaa. Kysymys on musiikista, jonka olemassaolosta varsin harva on ollut tietoinen. Yleisradion Liisankadun studiosta vuosina 1972–1977 lähetetyt konsertit taltioivat merkittävän jakson suomalaisen jazzin ja progressiivisen rockin historiaa, vaikka asiaa ei aikanaan välttämättä sellaisena ymmärretty ja koettu. Näissä konserteissa esiintyivät aikakauden keskeiset muusikot ja toisaalta talteen saatiin esityksiä kokoonpanoilta, jotka eivät koskaan julkaisseet virallisia levytyksiä.

Levyjen saatetekstitkään eivät paljasta, kuka nämä suorien radiokonserttien äänitykset ”löysi” kaikkien näiden vuosien jälkeen, mutta kunnia alkuperäisestä ideasta kuuluu muusikko ja toimittaja Erkki Lehtolalle ja toimittajille Matti Konttinen, Matti Poijärvi ja Jaakko Tahkolahti, joiden isännöimänä 34 sessiota järjestettiin ja lähetettiin. Vuodesta 1974 tuottajana toimi Jake Nyman. Muutama alkuperäisistä nauhoista on tuhoutunut, kun niitä oli käytetty ”säästösyistä” muihin tarkoituksiin, mutta nyt useimmat konsertit on mahdollista kuunnella uudelleen 2010-luvun ihmisen aistien kautta ja moderneina tallenteina.

Levyjen liitetekstit ovat kaikki englanninkielisiä, joten markkinoita uskotaan löytyvän Suomen rajojen ulkopuoleltakin. Haluan uskoa siihen myös itse, niin kovatasoista tarjontaa levyillä on. Taustatekstit ovat Juha Henrikssonin (jazz) ja Arttu Seppäsen (proge) käsialaa. Tekstit ovat asiantuntevia ja niihin on saatu hienosti mukaan muusikoiden omia muisteluksia ja tuoreita kommentteja. Niitä on niin kiinnostavaa lukea, että kerrankin olen selvästi pettynyt siihen, ettei tekstiä ole enemmän. Tuottaja Juha Nikulainen on pitänyt lankoja kokeneissa käsissään. Kaikesta huomaa, ettei asialla olla ensimmäistä kertaa.Pauli Saastamoinen on masteroinut nauhat Finnvoxin studiossa 2015 ja jälki on hienoa, neljä vuosikymmentä kuuluu lopputuloksesta pelkästään myönteisessä mielessä.

* * *

Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa varsinaisia ”levyarvosteluja”, jollaiset jätän itseäni paremmille asiantuntijoille. Haluan kuitenkin kertoa joistakin ajatuksista, joita näiden konserttien kuunteleminen noin neljä vuosikymmentä myöhemmin herättää. Olin tuolloin itse nuori aikuinen ja aktiivinen progen kuuntelija, vaikka nämä konsertit menivät kyllä aikoinaan täysin ohi korvien. Kuuntelukokemus on siksi sekä nostalginen että ajankohtainen.

1970-luvun alussa Love Records oli jo kovassa vauhdissa ja sen julkaisuohjelmaan mahtuivat ideologisesti sekä jazz että proge yhtä hyvin. Tasavallan Presidentti ja Wigwam olivat taloudellisestikin hyvin menestyneitä Loven levyttäjiä, samoin Jukka Tolonen. Sen sijaan jazz-albumien julkaiseminen oli suhteellisen verkkaista myös Lovella, vaikka taustalla häärineet Christian Schwindt ja Henrik Otto Donner epäilemättä niitäkin halusivat julkaista.

PopLiisaTasavallanPresidenttiHauru slider

Tasavallan Presidentti – Live In Studio 1973

Vaikka Liisankadun äänitykset tehtiin studiossa, soittajille oli tarjolla satapäinen paikalla ollut yleisö (studio oli poikkeuksellisen kokoinen, koska se oli toiminut aikaisemmin elokuvastudiona) ja suorana lähetettävän lähetyksen tuottama ylimääräinen jännitys. Jokusen pienen epävireyden saattaa tarkkaan kuunnellen erottaakin, mutta yleisesti ottaen homma toimii erittäin ammattimaisesti, vaikka tilanne oli monelle soittajalle aivan uusi. Kaikenlaista yllätystä kuitenkin riitti, eihän tekniikka koskaan toimi ihan kuten toivottaisiin.

