Egotrippi: 10 – valttina puhuttelevuus

Egotrippi: 10 (Warner Music Finland, 2017)

Egotrippi: 10 (2017).

Popmusiikin perusyksikkö on biisi. Niin epäilemättä on myös Egotripin jäsenille, olkoonkin, että he ovat albumiaikakauden kasvatteja, joille on luonnollista julkaista musiikkia kymmenen tai vaikka kolmentoista kappaleen kattauksina. Kymppiteemalla kyllästetty kymmenes Egotrippi-albumi (jolla on tietenkin kymmenen kappaletta) on sekä perinteinen pitkäsoitto että kymmenen singlen paketti. Tavallaan.

Tavallaan siksi, että Egotrippi julkaisi uuden albuminsa kaikki kappaleet ensin striimauspalveluissa kymmenenä singlenä, ja albumi seurasi perässä. Erikoinen veto tuntui ensin popmaailman muuttumisen säikäyttämän bändin väkinäiseltä vitsailulta, mutta lähemmässä syynissä siitä löytyi myös ideaa. Kun jokaista biisiä ajatteli omana teoksenaan, niitä tuli kuunnelleeksi tarkemmin ja syventyneemmin. Ja kas, pian jokaisesta löytyi jotakin, johon samaistua.

Se temppu ei onnistu kaikilta. Siihen tarvitaan hyviä lauluntekijöitä, ja niitä Egotripissä on. 10 ei ole Egotripin uran kulmakivi, mutta se on hyvä kokonaisuus, jonka mikään biisi ei kuulosta muodon vuoksi väsätyltä fyllingiltä. Kaikissa ei ole hittipotentiaalia eivätkä ne etsi ennenkuulumattomia tapoja sommitella säveliä ja sointuja peräkkäin, mutta yhdenkään ainoa funktio ei myöskään ole pidentää levyä. 10 on taattua Egotrippiä: nippu maanläheisiä kitarapoplauluja, jotka kuulostavat eläviltä ja elähdyttäviltä ja kertovat elämästä. Biiseistä parhaat ovat kautta aikojen briljeeranneet puhuttelevuudellaan, ja siinä suhteessa 10 on kympin suoritus. Jokainen sen kappale tuntuu jollakin tavalla merkitykselliseltä.

Akustinen versio Vieläkö mut voi pelastaa? -avausbiisistä:

Kun Egotrippi julkaisi ensimmäisen levynsä vuonna 1995, suomalainen popmusiikki oli raikastumassa. Se kääntyi surumielisestä satumaiden ja satulinnojen perään haikailusta kohti uusia, valoisampia maisemia. Vaikka Egotrippi lauloi suomeksi, se kuulosti positiivisuudessaan ja energisyydessään piristävän epäsuomalaiselta.

Pari vuosikymmentä myöhemmin Egotripistä on kasvanut parrakkaampi ryhmä, mutta sen musiikkia leimaa yhä sama toiveikkuuden tuntu. Hyvä esimerkki on uuden levyn avaava Vieläkö mut voi pelastaa? Se kertoo omien valintojensa tähden yksin jäämisestä, mutta mieltäylentävän sovituksen ansiosta biisissä esitettyyn kysymykseen tekee mieli vastata myöntävästi. Egotrippi voi tehdä biisin vakavastakin aiheesta, eikä ”se” ole enää läheskään aina ”tosi jees”, mutta kyynisyyttä bändistä ei edelleenkään tapaa. Onneksi.

Egotrippi on koko uransa ajan liputtanut klassisen kitarapopin parhaita perinteitä kaksin käsin, eikä sen edes toivo uudistuvan tuotannollisesti eikä varsinkaan tyyliltään. Hyvät uudet kappaleet vanhalla reseptillä kyllä riittävät. Moni 10:n kappale (kuten menneitä muistelevat Muisto ja Valtatie sekä tulevaisuutta tavoitteleva Mene nyt) on arkkityyppistä Egotrippiä hitaasti avautuvine äänimaisemineen, lämpimine sähkökitarasoundeineen ja katkeransuloisine tunnelmineen. Bändin omalta keskikaistalta poissa pysyttelevät 10:n ääripäät, uninen balladi Patja sekä Kaaos, joka herättelee ekstaattisella jytärockilla.

