Rancid: …And Out Come The Wolves – myöhempien aikojen punkklassikko

Rancid: …And Out Come The Wolves (Epitaph, 1995)

Rancid: And Out Come The Wolves (1995).Punk rock meni Yhdysvalloissa valtavirtaan paljon myöhemmin kuin Euroopassa, 1990-luvun puolivälissä. Sen popularisoi Amerikassa kourallinen bändejä, joista tunnetuimmat tulivat Kaliforniasta. Vallejolaisen Green Dayn Dookie, Huntington Beachilta tulleen The Offspringin Smash, losangelesilaisen Bad Religionin Stranger Than Fiction ja Berkeleyssä perustetun Rancidin …And Out Come The Wolves määrittelivät uuden amerikkalaisen punkin suurelle ja nuorelle yleisölle.

Rancidin lähtö oli lentävää laatua. Green Daytakin inspiroineessa ska-punkbändi Operation Ivyssä skenekannuksensa ansainneet kitaristi-laulaja Tim Armstrong ja basisti Matt Freeman perustivat sen vuonna 1991, bändi sainattiin Bad Religionin kitaristin Brett Gurewitzin Epitaph-yhtiölle heti seuraavana vuonna, ja eponyymi debyytti ilmestyi 1993.

Roots Radicals:

Kun Epitaph julkaisi Rancidin toisen albumin Let’s Go’n 1994, suuret levy-yhtiöt olivat jo keksineet panna punkbändeillä rahoiksi. Kukin teki oman ratkaisunsa: Green Day muutti isoon talliin, mutta Rancid pysyi The Offspringin ja Bad Religionin lailla Epitaphilla. Rancidin kolmannen levyn ja läpimurtoalbumin nimi …And Out Come The Wolvesin nimi on tuon ajan kuvajainen. Sudet viittaavat punkkareita saalistaneisiin rahanhimoisiin levymoguleihin.

Rancidin edellisten (ja seuraavien) levyjen tapaan …And Out Come The Wolves ampui täyslaidallisen. Sillä on yhdeksäntoista Armstrongin, Freemanin ja toisen kitaristin Lars Frederiksenin kimpassa kirjoittamaa biisiä. Määrä näyttää paperilla kohtuuttomalta (ja voi olla, että se julkaistiin cd-huuman tai rahoille vastinetta -hengen vallassa) mutta olennaista on, että se ei riko albumin jännitettä. Levy ei kestä viittäkymmentä minuuttiakaan, ja kiperästä skasta riemukkaaseen katurockiin ulottuva materiaali on kauttaaltaan ytimekästä ja tyylikästä. Sydämeenkäyvät kertosäkeet, mieleenpainuvat melodiat, Armstrongin charmikkaan puuroinen artikulointi, röyhkeät kitarat ja rytmiryhmän svengi ovat tasolla, jolle useimmat bändit eivät koskaan pääse.

Time Bomb:

Sisällön ohella …And Out Come The Wolves briljeeraa muotoseikoilla. Bändi ja Jerry Finn tuottivat sen erittäin hyvällä maulla: ei aikaan sidottuja soundeja eikä kliinistä valtavirtatuotantoa, mutta ei myöskään kliseisen suttuista punkinsihinää. Andy Wallacen mestarillinen miksaus korostaa Rancidin parhaita puolia, kuten Matt Freemanin soittoa – harvoin jos koskaan on punklevyllä kuultu yhtä taitavaa mutta tyylitajuista basismia.

Elokuussa 1995 ilmestynyt …And Out Come The Wolves nosti Rancidin uudelle tasolle myös menestyksessä. Se myi Yhdysvalloissa kultaa kuudessa kuukaudessa ja platinaa kymmenessä vuodessa. Rancidin uran huippu se on ennen kaikkea siksi, että se on kestänyt vuosien painon hämmästyttävän hyvin. Kaksikymmentäkaksi vuotta ilmestymisensä jälkeen …And Out Come The Wolves kuulostaa yhä pirullisen tehokkaalta, riemukkaalta ja musiikillisesti pätevältä niin soiton kuin biisienkin puolesta. Ei kohdeyleisönsä tiedostavalta buumituotteelta vaan ehdalta myöhempien aikojen amerikkalaiselta punkklassikolta.

Ruby Soho:

Ari Väntänen
arivantanen.com

Levyhyllyt
Rancidin studioalbumit
Rancid (1993)
Let’s Go (1994)
And Out Come The Wolves (1995)
Life Won’t Wait (1998)
Rancid (2000)
Indestructible (2003)
Let The Dominoes Fall (2009)
Honor Is All We Know (2014)
Trouble Maker (2017)

Rancid vuonna 2017. Kuva: Epitaph Records.