Myös Tasavallan Presidentin esitystä 12.9.1973 riivasivat äänitystekniset vaikeudet, joiden takia vain 34 minuuttia melkein tunnin pituisesta sessiosta on kyetty saamaan kuuntelukuntoon. Eerojen Koivistoinen ja Raittinen bravuuri Lennosta kii kuullaan melkein 20-minuuttisena järkäleenä, josta tehtiin seuraavana vuonna englanninkielinen versio albumille Milky Way Moses.

Vielä hurjemman muodonmuutoksen on kokenut Tolosen sävellys Dance albumilta Lambert Land. Se on tungettu kahden pitkän improvisoidun jakson (Raittinen mukana ääntelemässä) väliin niin, että pitkän ajan epäilin virhettä levyn tiedoissa. Tästä versiosta en itse ollut erityisen innostunut, siinä on vähän liikaa näyttämisen tuntua se varsinainen sävellys kuin anteeksipyyntönä myös mukana. Tolonenkaan ei oikein keksi mitään uutta, vaikka kyseessä on hänen oma sävellyksensä. Pressan osuus onkin minulle jonkinasteinen pettymys.

Eero Raittinen – laulu, lyömäsoittimet
Pekka Pöyry – altto- ja tenorisaksofoni, huilu, piano, sähköpiano
Jukka Tolonen – kitara
Heikki “Häkä” Virtanen – bassokitara
Vesa Aaltonen – rummut
Juontaja: Erkki “Unde” Lehtola

Jukka Hauru & Superkings – Live In Studio 1973

Kiinnostava harvinaisuus tulee heti perään: Jukka Hauru & Superkings esiintyi 10.10.1973. Kokoonpano oli aikakauden suomalaisessa musiikissa poikkeuksellinen, sillä Ahvenlahden, Heikki Virtasen, Reiska Laineen ja Vesa Aaltosen lisäksi yhtyeessä oli mukana viulisti Juhani Poutanen, jonka bändi Jupu Group esiintyi Liisankadulla myöhemmin. Poutasen rooli onkin hyvin keskeinen, erityisesti Haurun sävellyksessäTwilight Time, jolla kuullaan suomalaisittain harvinaista jazz-viulunsooloilua.

Poutanen kehuu liitteessä Haurua sekä muusikkona että Zappan kaltaisena vaativana, mutta musiikkiin keskittyneenä bändinjohtajana. Poutanen pohdiskelee mielenkiintoisesti, että Haurun vetäytyminen muusikon ja kitaristin uralta saattoi johtua siitä, että Suomessa oli tuolloin useita huippukitaristeja kuten Jukka Tolonen, eikä siinä helpolla päässyt varjosta esiin. Ei välttämättä ihan huono selitys.

Bändin nimi oli Haurun mukaan pelkkä vitsi, soittajistohan oli pääosin ollut mukana jo vuonna 1972 julkaistulla albumilla Information, mutta ilman mitään bändinimeä. Vitsi liittyy aikakaudelle yleisiin hajonneista huippuyhtyeistä koottuihin ”superyhtyeisiin” kuten Creamiin. Todellisuudessa Haurun yhtyeessä soittivat satunnaisesti monet muutkin, eikä se koskaan vakiintunut ja levyttänyt omalla nimellään.

Juhani Poutanen – viulu
Olli Ahvenlahti – Fender Rhodes sähköpiano
Jukka Hauru – kitara
Heikki “Häkä” Virtanen – bassokitara
Vesa Aaltonen – rummut
Reino “Reiska” Laine – kongat, marimba ja kellopeli

Heikki Poroila

Tasavallan Presidentti 1973 ja Jukka Hauru & Superkings 1973 julkaistiin LP-levyinä keväällä 2016, samaan aikaan kuuden muun livetaltioinnin kanssa. Rajoitetuissa värivinyylipainoksissa on liitteenä isokokoinen juliste. Edellä mainitut Pop Liisan osat 01/02 julkaistiin myös CD-levynä Tasavallan Presidentti 1973/Jukka Hauru & Superkings 1973.