Egotippi promokeikalla kympin ratikassa:

Retorinen ”Mitä siitä, jos ei rahat riitä?” päättää albumin hetkessä elämisen hurmoksen hehkuun, jolla on Egotripin maailmassa aivan oma roolinsa. Niin kauan kuin yhtye pystyy tavoittamaan sen, eli antamaan kuulijoilleen toivoa siitä, että peli (mikä se sitten kullekin onkin) ei ole menetetty, maailma tarvitsee sen lohduttavia poplauluja. Yhden tai kymmenen kerrallaan.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Egotrippi kotisivu

Levyhyllyt:
Egotrippi (1995)
Superego (1997)
Alter Ego (1998)
Helsinki–Hollola (2000)
Matkustaja (2003)
Vielä koittaa uusi aika (2006)
Maailmanloppua odotellessa (2008)
Pilvien alla, maan päällä (2013)
Vuosi nolla (2015)
10 (2017)

Lue lisää:
Mattila, Ilkka: Egotrippi – Aina matkalla jonnekin, 216 sivua. (Minerva, 2013).

Hae 10 kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu maakuntakirjastoihin, ja kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi, voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Egotrippi: 10 (2017).

Egotrippi: 10 (2017).

Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes – suuren lauluntekijän muistolle

Tom Petty And The Heartbreakers: Damn the Torpedoes (Backstreet/MCA, 1979)

Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes (1979).Hän ei ollut sellainen rocktähti, jonka uskomattomia vaiheita, imagonmuutoksia ja luonnonlakeja uhmaavaa elämäntyyliä olisi puitu baarikeskusteluissa. Hän ei esiintynyt meemeissä, joissa tarunhohtoisen antisankarin vitsaillaan elävän kauemmin kuin lastenlapsensa tai selviävän ydinlaskeumasta. Mutta kun joku hänen kappaleensa (vaikkapa American Girl, Refugee, Free Fallin’ tai Into The Great Wide Open tai mikä tahansa muu) pyörähti soimaan jukeboksissa tai suoratoistopalvelussa, katseet nousivat, löysivät toisensa ja kirkastuivat. Niistä Tom Petty muistettiin, ja niistä hän halusikin tulla muistetuksi. Hyvistä biiseistä.

Tom Petty sai sydänkohtauksen varhain lokakuun toisen päivän aamuna 2017 ja kuoli sairaalassa saman päivän iltana. Hän oli 66-vuotias. Petty jätti tämän maailman yhtä vähän räiskähdellen kuin teki työtäänkin. Dramaattisinta tapahtuneessa oli sen yllättävyys. Sosiaalista mediaa selatessaan huomasi, että Pettyn laulut merkitsevät paljon monille.

Kun Tom Petty lähti, hänen musiikkinsa alkoi soida monessa kodissa. Yksi soitetuimmista oli Damn The Torpedoes, Tom Petty And The Heartbreakersin lokakuussa 1979 julkaistu läpimurtoalbumi, joka sai nimensä amiraali David Farragutin Yhdysvaltain sisällissodan aikaisesta käskystä ”Damn the torpedoes, full speed ahead!” Pettyn ura eteni sen ilmestyessä täyttä vauhtia, mutta torpedoiduksi joutumista hänen ei enää tarvinnut pelätä.

Tom Petty And the Heartbreakersin vuonna 1976 julkaistu eponyymi ensimmäinen albumi oli aluksi näyttänyt jäävän Yhdysvalloissa tyystin pimentoon, mutta nousi lopulta sielläkin top-50:n tuntumaan – menestyksekkään Iso-Britannian-kiertueen ja sikäläisen hitin (Anything That’s Rock’n’Roll) siivittämänä. Toinen pitkäsoitto You’re Gonna Get It! (1978) olikin jo sitten kotimaansa listalla sijalla 23. Nousu oli niin jyrkkää, että Damn The Torpedoesilta sopi odottaa suuria. Levyn ensimmäinen single oli Don’t Do Me Like That, jonka Petty oli vähällä luovuttaa J. Geils Bandin ohjelmistoon. Tuottaja Jimmy Iovine kuitenkin maanitteli häntä ottamaan biisin omalle levylleen sillä perusteella, että siitä saattaisi tulla hitti, ja niin kävikin.

