Tinariwen: Elwan – aavikon blues

Elwan (Wedge, 2017)

Tinariwen: Elwan (2017).Blues tuli Afrikasta orjalaivoilla, kahleita raahaavien ihmisten rohtuneilla huulilla. Amerikkaan rantauduttuaan se mukautui uudenlaisiin hengellisiin, kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin oloihin tuodakseen lohtua niille, jotka sitä siellä tarvitsivat. Matkallaan 1700-luvulta 1900-luvulle blues kehittyi sellaiseksi kuin se nykyisin tunnetaan. Samalla se puhalsi hengen suureen osaan musiikista, jota länsimainen ihminen rakastaa ja kuluttaa, rockista räppiin.

2000-luvulla blues tuli Afrikasta uudelleen. Sillä kertaa se saapui vapaaehtoisesti ja lähellä alkuperäistä muotoaan ikään kuin muistuttaakseen, että lopulta kaikki jäljet katoavat Saharan hiekkaan.

Tinariwen. Kuva: Marie Planeille.

Tinariwen. Kuva: Marie Planeille.

Desert bluesiksi eli aavikkobluesiksi kutsutun suuntauksen tunnetuin bändi on Tinariwen. Se on Koillis-Malissa 1970-luvun lopulla perustettu kollektiivi, jonka musiikissa länsi- ja pohjoisafrikkalainen folk kohtaa tiheän afrikkafiltterin läpi suodatetut läntisen bluesin ja rockin vaikutteet. Sana ”tinariwen” on tamasheqin kieltä, aavikkoa tarkoittavan ”tenere”-sanan monikko. Se on osuvaa, sillä yhtyeen sanoitukset kertovat arkisesta elämästä autiomaassa ja kansan koettelemuksista siellä. Aavikko on Tinariwenin kappaleissa enemmän kuin miljöö. Se on olemassaolo itsessään, koko maailma ja eräänlainen jumaluus, kaiken alku ja loppu.

Ibrahim Ag Alhabibin perustama Tinariwen heitti pitkään bilebändikeikkaa. Sen svengi ja sanoma puhuttelivat väkevästi Saharan armoilla asuvia, ja yhtyeen musiikkia jaeltiin c-kaseteilla jo kauan ennen kuin kukaan länsimaalainen oli siitä kuullutkaan. Tinariwen oli toiminut jo parikymmentä vuotta, kun se teki ensimmäisen ulkomaankiertueensa Ranskassa vuonna 1999. Pian sen jälkeen bändi levytti ensimmäisen albuminsa tuottaja Justin Adamsin kanssa. Siitä lähtien se on laajentanut reviiriään maailmalla tasaisen varmasti kuin aavikoituva alue. Tinariwenin rosoinen ja hypnoottisen toisteinen sähkökitarafolk on rytmisesti vahvaa ja jalan alle menevää. Länsimaiselle kuulijalle siinä on riittävästi vieraita ja tuttuja elementtejä.

Tinariwenin uusin ja seitsemäs albumi Elwan, ”Elefantit”, ilmestyi vuonna 2017. Jatkuvasti tien päällä oleva bändi äänitti sitä Pariisissa, Kalifornian Joshua Treessä ja Marokossa, mutta pysyi kiinni tuaregien todellisuudessa ja kohtalonkysymyksissä yhtä lujasti kuin ennenkin. Levyn nimi viittaa huoleen siitä, että uskonnollinen ja poliittinen ääriajattelu ja kahakointi polkee Tinariwenin kotiseudun kulttuurin ja luonnon jalkoihinsa kuin vauhkoontunut norsulauma.

Tinariwen on leimautunut lännessä tuaregien tulkiksi, ja sitä se tiettyyn rajaan asti onkin. Sen musiikkiin heijastuu tietyn sukupolven kokemus elämästä tietyllä alueella ja osana tiettyä kansaa. Se, miten tarkoin Tinariwen heijastaa tämän päivän tuareginuorten kokemusmaailmaa, on taas täysin eri asia, josta länsimaissa ei tiedetä eikä koskaan edes kysytä mitään. Mutta eipä kuusikymppisen Ibrahim Ag Alhabibin yhtyeen tarvitsekaan edustaa lastenlastensa sukupolvea. Ei sen enempää kuin samanikäisten suomalaismuusikoidenkaan.

Musiikillisesti Elwan on taattua, vahvaa, vuosikymmenten kypsyttämää Tinariweniä. Sen ornamenttimaisiin, kiemuraisiin riffeihin, notkahtelevaan poljentoon ja käheään, sanomalliseen lauluun perustuva monotoninen mutta värikylläinen ilmaisu on pysynyt osapuilleen ennallaan siitä lähtien, kun kanistereista kyhätyt kitarat vaihtuivat sähkiksiin, eikä Tinariwenilta osaa varsinaista musiikillista uudistumista odottaakaan. Luultavasti uudet elementit tuntuisivatkin väkinäisiltä lisukkeilta ja veisivät tilaa siltä, mikä yhtyeessä on olennaista.

