Duff McKagan – luoteisen maan punkkari

Luoteisen maan punkkari

Duff McKagan: How To Be A Man, EP (2015).Michael Andrew ”Duff” McKagan (s. 1964) tunnetaan parhaiten suuren Guns N’ Rosesin basistina ja yhtenä Hollywoodin hard rockin tunnetuimmista naamoista. Hän on kuitenkin tehnyt paljon muutakin kuin Appetite For Destructionin – kuten toiminut kolumnistina ja kirjailijana, piipahtanut Alice In Chainsissa ja Jane’s Addictionissa, bassotellut Velvet Revolverin, Neurotic Outsidersin ja Kings Of Chaosin kaltaisissa superyhtyeissä, suorittanut yliopistotutkinnon liiketaloudessa, pyörittänyt omia bändejään, päihittänyt pahan päihdeongelman ja levyttänyt sooloartistina.

Vähimmälle huomiolle on jäänyt se, mistä McKagan on tullut. Hän on kotoisin Seattlesta ja operoi teinivuosinaan Yhdysvaltain luoteisosien punkskenessä. Teini-ikäinen Duff oli raivaamassa tietä sille ilmiölle, joka 1990-luvulla opittiin tuntemaan Seattle-soundina.

McKaganin ensimmäinen bändi oli Vains. Vuonna 1980 seattlelainen No Threes Records julkaisi bändin ensimmäisen levyn, You May Not Believe In Vains -ep:n. Sillä oli mukana kuusitoistavuotiaan McKaganin kirjoittama ja laulama The Fake – hänen kaikkien aikojen ensimmäinen oma biisinsä. ”Yhtäkkiä en halunnut tehdä mitään muuta kuin soittaa musiikkia. Yötä päivää”. hän kirjoitti ensimmäisessä kirjassaan It’s So Easy And Other Lies ensimmäisen keikkansa tunnelmista. ”Opettelin soittamaan eri instrumentteja, jotta voisin liittyä bändeihin soittamaan mitä tahansa.”

Se oli toimiva idea: McKagan pääsi rumpaliksi Fastbacksiin. Vuonna 1979 perustettu punkbändi tuli ajan mittaan tunnetuksi siitä, että sen rumpali vaihtui usein. McKagankaan ei pysynyt pestissään pitkään, mutta oli kuitenkin mukana yhtyeen ensimmäisellä singlellä. No Threes Records julkaisi singlen It’s Your Birthday//You Can’t Be Happy vuonna 1981. Fastbacks jatkoi toimintaansa vuosituhannen vaihteeseen saakka ja levytti muun muassa SubPopille.

Fastbacksia seurasi raaka The Fartz, jossa McKagan soitti rumpuja 1982–1983. Hänen pestinsä yhdessä Seattlen ensimmäisistä hardcorebändeistä kesti vain muutaman kuukauden, mutta Duffin aikaisen The Fartzin tuotantoa saatiin lopulta levylle asti. 1980-luvun alun demoäänityksistä julkaistiin vuonna 1990 You, We See You Crawling -niminen levy. Ensimmäisen kerran The Fartz soi cd:ltä vuonna 1998, kun Alternative Tentacles julkaisi bändin koko tuotannon albumina nimeltä Because This Fuckin’ World Still Stinks.

The Fartzin aikoihin McKagan soitti myös kitaraa The Livingissä. Se oli paikallisesti suosittu bändi, joka kiehtoo vaihtoehtorockista viehättyneitä jälkipolvia eniten siksi, ettei se jättänyt jälkeensä mitään konkreettista. The Strangest Tribe -sivusto kutsuu The Livingiä “Seattlen suureksi kadonneeksi bändiksi.” Koska kaikki The Livingin musiikin taltioinnit, mikäli sellaisia on koskaan tehtykään, ovat kadonneet historian hämäriin, on luotettava rumpali Greg Gilmoren sanaan. Hän kuvaili bändiään suoraviivaiseksi power popiksi: ”Meillä oli laulaja, joka osasi oikeasti laulaa. Bändi oli melko samantyylinen kuin Agent Orange”.

