Genesis: Wind & Wuthering – kokonaisen nelikon viimeinen näyttö

Wind & Wuthering (Charisma, 1976)

Genesis: Wind & Wuthering (1976).Klassikkoalbumin The Lamb Lies Down On Broadway jälkeen nelihenkiseksi kaventunut brittikombo Genesis näytti yltävän voitosta toiseen liki vaikeuksitta. The Lamb-kiertueen jälkeen laulaja, tarinankertoja ja lyyrikko Peter Gabrielin seuraajaa haettiin kiivaasti. Ratkaisu löytyi läheltä: Gabriel korvautui Phil Collinsin valovoimalla. Rumpupallilta jo aiemmin myös vokalistina kunnostautunut Collins oli bändille paras mahdollinen laulaja. Genesis sai lopulta ulos kaksi albumia vuonna 1976. Wind & Wuthering jatkaa voitokasta Genesis-saagaa A Trick Of The Tailista eteenpäin – aivan kuin samoihin aikoihin voimistunut punk rock olisi ollut vain huhupuhetta.

Genesis vuonna 1976. Mike Rutherford (vas.), Phil Collins, Tony Banks ja Steve Hackett.

Genesis vuonna 1976. Mike Rutherford (vas.), Phil Collins, Tony Banks ja Steve Hackett.

Jo ensimmäinen Genesis-kvartetin näyttö ilman Gabrielia oli huikea. A Trick Of The Tail esitteli aiempaa välittömämpää biisimateriaalia, erinomaista instrumentaatiota ja laadukkaampaa tuotantotyötä. Seuraavaan levyyn edettiin nopeasti, ja Steve Hackett, Tony Banks, Mike Rutherford ja Collins elivät luovaa kautta.

Wind & Wutheringin musiikillinen kudelma lähtee liikkeelle komeasti. Eleventh Earl Of Mar edustaa rokkaavinta Genesistä, missä Collins pääsee draamailemaan sekä laulajana että rumpalina. Hackett erottuu säveltäjänä sekä suurissa riffeissä että väliosan akustisuudessa. Eleventh… on yksi 70-luvun tärkeimmistä Genesis-biiseistä. Banksin säveltämä pitkä One For The Vine erottuu kauniina ja mahtipontisena. 10-minuuttisen biisin väliosa pakenee romanttissävyistä tunnelmaa. Polveileva kokonaissvengi kärsisi ilman Collinsin vastustamatonta rumpugroovea. Ilmavuus on korviahuumaavaa.

Genesis-single Your Own Special Way//It's Yourself (1977).

Genesis-single Your Own Special Way//It’s Yourself (1977).

Your Own Special Way on lähimpänä hittipontentiaalia, josta Genesis tuli tunnetuksi hieman myöhemmin. Lyhennettynä singleraitana julkaistu Rutherfordin sävellys toimi hienosti livenäkin, rummuissa paikkaa Chester Thompson:

A-puolen päättävä jazzrock Wot Gorilla? näyttää Collinsin erinomaista rumpalityötä. Ehjä ilmaisu tuntuu voittamattomalta.

Wind & Wuthering jäi historiaan ainutlaatuisena, kohokohtia vilisevänä levytyksenä. Steve Hackett sai bändissä enemmän tilaa säveltäjänä kuin A Trick Of The Tailin aikaan, mutta kaikki ei ollut hyvin. W&W jäisi kitaristin viimeiseksi Genesis-albumiksi. Hackettin tuoma tietty musiikillinen sadunhohtoisuus kanavoitui soololevyille: Voyage Of The Acolyten seuraaja Please Don’t Touch! ilmestyi vuonna -78. Genesis ja Hackett jatkoivat vielä EP-levyn Spot The Pigeon verran, ja näin W&W:Ltä pois jäänyt materiaali saatiin ulos. Livetuplan Seconds Out jälkeen Genesis jatkoi triona. Albumilla …And Then There Were Three… bändin Ilmaisu tiivistyi ja menestystä oli luvassa yhä enemmän.

Wind & Wuthering
Phil Collins – laulu, rummut, lyömäsoittimet
Steve Hackett – kitarat, kalimba, auto-harp
Mike Rutherford – 4-, 6- ja 8-kieliset bassokitarat, kitarat, bassopedaalit
Tony Banks – piano, kosketinsoittimet, syntetisaattorit, urut, mellotroni, Fender Rhodes
Tuottajat: David Hentschel & Genesis

Joulukuussa -76 julkaistu Wind & Wuthering kannattaa lainata kirjastosta remasteroituna CD/SACD + DVD -painoksena, mukana 5.1- ja stereomiksaukset.

Tuomas Pelttari

Genesis: Wind & Wuthering (1976).

Genesis: Wind & Wuthering (1976).

Levyhyllyt
Genesis | studioalbumit 1969–1997
From Genesis To Revelation (1969)
Trespass (1970)
Nursery Cryme (1971)
Foxtrot (1972)
Selling England By The Pound (1973)
The Lamb Lies Down On Broadway (1974)
A Trick Of The Tail (1976)
Wind & Wuthering (1976)
…And Then There Were Three… (1978)
Duke (1980)
Abacab (1981)
Genesis (1983)
Invisible Touch (1986)
We Can’t Dance (1991)
…Calling All Stations… (1997)

Steve Hackett | 70-luvun studioalbumit
Voyage Of The Acolyte (Charisma, 1975)
Please Don’t Touch! (1978)
Spectral Mornings (1979)

Hae Wind & Wuthering kirjastosta!