Elwanilla vierailevat Kurt Vile, Alain Johannes, Mark Lanegan ja Matt Sweeney. Miesten pitkistä ansioluetteloista löytyy kaikenlaista Screaming Treesistä The Queens Of The Stone Ageen ja The War On Drugsiin, mutta Tinariwenin levyllä kyläillessään rocksankarit riisuvat kohteliaasti kenkänsä ja esiintyvät bändissä sen tavalla. Erottuvin rooli on Laneganilla, joka laulaa Nànnuflày-biisissä.

Olisi mielenkiintoista tietää, missä määrin länsimainen blues on vaikuttanut siihen, kuinka Tinariwen käsittelee kitaraa. Siinä kohdassa ympyrä nimittäin tuntuu sulkeutuvan niin tiukasti, että muuttuu uudelleen keksityksi pyöräksi. Joka tapauksessa aavikon blues soi aitona, ilmaisuvoimaisena ja katarttisena.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Tinariwen kotisivu

Hae Tinariwenin 'Elwan' kirjastosta!

Hae Tinariwenin ’Elwan’ kirjastosta!

Hae Elwan kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Tinariwenin albumit
The Radio Tisdas Sessions (2001)
Amassakoul (2004)
Aman Iman: Water is Life (2007)
Imidiwan: Companions (2009)
Tassili (2011)
Emmaar (2014)
Elwan (2017)

Tinariwen: Elwan (2017).

Tinariwen: Elwan (2017).

Black Sabbath: Black Sabbath & 13 – alun loppu ja lopun alku

Black Sabbath (Vertigo, 1970) & 13 (2013)

Black Sabbath: s/t (1970).Black Sabbath soitti viimeisen konserttinsa viime vuonna. Vuonna 1968 perustettu yhtye päätti matkansa sinne mistä sen aloittikin, Birminghamiin.

Black Sabbathin puolen vuosisadan matka piirsi syvän uran länsimaiseen populaarimusiikkiin. Tony Iommin innovatiivinen tyyli soittaa tuomiopäivän kitarariffejä ja basisti Geezer Butlerin synkeät sanoitukset viittoivat suuntaa heville ja metallille. Laulaja Ozzy Osbournen tinnerihuuruisen demonin lavahabitus ja ääni ja rumpali Bill Wardin jatsahtava groove olivat olennaisia tekijöitä siinä, että Black Sabbath oli niin ainutlaatuinen yhtye. Se synnytti kokonaisen lajityypin ja koulukuntia sen sisälle.

Kaikki alkoi perin vaatimattomasti. Black Sabbathin nimetön debyyttialbumi äänitettiin yhdessä kahdentoista tunnin sessiossa lokakuussa 1969 Lontoon Regent Sound Studiosissa. Levy ilmestyi bändin kotimaassa Englannissa helmikuussa 1970 ja Yhdysvalloissa saman vuoden kesällä. Sabbath merkittiin menestyjäksi saman tien. Albumi kipusi Iso-Britanniassa sijalle kahdeksan, ja amerikkalaisella Billboardin listalla se pääsi sijalle 23. Vuoden kuluttua myytyjä levyjä oli jo toista miljoonaa. Salaman ja jyrähdyksen väli oli vaikuttavan lyhyt.

Black Sabbathin alkuperäinen kokoonpano: Geezer Butler (vas.), Tony Iommi, Bill Ward ja Ozzy Osbourne.

Black Sabbathin alkuperäinen kokoonpano: Geezer Butler (vas.), Tony Iommi, Bill Ward ja Ozzy Osbourne.

Menestys ei ollut ihme. Kun Black Sabbathin nimikappaleen pelottava tritonusriffi pyörähti käyntiin ukkosintron jälkeen, tuskin kukaan oli kuullut mitään vastaavaa. Black Sabbath oli ensimmäisellä levyllään jammaileva bluesrockbändi, mutta täysin uudenlaisella tavalla. Aikalaiskriitikot eivät suhtautuneet tehdaskaupungin poikien mekkalaan kovin suopeasti, mikä tuntuu jälkiviisauden valossa koomiselta.

Iommin raskaskätisen soiton kontrasti Wardin irtonaiseen ja kepeään rummutukseen oli herkullinen, ja Osbournen kajahtaneen kuuloinen, kitarariffejä myötäilevä laulu oli hyvin haavoittuvaa ja samaistuttavaa. Musiikki oli synkkää, rumaa ja raskasta, mutta siinä oli myös herkkyyttä ja inhimillisyyttä, joka myöhemmässä metallissa on ollut useammin hukassa kuin hallussa. Soundi oli muodostunut osin sattumien kautta: Iommin soitto- ja sävellystyyliä muokkasi tehdastyössä tullut sormivamma. Hän tuli soittaneeksi levyn kitaraosuudet sittemmin tavaramerkikseen muodostuneella, Sabbath-soundia määrittelevällä Gibson SG:llä vain siksi, että Fender Stratocasterin mikki oli mennyt rikki.