Lue lisää:
Poroila kirjoittaa Svartin ja Ylen julkaisuista pidemmin blogissa Musiikki kuuluu kaikille, artikkelissa Lastuja Liisankadulta – Svartin kulttuuriteko Heikki Poroilan kokemana.

Gronow, Pekka & Lindfors, Jukka & Nyman, Jake: Suomi soi 3 – Ääniaalloilta parrasvaloihin, 400 sivua. (Tammi, 2005).
Kulluvaara, Jonne & Hilamaa, Heikki: Suomalainen progressivinen rock 1967–2001 – diskografia | Finnish Progressive Rock 1967–2001, 103 sivua. (Kulluvaara, Hilamaa, 2002).
Rantanen, Miska: Love Records 1966–1979 – tarina, taiteilijat, tuotanto, 303 sivua. (Schildts & Söderströms, tarkistettu 2. laitos, 2014).

Levyhyllyt:
Unisono Quartet & Taivaantemppeli: Jazzlastuja Liisankadulta 1973 – Jazz Liisa 01/02
Jukka Tolonen Ramblin’ Jazz Band & KOM Quartet 1975: Jazzlastuja Liisankadulta – Jazz Liisa 03/04
Wigwam & Taivaanvuohi 1973: Poplastuja Liisankadulta – Pop Liisa 03/04

Erilaisten kirjalähteiden lisäksi kirjastosta kannattaa kysyä suomalaisen jazzin ja progen bokseja ja erilaisia kokoelmalevyjä. Useimmissa on mukana hyvin toimitettua musiikkihistoriaa.

Muista boksit ja kokoelmat:
Anna mulle lovee – 79 rockia vuosilta 1967–79. 4CD ja 47-sivuinen liitevihko. (Love Records/Siboney, 1994. Uudet painokset 2005 ja 2010).
Donner, Henrik Otto: Parhaita ottoja. 2CD + tekstiliite. (Siboney, 2009).
Laipio, Matti: Eteenpäin! – Suomi Jazz 1960–1975. 3CD + tekstillite.
Love Proge – Love Recordsin proge-klassikot 1968–1979. 2CD ja liitevihko. (Siboney, 1996).
Love Proge 2. 2CD ja 12-sivuinen liitevihko. (Siboney, 1998).
Love Records – Kaikki singlet 1. 6CD ja 16-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 2. 6CD ja 20-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 3. 6CD ja 24-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 4. 6CD ja 20-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 5. 6CD ja 24-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).

Svart Records kotisivu

Tuomas Pelttari, toim.

Jukka Tolonen Ramblin’ Jazz Band 1973 & KOM Quartet 1975 – Jazzlastuja Liisankadulta

Jukka Tolonen Ramblin’ Jazz Band 1973 & KOM Quartet 1975 – Jazz Liisa 03/04 (Svart Records, Yle, 2016)

JazzLiisa0304Heikki Poroilan kirjoitussarja Jazzlastuja Liisankadulta jatkuu Jukka Tolosen ja KOM Quartetin taltionneilla. Teksti on jatkoa Jazzlastujen ensimmäiseen osaan Unisono Quartet ja Taivaantemppeli 1973.

Rinnakkaisia sarjaa Poplastuista Poroila veistelee artikkeleissa Tasavallan Presidentti ja Jukka Hauru & Superkings 1973 ja Wigwam ja Taivaanvuohi 1973.