Rancid vuonna 2017. Kuva: Epitaph Records.

Rancid: ...And Out Come The Wolves (1995).

Rancid: …And Out Come The Wolves (1995).

Mara Balls: Elävä kivi – Ex-jytämimmin mahtava tulipallo

Mara Balls – Elävä kivi (Maran Lafka/Stupido Records, 2017)

Mara Balls: Elävä kivi (2017).Jos kivi on rock, on Mara Balls antanut toiselle albumilleen oikean nimen. Elävä kivi nimittäin kuuluu niihin yhä harvemmin ilmestyviin julkaisuihin, joilla rockmusiikki ei kuulosta väljähtyneeltä ja kangistuneelta kertaukselta vaan väkevästi elävältä musiikilta.

Muusikko ja taiteilija Maria Mattila loi Mara Balls -hahmon vuonna 2014 Tampereen nyttemmin puretussa alakulttuurihautomossa Keltaisessa talossa, kun perusti Jukka ja Jytämimmit -yhtyeen Jukka Nousiaisen ja Sini ”Raaka-Gini” Mäenpään kanssa. Taajaan diggailtu trio hajosi puolentoista vuoden keikkailun jälkeen, ja Mara Balls alkoi elää omaa elämäänsä. Ex-jytämimmi ryhtyi sooloartistiksi yhtä urheasti kuin oli tarttunut instrumenttiinsa Nousiaisen bändin ensitreeneissä (sitä ennen hän ei ilmeisesti ollut koskaan soittanut bassoa bändissä).

Mara Balls. Kuva: Teemu Laukkarinen.

Mara Balls. Kuva: Teemu Laukkarinen.

Miehekkäästi nimetyn naisellisen hahmon keväällä 2016 ilmestynyt Vuorten taa oli vähän tuhruinen ja kypsymätön soolodebyytti, joka jätti odottamaan santsia. Kitaristi-vokalisti Mara Balls lauloi sillä sekä suomeksi että englanniksi, mikä ei ollut kovin optimaalinen ratkaisu. Kahden kielen tähden kokonaisuus jäi epäselväksi, ja levyn suomenkieliset biisit tuntuivat persoonallisemmilta, merkittävämmiltä ja henkilökohtaisemmilta kuin englanninkieliset.

Elävä kivi on loogista jatkoa Mattilan musiikilliselle kehitykselle, jossa Nousiaisen jytäyhtye näyttäytyy enää pelkkänä merkittävänä poikkeuksena tyylistä. Mara Ballsin kakkosalbumi kuuluu samaan huuruiseen ja surisevaan stoner rock -trippiin, jolle Mattila lähti kauan ennen sivupersoonansa syntymää. Hän soitti samanhenkistä kamaa Foxy Flammable -yhtyeessä jo kymmenen vuotta sitten ja sen jälkeen Shoraidersin kitaristi-laulajana Maria Morjesina. Eikä noista ajoista kovin kauas ole tultu: Mara Ballsin yhtyeessä soittaa rumpuja Shoraiders-mies Antti Palmu.

On pakko ajaa:

Elävän kiven tehokkaan primitiiviselle tuotannolle ja pöriseville ja maukuville kitararaidoille voisi etsiä vertailukohdiksi kaikenlaisia fuzzia, wahia, aineita, autotalleja ja aavikkomaisemia suosivia amerikkalaisyhtyeitä, mutta se tuntuu turhalta. Mara Ballsilla on tässä rockin kehyksessä aivan oma juttunsa, jonka ymmärtää paremmin kuuntelemalla musiikkia kuin tutkimalla rautalankamalleja.

Ainoalta järkevältä verrokilta tuntuu Vuorten taa, ja sen rinnalla Elävä kivi on paljon aromikkaampi satsi. Maran skaala on entiseen nähden mieletön – hän on kirjoittanut levylleen niin hauraita tunnelmapaloja (Älä mee siihen taloon joka palaa, Tuulee) kuin säälimättömiä rockpiiskauksia (Metsä omistaa meidät, On pakko ajaa). Poliittisimmillaan Balls on julistuksellisessa ja lyhyessä Valtio ostaa sinut -biisissä ja eeppisimmillään albumin päättävällä hartaalla nimiraidalla.

