Hector: Nostalgia – romantiikkaa tekniikan sukupolvelle

Hector: Nostalgia (Top Voice, 1972)

Hector: Nostalgia (1972).Heikki Harmalla eli Hectorilla on meneillään merkkivuosi. Huhtikuussa 2017 seitsemänkymmentä vuotta täyttänyt laulaja-lauluntekijä juhlistaa tasalukua kiertueella, ja samaan aikaan saataville on tullut Tuula Kousan kanssa kirjoitettu elämäkerta Asfalttihippi – muistelmia putkiradiosta Ruusuportille. Siinä onkin stooria kerrakseen, ilmestyihän Hectorin ensimmäinen sooloalbumi Nostalgia jo 45 vuotta sitten.

Eikä ura siitä alkanut: Hector oli tehnyt kaikenlaista jo ennen Nostalgiaa. 14-vuotiaana hän toimi The Sharks -yhtyeen kitaristina, ja vähän myöhemmin hänen Les Mirages -bändinsä levytti singlen Polydorille. Joulukuussa 1965 Hector teki ensimmäisen soolosinglensä, sodanvastaisen käännöskappaleen Palkkasoturin, joka on alun perin Donovaninkin esittämä Buffy Sainte-Marien kappale Universal Soldier.

Hector. Kuva: Sony Music.

Hector. Kuva: Sony Music.

Vaikka Palkkasoturi nousi listoille, uran urkenemista hidastivat hankaluudet yhteistyössä. Levy-yhtiö ja artisti eivät päässeet yksimielisyyteen siitä, millaista musiikkia Hectorin kannattaisi esittää. Laulaja itse halusi levyttää kantaaottavaa ja merkityksellistä folkia, kun taas hänen julkaisijansa olisi kuullut Hectorilta mieluummin humoristista, kansaanmenevää kupletticountrya. Tehtyään muutaman sinkun Hector puhalsi takkuisesti kulkeneen pelin poikki ja liittyi Cumulus-yhtyeeseen. Vuodet genrevapaassa yhtyeessä hioivat hänen lauluntekotaitojaan, mikä ei jäänyt alan pampuilta huomaamatta. Vuonna 1972 Hectorille ehdotettiin soololevyn tekemistä.

Syntyi Nostalgia, (yhtä lainabiisiä lukuun ottamatta) kokonainen albumillinen Hectorin kirjoittamia ja Matti ja Pirjo Bergströmin sovittamia lauluja. Nostalgia oli erikoinen avaus soolouralle: siinä missä moni omilleen lähtenyt debytantti tahtoi napata kiinni ajan hengestä tai panna palikat uuteen järjestykseen, Hector katseli Nostalgialla kaihoisasti kauniisti vääristävään taustapeiliin. Musiikista kajasti jo menneen 1960-luvun folk, ja ajan ilmiöihin kohdistuva kritiikki ilmeni vaivihkaisena kaipuuna johonkin selkeämpään, luonnollisempaan ja epätodellisempaan aikaan ja paikkaan. ”Tekniikan sukupolvi tarvitsee romantiikkaa”, Hector perusteli taiteellista tulokulmaansa Nostalgian ilmestymisen aikaan.

Nostalgia on laulelmallinen folklevy. Sen tunnelma on aina melankolinen ja romanttinen, ajoittain huoleton, ajoittain pateettinen ja naiivi. Avauskappaleessa (Yksinäinen tinasotamies) Hector murehtii kammarin nurkkaan hylättyjä leluja, joista väritelkkarin lumoamat lapset eivät enää piittaa. Kepeästi liitävässä Nostalgia 1:ssa ennen kaikki oli paremmin ja naapurille saattoi viedä mustikkapiirakkaa, mutta enää ikkunasta näkyy vain kylmä ja kova Maksi-Market. Leikkisimmillään ja positiivisimmillaan Nostalgia on kappaleessa Heinäpellolla, jossa rakkauden taika tavoittaa ihmiset kesken heinänteon. Ruotsalaisen Bernt Stafin Familjelyckasta suomennetusta Sadepäivälaulusta olisi voinut menevämmällä ja kaupallisemmalla sovituksella tulla finnhitti, mutta se tuskin oli Hectorin tavoitteissa. Synkeintä ääripäätä edustaa surullinen ja surrealistinen Karnevaalit, joka ottaa kantaa yhä raadollisemmaksi käyvään viihteeseen karnevalistisen dystopian kautta.

Neljäkymmentäviisi vuotta julkaisunsa jälkeen Nostalgia herättää ristiriitaisia tunteita. Tässä ajassa kuunneltuna sen haikailevimmat kappaleet vaikuttavat suorastaan parodisilta. Samaan aikaan tulee huomanneeksi, miten vähän ihminen muuttuu. Samankaltaista kaipuuta johonkin ymmärrettävämpään ja turvallisempaan esiintyy edelleen ja on esiintynyt aina. Nostalgia on pateettisessa turvallisuushakuisuudessaan ja perspektiiviharhaisuudessaan hyvin inhimillinen tunne. Hectorin debyytin viehättävin piirre on juuri sen vilpittömyys.

Hector: laulu, kitara, lyömäsoittimet
Matti Bergström: bassokitara, huilu
Pirjo Bergström: piano, urut, klavinetti
Aimo Hakala, Esko Rosnell: rummut
Antero Jakoila: kitara
Sakari Lehtinen: buzuki

Nostalgialla Hector ei ole vielä musiikillisella huipullaan, mutta myöhemmiltä vuosilta tuttu käsiala on jo tunnistettavissa. Merkittävimmillään Hectorin soolodebyytti on sanoituksissaan. Ne olivat aikoinaan uraauurtavia ja niistä löytää edelleen kiinnostavia viittauksia – muun muassa Peyton Place -sarja ja C.S. Lewisin Narnia on mainittu.

