Yes: Fragile – progen herkkää ylivoimaa

Yes: Fragile (Atlantic, 1971)

Yes: Fragile (1971).Yksi progressiivisen rockin suurimmista yhtyeistä on Lontoossa vuonna 1968 perustettu Yes. Brittilbändi etsi ilmaisunsa suuntaa kahdella ensimmäisellä albumillaan, ja alkuvuodesta 1971 julkaistu kolmoslevy The Yes Album osoittautui ansaituksi läpimurroksi. Haasteita pelkäämätön kombo kehittyi huimaa vauhtia. Vielä vuoden -71 puolella ilmestynyt Fragile oli jo mestariteos. Se nostaa bändin tasolle, josta The Yes Album antoi viitteitä.

Kuten progebändeissä usein on tapana, myös Yes muutti kokoonpanoa tarpeen mukaan. Kitaristi Steve Howe tuli mukaan jo edelliselle albumille. Tony Kayen tilalle tullut kosketinsoittaja Rick Wakeman sai nostettua Yesin jäsenten muusikkoutta yhä paremmin esiin. Wakemanin innovatiivisuus ja kyvyt sovittajana istuivat hedelmälliseen maaperään, koska toisinaan Yesin pursuavia musiikillisia ajatuksia oli vaikea toteuttaa ja nitoa yhteen. Kosketinsoitinvelhon avulla Yes pääsi omimman soundinsa ääreen vaivattomammin. Fragilen harppausta yhä kohti taiteellista kokonaistavoitetta kuvaa hyvin Roger Deanin ensimmäinen Yesille tekemä levynkansi.

Akustisen kitaran lyyriset huiluäänet koristavat albumin alkua. Roundabout alkaa pulputa täydellisessä yhteistyössä rytmiryhmän kanssa. Rumpali Bill Bruford ja basisti Chris Squire luovat svengiin vastustamattoman pohjan. Intron kitarointiin palataan raidan keskivaiheilla, ja pian seuraa Rick Wakemanin urkusoolo. Kitaristi Steve Howen ja vokalisti Jon Andersonin säveltäjäroolit heijastuvat toteutukseen: edetään kitara ja laulu edellä.

Fragilen lyhykäiset sooloraidat rikastavat kokonaisuutta. Wakeman saavuttaa jotain Wendy Carlosin riemukkaasta klangista soolonumerolla Cans & Brahms. Andersonin kaanon We Have Heaven antaa vokalistin kerroksille tilaa hengittää. Raidan lopun narisevasta ovesta ja askeleiden äänistä syntyy hauska yhtymä Kate Bushin albumiin Never For Ever.

A-puolen päättävä South Side Of The Sky on yksi Yesin klassikoista. Se lähtee liikkeelle ukkosmaisen tuulen ja kumun voimalla. Squiren tasapainoa uhkaava bassottelu möyrii maskuliinisesti. Wakeman yltää puolivälin piano-osuudessaan kenties runollisimpaan antiinsa. Jazzmainen brufordismi etenee läpi majesteetillisen kokonaisuuden, ja muuttuu tarpeen mukaan mäiskeeksi. South Side on myös erinomainen esimerkki Yesin laulutaiteesta. Moniääniset harmoniat ovat täydellisyyttä.

B-puolella jatketaan soolopaloja. Brufordin bravuuri Five Per Cent For Nothing jää hieman lyhyeksi, mutta Long Distance Runaround on sekin Brufordin juhlaa. Andersonin sävellys nivoutuu saumattomasti Squiren legendaariseen teokseen The Fish (Schindleria Praematurus). Yesin instrumentalismi yltää huippuunsa. Toimitus suosittelee lämpimästi myös Fragilen monikanavamiksausta, jossa The Fish välittyy mahtavan herkkänä vyörynä.

Howe tekee soolonumerosta Mood For A Day mielenkiintoisemman kuin The Yes Albumin vastaava teos Clap. Albumin päätösraita Heart Of The Sunrise antaa tiukan virvelirummun kehystää motiivin rakentelua. Squiren kurottava bassokuvio pureutuu mellotronin pitkiin sointuihin. Jännästi yhtä lailla kaahaavan että kiireettömän intron jälkeen paneudutaan kauniiseen laulumelodiaan. Vajaan neljän minuutin jälkeen Andersonin, Squiren ja Brufordin yhteinen sävellys tuo keskiöön sanat SHARP–DISTANCE.

We Have Heavenia kierrättävä outro pyörryttää. 41 minuuttia kuluvat todella nopeasti. Joko tämä on ohi?

Jon Anderson – laulu
Bill Bruford – rummut, lyömäsoittimet
Chris Squire – bassokitara, laulu
Steve Howe – akustinen kitara, sähkökitara, laulu
Rick Wakeman – urut, piano, sähköpiano
Tuottajat: Yes ja Eddie Offord

Yesin 70-luvun alun trilogia The Yes AlbumFragileClose To The Edge säilyy progen klassikkokannassa vuosikymmenestä toiseen. Yhdessä tuottaja Eddie Offordin kanssa bändi pystyi luomaan jotain poikkeuksellisen vetovoimaista. Yksi todiste Yes-musiikin kuolemattomuudesta kuultiin vuoden 2017 Rock & Roll Hall of Fame -juhlassa. Esiintyminen Chris Squiren (1948–2015) muistolle on juhlava hetki. Squiren tilalla bassokitaraa soittaa Rushin laulaja-basisti Geddy Lee.