Tuulee:

Elävällä kivellä Balls on viisaasti luopunut vieraskielisistä sanoituksista. Sama terästyminen ja selkiytyminen kuuluu musiikissakin. Trio rokkaa ruoto suorassa, ja Maran äänessä on uutta voimaa ja sävykkyyttä. Hän laulaa entistä varmemmin, pehmeämmin ja raaemmin ja kuulostaa todella hyvältä. Aina ihmisääntä ja sanoja ei tarvita lainkaan: levyn innostavimpiin ja tanssittavimpiin hetkiin lukeutuu valloilleen päässeen fonistin riivaama instrumentaali Maravishnu, joka hurmaa ensin hallitulla etnogroovella ja sitten stoogesjatsaavilla hillittömyyksillä.

Elävä kivi on iso harppaus artistille. Tekstit maalaavat kirjoittajansa mielenmaiseman, ja ääniaaltojen harjalla kuohuu luonnon, ulottuvuuksien, elämän ja rock’n’rollin sanaton mystiikka. Levyn kuultuaan ymmärtää, miksi sen julkaisukeikka järjestettiin planetaariossa. Mara rokkaa isojen asioiden äärellä.

Aapo Palonen – bassokitara, kongat
Antti Palmu – rummut
Maria Mattila – kitara, laulu
Sami Sippola – saksofoni
Sini Mäenpää – valokuvat

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Jukka ja Jytämimmit: Jytää vaan (Keltaiset Levyt, 2015)
Mara Balls: Vuorten taa (Maran Lafka, 2016)
Mara Balls: Elävä kivi (Stupido Records, 2017)

Lue lisää:
Mara Balls kotisivu
Facebook

Noitalinna Huraa! Kalan silmä – ainutlaatuista kotikutoisuutta

Noitalinna Huraa! – Kalan silmä (Megamania, 1988)

Noitalinna Huraa! Kalan silmä (1988).Pop kukoistaa kaupungin valoissa, siellä, missä elämä sykkii. Skenet porisevat pirteimmin paikoissa, joissa on paljon ihmisiä.

On se niinkin, mutta lauma myös muokkaa kaltaisekseen. Syntyy tusinoittain samanhenkisten ihmisten samankuuloisia ja -näköisiä bändejä, joiden pienistä piirileikeistä lähtee ääntä mutta ei välttämättä koidu mitään kertomisen arvoista.

Niin kuin sisukkain kukkanen puskee asfaltin raosta päin valoa, nousevat topakimmat tekijät sieltä, mistä niille ei arvaisi löytyvän sijaa ollenkaan. Mainitaan nyt vaikka Utajärven 22-Pistepirkko, Tyrnävän Jolly Jumpers, Pihtiputaan Ratsia ja etenkin Noitalinna Huraa!, joka tuli Peräseinäjoelta – paikkakunnalta, joka on nimensäkin puolesta perin kaukana ytimestä.

Kurja kissa Kalan silmä -levyltä:

Sari Peltoniemen, Antti Tammelan, Hannu Sepposen ja Reijo Kärhän Noitalinna Huraa! pysyi samassa kokoonpanossa koko uransa ajan. Se keksi nimensä lapsen piirustuksesta ja avasi pelin omakustannesinglellä vuonna 1985. Seuraavana vuonna Pygmi-levymerkki kiinnostui erikoisesta yhtyeestä ja kustansi sille albumin, jonka nimeksi tuli hauskasti Hulalalaa.

Omalaatuista vaihtoehtopoppia soittaneen Noitalinna Huraan tyyli ei välittynyt ensimmäiselle pitkäsoitolle bändin tarkoittamalla tavalla, mutta levy lupaili silti suuria. Näillä lakeuksilla eksoottiset vaikutteet (mm. The Velvet Underground), sykähdyttävät melodiat, mahdollisimman vähän rokkaavat sovitukset sekä satujen, lasten ja myyttien viehkoista maailmoista nouseva tunnelma tekivät Noitalinna Huraasta yhtyeen, jonka kaltaista Suomessa ei ollut.

Vetinen Poppanen Kalan silmä -levyltä:

Kun Pygmi lopetti toimintansa, Noitalinna Huraa! teki sopimuksen Megamanian kanssa. Yhtiön takana olivat Love Records- ja ja Johanna Kustannus -yhteyksistä tutut Atte Blom ja Pekka Aarnio, joiden taidetta arvostavassa huomassa peräseinäjokelaiset olivat kuin kotonaan. Noitalinna Huraa! äänitti toisen albuminsa Kalan silmän Karjaan Westside-studiolla vuoden 1987 jälkipuoliskon aikana. Tuottaja Martti ”Mara Ujo” Kososen johtamissa sessioissa musiikin lempeä lumous siirtyi äänilevylle haihtumattomana.