Van Nuysin legendaarisessa Sound Cityssä ja Hollywoodin Cherokeessa äänitetty Damn The Torpedoes oli arvostelu- ja myyntimenestys. Se meni Yhdysvalloissa Billboardin listalla toiseksi ja olisi luultavasti päässyt ykköseksi, ellei Pink Floydin The Wallin kaltainen järkähtämätön järkäle olisi torpannut sen nousua. Damn The Torpedoesin suosiolle löytää helposti muitakin syitä kuin pitkän pohjatyön. Pettyn laulut ovat kaikessa arkisuudessaan yhtä puhuttelevia kuin Bruce Springsteenin biisit, mutta ne eivät ole yhtä selkeästi yhteiskunnallisesti asemoituneita. Hän kirjoitti soundtrackia, jonka hyvin monenlaiset ihmiset saattoivat liittää omaan elämäänsä. Even The Losers -biisissä hän lauloi siitä, että luusereillakin käy toisinaan tuuri, ja sen todella saattoi uskoa.

Damn The Torpedoesilla Petty onnistui Jimmy Iovinen avulla löytämään oman soundinsa. Siinä oli paljon perinteistä, mutta myös jotakin vain hänelle leimallista, ja levyn biisit ovat melkeinpä naurettavan vahvoja. Century Cityn ja Even The Losersin olisi voinut aivan hyvin lohkaista singleiksi, ja kaikkein kuolemattomin on kitaristi Mike Campbellin riffeistä syntynyt vahva ja tarttuva kakkossinkku Refugee. Kolmas ja viimeinen single, niin ikään Campbellin kanssa tehty Here Comes My Girl sopeutui punkinjälkeiseen maailmaan rohkealla spoken word -säkeistöllään, mutta palasi rauhoittavalla kertosäkeellään takaisin popin piiriin.

Damn The Torpedoesin jälkeen Tom Pettyn elämä ja ura eivät olleet enää ennallaan, mutta kuten hänen tuotantonsa laajuudesta huomaa, hän ei missään vaiheessa jäänyt leijumaan saavutustensa nosteeseen. Viimeiseksi studioalbumiksi jäi vuoden 2014 Hypnotic Eye. Ajan ja musiikkialan muutosten ansiosta se meni Yhdysvaltain listalla jopa Damn The Torpedoesia korkeammalle, ykköseksi. Tom Pettyn musiikin arvoa ei kuitenkaan määritellä listapiikkausten vaan puhuttelevuuden perusteella. Siksi muistokirjoitusten hokema siitä, että häntä jäivät kaipaamaan vaimo ja kaksi tytärtä, tuntuu vähättelyltä. Tom Pettyä jäivät kaipaamaan miljoonat muutkin.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Tom Petty kotisivu

Levyhylly
Pettyn sooloalbumit
Full Moon Fever (1989)
Wildflowers (1994)
Highway Companion (2006)

Tom Petty And The Heartbreakers
Tom Petty And The Heartbreakers (1976)
You’re Gonna Get It! (1978)
Damn The Torpedoes (1979)
Hard Promises (1981)
Long After Dark (1982)
Southern Accents (1985)
Let Me Up (I’ve Had Enough) (1987)
Into The Great Wide Open (1991)
Songs And Music From “She’s The One” (1996)
Echo (1999)
The Last DJ (2002)
Mojo (2010)
Hypnotic Eye (2014)

Traveling Wilburys
Traveling Wilburys Vol. 1 (1988)
Traveling Wilburys Vol. 3 (1990)

Mudcrutch
Mudcrutch (2008)
2 (2016)

Lue lisää:
Petty, Tom & Zollo, Paul: Conversations With Tom Petty, 330 sivua. (Omnibus Press 2005).
Rotondo, Andrea M: Tom Petty – Rock’n’Roll Guardian, 320 sivua.

