J.M.K.E: Külmale maale – vapaata ajattelua vallankumouksen aikaan

Külmale maale (Stupido Twins, 1989)

J.M.K.E. Kylmälle maalle (1989).Genesis tuskin arvasi Selling England By The Pound -levyä tehdessään, mihin kaikkeen Dancing With The Moonlit Knightin riffi vielä vaikuttaisi. 1980-luvun taitteessa brittiläinen progesävellys sai Pelle Miljoona Oy:n Ari Taskisen sormeilemaan syntetisaattoria sillä tapaa, että syntyi yksi suomalaisen rockin klassikoista, Moottoritie on kuuma.

Suomen rockhistorian ohella Dancing With The Moonlit Knight vaikutti välillisesti Neuvostoliiton hajoamiseen: kesällä 1987 Moottoritie on kuuma inspiroi virolaisen punkkarin Villu Tammen sovittamaan saman riffin omaan biisiinsä. Syntyi viropunkklassikko Tere perestroika, jonka yhtä aikaa ironiseen ja toiveikkaaseen sanoitukseen kiteytyivät Tammen ja hänen kaltaistensa alistetun kansan toisinajattelijoiden tuntemukset.

–Tere perestroika demokraatia
Diktatuuri küüsist on pääsemas üks maa

Perestroika oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerin Mihail Gorbatšovin johdolla käynnistetty uudistusmielinen prosessi, jonka tarkoituksena oli muuttaa totalitaristinen suurvalta avoimemmaksi ja demokraattisemmaksi. Vuonna 1986 Tallinnassa perustettu J.M.K.E. tervehti sitä ilolla muun muassa siksi, että perestroikalla oli konkreettisia vaikutuksia virolaisten punkkarien elämään. Miliisi ei enää ahdistellut vaihtoehtonuoria ulkonäön vuoksi, kummallinen kampaus ei ollut syy passittaa mielisairaalaan, ja bändit saivat laulaa kapinalauluja pelkäämättä seurauksia. J.M.K.E:n oli mahdollista tehdä sitä mitä punkbändin pitää tehdä: herätellä, provosoida ja laukoa totuuksia.

Perestroikan eli uudelleenrakentamisen ja glasnostin eli avoimuuden aikakaudella myös matkustaminen oli entistä helpompaa, ja Neuvostoliitossa perustetut yhtyeet pääsivät esiintymään ulkomaille. Kitaristi-laulaja Villu Tammen, basisti Lembit Krullin ja rumpali Venno Vanamölderin trio soitti ensimmäiset ulkomaankeikkansa Suomessa ja teki levydiilin helsinkiläisen Stupido Twinsin (nyk. Stupido Records) kanssa.

J.M.K.E:n maaliskuussa 1989 ilmestynyt debyyttisingle Tere perestroika oli Joose Berglundin ja Jorma Ristilän perustaman Stupidon ensimmäinen julkaisu. Biisi oli mukana myös bändin saman vuoden lokakuussa julkaistulla Kylmälle maalle -albumilla. Neuvostojärjestelmää kritisoiva levy (jonka myöhemmät painokset julkaistiin nimellä Külmale maale) ja erityisesti sen sinkkubiisi olivat osa Baltian maiden uuden itsenäistymisen soundtrackia. J.M.K.E. liitti mielenosoitusten, kansalaistottelemattomuuden ja laulujuhlien kautta edenneeseen Laulavaan vallankumoukseen vaihtoehtoväen kiivaan soraäänen.

Mikko Karmila äänitti, miksasi ja käytännössä myös tuotti Külmale maale -levyn Shabby Road Studiossa Helsingissä. Albumin tuottajaksi merkittiin kuitenkin Stupido Twins. Kannen ulkoasusta vastasi Rumba-lehden yhtenä perustajana ja pitkäaikaisena päätoimittajana tunnettu Rami Kuusinen. J.M.K.E:n räjähtelevässä ja kierossa punk rockissa häilyi Dead Kennedysin henki, mutta siinä oli myös jotakin leimallisen balttilaista. Sama slaavilaiseurooppalainen karhea tunteikkuus soi monien muidenkin virolaisten bändien musiikissa tyylisuunnasta riippumatta.