The Fartzista kehittyi muutaman kokoonpanonvaihdoksen kautta 10 Minute Warning, jossa McKagan soitti kitaraa. Alkuaikoina sen tärkein vaikuttaja oli Discharge, jonka kanssa se keikkailikin länsirannikolla. Musiikki kuitenkin muuttui – McKagan kertoo It’s So Easy and Other Liesissa 10 Minute Warningin alkaneen luoda uutta soundia leipääntymisen kautta: “Siinä vaiheessa monet skenessämme olivat kyllästyneet valmiiseen muottiin tehtyyn hardcoreen. 10 Minute Warningin ratkaisu oli hidastaa musiikkia reippaasi ja lisätä siihen liejuista, raskasta psykedeliaa.” Face First -biisin riffi ei ole kovin kaukana Guns N’ Rosesin You Could Be Minesta eikä biisin groove Seattle-rockin myöhempien aikojen grungetunnelmista.

Alkuvuodesta 1984 10 Minute Warning oli yksi Luoteis-Yhdysvaltain tunnetuimmista marginaalipunkbändeistä. Se tosin ei tarkoittanut juuri muuta kuin parin sadan taalan keikkapalkkioita ja zinehaastatteluita, mutta bändi oli saanut levytyssopimustarjouksen Alternative Tentaclesilta ja äänitti demoja albumia varten. 

Saman vuoden kesään mennessä bändi oli jo hajonnut. Joillakin sen jäsenillä oli huumeongelmia, eivätkä he olleet kaupungin muusikkopiireissä yksin. McKaganista alkoi tuntua, että Seattle saattaisi vielä käydä hengen ja terveyden päälle. Bändihommat eivät muutenkaan tuntuneet enää etenevän mihinkään kotikaupungissa.

Duff McKagan jätti päivätyönsä seattlelaisessa kahvilassa, työnsi Hanoi Rocksin Two Steps From The Moven automankkaan ja lähti ajamaan kohti Los Angelesia.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Duff McKagan kotisivu

Hae Duff McKagania kirjastosta!

Hae Duff McKagania kirjastosta!

Hae Duff McKagania kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
The Fartz

You, We See You Crawling (1990)

10 Minute Warning
10 Minute Warning (1998)

Guns N’ Roses
Appetite For Destruction (1987)
GN’R Lies (1988)
Use Your Illusion I (1991)
Use Your Illusion II (1991)
”The Spaghetti Incident?” (1993)

Duff McKagan
Believe In Me (1993)
How To Be A Man, EP (2016)

Neurotic Outsiders
Neurotic Outsiders (1996)

Duff McKagan’s Loaded
Dark Days (2001)
Sick (2009)
The Taking (2011)

Velvet Revolver
Contraband (2004)
Libertad (2007)

Walking Papers
Walking Papers (2013)
WP2 (2018)