Läpimurtonsa Hector teki vuoden 1973 Herra Mirandos -albumilla, jolla hän kehitti nostalgiasta jännittävämpää mystalgiaa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hector kotisivu

Levyhyllyt
Nostalgia (1972)
Herra Mirandos (1973)
Hectorock I (1974)
Liisa pien (1975)
Hotelli Hannikainen (1976)
H.E.C. (1977)
Kadonneet lapset (1978)
Ruusuportti (1979)
Linnut, linnut (1980)
Eurooppa (1981)
Hyvää yötä Bambi (1982)
Hectorock II (1985)
Nuku idiootti (1987)
Varjot ja lakanat (1988)
Yhtenä iltana (1990)
In concert 1966–1991 (1992)
Ensilumi tulee kuudelta (1992)
Salaisuuksien talo (1994)
Kultaiset lehdet (1995)
Hidas (1999)
Helismaan pikajuna (2001)
Total Live 1991–2003 (2003)
Ei selityksiä (2004)
Hauras (2014)

Muista boksit ja kokoelmalevyt
Hector: Hectobox – Kaikki singlet 1965–2005, 6CD.Anna mulle Lovee – Love Records – 79 rockia vuosilta 1967–79, 4CD. Sisältää 48-sivuisen liitekirjan. (Siboney, 1994. Uusintapainokset 2005, 2010).
Hector: Asfalttiprinssi (Fazer Finnlevy, 1993).
Hector: Parhaat, 2CD (Warner Music Finland, 1999).
Hector
: Hectobox – Kaikki singlet 1965–2005, 6CD. Sisältää 32-sivuisen liitekirjan. (Siboney, 2005).
Hector: Tuulisina öinä 1975–1985, 2CD (Love Records, 2010).

Lue lisää
Harma, Heikki & Kousa, Tuula: Asfalttihippi – muistelmia putkiradiosta Ruusuportille, 285 sivua. (Otava, 2017).

Hae Hectorin Nostalgia kirjastosta.

Hae Hectorin Nostalgia kirjastosta.

Hae Nostalgiaa kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

 

 

Konsertit
Hector & His Power Band
09.11.2017 Helsinki, Finlandia-talo
10.11.2017 Helsinki, Finlandia-talo
12.11.2017 Tampere, Tampere-talo
13.11.2017 Turku, Logomo

Hector: Nostalgia (1972).

Hector: Nostalgia (1972).

Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes – suuren lauluntekijän muistolle

Tom Petty And The Heartbreakers: Damn the Torpedoes (Backstreet/MCA, 1979)

Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes (1979).Hän ei ollut sellainen rocktähti, jonka uskomattomia vaiheita, imagonmuutoksia ja luonnonlakeja uhmaavaa elämäntyyliä olisi puitu baarikeskusteluissa. Hän ei esiintynyt meemeissä, joissa tarunhohtoisen antisankarin vitsaillaan elävän kauemmin kuin lastenlapsensa tai selviävän ydinlaskeumasta. Mutta kun joku hänen kappaleensa (vaikkapa American Girl, Refugee, Free Fallin’ tai Into The Great Wide Open tai mikä tahansa muu) pyörähti soimaan jukeboksissa tai suoratoistopalvelussa, katseet nousivat, löysivät toisensa ja kirkastuivat. Niistä Tom Petty muistettiin, ja niistä hän halusikin tulla muistetuksi. Hyvistä biiseistä.

Tom Petty sai sydänkohtauksen varhain lokakuun toisen päivän aamuna 2017 ja kuoli sairaalassa saman päivän iltana. Hän oli 66-vuotias. Petty jätti tämän maailman yhtä vähän räiskähdellen kuin teki työtäänkin. Dramaattisinta tapahtuneessa oli sen yllättävyys. Sosiaalista mediaa selatessaan huomasi, että Pettyn laulut merkitsevät paljon monille.

Kun Tom Petty lähti, hänen musiikkinsa alkoi soida monessa kodissa. Yksi soitetuimmista oli Damn The Torpedoes, Tom Petty And The Heartbreakersin lokakuussa 1979 julkaistu läpimurtoalbumi, joka sai nimensä amiraali David Farragutin Yhdysvaltain sisällissodan aikaisesta käskystä ”Damn the torpedoes, full speed ahead!” Pettyn ura eteni sen ilmestyessä täyttä vauhtia, mutta torpedoiduksi joutumista hänen ei enää tarvinnut pelätä.

Tom Petty And the Heartbreakersin vuonna 1976 julkaistu eponyymi ensimmäinen albumi oli aluksi näyttänyt jäävän Yhdysvalloissa tyystin pimentoon, mutta nousi lopulta sielläkin top-50:n tuntumaan – menestyksekkään Iso-Britannian-kiertueen ja sikäläisen hitin (Anything That’s Rock’n’Roll) siivittämänä. Toinen pitkäsoitto You’re Gonna Get It! (1978) olikin jo sitten kotimaansa listalla sijalla 23. Nousu oli niin jyrkkää, että Damn The Torpedoesilta sopi odottaa suuria. Levyn ensimmäinen single oli Don’t Do Me Like That, jonka Petty oli vähällä luovuttaa J. Geils Bandin ohjelmistoon. Tuottaja Jimmy Iovine kuitenkin maanitteli häntä ottamaan biisin omalle levylleen sillä perusteella, että siitä saattaisi tulla hitti, ja niin kävikin.

Van Nuysin legendaarisessa Sound Cityssä ja Hollywoodin Cherokeessa äänitetty Damn The Torpedoes oli arvostelu- ja myyntimenestys. Se meni Yhdysvalloissa Billboardin listalla toiseksi ja olisi luultavasti päässyt ykköseksi, ellei Pink Floydin The Wallin kaltainen järkähtämätön järkäle olisi torpannut sen nousua. Damn The Torpedoesin suosiolle löytää helposti muitakin syitä kuin pitkän pohjatyön. Pettyn laulut ovat kaikessa arkisuudessaan yhtä puhuttelevia kuin Bruce Springsteenin biisit, mutta ne eivät ole yhtä selkeästi yhteiskunnallisesti asemoituneita. Hän kirjoitti soundtrackia, jonka hyvin monenlaiset ihmiset saattoivat liittää omaan elämäänsä. Even The Losers -biisissä hän lauloi siitä, että luusereillakin käy toisinaan tuuri, ja sen todella saattoi uskoa.