Black Sabbath: 13 (2013).Vuonna 2013 ilmestynyt 13 tuli maailmaan täysin toisenlaisista lähtökohdista. Black Sabbathin merkittävyys ei enää ollut mikään mielipidekysymys vaan itsestään selvä asia. 13 oli ensimmäinen Sabbath-albumi, jonka Osbourne, Butler ja Iommi (Ward ei ollut mukana) tekivät yhdessä sitten vuoden 1978 Never Say Dien. Onnistumisen paineet olivat melkoiset, odotukset riippuivat bändin yllä raskaina kuin sadepilvet, ja ilmassa leijaili kärsimättömiä kysymyksiä. Neljäkymmentäviisi vuotta on pitkä aika. Olisiko yhtä jäsentä vajaan klassisen kokoonpanon enää mahdollista tavoittaa vanhaa taikaa? Sitä jota hippiunelman painajaismaiseen puoleen ihastuneet vastakulttuurinuoret aikoinaan rakastivat ja elitistiset kriitikot inhosivat?

Tavallaan se ei ollut mahdollista. Musiikki ja sen vaikutus on sidoksissa aikaan ja olosuhteisiin. Ikämiehet Ozzy, Tony ja Geezer eivät tietenkään enää voineet säväyttää niin kuin ennen vanhaan: 13 ilmestyi maailmaan, jonka he olivat jo kerran muuttaneet.

Toisaalta se oli mahdollista, mutta ei taikana vaan vanhana temppuna. Kiusallisinta, hauskinta ja ihailtavinta 13:issä oli se, miten moni Iommin riffi oli tieten tahtoen tehty muistuttamaan vuosikymmenien takaisesta kulta-ajasta. Albumilla oli paljon oppikirjamaisia ideoita ja elementtejä, kuten sovituksia, soundeja ja muita tuotantoratkaisuja, jotka oli kopioitu suoraan Sabbathin vanhoilta levyiltä. Se ei ollut edistyksellistä tai luovaa vaan itsevarma muistutus yhtyeen kunnian päivistä ja niiden merkityksestä rockmusiikille. Samalla se teki Black Sabbathista pastissin itsestään.

Bill Ward todella loisti poissaolollaan 13:illä. Rumpaliksi pestattu Brad Wilk hoiti hommansa ammattimaisesti, mutta hänen tatsinsa instrumenttiin oli kaukana Wardin tyylistä (joskaan ei niin kaukana kuin myöhemmin kiertueella soittaneella Tommy Clufetosilla). 13:iä kuunnellessa ei voi olla miettimättä, millaiselta se olisi kuulostanut Wardin komppaamana.

Black Sabbath teki albumin 13 triona Tony Iommi, Ozzy Osbourne ja Geezer Butler.

Black Sabbath teki albumin 13 triona Tony Iommi, Ozzy Osbourne ja Geezer Butler.

Siitäkin huolimatta, etteivät uudet kappaleet saaneet pientä sivuroolia kummempaa osaa Black Sabbathin maailmanlaajuisella nostalgia- ja jäähyväiskiertueella, 13 ei ollut varsinaisesti pettymys levyksi. Se ei vain enää merkinnyt juuri mitään kenellekään. Ja jos merkitsi, oli vaikea sanoa, mitä. ”Is this the end of the beginning or the beginning of the end?”, ihmetteli Ozzy Osbourne itsekin albumin ensimmäisessä biisissä.

13 oli molempia – Black Sabbathin alun loppu ja lopun alku.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Black Sabbath
Ozzy Osbourne – laulu
Tony Iommi – kitara
Geezer Butler – bassokitara
Bill Ward – rummut
Tuottaja: Rodger Bain

13
Ozzy Osbourne – laulu
Tony Iommi – kitara
Geezer Butler – bassokitara
Tuottaja: Rick Rubin

Hae 'Black Sabbath' kirjastosta!

Hae ’Black Sabbath’ kirjastosta!

Hae Black Sabbath kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Black Sabbathin studioalbumit
Black Sabbath (1970)
Paranoid (1970)
Master Of Reality (1971)
Vol. 4 (1972)
Sabbath Bloody Sabbath (1973)
Sabotage (1975)
Technical Ecstasy (1976)
Never Say Die! (1978)
Heaven And Hell (1980)
Mob Rules (1981)
Born Again (1983)
Seventh Star (1986)
The Eternal Idol (1987)
Headless Cross (1989)
Tyr (1990)
Dehumanizer (1992)
Cross Purposes (1994)
Forbidden (1995)
13 (2013)

Lue lisää:
Crawford, Sue: Ozzy – Unauthorized, 224 sivua. Michael O’Mara.
Iommi, Tony & Lammers, T. J. & Niemi, Jussi (kääntäjä): Iron Man – Muistelmat, 441 sivua. Like 2012.
McIver, Joel: Sabbath bloody Sabbath, 405 sivua. Omnibus Press 2014.
McIver, Joel & Männistö, K: Sabbath Bloody Sabbath, 423 sivua. Like 2007.
Osbourne, Ozzy & Ayres, Chris & Salmenpohja, Ilkka (kääntäjä): Minä, Ozzy, 414 sivua. Like 2014.
Osbourne, Sharon & Dening, Penelope: Extreme – My Autobiography, 372 sivua. Time Warner 2005.
Rosen, Steven & Osbourne, Ozzy: Black Sabbath, 205 sivua. Sanctuary 2001.
Wall, Mick: Paranoid – Black Days With Sabbath & Other Horror Stories, 222 sivua. Mainstream Publishing 1999.