Fragile on saanut vuosikymmenten varrella useita uusintajulkaisuja. Vuoden 2003 remaster on erinomainen valinta. Askeleen pidemmälle yltää 2015 julkaistu CD/DVD tai CD/Blu-ray, jolla kuulllaan huolellistesti tehtyjen monikanavamiksausten rinnalla runsas valikoima kiinnostavaa lisämateriaalia. Myös alkuperäispainoksen kuvavihkonen on tuotettu mukaan erinomaisena jäljenteenä.

Tuomas Pelttari

Yes kotisivu

Levyhyllyt:
Yes (Atlantic, 1969)
Time And A Word (1970)
The Yes Album (1971)
Fragile (1971)
Close To The Edge (1972)
Yessongs (1973)
Tales From Topographic Oceans (1973)
Relayer (1974)
Going For The One (1977)
Tormato (1978)
Drama (1980)
Yesshows (1980)
90125 (Atco, 1983)
9012Live: The Solos (1985)
Big Generator (1987)
Union (Arista, 1991)
Talk (Victory, 1994)
Keys To Ascension (Essential, 1996)
Keys To Ascension 2 (1997)
Open Your Eyes (Eagle, 1997)
The Ladder (1999)
Magnification (2001)
Fly From Here (Frontiers, 2011)
Heaven & Earth (2014)

Muista boksit:
Yes: Yesyears, 4CD ja 32-sivuinen liitekirja. (Atco, 1991).
Yes: In A Word – Yes, 5CD ja 98-sivuinen liitekirja (Elektra, Rhino, 2002).
Yes: Progeny – Seven Shows From Seventy-Two, 14CD ja liitevihko (Atlantic, Rhino, 2015).

Lue lisää:
Banks, Peter & James, Billy: Beyond And Before – The Formative Years Of Yes, (Golden Treasures, 2001).
Bruford, Bill: The Autobiography – Yes, King Crimson, Earthworks And More, 352 sivua. (Jawbone, 2009).
Farley, Alan: The extraordinary world of Yes, 254 sivua. (iUniverse, 2004).
Hedges, Dan: Yes – The Authorized Biography, 144 sivua. (Sidgwick & Jackson, 1981).
Heino, Kalevi: Yes – jatkuvan muutoksen portaat, 322 sivua. (Pop-lehti, 2004).
Holm-Hudson, Kevin: Progressive rock reconsidered, 280 sivua. (Routledge, 2002).
Martin, Bill: Music Of Yes – Structure And Vision In Progressive Rock, 272 sivua. (Open Court, 1996).
Morse, Tim: Yesstories – Yes In Their Own Words, 162 sivua. (St. Martin’s Press, 1996).
Pajuniemi, Matti: Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 1967–1979, 384 sivua. (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 2013).
Popoff, Martin: Time And A Word – The Yes Story, 252 sivua. (Soundcheck Books, 2016).
Romano, Will: Close To The Edge – How Yes’s Masterpiece Defined Prog Rock, 272 sivua. (Backbeat Books, 2017).
Watkinson, David: Yes – Perpetual Change, 192 sivua. (Plexus, 2002).
Welch, Chris: Close To The Edge – The Story Of Yes, 280 sivua. (Omnibus, 1999. Myös päivitetty painos: Omnibus, 2007).
Yes: Fragile, CD ja 16-sivuinen liitevihko, jossa Bill Martinin essee A Brighter Shade Of Green. (Elektra, Rhino, 2003).
Yes: Fragile, CD/Blu-ray tai CD/DVD sekä 16-sivuinen liitevihko, jossa Sid Smithin essee. (Atlantic, Panegyric, 20015).

Yes: Fragile (1971).

Yes: Fragile (1971).

Against Me! Transgender Dysphoria Blues – transnaisen tositarina

Against Me! – Transgender Dysphoria Blues (Total Treble Music, 2014)

Against Me! Transgender Dysphoria Blues (2014).Turun Sanomat kertoi kesäkuussa, että vuonna 2016 transsukupuolisuustutkimuksiin hakeutui kahdeksansataa suomalaista. Vielä vuonna 2003 heitä oli vain viisikymmentä. Se ei suinkaan johdu transsukupuolisuuden räjähdysmäisestä kasvusta vaan siitä, että yhä useammat uskaltavat hakea tilanteeseensa apua sen sijaan, että antaisivat pelon, itseinhon ja häpeän määrätä kohtalonsa. Se on erittäin hyvä uutinen.