Kalan silmästä tuli monipuolinen mutta linjakas albumi. Günter Grassin Peltirumpu-romaanista tutun saksalaisen piirileikin (”Ist die schwarze Köchin da?”) mukaan nimetty Musta köksä yhdisteli vaihtoehtorockia ja sähköistä bluesia. Ronskisti revitelty Kurja kissa, kanteen vahingossa Kissanpojaksi muutettu Kissapoika ja twang-vaikutteinen Toivomustynnyri olivat Noitalinnaa suoraviivaisimmillaan, mutta niissäkin bändi pysytteli ilahduttavan kaukana Amerikan-meiningistä.

Melodinen Vetinen Poppanen oli kuin radiosoittoon tehty, ja sitäkin hohtavampi popkyynel on levyn avausraita, jonka kaikki tuntevat: Pikkuveli on muutoksesta ja viattomuuden menettämisestä kertova klassikko. Sen sanomaan kiteytyy jotakin olennaista Noitalinna Huraasta, joka jotenkin onnistui löytämään ja tuomaan musiikkiinsa sen kaiken mahdolliseksi tekevän lapsenmielisyyden, jonka useimmat aikuiset ovat kadottaneet. Ja vieläpä niin, ettei se vaikuttanut teennäiseltä.

Pikkuveli livenä Yölinja-ohjelmassa vuonna 1988:

Noitalinna Huraan hienous oli monen pienen asian summa. Osa sitä on se, miten Sepposen mieleenpainuvat mutta kosiskelemattomat sävellykset kohtasivat Peltoniemen sympaattisen laulutyylin ja naiivit mutta viisaat sanoitukset. Sitä oli myös lempeästi ujeltavissa uruissa, Kärhän tyylikkäässä kitaransoitossa, Tammisen ja Sepposen epävarmoissa tulkinnoissa sekä siinä, miten soittajat vaihtelivat instrumentteja keskenään pikkujutuista piittaamatta. Paljon hienoutta oli siinä, miten vapaasti hiljaisuus sai soida Noitalinna Huraan soundissa.

Kiehtovimmillaan Kalan silmä oli kappaleissa, joissa Noitalinna Huraa! kietoi yhteen toisiaan täydentäviä, vastakohtaisia elementtejä. Sellaisia biisejä ovat mystinen Kaikki valot, joka olisi huumeisemmin sovitettuna sopinut Sielun Veljille, seesteinen Onkija, jonka kepeiden sävelten tahdissa tanssii kuolema, sekä Valaan laulu, jota vetovoimainen bassokuvio hinaa utuisen äänimaiseman halki.

Noitalinna Huraa! Provinssirockissa vuonna 1990:

Noitalinna Huraa! lopetti toimintansa vuonna 1993 tehtyään neljä albumia. Nyttemmin Tamminen soittaa vanhan kappaleen mukaan nimetyssä Musta köksä -yhtyeessä. jolle Peltoniemi on kirjoittanut sanoituksia. Laulajatar on kirjoittanut Noitalinna Huraan jälkeen paljon muutakin: hän on palkittu lasten- ja nuortenkirjailija. Peltoniemen tavoin myös Sepponen on tehnyt töitä Mustan köksän kanssa ja taidetta lapsille. Hän vaikuttaa lastenmusiikkiyhtye Orffeissa.

Nyt Noitalinna Huraa! on jälleen ajankohtainen. Svart Records on julkaissut koko sen tuotannon Kaikki noidat linnassa -nimisellä boksilla, ja jotta loppu olisi enemmän kuin historiaa, on yhtye aktivoitunut ainakin joksikin aikaa. Uusi ep Roskaprinssi ilmestyi hiljattain saman levy-yhtiön kautta.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt
Hulalalaa (Pygmi, 1986)
Kalan silmä (Megamania, 1988)
Varjotarha (Megamania, 1989)
Kolinaa (Megamania, 1991)
Riittäähän noita linnassa (kokoelma, Megamania, 1997)
Kaikki noidat linnassa (kokoelma, Svart Records, 2017)

Lue lisää
Sari Peltoniemen kirjoja
Miehestä syntynyt (Atena, 2014)
Haltijan poika (Tammi, 2013)
Gattonautti ja muita arkisatuja (Tammi, 2012)
Kuulen kutsun metsänpeittoon (Tammi, 2011)
Kissataksi (Tammi, 2010)
Hämärän renki (Tammi, 2009)
Soita minulle, Kukka Kaalinen (Tammi, 2008)
Suomu (Tammi, 2007)
Kerppu ja tyttö (Tammi, 2007)
Ainakin tuhat laivaa (Tammi, 2005)
Kukka Kaalinen pulkassa (Tammi, 2004)
Kummat (Tammi, 2003)
Kukka Kaalinen koulutiellä (Tammi, 2002)
Hirvi (Tammi, 2001)
Löytöretkeilijä Kukka Kaalinen (Tammi, 2000)

Noitalinna Huraa! Kalan silmä (1988).