Black Sabbath (1970).

Black Sabbath (1970).

Black Sabbath: 13 (2013).

Black Sabbath: 13 (2013).

 

Karmakanic: In A Perfect World – modernin progen täysosuma

In A Perfect World (InsideOut, 2011)

Karmakanic: In A Perfect World (2011).Progeyhtye Karmakanic perustettiin 2000-luvun alkupuolella Malmössa. Jonas Reingoldin johtama yhtye jatkoi sujuvasti ruotsalaisen progressivisen rockin voimakasta perinnettä. Karmakanicia on luonnehdittu Reingoldin ”soolobändiksi”, mutta yhtyeellä on oma sisäinen identiteetti. Sen valovoimasta välittyy yhtä lailla radiorockin ilo kuin kunnianhimoinen pidempi säveltämistyö. Legendaarinen InsideOutMusic on julkaissut Karmakanic-levyjä vuodesta 2008. Yhtyeen neljäs studioalbumi In A Perfect World saatiin ulos vuonna 2011.

Jonas Reingold on ollut monille tuttu jo ennen Karmakanicin esiintuloa. Reingoldin basismista nauttivat esimerkiksi Andy Tillisonin johtama The Tangent ja ruotsalainen suuruus The Flower Kings. Reingold lähti mukaan myös uudelleen koottuun klassikkobändi Kaipaan. Myös Karmakanicin kokoonpano on vahva kaarti muusikkoystäviä.

Karmakanic.

Karmakanic.

Levytetyt tulokset ovat hämmästyttäviä. Karmakanic poreilee yhtä lailla progea, hard rockia ja poptatsia, kaikki vaikutteet tiukasti hallinnassa. Kauniit laulustemmat ja kitaroinnit istuvat saumattomasti inspiroituneeseen kosketinsoitinmaailmaan. Karmakanic on luonnollisesti velkaa 70-luvun kultakauden esikuville, mutta yhtä lailla läpi loistaa tuoreempi progeilu. Karmakanicista voi kuulla musiikin muotokielen hakevan voimaa 80-luvun soundeista.

In A Perfect Worldin aloitusraita 1969 on esimerkki taideteoksesta, jonka parissa viettää vaivatta vajaan varttitunnin. Taustalta voi hahmottaa Yes-klassikon 90125 ja sen orgaanisempien rockraitojen vaikutusta. 80–90-luvuilla Yesissä vaikuttanut Trevor Rabin lienee tärkeä esikuva säveltäjä Reingoldille. Myös Rabin-kauden jälkeinen myöhempi Fly From Here saattaa innostaa Karmakanicin faneja.

Pitkä raita polveilee myös Kansasin levyiltä tutuissa ristivalotuksissa. Ja miten nosteinen tunnelma viekään mukanaan. Viimeinen kolmannes nousee kehittelyssä, jossa edetään rauhallisesti kohti finaalia. Karmakanic yllättää myös hittipotentiaalilla, jota edustaa Turn It Up. On hämmästyttävää, miten sulautuneesti popkauden ELO, ABBA ja Saga kuultavat läpi tämän ihmeellisen raidan. Tyrnäkänmelodisen kertosäevyöryn alta on hienoa huomata winwoodmaista urkuväristelyä. Progemmassa toisen todellisuuden maailmassa reiluun neljään minuuttiin editoitu Turn It Up olisi suuri hitti.

The World Is Caving In tuntuu alkuun kolholta ysiminuuttiselta, mutta ote muuntuu moneen kertaan. Teos on aito 2010-luvun taidonnäyte keskimittaisesta proge-eepoksesta. Se loppuu toismaailmallisen kauneuden keskelle.

Kulmikas Can’t Take It With You muistuttaa hyvällä tavalla Primus-yhtyeen jännänvinkeää maailmaa. Messevämpää riffirämistelyä sisältävä Bite The Grit ihastuttaa pääriffillään kerta toisensa jälkeen. Jylhimmillään kitarointi lähenee kohti Biffy Clyron metallista eeppisyyttä. Monipuolisen sävellystyön lisäksi ilahduttaa Reingoldin basismi. Bassokitaramestari Chris Squiren vaikutus kuuluu tyylikkäänä, herkemissä suvanoissa myös Jaco Pastorius.

Karmakanic pystyy luomaan musiikkia, joka on vaikuitteineen vahvasti 2010-lukua. In A Perfect World ei pelkää olla moderni.On mukava todeta että säveltäjä ja sovittaja Reingold on paikallaan myös bändijohtajana ja tuottajana. Karmakanicinin työ todistaa progen sisällä olevan monia todellisuuksia. In A Perfect World on yksi ilahduttavimmista. Se on paikoin lähellä täydellistä.