Maailma muuttuu ja murtaa turhat tabut, ja julkisista esimerkeistä voi olla apua siinä. Amerikkalaisen punkrockbändin Against Me!:n laulaja-kitaristi ja lauluntekijä Laura Jane Grace eli 32-vuotiaaksi asti miehenä nimeltä Tom Gabel. Yksi rockin harvoista transnaisista tuli kaapista koko kansalle Rolling Stonen artikkelin kautta toukokuussa 2012. Pari vuotta sen jälkeen hän jatkoi aiheen käsittelyä Against Me!:n kuudennella albumilla Transgender Dysphoria Blues.

Levyn viimeinen kappale Black Me Out:

Eräässä arvostelussa Transgender Dysphoria Bluesia verrattiin Lou Reedin Berliniin, mutta se ei ole kovin osuva rinnastus. Molemmat levyt kyllä käsittelevät vaikeita ja kiisteltyjä asioita, mutta muuten niillä ei juuri ole yhteistä. Siinä missä Berlin on fiktiivinen teos, on Transgender Dysphoria Blues hyvin henkilökohtainen kuvaus Tom Gabelin kivuliaasta kasvusta Laura Jane Graceksi. Against Me!:n levyn kantava tunnetila on dysforia eli sukupuoliristiriita eli kokemus siitä, että on syntynyt väärän sukupuolen kehoon. Tom Gabel tiesi jo viisivuotiaana olevansa naispuolinen, mutta vasta kolmenkymmenen hampaat irvessä eletyn vuoden jälkeen hän oli valmis ryhtymään tarvittaviin toimenpiteisiin.

Transgender Dysphoria Blues on hieno nimi levylle. Se viittaa laulut tehneen henkilön minäsuhteeseen ja siitä nouseviin tunteisiin, mutta myös bluesperinteen tapaan käsitellä murheita musiikilla. Klassisessa bluesbiisissä mies herää aamulla ja huomaa surukseen naisen lähteneen. Se ei ole ongelma eikä mikään sen rinnalla, että mies herää elämänsä jokaisena aamuna toivoen epätoivoisesti, että nainen (siis se kätketty nainen, joka hänen sisimmässään asuu ja joka hän oikeasti on) olisi lähtenyt pois, jotta hän voisi elää kokonaisen ihmisen normaalia elämää. Blues viittaa suruun ja siitä elpymiseen musiikin kautta, ja siitäkin Transgender Dysphoria Bluesissa on kyse: niin kuin bluesmiehet laulavat murheensa pois, lauloi Laura Jane Grace tiensä elämään ja kaatoi samalla Tom Gabeliksi kutsutun julkisivun.

Albumin nimibiisin liveversio:

Transgender Dysphoria Bluesin äänitykset jäivät ensimmäisellä kierroksella kesken. Tomista Lauraksi muuttuvan muusikon sukupuolenvaihdosprosessi, hoitojen psykofyysiset vaikutukset, julkisuus, elämän ja identiteetin läpikotainen mullistuminen sekä huoli siitä, mitä siitä koituu itselle ja läheisille tekivät työskentelystä hyvin hankalaa. Samaan aikaan Against Me!:n kokoonpano muuttui perusteellisesti, mikä sekoitti pakkaa entisestään.

Keväällä 2013 Grace oli päässyt sinuiksi muutoksensa kanssa ja Against Me! saanut rivinsä järjestykseen. Gracen ja pitkäaikaisen kitaristin James Bowmanin seuraan liittyi tunnettu punkrumpali Atom Willard, ja niin Transgender Dysphoria Blues saatiin tehdyksi loppuun. Kiertueiden koittaessa bändiin liittyi ruotsalaisen The (International) Noise Conspiracyn basisti Inge Johansson.

Transgender Dysphoria Bluesilla Laura Jane Grace on auki kuin viiltohaava. Hän päästää ulos kaiken, mitä joutui pitkään piilottelemaan. Jo suorasanainen avaus- ja nimiraita nostaa palan kurkkuun:

– You want them to notice the ragged ends of your summer dress.
You want them to see you like they see every other girl.
They just see a faggot.
They’ll hold their breath not to catch the sick.

True Trans Soul Rebelissä soi sama tuska, mutta sen sanoma on voimaannuttava. Kaikki tekstit eivät ole itsekeskeistä tilitystä ja uhmakasta uuden identiteetin lanseerausta. Grace kirjoitti Fuckmylife666:n vaimolleen, Two Coffinsin tyttärelleen ja Dead Friendin nuorena kuolleelle ystävälle.

Fuckmylife666:

Painavista sanoituksista huolimatta Transgender Dysphoria Blues ei ole mikään spoken word -levytys. Se on kipakasti potkiva punk rock -albumi, jolla on myös musiikillista arvoa. Laura Jane Grace on taitava biisintekijä, jota esimerkiksi Bruce Springsteen arvosti jo Tom Gabelin aikakaudella. Teini-ikäinen Tom löysi punkista kanavan tuoda julki tunteita, jotka muuten piti tukahduttaa. Vaikka tuo alakulttuuri ei lopulta ollutkaan sellainen hyväksyvä ja avarakatseinen perheyhteisö, jota hän erilaisuuden ja ulkopuolisuuden piinaamana etsi, punk kasvatti hänestä muusikon. Transgender Dysphoria Bluesilla kolmekymppisen Gracen sävellykset ovat tyylitajuisia ja jalostuneita.