Hae Wind & Wuthering kirjastosta!

Hae Wind & Wuthering kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

 

Muista boksit
Wind & Wuthering löytyy myös boksista 1976–1982. Sinikantiseen kuutioon on kerätty Collinsin laulamaa Genesistä vuosikymmenen vaihteen molemmin puolin.
Toimitus suosittelee lämpimästi myös arkistomateriaalista koottuja bokseja Archive 1967–1975 ja jatko-osaa Archive #2 – 1976–1992. Molemmat ovat oivallista matskua liitekirjoineen. Kysy bokseja ja lisälukemista kotikirjastostasi.

Lue lisää
Banks, Tony | Collins, Phil, | Gabriel, Peter | Hackett, Steve | Rutherford, Mike & Dodd, Philip (toim.): Genesis – Chapter And Verse, 359 sivua. (Thomas Dunne Books, 2007).
Bowler, Dave: Genesis – A Biography, 294 sivua. (Sidgwick & Jackson, 1992).
Collins, Phil: Not Dead Yet – The Autobiography, 447 sivua. (Century, 2016)
Drewett, Michael & Hill, Sarah & Kärki, Kimi (toim.): Peter Gabriel – From Genesis To Growing Up, 267 sivua. (Ashgate, 2010).
Genesis: 1970–1975, 7CD/SACD-levyä, 6 DVD-levyä sekä 44-sivuinen liitekirja. (Virgin, 2008).
Genesis: 1976–1982, 6CD/SACD-levyä, 6 DVD-levyä sekä 48-sivuinen liitekirja. (Virgin, 2008).
Genesis: Archive 1967–75. 4CD ja 80-sivuinen liitekirja. (Virgin Records, 1998).
Genesis: Archive #2. 1976–92. 3CD ja 62-sivuinen liitekirja. (Virgin Records, 2000).
Holm-Hudson, Kevin: Genesis And The Lamb Lies Down On Broadway, 172 sivua. (Ashgate, 2008. Uusintapainos 2012).
Hewitt, Alan: Opening The Musical Box – A Genesis Chronicle, 256 sivua. (Firefly, 2000).
Pajuniemi, Matti: Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 1967–1979, 384 sivua. (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 2013).
Rutherford, Mike: The Living Years – The First Genesis Memoir, 241 sivua. (Thomas Dunne Books, 2014).
Snider, Charles: The Strawberry Bricks Guide To Progressive Rock, 362 sivua. (Strawberry Bricks, 2007).
Spencer, Bright: Peter Gabriel – An Authorized Biography, 524 sivua. (Sidgwick & Jackson, 1999).

Katso DVD/Blu-ray
Genesis: Wind & Wuthering, CD/SACD + DVD sisältää vajaan vartin mittaisen haastattelukoosteen. Musiikin rinnalla bändin jäsenet kertovat albumista ja sen tekemisestä. Esimerkiksi Phil Collins valaisee työtään enemmän sovittajana kuin säveltäjänä. DVD-levyn videoraidoista löytyy lisäksi bootleg-televisiotaltiointeja Yhdysvalloista ja Japanista vuodelta 1977.

Genesis: The Video Show, 156 min. (Virgin Records, 2004). Laaja promovideoiden kokoelma vuosilta 1976–1997.

Genesis & Edginton, John: Sum Of The Parts, 118 min. (Eagle Rock, 2014). Dokumentti tuo samaan huoneeseen klassisen kokoonpanon Hackett, Gabriel, Banks, Rutherford & Collins. Sanailu on brittiläisen välitöntä: huumoria, kritiikkiä, jopa tilannetajun puutetta. John Edgintonin ohjaama kaksituntinen dokumentti on arvokas lisä Genesis-saagaan.

Ramones: Rocket To Russia – rockia ulkopuolisilta ulkopuolisille

Rocket To Russia (Sire, 1977)

Ramones: Rocket To Russia (1977).Söikö vallankumous lapsensa? Rocket To Russia, Ramonesin kolmas albumi, on nelikymppistensä kunniaksi pakattu laajaan juhlajulkaisuun. On remasteroitu versio alkuperäisestä albumista. On 40th Anniversary Tracking Mix -versio, jonka alkuperäisen albumin äänittäjä Ed Stasium on peukaloinut uuteen uskoon miksausta ja biisijärjestystä myöten. On ennen julkaisemattomia äänityksiä ja livetaltiointi vuodelta 1977. On kovakantinen kirjamainen paketti, josta voi lukea levymoguli Seymour Steinin ja rocktoimittaja Jaan Uhelzkin mietteitä Ramonesin merkityksestä.

Mitä Joey, Johnny, Dee Dee ja Tommy Ramone, rauha heidän sieluilleen, olisivat tästä arvelleet? Eikö heidän (enemmän tai vähemmän tiedostettuna) visionaan ollut riisua rock’n’rollista ylimääräinen pöyhkeily, egoistinen sooloilu ja tarpeeton paisuttelu, jota siihen oli vuosien varrella tarttunut? Eivätkö he halunneet palauttaa rockiin tunteen ja kiihkon? Eivätkö he kirjoittaneet koko uransa ajan riemukkaita ja kiihkeitä oodeja pyhälle yksinkertaisuudelle? Eivätkö Johnnyn kitaravalli, Dee Deen ja Tommyn tempo ja Joeyn friikit tulkinnat jo itsessään sovittuneet suureksi sinfoniaksi, joka olisi vain kutistunut paisuttelusta?