In A Perfect World
Jonas Reingold – bassokitara, kitara, kosketinsoittimet
Marcus Liliequist – rummut
Krister Jonsson – kitara
Lalle Larsson – kosketinsoittimet
Nils Erikson – kosketinsoittimet
Goran Edman, Nils Erikson – laulu
Tuottaja: Jonas Reingold

Karmakanic on vahva suositus toimitukselta jos pidät progressiivisen rockin tai AOR:n kultakaudesta (Yes, Kansas, Saga, Boston) tai uudemmista bändeistä kuten Dream Theater, Spock’s Beard, Transatlantic, Beardfish, Flying Colors ja The Tangent.

Ja saaga jatkuu. Karmakanic jatkoi studioalbumien sarjaa levyllä DOT (2015). The Tangentin ja Karmakanicin sulautuminen tuotti kiertueen ja yhteisalbumin Hotel Cantaffordit.

Hae Karmakanicin tuotantoa kirjastosta!

Hae Karmakanicin tuotantoa kirjastosta!

Hae Karmakanic kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Karmakanic | studioalbumit
Entering The Spectra (Regain Records, 2002)
Wheel Of Live (2004)
Who’s The Boss In The Factory? (InsideOut Music, 2008)
In A Perfect World (2011)
DOT (2015)

TangeKanic | yhteiskokoonpano The Tangent & Karmakanic
Hotel Cantaffordit (2018)

Lue lisää:
Petterson, Tobias: The Encyclopedia Of Swedish Progressive Music 1967–1979 – From Psychedelic Experiments To Political Propaganda, 235 sivua. (Premium, 2007).

Karmakanic: In A Perfect World (2011).

Karmakanic: In A Perfect World (2011).

Simulacrum – progressiivisuus tarkoittaa kehitystä

Turkulainen progemetalliyhtye Simulacrum on ollut olemassa pitkään, mutta bändin musiikillisesti kunnianhimoinen taival tuntuu olevan vasta alkamassa.

Kosketinsoittaja ja bändin luotsi Christian ”Chrism” Pulkkinen kertoo, että hyviä arvosteluja saaneet The Master And The Simulacrum (2012) ja Sky Divided (2015) saavat vielä seuraajan: Simulacrum on tekemässä kolmatta albumia. Levy tulee olemaan askel eteenpäin, ei vanhan toistamista.

Chrism, sinä tulit progressiivisen metallin pariin klassisen musiikin puolelta. Miten se tapahtui?
– Aloitin klassisen pianon soittamisen vanhempieni toiveesta 7-vuotiaana. Rehellisesti sanottuna olin melko huonolla treenimotivaatiolla varustettu nassikka. Pianoa tuli treenattua lähinnä pari päivää ennen pakollisia pianotunteja. Yläasteella löysin rockmusiikkia, jossa koskettimilla oli suurempi rooli. Silloin tajusin, että koskettimillahan voi tehdä sellaistakin musiikkia.
– Bändit, jotka saivat minussa aikaan tämän ahaa-elämyksen olivat Stratovarius, Yngwie Malmsteen, Dream Theater, Symphony X, Emerson, Lake & Palmer sekä Deep Purple. Näille bändeille olen kiitoksen velkaa siitä, että aloin harjoitella ja pääsin nykyiselle tasolle. Hiukan myöhemmin klassinen musiikki alkoi kiinnostaa uudelleen. Jatkoin klassisen pianon parissa aina 23-vuotiaaksi saakka.

Mitä musiikki sinulle merkitsee?
– Musiikki on minun tapani ilmaista itseäni. Se on minulla sidottuna luihin ja ytimiin eikä sitä voi minusta erottaa. Niinäkin hetkinä, kun en sitä aktiivisesti mieti tai harrasta, päässäni soi melodianpätkiä ja erilaisia rytmejä. Osa katoaa päivän mittaan muistista, osa päätyy nuotteina tietokoneen syövereihin. En ole oikeastaan ikinä halunut tehdä mitään muuta. Olen myös joutunut luopumaan paljosta musiikin takia.

Miten Simulacrum syntyi?
– Kokeilin ensimmäisiä kertoja soittaa rockmusiikkia Puolalan ylä-asteen bändikatselmuksissa. Siitä alkoi Simulacrumin tarina, ja silloisista jäsenistä basisti Olli Hakala sekä kitaristi Nicholas Pulkkinen ovat vieläkin mukana. Bändillä alkaa siis olla ikää jo 20 vuotta, vaikka jäsenet ovatkin vielä kohtuullisen nuoria.

Simulacrum livenä. Kuva: Otto Markkanen.

Simulacrum livenä. Kuva: Otto Markkanen.