Damn The Torpedoesilla Petty onnistui Jimmy Iovinen avulla löytämään oman soundinsa. Siinä oli paljon perinteistä, mutta myös jotakin vain hänelle leimallista, ja levyn biisit ovat melkeinpä naurettavan vahvoja. Century Cityn ja Even The Losersin olisi voinut aivan hyvin lohkaista singleiksi, ja kaikkein kuolemattomin on kitaristi Mike Campbellin riffeistä syntynyt vahva ja tarttuva kakkossinkku Refugee. Kolmas ja viimeinen single, niin ikään Campbellin kanssa tehty Here Comes My Girl sopeutui punkinjälkeiseen maailmaan rohkealla spoken word -säkeistöllään, mutta palasi rauhoittavalla kertosäkeellään takaisin popin piiriin.

Damn The Torpedoesin jälkeen Tom Pettyn elämä ja ura eivät olleet enää ennallaan, mutta kuten hänen tuotantonsa laajuudesta huomaa, hän ei missään vaiheessa jäänyt leijumaan saavutustensa nosteeseen. Viimeiseksi studioalbumiksi jäi vuoden 2014 Hypnotic Eye. Ajan ja musiikkialan muutosten ansiosta se meni Yhdysvaltain listalla jopa Damn The Torpedoesia korkeammalle, ykköseksi. Tom Pettyn musiikin arvoa ei kuitenkaan määritellä listapiikkausten vaan puhuttelevuuden perusteella. Siksi muistokirjoitusten hokema siitä, että häntä jäivät kaipaamaan vaimo ja kaksi tytärtä, tuntuu vähättelyltä. Tom Pettyä jäivät kaipaamaan miljoonat muutkin.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Tom Petty kotisivu

Levyhylly
Pettyn sooloalbumit
Full Moon Fever (1989)
Wildflowers (1994)
Highway Companion (2006)

Tom Petty And The Heartbreakers
Tom Petty And The Heartbreakers (1976)
You’re Gonna Get It! (1978)
Damn The Torpedoes (1979)
Hard Promises (1981)
Long After Dark (1982)
Southern Accents (1985)
Let Me Up (I’ve Had Enough) (1987)
Into The Great Wide Open (1991)
Songs And Music From “She’s The One” (1996)
Echo (1999)
The Last DJ (2002)
Mojo (2010)
Hypnotic Eye (2014)

Traveling Wilburys
Traveling Wilburys Vol. 1 (1988)
Traveling Wilburys Vol. 3 (1990)

Mudcrutch
Mudcrutch (2008)
2 (2016)

Lue lisää:
Petty, Tom & Zollo, Paul: Conversations With Tom Petty, 330 sivua. (Omnibus Press 2005).
Rotondo, Andrea M: Tom Petty – Rock’n’Roll Guardian, 320 sivua.

Katso DVD/Blu-ray:
Bogdanovich, Peter (ohjaaja): Runnin’ Down a Dream – Tom Petty And The Heartbreakers (dvd, blu-ray, Warner Bros 2007).
Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes – The Definitive Authorised Story Of The Album (dvd, blu-ray, Shoreline Gold, 2010).

Hae Damn The Torpedoes
kirjastosta! 
Esitäytetty Monihaku
kohdistuu maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes (1979).

Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes (1979).

Dave Lindholm: Vanha & uusi romanssi – muun ohessa syntyi mestariteos

Dave Lindholm – Vanha & uusi romanssi (Johanna, 1980)

Dave Lindholm: Vanha & uusi romanssi (1979).Mistä tehdään vaikuttava ja unohtumaton musiikki? Dave Lindholmin Vanha & uusi romanssi todistaa, että sellaista syntyy jotakin aivan muusta kuin paisuttelusta ja mahtipontisuudesta. Lindholm kokosi kuudennen sooloalbuminsa vähistä aineksista. Levyllä soivat vain hänen äänensä, akustinen kitaransa ja pianonsa sekä Kari ”Pitkä” Lehtisen soittama basso. Lopputulos on klassikko.

Voi olla, että ajoituksella ja tilanteella oli tekemistä sen kanssa, miten hyvin Vanha & uusi romanssi onnistui. Sitä edeltäneet vuodet Lindholm oli levyttänyt englanninkielistä rockia Rock’n’Roll Bandissa, Pen Lee Co:ssa ja Pen Leessä, kunnes liittyi kitaristiksi hurttiin Sleepy Sleepersiin. Kun hän sitten ryhtyi äänittämään Vanha & uusi romanssia, edellisestä suomenkielisestä albumista Fandjangosta oli kulunut jo neljä vuotta. Se oli eräänlainen uusi alku: vaikka Lindholm palasi akustisen suomenkielisen musiikin pariin, joka oli tehnyt hänestä tunnetun 1970-luvun alkupuolella, hän oli saanut siihen etäisyyttä ja pystyi siksi lähestymään ominta alaansa uudesta kulmasta.

”Se on kyl yksinäisyyden huipulla, kun kaikki mitä puhuu on valehteluu…” Joo joo, mä rakastan sua on yksi Lindholmin tunnetuimpia kappaleita.