Lue lisää
Adler, Deanna & Spagnola, Lawrence J.: Sweet Child Of Mine – How I Lost My Son To Guns N’ Roses, 265 sivua. (Monarch Publishing, 2016).
Adler, Steven & Spagnola, Lawrence J.: My Appetite For Destruction – Sex & Drugs & Guns N’ Roses, 286 sivua. (Harper Collins, 2010).
Canter, Mark & Porath, Jason & Lue, Jack: Reckless Road – Guns N’ Roses And The Making Of Appetite For Destruction, 348 sivua. (Shoot Hip Press, 2007).
Davis, Stephen (Petri Silas, kääntäjä): Guns N’ Roses – Watch You Bleed – koko tarina, 486 sivua. (Johnny Kniga, 2009).
Guns N’ Roses & Putterford, Mark (Jukka Väänänen, kääntäjä): Guns N’ Roses omin sanoin, 96 sivua. (Tammi, 1994).
Humphrey, Clark: Loser – The Real Seattle Music Story, 227 sivua. (Feral House, 1995).
McCarthy, Jim & Olivent, Marc: Guns N’ Roses – Reckless Life – A Graphic Novel, 160 sivua. (Omnibus Press, 2015).
McKagan, Duff (Pekka Tuomisto, kääntäjä): It’s So Easy (ja muita valheita), 408 sivua. (Otava, 2012).
Slash & Bozza, Anthony: Slash, 481 sivua. (Like, 2009).
McKagan, Duff & Kornelis, Chris: How To Be A Man (and Other Illusions), 304 sivua. (Da Capo Press, 2016.)
Tow, Stephen: The Strangest Tribe – How A Group Of Seattle Rock Bands Invented Grunge, 272 sivua. (Sasquatch, 2011)
Wall, Mick: Guns N’ Roses – The Most Dangerous Band In The World, 147 sivua. (Sidgwick & Jackson, 1991).
Wall, Mick (Jorma-Veikko Sappinen, kääntäjä): W.A.R – W. Axl Rose, 365 sivua. (Like, 2011).
Wall, Mick (Petri Silas, kääntäjä): Viimeiset jättiläiset – Guns N’ Roses. (Johnny Kniga, 2017).
Yarm, Mark: Everybody Loves Our Town – A History Of Grunge, 567 sivua. (Faber & Faber, 2017).
Yarm, Mark (Jere Saarainen, kääntäjä): Kaikki rakastavat Seattlea – Grungen tarina, 588 sivua. (Like, 2014).

Duff McKagan: How To Be A Man, EP (2015).

Duff McKagan: How To Be A Man, EP (2015).

Strängen: Rock på svenska – aito loppuun asti

Rock på svenska (Wild Kingdom, 2018)

Strängen: Rock på Svenska (2018).Robert Dahlqvistin eli Strängenin albumi Rock på svenska ilmestyi syyskuun lopulla. Ikävä kyllä hän ei itse saanut pidellä levyään käsissään. Ruotsalainen muusikko kuoli tapaturmaisesti puolitoista vuotta aiemmin.

Tapasin Dahlqvistin kerran, Helsingissä vuonna 2000. The Hellacoptersiin juuri liittynyt kitaristi istui bändikaveriensa seurassa antamassa haastattelua, mutta ei puhunut paljon mitään. Sen sijaan hän hymyili lämpimästi koko ajan. Kun kysyin häneltä, onko hän mielestään tuonut The Hellacoptersiin jotakin uutta, hän vastasi yhdellä sanalla. ”En.”

Se ei ollut totta, mutta pidin vastauksesta silti. En tuntenut Dahlqvistia, mutta haluan ajatella, että juuri sellainen hän oli – ystävällinen, vaatimaton ja maanläheinen tyyppi. Myöhempinä vuosina haastattelin häntä vielä pari kertaa, ja ne keskustelut vahvistivat tuota vaikutelmaa.

Robert Dahlqvist.

Robert Dahlqvist.

Strings, kuten Dahlqvistia tuohon aikaan kutsuttiin, liittyi The Hellacoptersiin vuonna 1999. Uuden kokoonpanon ensimmäiset albumit High Visibility ja By The Grace Of God ovat skandinaavisen action rockin klassikoita. Strings pysyi bändissä jäähyväislevy Head Offiin saakka.

Dahlqvistin veri veti omille teille jo The Hellacoptersin aikaan. Hän perusti pääbändinsä sivuun Thunder Expressin, jonka laulaja-kitaristina hän levytti We Play For Pleasuren ja Republic Disgracen. Thunder Expressistä tuli Dundertåget, ruotsinkielinen rockbändi, joka julkaisi albumit Skaffa ny frisyr ja Dom feta åren är förbi.

– Englanniksi laulaminen ei tuntunut luonnolliselta, Dahlqvist perusteli Sueen tekemässäni haastattelussa vuonna 2013. – Sanoitukset tuntuvat todellisemmilta ja rehellisemmiltä, kun kirjoitan ne omalla kielelläni.

Laulukielen vaihto teki Dahlqvistin musiikista henkilökohtaisempaa, ja se johti sooloalbumin tekemiseen. Viisi vuotta sitten julkaistu Solo sisälsi sekä hiljaisia akustisia lauluja että säröisiä rockbiisejä.