Tärkeintä Transgender Dysphoria Bluesissa on silti se, kuinka suoraan, kainostelematta ja äänekkäästi se kertoo ilmiöstä, joka liian usein hyssytellään huomaamattomiin. Levyä kuunnellessa kannattaa lukea Laura Jane Gracen ja Dan Ozzin kirja Tranny – Confessions Of Punk Rock’s Most Infamous Anarchist Sellout, jonka suomennos ilmestyy ensi keväänä. Kirjastoista löytyy muutakin transsukupuolisuuteen liittyvää tietokirjallisuutta.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Against Me! kotisivu
Transtukipiste

Levyhyllyt:
Against Me! studioalbumit
Against Me! Is Reinventing Axl Rose (2002)
Against Me! As The Eternal Cowboy (2003)
Searching For A Former Clarity (2005)
New Wave (2007)
White Crosses (2010)
Transgender Dysphoria Blues (2014)
Shape Shift With Me (2016)

Lue lisää:

Laura Jane Grace & Dan Ozzi: Tranny – Confessions Of Punk Rock's Most Infamous Anarchist Sellout (2016).

Laura Jane Grace & Dan Ozzi: Tranny – Confessions Of Punk Rock’s Most Infamous Anarchist Sellout (2016).

Grace, Laura Jane & Ozzi, Dan: Tranny – Confessions Of Punk Rock’s Most Infamous Anarchist Sellout, 320 sivua. (Hachette Books, 2016).

Against Me! Transgender Dysphoria Blues (2014).

Against Me! Transgender Dysphoria Blues (2014).

Guns N’ Roses: Appetite For Destruction – hardrockin kunnianpalautus

Guns N’ Roses: Appetite For Destruction (Geffen, 1987)

Guns N' Roses: Appetite For Destruction (1987).Guns N’ Rosesin lauantaina 1.7.2017 Hämeenlinnaankin ulottuvaa Not In This Lifetime -kiertuetta myydään klassisen kokoonpanon paluuna. Sitä se onkin, jos lukee myös 1990-luvun alun tapahtumat klassisen GN’R:n tekosiksi. Kuten megalomaanisen Use Your Illusion -maailmankiertueen mellakka-alttiilla keikoilla aikoinaan, etulinjassa seisovat basisti Duff McKagan, laulaja Axl Rose ja soolokitaristi Slash. Taustalla on joukko taitavia taustalaulajia, kosketinsoittajia, komppikitaristeja ja muita statisteja, joiden avulla rockkonsertti kasvaa stadionmittoihin.

Meille puristeille Guns N’ Rosesin klassinen kokoonpano käsittää Slashin, Rosen ja McKaganin lisäksi kaksi muutakin korvaamatonta kaveria: komppikitaristi Izzy Stradlinin ja rumpali Steven Adlerin. Kumpikaan heistä ei soita paluukiertueella, mutta eipä sen väliä, koska he olivat paikalla silloin, kun Guns N’ Roses kirjoitti nimensä tähtiin. Se tapahtui Appetite For Destruction -debyyttialbumilla, jonka julkaisusta tulee heinäkuun 21. päivänä kuluneeksi kolmekymmentä vuotta.

Los Angelesissa tuottaja Mike Clinkin kanssa tehty Appetite For Destruction ei ollut välitön menestys. Kuukautta ennen albumin julkaisua ilmestynyt single It’s So Easy oli edustava näyte bändin rankasta repertoaarista, mutta ei mikään hitti. Toinen sinkku Welcome To The Jungle ilmestyi lokakuussa 1987, mutta sen video pääsi Music Television -kanavan rotaatioon vasta vuoden 1988 alussa. Guns N’ Roses oli ollut koossa kolme vuotta ja Appetite For Destruction kaupoissa kahdeksan kuukautta ennen kuin television mahti avasi bändille tien tähtiin.

Kolmas single Sweet Child O’Mine ratkaisi pelin Guns N’ Rosesin eduksi. Kun se julkaistiin singlenä ja videona kesällä 1988, se nousi Billboardin listan kärkeen, eikä Guns N’ Rosesin mestaruudesta rockin raskaassa sarjassa ollut enää epäilystäkään. Sweet Child O’Mine oli herkkyydessään Appetite For Destructionin kaupallisin kappale, mutta pysyi kuitenkin linjassa – se on rakkauslaulu, mutta ei mikään sokerinen hituri. Slashin upeasti kasvava kitarasoolo on yksi hard rockin historian komeimpia.

Se, mitä muuta hard rockissa tapahtui Appetite For Destructionin aikaan, teki Guns N’ Rosesista tarpeellisen. Edellisenä vuonna oli julkaistu sellaisia pehmolevyjä kuin Europen The Final Countdown, Poisonin Look What The Cat Dragged In ja Bon Jovin Slippery When Wet, ja Appetiten ilmestymisvuoden satoa olivat Def Leppardin Hysteria, Aerosmithin Permanent Vacation ja Whitesnaken 1987. Noita julkaisuja yhdisti vain se, ettei niissä ollut nimeksikään vaaran tuntua. Uudet, rankat speed/thrash-bändit olivat tehneet vallankumouksen metallissa, mutta hardrockin valtavirrassa Guns N’ Roses oli ainoa yhtye, jossa oli uhmaa teini-ikäisen tarpeiksi. Sellaiselle on aina tilausta.