Külmale maale paljasti Neuvosto-Viron maaksi, jossa punkbändiltä eivät laulunaiheet loppuneet. Neuvostoliiton sisäisestä turvallisuudesta pitkään vastanneen pelätyn Lavrenti Berian mukaan nimetty Elab veel Beria ja Meid aitab psühhiaatria kertovat totalitarismin kauhuista, ja Tsensor kommentoi diktatuurien tapaa hallita kansaa muuntelemalla totuutta. Kiivaudestaan huolimatta J.M.K.E:n viesti oli väkivallaton. Pasifistinen Mu vanaisa oli desertöör tekee kunniaa aseistakieltäytyjille ja sotilaskarkureille.

Tere perestroikan ironiset sävyt eivät olleet ainoa merkki siitä, miten vaikeaa oli uskoa parempaan tulevaisuuteen. Albumin nimikappale puki sanoiksi pelon perestroikan päättymisestä, kun taas anarkistisessa Lahendus on kaos -biisissä sekä Tbilisi tänavadissa perestroika julistettiin pelkäksi kampanjaksi, jonka varaan ei ollut syytä laskea.

Kun maailma lopulta alkoi muuttua, se tapahtui nopeasti. Koska J.M.K.E. on ajattelevien ihmisten yhtye, laulunaiheet eivät käyneet vähiin myöhempinäkään vuosina. Jo toisella albumillaan Gringode kultuurilla Viron johtava punkyhtye pohti, mitä länsimaistuminen todella tuo mukanaan. Murtuneiden muurien takaa ei sittenkään löytynyt paratiisia.

–Siis saabub unistustemaa
Pseudoameerika
Laps ema rinnast Pepsit joob

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Külmale maale
Villu Tamme – laulu, kitara
Lembit Krull – bassokitara
Venno Vanamölder – rummut
Tuottajat: Joose Berglund ja Jorma Ristilä

J.M.K.E. kotisivu ja Facebook

Hae J.M.K.E.-klassikko 'Külmale maale' kirjastosta!

Hae J.M.K.E.-klassikko ’Külmale maale’ kirjastosta!

Hae Külmale maale kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Kylmälle maalle (1989)
Gringode kultuur (1993)
Sputniks In Pectopah (1995)
Rumal Nali (1996)
Jäneste invasioon (1996)
Õhtumaa viimased tunnid (2000)
Rotipüüdja (nimellä Vürst Trubetsky & J. M. K. E., 2000)
Ainult planeet (2002)
Mälestusi Eesti (2006)
Jasonit ei huvita (2011)
Kirves, Haamer, Kühvel ja Saag (2016)
Joon (2018)

Lue lisää
Rinne, Harri: Laulava vallankumous – Viron rocksukupolven ihme, 363 sivua. (Johnny Kniga, 2007).

J.M.K.E. Külmale maale – 30 Years Special Edition (2016).

J.M.K.E. Külmale maale – 30 Years Special Edition (2016).

Alice In Chains: Rainier Fog – sumusta selviytyneet

Rainier Fog (BMG, 2018)

Alice In Chains: Rainier Fog (2018).Kukaan ei ole korvaamaton… vai onko? Jos Alice In Chainsin faneilta olisi kysytty tuota vuonna 2009, kun yhtye julkaisi ensimmäisen ilman laulaja Layne Staleya tekemänsä albumin, vastaus olisi todennäköisesti ollut jämptisti ”on”. 

Tällä viikolla, kun bändi todistaa toisen inkarnaationsa mahdin jo kolmannella laulaja William DuVallin laulamalla pitkäsoitolla, vastaus voisi olla toisenlainen. 