* * *

Turkulainen Svart Records on käynnistänyt äänitejulkaisuhankkeen, jolle on vaikea löytää vertailukohtaa. Kysymys on musiikista, jonka olemassaolosta varsin harva on ollut tietoinen. Yleisradion Liisankadun studiosta vuosina 1972–1977 lähetetyt konsertit taltioivat merkittävän jakson suomalaisen jazzin ja progressiivisen rockin historiaa, vaikka asiaa ei aikanaan välttämättä sellaisena ymmärretty ja koettu. Näissä konserteissa esiintyivät aikakauden keskeiset muusikot ja toisaalta talteen saatiin esityksiä kokoonpanoilta, jotka eivät koskaan julkaisseet virallisia levytyksiä.

Levyjen saatetekstitkään eivät paljasta, kuka nämä suorien radiokonserttien äänitykset ”löysi” kaikkien näiden vuosien jälkeen, mutta kunnia alkuperäisestä ideasta kuuluu muusikko ja toimittaja Erkki Lehtolalle ja toimittajille Matti Konttinen, Matti Poijärvi ja Jaakko Tahkolahti, joiden isännöimänä 34 sessiota järjestettiin ja lähetettiin. Vuodesta 1974 tuottajana toimi Jake Nyman. Muutama alkuperäisistä nauhoista on tuhoutunut, kun niitä oli käytetty ”säästösyistä” muihin tarkoituksiin, mutta nyt useimmat konsertit on mahdollista kuunnella uudelleen 2010-luvun ihmisen aistien kautta ja moderneina tallenteina.

Levyjen liitetekstit ovat kaikki englanninkielisiä, joten markkinoita uskotaan löytyvän Suomen rajojen ulkopuoleltakin. Haluan uskoa siihen myös itse, niin kovatasoista tarjontaa levyillä on. Taustatekstit ovat Juha Henrikssonin (jazz) ja Arttu Seppäsen (proge) käsialaa. Tekstit ovat asiantuntevia ja niihin on saatu hienosti mukaan muusikoiden omia muisteluksia ja tuoreita kommentteja. Niitä on niin kiinnostavaa lukea, että kerrankin olen selvästi pettynyt siihen, ettei tekstiä ole enemmän. Tuottaja Juha Nikulainen on pitänyt lankoja kokeneissa käsissään. Kaikesta huomaa, ettei asialla olla ensimmäistä kertaa. Pauli Saastamoinen on masteroinut nauhat Finnvoxin studiossa 2015 ja jälki on hienoa, neljä vuosikymmentä kuuluu lopputuloksesta pelkästään myönteisessä mielessä.

* * *

Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa varsinaisia ”levyarvosteluja”, jollaiset jätän itseäni paremmille asiantuntijoille. Haluan kuitenkin kertoa joistakin ajatuksista, joita näiden konserttien kuunteleminen noin neljä vuosikymmentä myöhemmin herättää. Olin tuolloin itse nuori aikuinen ja aktiivinen progen kuuntelija, vaikka nämä konsertit menivät kyllä aikoinaan täysin ohi korvien. Kuuntelukokemus on siksi sekä nostalginen että ajankohtainen.

1970-luvun alussa Love Records oli jo kovassa vauhdissa ja sen julkaisuohjelmaan mahtuivat ideologisesti sekä jazz että proge yhtä hyvin. Tasavallan Presidentti ja Wigwam olivat taloudellisestikin hyvin menestyneitä Loven levyttäjiä, samoin Jukka Tolonen. Sen sijaan jazz-albumien julkaiseminen oli suhteellisen verkkaista myös Lovella, vaikka taustalla häärineet Christian Schwindt ja Henrik Otto Donner epäilemättä niitäkin halusivat julkaista.

Ensimmäiset kotimaisen jazzin levytykset ilmestyivät vasta 1974 (Juhani Aaltosen Etiquette) ja 1975 (Olli Ahvenlahden Bandstand). Jatkossakin julkaisutahti oli melko harvaa, enkä ainakaan minä tiedä, oliko syynä pelkästään arveltu vähäinen myynti. Esimerkiksi Make Lievonen pääsi tekemään ja julkaisemaan oman albumin vasta vuonna 1977 (Make Lievonen), vaikka Taivaantemppelin esitysten (kaikki Lievosen sävellyksiä ja erittäin hienoja jokainen) perusteella sille olisi voinut veikata kysyntää jo paljon aikaisemmin.