Toisin kuin Bon Jovin ja Aerosmithin ammattilauluntekijöiden kanssa laatimat levytykset, Appetite For Destruction on aidosti tekijänsä näköinen albumi. Se syntyi, kun sieltä täältä Los Angelesiin ajautuneet nuoret miehet (McKagan tuli Seattlesta, Stradlin ja Rose Indianasta, Slash on syntyjään britti) kohtasivat Sunset Stripin rockskenen sykkeessä ja perustivat bändin. Se bändi oli parhaimmillaan huumaavan hyvä. Sellaiset biisit kuin Mr. Brownstone ja Nightrain eivät olleet enempää kuin osiensa summia, mutta osat nivoutuivat toisiinsa niin saumattomasti, että musiikki heräsi henkiin omana olentonaan. Paljosta on kiittäminen myös tuottaja Clinkiä. 1980-luvun lopun läiskähteleviä muotisoundeja fiksusti vältelleessä tuotannossa on taikaa, johon ajan hammas ei pysty.

Appetite For Destructionin myynti käynnistyi hitaasti mutta kantoi kauas. Levy nousi Billboardin listan hännille elokuussa 1987, ja tasan vuotta myöhemmin se saavutti listan ykkössijan. Yhdysvalloissa listaviikkoja kertyi huimat 147. Kolmessakymmenessä vuodessa Appetite For Destructionia on myyty liki kolmekymmentä miljoonaa kappaletta, ja yli puolet sen biiseistä on edelleen mukana Guns N’ Rosesin ohjelmistossa.

Siinä missä Use Your Illusion -tuplalevypari on sekavuudessaan ja hahmottomuudessaan kuin rocktähteyden buffet-pöydässä itsehillintänsä menettäneen yhtyeen bulimiaoksentelua, on Appetite For Destruction kolme varttia jännittävää, jäntevää ja jännitteistä bändisoittoa. Juuri sitä silkkaa asiaa, mikä Guns N’ Rosesin hardrock & rollissa alun perin viehätti.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Guns N’ Rosesin studioalbumit
Appetite For Destruction (1987)
GN’R Lies (1988)
Use Your Illusion I (1991)
Use Your Illusion II (1991)
The Spaghetti Incident? (1993)
Chinese Democracy (2008)

Lue lisää:
Adler, Deanna & Spagnola, Lawrence J.: Sweet Child of Mine – How I Lost My Son To Guns N’ Roses, 265 sivua. (Monarch Publishing, 2016).
Adler, Steven & Spagnola, Lawrence J.: My Appetite For Destruction – Sex & Drugs & Guns N’ Roses, 286 sivua. (Harper Collins, 2010).
Canter, Mark & Porath, Jason & Lue, Jack: Reckless road – Guns N’ Roses And The Making Of Appetite For Destruction, 348 sivua. (Shoot Hip Press, 2007).
Davis, Stephen (Petri Silas, kääntäjä): Guns N’ Roses – Watch You Bleed – koko tarina, 486 sivua. (Johnny Kniga, 2009).
Guns N’ Roses & Putterford, Mark (Jukka Väänänen, kääntäjä): Guns N’ Roses omin sanoin, 96 sivua. (Tammi, 1994).
McCarthy, Jim & Olivent, Marc: Guns N’ Roses – Reckless Life – A Graphic Novel, 160 sivua. (Omnibus Press, 2015).
McKagan, Duff (Pekka Tuomisto, kääntäjä): It’s So Easy (ja muita valheita), 408 sivua. (Otava, 2012).
Slash & Bozza, Anthony: Slash, 481 sivua. (Like, 2009).
Wall, Mick: Guns N’ Roses – The Most Dangerous Band In The World, 147 sivua. (Sidgwick & Jackson, 1991).
Wall, Mick (Jorma-Veikko Sappinen, kääntäjä): W.A.R – W. Axl Rose, 365 sivua. (Like, 2011).
Wall, Mick (Petri Silas, kääntäjä): Viimeiset jättiläiset – Guns N’ Roses. (Johnny Kniga, 2017).

Guns N' Roses: Appetite For Destruction (1987).

Guns N’ Roses: Appetite For Destruction (1987).

Kiss: Lick It Up – kadonneen kitaristin kunniajuoksu

Kiss – Lick It Up (Mercury, 1983)

KIss: Lick It Up (1983).Ruotsin televisiossa esitettiin taannoin dokumenttielokuva Kiss och gitarristen som försvann, jossa kerrottiin Kissin vaiheista ja pohdittiin, mihin sen entinen kitaristi Vinnie Vincent on mahtanut hävitä. Dokumentin lopulla muuan yksityisetsivä arvelee, että Vincent elelee nyttemmin uutta elämää naisena nimeltä Angel.