Toisaalta Alice in Chains ei niinkään ole korvannut huhtikuussa 2002 kuollutta vokalistiaan kuin jatkanut ilman häntä. Niin tunnistettava kuin Staleyn ääni olikin, se ei sittenkään ollut ainoa eikä edes vahvin Alice In Chainsia määrittänyt elementti. Paluulevy Black Gives Way to Blue (2009) paljasti, että kitaristi-biisintekijä Jerry Cantrell oli kaiken aikaa ollut yllättävän suuri osa bändin stemmoihin ja synkeisiin melodioihin perustuvaa laulusoundia. Moni jopa kuvitteli DuVallin imitoivan Staleya, kun äänessä oli Cantrell.

Tylyllä yhden soinnun riffillä starttaava The One You Know on osuvasti nimetty avausraita. Alice In Chains on Rainier Fogilla juuri sellainen, tunnistettava oma itsensä. Ja kuinkapa ei olisi – Ovathan Cantrell ja rumpali Sean Kinney soittaneet yhdessä 1980-luvulta lähtien ja basisti Mike Inezin kanssa 25 vuotta. Ja mikä hämmästyttävintä, DuVall on ollut mukana jo kaksitoista vuotta ja levyttänyt yhtä monta Alice In Chains -albumia kuin Staley aikoinaan. 

Pitkän linjan bändin ”kemia” luotsaa tutun tummissa vesissä niin vaivattomasti, että musiikillisia yllätyksiä ja väkinäisiä uusia aluevaltauksia ei kaipaa. Alice In Chainsin 2000-luvun luottomiehen Nick Raskulineczin tuottama Rainier Fog eroaa edeltäjästään The Devil Put Dinosaurs Herestä (2013) lähinnä siinä, että miksaaja Randy Staubin metallisesta soundista on siirrytty Joe Barresin avulla hiukan hengittävämpään suuntaan.

Nimikappaleessa Cantrell tekee tiliä historian kanssa. Kertosäkeen riviin ”rising through the Rainier fog” kiteytyy Alice In Chainsin pako menneisyyden kahleista. Seattle sijaitsee Rainier-vuoren kupeessa, ja sumu sen rinteillä symboloi kaikkea, mitä sikäläisen rockin noususta aikoinaan seurasi hyvässä ja pahassa. Moni katosi usvaan. Jotkut nousivat sen yläpuolelle ja selviytyivät. 

Alice In Chainsin seesteisempi puoli, jota aikoinaan kuultiin Jar of Flies -ep:llä ja MTV Unplugged -livetaltioinnilla, on sekin läsnä Rainier Fogilla. Fly (liekö biisin nimikin viittaus juuri Jar Of Fliesiin, tuohon purkilliseen kärpäsenkepeitä kappaleita) ja Maybe erottuvat akustisilla kitaroilla ja lempeillä melodioilla. Onnistuneempi on Maybe: Fly on vähällä latistua ennalta-arvattavaksi mahtiballadiksi, mutta Mayben kesäisessä psykedeliassa on kiehtovaa imua.

Parhaiten bändin sielu pääsee esiin ukkospilvenä vyöryvässä Red Giantissa, joka soi eeppisimmilläänkin vaivattomasti. Kuulijaa eivät päästä vähällä myöskään Drone ja Deaf Ears Blind Eyes, joiden ehdottomuus ilahduttaa. Toisenlaista, seesteisempää suurellisuutta edustaa seitsenminuuttinen päätöskappale All I Am.

Suurimman vaikutuksen Rainier Fog tekee yksittäisten biisien sijaan sillä, miten omaperäinen Alice In Chainsin painostava soundi edelleen on. Se on yhtä aikaa vaihtoehtoinen ja klassinen ja sen vaikutteita voi kyllä luetella, mutta määrittely on vaikeampaa. Siksi Staley ja vuonna 2011 kuollut entinen basisti Mike Starr voivat levätä rauhassa muiden ajasta ikuisuuteen siirtyneiden Seattle-legendojen kanssa. Alice In Chains on jäseniään suurempi ja elossa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt
Layne Staleyn laulamat studioalbumit:
Facelift (1990)
Dirt (1992)
Alice In Chains (1995)

William DuVallin laulamat studioalbumit:
Black Gives Way To Blue (2009)
The Devil Put Dinosaurs Here (2013)
Rainier Fog (2018)

Lue lisää
Kitts, Jeff (toim.), Tolinski, Brad (toim.) & Steinblatt, Harold (toim.): Alternative Rock – From The Pages Of Guitar World Magazine, 343 sivua. (Hal Leonard, 1999).
Yarm, Mark: Everybody Loves Our Town – A History Of Grunge, 567 sivua. (Faber & Faber, 2017).
Yarm, Mark (Jere Saarainen, kääntäjä): Kaikki rakastavat Seattlea – Grungen tarina, 588 sivua. (Like, 2014).

