Metallica: The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited – elonmerkkejä autotallista

Metallica: The $5.98 E.P. – Garage Days Re-Revisited (Vertigo, 1987)

Metallica: The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited (1987).Kun joutuu pahaan paikkaan, on kaksi vaihtoehtoa. Voi antaa periksi tai rynnätä ulos aseet paukkuen. Syksyllä 1986 Metallica valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon. Kun miettii, millainen tragedia bändiä silloin kohtasi, sen päättäväisyys vaikuttaa melkeinpä sydämettömältä.

Metallican basisti Cliff Burton kuoli auto-onnettomuudessa Ruotsissa 27. syyskuuta 1986. Hänen hautajaisistaan oli kulunut kolme viikkoa, kun bändi pestasi uuden jäsenen. Flotsam And Jetsamissa aiemmin vaikuttanut Jason Newsted soitti ensimmäisen keikkansa kitaristi-laulaja James Hetfieldin, rumpali Lars Ulrichin ja kitaristi Kirk Hammettin bändissä marraskuussa 1986.

Newstedin ensimmäinen Metallica-levytys oli vuonna 1987 julkaistu viiden biisin coverlevy The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited. Vaikka toisinkin on luultu, se ei ollut Metallicalle paluu autotalliaikoihin siinä mielessä, että äänitykset olisi tehty alkukantaisissa ja edullisissa olosuhteissa. Metallica oli kyllä remontoinut vuokraamastaan autotallista itselleen uuden treenikämpän, mutta EP:n se äänitti osin Santa Monican A&M:ssä, osin Länsi-Hollywoodissa Conwayssa, ja ne olivat kaikkea muuta kuin halpoja studioita. EP oli jatko-osa marraskuussa 1984 julkaistun Creeping Death 12”-singlen b-puolelle, joka oli nimeltään Garage Days Revisited.

Metallica keikalla Kanadassa 1986.

Heinäkuussa 1987 taltioitu Garage Days Re-Revisited tehtiin kuudessa päivässä eli Metallican mittapuulla pikavauhtia (”äänittämiseen meni yhtä vähän aikaa kuin pelkän kaluston säätämiseen edellisellä albumilla”, kertoo Lars Ulrich kirjassa Syntymä Metallica Kuolema). Hintavasta studioajasta johtuen sekin kävi levy-yhtiölle kalliiksi.

Metallica palasi vanhoihin aikoihin siinä mielessä, että äänitti levylle vanhoja suosikkibiisejään – kenties niitä, joita sen jäsenet kuuntelivat hevijulisteilla vuoratuissa huoneissaan silloin, kun vielä asuivat vanhempiensa luona. Metallica versioi Garage Days Re-Revisitedille Diamond Headia ja Holocaustia, jotka olivat brittiläisen hevimetallin uuden aallon bändejä, walesilaista Budgieta, amerikkalaisen kauhupunkin pioneeria Misfitsiä ja brittiläisen postpunkin suurnimeä Killing Jokea. Eepeestä tuli Metallican kunnianosoitus vaikuttajilleen ja samalla valistuslevy faneille – moni tuon ajan hevinuori löysi vanhan hevin ja punkin juuri Garage Days Re-Revisitedin kautta.

Lars Ulrichia on usein moitittu kehnoksi rumpaliksi, ja sitä hän monilla mittareilla onkin. Se ei kuitenkaan ole aivan mustavalkoinen asia. Garage Days Re-Revisitedin avaavalla Diamond Head -lainalla Helplessillä hänen omalaatuinen lyöntinsä on tehokkaimmillaan. Se ei ole puhdasoppista tai taitavaa nakuttelua vaan kulmikasta ryskäämistä, mutta se kuulostaa innostavalta ja täysin pysäyttämättömältä.

Garage Days Re-Revisitedin yllättävin veto oli Killing Joken The Wait, jonka originaaliversio avasi yhtyeen vuonna 1980 ilmestyneen nimikkoalbumin b-puolen. Versio on varsin onnistunut. Metallica pyörittelee kierteistä postpunkriffiä kuin omaansa, mikä kertoo paljon siitä, kuinka sinut bändi oli itsensä ja vahvuuksiensa kanssa vuonna 1987.