Uusiutuminen kuuluu selkeytenä: Vanha & uusi romanssi on yleistajuisempi kuin Lindholmin edelliset suomenkieliset levyt. Toki Daven tekstejä ymmärsi aiemminkin, mutta nyt niihin oli helpompaa samaistua. 27-vuotias taiteilija sanoitti laulunsa edelleen puhekielellä, mutta hillitymmällä, vakavammalla ja ehkä aikuisemmallakin tyylillä, joka ei sitonut sanomaa tiettyyn aikaan ja paikkaan. Lindholmin ensimmäiset levyt Iso ”Kynä” Lindholm (1972) ja Sirkus (1973) olivat tiukemmin kiinni nuoruudessa ja Helsingissä. Vanha & uusi romanssilla hän lauloi sanoja, jotka puhuttelivat iästä ja paikasta riippumatta.

Vaikka Vanha & uusi romanssi oli Lindholmin siihen mennessä henkilökohtaisin ja suorasanaisin teos, sen ihmissuhdeteemoissa oli jotakin hyvin yleisinhimillistä. Ja kun hän tapansa mukaan kirjoitti sanat sinä-muodossa kuin suunnatakseen ne jollekin merkitykselliselle ihmiselle (tai kuin tutkiskellakseen itseään toisen kautta), hänen paikalleen oli helppo kuvitella itsensä. Vanha & uusi romanssin sanoitukset vaikuttavat niin syvällisiltä ja harkituilta, että tuntuu ihmeelliseltä ja huvittavalta, että ne on kirjoitettu nopeasti ja liikoja miettimättä: [Ne] sanat mä tein alta aikayksikön (…) Enkä mä korjaillu paljon mitään”, Dave kertoi aikoinaan Uusi laulu -lehden haastattelussa, jota Lamppu Laamanen siteeraa kirjassaan Dave Lindholm – Tietenkin.

”Vein kaikkee, mistä pidit, enkä antanu mitään…” Vanha & uusi romanssi päättyy levyn nimikappaleeseen.

Lindholm äänitti Vanha & uusi romanssin Pekka Nurmikallion legendaarisessa Microvox-studiossa vähin erin ja velaksi. Julkaisijasta ei ollut äänitysten alkaessa varmuutta, koska Love Records oli juuri ajautunut konkurssiin eikä sen voimahahmo, suomalaisen musiikin merkittävin mesenaatti Atte Blom ollut vielä perustanut Johannaa. Loppujen lopuksi Vanha & Uusi romanssi oli Johannan toinen albumijulkaisu. On merkillistä, miten ehyt tästä Sliippareiden keikkojen lomassa pala palalta tehdystä levystä tuli. Yksi Lindholmin vaikuttavan tuotannon vahvimpia kokonaisuuksia syntyi pätkätöinä muun puuhan ohessa.

Vanha & uusi romanssin kappaleet kertovat ihmissuhteista, mutta niitä ei ole kirjoitettu kauniilla käsialalla ruusunpunaiselle paperille. Rakkaus on niissä jatkuvasti vaarassa, eivätkä sen osapuolet ole virheettömiä tai aina edes hyviä ihmisiä. Kliseisyyttä välttelee myös Daven suomenkielinen laulu, jonka klangi on kumman kansainvälinen. Hän ilmaisee asioita ja painottaa sanoja melkeinpä angloamerikkalaisittain (mm. Miss mun rakkaus uinuu?). Lindholm etääntyy stereotyyppisestä suomalaisuudesta myös suomenruotsalaisuutensa kautta.

Kyse ei silti ole pelkästään taustasta tai vaikutteista vaan myös persoonasta. Jokainen Lindholmin puhetta kuullut tietää hänen olevan hyvin omalaatuinen sanankäyttäjä. Hienointa Vanha & uusi romanssissa ja Lindholmin musiikissa ylipäätään on juuri sen tyylikäs omaperäisyys. Dave kuuluu kyllä lauluntekijänä Bob Dylanin sukuhaaraan, mutta ei koskaan kuulosta keneltäkään muulta kuin itseltään. Lindholmin melodia- ja rytmikäsitys nousee perinteistä omaan luokkaansa.

Vanha & uusi romanssi oli uusi alku myös eräälle toiselle artistille. Sen tunnelmallinen kansikuva on Lindholmin kansakoulukaverin, legendaarisen poptaiteilija Riipisen kaikkien aikojen toinen levynkansi.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Dave Lindholmin suomenkieliset sooloalbumit ja kokoelmat*
Iso “Kynä” Lindholm (Love Records, 1972)
Sirkus (1973)
Isokynä & Orfeus: Musiikkia (1974)
Isokynä & Orfeus: Lillan (1974)
Fandjango (1975)
Kenen laulu, kokoelma. (1977)
Vanha & uusi romanssi (Johanna, 1979)
Aino (1982)
Huoneet 6 & 14 (1983)
Kuutamolla (1983)
Moderni hiljainen musiikki (Pyramid, 1985)
Sissi (Rockadillo Records, 1987)
Sillalla (1990)
Sisar (1991)
Kerran (1992, live)
Kissatanssit (1992)
LLL (1993)
Valmista kamaa, kokoelma. (Siboney, 1996)
Punainen + (Ranka Recordings, 1998)
Valkoinen & (1999)
Dave Lindholm & Pitkät kiinalaiset (2000)
Luuttujengi tulee (2001)
Lähes 50, kokoelma. (2002)
Dave Lindholm & Jarmo Saitajoki: Nuo mainiot miehet soivine koneineen (Bluelight Records, 2007)
Lahti (AllStar Music, 2009)
Ken elää, ken näkee. Ken B. (TUM Records, 2013)
40 laulua, kokoelma (Ranka Recordings, 2014)
Johanna-vuodet 1979–1983, kokoelma. (Johanna Kustannus, 2014)
Ajaton on ajoissa (2015)
V. (2016)

*Lindholmin koko tuotanto on vielä paljon tätä laajempi. Hän on levyttänyt englanninkielisiä albumeja sekä omalla nimellään että eri yhtyeissä, ks. Ferris, Rock’n’Roll Band, Pen Lee Co., Pen Lee, Bluesounds, Redclouds, Dave L. B. Inventive, SF-Blues, Messengers, Dave Lindholm & Canpaza Gypsys, Dave Lindholm & White Midnight, Dave’s 12 Bar, The Run Runs, Dave Lindholm & Antero Jakoila, Dave Lindholm & Otto Donner, Calle & Dave Lindholm…

Dave Lindholm: Sanat – sitähän se kaikki on (2017).