Noitalinna Huraa! Kalan silmä (1988).

Kiss: Music from ”The Elder” – maskimiehet eksyksissä

Kiss: Music from ”The Elder” (Casablanca, Polygram, Mercury, 1981)

Kiss: Music From "The Elder" (1981).Eksyminen on harvoin hauskaa, mutta siitä syntyy kiinnostavia tarinoita. Jos bändi kiertää omaa napaansa tarpeeksi kauan, se saattaa kadottaa suunnan ja alkaa tehdä musiikkia, joka on kontekstissaan vähän koomista ja epäonnistunutta mutta samalla ihailtavaa ja mielenkiintoista.

Supersankarirockyhtye Kissin uralla sellainen virstanpylväs on vuonna 1981 julkaistu Music from ”The Elder”. Se on Gene Simmonsin tarinaan perustuva teemalevy, joka kertoo ikiaikaisesta Vanhinten neuvostosta ja pojasta, joka koulutetaan taistelemaan universumia uhkaavaa pahuutta vastaan. Kissin progressiivisimman albumin tuotti klassikkorocklevytysten legenda Bob Ezrin.

Heti alussa oli selvää, ettei Kiss tiennyt, mitä sen pitäisi tehdä. “Se tulee olemaan alusta loppuun kova, raskas ja suoraviivainen rock and roll -levy, joka saa sukat pyörimään jaloissa”, bändi hehkutteli tulevaa albumiaan Kiss Army -fanikerhon uutiskirjeessä vielä syksyllä 1980. Mutta kun Kiss sitten esitteli Ezrinille uusien rajujen biisiensä demoja, tuottaja sysäsi ne syrjään ja ehdotti, että kokeiltaisiin jotakin radikaalia: vakavia, eeppisiä sävellyksiä ja suurellista konseptia.

Laulaja-kitaristi Paul Stanley ja laulaja-basisti Gene Simmons suhtautuivat ideaan myönteisesti. Kissin suosio oli kääntynyt laskuun Yhdysvalloissa, ja tilanne edellytti korjausliikettä. Kiivaimmin ajatusta vastusti kitaristi Ace Frehley, joka tahtoi Kissin pysyvän simppelinä rockbändinä. Yhtyeen voimakaksikko äänesti toisinajattelijan nurin (juuri bändiin liittyneellä rumpali Eric Carrilla ei ollut äänivaltaa), ja niin Kiss alkoi taiteen tekoon.

Music from ”The Elderistä” tuli hämmentävä Kiss-levy. Pompöösin alkufanfaarin perässä kuultu Just A Boy on tavallaan varsin onnistunut sävellys The Whon teosmaisimpien sävellysten ja Broadway-näytelmien hengessä, mutta ajatuskin Demoni-Simmonsista irvistelemässä ja Starchild-Stanleysta muikistelelemassa sellaisen kurttuotsaprogen tahtiin naurattaa. Uudenlaista, totista Kissiä edustavat myös muusikko-näyttelijä Tony Powersin kirjoittama tyynen juhlava Odyssey sekä Eric Carrin ideasta kehitelty mahtaillen laahustava Under The Rose. Luontevammin Kiss uudistui tunnelmallisella Only Youlla ja uhkaavasti nykivällä Mr. Blackwellillä, jotka olivat Simmonsin käsialaa.

Bändin uuteen suuntaan suivaantunut Frehley suostui soittamaan osuutensa vain kotistudiossaan Connecticutissa. Hulttiokitaristi kattoi yhteiseen pöytään kaksi kappaletta, charmikkaasti lauletun Dark Lightin ja Escape From The Island -nimisen instrumentaalin. Frehleyn mukaan albumista olisi tullut parempi, jos Ezrin ei ollut karsinut siltä pois hänen kitarasoolojaan. Dark Lightin väliosan säveltapailuja kuunnellessaan kuitenkin tuntuu, ettei muitakaan vaihtoehtoja ollut.

Just A Boy:

Music from ”The Elder” ei ollut kaksinen Kiss-levy mutta ei myöskään kummoinen teema-albumi. Ezrin pyysi sanoitusavuksi Lou Reedin ja pestasi ammattinäyttelijöitä replikoimaan albumin tarinallisen osuuden, mutta kun lyriikat jättävät paljon tulkinnanvaraa ja lähes kaikki puhutut osuudet poistettiin lopullisesta versiosta, ei hyvän ja pahan kamppailun seuraamisesta tule kotikuuntelussa mitään.