Palataan tähän dilemmaan hiukan tuonnempana.

Ramones ryhtyi äänittämään Rocket To Russiaa New Yorkissa elokuussa 1977. Samoihin aikoihin Sex Pistols rakensi Englannissa Ramones-vaikutteistaan kohuilmiötä ja hienoa rocklevyä nimeltä Never Mind The Bollocks. Se ei jäänyt huomaamatta kitaristi Johnny Ramonelta. Hän vei studiolle referenssilevyksi Pistolsin God Save The Queen -singlen ja ilmoitti äänittäjä Ed Stasiumille tylyyn tyyliinsä, että Rocket To Russian täytyy kuulostaa paremmalta kuin Pistols, jonka menestys perustuu Ramonesilta varastamiseen.

Stasium vastasi, että se kyllä onnistuu, eikä hän liioitellut. Rocket To Russia ylitti odotukset sekä biisien että tuotannon puolesta. Mietitymmät tempot ja sovitusten sävyt vain korostivat sitä, miten kova yhtye oli kyseessä. Ramones esittäytyi entistä monipuolisempana ja kypsempänä bändinä, mutta se toteutti yhä suunnitelmaansa rock’n’rollin pelastamisesta. Stasiumin rooli albumin teossa oli merkittävä, vaikka levyn kansiteksteissä tuottajan viitta lasketaankin Thomas ”Tommy Ramone” Erdelyin ja Tony Bongiovin (jonka veljenpoika John Bongiovi tuli kymmenen vuotta myöhemmin maailmankuuluksi Jon Bon Jovina) harteille.

Rocket To Russialla Ramonesin ainutlaatuinen surfrockin ja purkkapopin risteytys jalostui useiksi ramoklassikoiksi. Tunnetuimpia niistä ovat vastustamattoman aivoton avausbiisi Cretin Hop, New York Cityn meininkejä hehkutteleva Sheena Is A Punk Rocker, sekä maailman paras kesäbiisi Rockaway Beach, joka olisi aurinkoisemmassa maailmassa ollut valtava hitti. Mukana oli yllättäen myös pari coverbiisiä, joihin kiteytyivät Ramonesin omat vaikutteet: Bobby Freemanin Do You Wanna Dance? ja The Trashmenin Surfin’ Bird.

Vaikka Rocket To Russia oli Ramonesille iso askel eteenpäin ja vaikka biiseissä oli hittipotentiaalia, bändi sai jälleen pettyä myyntilukemiin. Rocket To Russia oli arvostelumenestys ja Ramonesin siihen mennessä myydyin albumi (ja itse asiassa myös yksi bändin pitkän uran myydyimpiä), mutta piikkaaminen Billboardin listan sijalla 49. ei vastannut konseptinsa tarkkaan suunnitelleen kvartetin odotuksia. Kaupallisesta epäonnistumisesta on syytetty muun muassa Sex Pistolsin ympärille syntynyttä kohua, joka saattoi kaikkeen punkrockiin liittyvän huonoon valoon Yhdysvalloissa ja vaikutti sitä kautta Ramonesin biisien radiosoittoon. 

Totta onkin, että amerikkalaiset alkoivat ymmärtää punkin ja vaihtoehtorockin päälle vasta 1990-luvulla. Mutta toisaalta Ramones ei olisi vielä silloinkaan ollut yhtye, joka olisi voinut miellyttää massoja. Sen biisintekijöiden – Dee Deen ja Joeyn – luontainen friikkiys ei houkutellut menestystä luokseen. Eivät mustalla huumorilla silatut laulut, joissa hehkutellaan LSD:tä ja DDT:tä (I Wanna Be Well), jotka kertovat pomppivista älykääpiöistä (Cretin Hop), lobotomialeikkauksista (Teenage Lobotomy), totuudesta kulissien takana (We’re a Happy Family) ja piittaamattomuudesta (I Don’t Care) voineet olla mitään koko kansan hittejä. Ne olivat rockia ulkopuolisilta ulkopuolisille. Ja parempi niin sekä punk rockille että koko kansalle.

Niin – mitä Joey, Johnny, Dee Dee ja Tommy pitäisivät Rocket To Russian 40-vuotisjuhlajulkaisusta?

Luultavasti he rakastaisivat sitä. Se olisi heille tunnustus, jota hieno albumi ei aikoinaan saanut. Se, että läpimurto antoi odottaa itseään loputtomiin, jurppi Ramonesia kovasti. Vuonna 2002 alkuperäiskokoonpanon vielä elossa olleet jäsenet liittyivät Rock And Roll Hall of Fameen ylpeinä ja oman merkittävyytensä selvästi tiedostaen. Paikka rockin virallisessa kaanonissa oli heille suuri kunnianosoitus.

Se paikka on ansaittu. Monta yhtä merkittävää ja visiossaan vahvaa bändiä ei ole eikä tule. Se, ettei menestys päässyt laimentamaan bändin cooliutta, oli lopulta onni onnettomuudessa. Sen ansiosta Ramonesin vaikutus kasvoi niin laajaksi kuin se kasvoi. Siltikin tärkeintä bändin tarinassa ovat sen simppelit, nerokkaat, pienet, suuret biisit. Ramones puhui kieltä, jota tietynlaiset ihmiset ymmärsivät ja ymmärtävät yhtä. Rocket To Russialla se kieli soi mitä kauneimmin.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Ramones kotisivu

Levyhyllyt
Ramones (1976)
Leave Home (1977)
Rocket To Russia (1977)
Road To Ruin (1978)
End Of The Century (1980)
Pleasant Dreams (1981)
Subterranean Jungle (1983)
Too Tough To Die (1984)
Animal Boy (1986)
Halfway To Sanity (1987)
Brain Drain (1989)
Mondo Bizarro (Radioactive Records, 1992)
Acid Eaters (1994)
¡Adios Amigos! (1995)

Hae Rocket To Russia kirjastosta!