Dave Lindholm: Sanat – sitähän se kaikki on (2017).

Lue lisää:
de Camp, Walter: Riipinen Interview, 320 sivua. (Aquarian, 1996).
Laamanen, Lamppu: Dave Lindholm – Tietenkin, 487 sivua. (Johnny Kniga, 2015).
Laamanen, Lamppu: Dave Lindholm – levytyksiä 30 vuotta, 255 sivua. (Like, 2001).
Lindholm, Dave: Puhtaat laivat, 223 sivua. (Johanna Kustannus, 1978).
Lindholm, Dave: Vanha & uusi, 160 sivua. (Johanna Kustannus, 1983).
Lindholm, Dave: Sanat – sitähän se kaikki on, 315 sivua. (Johnny Kniga, 2017).

Dave Lindholm: Vanha & uusi romanssi (1979).

Dave Lindholm: Vanha & uusi romanssi (1979).

Marianne Faithfull: Broken English – uuden ajanlaskun alku

Marianne Faithfull: Broken English (Island Records, 1979)

Marianne Faithfull: Broken English (1979).Marianne Faithfull (s. 1946) on jo viettänyt 50-vuotistaiteilijajuhlansa ja julkaissut pitkällä urallaan paljon mielenkiintoista musiikkia. Kuten monen muunkin artistin, myös hänen tuotannossaan yksi albumi on merkkiteos ylitse muiden. Vuoden 1979 Broken English määritteli Marianne Faithfullin uudelleen laulajana ja taiteilijana.

Ennen sitä Faithfull oli julkaissut viidessätoista vuodessa kuusi albumia, näytellyt hiukan elokuvissa ja televisiossa ja tehnyt kuusi top ten -hittiä Englannissa. Julkisuudessa kaikki hänen saavutuksensa kuitenkin näyttivät The Rolling Stonesin pitopöydästä pudonneilta murusilta. Nuoren laulajattaren ura versoi niin lähellä tuota palvottua ja paheksuttua rock’n’roll-ilmiötä, että alun hedelmällisen symbioosivaiheen jälkeen Stones alkoi kuihduttaa häntä. Kun sen varjo sitten väistyi hänen päältään, hän melkein katosi sen mukana.

Manageri Andrew Loog Oldham kiinnostui Marianne Faithfullista ulkonäön perusteella Lontoossa The Rolling Stonesin bileissä vuonna 1964. Laulajattaren samana vuonna ilmestynyt debyyttisingle oli Stonesin voimakaksikon Mick Jaggerin ja Keith Richardsin ensimmäinen yhdessä tekemä biisi As Tears Go By. Pari vuotta myöhemmin, kun bändin vaarallisuudesta jo kohuttiin, poliisi teki huumeratsian Richardsin taloon ja löysi sieltä muun muassa nuoren Mariannen pelkkään turkisviittaan verhoutuneena. Otsikot ravistelivat kansakuntaa.

Sitä, miten Faithfull vaikutti The Rolling Stonesin musiikkiin, on pohdittu vasta jälkikäteen. Ainakin hän esitteli silloiselle puolisolleen Jaggerille Mihail Bulgakovin romaanin Saatana saapuu Moskovaan, joka innoitti laulajan kirjoittamaan Sympathy For The Devil -klassikon. Muutamien Stonesin kappaleiden, kuten You Can’t Always Get What You Wantin ja Wild Horsesin, arvellaan olevan Faithfullin inspiroimia. Stonesin Sticky Fingers -albumilleen myöhemmin levyttämä Sister Morphine on osin Faithfullin kirjoittama, joskin tekijätiedot saatiin kuntoon vasta oikeusteitse. Marianne Faithfullin alkuperäinen versio ilmestyi vuonna 1969.

Kun Faithfull erosi Jaggerista vuonna 1970, 1960-luvun svengaavan Lontoon iloista oli jäljellä enää haikea muisto ja jälkitauteja. Heroiiniriippuvuudesta ja anoreksiasta kärsinyt entinen tähti asui Lontoossa kaduilla ja vallatuissa taloissa ja sai tehdyksi töitä vain ajoittain. Muutamien tv-roolien näyttelemisen lisäksi Faithfull levytti countryvaikutteisen Dreamin’ My Dreams -albumin. Sen nimibiisi nousi yllättäen listaykköseksi Irlannissa vuonna 1976.

Noina ankeina aikoina Marianne Faithfullin lauluääni painui matalaksi ja karheutui, mikä on suuri osa Broken Englishin viehätystä. Kovan kohtalon ja kuluttavien valintojen karaisema nainen lauloi elämän repimällä äänellään kaikkien niiden puolesta, jotka olivat nousseet korkealle ja pudonneet tuhoonsa, mutta ennen kaikkea omasta puolestaan: Marianne Faithfull oli ensimmäistä kertaa löytänyt oman äänensä. Kun Broken English julkaistiin marraskuussa 1979, jo kannesta näki, että asiat olivat muuttuneet. Edellisten albumiensa kuvissa Faithfull oli ollut kaunis, herkkä ja eteerinen. Nyt hän oli salaperäinen, dekadentti, vahva ja kontrastinen.

Marianne Faithfull: Broken English (1979).

Marianne Faithfull: Broken English (1979).

Broken Englishillä ei ollut juuri tekemistä Marianne Faithfullin aiemman tuotannon kanssa. Nuoren tuottajan Mark Miller Mundyn kanssa Lontoon Matrix-studioilla tehty levy haki vaikutteita monesta suunnasta, mutta ei laulajattaren menneisyydestä. Sen määrittelyjä pakenevassa fuusiotyylissä oli kaikuja taiderockista, punkista, bluesista, uudesta aallosta, discosta ja reggaesta. Steve Winwoodin pulputtavat syntetisaattorit tekivät levystä aikanaan modernin, mutta nyttemmin ne soundaavat retrolta. Kokonaisuudesta tekivät ehyen tummasävyiset sävellykset ja Faithfullin savuinen ääni.