Albumin valmistuttua fanit eivät uskoneet korviaan, levy-yhtiö inhosi kuulemaansa, ja Kiss käsitti astuneensa harhaan. Tilannetta yritettiin vielä pelastaa muuttamalla albumin biisijärjestystä niin, että albumin iskevimmät kappaleet The Oath ja A World Without Heroes sijoittuivat vinyylilevyllä A- ja B-puolen alkuun. Se ei auttanut lainkaan mutta tuhosi loputkin tarinallisuudesta. Kiss ei järjestänyt teema-albuminsa tueksi edes kiertuetta, ja niin Music from ”The Elderistä” tuli sen ensimmäinen levy, joka ei myynyt kultaa.

Mikä sitten sai Kissin tekemään Music from ”The Elderin” kaltaisen albumin, jolla se kieltäytyi olemaan oma itsensä? Halu uusiutua, kääntää menestyksen suunta yllättävään nousuun ja näyttää, miten monipuolisen yhtyeen kriitikoiden maskipelleinä pitämä joukkio lopulta muodostikaan.

A World Without Heroes livenä vuonna 1996:

Simmonsin kirjoittamaa tarinaa ei sovitettu näyttämölle tai valkokankaalle, mutta Music from ”The Elder” ei kadonnut jälkiä jättämättä. Kiss on joskus soittanut akustista versiota A World Without Heroesista, ja aggressiivisen The Oathin henki väreilee Creatures Of The Nightin (1982) Keep Me Comingilla sekä Animalize-albumin (1984) avausraidalla I’ve Had Enoughilla. Saksalainen hevilaulajatar Doro Pesch levytti vuonna 1990 version Only Yousta, ja eipä unohdeta sitäkään, että HIM-yhtye sai Yhdysvalloissa kultalevyn albumilla nimeltä Dark Light, jolla on biisi nimeltä Under the Rose.

Music from ”The Elder” iski kiilan syvemmälle Kissin jo halkeilleeseen kokoonpanoon. Se on viimeinen levy, jolla Ace Frehley soitti ennen bändistä eroamistaan – seuraavalla studioalbumilla Creatures Of The Nightilla hän esiintyi enää kansipiirroksessa. Ironista kyllä, Creatures oli juuri sellainen “alusta loppuun kova, raskas ja suoraviivainen rock and roll -levy, joka saa sukat pyörimään jaloissa”, jollaisen tekemisen puolesta kitaristi oli liputtanut.

Music from ”The Elder” ei onnistunut, mutta ainakin bändi uskaltautui rikkomaan omia kaavojaan. Sellaista täytyy arvostaa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Kiss (1974)
Hotter Than Hell (1974)
Dressed To Kill (1975)
Destroyer (1976)
Rock And Roll Over (1976)
Love Gun (1977)
Dynasty (1979)
Unmasked (1980)
Music from “The Elder” (1981)
Creatures Of The Night (1982)
Lick It Up (1983)
Animalize (1984)
Asylum (1985)
Crazy Nights (1987)
Hot In The Shade (1989)
Revenge (1992)
Carnival Of Souls: The Final Sessions (1997)
Psycho Circus (1998)
Sonic Boom (2009)
Monster (2012)

Lue lisää:
Kissistä voi lukea englanninkielen lisäksi suomeksi. Toimitus suosittelee lämpimästi Juha Arolan ja Jere Saaraisen kääntämiä Kiss-aiheisia elämäkerrallisia. Kysy Kiss-kirjoja kotikirjastostasi.
Criss, Peter & Sloman, Larry (Juha Arola, kääntäjä): Kissin kissamiehen elämä, 422 sivua. (Like, 2013).
Frehley, Ace & Layden, Joe & Ostrosky, John (Juha Arola, kääntäjä): Ei kaduttavaa – Rock’n’roll-muistelmat, 327 sivua. (Like, 2012).
Leaf, David & Sharp, Ken: Kiss – Behind The Mask, The Official Authorised Biography, 431 sivua. (Aurum, 2004).
McPhate, Tm & Gill, Julian: Odyssey – The Definitive Examination Of Music From The Elder, Kiss’ Cult-Classic Concept Album, 536 sivua. (KISSFAQ.COM Publishing, 2016).
Simmons, Gene: Kiss And Make-Up, 275 sivua. (Crown cop, 2001).
Stanley, Paul (Jere Saarainen, kääntäjä): Tehty mikä tehty – minun tarinani, 483 sivua. (Minerva, 2015).
Stevens, Joe: Kiss – Revenger Is Sweet, 60 sivua. (Omnibus Press, 1997).