Loppukevennykseksi Metallica äänitti kahden biisin Misfits-medleyn. Se alkoi Beware-ep:ltä (1980) poimitulla tarttuvalla Last Caressilla ja päättyi Earth A.D./Wolfs Blood -albumin (1983) raivokkaaseen Green Helliin. Väkevän ja hauskan lopetuksen viimeisteli muutama epävireinen sävel Iron Maidenin Run To The Hillsistä.

Garage Days Re-Revisited ilmestyi elokuussa 1987. Vaikka se ei ole mikään autotalliäänite, Metallica onnistui välittämään sille tahmalattiaisessa treenikämpässä soittamisen hikisen intensiteetin. Vaikka levyn biisit ovat synkkiä ja raskaita ja kepeimmilläänkin hirtehishumoristisia, on Garage Days Re-Revisited Metallican uran hyväntuulisin julkaisu. Musiikista ja hupaisasta kansitaiteesta huokuu poikamainen innostus, itsevarmuus ja rempseä uhma. Sen kautta cover-ep kasvoi välityötä tärkeämmäksi julkaisuksi. Garage Days Re-Revisited teki selväksi, että Metallicalla oli elämää Cliff Burtonin kuoleman jälkeen.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Metallican studioalbumit
Kill ‘Em All (1983)
Ride The Lightning (1984)
Master Of Puppets (1986)
…And Justice For All (1988)
Metallica (1991)
Load (1996)
Reload (1997)
Garage Inc. (1998) Lainabiisejä sisältävä 2CD/3LP, jolla on mukana myös The $5.98 E.P.: Garage Days Re-Revisited.
St. Anger (2003)
Death Magnetic (2008)
Hardwired… To Self-Destruct (2016)

Muista EP-boksi:
Garage Days Re-Revisited löytyy helpoiten kokoelmalevyltä Garage Inc. (1998), sillä EP:n alkuperäispainokset on myyty loppuun. Vinyylin ystäville vinkiksi myös EP-boksi The Good The Bad & The Live: The 6½ Year Anniversary 12″ Collection. Mustakantisessa lootassa on mukana kuusi 12″-singleä – myös Garage Days Re-Revisited.

Lue lisää:
Brannigan, Paul & Winwood, Ian: Birth School Metallica Death, 378 sivua. (Faber & Faber, 2014).
Brannigan, Paul & Winwood, Ian (kääntäjät Arvassalo, Juuso & Saarainen, Jere): Syntymä Metallica kuolema – 1. osa, 365 sivua. (Like, 2013).
Brannigan, Paul & Winwood, Ian (kääntäjä Koskelin, Elina): Syntymä Metallica kuolema. 2. osa, 302 sivua. (Like, 2014).
Crocker, Chris: Metallica – The Frayed Ends Of Metal, 225 sivua. (Boxtree: St Martin’s Press, 1993).
Halfin, Ross (kääntäjä Paappanen, Päivi): Metallica kuvina, 229 sivua. (Like, 2009).
Halfin, Ross & Hammett, Kirk (kääntäjä Sjövik, Maria): Voittamaton Metallica, 230 sivua. (Gummerus 2012).
McIver, Joel (kääntäjä Salmenpohja, Ilkka): Metallica, 440 sivua. (Like, 2007).
Metallica, & Putterford, Mark & Charlesworth, Chris: Metallica In Their Own Words, 96 sivua. (Omnibus Press, 1994).

Metallica: The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited (1987).

Metallica: The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited (1987).

Robert Johnson: The Centennial Collection – bluespioneerin elämäntyö

Robert Johnson: The Centennial Collection (Sony Music, 2011)

Robert Johnson: The Centennial Collection (2011).Delta blues -muusikko Robert Johnson on arvoitus. Hänen musiikkinsa kiehtoo yhä uusia sukupolvia ja sitä on tutkittu laajasti ja läpikotaisin, mutta miehestä itsestään on vaikeaa sanoa mitään varmaa. Itse Johnson ei taatusti aavistanut, että hänen kaltaisensa köyhän kitaransoittajan vaiheet ylipäänsä voisivat kiinnostaa ketään.