Alice In Chains: Rainier Fog (2018).

Alice In Chains: Rainier Fog (2018).

Teddy & The Tigers: Burn It Up – suomibillyn suosion huippu

Burn It Up (Poko Rekords, 1978)

Teddy & The Tigers: Burn It Up (1978).Usein mainitaan, että punk teki läpimurron, koska nuoriso oli vieraantunut mahtailevaksi ja viihteelliseksi kehittyneestä popmusiikista. Se kaipasi simppeliä, energistä ja puhuttelevaa rockia, joka määrittäisi sille tyylin ja aseman.

Toisesta 1970-luvun lopun suositusta tyylistä, rockabillystä, voi sanoa täsmälleen samoin.

Rockabillyn uutta tulemista on pidetty punkin vastavoimana, ja sitä se ideologisesti olikin, mutta ei lähtökohdiltaan. 1950-luvun ja 1960-luvun alun soundiin ja tyyliin ihastuneet bändit perustettiin ihan samoista syistä kuin punkbändit – ”diinaritkin” kaipasivat yksinkertaista, energistä musiikkia, joka kertoisi elämästä sävyillä, joita aikakauden hevi- ja progebändit eli ”hämyt” eivät hallinneet.

Punkia konservatiivisempi rockabilly ei pyrkinyt luomaan vanhoista elementeistä uudenlaista meteliä vaan siirtämään menneiden aikojen estetiikan ja tyylin dogmaattisesti nykypäivään. Se oli tavallaan taantumuksellista, tavallaan ei – 1950-luvun amerikkalaisuuden romantisointi tuntui varmasti raikkaalta 1970-luvun Kekkoslovakian harmaudessa. Aika oli muutenkin otollinen nostalgiselle aikamatkalle lähihistoriaan. Sen osoittivat Happy Days – Onnenpäivät -sarjan sekä elokuvien Grease ja American Graffiti – Svengijengi ’62 suosio sekä uutiset Elvis Presleyn kuolemasta.

Suomalaisen rockabillyn suosituin bändi tuli Keravalta. Sen esimuoto, vuonna 1974 perustettu Fancy Dan soitti sekalaisia rockcovereita. Hurriganesin kaksi ensimmäistä albumia käänsivät bändin kurssin kohti primaalia rock’n’rollia, ja lopullinen fiftarivalaistuminen tapahtui American Graffiti – Svengijengi ’62:n kautta. Fancy Danista tuli Teddy & The Tigers. Bändi innostui soittamaan rock’n’rollia ja rockabillyä Eddie Cochranin ja Buddy Hollyn hengessä ja autenttisilla soundeilla. Tyylillinen pesäero jopa linjaansa raskauttaneeseen Hurriganesiin oli selkeä.

Epe Heleniuksen Tampereella perustama Poko Rekords kiinnitti Teddy & The Tigersin vuonna 1977. Uuden yhtiön kahteen ensimmäiseen albumijulkaisun kiteytyi aikakauden kaksijakoinen nuorisokulttuuri: Teddy & The Tigersin debyytti Boppin’ ja punkbändi Eppu Normaalin ensialbumi Aknepop ilmestyivät toukokuussa 1978. Teddy & The Tigersin Aikka ”Teddy Guitar” Hakalasta (s 1957) ja Eppu Normaalin Martti Syrjästä (s. 1959) tuli tahtomattaan kahden toisilleen nokittelevan alakulttuurin henkisiä johtajia. He antoivat nuortenlehdille jopa yhteishaastatteluja osoittaakseen poteroistaan uhitteleville nuorille olevansa hyvissä väleissä ja arvostavansa toistensa tekemisiä.