Dahlqvist kertoi samassa haastattelussa, että The Hellacoptersin hajoamisesta oli alkanut rahan kannalta hankala aika. Hän oli työskennellyt tarpeen mukaan baarimikkona, kokkina Pohjois-Norjassa ja lastentarhassa. Hän puhui myös pitkän ihmissuhteen päättymisestä, juomisestaan ja siitä, että kävi pienen tyttärensä kanssa uimakoulussa. Hän kertoi elämästä niin kuin kertoo ihminen, joka ei halua esittää mitään roolia. Dahlqvist oli puhelimessa yhtä teeskentelemätön kuin biiseissäänkin.

Syksyllä 2016 Dahlqvist ryhtyi suunnittelemaan uutta albumia. Hän ja tuottaja Chips Kiesbye saivat biisit äänityskuntoon saman vuoden joulukuussa. Projekti kulki nimellä Strängen, joka oli ruotsinnos kitarankieliin viittaavasta taiteilijanimestä Strings.

Ensimmäiset studiosessiot pidettiin tammikuussa 2017. Neljä päivää kestäneissä äänityksissä oli mukana laulaja-kitaristi Dahlqvistin bändi, eli basisti Pontus Blom, kitaristi Edward Sensier ja rumpali Alexander Blom. Strängen oli samaan aikaan yhtye ja sooloprojekti. Uusi musiikki oli kaikessa yksinkertaisuudessaan rock pä svenska, rockia ruotsiksi.

Kahdeksan biisin mittainen Rock på svenska on rosoiseksi jätetty kitararocklevy, jolla AC/DC:n konstailemattomuus kohtaa skandinaavisen melankolian ja neilyoungmaisen haurauden. Rajuin kappale niin aiheeltaan kuin draiviltaan on Farsan söp ihäl sig, ja paljaimmillaan Dahlqvist on levyn viimeisessä kappaleessa, tyttärelle omistetussa Ingridissä. Tarttuvin on piinaavan tutulta kuulostava Banggatan. Aitouden ja vilpittömyyden vaikutelma on hyvin vahva kautta levyn.

Ensimmäisessä sessiossa taltioidut biisit olivat yhtä aikaa alku ja loppu. Pian äänitysten jälkeen Dahlqvist (s. 1976) sai epilepsiakohtauksen kylpyammeessa ja hukkui. Suruajan jälkeen Kiesbye ja bändi saivat hänen läheistensä siunauksen levytysten loppuun saattamiseksi. On helppo uskoa, että sitä Strängen olisi halunnut.

Kun Wild Kingdom julkaisi Rock pä svenskan, se meni Ruotsissa sekä fyysisten äänitteiden että vinyylilevyjen myyntilistan kärkeen.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Strängen Facebook

Levyhyllyt
The Hellacopters

High Visibility (2000)
By The Grace Of God (2002)
Rock & Roll Is Dead (2005)
Head Off (2008)

Thunder Express
We Play For Pleasure (2004)
Republic Disgrace (2007)

Dundertåget
Skaffa ny frisyr (2009)
Dom feta åren är förbi (2010)

Robert Dahlqvist
Solo (2013)

Strängen
Rock på svenska (2018)

Lue lisää
Lilliestam, Lars: Svensk rock – musik, lyrik, historik, 463 sidor. Ejeby 1998.

Strängen: Rock på Svenska (2018).

Strängen: Rock på Svenska (2018).

Hole: Celebrity Skin – kun irvistys kietoutuu hymyyn

Celebrity Skin (DGC/Geffen, 1998)

Hole: Celebrity Skin (1998).Holen toinen albumi Live Through This (1994) julkaistiin kuoleman varjossa. Se ilmestyi viikkoa Courtney Loven puolison Kurt Cobainin itsemurhan jälkeen, ja Holen basisti Kristen Pfaff menehtyi vain kaksi kuukautta myöhemmin. Tapahtumien yli pääseminen otti aikansa.