JazzLiisa0304

Jukka Tolonen Ramblin’ Jazz Band – Live In Studio 1973

Huhtikuun 4. päivänä 1973 Liisankadulla esiintyi poikkeuksellisen kiinnostava tilapäinen kokoonpano eli Jukka Tolonen Ramblin’ Jazz Band, jonka kokoonpano kertoo mainiosti siitä, miten näkymätön jazz- ja progemuusikoiden raja tuohon aikaan oli, jos nyt rajasta edes voidaan puhua. Tolosen kanssa soittavat Wigwamin komppiryhmä PohjolaÖsterberg (Pekka Pohjola soittaa myös viulua!) ja Pekka Pöyryn lisäksi sooloilemassa on myös trumpetisti Mike Pohjola.

Komppia tuplaamassa ovat Heikki Virtanen ja Reiska Laine kuten jo albumilla Tolonen! Tolosen tutut sävellykset Ramblin’ ja A Warm Trip With Taija saavat hyvin jazzillista kyytiä, eikä varsinkaan jälkimmäisen alkuperäisestä ilmavasta lattaritunnelmasta ole jätetty paljon jäljelle. Sooloimprovisaatioita riittää, joten tarjolla ollut rajallinen aika saadaan kulumaan kahden sävellyksen puitteissa.

Mike Koskinen – trumpetti
Pekka Pöyry – huilu, altto- ja sopraanosaksofoni
Jukka Tolonen – akustinen kitara, sähkökitara
Pekka Pohjola – viulu, bassokitara
Heikki “Häkä” Virtanen – bassokitara
Reino “Reiska” Laine – rummut, lyömäsoittimet
Ronnie Österberg – rummut, lyömäsoittimet
Tuottaja: Yle
Juontaja: Matti Poijärvi

KOM Quartet – Live In Studio 1975

Jazz Liisojen ehkä erikoisimman kokoonpanon tarjoaa 23.4.1975 esiintynyt KOM-kvartetti. Pianisti-säveltäjä Eero Ojasen johtaman yhtyeen kitaristina toimi Tasavallan Presidentistä loikannut Jukka Hauru, bassossa oli Tapani Tamminen ja rummuissa Ari Valtonen. Liisankadulla mukana olivat myös Teatterikorkean laulunopettajana myöhemmin pitkään toiminut Eija Orpana ja näyttelijä Pertti Melasniemi, joka lähinnä kyllä vain ”laulaa”. Sävellykset ovat Ojasen ja Haurun käsialaa, eikä tässä nyt soiteta ajan poliittisen laulun nuottien mukaan, vaikka laulutapa ja Claes Anderssonin tekstit (Anderssonin ja Tommy Tabermanin suomennoksina) siihen suuntaan saattavat ajatuksia viedäkin.

Pääosa musiikista on soittajien energistä irrottelua lyhyiden puhe- ja laulujaksojen välissä. Ojasen sujuvaa ja oivaltavaa pianismia on erityisen miellyttävää kuulla näin keskeisessä roolissa, kun hän poliittisen laulun kuvioissa niin usein joutui tyytymään yksinkertaiseen säestäjän rooliin. Oivaa ajankuvaa tarjoaa KOM-kvartetin esityksen avaava Matti Konttisen lakoninen juonto. Tästä ei kuivakan asiallista perisuomalaista sisäänhuutoa enää paremmaksi saa!

Eija Orpana – laulu, viulu
Pertti Melasniemi – laulu, lyömäsoittimet
Eero Ojanen – piano, sähköpiano
Jukka Hauru – kitara
Tapani Tamminen – bassokitara
Ari Valtonen – rummut
Tuottaja: Yle
Juontaja: Matti Konttinen

Heikki Poroila

Jukka Tolonen Ramblin’ Jazz Band 1973 ja KOM Quartet 1975 julkaistiin LP-levyinä keväällä 2016, samaan aikaan kuuden muun livetaltioinnin kanssa. Rajoitetuissa värivinyylipainoksissa on liitteenä isokokoinen juliste. Edellä mainitut Jazz Liisan osat 03/04 julkaistiin myös CD-levynä Jukka Tolonen Ramblin’ Jazz Band 1973/KOM Quartet 1975.