Teddy & The Tigersin toinen albumi Burn It Up julkaistiin loppuvuodesta 1978, vain puoli vuotta debyytin jälkeen. Hurriganes-yhteyksistään tutun Richard Stanleyn ja manageri Kari ”Johnny Flight” Heimosen tuottama Burn It Up äänitettiin Lahden legendaarisella Microvox-studiolla. Levyllä oli sekä uutta materiaalia että lainapaloja. Laulaja-kitaristi Teddy Guitar oli säveltänyt kuusi biisiä, ja yhden oli tehnyt Bobby Grand -pseudonyymin taakse kätkeytynyt Hillel Tokazier. Richard Stanley sanoitti kappaleet salanimellä Jet Smooth.

Teddy & The Tigersin omat biisit, lippulauluna levyn avausraita Tiger Twist, olivat puhdasoppisia genrensä edustajia. Niissä ei ollut mitään uutta, mutta tyylitaju oli kohdallaan, kuten perinnettä vaalivaan lajityyppiin kuuluu. Hakalan oikeaoppisen laulutyylin taustalla kajasti jotakin hyvin suomalaista, mikä lisäsi musiikin omaperäisyyttä.

Coverit oli valittu hyvällä maulla. Eddie Cochranin viimeiseksi jäänyt levytys Cut Across Shorty, Flash Cadillac And The Continental Kidsin Nothing For Me, Johnny Garnerin Didi Didi, Ritchie Valensin teiniballadi Donna, Edwin Brucen kirjoittama Rock Boppin’ Baby, Billy ”The Kid” Emersonin vuonna 1959 levyttämä Apron Strings ja Johnny Burnette And The Rock’n’Roll Trion raju Tear It Up toimivat mainiona johdatuksena vanhaan musiikkiin.

Marraskuussa 1978 ilmestyneestä Burn It Upista tuli Teddy & The Tigersin menestynein levy. Sitä myytiin noin 35 000 kappaletta ja se piikkasi albumilistalla sijalla kaksi. Vain Greasen samanhenkinen soundtrack esti sitä nousemasta ykköseksi.

Seuraavan vuoden ajan Teddy & The Tigersin suosio oli huipussaan myös keikoilla. Sitten se kääntyi loivaan laskuun, mikä saattoi olla syy-seuraussuhteessa siihen, että muusikoiden motivaatio alkoi huveta. Teddy & The Tigers soitti viimeisen keikkansa aika tarkalleen kaksi vuotta Burn It Upin julkaisun jälkeen.

Muoti-ilmiöiksi paisuneet punk ja rockabilly painuivat buumivuosien jälkeen takaisin maan alle. Se ei tappanut niitä vaan teki molemmille hyvää – undergroundissa musiikki on rakastavissa käsissä. Myöskään Teddy & The Tigers ei lakannut olemasta. Myöhempinä vuosina sitä on kuultu niin uudelleenjulkaisuilla kuin keikoillakin.

Burn It Up
Teddy Guitar – laulu, kitara
AP – bassokitara
Pale – rummut
Tuottajat: Richard Stanley & Johnny Flight

Ari Väntänen
ww.arivantanen.com

Teddy & The Tigers Facebook

Hae Teddy & The Tigersin 'Burn It Up' kirjastosta!

Hae Teddy & The Tigersin ’Burn It Up’ kirjastosta!

Hae Burn It Up kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Boppin’ (1978)
Burn It Up (1978)
Rock-a-Billy Rebel (1979)
White Hot Rock (1980)

Lue lisää
Eklund, Jari: Syntyneet rokkaamaan – kirja tedeistä, rockerseista ja rock’n’rollista, 2016 sivua. (FT-Media, 1998).
Eklund
, Jari: Tiger Twist, 283 sivua. (Johnny Kniga, 2003).
Kontiainen
, Vesa: Aitoa suomirokkia – Poko Rekordsin historia, 667 sivua. (Like, 2004).
Olutkoski, Juhani: Teddy vai punkkari eli Nuoruustango 1980, 260 sivua. (Books On Demand, 2010).
Salmi, Janne: Kun 50-luku tuli takaisin – nuorison 50-lukuvillitys 1978-1981, 206 sivua. (Opus Liberum, 2009).
Salmi, Janne: Rockin’ Is Our Business – 30 vuotta suomalaista rock’n’roll-elämää 1982-2012, 443 sivua. (Nord Print, 2015).
Salmi, Janne: Tigers Story – Teddy & The Tigersin tarina, 252 sivua. (WSOY, 2012).