Johnsonin myytti on alkanut elää omaa elämäänsä. Tarinoista jännittävimmässä hän myy neljän tien risteyksessä sielunsa paholaiselle oppiakseen soittamaan bluesia. Häneen liittyy myös vähemmän faustilaisia arvoituksia, joihin ei koskaan vastata. Kukaan ei tiedä varmasti, milloin Johnson syntyi, millainen mies hän oli, osasiko hän lukea ja kirjoittaa, missä kaikkialla hän asui ja soitti, tai mihin hänet on haudattu.

Robert Johnson.

Robert Johnson.

Mississipissä syntynyt muusikko eli lyhyen elämänsä jo ennen toista maailmansotaa, ja hänen muistonsa olisi jo peittynyt historian tomuun ilman niitä kahtakymmentäyhdeksää kappaletta, jotka hän ehti äänittää. Ne kaikkine säilyneine ottoineen (yhteensä 42 biisiä) julkaistiin The Centennial Collection -tuplakokoelmalla vuonna 2011, jolloin Johnsonin syntymästä oli todennäköisesti kulunut sata vuotta.

Cross Road Blues on usein liitetty tarinaan Johnsonin ja paholaisen kohtaamisesta.

”Sielun myyminen paholaiselle” saattoi merkitä 1900-luvun alkupuolen Mississipissä ihan vain maallisen musiikin esittämistä, ja siihen Robert Johnson todellakin syyllistyi. Hän oli trubaduuri ja tanssittaja, joka keikkaili Mississipissä ja Arkansasissa, mutta kierteli kauempanakin, ilmeisesti New Yorkissa ja Kanadassa saakka. Hän soitti kolikkopalkalla kadunkulmissa tai tansseissa, oppi uusia kappaleita nopeasti korvakuulolta ja saattoi esittää standardien ja omien biisiensä lisäksi ajan suosittuja jazz- ja countryhittejä, jos yleisö sellaisista piti.

Vuonna 1936 Johnson tapasi levy-yhtiöihmisiä ja pääsi äänittämään musiikkiaan. San Antoniossa, Teksasissa pidettiin kolmen päivän nauhoitussessiot hotellihuoneeseen rakennetussa tilapäisstudiossa. Äänittäjä Don Law taltioi silloin kuusitoista Johnsonin biisiä. Seuraavan vuoden kesäkuussa Law äänitti Dallasissa lisää Johnsonin lauluja. Jälkimmäisellä kerralla nauhalle saatiin kahdessa päivässä kolmetoista eri kappaletta.

Vocalion Records julkaisi Johnsonilta 1930-luvulla kymmenkunta singleä. Ensimmäisenä ilmestyi Terraplane Blues, josta tuli pieni hitti Johnsonin kotiseudulla. Muut hänen julkaisunsa eivät myyneet senkään vertaa. Se ei kerro mitään musiikin tasosta: vaikka The Centennial Collectionin tuoreimpienkin raitojen äänityksistä on kulunut 80 vuotta, musiikki ei ole väljähtynyt. Johnsonin kipunoiva slidekitaransoitto ja kiihkeät laulutulkinnat ovat herättäneet epäilyksiä siitä, onko nauhoituksia kenties nopeutettu mahdollisimman vetävän tunnelman synnyttämiseksi. Ilmeisesti kuitenkaan ei.

Terraplane Blues oli aikoinaan Johnsonin suosituin levytys.

Kesällä 1938 Robert Johnson esiintyi muutaman viikon ajan tansseissa Mississipin Greenwoodin liepeillä. Sillä reissulla hän kohtasi loppunsa. Johnson kärsi kolme päivää kovista tuskista ja kouristuksista, kunnes kuoli elokuun 16. päivänä. Hänen kerrottiin juoneen myrkytettyä viskiä, jota oli tarjonnut erään naisen mustasukkainen aviomies. Sille, kuka hänet myrkytti ja millä – jos ylipäänsä myrkytti – ei ole saatu varmuutta. Johnsonille ei haettu lääkäriä, eikä köyhän mustan soittoniekan kohtaloa tutkittu. Kukaan ei myöskään tullut panneeksi muistiin, mihin hänet haudattiin kunnan halvassa kirstussa. Nykyisin Robert Johnsonilla on muistomerkki kolmella eri hautuumaalla Mississipissä. Ne kaikki saattavat olla väärässä paikassa.