Sinulla on paljon vastuuta Simulacrumin toiminnasta. Onko bändinne demokraattinen?
– Minulla on kieltämättä suurin rooli bändin eteenpäin ajamisessa. Hoidan sävellystyön lisäksi äänittämistä ja äänentuotantoa, aikataulutusta, budjetointia sekä promootiota. Bändi on kuitenkin menossa demokraattisempaan suuntaan. Toinen kitaristimme Petri Mäkilä on vahvasti mukana tulevan levyn biisien tekemisessä. Hänen sävellyksensä tuovat mukavaa tuoreuden tuntua verrattuna siihen, että olisin jälleen säveltänyt koko levyn itsenäisesti. Pidämme myös säännöllisen epäsäännöllisesti palavereita siitä, mihin suuntaan haluamme bänditoimintaa viedä.

Simulacrumin toinen albumi Sky Divided julkaistiin vuonna 2015. Seuraava albumi on tekeillä.

Simulacrumin toinen albumi Sky Divided julkaistiin vuonna 2015. Seuraava albumi on tekeillä.

Simulacrum tekee parhaillaan kolmatta albumiaan. Millainen siitä tulee kahteen ensimmäiseen levyyn verrattuna?
– Ensimmäinen levy The Master And The Simulacrum on yllättävän ehyt ottaen huomioon, että siihen kerättiin kappaleet pitkältä aikaväliltä. Ensimmäiset olin säveltänyt 16-vuotiaana. Toinen levy Sky Divided sävellettiin kolmen vuoden aikavälillä. Se on kokonaisuutena jonkin verran tiukempi kuin debyytti. Sillä otettiin askelia pois fuusiovaikutteista ja mentiin enemmän Symphony X:n tyyliseen powermetallistiseen tulkintaan.
– Kolmas levy tuo progressiivisen metalliin Petrin nykyaikaista näkemystä sotkettuna omiin vaikutteisiini. Ilokseni voin todeta, että fuusiovaikutteet ovat tehneet paluun. Levyllä tullaan kuulemaan debyytin mainion Celestial Architectin jatkokappaleita.

Kuva: Otto Markkanen.

Kuva: Otto Markkanen.

Millaisia suunnitelmia tai haaveita sinulla on seuraavan Simulacrum-albumin suhteen?
– Toivon, että saamme aikaiseksi hienon levyn, jota on kiva kuunnella vielä kiikkustuolissa, ja että voimme olla ylpeitä itsestämme ja toisistamme. Olisi myös kiva viedä bändi ulkomaille. Kun olen kiertänyt muiden bändien kanssa siellä, olen huomannut, että vaikkapa Saksassa fanikulttuuri on positiivisempaa kuin Suomessa. Fanit tulevat katsomaan lämppäreitä keikoille, vaikka soittoajat ovat aikaiset. Aikaisista soittoajoista johtuen ihmiset ovat myös piirun verran enemmän selvänä ja keskittyvät meiningin lisäksi myös musiikilliseen antiin.

Simulacrumissa on kaksi laulajaa. Miten tällaiseen ratkaisuun on päädytty?
– Simulacrum pyrkii kehittymään jokaisella levyllään. Ensimmäisen levyn jälkeen otimme riveihimme toiseksi kitaristiksi Petrin, koska levyn äänimaisemaa oli vaikea luoda livenä yhdellä kitaristilla. Tulevalle kolmannelle levylle halusimme enemmän työkaluja laulun tuotantoon, joten päädyimme ottamaan toiseksi laulajaksi pitkäaikaisen ystävämme, äärimmäisen lahjakkaan Erik Kraemerin. Ajattelimme, että se on uutta ja ennenkuulumatonta. Onhan kahden laulajan kokoonpanoja ollut ennenkin, mutta yleensä toinen laulajista on joko nainen, örisijä tai täysin eri äänialan omaava laulaja. Kuulostaa muuten erityisen hienolta, kun kaksi asiansa osaavaa hevitenoria laulaa stemmoissa livenä!

Kuten mainitsit, sinulla on muitakin bändejä. Miten Simulacrum sijoittuu niiden joukkoon?
– Simulacrum on minulle erityisen tärkeä pitkän yhteisen historian vuoksi sekä kanavana, jonka kautta pystyn julkaisemaan omia sävellyksiäni.
– Soitan Simulacrumin lisäksi yhtyeissä Eden’s Curse, Adamantra sekä Epicrenel. Nekin ovat minulle toki tärkeitä, ja olen saanut niiden kautta paljon näkyvyyttä, uusia muusikkokavereita sekä unohtumattomia kokemuksia. Eden’s Curse on kansainvälinen kokoonpano, joka tekee marraskuussa Ison-Britiannian-kiertueelle Michael Schenker Festin kanssa.

Millaisia musiikillisia visioita sinulla on tällä hetkellä?
– Yksi idea, joka hiukan kutkuttelee takaraivossa, on melko poikkitaiteellinen. Haluaisin, että kirjailija kirjoittaisi novellin, jonka tarinan pohjalta joko tekisimme adaptaation tai sitten säveltäisimme kirjalle musiikillisen parin, eli esimerkiksi saman tarinan eri päähenkilön näkökulmasta. Kirja ja levy voitaisiin julkaista yhtenä komeana pakettina. Melko progea, eikö vain?