Katso DVD/Blu-ray:
Bogdanovich, Peter (ohjaaja): Runnin’ Down a Dream – Tom Petty And The Heartbreakers (dvd, blu-ray, Warner Bros 2007).
Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes – The Definitive Authorised Story Of The Album (dvd, blu-ray, Shoreline Gold, 2010).

Hae Damn The Torpedoes
kirjastosta! 
Esitäytetty Monihaku
kohdistuu maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes (1979).

Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes (1979).

Guru’s Jazzmatazz, Vol. 1 – savunsininen jazz rap -sekoitus

Guru: Jazzmatazz, Vol. 1 – An Experimental Fusion Of Hip-Hop And Jazz (Chrysalis, 1993)

Guru's Jazzmatazz, Vol. 1 – an experimental fusion of hip hop and jazz (1993).Kun Keith ”Guru” Elam alkoi kaavailla itselleen soolouraa 1990-luvun alkupuolella, hän ei tahtonut toistaa Gang Starr -yhtyeensä tekemisiä. Elamin ajatuksena oli levyttää innovatiivista ja rajoja rikkovaa musiikkia, joka tuulettaisi hip-hopin totuttuja tekemisen tapoja. Hän sai idean jazzia ja hiphopia fuusioivasta projektista.

”Kehittelin Jazzmatazz-konseptin vuonna 1993, kun huomasin, että monet kaivelivat levylaareja ja sämpläsivät jazzbreikkejä hiphoplevyille”, Guru kertoi Blues & Soulin haastattelussa vuonna 2009. ”Sellainen oli minusta coolia, mutta halusin nostaa koko homman uudelle tasolle ja luoda uuden genren. Pyysin muiden sämpläämiä tyyppejä studioon jammailemaan hip-hop-biittien päälle, ja lisäksi sen ajan huippulaulajia. Se oli kokeilemista, mutta tiesin, että siitä syntyisi historiallisesti tärkeää musiikkia.”

Gurun visiosta kasvoi neliosainen albumisarja, joka määrittää hänen Gang Starrin ulkopuolista tuotantoaan. Puolentoista vuosikymmenen päästä Jazzmatazz-sarja viimeisteltiin The Timebomb Back To The Future Mixtapella (2007) ja kokoelmalla The Best Of Guru’s Jazzmatazz (2008). Jazz rap ei ollut mikään Gurun keksintö (olivathan monet rapryhmät hänen Gang Starristaan De La Souliin ja Stetsasonicista A Tribe Called Questiin flirttailleet jazzin kanssa jo paljon aiemmin), mutta hänen sooloalbuminsa nostivat pelin panoksia nimekkäillä jazzmuusikoilla ja korostamalla konseptiluonnettaan. Jazz rapin suosio oli huipussaan juuri 1990-luvun alkupuolella. Gurun projektilla oli siihen osuutta, mutta se myös hyötyi ajan hengestä.

Ensimmäinen Jazzmatazz-levy syntyi vaivattomasti. ”Se oli tosi spirituaalinen juttu, ja helppo – kuin sen olisi ollut tarkoitus syntyä”, Guru kertoi levyn kansiteksteissä. Hän rakensi biitit ja antoi niille nimet, ja sitten muusikot saivat tulla tekemään omat osuutensa niin kuin parhaaksi näkivät. Jazzmiesten soittaessa Guru kirjoitti tekstit. Loungin’-biisillä soi Donald Byrdin trumpetti, Transit Ridellä Gang Starrinkin kanssa soittaneen Branford Marsalisin saksofoni, Down The Backstreetsillä Lonnie Liston Smithin piano ja Take A Look (At Yourself):illä Roy Ayersin vibrafoni. Nuorempaa jazzpolvea edustavat saksofonisti Courtney Pine, laulajatar Carleen Anderson, kitaristi Ronny Jordan ja Brand New Heaviesistakin tuttu laulaja N’Dea Davenport. Vierasmaalaista vibaa levylle toi ranskalais-senegalilainen räppäri MC Solaar, jonka musiikillinen kumppanuus Gurun kanssa syveni Jazzmatazz-hankkeen saadessa jatkoa.