Marianne Faithfullin seitsemännellä studioalbumilla on kauneutta, joka ei synny sievistelystä vaan rehellisyydestä. Guiltissa Faithfull lauloi selittämättömistä syyllisyydentunteista ja bluesahtavassa Brain Drainissa narkkarielämästä. Runoilija Heathcote Williamsin sanoittama päätösraita Why’d You Do It? käsitteli uskottomuutta niin suorin sanoin, että se pudotettiin pois singlen b-puolelta Australiassa. Versio John Lennonin Working Class Hero -kappaleesta saa uusia ulottuvuuksia, kun tietää Marianne Faithfullin olevan äitinsä puolelta itävaltalaista Sacher-Masochin aatelissukua.
Broken English ei ollut pelkästään Marianne Faithfullin kunnianpalautus. Sitä voi pitää myös yleisempänä naiseuden voiman ylistyksenä, kauniiksi kasvosta luovaksi voimaksi kasvaneen naiseen feministisenä julistuksena. Derek Jarman ohjasi Faithfullille 12-minuuttisen lyhytelokuvan, eräänlaisen varhaisen musiikkivideon, jossa soivat kappaleet kertovat vahvoista naisista. Witches’ Song on laulu noidista. Shel Silversteinin kirjoittama ja Dr. Hook & The Medicine Show’n alun perin levyttämä The Ballad Of Lucy Jordan on kaunis tarina kotiäidistä, jonka unelma vapaudesta toteutuu kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti. Filmin päättää albumin sykkivä nimikappale, jonka sanoitusta inspiroi saksalaisen terrori-iskuja tehneen Punaisen armeijakunnan radikaaliaktivisti Ulrike Meinhof.

Historia kääntyi 1980-luvulle pian Broken Englishin julkaisun jälkeen, ja samalla alkoi uusi ajanlasku Marianne Faithfullin elämässä. Kriitikot innostuivat vahvasta paluualbumista, ja Broken English oli myös Faithfullin ensimmäinen Yhdysvalloissa listoille noussut levytys lähes viiteentoista vuoteen.

Liki neljäkymmentä vuotta taiteellisen uudestisyntymänsä jälkeen Faithfull laulaa edelleen. Myöhemmistä julkaisuista kiinnostavia ovat esimerkiksi Strange Weather (1987), jolla Faithfull löysi itsestään blues- ja jazztulkitsijan, säveltäjä Angelo Badalamentin kanssa tehty A Secret Life (1995) sekä Before The Poison (2005), jonka teossa olivat mukana PJ Harvey, Nick Cave ja Damon Albarn. Uusin studioalbumi Give My Love To London (2014) on osoittautunut arvostelumenestykseksi.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Marianne Faithfull kotisivu

Levyhyllyt:
Come My Way (1965)
Marianne Faithfull (1965)
Go Away From My World EP (1966)
North Country Maid (1966)
Faithfull Forever (1966)
Loveinamist (1967)
The World Of Marianne Faithfull (1969)
Dreamin’ My Dreams (1977)
Faithless (1978)
Broken English (1979)
Dangerous Acquaintances (1981)
A Child’s Adventure (1983)
Rich Kid Blues (1985)
Strange Weather (1987)
Blazing Away (livealbumi, 1990)
A Secret Life (1995)
20th Century Blues (1997)
The Seven Deadly Sins (1998)
Vagabond Ways (1999)
Kissin’ Time (2002)
Before The Poison (2005)
Easy Come, Easy Go (2008)
Give My Love To London (2014)

Jaana Kapari käänsi Marianne Faithfullin elämäkerran suomeksi. Elämäni rock 'n' roll julkaistiin vuonna 1995.

Jaana Kapari käänsi Marianne Faithfullin elämäkerran suomeksi. Elämäni rock ‘n’ roll julkaistiin vuonna 1995.

Lue lisää:
Faithfull, Marianne & Dalton, David (Jaana Kapari, kääntäjä): Elämäni rock’n’roll, 301 sivua. (Tammi, 1995).
Faithfull, Marianne (toim.) & Ravard, Francois (toim.): Marianne Faithfull – A Life On Record, 297 sivua. (Rizzoli, 2014).
Hodkinson, Mark: Marianne Faithfull – As Years Go By, 376 sivua. (Omnibus Press, 2013).

Nick Drake – lauluja suljettujen ovien takaa

Joskus onnellinen loppu koittaa vasta surullisen lopun jälkeen

Nick Drake: Five Leaves Left (1969).Tanworth-in-Arden on pieni kylä vähän matkaa Birminghamista kaakkoon. Siellä seisoo vanha kivitalo nimeltä Far Leys. Sen seinään kiinnitettiin tänä kesänä sininen kyltti, perinteinen ”Blue Plaque”, jollaisella Britanniassa osoitetaan kunnioitusta merkittäville ihmisille. Kyltissä lukee “Nicholas Rodney ‘Nick’ Drake, 1948–1974, laulaja/lauluntekijä/runoilija, varttui tässä talossa.”

Nick Drake ei taatusti olisi ikinä uskonut, ettei häntä ja hänen musiikkiaan sittenkään ole unohdettu.

Drake koki klassisen taiteilijankohtalon: häntä alettiin arvostaa vasta, kun oli liian myöhäistä, kun hän oli jo mennyt. Drake kuoli 26-vuotiaana varmana siitä, että oli epäonnistunut kaikessa. Hän teki kolme albumia, joiden myynti jäi aikoinaan olemattomaksi, ja vietti lyhyen elämänsä viimeiset vuodet isänsä ja äitinsä hoivissa.