Simulacrum
Niklas Broman – laulu
Olli Hakkala – bassokitara
Erik Kraemer – laulu
Petri Mäkilä – kitara
Christian ”Chrism” Pulkkinen – kosketinsoittimet
Nicholas ”Solomon” Pulkkinen – kitara
Tatu Turunen – rummut

Simulacrum ja Fireproven ovat keikalla Turun Saaristobaarin FHMF Clubilla lauantaina 25.5.2018.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Simulacrum kotisivu

Hae Simulacrumin musiikkia kirjastosta!

Hae Simulacrumin musiikkia kirjastosta!

Hae Simulacrumia kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt:
The Master And The Simulacrum (2012)
Sky Divided (2015)

Lue lisää:
Weigel, David: The Show That Never Ends – The Rise And Fall of Prog Rock, 346 sivua. (W. W. Norton & Company, 2017).

J. Karjalainen: Lännen-Jukka – uutta vanhaa musiikkia

Lännen-Jukka – amerikansuomalaisia lauluja (Poko/EMI, 2006)

J. Karjalainen: Lännen-Jukka – amerikansuomalaisia lauluja (2006).J. Karjalaisen vuonna 1981 alkanut levytysura on yksi suomalaisen populaarimusiikin suurista menestystarinoista. Kiistellyin sen vaiheista on Amerikansuomalaisia lauluja -trilogia, joka kanavoi Karjalaisesta esiin hahmon nimeltä Lännen-Jukka.

Lännen-Jukka syntyi parin vuoden etsikkoajan tuloksena. Vuonna 2002 julkaistun Valtatie-albumin tehtyään Karjalainen kaipasi jotakin uutta. Pitkän ja menestyksekkään uransa siinä vaiheessa hän oli kyllästynyt olemaan se artisti, jona hänet tunnettiin, ja kirjoittamaan uusia jiikarjalaismaisia kappaleita J. Karjalaiselle. Niissä tunnelmissa hän napsautti kitaralaukun kiinni ja tarttui viisikieliseen banjoon. Vähitellen hän oppi soittamaan sitä.

Bob Dylanin Chronicles-kirjaa lukiessaan Karjalainen keksi, mitä banjolla pitäisi soittaa. Dylan sanoo kirjassaan, että kansanlauluissa on usein enemmän sisältöä kuin kirjoissa.
”Mietin, löytyisikö Suomesta sellaisia kappaleita. Mulla oli banjo sylissä, kun avasin rekilaulukirjan summassa kohdasta Talvella maa on valkoinen ja kesällä viheriöitsee”, Karjalainen muisteli vuonna 2010, kun haastattelin häntä Sue-lehteen. ”Aloin laulaa sitä Charley Pattonin Mississippi Boweavil Bluesin sävelellä. Mä näin valon! Se laulaja ei ollut J. Karjalainen. Se oli Lännen-Jukka, 20-30-lukujen yksinäinen songster.”

Lännen-Jukka oli legenda jo syntyessään. Hänen äänessään kuuli J. Karjalaisen tunnistettavan, tunteikkaasti määkivän soundin, mutta se oli mongertavampi ja sammaltavampi juomaripojan ääni. Kuulosti siltä kuin 1900-luvun alussa Ameriikkaan töihin ja pontikankeittoon lähteneen esi-isän ääni olisi laulanut kauan sitten kadonneita lauluja Karjalaisen kautta. Siinä oli mukana hiukan teennäistä lännenlokariparodiaa, mutta enemmän autenttisen oloista vanhan maailman charmia, jonka lähimmät vastineet löytyivät ennen sotia tehdyiltä blueslevyiltä. Lännen-Jukalla oli konkreettinenkin esikuva: Karjalainen kertoi haastattelussani, että amerikansuomalaisen laulajan Erik Kiven ”örveltävä ja epävireinen Matin muija -tulkinta rakensi raamit Lännen-Jukan laulutyylille ja hahmolle”.

Lännen-Jukka inspiroi Karjalaisen Jukkaa. Hän äänitti seuraavan albuminsa ”Keltaisen talon toisen kerroksen hellahuoneessa kevättalvella 2006”, kuten hän albumin kanteen kirjoitti. ”Oli aika viileää. Käytin huopatossuja, Jaloviinaa ja koivuhalkoja.” Jukalla – kumpi hän nyt sitten olikaan – oli käytössään Kevin Enochin viisikielinen banjo ja Gibsonin L-1-kitara. Janne Vikstenin avustamissa sessioissa biisit taltioitiin monofonisina kertaottoina niin kuin 1920-luvulla tehtiin.