Tim McPhaten ja Julian Gillin kirja Odyssey avaa laajasti Music From The Elderin vaiheita ja vaikutusta. Yli 500-sivuinen teos julkaistiin vuonna 2016.

Tim McPhaten ja Julian Gillin kirja Odyssey avaa laajasti Music From The Elderin vaiheita ja vaikutusta. Yli 500-sivuinen teos julkaistiin vuonna 2016.

Kiss: Music From "The Elder" (1981).

Kiss: Music From “The Elder” (1981).

The Velvet Underground: Squeeze – se näkymätön VU-levy

The Velvet Underground: Squeeze (Polydor, 1973)

The Velvet Underground: Squeeze (1973).On albumeja, joita ei lasketa. Ne kuuluvat tekijänsä tuotantoon vain nimellisesti, koska niiltä puuttuu jotakin olennaista. Julkaisuja saattaa saatella kovakin tohina, mutta pian ne muuttuvat näkymättömiksi.

Sellaisia ovat esimerkiksi The Doorsin kaksi viimeistä albumia, jotka bändi teki ikonisen laulajansa Jim Morrisonin kuoleman jälkeen, ja Axl Rosen ylikypsäksi hauduttama Chinese Democracy (2008), joka ilmestyi Guns N’ Rosesin nimellä. Harva muistaa sitäkään, että The Velvet Undergroundilla on levy nimeltä Squeeze (1973). Se johtuu siitä, että Squeezelta puuttuu kaikki se, mikä teki The Velvet Undergroundista merkittävän.

Musiikin arvostuksessa on kuitenkin usein kyse mielikuvista. Chinese Democracy olisi kuulostanut paremmalta, jos se olisi julkaistu Rosen sooloalbumina. Mikäli The Doorsin jäsenet olisivat keksineet yhtyeelleen uuden nimen, saattaisivat Other Voices (1971) ja Full Circle (1972) herättää jälkipolvissa muutakin kuin säälinsekaista huvittuneisuutta. Ja jos Squeeze olisi Doug Yulen sooloalbumi, sitä pidettäisiin lupaavana levynä.

Squeezea kohti lähdettiin vuonna 1968, kun John Cale erotettiin The Velvet Undergroundista Lou Reedin vaatimuksesta. Alkuperäisen ydinkaksikon ajatukset bändin musiikillisesta suunnasta (ja siitä, kuka sen päättäisi) olivat niin erilaisia, että Reed ilmoitti hajottavansa koko yhtyeen, ellei Cale katoaisi. Tilalle pestattiin nuori Doug Yule, johon newyorkilaisyhtye oli tutustunut keikkareissulla Bostonissa.

The Velvet Undergroundin uuden kokoonpanon albumit The Velvet Underground (1969) ja Loaded (1970) olivat edeltäjiensä tavoin kaupallisia floppeja mutta musiikillisesti kiinnostavia levyjä. The Velvet Underground & Nicon ja White Light/White Heatin tehneestä tylyn runollisesta hippiaatteen antiteesista oli kasvanut lempeämpi ja popimpi yhtye. Se ei kuitenkaan riittänyt nostamaan bändiä uudelle menestyksen tasolle. Yulen (s. 1947) herkästä popäänestä huolimatta The Velvet Underground ei muuttunut riittävän helpoksi ja kaupalliseksi.

Reed erosi The Velvet Undergroundista elokuussa 1970. Kun kyydistä hyppäsivät myös kitaristi Sterling Morrison ja rumpali Moe Tucker, klassisesta kokoonpanosta ei ollut jäljellä mitään. Omaan varjoonsa kadonneen bändin johtohahmoksi nousi Yule, jonka rooli oli ollut varsin merkittävä jo Loadedilla.

Kun Reedin (1942–2013) viimeisesta keikasta The Velvet Undergroundin riveissä julkaistiin livealbumi vuonna 1973, yhtyeen näppärä manageri Steve Sesnick nappasi momentumista kiinni. Hän passitti Yulen ja kimpun hanttimiehiä The Velvet Undergroundiksi Englantiin keikoille ja studioon. Lontoossa levytetyllä Squeezella Yule soittaa lähes kaiken itse. Rumpaliksi Sesnick tilasi Deep Purplen Ian Paicen.