Gurun ensimmäinen Jazzmatazz löysi hiphopin ja jazzin sekoituksesta tyylikkään savunsinisiä sävyjä. Tunnelmallisen albumin suuri ansio on (liian usein erillisenä universuminaan pidetyn) hip-hopin palauttaminen kontekstiinsa. Asfaltinkova ja ajankohtainen katurunous kiinnittyi sillä luontevasti osaksi urbaanin afrikanamerikkalaisen musiikin historiaa. Kattavilla kansiteksteillä ja perusteellisilla muusikkoesittelyillä varustettua levyä kuunnellessa tulee yhä miettineeksi, miten niinkin luonnollinen yhdistelmä oli voinut muuttua ajan saatossa joksikin, joka tuntui vuonna 1993 ”kokeelliselta”. Kysehän on kuitenkin yhdestä ainoasta musiikin sukulinjasta, joka kulkee hip-hopista jazzin ja bluesin kautta Amerikan halki ja orjalaivareittejä pitkin Afrikkaan ja sieltä johonkin muinaiseen aikaan ja paikkaan.

Sarjan kantavaa ideaa ajatellen Vol.2 (1995) oli hienoinen pettymys jatko-osaksi. Sillä oli vähemmän jazzvaikutteita kuin edeltäjällään, mutta tilalle ei ollut tuotu mitään yhtä selväpiirteistä ja kiinnostavaa. Seuraavalla levyllä punainen lanka löytyi uudelleen, kun teemaksi valittiin ”streetsoul”. Soulin ja r&b:n hengessä tehtyä Vol.3:ta tähdittivät Macy Gray, Erykah Badu, Isaac Hayes, Kelis ja Herbie Hancock. Tasaisen aaltoliikkeen nimessä Vol. 4: The Hip Hop Jazz Messenger – Back To The Futuren (2007) konsepti oli taas hiukan epämääräisempi.

Hip-hopin, jazzin ja muiden bluesista periytyneiden lajien risteyttämisessä olisi ollut tekemistä vielä pitkään, mutta Keith “Guru” Elamin aika loppui kesken. Hän kuoli syöpään 48-vuotiaana huhtikuussa 2010. ”Olen ylpeä edelläkävijän ja johtajan roolistani hip-hop/jazz-genren elvyttämisessä Jazzmatazz 4 -levylle aikana, jona tehdään laadultaan huonompaa musiikkia kuin koskaan”, Guru kertoi faneilleen kirjoittamassaan kirjeessä. ”Solaarin kanssa tekemäni työ jättää ajattoman perinnön. Me olimme tiimi, joka ei pelännyt rajojen rikkomista, ja mielestäni siitä tunnistaa aidot taiteilijat. Toivon, että musiikkimme saa osakseen niin paljon huomiota kuin ansaitsee. Siinä on osa koko tuotantoni parhaimmistoa, ja se edustaa muutamia elämäni parhaimpia vuosia.”

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Guru’s Jazzmatazz, Vol.1: An Experimental Fusion Of Hip-Hop And Jazz (1993)
Guru’s Jazzmatazz, Vol.2: The New Reality (1995)
Guru’s Jazzmatazz, Vol.3: Streetsoul (2000)
Guru’s Jazzmatazz, Vol.4: The Hip Hop Jazz Messenger – Back To The Future (2007)
Guru’s Jazzmatazz: The Timebomb Back To The Future Mixtape (2007)
The Best Of Guru’s Jazzmatazz (2008)

Lue lisää:
Chang, Jeff & Haavisto, Laura (kääntäjä): Can’t Stop, Won’t Stop – Hiphopsukupolven historia, 572 sivua. (Like, 2008).
Fricke, Jim & Ahearn, Charlie: Yes Yes Y’all – The Experience Music Project. Oral History Of Hip-Hop’s First Decade, 572 sivua. (Perseus Press, 2002).
Lommel, Cookie: The History Of Rap Music, 120 sivua. (Chelsea House, 2001).
Ward, Geoffrey C. & Burns, Ken: Jazz – A History Of America’s Music, 489 sivua. (Knopf, 2006).