Väite herätti keskustelua, vaikka oli pelkkää vanhan huhun herättelyä. Puheet Vinnie Vincentin sukupuolenvaihdoksesta levisivät jo 1990-luvun alussa – ja samoihin aikoihin hänen sanottiin työskentelevän pankissa tai halpatuotantopornon parissa ja kirjoittavan countryhittejä salanimellä. Noille väitteille ei ole minkäänlaisia todisteita. Eniten ne kertovat siitä, miten arvoituksellisesta hahmosta on kyse.

Se, että kukaan ylipäänsä puhuu Vinnie Vincentistä, johtuu hänen parin vuoden pestistään Kississä. Pimentoon jääneissä bändeissä soittaneen ja muun muassa Onnenpäivät-tv-sarjaan lauluja kirjoittaneen Vincent John Cusanon (s. 1952) esitteli Kissille lauluntekijä Adam Mitchell vuonna 1982. Kitaristin soitto- ja sävellystaidot tekivät vaikutuksen basisti-laulaja Gene Simmonsiin ja kitaristi-laulaja Paul Stanleyyn. Jo samana vuonna Vincent soitti kitaraa Kissin albumilla Creatures Of The Night ja kirjoitti sille biisejä. Vielä tuolloin hän kuitenkin oli pelkkä haamusoittaja. Valokuvissa ja videoilla esiintyi edelleen alkuperäisjäsen Ace Frehley, joka erkani Kissistä pitkän kaavan mukaan.

Vinnie Vincent julkistettiin Kissin jäseneksi joulukuussa 1982. Supersankaribändi ei ollut vielä luopunut maskeistaan, joten Vincentille luotiin hahmo: vuoden 1983 Creatures Of The Night -kiertueella hän esiintyi mystisenä Ankh Warriorina. Bändin uusi jäsen oli Kissin kaksinvaltiaiden luomus: Simmons ideoi Vinnie Vincent -taiteilijanimen, ja Stanley suunnitteli Ankh Warriorin.

Seuraavalla albumilla Lick It Up Kiss riisui naamionsa, mikä osoittautui hyväksi siirroksi. Kauan kätkettyinä pidettyjen kasvojen paljastaminen herätti niin paljon huomiota, että syyskuussa 1983 julkaistu Lick It Up toi Kissille pitkästä aikaa platinalevyn Yhdysvalloista. Bändin suosio elpyi myös ulkomailla, kun uusi fanisukupolvi otti sen omakseen muiden kovaäänisten pitkätukkabändien mukana. Vaikka Kiss oli toiminut jo kymmenen vuotta, kahdeksankymmentäluvun hard rockissa se oli omiensa joukossa. Lick It Upin rajun heavyn (Exciter, Fits Like A Glove) raskaan jytän (All Hell’s Breakin’ Loose, And On The 8th Day) ja powerballadin (A Million To One) tahdissa kelpasi heilutella hervotonta kieltä, ja poppaava nimiraita kasvoi yhdeksi Kissin tunnetuimmista biiseistä.

Creatures Of The Nightin rankalla linjalla jatkanut Lick It Up oli Vinnie Vincentin kunniajuoksu. Hän oli mukana kirjoittamassa kahdeksaa levyn kymmenestä kappaleesta ja teki nopeanäppisenä kitaristina vaikutuksen vauhtia ja tekniikkaa arvostaneissa soittajapiireissä. Pian kuitenkin kävi ilmi, ettei Vincent aikonut alkaa Simmonsin ja Stanleyn alaiseksi. Kulissien takana hän vaati saada olla täysivaltainen jäsen, ei rumpali Eric Carrin kaltainen palkollinen. Lavoilla hän haki valokeilaa soittamalla päätähuimaavan tyhjänpäiväisiä ja loputtoman pitkiä kitarasooloja, joita yhtyeen johtajat kuuntelivat lavan laidalla kulmat kurtussa.

Lopulta Kissin oli vaivattomampaa vaihtaa jäsentä kuin yrittää murtaa Vincentin egoa. Kun Lick It Up -kiertue päättyi, kitarasankari sai kenkää. Kissin ikääntyvä fanikunta ei silti koskaan unohtanut Vinnie Vincentiä: Creatures Of The Nightin ja Lick It Upin kipakat kitararaidat kirvoittavat yhä ylistystä fanifoorumeilla. Vincent oli varmasti hankala bändikaveri, mutta myös taitava muusikko, joka ohjasi Kissin kohti parempia aikoja.

All Hell’s Breaking Loose oli Lick It Upin toinen single.

Kissin jälkeen Vinnie Vincent teki kaksi albumia Invasion-yhtyeensä kanssa, mutta sen jälkeen hän alkoi vähitellen muuttua näkymättömäksi. Hän kirjoitti kappaleita muille artisteille ja Kissin vuoden 1992 Revenge-albumille ja käynnisteli sooloprojektia, jonka levy ei kuitenkaan koskaan ilmestynyt. Vuonna 1996 hän julkaisi Euphoria-nimisen ep:n lahjaksi seuraavan albuminsa ennakkotilaajille, mutta pitkäsoittoa ei maksaneiden harmiksi ikinä julkaistu. Sittemmin Vincent ei ole saanut aikaiseksi oikein mitään. Vuonna 2011 hän piipahti vastentahtoisesti julkisuudessa, kun joutui tekemisiin poliisin kanssa, mutta sen jälkeen hänestä ei ole kuultu.