Lännen-Jukan albumi oli Karjalaiselle todellinen irtautuminen entisestä. Sen primitiivinen ja minimalistinen toteutus oli todella kaukana hänen edellisten julkaisujensa täyteläisestä bändisoundista. Rämisevään banjoon ja lauluun perustuva toteutus vaati biiseiltä paljon, ja taitavana laulunkirjoittajana Karjalainen onnistui kehittämään siihen toimivan konseptin turvautumatta vanhoihin maneereihinsa. Suomen hän otti kansanlaulujen sanoituksista, Amerikan omista sävellyksistään, jotka hän teki pohjoisamerikkalaisen folkin ja bluesin malliin.

Lännen-Jukan kappaleet eivät kuulostaneet niinkään oikealta amerikansuomalaiselta musiikilta kuin siltä, miltä amerikansuomalaisen musiikin olisi pitänyt kuulostaa. Siinä on Lännen-Jukka Karjalaisen amerikansuomalaisten laulujen nerous: hän sulautti kahden kulttuurin kansanmusiikin yhteen tavalla, joka ei ollut historiallisesti totuudenmukainen, mutta joka olisi hyvin voinut olla. Lännen-Jukan lauluissa vanhoista elementeistä syntyi jotakin täysin uutta.

Lännen-Jukan debyytillä on monta helmeä. Spiritistisestä istunnosta kertova synkkä balladi Sormus se kulki itteksensä, siirtolaiselämän kaihon ja haaveet vangitseva Maailman Matti, Emmy Köhlerin Nu tändas tusen juleljus -joululauluun (Nyt syttyy valot tuhannet) sävelletty Hoopon joulu, rehvakas kolmiodraama Nancy ja Sally, Missisipin deltan ja Pohjanmaan lakeuksien kartat päällekkäin asettava myyttinen Minä, Vili ja Charlie… Kokonaisuus oli niin vahva ja visio niin makea, että albumi olisi toiminut hyvin myös ilman tunnetuimpia laulujaan, infantiilista Piupali paupalia ja puhki kulunutta Minun kultani kaunis on -kansanklassikkoa. (Näin siitäkin huolimatta, että ne ovat levyn lauluista ainoat, joita amerikansuomalaiset ovat oikeasti merten tuolla puolella laulaneet.)

Levyn kanteen Karjalainen (s. 1957) kirjoitti kuin selitykseksi tarinan siitä, miten oli kohdannut mummolan naapurissa Lännen-Jukaksi kutsutun miehen, joka oli viettänyt koko 1920-luvun Yhdysvalloissa töitä paiskien, maata kiertäen ja laulujaan laulaen. Albumin hän kertoi sisältävän kappaleita, jotka vuonna 1981 kuollut Lännen-Jukka oli 1970-luvun mittaan hänelle opettanut. Se oli hieno legenda, johon haluaa uskoa, niin kuin Robert Johnsonin ja paholaisen tapaaminen neljän tien risteyksessä.

Syksyllä 2006 julkaistu Lännen-Jukka – amerikansuomalaisia lauluja -albumi oli monelle vanhalle J-fanille sokki ja sai myös levy-yhtiön väen mietteliääksi. Siltikin levy myi kultaa kuin näyttämisen ilosta, ja Karjalainen sai Lännen-Jukan avustuksella myös aivan uutta yleisöä. Lännen-Jukan legenda eli vielä kahden albumin verran. Hanuristi Veli-Matti Järvenpään kanssa tehty Paratiisin pojat ilmestyi vuonna 2008. Trilogian viimeisteli Polkabilly Rebels (2010), jolla Jukalla oli taustallaan 50-lukulainen sähkökitara- ja pystybassobändi. Vielä sekin kipusi Suomen virallisen albumistan kärkeen.

2010-luvun alussa Karjalainen oli valmis hyvästelemään Lännen-Jukan. Vähän haikein mielin, mutta kuitenkin. ”Kun Lännen-Jukka tuli mun luo toukokuussa 2005, mä näin valon”, Karjalainen sanoi Suessa. ”Nyt mä kävelen pimeyteen kitaralaukun kanssa. Mutta mä uskon, että vastaan tulee taas jotain uutta ja inspiroivaa.”

J. Karjalaisen menestyksekäs paluualbumi Et ole yksin ilmestyi maaliskuussa 2013.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

J. Karjalainen kotisivu
Lännen-Jukka kotisivu

Hae J. Karjalaisen 'Lännen-Jukka' kirjastosta!

Hae J. Karjalaisen ’Lännen-Jukka’ kirjastosta!

Hae Lännen-Jukka kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt:
J. Karjalaisen trilogia Amerikansuomalaisia lauluja:
Lännen-Jukka (2006)
Paratiisin pojat (2008)
Polkabilly Rebels (2010)

Lue lisää:
Dylan, Bob (& Jukarainen, Erkki, suom.): Muistelmat, Osa 1. 298 sivua. (WSOY, 2005).
Kontiainen, Vesa: Aitoa suomirokkia – Poko Rekordsin historia, 667 sivua. (Like, 2004).

J. Karjalainen: Lännen-Jukka – amerikansuomalaisia lauluja (2006).

J. Karjalainen: Lännen-Jukka – amerikansuomalaisia lauluja (2006).