Hae Rocket To Russia kirjastosta!

Hae Ramonesin Rocket To Russia kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

 

Lue lisää
Laitio-Ramone, Jari-Pekka: Heaven Needed A Lead Singer – Fans Remember Joey Ramone, 191 sivua. (Ramoniac, 2002).
Laitio-Ramone, Jari-Pekka: Rock In Peace – Dee Dee And Joey Ramone, 208 sivua. (Ramoniac, 2004).
Laitio-Ramone, Jari-Pekka: Ramones – Soundtrack Of Our Lives, 224 sivua. (Ramoniac, 2009).
Leigh, Mickey & McNeil, Legs & Salmenpohja, Ilkka (kääntäjä): Veljeni Joey Ramone, 455 sivua. (Like, 2011).
Marjala, Jari: Yy-kaa-koo-nee ramopunk!, 504 sivua. (Paasilinna, 2011).
McCarthy, Jim & Williamson, Brian: Gabba Gabba Hey! – The Graphic Story Of The Ramones, 173 sivua. (Omnibus Press, 2013).
Melnick, Monte A. & Meyer, Frank: On The Road With The Ramones, 302 sivua. (Sanctuary, 2003).
Ramone, Dee Dee & Kofman, Veronica: Poison Heart – Surviving The Ramones, 187 sivua. (Firefly, 1997).
Ramone, Marky: Punk Rock Blitzkrieg – My Life As A Ramone, 403 sivua. (Touchstone, 2015).
True, Everett: Hey Ho Let’s Go – The Story Of The Ramones, 344 sivua. (Omnibus Press, 2002).
True, Everett & Klemola, Pauliina (kääntäjä): Hey Ho Let’s Go – Ramonesin tarina, 416 sivua. (Like, 2006).

Ramones: Rocket To Russia (1977).

Ramones: Rocket To Russia (1977).

Hector: Nostalgia – romantiikkaa tekniikan sukupolvelle

Nostalgia (Top Voice, 1972)

Hector: Nostalgia (1972).Heikki Harmalla eli Hectorilla on meneillään merkkivuosi. Huhtikuussa 2017 seitsemänkymmentä vuotta täyttänyt laulaja-lauluntekijä juhlistaa tasalukua kiertueella, ja samaan aikaan saataville on tullut Tuula Kousan kanssa kirjoitettu elämäkerta Asfalttihippi – muistelmia putkiradiosta Ruusuportille. Siinä onkin stooria kerrakseen, ilmestyihän Hectorin ensimmäinen sooloalbumi Nostalgia jo 45 vuotta sitten.

Eikä ura siitä alkanut: Hector oli tehnyt kaikenlaista jo ennen Nostalgiaa. 14-vuotiaana hän toimi The Sharks -yhtyeen kitaristina, ja vähän myöhemmin hänen Les Mirages -bändinsä levytti singlen Polydorille. Joulukuussa 1965 Hector teki ensimmäisen soolosinglensä, sodanvastaisen käännöskappaleen Palkkasoturin, joka on alun perin Donovaninkin esittämä Buffy Sainte-Marien kappale Universal Soldier.

Hector. Kuva: Sony Music.

Hector. Kuva: Sony Music.

Vaikka Palkkasoturi nousi listoille, uran urkenemista hidastivat hankaluudet yhteistyössä. Levy-yhtiö ja artisti eivät päässeet yksimielisyyteen siitä, millaista musiikkia Hectorin kannattaisi esittää. Laulaja itse halusi levyttää kantaaottavaa ja merkityksellistä folkia, kun taas hänen julkaisijansa olisi kuullut Hectorilta mieluummin humoristista, kansaanmenevää kupletticountrya. Tehtyään muutaman sinkun Hector puhalsi takkuisesti kulkeneen pelin poikki ja liittyi Cumulus-yhtyeeseen. Vuodet genrevapaassa yhtyeessä hioivat hänen lauluntekotaitojaan, mikä ei jäänyt alan pampuilta huomaamatta. Vuonna 1972 Hectorille ehdotettiin soololevyn tekemistä.

Syntyi Nostalgia, (yhtä lainabiisiä lukuun ottamatta) kokonainen albumillinen Hectorin kirjoittamia ja Matti ja Pirjo Bergströmin sovittamia lauluja. Nostalgia oli erikoinen avaus soolouralle: siinä missä moni omilleen lähtenyt debytantti tahtoi napata kiinni ajan hengestä tai panna palikat uuteen järjestykseen, Hector katseli Nostalgialla kaihoisasti kauniisti vääristävään taustapeiliin. Musiikista kajasti jo menneen 1960-luvun folk, ja ajan ilmiöihin kohdistuva kritiikki ilmeni vaivihkaisena kaipuuna johonkin selkeämpään, luonnollisempaan ja epätodellisempaan aikaan ja paikkaan. ”Tekniikan sukupolvi tarvitsee romantiikkaa”, Hector perusteli taiteellista tulokulmaansa Nostalgian ilmestymisen aikaan.