Mikäli Robert Johnson syntyi toukokuun 8. päivänä 1911 Mississippin Hazlehurstissa, kuten yleisesti arvellaan, hän kuoli 27-vuotiaana. Siinä tapauksessa hän tuli perustaneeksi legendaarisen ”27 Clubin” jo kauan ennen kuin sellaisesta alettiin puhua. 1960-luvun lopulla 27-vuotiaana kuolevasta rocktähdestä tuli käsite, kun Jimi Hendrix, Janis Joplin, Jim Morrison, Brian Jones (ja sittemmin muun muassa Kurt Cobain sekä Amy Winehouse) jättivät tämän maailman siinä iässä.

Se ei ole Johnsonin ainoa perintö rock’n’rollin maailmalle. Mies ja myytti ovat vaikuttaneet erityisen paljon juuri rockiin. Sweet Home Chicagosta, Dust My Broomista ja Hellhound on My Trailista on tullut ikivihreitä. The Rolling Stonesin, Led Zeppelinin, Bob Dylanin ja Eric Claptonin kaltaiset suurnimet loivat uransa avoimesti Johnsonin vaikutuksen alaisena ja puhalsivat hänen henkensä lukemattomiin bändeihin. Ei ole ihme, että Robert Johnson liitettiin Rock And Roll Hall of Fameen heti, kun museo avattiin vuonna 1986. Sittemmin ainakin Spin, Rolling Stone ja Guitar.com ovat nostaneet hänet maailman parhaiden kitaristien joukkoon.

Vuonna 1998 Mississipin korkein oikeus totesi, että Claud Johnson on Robert Johnsonin poika ja tämän perijä. Crystal Springsissä asuva rekkakuski sai yli miljoona dollaria levymyyntikorvauksia. Hänen isänsä tuskin edes tiesi, montako nollaa niin suuriin summiin on tapana pyöräyttää. Robert Johnsonin kaltaiselle kulkumieskitaristille ylellisyyttä edustivat vaatteet, jollaisissa hän poseeraa tunnetuimmassa valokuvassaan: siisti liituraitapuku, kiillotetut kengät ja hieno hattu.

Kuolinvuoteellaan Robert Johnson tuskin uskoi jättävänsä maailmaan minkäänlaista jälkeä. Mutta kyllä hän jätti, ja ne jäljet eivät koskaan peity.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Robert Johnson: The Centennial Collection (Sony Music, 2011)

Lue lisää:
Guralnick, Peter (J. Pekka Mäkelä, kääntäjä): Robert Johnson – blueslegendan jäljillä, 123 sivua. (Like 2001).
Mezzo & Dupont, Jean-Michel (Annukka Kolehmainen, kääntäjä): Love In Vain – Robert Johnson ja paholainen tienristeyksessä, 72 sivua. (Like, 2015).

Robert Johnson: The Centennial Collection (2011).

Robert Johnson: The Centennial Collection (2011).

Rancid: …And Out Come The Wolves – myöhempien aikojen punkklassikko

Rancid: …And Out Come The Wolves (Epitaph, 1995)

Rancid: And Out Come The Wolves (1995).Punk rock meni Yhdysvalloissa valtavirtaan paljon myöhemmin kuin Euroopassa, 1990-luvun puolivälissä. Sen popularisoi Amerikassa kourallinen bändejä, joista tunnetuimmat tulivat Kaliforniasta. Vallejolaisen Green Dayn Dookie, Huntington Beachilta tulleen The Offspringin Smash, losangelesilaisen Bad Religionin Stranger Than Fiction ja Berkeleyssä perustetun Rancidin …And Out Come The Wolves määrittelivät uuden amerikkalaisen punkin suurelle ja nuorelle yleisölle.

Rancidin lähtö oli lentävää laatua. Green Daytakin inspiroineessa ska-punkbändi Operation Ivyssä skenekannuksensa ansainneet kitaristi-laulaja Tim Armstrong ja basisti Matt Freeman perustivat sen vuonna 1991, bändi sainattiin Bad Religionin kitaristin Brett Gurewitzin Epitaph-yhtiölle heti seuraavana vuonna, ja eponyymi debyytti ilmestyi 1993.

Roots Radicals:

Kun Epitaph julkaisi Rancidin toisen albumin Let’s Go’n 1994, suuret levy-yhtiöt olivat jo keksineet panna punkbändeillä rahoiksi. Kukin teki oman ratkaisunsa: Green Day muutti isoon talliin, mutta Rancid pysyi The Offspringin ja Bad Religionin lailla Epitaphilla. Rancidin kolmannen levyn ja läpimurtoalbumin nimi …And Out Come The Wolvesin nimi on tuon ajan kuvajainen. Sudet viittaavat punkkareita saalistaneisiin rahanhimoisiin levymoguleihin.