Kolme vuotta myöhemmin Hole oli valmis siirtymään seuraavalle tasolle. Kolmas albumi Celebrity Skin oli varma askel kohti uutta, kaupallisempaa soundia. Samaan aikaan se oli ristiriitaisempi ja moniulotteisempi levy kuin yksikään Holen aiemmista.

Laulaja-kitaristi Love, kitaristi Eric Erlandson, rumpali Patty Schemel ja basisti Melissa auf der Maur ompelivat Celebrity Skinin punaisen langan Kalifornian osavaltion muotoon. Loven korkealentoisena ideana oli ”dekonstruoida” Kalifornian lempeänlämpöinen sielukkuus, joka oli soinut esimerkiksi The Byrdsin ja Beach Boysin levyillä. Se kuulostaa hiukan sanahelinältä, jonka tarkoituksena oli saada poplevy vaikuttamaan sisältöään merkittävämmältä, mutta oli se muutakin. Celebrity Skin todella on kevyesti dekonstruktivistinen luenta länsirannikon meiningistä, hymyn ja irvistyksen kaltaisista pysyvästi yhteen kietoutuneista vastakkaisuuksista. Kalifornia on levyllä muutakin kuin miljöö. Se on amerikkalaisen unelman metafora.

Jos dekonstruktion käsite ymmärretään tässä niin kuin filosofi Jacques Derrida tarkoitti, Celebrity Skinillä pyrittiin nostamaan esiin konflikteja ja ristiriitaisuuksia totuuksina pidettyjen kliseiden alta. Holen uusissa lauluissa paistoi sama aurinko kuin Brian Wilsonin klassikkokappaleissa, mutta Celebrity Skiniltä puuttuu niiden sinisilmäinen viattomuus. Sen sijaan leppoisa paiste paljastaa Kaliforniasta härskiyttä, dekadenssia, raadollisuutta ja toivottomuutta kuitenkaan sulkematta pois hyväntuulisuuden, vaurauden ja kimalluksen kaltaisia Hollywood-ideaaleja. Yhtä totuutta, näkökulmaa tai lopullista merkitystä ei ole olemassa.

Ristiriitaiselle Courtney Lovelle tällainen kontrastinen lähestymistapa Kaliforniaan ja Hollywoodiin oli tuohon aikaan täysin luonteva. Celebrity Skiniä tehdessään hän oli maailmankuulu miljonääri ja A-listan julkkis, jolla oli monenlaisia henkilökohtaisia ongelmia ja hyvin kehittynyt pimeä puoli. Vaihtoehtomuusikkona maineeseen noussut nainen oli vieläpä ajatellut laajentaa asemaansa rocktähdestä Hollywood-tähdeksi. Elokuvissa vuodesta 1984 lähtien esiintynyt Love oli saanut näyttävän osan Miloš Formanin vuoden 1996 elokuvasta Larry Flynt – Minulla on oikeus (The People vs. Larry Flynt), ja etsi aktiivisesti uusia rooleja.

Celebrity Skin ei kuitenkaan ollut mikään filosofinen teos vaan powerpoppaava rocklevy, joka haluttiin käyvän kaupaksi. Hole tahtoi tulla entistä suositummaksi musiikilla, jonka terävimpiä kulmia olisi hiottu sen verran, että uudet fanit ja radiotoimittajat pystyisivät helpommin tarttumaan siihen. Bändi ei enää edes väittänyt edustavansa vaihtoehtoa valtavirralle, ja Celebrity Skin on sinkkubiiseissään häpeilemättömän hittihakuinen ja massasuosiota jahtaava albumi. Tuotannollisen maskeerauksen alta kuitenkin kuultaa vanhan Holen angstinen räjähdysherkkyys ja rumuus. Toteutustapa palveli erinomaisesti myös levyn ristiriitaisuuksiin nojaavaa teemaa.