Nostalgia on laulelmallinen folklevy. Sen tunnelma on aina melankolinen ja romanttinen, ajoittain huoleton, ajoittain pateettinen ja naiivi. Avauskappaleessa (Yksinäinen tinasotamies) Hector murehtii kammarin nurkkaan hylättyjä leluja, joista väritelkkarin lumoamat lapset eivät enää piittaa. Kepeästi liitävässä Nostalgia 1:ssa ennen kaikki oli paremmin ja naapurille saattoi viedä mustikkapiirakkaa, mutta enää ikkunasta näkyy vain kylmä ja kova Maksi-Market. Leikkisimmillään ja positiivisimmillaan Nostalgia on kappaleessa Heinäpellolla, jossa rakkauden taika tavoittaa ihmiset kesken heinänteon. Ruotsalaisen Bernt Stafin Familjelyckasta suomennetusta Sadepäivälaulusta olisi voinut menevämmällä ja kaupallisemmalla sovituksella tulla finnhitti, mutta se tuskin oli Hectorin tavoitteissa. Synkeintä ääripäätä edustaa surullinen ja surrealistinen Karnevaalit, joka ottaa kantaa yhä raadollisemmaksi käyvään viihteeseen karnevalistisen dystopian kautta.

Neljäkymmentäviisi vuotta julkaisunsa jälkeen Nostalgia herättää ristiriitaisia tunteita. Tässä ajassa kuunneltuna sen haikailevimmat kappaleet vaikuttavat suorastaan parodisilta. Samaan aikaan tulee huomanneeksi, miten vähän ihminen muuttuu. Samankaltaista kaipuuta johonkin ymmärrettävämpään ja turvallisempaan esiintyy edelleen ja on esiintynyt aina. Nostalgia on pateettisessa turvallisuushakuisuudessaan ja perspektiiviharhaisuudessaan hyvin inhimillinen tunne. Hectorin debyytin viehättävin piirre on juuri sen vilpittömyys.

Hector: laulu, kitara, lyömäsoittimet
Matti Bergström: bassokitara, huilu
Pirjo Bergström: piano, urut, klavinetti
Aimo Hakala, Esko Rosnell: rummut
Antero Jakoila: kitara
Sakari Lehtinen: buzuki

Nostalgialla Hector ei ole vielä musiikillisella huipullaan, mutta myöhemmiltä vuosilta tuttu käsiala on jo tunnistettavissa. Merkittävimmillään Hectorin soolodebyytti on sanoituksissaan. Ne olivat aikoinaan uraauurtavia ja niistä löytää edelleen kiinnostavia viittauksia – muun muassa Peyton Place -sarja ja C.S. Lewisin Narnia on mainittu.

Läpimurtonsa Hector teki vuoden 1973 Herra Mirandos -albumilla, jolla hän kehitti nostalgiasta jännittävämpää mystalgiaa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hector kotisivu

Levyhyllyt
Nostalgia (1972)
Herra Mirandos (1973)
Hectorock I (1974)
Liisa pien (1975)
Hotelli Hannikainen (1976)
H.E.C. (1977)
Kadonneet lapset (1978)
Ruusuportti (1979)
Linnut, linnut (1980)
Eurooppa (1981)
Hyvää yötä Bambi (1982)
Hectorock II (1985)
Nuku idiootti (1987)
Varjot ja lakanat (1988)
Yhtenä iltana (1990)
In concert 1966–1991 (1992)
Ensilumi tulee kuudelta (1992)
Salaisuuksien talo (1994)
Kultaiset lehdet (1995)
Hidas (1999)
Helismaan pikajuna (2001)
Total Live 1991–2003 (2003)
Ei selityksiä (2004)
Hauras (2014)

Muista boksit ja kokoelmalevyt
Hector: Hectobox – Kaikki singlet 1965–2005, 6CD.Anna mulle Lovee – Love Records – 79 rockia vuosilta 1967–79, 4CD. Sisältää 48-sivuisen liitekirjan. (Siboney, 1994. Uusintapainokset 2005, 2010).
Hector: Asfalttiprinssi (Fazer Finnlevy, 1993).
Hector: Parhaat, 2CD (Warner Music Finland, 1999).
Hector
: Hectobox – Kaikki singlet 1965–2005, 6CD. Sisältää 32-sivuisen liitekirjan. (Siboney, 2005).
Hector: Tuulisina öinä 1975–1985, 2CD (Love Records, 2010).

Lue lisää
Harma, Heikki & Kousa, Tuula: Asfalttihippi – muistelmia putkiradiosta Ruusuportille, 285 sivua. (Otava, 2017).

Hae Hectorin Nostalgia kirjastosta.

Hae Hectorin Nostalgia kirjastosta.

Hae Nostalgiaa kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

 

 

Konsertit
Hector & His Power Band
09.11.2017 Helsinki, Finlandia-talo
10.11.2017 Helsinki, Finlandia-talo
12.11.2017 Tampere, Tampere-talo
13.11.2017 Turku, Logomo

Hector: Nostalgia (1972).

Hector: Nostalgia (1972).

Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes – suuren lauluntekijän muistolle

Damn the Torpedoes (Backstreet/MCA, 1979)

Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes (1979).Hän ei ollut sellainen rocktähti, jonka uskomattomia vaiheita, imagonmuutoksia ja luonnonlakeja uhmaavaa elämäntyyliä olisi puitu baarikeskusteluissa. Hän ei esiintynyt meemeissä, joissa tarunhohtoisen antisankarin vitsaillaan elävän kauemmin kuin lastenlapsensa tai selviävän ydinlaskeumasta. Mutta kun joku hänen kappaleensa (vaikkapa American Girl, Refugee, Free Fallin’ tai Into The Great Wide Open tai mikä tahansa muu) pyörähti soimaan jukeboksissa tai suoratoistopalvelussa, katseet nousivat, löysivät toisensa ja kirkastuivat. Niistä Tom Petty muistettiin, ja niistä hän halusikin tulla muistetuksi. Hyvistä biiseistä.

Tom Petty sai sydänkohtauksen varhain lokakuun toisen päivän aamuna 2017 ja kuoli sairaalassa saman päivän iltana. Hän oli 66-vuotias. Petty jätti tämän maailman yhtä vähän räiskähdellen kuin teki työtäänkin. Dramaattisinta tapahtuneessa oli sen yllättävyys. Sosiaalista mediaa selatessaan huomasi, että Pettyn laulut merkitsevät paljon monille.

Kun Tom Petty lähti, hänen musiikkinsa alkoi soida monessa kodissa. Yksi soitetuimmista oli Damn The Torpedoes, Tom Petty And The Heartbreakersin lokakuussa 1979 julkaistu läpimurtoalbumi, joka sai nimensä amiraali David Farragutin Yhdysvaltain sisällissodan aikaisesta käskystä ”Damn the torpedoes, full speed ahead!” Pettyn ura eteni sen ilmestyessä täyttä vauhtia, mutta torpedoiduksi joutumista hänen ei enää tarvinnut pelätä.

Tom Petty And the Heartbreakersin vuonna 1976 julkaistu eponyymi ensimmäinen albumi oli aluksi näyttänyt jäävän Yhdysvalloissa tyystin pimentoon, mutta nousi lopulta sielläkin top-50:n tuntumaan – menestyksekkään Iso-Britannian-kiertueen ja sikäläisen hitin (Anything That’s Rock’n’Roll) siivittämänä. Toinen pitkäsoitto You’re Gonna Get It! (1978) olikin jo sitten kotimaansa listalla sijalla 23. Nousu oli niin jyrkkää, että Damn The Torpedoesilta sopi odottaa suuria. Levyn ensimmäinen single oli Don’t Do Me Like That, jonka Petty oli vähällä luovuttaa J. Geils Bandin ohjelmistoon. Tuottaja Jimmy Iovine kuitenkin maanitteli häntä ottamaan biisin omalle levylleen sillä perusteella, että siitä saattaisi tulla hitti, ja niin kävikin.

Van Nuysin legendaarisessa Sound Cityssä ja Hollywoodin Cherokeessa äänitetty Damn The Torpedoes oli arvostelu- ja myyntimenestys. Se meni Yhdysvalloissa Billboardin listalla toiseksi ja olisi luultavasti päässyt ykköseksi, ellei Pink Floydin The Wallin kaltainen järkähtämätön järkäle olisi torpannut sen nousua. Damn The Torpedoesin suosiolle löytää helposti muitakin syitä kuin pitkän pohjatyön. Pettyn laulut ovat kaikessa arkisuudessaan yhtä puhuttelevia kuin Bruce Springsteenin biisit, mutta ne eivät ole yhtä selkeästi yhteiskunnallisesti asemoituneita. Hän kirjoitti soundtrackia, jonka hyvin monenlaiset ihmiset saattoivat liittää omaan elämäänsä. Even The Losers -biisissä hän lauloi siitä, että luusereillakin käy toisinaan tuuri, ja sen todella saattoi uskoa.

Damn The Torpedoesilla Petty onnistui Jimmy Iovinen avulla löytämään oman soundinsa. Siinä oli paljon perinteistä, mutta myös jotakin vain hänelle leimallista, ja levyn biisit ovat melkeinpä naurettavan vahvoja. Century Cityn ja Even The Losersin olisi voinut aivan hyvin lohkaista singleiksi, ja kaikkein kuolemattomin on kitaristi Mike Campbellin riffeistä syntynyt vahva ja tarttuva kakkossinkku Refugee. Kolmas ja viimeinen single, niin ikään Campbellin kanssa tehty Here Comes My Girl sopeutui punkinjälkeiseen maailmaan rohkealla spoken word -säkeistöllään, mutta palasi rauhoittavalla kertosäkeellään takaisin popin piiriin.

Damn The Torpedoesin jälkeen Tom Pettyn elämä ja ura eivät olleet enää ennallaan, mutta kuten hänen tuotantonsa laajuudesta huomaa, hän ei missään vaiheessa jäänyt leijumaan saavutustensa nosteeseen. Viimeiseksi studioalbumiksi jäi vuoden 2014 Hypnotic Eye. Ajan ja musiikkialan muutosten ansiosta se meni Yhdysvaltain listalla jopa Damn The Torpedoesia korkeammalle, ykköseksi. Tom Pettyn musiikin arvoa ei kuitenkaan määritellä listapiikkausten vaan puhuttelevuuden perusteella. Siksi muistokirjoitusten hokema siitä, että häntä jäivät kaipaamaan vaimo ja kaksi tytärtä, tuntuu vähättelyltä. Tom Pettyä jäivät kaipaamaan miljoonat muutkin.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Tom Petty kotisivu