Missä Vinnie Vincent on nyt? Miltä hän näyttää? Millä hän elää? Mitä nimeä hän käyttää? Luultavimmin eläkeikäinen mysteerimies asustelee kaikessa hiljaisuudessa jossain päin Amerikkaa, käy netissä lueskelemassa huvittuneena itseään koskevia juttuja, ja kenties kommentoikin niitä salanimien takaa. Voi olla, että hän kopioi tämänkin artikkelin Google Translateen ja myhäilee mahdolliseen partaansa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Vinnie Vincent fanifoorumi
Kiss kotisivu

Levyhyllyt:
Vinnie Vincent Kissin studioalbumeilla
Creatures Of The Night (1982)
Lick It Up (1983)
Revenge (1992, säveltäjänä)

Vinnie Vincent Invasion
Vinnie Vincent Invasion (1986)
All Systems Go (1988)
Euphoria, EP (1996)

Vinnie Vincent muiden artistien levyillä
Treasure: Treasure (1977)
Dan Hartman: Instant Replay (1978)
Peter Criss: Let Me Rock You (1982)
Wendy O. Williams: WOW (1984)
John Waite: No Brakes (1984)
The Bangles: Everything (1988)

Tribuuttialbumi
Kiss My Ankh: A Tribute To Vinnie Vincent (2008)

Kiss
Kiss (1974)
Hotter Than Hell (1974)
Dressed To Kill (1975)
Destroyer (1976)
Rock And Roll Over (1976)
Love Gun (1977)
Dynasty (1979)
Unmasked (1980)
Music from “The Elder” (1981)
Creatures Of The Night (1982)
Lick It Up (1983)
Animalize (1984)
Asylum (1985)
Crazy Nights (1987)
Hot In The Shade (1989)
Revenge (1992)
Carnival Of Souls: The Final Sessions (1997)
Psycho Circus (1998)
Sonic Boom (2009)
Monster (2012)

Lue lisää:
Kissistä voi lukea englanninkielen lisäksi suomeksi. Toimitus suosittelee lämpimästi Juha Arolan ja Jere Saaraisen kääntämiä Kiss-aiheisia elämäkerrallisia teoksia. Kysy Kiss-kirjoja kotikirjastostasi.

Criss, Peter & Sloman, Larry (Juha Arola, kääntäjä): Kissin kissamiehen elämä, 422 sivua. (Like, 2013).
Frehley, Ace & Layden, Joe & Ostrosky, John (Juha Arola, kääntäjä): Ei kaduttavaa – Rock’n’roll-muistelmat, 327 sivua. (Like, 2012).
Leaf, David & Sharp, Ken: Kiss – Behind The Mask, The Official Authorised Biography, 431 sivua. (Aurum, 2004).
McPhate, Tm & Gill, Julian: Odyssey – The Definitive Examination Of Music From The Elder, Kiss’ Cult-Classic Concept Album, 536 sivua. (KISSFAQ.COM Publishing, 2016).
Simmons, Gene: Kiss And Make-Up, 275 sivua. (Crown cop, 2001).
Stanley, Paul (Jere Saarainen, kääntäjä): Tehty mikä tehty – minun tarinani, 483 sivua. (Minerva, 2015).
Stevens, Joe: Kiss – Revenger Is Sweet, 60 sivua. (Omnibus Press, 1997).

KIss: Lick It Up (1983).

KIss: Lick It Up (1983).

Stone: Free – hyvästit vallankumoukselle

Stone: Free (Megamania, 1992)

Stone: Free (1992).Kymmenen vuoden välein on hyvä palata olennaiseen, panna palikat parempaan järjestykseen. 1980-luvun lopun speed/thrash -aalto mullisti metallin samalla tavalla kuin punk oli höyhentänyt rockin kymmenen vuotta aiemmin. Uudet, nopeat, rankat ja taitavat metallibändit tuikkasivat adrenaliinipiikin hevin uupuneeseen sydämeen kaikkialla, missä sellaista musiikkia ylipäänsä soitettiin. Suomessa homman hoiti vakuuttavimmin Stone. Keravalais-espoolaisen bändin keväällä 1988 ilmestynyt nimetön debyyttialbumi oli kansainvälistä tasoa. Kakkosalbumi No Anaesthesian ilmestyessä 1989 Stone oli käynyt Amerikassa asti, ja Suomessa se oli pienen vallankumouksen ehdoton etujoukko.