Hae Jazzmatazz, Vol. 1
kirjastosta! 
Esitäytetty Monihaku
kohdistuu maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Guru's Jazzmatazz, Vol. 1 – an experimental fusion of hip hop and jazz (1993).

Guru’s Jazzmatazz, Vol. 1 – an experimental fusion of hip hop and jazz (1993).

Jaakonaho: Ghost Riot – tuottaja-kitaristin music noir -albumi

Jaakonaho: Ghost Riot (Grandpop, 2017)

Jussi Jaakonaho: Ghost Riot (2017).Instrumentaalimusiikista kirjoitetaan vain harvoin mainitsematta mitään maalauksiin tai elokuviin liittyvää. Se on kulunut mutta ymmärrettävä kulma. Kun ei ole sanoitusta kertomassa tapahtumia, joita musiikki säestää, mieli alkaa hahmotella kuvia, joilla kuultua voi selittää.

Tuottajana ja kitaristina tunnetuksi tulleen Jussi Jaakonahon soolodebyytti ansaitsee tulla kuunnelluksi omana itsenään. Sen kappaleet ovat itsenäisiä teoksia, joiden ei tarvitse oikeuttaa olemassaoloaan viimeistelemällä jotakin itseään suurempaa. Samalla täytyy tunnustaa, että Ghost Riot herättää hyvin visuaalisia mielikuvia.

Kitaristin oma albumi on usein uhka-mahdollisuusakselille asettuva kirjaimellinen soololevy. Jaakonahon levyllä muut elementit eivät onneksi ole päähenkilön pääinstrumentin palveluksessa, ja juuri siinä ja Ghost Riotin kiinnostavassa soundimaailmassa kuuluu artistin kokemus tuottamisesta. Ghost Riot on ehjä, vivahteikas ja mielenkiintoinen levy, jonka ainoa tyylirikko on Secret Sauce, harmiton kvasiblues ja yllätyksetön puoliballadi, joka kaipaa laulajaa ja kuulostaa muutenkin väärään seuraan eksyneeltä.

Ghost Riotin nimi tuo mieleen Haamujengin tempaukset ja Tim Burtonin kauhusadun A Nightmare Before Christmas, mutta kepeä goottiremellys on sillä hyvin pienessä sivuroolissa. Albumin nimikappale sykkii alussa ilkikurisen funkysti kuin soisi Prince-vainaan Halloween-bileissä jossain tuonpuoleisessa, mutta seestyy sitten abstraktin ambient-maalailun kautta totiseen, melodiseen kitarafiilistelyyn. Toinen varoittamatta tunnetilasta toiseen etenevä biisi on Trails, joka primitiivisen alkunsa jälkeen jysähtää käyntiin helpottavasti kuin elvytetty sydän, mutta vain hajotakseen jazzin rytmihäiriöihin.

Jussi Jaakonaho. Kuva: Tero Ahonen.

Jussi Jaakonaho. Kuva: Tero Ahonen.

Pahaenteinen avauskappale What Suits You voisi olla peräisin pimeän ympäröimässä nuotiopiirissä pidetyistä jameista. Frogs And Dogsissa sama pimeys tuntuu saartavan autoa, jonka ajovalojen kantaman ulkopuolelle jää modernin pohjoisafrikkalaisen kaupungin syke. Maisema vaihtuu Cold Feetissä, jonka aavemainen intro avautuu hitaasti itäeurooppalaisen murheelliseksi kuulokuvaksi. Sen vastinpariksi osoittautuu Woody Allenin elokuvan kaima Zelig, joka siirtyy johncarpentermaisesta kilkuttelusta rehevän amerikkalaiseen slidekitarointiin. Half Gone päättää matkan hiljaisen arvokkaasti kuin purjeet riekaleina taivaanrantaa tavoitteleva espanjalainen aavelaiva. Se pienenee matkallaan kohti horisonttia, kunnes saavuttaa katoamispisteen.