Lue lisää:
Poroila kirjoittaa Svartin ja Ylen julkaisuista pidemmin blogissa Musiikki kuuluu kaikille, artikkelissa Lastuja Liisankadulta – Svartin kulttuuriteko Heikki Poroilan kokemana.

Gronow, Pekka & Lindfors, Jukka & Nyman, Jake: Suomi soi 3 – Ääniaalloilta parrasvaloihin, 400 sivua. (Tammi, 2005).
Kulluvaara, Jonne & Hilamaa, Heikki: Suomalainen progressivinen rock 1967–2001 – diskografia | Finnish Progressive Rock 1967–2001, 103 sivua. (Kulluvaara, Hilamaa, 2002).
Rantanen, Miska: Love Records 1966–1979 – tarina, taiteilijat, tuotanto, 303 sivua. (Schildts & Söderströms, tarkistettu 2. laitos, 2014).

Levyhyllyt:
Unisono Quartet & Taivaantemppeli: Jazzlastuja Liisankadulta 1973 – Jazz Liisa 01/02
Tasavallan Presidentti ja Jukka Hauru & Superkings 1973: Poplastuja Liisankadulta – Pop Liisa 01/02
Wigwam & Taivaanvuohi 1973: Poplastuja Liisankadulta – Pop Liisa 03/04

Erilaisten kirjalähteiden lisäksi kirjastosta kannattaa kysyä suomalaisen jazzin ja progen bokseja ja erilaisia kokoelmalevyjä. Useimmissa on mukana hyvin toimitettua musiikkihistoriaa.

Muista boksit ja kokoelmat:
Anna mulle lovee – 79 rockia vuosilta 1967–79. 4CD ja 47-sivuinen liitevihko. (Love Records/Siboney, 1994. Uudet painokset 2005 ja 2010).
Donner, Henrik Otto: Parhaita ottoja. 2CD + tekstiliite. (Siboney, 2009).
Laipio, Matti: Eteenpäin! – Suomi Jazz 1960–1975. 3CD + tekstillite.
Love Proge – Love Recordsin proge-klassikot 1968–1979. 2CD ja liitevihko. (Siboney, 1996).
Love Proge 2. 2CD ja 12-sivuinen liitevihko. (Siboney, 1998).
Love Records – Kaikki singlet 1. 6CD ja 16-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 2. 6CD ja 20-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 3. 6CD ja 24-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 4. 6CD ja 20-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 5. 6CD ja 24-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).

Svart Records kotisivu

Tuomas Pelttari, toim.

 

Genesis: Selling England By The Pound – englantilaisen progen suurteos

Genesis: Selling England By The Pound (Charisma, 1973)

Genesis: Selling England By The Pound (1973).Jos englantilaisen progen määritelmään haettaisiin sanakirjasta, yksi osuvimmista viitteistä olisi surreylainen Genesis. Vuonna 1967 perustettu rockbändi onnistui yhdistämään perienglantilaisen mielenmaiseman ja musiikillisen kunnianhimon kaupalliseen menestykseen. 1970-luvun alkupuolella Genesis-levyjä odotettiin joka syksy yhä innokkaammin. Progen kulta-aikana julkaistu Selling England By The Pound on yhtyeen viides studioalbumi.

Vokalisti Peter Gabrielin (s. 1950) kanssa Genesis oli luomassa progressiiviseen rockiin poikkeuksellista tarinallisuutta. Läheltä viiltävä kerronta oli myös sopivalla tavalla ilkikurista, brittiläistä jokamiestä koskettavaa. Rocklehtiä ja muuta mediaa kiinnosti myös Gabrielin ympärille muotoutuva tähtikultti.