Jälkeenpäin katsoen Stone kulki urallaan musiikillisen matkan, joka oli kiihkeä, monimuotoinen ja nopeasti ohi. Se teki neljässä vuodessa neljä erilaista albumia ja satoja keikkoja. Uransa päätteeksi Stone julkaisi livealbumin, mikä olikin erittäin osuva ratkaisu koleiden työväentalojen, kuumien klubien ja hulppeiden festivaalien lavoilla soittonsa tiukaksi kirineeltä bändiltä. Free oli loistava kiteytys Stonesta ja sen edustamasta genrestä: punkin roso ja uhma kohtasivat sillä klassiseen vivahtavan virtuositeetin ja rockin rempseyden, ja moshaava yleisö daivaili lavalta.

Stone. Kitaristi Roope Latvala (vas.), rumpali Pekka Kasari, basisti-laulaja Janne Joutsenniemi ja kitaristi Markku ”Nirri” Niiranen. Stonen debyytillä ja No Anaesthesialla toista kitaraa soitti Jiri Jalkanen, Niiranen liittyi bändiin vuonna 1990.

Stone. Kitaristi Roope Latvala (vas.), rumpali Pekka Kasari, basisti-laulaja Janne Joutsenniemi ja kitaristi Markku ”Nirri” Niiranen. Stonen debyytillä ja No Anaesthesialla toista kitaraa soitti Jiri Jalkanen, Niiranen liittyi bändiin vuonna 1990.

Freellä on biisejä Stonen kaikilta albumeilta, mutta parhaiten edustettuina ovat levytysuran alku ja loppu eli railakas debyyttialbumi ja palettia laajentanut neljäs levy Emotional Playground. Vaikka No Anaesthesialta on mukana vain kaksi biisiä ja kolmoslevy Coloursilta yksi ainoa, on Free silti hyvä yhteenveto bändin urasta. Kun kuuntelee peräkkäin No Anaesthesian konstailemattoman avausraidan Sweet Dreamsin ja synkeän Coloursin kipeimmän kohdan White Wormsin, tai debyytin iskusävelmän No Commandsin ja Emotional Playgroundin psykedeelisen nimiraidan, on saanut näytteitä Stonen musikaalisuudesta ja monipuolisuudesta.

Freen äänitti ja miksasi Mikko Karmila, Stonen epävirallinen viides jäsen ja yksi maamme nimekkäimmistä studiomiehistä. Karmila oli mukana lähes kaikkien Stonen albumien teossa, vain Emotional Playground tehtiin ilman häntä. Siitä, että äänittäjä ja miksaaja tunsi bändin hyvin, oli etua livelevyn teossa. Freen soundit ovat jykevät ja selkeät, eivätkä biisien nyanssit huku keikkojen tiimellykseen. Toisin kuin monet tunnetut livelevyt, Free sisältää puhdasta livesoittoa, jota ei ole paikkailtu jälkikäteen studiossa. Siltä pohjalta on hyvä kehua, että Stone oli hurjassa vedossa vielä omissa peijaisissaankin.

Stonen jälkeen sen jäseniä ovat soittanut muun muassa Amorphiksessa, Children Of Bodomissa, Suburban Tribessä ja Corporal Punishmentissa. Myös Stone on aika ajoin aktivoitunut keikoille.

Stonen jälkeen sen jäseniä ovat soittanut muun muassa Amorphiksessa, Children Of Bodomissa, Suburban Tribessä ja Corporal Punishmentissa. Myös Stone on aika ajoin aktivoitunut keikoille.

Helsingissä ja Keravalla äänitetty Free on yksi suomalaisen rockhistorian onnistuneimpia livealbumeja. Samalla se on suomimetallin pioneeribändin uljas jäähyväislevy ja kotimaisen speed/thrash-vallankumouksen riehakas finaali. Se pieni kotimaisten metallibändien joukko, jonka ykkösnyrkiksi Stone nousi, toi suomalaiseen hevimusiikkiin kaivattua kapinaa, karuutta ja potkua. Speedin ja thrashin suosion vuodet vilahtivat ohi äkkiä kuin salamasormisen Roope Latvalan lickit, mutta niiden jälkeen suomalaisen metallin kulta-aika vasta alkoi. Stonen vaikutus siihen on mittaamaton.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Stonen studioalbumit
Stone (1988)
No Anaesthesia! (1989)
Colours (1990)
Emotional Playground (1991)
Livealbumi
Free (1992)
Kokoelmat
Stone Age (1998)
Stone Age 2.0 (2008).
Complete (2013). 9CD + DVD sekä 36-sivuinen kirja.

Muista remasterit ja boksi:
Stonen livelevy Free julkaistiin vuonna 1992 (2LP ja CD). Remasteroitu editio ilmestyi yhdessä studiolevyjen uusittujen painosten kanssa 2003. Free löytyy myös Stonen boksilta Complete (9CD + DVD), jossa on mukana 36-sivuinen kirja. Free ja suurin osa Stonen studiolevyistä puuttuu Spotifysta (tilanne 6/2017). Kysy levyjä lainaan kotikirjastostasi.

Lue lisää:
Nikula, Jone: Rauta-aika – Suomimetallin historia 1988–2002, 288 sivua. (Johnny Kniga, 2002).
Stone Facebook

Stone: Free (1992).

Stone: Free (1992).