Lopussa seisköön pakollinen cinematografinen rinnastus. Jos Jaakonaho olisi elokuvantekijä ja Ghost Riot hänen noir-henkinen esikoisohjauksensa, ei vanhalle filmille kuvaaminen selvästikään olisi hänestä välttämätöntä. Tärkeämpää olisi, että syvyyden tuntu säilyisi ja juonessa riittäisi jännitteitä ja yllättäviä käänteitä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Jussi Jaakonaho kotisivu

Levyhyllyt:
Jaakonaho: Ghost Riot (Grandpop, 2017)

Lue lisää:
Saksala, Elina: Tuottajan käsikirja, 249 sivua. (Like, 2015).

Jussi Jaakonaho: Ghost Riot (2017).

Jussi Jaakonaho: Ghost Riot (2017).

Ismo Alanko yksin Vanhalla – ainutlaatuinen hetkien sarja

Ismo Alanko: Yksin Vanhalla (Fullsteam, Sony, 2017)

Ismo Alanko: Yksin Vanhalla (2017).Aikoinaan, kun musiikki-dvd:t tulivat markkinoille, jotkut arvelivat perinteisen livealbumin ajan olleen ohi. Miksi kukaan kuuntelisi sellaisia, jos saatavilla olisi konsertin visuaalinen puoli kristallinkirkkaana digitaalivideona monesta kulmasta kuvattuna? Samaa uumoiltiin myös vhs-nauhojen lanseerauksen aikaan.

Siinä keskustelussa menivät taideteos ja kehykset iloisesti sekaisin. Dvd ja vhs eivät enää ole teknologisesti tätä päivää, mutta elävä musiikki on. Niin on myös livealbumi, vaikka suoratoistotaltiointien ilmaantumista nettiin on jopa vaikea välttää. Hämmentävän moni tuntuu puskevan tiensä eturiviin vain välittääkseen lavan tapahtumat internetiin.

Mutta niin hienoa kuin onkin päästä kokemaan kaukaisten maiden keikkoja muutamalla klikkauksella, Ismo Alangon uuden livelevyn soidessa tuntuu vähättelyltä todeta kuvattoman konserttitaltioinnin olevan edelleen elossa. Livealbumi on aivan oma taiteenlajinsa, jota eivät ajan pyörteet hukuta.

Ismo Alanko. Kuva: Harri Hinkka.

Ismo Alanko. Kuva: Harri Hinkka.

Ismo Alangon toukokuussa 2017 Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla äänitetyllä livealbumilla on biisejä kaikkiaan kahdeltatoista eri studioalbumilta. 35 vuoden matkalta Hassisen Koneen debyytistä Täältä tullaan Venäjä (1980), Sielun Veljien, soololevyjen ja parin bändin kautta Ismo Kullervo Alanko -albumiin (2015) on tarttunut mukaan klassikkoja, kuten Kun Suomi putos puusta ja Tällä tiellä.

Yksin-keikat eivät ole hittikimaroita. Alangon tunnetuimpia biisejä (esim. Rappiolla, Rakkaudesta, Taiteilijaelämää) ei joka konsertissa kuulla, ja se on tyylikäs ratkaisu. Miksi tuhlata melodioita ja sanoituksia korostavaa asetelmaa ennalta-arvattavaan yhteislauleskeluun, kun voi nostaa esille vähemmän tunnettuja mutta noteeraamisen arvoisia kappaleita? Vanhalla Alanko esitti esimerkiksi vuoden 2008 Blanco Spirituals -albumin biisit Seitsemän päivää ja Kuka puhuu sekä Hallanvaaran (2002) Peilikuvan ja Risteyksen.