Celebrity Skinin teeman valinta oli alun perin ollut hätäratkaisu. Lovella ja Erlandsonilla oli ollut vaikeuksia saada kappaleita kirjoitettua, koska he olivat yhä niin pyörällä päästään kaikesta tapahtuneesta, ettei heillä ollut selvää näkemystä siitä, mitä halusivat tehdä. Luovaan jumiin jäänyt Love tunsi tarvitsevansa bändin ulkopuolista apua päästäkseen asioissa eteenpäin. Hän pyysi sitä Billy Corganilta, ja The Smashing Pumpkins -pomo olikin mukana tekemässä viittä Celebrity Skinin biiseistä. Niin projekti alkoi edetä. Hole äänitti levyn tuottaja Michael Beinhornin kanssa enimmäkseen Los Angelesin Conway Recording Studiosissa.

Loven Hollywood-kiireiden sekaan siroteltujen sessioiden suurinta draamaa oli rumpali Patty Schemelin ajaminen ulos bändistä. Vaikka Schemel on mukana albumin kansikuvassa, Beinhorn pestasi hänen tilalleen sessiorumpali Deen Castronovon, joka soittaa kaikki Celebrity Skinin rumpuosuudet.

Rumpalin lähtöön johtanut tapahtumasarja oli epäselvä. Schemelin mukaan tuottaja ”psyykkasi hänet ulos studiosta”, kun taas Beinhornin mukaan ongelmana olivat huumeet ja huono soittotaito. Courtney Loven ja kitaristi Eric Erlandsonin mukaan tuottaja harhautti bändin erottamaan Schemelin kuunteluttamalla heille äänitystä, johon oli tarkoitushakuisesti koonnut pelkästään Schemelin soittovirheitä. Tympeä tapaus teki selvää jälkeä bändikemian puolella ja kertoi paljon Holen yhteishengen hataruudesta, mutta kantoi samalla oman empiirisen kortensa kalifornialaisen yhtä hymyä -mentaliteetin purkamisen kekoon.

Celebrity Skin ilmestyi syyskuun 8. päivänä 1998. Sen hittikärki edellä hahmoteltu biisijärjestys ei ollut fiksuin mahdollinen ratkaisu, koska se teki albumikokonaisuudesta etupainotteisen. Celebrity Skinin, Malibun ja Awfulin valitseminen sinkuiksi oli ymmärrettävää, mutta ne oli kuultu jo ennen levyn puoliväliä, eikä loppulevy noussut kertaakaan niiden tasolle. Oli Reasons to Be Beautifulin, Playing Your Songin ja Petalsin tasapaksuhkoa vaihtoehtorockia ja Boys On The Radion ja Heaven Tonightin poppia, mutta ei mitään erityisen mainittavaa. Northern Star ja Dying sentään erottuivat hiljaisen melankolisella tunnelmallaan.

Holen kolmas albumi oli kuitenkin arvostelu- ja myyntimenestys. Sitä on myyty melkein kaksi miljoonaa kappaletta.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hole Facebook ja Twitter

Hae Holea kirjastosta!

Hae Holea kirjastosta!

Hae Holea kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Holen albumit
Pretty On The Inside (1991)
Live Through This (1994)
Celebrity Skin (1998)
Nobody’s Daughter (2010)

Courtney Love
America’s Sweetheart (2004)

Lue lisää
Brite, Poppy Z: Courtney Love – The Real Story, 256 sivua. Orion 1997.
Wise, Nick: Kurt & Courtney ”talking” – Kurt Cobain & Courtney Love In Their Own Words, 126 sivua. Omnibus Press 2004.

Hole: Celebrity Skin (1998).

Hole: Celebrity Skin (1998).

Joan Jett & The Blackhearts: I Love Rock’n’Roll – kapinallisen läpimurto

I Love Rock’n’Roll (Boardwalk, 1981)

Joan Jett & The Blackhearts: I Love Rock'n'roll (1981).Joan Jett on lintu ja kala. Kun häntä katsoo eri kulmista, hänessä on näennäisen vastakohtaisia piirteitä, jotka kuitenkin määrittävät häntä sulassa sovussa. Hän ei ole mikään klisee, paitsi silloin kun tahtoo olla. Jett on yhtä aikaa kova ja kuuma rokkimisu, tiedostava feministi ja eläinten oikeuksia ajava vegaani, joka soittaa katuromanttista, perinteistä rock’n’rollia ja pysyy vaitonaisena seksuaalisesta suuntautumisestaan. Harva uskaltaa olla kaikkea tuota yhtä aikaa.