Sain äskettäin tilaisuuden kysyä Paicen muistoja Squeeze-sessioista. Niiden epämääräisyys tuntuu heijastavan projektin hämäryyttä:
– En minä edes tiennyt, että se oli The Velvet Undergroundin levy, Paice kertoi. – Minulla oli vapaapäivä ja sain kuulla, että joku tarvitsi rumpalia studioon. Lupauduin hoitamaan homman. Soittamiseen meni kolme tai viisi tuntia, enkä ajatellut koko asiaa sen jälkeen. Kymmeniä vuosia myöhemmin joku sitten kertoi minullekin, että soitan The Velvet Undergroundin levyllä.

Squeeze herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Vuodet The Velvet Undergroundissa ovat jättäneet Yulen biisintekotyyliin jälkensä, mutta VU:n vanha sielu, sen kokeelliset piirteet ja sanoitusten outo kauneus menivät Calen (s. 1942) ja Reedin mukana. Paice soittaa rumpuosuudet tyylikkäästi, mutta se vain lihavoi lainausmerkkejä ”The Velvet Undergroundin” nimen ympärillä. Bändi oli kaukana alkuperäisestä epäsovinnaisuudestaan, joka kiteytyi Tuckerin alkukantaiseen paukutukseen.

Mutta jos Squeezen saisi revittyä irti kontekstistaan, sitä kuuntelisi mielellään. Crashissa ja Louisessa on Kurt Weillin sävellysten näennäistä kepeyttä, Caroline on varhaiselle Beatlesille pokkuroivaa ränttätänttää, ja Mean Old Man sekä Dopey Joen torviboogie muistuttavat ajan bluesrockyhtyeistä. Friends-balladi ja synkeä Wordless ovat kivasti kontrastissa reippaiden rockbiisien kanssa. Levy on monin paikoin kliseinen, mutta myös monipuolinen ja hetkittäin omaperäinenkin: Jack & Jane on perusrockbiisi, jonka kaikki sointukulut eivät ole tavanomaisimmasta päästä.

Yulen nätisti värisevä lauluääni oli persoonallinen ja hän osasi kirjoittaa toimivia biisejä, mutta omaa taiteellista ääntään 25-vuotias muusikko ei ollut vielä löytänyt. Hänen sävellyksensä saattoivat olla jopa parempia kuin Lou Reedin, mutta samaa karismaa ja näkemystä niissä ei ollut.

– Pidän parista levyn biisistä, mutta muuten oloni on vähän kuin kirjailijalla, joka katsoo tekstiään kaksikymmentä vuotta julkaisun jälkeen: ”Voi jeesus, olinpa minä kypsymätön tuohon aikaan!” Ei siitä levystä voi olla kovin ylpeä, mutta sellainen siitä tuli. Se on osa kehitystä. Se ei ole parasta, mitä olen tehnyt, mutta kyllä siitä kuulee, mihin olin matkalla, Yule kertoi vuosikymmeniä myöhemmin PopMattersin haastattelussa.

Kriitikot tinttasivat Squeezen kanveesiin heti kättelyssä silkasta uskollisuudesta oikealle The Velvet Undergroundille. Tyrmääviä arvosteluja niittänyt albumi sai kylkeensä ”kuulematta roskaa” -leiman, joka ei ole vieläkään haalistunut. Tuomio ei kuitenkaan ole oikeudenmukainen. Squeeze ei ole huono. Se vain ei ole The Velvet Undergroundin vaan Doug Youlen levy.

Tai kenties Squeeze on sittenkin Steve Sesnickin albumi. Yule nimittäin kertoi PopMattersille, että manageri junaili koko yhden levyn diilin The Velvet Undergroundin nimissä saadakseen tililleen levy-yhtiön maksamat ennakkorahat. Biisit ja levyn tehnyt Yule sai vaivanpalkaksi kuusi kappaletta Squeezea.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
The Velvet Underground
The Velvet Underground & Nico (Verve, 1967)
White Light/White Heat
 (Verve, 1968)
The Velvet Underground (MGM, 1969)
Loaded (Cotillion, 1970)
Live At Max’s Kansas City (Cotillion, 1972)
Squeeze (Polydor, 1973)

Lue lisää:
Bockris, Victor & Malanga, Gerard: Up-Tight – The Story Of The Velvet Underground, 208 sivua. (Omnibus Press, 1996).
Röyhkä, Kauko: The Velvet Underground ja Lou Reed, 155 sivua. (Like, 2007.
Thompson, Dave: Beyond The Velvet Underground, 96 sivua. (Omnibus Press, 1989).
Unterberger, Richie: White Light/White Heat – The Velvet Underground Day-By-Day, 367 sivua. (Jawbone, 2009).

The Velvet Underground: Squeeze (1973).

The Velvet Underground: Squeeze (1973).