Levyhylly
Pettyn sooloalbumit
Full Moon Fever (1989)
Wildflowers (1994)
Highway Companion (2006)

Tom Petty And The Heartbreakers
Tom Petty And The Heartbreakers (1976)
You’re Gonna Get It! (1978)
Damn The Torpedoes (1979)
Hard Promises (1981)
Long After Dark (1982)
Southern Accents (1985)
Let Me Up (I’ve Had Enough) (1987)
Into The Great Wide Open (1991)
Songs And Music From ”She’s The One” (1996)
Echo (1999)
The Last DJ (2002)
Mojo (2010)
Hypnotic Eye (2014)

Traveling Wilburys
Traveling Wilburys Vol. 1 (1988)
Traveling Wilburys Vol. 3 (1990)

Mudcrutch
Mudcrutch (2008)
2 (2016)

Lue lisää:
Petty, Tom & Zollo, Paul: Conversations With Tom Petty, 330 sivua. (Omnibus Press 2005).
Rotondo, Andrea M: Tom Petty – Rock’n’Roll Guardian, 320 sivua.

Katso DVD/Blu-ray:
Bogdanovich, Peter (ohjaaja): Runnin’ Down a Dream – Tom Petty And The Heartbreakers (dvd, blu-ray, Warner Bros 2007).
Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes – The Definitive Authorised Story Of The Album (dvd, blu-ray, Shoreline Gold, 2010).

Hae Damn The Torpedoes
kirjastosta! 
Esitäytetty Monihaku
kohdistuu maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes (1979).

Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes (1979).

Dave Lindholm: Vanha & uusi romanssi – muun ohessa syntyi mestariteos

Vanha & uusi romanssi (Johanna, 1980)

Dave Lindholm: Vanha & uusi romanssi (1979).Mistä tehdään vaikuttava ja unohtumaton musiikki? Dave Lindholmin Vanha & uusi romanssi todistaa, että sellaista syntyy jotakin aivan muusta kuin paisuttelusta ja mahtipontisuudesta. Lindholm kokosi kuudennen sooloalbuminsa vähistä aineksista. Levyllä soivat vain hänen äänensä, akustinen kitaransa ja pianonsa sekä Kari ”Pitkä” Lehtisen soittama basso. Lopputulos on klassikko.

Voi olla, että ajoituksella ja tilanteella oli tekemistä sen kanssa, miten hyvin Vanha & uusi romanssi onnistui. Sitä edeltäneet vuodet Lindholm oli levyttänyt englanninkielistä rockia Rock’n’Roll Bandissa, Pen Lee Co:ssa ja Pen Leessä, kunnes liittyi kitaristiksi hurttiin Sleepy Sleepersiin. Kun hän sitten ryhtyi äänittämään Vanha & uusi romanssia, edellisestä suomenkielisestä albumista Fandjangosta oli kulunut jo neljä vuotta. Se oli eräänlainen uusi alku: vaikka Lindholm palasi akustisen suomenkielisen musiikin pariin, joka oli tehnyt hänestä tunnetun 1970-luvun alkupuolella, hän oli saanut siihen etäisyyttä ja pystyi siksi lähestymään ominta alaansa uudesta kulmasta.

”Se on kyl yksinäisyyden huipulla, kun kaikki mitä puhuu on valehteluu…” Joo joo, mä rakastan sua on yksi Lindholmin tunnetuimpia kappaleita.

Uusiutuminen kuuluu selkeytenä: Vanha & uusi romanssi on yleistajuisempi kuin Lindholmin edelliset suomenkieliset levyt. Toki Daven tekstejä ymmärsi aiemminkin, mutta nyt niihin oli helpompaa samaistua. 27-vuotias taiteilija sanoitti laulunsa edelleen puhekielellä, mutta hillitymmällä, vakavammalla ja ehkä aikuisemmallakin tyylillä, joka ei sitonut sanomaa tiettyyn aikaan ja paikkaan. Lindholmin ensimmäiset levyt Iso ”Kynä” Lindholm (1972) ja Sirkus (1973) olivat tiukemmin kiinni nuoruudessa ja Helsingissä. Vanha & uusi romanssilla hän lauloi sanoja, jotka puhuttelivat iästä ja paikasta riippumatta.

Vaikka Vanha & uusi romanssi oli Lindholmin siihen mennessä henkilökohtaisin ja suorasanaisin teos, sen ihmissuhdeteemoissa oli jotakin hyvin yleisinhimillistä. Ja kun hän tapansa mukaan kirjoitti sanat sinä-muodossa kuin suunnatakseen ne jollekin merkitykselliselle ihmiselle (tai kuin tutkiskellakseen itseään toisen kautta), hänen paikalleen oli helppo kuvitella itsensä. Vanha & uusi romanssin sanoitukset vaikuttavat niin syvällisiltä ja harkituilta, että tuntuu ihmeelliseltä ja huvittavalta, että ne on kirjoitettu nopeasti ja liikoja miettimättä: [Ne] sanat mä tein alta aikayksikön (…) Enkä mä korjaillu paljon mitään”, Dave kertoi aikoinaan Uusi laulu -lehden haastattelussa, jota Lamppu Laamanen siteeraa kirjassaan Dave Lindholm – Tietenkin.

”Vein kaikkee, mistä pidit, enkä antanu mitään…” Vanha & uusi romanssi päättyy levyn nimikappaleeseen.