Tullessaan musiikkialalle 1970-luvulla Joan Larkin oli teinityttö, joka ei lukemattomista ikäisistään poiketen allekirjoittanut sitä sanatonta sopimusta, jonka mukaan rock on musiikkia, jota pojat soittavat ja tytöt kuuntelevat. Rock’n’rollin kiihkeys ja seksuaalisuus olivat asioita, joihin tyttöjen katsottiin voivan liittyä vain objekteina. Joan Jett kuitenkin halusi tehdä lauluja, ei olla niiden aiheena – hän mieluummin soitti kitaraa kuin palvoi kitaristia. Hänen yli neljäkymmentä vuotta kestäneen uransa ydinsanoma on se, ettei kenenkään tarvitse tyytyä hänelle osoitettuun paikkaan.

Kaikki olisi voinut jäädä tapahtumattakin. Kun Jettin ensimmäinen menestynyt bändi Runaways hajosi vuonna 1979, Amerikka ei uskonut häneen lainkaan. Euroopassa Jett sai solmittua levydiilin sooloalbumin julkaisemisesta, mutta kotimaassa yli kaksikymmentä eri levy-yhtiötä torjui hänet. Jett perusti tuottaja-biisintekijä Kenny Lagunan kanssa Blackheart Recordsin, jonka kautta hänen ensimmäinen, nimetön sooloalbuminsa julkaistiin Yhdysvalloissa keväällä 1980. Myös jakelu hoidettiin itse, toisinaan suoraan keikka-auton peräkontista.

Seuranneen vuoden aikana Amerikka antautui. Joan Jett & The Blackheartsista tuli suosittu livebändi klubitasolla, ja kun Jett ja Laguna eivät enää ennättäneet hoitaa kaikkia bisneksiä itse, he ryhtyivät yhteistyöhön Casablanca-levy-yhtiön perustajan Neil Bogartin kanssa. Joan Jett sainattiin Bogartin uudelle Boardwalk Recordsille, joka julkaisi hänen soololevynsä uudelleen nimellä Bad Reputation.

Marraskuussa 1981 ilmestynyt toinen levy muutti kaiken. Jett oli kuullut The Arrowsin I Love Rock’n’Roll -biisin ollessaan Runawaysin kanssa kiertueella Englannissa, soittanut sitä keikoilla ja äänittänyt siitä ensimmäisen oman versionsa Sex Pistolsin Paul Cookin ja Steve Jonesin kanssa. Nyt kappaleesta tehtiin uusi tulkinta, josta tuli Joan Jett & The Blackheartsin albumin nimibiisi ja ensimmäinen single.

Se avasi kaikki ovet. Keväällä 1982 I Love Rock’n’Roll oli pitkään Billboardin Hot 100 -listan kärjessä, ja albumia myytiin maailmanlaajuisesti yli kymmenen miljoonaa kappaletta. Joan Jettin toinen sooloalbumi on edelleen hänen suosionsa huippu, se levy, joka takasi hänen tulevaisuutensa.

Jett lainasi puolet I Love Rock’n’Rollin biiseistä muilta bändeiltä. Tuorein niistä oli nimibiisi, jonka The Arrows julkaisi vuonna 1975. Hurmaava Nag on alun perin bronxilaisen doo wop -ryhmä The Halosin kappale vuodelta 1961. Jettin levyn kauniin kakkossinglen Crimson & Cloverin levytti ensin Tommy James & The Shondells vuonna 1968. Bits & Pieces oli Dave Clark Fiven helmikuussa 1964 ilmestynyt sinkku, ja levyn ensimmäinen painos päättyi joulumarkkinoille tähdättyyn Little Drummer Boyhin (joka myöhemmissa painoksissa korvattiin Oh Woe Is Me’llä). Omista biiseistä You’re Too Possessiven Jett oli levyttänyt jo kerran Runawaysin kanssa.