Rancidin edellisten (ja seuraavien) levyjen tapaan …And Out Come The Wolves ampui täyslaidallisen. Sillä on yhdeksäntoista Armstrongin, Freemanin ja toisen kitaristin Lars Frederiksenin kimpassa kirjoittamaa biisiä. Määrä näyttää paperilla kohtuuttomalta (ja voi olla, että se julkaistiin cd-huuman tai rahoille vastinetta -hengen vallassa) mutta olennaista on, että se ei riko albumin jännitettä. Levy ei kestä viittäkymmentä minuuttiakaan, ja kiperästä skasta riemukkaaseen katurockiin ulottuva materiaali on kauttaaltaan ytimekästä ja tyylikästä. Sydämeenkäyvät kertosäkeet, mieleenpainuvat melodiat, Armstrongin charmikkaan puuroinen artikulointi, röyhkeät kitarat ja rytmiryhmän svengi ovat tasolla, jolle useimmat bändit eivät koskaan pääse.

Time Bomb:

Sisällön ohella …And Out Come The Wolves briljeeraa muotoseikoilla. Bändi ja Jerry Finn tuottivat sen erittäin hyvällä maulla: ei aikaan sidottuja soundeja eikä kliinistä valtavirtatuotantoa, mutta ei myöskään kliseisen suttuista punkinsihinää. Andy Wallacen mestarillinen miksaus korostaa Rancidin parhaita puolia, kuten Matt Freemanin soittoa – harvoin jos koskaan on punklevyllä kuultu yhtä taitavaa mutta tyylitajuista basismia.

Elokuussa 1995 ilmestynyt …And Out Come The Wolves nosti Rancidin uudelle tasolle myös menestyksessä. Se myi Yhdysvalloissa kultaa kuudessa kuukaudessa ja platinaa kymmenessä vuodessa. Rancidin uran huippu se on ennen kaikkea siksi, että se on kestänyt vuosien painon hämmästyttävän hyvin. Kaksikymmentäkaksi vuotta ilmestymisensä jälkeen …And Out Come The Wolves kuulostaa yhä pirullisen tehokkaalta, riemukkaalta ja musiikillisesti pätevältä niin soiton kuin biisienkin puolesta. Ei kohdeyleisönsä tiedostavalta buumituotteelta vaan ehdalta myöhempien aikojen amerikkalaiselta punkklassikolta.

Ruby Soho:

Ari Väntänen
arivantanen.com

Levyhyllyt
Rancidin studioalbumit
Rancid (1993)
Let’s Go (1994)
And Out Come The Wolves (1995)
Life Won’t Wait (1998)
Rancid (2000)
Indestructible (2003)
Let The Dominoes Fall (2009)
Honor Is All We Know (2014)
Trouble Maker (2017)

Rancid vuonna 2017. Kuva: Epitaph Records.

Rancid vuonna 2017. Kuva: Epitaph Records.

Rancid: ...And Out Come The Wolves (1995).

Rancid: …And Out Come The Wolves (1995).

Mara Balls: Elävä kivi – Ex-jytämimmin mahtava tulipallo

Mara Balls – Elävä kivi (Maran Lafka/Stupido Records, 2017)

Mara Balls: Elävä kivi (2017).Jos kivi on rock, on Mara Balls antanut toiselle albumilleen oikean nimen. Elävä kivi nimittäin kuuluu niihin yhä harvemmin ilmestyviin julkaisuihin, joilla rockmusiikki ei kuulosta väljähtyneeltä ja kangistuneelta kertaukselta vaan väkevästi elävältä musiikilta.

Muusikko ja taiteilija Maria Mattila loi Mara Balls -hahmon vuonna 2014 Tampereen nyttemmin puretussa alakulttuurihautomossa Keltaisessa talossa, kun perusti Jukka ja Jytämimmit -yhtyeen Jukka Nousiaisen ja Sini ”Raaka-Gini” Mäenpään kanssa. Taajaan diggailtu trio hajosi puolentoista vuoden keikkailun jälkeen, ja Mara Balls alkoi elää omaa elämäänsä. Ex-jytämimmi ryhtyi sooloartistiksi yhtä urheasti kuin oli tarttunut instrumenttiinsa Nousiaisen bändin ensitreeneissä (sitä ennen hän ei ilmeisesti ollut koskaan soittanut bassoa bändissä).