Keväällä 1969 ilmestyneen debyyttialbumin vaatimaton menestys unohtui pian. Koulukaverit Anthony PhillipsMike Rutherford, Peter Gabriel ja Tony Banks veivät bändiä sinnikkäästi eteenpäin. Tärkeitä kokoonpanomuutoksia seurasi pian, ja jo kolmosalbumilla Nursery Cryme olivat mukana uudet jäsenet. Kitaristi Steve Hackett ja rumpali Phil Collins tihensivät viisikon musiikillista voimaa. Molemmat toivat bändiin ammattitaitoa ja jazzmaista luovuutta.

Gabriel ja Collins (s. 1951) olivat valovoimaisia laulajia jo 70-luvun alussa. Collinsin muusikkous täydensi Gabrielin artistisuutta. Genesis toimi livenä erinomaisesti, ja otti tilanteet haltuun usein huumorilla. Osuvaa sanailua dokumentoi esimerkiksi 4CD-kooste Genesis Archive 1967–1975. Boksi sisältää huippuenergiset livetaltioinnit biiseistä Dancing With The Moonlit Knight, Firth Of Fifth, More Fool Me ja I Know What I Like.

Jos bändikaverit sattuivat keikoilla virittämään huonosti vireessä pysyviä instrumenttejaan pitkään, niin Gabriel tarttui tilaisuuteen. Hän vietteli yleisöä omintakeisilla kertomuksillaan, eikä jäänyt varjoon näyttelijänäkään. Biisien jännittävät roolit heräsivät eloon erilaisten asujen ja naamioiden avulla. Musiikin, tarinoiden ja visuaalisuuden yhdistelmä oli oudon täydellinen. Gabriel havainnollistaa Betty Swanwickin maalaamasta kansikuvasta tutun ruohonleikkurin käyttöä suvereenisti. I Know What I Like nousi yhtyeen ensimmäiseksi singlehitiksi.

Albumin aloitusraita Dancing With The Moonlight Knight sisältää jotain tunnistettavaa juhannuksen 2016 brexit-tunnelmasta.

– Citizens of Hope & Glory,
Time goes by – it’s “the time of your life”.
Easy now, sit you down.
Chewing through your Wimpy dreams,
they eat without a sound.
Digesting England by the pound.

Hieman myöhemmin biisi etenee kiivaaseen riffittelyyn, joka muistuttaa Pelle Miljoona Oy:n tuotannosta. Ehkäpä Genesis antoi alkusysäyksen klassikkobiisille Moottoritie on kuuma. Moonlit Knight on draamassaan yksi suurista Genesis-raidoista. Tukevasti etenevä kertomus The Battle Of Epping Forest on kulkevuudessaan kiireinen, mutta hieno osoitus bändin kyvyistä – kuin musiikillista jatkumoa edellisen albumin klassikolle Supper’s Ready. Pitkän instrumentaaliosan sisältävä Tony Banksin (s. 1950) taidonnäyte Firth Of Fifth antaa viitteitä tekstuurista, joka nousi selkeämmin esiin myöhemmin albumeilla A Trick Of The Tail ja Wind & Wuthering.

Phil Collins – rummut, lyömäsoittimet, laulu
Michael Rutherford – 12-kielinen kitara, bassokitara, sähkösitar
Stephen Hackett – kitara
Tony Banks – kosketinsoittimet, 12-kielinen kitara
Peter Gabriel – laulu, huilu, oboe, lyömäsoittimet
Tuottajat: John Burns ja Genesis

John Burnsin tuottama albumi nousi brittilistan sijalle 3. Selling Englandin jälkeen Gabrielin tekstien englantilaisin aines väistyi, ja 1974 julkaistu tupla-albumi The Lamb Lies Down On Broadway jäi Peter Gabrielin viimeiseksi Genesis-levyksi. Vokalistin eron jälkeen bändi jatkoi kahden albumin ajan nelihenkisenä kunnes Steve Hackett jätti bändin. Ehkä hieman yllättäen jäljelle jääneen trion (Collins, Banks, Rutherford) soolourat eivät estäneet bändin kehitystä. Popimpi Genesis jatkoi matkaa maailmanmaineeseen.