Black Eyed Dog Draken viimeistä studiosessioista vuodelta 1974:

Nick Draken kuolemasta oli kulunut muutama vuosi, kun hänen musiikkinsa nousi kulttisuosioon. Tuhoon tuomitun nuoren runoilijan romanttistraagisella tarinalla oli tietenkin osuutta asiaan, mutta niin oli musiikillakin. Kiehtova, surullinen hahmo kirjoitti maagisen kauniita kappaleita ja lauloi lämpimän melankolisella äänellään lyriikoita, joiden oikeita tulkintoja voi vain arvailla. Jälkikäteen havaittiin sekin, että Drake oli huomattavan taitava kitaristi, jonka erikoiset viritykset ja oikean käden näppäilytekniikka hämmentävät jälkipolvia.

Nick Drake opetteli soittamaan kitaraa ja tekemään omia kappaleita opiskeluvuosinaan. Hän oli teini-ikäisenä lupaava kilpaurheilija, mutta musiikki meni nopeasti kaiken muun edelle. Vuonna 1968 vielä tuntematon Drake esiintyi Lontoossa, kun folkyhtye Fairport Conventionin Ashley Hutchins sattui paikalle ja innostui kuulemastaan. Hutchins suositteli Drakea tuottaja Joe Boydille, jonka Witchseason-yhtiö teki yhteistyötä Chris Blackwellin levy-yhtiön Islandin kanssa. Allekirjoitettuaan sopimukset Witchseasonin ja Islandin kanssa Drake alkoi valmistella ensimmäistä albumiaan levy-yhtiön maksaman viikkorahan turvin.

Debyyttialbumi Five Leaves Left tehtiin Lontoossa verkkaiseen tahtiin: äänitykset alkoivat heinäkuussa 1968 ja albumi ilmestyi syyskuussa 1969. Draken ehdotuksesta sovitukset teki hänen ystävänsä Robert Kirby, joka ei ollut ennen tehnyt mitään ammattimaista musiikin saralla. Riskaabeli valinta osoittautui toimivaksi. Draken jokaisella albumilla oli oma luonteensa, ja Five Leaves Leftillä sen loivat juuri Kirbyn pastoraaliset jousisovitukset.

Way To Blue albumilta Five Leaves Left:

Kypsä ensialbumi sai kriitikoilta suopean vastaanoton, mutta lupaava lähtö tyssäsi yllättäen artistin ongelmiin. Aiemmin Drake oli esittänyt laulujaan jokseenkin vapautuneesti, mutta kun tuli aika lähteä tukemaan Five Leaves Leftiä keikoilla, hän ei enää kyennytkään olemaan lavalla. Esiintyjän olo oli niin silminnähden epämukava, että konsertit olivat vaivaannuttavia kaikille osapuolille. Siinä ei ollut kyse pelkästä esiintymisjännityksestä vaan jostakin paljon vakavammasta. Drake ei enää pystynyt olemaan normaalissa vuorovaikutuksessa edes läheistensä kanssa, ja ventovieraan yleisön kanssa se oli täysin mahdotonta.

Nick Draken mieli alkoi sulkeutua silloin, kun hän työsti Five Leaves Leftin materiaalia Lontoossa. Hän oli aiemmin ollut hiljaisenpuoleinen mutta sosiaalinen nuorukainen, mutta jostakin syystä hänen oli yhä vaikeampaa päästää ihmisiä lähelleen. Drakella oli kyllä ystäviä, mutta hän saattoi olla päiväkausia heidän seurassaan sanomatta sanaakaan. Ikkunasta kurkkineet kaverit huomasivat, että vaikka oveen koputti, Nick ei välttämättä avannut, vaan istui nojatuolissaan hievahtamatta ja tuijotti eteensä. Ovia sulkeutui elämän kaikilla alueilla: Drake oli pitkä ja komea mies, jolla ei ollut rakkaussuhteita. Yhteys hänen ja muun maailman välillä katkeili.

Vaikka Nick Drake osoittautui odotettua hankalammin myytäväksi artistiksi, Island uskoi hänen mahdollisuuksiinsa. Toinen albumi Bryter Layter tehtiin samalla työryhmällä kuin ensimmäinenkin (tuottajana oli Boyd, sovittajana Kirby ja äänittäjänä John Wood) mutta musiikki muokattiin toisenlaiseksi kuin Five Leaves Leftillä. Kaikki perustui yhä Draken folkin, bluesin ja jazzin perinteestä nouseviin biiseihin, mutta niitä ei enää väritetty kamarimusiikin ja klassisen sävyillä. Bryter Layterille hahmottui sähköisempi, jazzimpi ja urbaanimpi tekstuuri. Nick Draken henkilökohtaisten ja vaikeaselkoisten laulujen soidessa tuntuu oudolta puhua popmusiikista, mutta Bryter Layter oli hänen albumeistaan helpoimmin lähestyttävä ja eniten ajassa kiinni.

Northern Sky albumilta Bryter Layter:

Toisenlaisesta tulokulmasta huolimatta Bryter Layter ilmestyi ja katosi yhtä vähin äänin kuin Five Leaves Left. Drake oli satsannut uuteen musiikkiinsa paljon, mutta se ei yksin riittänyt tuomaan näkyvyyttä. Ammattiura edellytti Drakelta suorituksia, joihin hänellä ei ollut voimia. Muut artistit rakensivat menestystä tekemällä kiertueita ja antamalla haastatteluja, mutta Drakesta ei ollut sellaiseen. Hän soitti koko urallaan vain kourallisen keikkoja ja antoi vain yhden haastattelun, ja senkään aikana hän ei saanut sanotuksi juuri mitään.