Mara Balls. Kuva: Teemu Laukkarinen.

Mara Balls. Kuva: Teemu Laukkarinen.

Miehekkäästi nimetyn naisellisen hahmon keväällä 2016 ilmestynyt Vuorten taa oli vähän tuhruinen ja kypsymätön soolodebyytti, joka jätti odottamaan santsia. Kitaristi-vokalisti Mara Balls lauloi sillä sekä suomeksi että englanniksi, mikä ei ollut kovin optimaalinen ratkaisu. Kahden kielen tähden kokonaisuus jäi epäselväksi, ja levyn suomenkieliset biisit tuntuivat persoonallisemmilta, merkittävämmiltä ja henkilökohtaisemmilta kuin englanninkieliset.

Elävä kivi on loogista jatkoa Mattilan musiikilliselle kehitykselle, jossa Nousiaisen jytäyhtye näyttäytyy enää pelkkänä merkittävänä poikkeuksena tyylistä. Mara Ballsin kakkosalbumi kuuluu samaan huuruiseen ja surisevaan stoner rock -trippiin, jolle Mattila lähti kauan ennen sivupersoonansa syntymää. Hän soitti samanhenkistä kamaa Foxy Flammable -yhtyeessä jo kymmenen vuotta sitten ja sen jälkeen Shoraidersin kitaristi-laulajana Maria Morjesina. Eikä noista ajoista kovin kauas ole tultu: Mara Ballsin yhtyeessä soittaa rumpuja Shoraiders-mies Antti Palmu.

On pakko ajaa:

Elävän kiven tehokkaan primitiiviselle tuotannolle ja pöriseville ja maukuville kitararaidoille voisi etsiä vertailukohdiksi kaikenlaisia fuzzia, wahia, aineita, autotalleja ja aavikkomaisemia suosivia amerikkalaisyhtyeitä, mutta se tuntuu turhalta. Mara Ballsilla on tässä rockin kehyksessä aivan oma juttunsa, jonka ymmärtää paremmin kuuntelemalla musiikkia kuin tutkimalla rautalankamalleja.

Ainoalta järkevältä verrokilta tuntuu Vuorten taa, ja sen rinnalla Elävä kivi on paljon aromikkaampi satsi. Maran skaala on entiseen nähden mieletön – hän on kirjoittanut levylleen niin hauraita tunnelmapaloja (Älä mee siihen taloon joka palaa, Tuulee) kuin säälimättömiä rockpiiskauksia (Metsä omistaa meidät, On pakko ajaa). Poliittisimmillaan Balls on julistuksellisessa ja lyhyessä Valtio ostaa sinut -biisissä ja eeppisimmillään albumin päättävällä hartaalla nimiraidalla.

Tuulee:

Elävällä kivellä Balls on viisaasti luopunut vieraskielisistä sanoituksista. Sama terästyminen ja selkiytyminen kuuluu musiikissakin. Trio rokkaa ruoto suorassa, ja Maran äänessä on uutta voimaa ja sävykkyyttä. Hän laulaa entistä varmemmin, pehmeämmin ja raaemmin ja kuulostaa todella hyvältä. Aina ihmisääntä ja sanoja ei tarvita lainkaan: levyn innostavimpiin ja tanssittavimpiin hetkiin lukeutuu valloilleen päässeen fonistin riivaama instrumentaali Maravishnu, joka hurmaa ensin hallitulla etnogroovella ja sitten stoogesjatsaavilla hillittömyyksillä.

Elävä kivi on iso harppaus artistille. Tekstit maalaavat kirjoittajansa mielenmaiseman, ja ääniaaltojen harjalla kuohuu luonnon, ulottuvuuksien, elämän ja rock’n’rollin sanaton mystiikka. Levyn kuultuaan ymmärtää, miksi sen julkaisukeikka järjestettiin planetaariossa. Mara rokkaa isojen asioiden äärellä.