Lindholm äänitti Vanha & uusi romanssin Pekka Nurmikallion legendaarisessa Microvox-studiossa vähin erin ja velaksi. Julkaisijasta ei ollut äänitysten alkaessa varmuutta, koska Love Records oli juuri ajautunut konkurssiin eikä sen voimahahmo, suomalaisen musiikin merkittävin mesenaatti Atte Blom ollut vielä perustanut Johannaa. Loppujen lopuksi Vanha & Uusi romanssi oli Johannan toinen albumijulkaisu. On merkillistä, miten ehyt tästä Sliippareiden keikkojen lomassa pala palalta tehdystä levystä tuli. Yksi Lindholmin vaikuttavan tuotannon vahvimpia kokonaisuuksia syntyi pätkätöinä muun puuhan ohessa.

Vanha & uusi romanssin kappaleet kertovat ihmissuhteista, mutta niitä ei ole kirjoitettu kauniilla käsialalla ruusunpunaiselle paperille. Rakkaus on niissä jatkuvasti vaarassa, eivätkä sen osapuolet ole virheettömiä tai aina edes hyviä ihmisiä. Kliseisyyttä välttelee myös Daven suomenkielinen laulu, jonka klangi on kumman kansainvälinen. Hän ilmaisee asioita ja painottaa sanoja melkeinpä angloamerikkalaisittain (mm. Miss mun rakkaus uinuu?). Lindholm etääntyy stereotyyppisestä suomalaisuudesta myös suomenruotsalaisuutensa kautta.

Kyse ei silti ole pelkästään taustasta tai vaikutteista vaan myös persoonasta. Jokainen Lindholmin puhetta kuullut tietää hänen olevan hyvin omalaatuinen sanankäyttäjä. Hienointa Vanha & uusi romanssissa ja Lindholmin musiikissa ylipäätään on juuri sen tyylikäs omaperäisyys. Dave kuuluu kyllä lauluntekijänä Bob Dylanin sukuhaaraan, mutta ei koskaan kuulosta keneltäkään muulta kuin itseltään. Lindholmin melodia- ja rytmikäsitys nousee perinteistä omaan luokkaansa.

Vanha & uusi romanssi oli uusi alku myös eräälle toiselle artistille. Sen tunnelmallinen kansikuva on Lindholmin kansakoulukaverin, legendaarisen poptaiteilija Riipisen kaikkien aikojen toinen levynkansi.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Dave Lindholmin suomenkieliset sooloalbumit ja kokoelmat*
Iso ”Kynä” Lindholm (Love Records, 1972)
Sirkus (1973)
Isokynä & Orfeus: Musiikkia (1974)
Isokynä & Orfeus: Lillan (1974)
Fandjango (1975)
Kenen laulu, kokoelma. (1977)
Vanha & uusi romanssi (Johanna, 1979)
Aino (1982)
Huoneet 6 & 14 (1983)
Kuutamolla (1983)
Moderni hiljainen musiikki (Pyramid, 1985)
Sissi (Rockadillo Records, 1987)
Sillalla (1990)
Sisar (1991)
Kerran (1992, live)
Kissatanssit (1992)
LLL (1993)
Valmista kamaa, kokoelma. (Siboney, 1996)
Punainen + (Ranka Recordings, 1998)
Valkoinen & (1999)
Dave Lindholm & Pitkät kiinalaiset (2000)
Luuttujengi tulee (2001)
Lähes 50, kokoelma. (2002)
Dave Lindholm & Jarmo Saitajoki: Nuo mainiot miehet soivine koneineen (Bluelight Records, 2007)
Lahti (AllStar Music, 2009)
Ken elää, ken näkee. Ken B. (TUM Records, 2013)
40 laulua, kokoelma (Ranka Recordings, 2014)
Johanna-vuodet 1979–1983, kokoelma. (Johanna Kustannus, 2014)
Ajaton on ajoissa (2015)
V. (2016)

*Lindholmin koko tuotanto on vielä paljon tätä laajempi. Hän on levyttänyt englanninkielisiä albumeja sekä omalla nimellään että eri yhtyeissä, ks. Ferris, Rock’n’Roll Band, Pen Lee Co., Pen Lee, Bluesounds, Redclouds, Dave L. B. Inventive, SF-Blues, Messengers, Dave Lindholm & Canpaza Gypsys, Dave Lindholm & White Midnight, Dave’s 12 Bar, The Run Runs, Dave Lindholm & Antero Jakoila, Dave Lindholm & Otto Donner, Calle & Dave Lindholm…

Dave Lindholm: Sanat – sitähän se kaikki on (2017).

Dave Lindholm: Sanat – sitähän se kaikki on (2017).

Lue lisää:
de Camp, Walter: Riipinen Interview, 320 sivua. (Aquarian, 1996).
Laamanen, Lamppu: Dave Lindholm – Tietenkin, 487 sivua. (Johnny Kniga, 2015).
Laamanen, Lamppu: Dave Lindholm – levytyksiä 30 vuotta, 255 sivua. (Like, 2001).
Lindholm, Dave: Puhtaat laivat, 223 sivua. (Johanna Kustannus, 1978).
Lindholm, Dave: Vanha & uusi, 160 sivua. (Johanna Kustannus, 1983).
Lindholm, Dave: Sanat – sitähän se kaikki on, 315 sivua. (Johnny Kniga, 2017).

Dave Lindholm: Vanha & uusi romanssi (1979).

Dave Lindholm: Vanha & uusi romanssi (1979).