Genesis vieraili Suomessa vuonna 2007. Helsingin Olympiastadionilla 11. kesäkuuta pidetyssä konsertissa kuultiin jonkin verran 70-luvun tuotantoa, esimerkiksi I Know What I Like (In Your Wardrobe) sekä otteita sävellyksistä Firth Of Fifth ja The Cinema Show.

* * *

Selling England By The Pound on saatavana kirjastoista erilaisina CD-versioina. Vuoden 1994 Definitive Edition Remaster on kelpo painos. Äänentoistoa askeleen pidemmälle vievä CD/SACD + DVD vuodelta 2008 sisältää stereomiksausten lisäksi Nick Davisin erinomaiset 5.1-monikanavamiksaukset.

Lisää CD/SACD-painoksia löytyy vuonna 2008 julkaistusta Genesis-boksista 1970–1975. Vihreäkantinen kuutio sisältää kahden levyn versiot albumeista Trespass, Nursery Cryme, Foxtrot, Selling England By The Pound ja The Lamb Lies Down On Broadway sekä koosteen Extra Tracks 1970–1975.

Levyhyllyt:
Genesis | studioalbumit 1969–1997
From Genesis To Revelation (1969)
Trespass (1970)
Nursery Cryme (1971)
Foxtrot (1972)
Selling England By The Pound (1973)
The Lamb Lies Down On Broadway (1974)
A Trick Of The Tail (1976)
Wind & Wuthering (1976)
…And Then There Were Three… (1978)
Duke (1980)
Abacab (1981)
Genesis (1983)
Invisible Touch (1986)
We Can’t Dance (1991)
…Calling All Stations… (1997)

Lue lisää:
Banks, Tony | Collins, Phil, | Gabriel, Peter | Hackett, Steve | Rutherford, Mike & Dodd, Philip (toim.): Genesis – Chapter And Verse, 359 sivua. (Thomas Dunne Books, 2007).
Bowler, Dave: Genesis – A Biography, 294 sivua. (Sidgwick & Jackson, 1992).
Collins, Phil: Not Dead Yet – The Autobiography, 447 sivua. (Century, 2016).
Drewett, Michael & Hill, Sarah & Kärki, Kimi (toim.): Peter Gabriel – From Genesis To Growing Up, 267 sivua. (Ashgate, 2010).
Genesis: 1970–1975, 7CD/SACD-levyä, 6 DVD-levyä sekä 44-sivuinen liitekirja. (Virgin, 2008).
Genesis: Genesis Archive 1967–1975. 4CD ja 80-sivuinen liitekirja. (Virgin Records, 1998).
Hewitt, Alan: Opening The Musical Box – A Genesis Chronicle, 256 sivua. (Firefly, 2000).
Pajuniemi, Matti: Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 1967–1979, 384 sivua. (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 2013).
Rutherford, Mike: The Living Years – The First Genesis Memoir, 241 sivua. (Thomas Dunne Books, 2014).
Snider, Charles: The Strawberry Bricks Guide To Progressive Rock, 362 sivua. (Strawberry Bricks, 2007).
Spencer, Bright: Peter Gabriel – An Authorized Biography, 524 sivua. (Sidgwick & Jackson, 1999).

Katso DVD/Blu-ray:
Genesis: Selling England By The Pound CD/SACD + DVD sisältää reilun puolen tunnin mittaisen haastattelun. Musiikin rinnalla Gabriel, Banks, Hackett, Rutherford ja Collins kertovat albumista ja sen tekemisestä. Toimitus suosittelee lämpimästi myös DVD:n unohtumattomia konserttitaltiointeja Italiasta ja Ranskasta.

Genesis & Edginton, John: Sum Of The Parts, 118 min. (Eagle Rock, 2014). John Edgintonin ohjaama kaksituntinen dokumentti on arvokas lisä Genesis-saagaan.

Tuomas Pelttari

Genesis: Selling England By The Pound (1973).

Genesis: Selling England By The Pound (1973).