Jettillä oli kaksi keinoa ottaa toisten biisit omikseen. Toinen oli hänen tunnistettava, savuinen ja välinpitämätön äänensä, johon nousee rajuissa kohdissa lämmintä säröä. Toinen oli The Blackhearts, jonka tatsi oli hyvin konstailematon. Sovituksissa ei ollut mitään ylimääräistä ja eikä soitossa mitään ihmeellistä, ja täsmälleen se siinä niin ihmeellistä olikin. I Love Rock’n’Rollissa ei ehkä ollut loputtomasti analysoitavaa, mutta kaikessa simppeliydessään se kuulosti siltä, että Joan Jett & The Blackheartsin keikoilla oli kivaa.

Noiden aikojen jälkeen Joan Jett on tehnyt kymmenen albumia. Hänen myöhempi uransa ei ole ylittänyt I Love Rock’n’Rollin asettamaa menestyksen rimaa, eikä Jett ole yrittänyt nousta korkeammille huipuille muuttumalla helpommin sulatettavaksi. Se johtuu kai siitä, että hänen juttunsa on omana itsenään oleminen.

Sen sijaan Jett on kironnut abortinvastustajien tekopyhyyttä, jakanut New Yorkissa kasvissyöntiin kannustavia lehtisiä, kritisoinut Irakin sotaa, tukenut sotaveteraaneja, pitänyt henkilökohtaisen elämänsä visusti omana tietonaan, taistellut rajoittavia sukupuolirooleja vastaan, ajanut tasa-arvoa ja kertonut uskovansa jumalaan, mutta ei uskontoihin. Häneen on yhtä vaikea lyödä selkeitä leimoja kuin ennenkin.

Kun Joan Jett & The Blackhearts liitettiin Rock’n’Roll Hall of Fameen vuonna 2015, Jett mainitsi puheessaan, miksi hän rakastaa rock’n’rollia: ”Rock’n’roll on poliittista. Se on merkityksellinen keino ilmaista toisenlaisia ajatuksia, lietsoa vallankumousta ja puolustaa ihmisoikeuksia. Se on idea, ihanne. Joskus unohdetaan, millainen vaikutus sillä on ihmisiin ympäri maailman. Siellä, missä on poliittista agitointia, on myös pussyrioteja. Olemme niin tottuneita mittamaan musiikin vaikutusta dollareissa, että unohdamme, mistä siinä on oikeasti kysymys: musiikista, tunteesta ja ilmaisusta.” Hänen täytyi tiedostaa, että ilman I Love Rock’n’Rollin multiplatinamyyntilukuja häntä tuskin olisi Rock’n’Roll Hall of Fameen kutsuttu.

Joan Jett täytti kuusikymmentä vuotta syyskuussa 2018. Samassa kuussa julkaistiin hänestä tehty dokumentti Bad Reputation. Sen soundtrackilla julkaistiin uusi biisi nimeltä Fresh Start, jolla kaikki on ihanasti ennallaan. Se olisi hyvin voinut olla jo I Love Rock’n’Rollilla.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae Joan Jettiä kirjastosta!

Hae Joan Jettiä kirjastosta!

Hae Joan Jettiä kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Joan Jett (1980), julkaistiin uudelleen nimellä Bad Reputation (1981)
I Love Rock ’n Roll (1981)
Album (1983)
Glorious Results Of A Misspent Youth (1984)
Good Music (1986)
Up Your Alley (1988)
The Hit List (1990)
Notorious (1991)
Pure And Simple (1994)
Naked (2004)
Sinner (2006)
Unvarnished (2013)

Lue lisää
Pulkkanen
, Pertti: Naiset rokkaa kans! 73 sivua. Pertti Pulkkanen, 2006. 
Thompson
, Dave: Bad Reputation, 259 sivua. Backbeat Books, 2011.

Katso elokuva
Sigismondi, Floria (ohjaaja): The Runaways, 104 min. FS Film, 2010.

Joan Jett & The Blackhearts: I Love Rock'n'roll (1981).

Joan Jett & The Blackhearts: I Love Rock’n’roll (1981).