Lokakuulle 2017 saakka jatkuvalla Yksin-kiertueella Alangolla on aseinaan vain kitara, piano ja ääni. Riisuttuna versiona moni biisi palautuu lähelle sävellyshetkeään, mutta kasvaa samalla uudenlaiseksi. Esimerkiksi Sielun Veljien nationalisminvastainen kohukappale On mulla unelma on uusiutunut ajan henkeen sopivaksi ja pahaenteiseksi. Yksin-versio on kuin tehty Suomi 100 -juhlavuonna käytävien somesotien soundtrackiksi.

Kaikki on kohdallaan heti, kun Alanko avaa pelin Ruuhkainen taivas -levyn 2:45:llä ja Ismo Kullervo Alanko -levyn Lintuperspektiivillä. Kulkurin iltakalja kuulostaa vähän liian rempseältä seurassa kuin seurassa (ja varsinkin tässä seurassa), mutta muuten tunnelma pysyy ehyenä. Versiot esittelevät kappaleet uudesta, intiimistä kulmasta ja osoittavat samalla, miten vahvaa ja omaleimaista Alangon tuotanto on ja kuinka varmoin ottein hän sitä esittää.

Livealbumi on parhaimmillaan valokuvakansion kaltainen ainutlaatuinen hetkien sarja. Se toimii parhaiten silloin, kun musiikki on tehty ja esitetty kuunneltavaksi, ei ilotulitusten säestykseksi. Vaikka esittäjä on yksin, ei siltä mitään puutu.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Ismo Alangon diskografia – studio- ja livealbumit
Hassisen Kone
Täältä tullaan Venäjä (1980)
Rumat sävelet (1981)
Harsoinen teräs (1982)

Sielun Veljet
Sielun Veljet (1983, live)
Hei soturit (1984)
L’amourha (1985)
Kuka teki huorin (1986)
Suomi – Finland (1988)
Musta laatikko (1991, 3CD boksi)
Otteita Tuomari Nurmion laulukirjasta (2007)
Kansan parissa 1 (2008, live)
Kansan parissa 2 (2008, live)
Kansan parissa 3 (2009, live)
Kansan parissa 4 (2009, live)

Ismo Alangon sooloalbumit
Kun Suomi putos puusta (1990)
Jäätyneitä lauluja (1993)
Taiteilijaelämää (1995)
Irti (1996)
Maailmanlopun sushibaari (2013)
Kolmannesvuosisata taiteilijaelämää/Live (2013)
Ismo Kullervo Alanko (2015)
Yksin Vanhalla (2017, live)

Ismo Alanko Säätiö
Pulu (1998)
Luonnossa (1999, live)
Sisäinen solarium (2000)
Hallanvaara (2002)
Elävää musiikkia (2003, live)
Minä ja pojat (2004)
Ruuhkainen taivas (2006)

Ismo Alanko Teholla
Blanco Spirituals (2008)
Onnellisuus (2010)

Levytyksiä englanniksi
Hassisen Kone: HIgh-Tension Wire (1982)
L’amourder: Shit-Hot (1987)
Sielun Veljet: Softwood Music Under Slow Pillars (1989)

Muista boksit:
Hassisen Kone: Jurot nuorisojulkkikset – koko tuotanto, koko tarina 1980–1982. 6CD ja 35-sivuinen liitekirja. (Poko Rekords, 2009)
Ismo Alanko: Alangolla – Ismo Alangon lauluja. 4CD ja liitekirja. (Poplandia/Poko, 1997).

Lue lisää:
Alanko, Ismo & Kuosmanen, Kirsti: Sanat – täydennetty laitos, 472 sivua. (WSOY, 2013).
Juntunen, Juho: Tuuliajolla – Suuri rock and roll -risteily, 253 sivua. (Like, 2008, 1. painos vuonna 1981)
Leskinen, Juice & Kanerva, Timo: Vaikuttajat korvissamme, 195 sivua. (Kirjayhtymä, 1993).
Metso, Juha & Sirén, Vesa: Sielun Veljet – kuvat, 240 sivua. (Johnny Kniga, 2013).

Ismo Alanko: Yksin Vanhalla (2017).

Ismo Alanko: Yksin Vanhalla (2017).