Drake ei koskaan puhunut tunteistaan tai ajatuksistaan, mutta useat aikalaiset uskoivat hänen pettyneen pahasti siihen, ettei marraskuussa 1970 julkaistusta Bryter Layterista tullut kaupallista menestystä. Se satutti häntä luultavasti pahiten siksi, että hän tiesi seisovansa oman menestyksensä tiellä. Nick Drake ei ollut vaikea vaan sairas ihminen, mutta se ei estänyt häntä syyttämästä epäonnistumisesta itseään. Levy-yhtiö suhtautui Drakeen hyvin ymmärtäväisesti ja kannustavasti. Hän sai levyttää ja elää Islandin rahalla pitkään ilmeisesti vain siksi, että yhtiö arvosti hänen musiikkiaan.

Kolmatta ja viimeistä albumiaan Pink Moonia tehdessään Nick Drake oli entistä yksinäisempi. Joe Boyd oli ottanut vastaan Amerikasta saamansa työtarjouksen, mikä merkitsi Drakelle luottotuottajan ja lähimmän työtoverin menettämistä. Hän muuttui entistä introvertimmaksi ja eristäytyneemmäksi. Kommunikoinnin tasosta kertoo se, että kun Drake kävi puhua pukahtamatta jättämässä kolmannen albuminsa masternauhan Islandin vastaanottotiskille, koko levy tuli yhtiölle täytenä yllätyksenä.

Pink Moonin nimikappale:

Pink Moonin tekemisestä tiesivät vain Drake ja studiomies Wood. Kahdessa päivässä äänitetty ja helmikuussa 1972 julkaistu levy on Drakea paljaimmillaan. Nimikappaleen piano-osuutta lukuun ottamatta Pink Moonilla esiintyy vain akustista kitaraa soittava laulaja. Draken rakastamilta vanhoilta blueslevyiltä tuttu riisuttu toteutus teki musiikista entistäkin henkilökohtaisempaa ja intiimimpää. Tuntui kuin hän olisi päästänyt kuulijansa masennuksen, surun ja sulkeutuneisuuden muurin taakse katsomaan kaunista ja hiljaista sielunmaisemaansa, halunnut tulla kuulluksi puhtaasti omana itsenään. Vaikka Draken henkinen tila oli jatkuvasti huonontunut, Pink Moonin kappaleista ei välittynyt toivottomuutta ja painostavuutta.

Pink Moonin jälkeen Drake ei enää jaksanut pitää huolta itsestään, vaan joutui muuttamaan takaisin Tanworth-in-Ardeniin vanhempiensa luokse. Lopun lähestyessä hänen vointinsa vaihteli. Hän joutui viettämään muutamia viikkoja mielisairaalassa, mutta oli kesällä 1974 niinkin hyvässä kunnossa, että kävi vielä äänittämässä neljä biisiä Joe Boydin kanssa ja suunnitteli neljännen albumin levyttämistä. Saman vuoden marraskuussa hän kuitenkin kuoli masennuslääkkeen yliannostukseen. Viimeisinä aikoinaan hän oli maininnut äidilleen olevansa pahoillaan siitä, että oli epäonnistunut kaikessa, mitä oli yrittänyt tehdä.

From The Morning:

Nick Draken hauta on Tanworth-in-Ardenin kirkkomaalla. Hänen hautakiveensä on kaiverrettu lohduttava säe Pink Moon -levyn biisistä From The Morning: ”Now we rise and we are everywhere” (“Nyt nousemme ja olemme kaikkialla”). Se on osoittautunut ilahduttavan enteelliseksi. Toisin kuin Nick Drake luuli, hän ei epäonnistunut. Oma elämä oli hänelle liian raskas taakka kantaa, mutta hän elää musiikkinsa kautta lukemattomissa sydämissä joka puolella maailmaa. Nuori mies, jonka oli vaikeaa päästää muita ihmisiä maailmaansa, puhuttelee lauluillaan monia.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Nick Draken studioalbumit
Five Leaves Left (Island Records, 1969)
Bryter Layter (1970)
Pink Moon (1972)
Kokoelmalevyt
Time Of No Reply (Hannibal Records, 1986 | Uusintapainos 2012)
Way To Blue – An Introduction To Nick Drake, (Island Records, 1994 | Uusintapainos 2003)
Made To Love Magic (Island Records, 2004)
A Treasury (Island Records, 2004). LP- ja CD-painosten lisäksi A Treasury julkaistiin myös monikanavaisena SACD-laitoksena.

Muista boksit:
Toimitus suosittelee Nick Draken tuotannosta tehtyjä bokseja Fruit Tree ja Tuck Box. Moneen kertaan uudelleenjulkaistu levytysura toimii yhteen nivottuna erinomaisesti. 2007 julkaistu Fruit Treen uusintapainos sisältää 50-minuuttisen dokumentin Drakesta.
Nick Drake: Fruit Tree – The Complete Recorded Works, 3LP. (1979)
Nick Drake: Fruit Tree – The Complete Nick Drake Recordings, 4LP | 4CD. (Hannibal Records, 1986, 2000)
Nick Drake: Fruit Tree – The Complete Recorded Works, 3LP+DVD | 3CD+DVD. (Island Records, 2007). Sisältää 108-sivuisen liitevihkon A Much Updated Ruin From A Much Outdated Style sekä 50-minuuttisen dokumentti-DVD:n A Skin Too Few – The Days Of Nick Drake, Jeroen Berkvens, ohjaaja.
Nick Drake: Tuck Box, 5CD. (Island Records, 2013).

Lue lisää:
Callomon, Cally & Drake, Gabrielle: Nick Drake Remembered For A While, 443 sivua. (John Murray, 2014).
Hogan, Peter: Nick Drake – The Complete Guide To His Music, 108 sivua. (Omnibus Press, 2009).
Humphries, Patrick: Nick Drake – The Biography, 280 sivua. (Bloomsbury, 1997).

Nick Drake: Five Leaves Left (1969).

Nick Drake: Five Leaves Left (1969).

Nick Drake: Bryter Layter (1970).

Nick Drake: Bryter Layter (1970).

Nick Drake: Pink Moon (1972).

Nick Drake: Pink Moon (1972).