Aapo Palonen – bassokitara, kongat
Antti Palmu – rummut
Maria Mattila – kitara, laulu
Sami Sippola – saksofoni
Sini Mäenpää – valokuvat

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Jukka ja Jytämimmit: Jytää vaan (Keltaiset Levyt, 2015)
Mara Balls: Vuorten taa (Maran Lafka, 2016)
Mara Balls: Elävä kivi (Stupido Records, 2017)

Lue lisää:
Mara Balls kotisivu
Facebook

Noitalinna Huraa! Kalan silmä – ainutlaatuista kotikutoisuutta

Noitalinna Huraa! – Kalan silmä (Megamania, 1988)

Noitalinna Huraa! Kalan silmä (1988).Pop kukoistaa kaupungin valoissa, siellä, missä elämä sykkii. Skenet porisevat pirteimmin paikoissa, joissa on paljon ihmisiä.

On se niinkin, mutta lauma myös muokkaa kaltaisekseen. Syntyy tusinoittain samanhenkisten ihmisten samankuuloisia ja -näköisiä bändejä, joiden pienistä piirileikeistä lähtee ääntä mutta ei välttämättä koidu mitään kertomisen arvoista.

Niin kuin sisukkain kukkanen puskee asfaltin raosta päin valoa, nousevat topakimmat tekijät sieltä, mistä niille ei arvaisi löytyvän sijaa ollenkaan. Mainitaan nyt vaikka Utajärven 22-Pistepirkko, Tyrnävän Jolly Jumpers, Pihtiputaan Ratsia ja etenkin Noitalinna Huraa!, joka tuli Peräseinäjoelta – paikkakunnalta, joka on nimensäkin puolesta perin kaukana ytimestä.

Kurja kissa Kalan silmä -levyltä:

Sari Peltoniemen, Antti Tammelan, Hannu Sepposen ja Reijo Kärhän Noitalinna Huraa! pysyi samassa kokoonpanossa koko uransa ajan. Se keksi nimensä lapsen piirustuksesta ja avasi pelin omakustannesinglellä vuonna 1985. Seuraavana vuonna Pygmi-levymerkki kiinnostui erikoisesta yhtyeestä ja kustansi sille albumin, jonka nimeksi tuli hauskasti Hulalalaa.

Omalaatuista vaihtoehtopoppia soittaneen Noitalinna Huraan tyyli ei välittynyt ensimmäiselle pitkäsoitolle bändin tarkoittamalla tavalla, mutta levy lupaili silti suuria. Näillä lakeuksilla eksoottiset vaikutteet (mm. The Velvet Underground), sykähdyttävät melodiat, mahdollisimman vähän rokkaavat sovitukset sekä satujen, lasten ja myyttien viehkoista maailmoista nouseva tunnelma tekivät Noitalinna Huraasta yhtyeen, jonka kaltaista Suomessa ei ollut.

Vetinen Poppanen Kalan silmä -levyltä:

Kun Pygmi lopetti toimintansa, Noitalinna Huraa! teki sopimuksen Megamanian kanssa. Yhtiön takana olivat Love Records- ja ja Johanna Kustannus -yhteyksistä tutut Atte Blom ja Pekka Aarnio, joiden taidetta arvostavassa huomassa peräseinäjokelaiset olivat kuin kotonaan. Noitalinna Huraa! äänitti toisen albuminsa Kalan silmän Karjaan Westside-studiolla vuoden 1987 jälkipuoliskon aikana. Tuottaja Martti ”Mara Ujo” Kososen johtamissa sessioissa musiikin lempeä lumous siirtyi äänilevylle haihtumattomana.

Kalan silmästä tuli monipuolinen mutta linjakas albumi. Günter Grassin Peltirumpu-romaanista tutun saksalaisen piirileikin (”Ist die schwarze Köchin da?”) mukaan nimetty Musta köksä yhdisteli vaihtoehtorockia ja sähköistä bluesia. Ronskisti revitelty Kurja kissa, kanteen vahingossa Kissanpojaksi muutettu Kissapoika ja twang-vaikutteinen Toivomustynnyri olivat Noitalinnaa suoraviivaisimmillaan, mutta niissäkin bändi pysytteli ilahduttavan kaukana Amerikan-meiningistä.

Melodinen Vetinen Poppanen oli kuin radiosoittoon tehty, ja sitäkin hohtavampi popkyynel on levyn avausraita, jonka kaikki tuntevat: Pikkuveli on muutoksesta ja viattomuuden menettämisestä kertova klassikko. Sen sanomaan kiteytyy jotakin olennaista Noitalinna Huraasta, joka jotenkin onnistui löytämään ja tuomaan musiikkiinsa sen kaiken mahdolliseksi tekevän lapsenmielisyyden, jonka useimmat aikuiset ovat kadottaneet. Ja vieläpä niin, ettei se vaikuttanut teennäiseltä.

Pikkuveli livenä Yölinja-ohjelmassa vuonna 1988:

Noitalinna Huraan hienous oli monen pienen asian summa. Osa sitä on se, miten Sepposen mieleenpainuvat mutta kosiskelemattomat sävellykset kohtasivat Peltoniemen sympaattisen laulutyylin ja naiivit mutta viisaat sanoitukset. Sitä oli myös lempeästi ujeltavissa uruissa, Kärhän tyylikkäässä kitaransoitossa, Tammisen ja Sepposen epävarmoissa tulkinnoissa sekä siinä, miten soittajat vaihtelivat instrumentteja keskenään pikkujutuista piittaamatta. Paljon hienoutta oli siinä, miten vapaasti hiljaisuus sai soida Noitalinna Huraan soundissa.

Kiehtovimmillaan Kalan silmä oli kappaleissa, joissa Noitalinna Huraa! kietoi yhteen toisiaan täydentäviä, vastakohtaisia elementtejä. Sellaisia biisejä ovat mystinen Kaikki valot, joka olisi huumeisemmin sovitettuna sopinut Sielun Veljille, seesteinen Onkija, jonka kepeiden sävelten tahdissa tanssii kuolema, sekä Valaan laulu, jota vetovoimainen bassokuvio hinaa utuisen äänimaiseman halki.

Noitalinna Huraa! Provinssirockissa vuonna 1990:

Noitalinna Huraa! lopetti toimintansa vuonna 1993 tehtyään neljä albumia. Nyttemmin Tamminen soittaa vanhan kappaleen mukaan nimetyssä Musta köksä -yhtyeessä. jolle Peltoniemi on kirjoittanut sanoituksia. Laulajatar on kirjoittanut Noitalinna Huraan jälkeen paljon muutakin: hän on palkittu lasten- ja nuortenkirjailija. Peltoniemen tavoin myös Sepponen on tehnyt töitä Mustan köksän kanssa ja taidetta lapsille. Hän vaikuttaa lastenmusiikkiyhtye Orffeissa.

Nyt Noitalinna Huraa! on jälleen ajankohtainen. Svart Records on julkaissut koko sen tuotannon Kaikki noidat linnassa -nimisellä boksilla, ja jotta loppu olisi enemmän kuin historiaa, on yhtye aktivoitunut ainakin joksikin aikaa. Uusi ep Roskaprinssi ilmestyi hiljattain saman levy-yhtiön kautta.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt
Hulalalaa (Pygmi, 1986)
Kalan silmä (Megamania, 1988)
Varjotarha (Megamania, 1989)
Kolinaa (Megamania, 1991)
Riittäähän noita linnassa (kokoelma, Megamania, 1997)
Kaikki noidat linnassa (kokoelma, Svart Records, 2017)

Lue lisää
Sari Peltoniemen kirjoja
Miehestä syntynyt (Atena, 2014)
Haltijan poika (Tammi, 2013)
Gattonautti ja muita arkisatuja (Tammi, 2012)
Kuulen kutsun metsänpeittoon (Tammi, 2011)
Kissataksi (Tammi, 2010)
Hämärän renki (Tammi, 2009)
Soita minulle, Kukka Kaalinen (Tammi, 2008)
Suomu (Tammi, 2007)
Kerppu ja tyttö (Tammi, 2007)
Ainakin tuhat laivaa (Tammi, 2005)
Kukka Kaalinen pulkassa (Tammi, 2004)
Kummat (Tammi, 2003)
Kukka Kaalinen koulutiellä (Tammi, 2002)
Hirvi (Tammi, 2001)
Löytöretkeilijä Kukka Kaalinen (Tammi, 2000)

Noitalinna Huraa! Kalan silmä (1988).

Noitalinna Huraa! Kalan silmä (1988).