Teddy & The Tigers: Burn It Up (1978).

Teddy & The Tigers: Burn It Up (1978).

Kingston Wall: II – tanssi pieni transsi

Kingston Wall II (Trinity, 1993)

Kingston Wall II (1993).Elämän sanotaan kulkevan seitsemän vuoden sykleissä. Sen mittaisen matkan ajassa teki myös Kingston Wall. Vuosina 1987–1994 toiminut helsinkiläisyhtye ei saavuttanut suurta menestystä, mutta sen maine jäi elämään. Lahjakkaan ja lupaavan bändin hajoamisen ja johtohahmo Petri Wallin traagisen kohtalon myötä Kingston Wallista on kasvanut suorastaan myyttinen yhtye.

Kitaristi-laulaja Petri Wallin ja basisti Jukka Jyllin perustama Kingston Wall soitti ensimmäisen keikkansa Helsingin Natsalla syyskuussa 1988. Klassiseen kokoonpanoonsa bändi pääsi vuonna 1990, kun Sami Kuoppamäki liittyi sen rumpaliksi. Bändi alkoi jakaa mielipiteitä heti, kun hyppäsi mukaan pääkaupunkiseudun livekuvioihin. Toisaalta se oli musiikillisesti vanhanaikainen yhtye, joka ammensi vaikutteita epäcoolilta hippiajalta. Toisaalta se oli äärimmäisen musikaalinen ja soitossaan tehokas ja vapaa ryhmä, jonka biiseissä oli hypnoottista tenhoa.

Helmikuussa 1992 julkaistu ensimmäinen albumi Kingston Wall I oli onnistunut debyytti itsensä iskuun keikkailleelta triolta, mutta sitä ei myyty paljon. Se oli pettymys etenkin Petri Wallille, joka uskoi lujasti bändinsä mahdollisuuksiin. Kingston Wallilla ei olisi ollut mitään kaupallista menestystä vastaan, mutta toisaalta taiteessaan tinkimätön bändi ei edes yrittänyt tehdä kappaleita, joihin yleisön olisi helppo tarttua. Popissa niin olennainen laulu, ihmisääni, oli sille instrumenteista vähäpätöisin. Kingston Wall olikin bändi, josta ei kannattanut yrittää saada otetta. Sen sijaan siihen piti sukeltaa sisään.

Syksyllä 1992 Lepakon studiossa äänitetty Kingston Wall II oli bändin kolmesta albumista se, jolla idea oli kirkkaimmillaan. Aiemmin samana vuonna Walli oli innostunut uudesta elektronisen tanssimusiikin kulttuurista ja alkanut käydä house- ja trance-juhlissa. Toisin kuin monille muille konemusiikki-intoilijoille, Wallille uuden kulttuurin nousu ei tarkoittanut kitaramusiikin kuolemaa. Hänelle se merkitsi psykedelian uutta tulemista, modernia väylää sisäavaruusmatkailulle, jota Kingston Wall oli siihen mennessä harjoittanut 1960–70 -lukujen taitteen hengessä. Tanssitranssin tunnelmat tekivät Kingston Wallista ajassaan relevantimman bändin.

Kingston Wall lähestyi uutta maailmaa hyvin maltillisesti. Bändin toinen albumi on selkeästi kitaravetoisen voimatrion levy, rockia, ei konemusiikkia. Rohkeimmillaan ja samalla yleisesti ymmärrettävimmillään bändi oli levyn lainabiisissä. Donna Summerin, Giorgio Moroderin ja Pete Bellotten Summerin laulettavaksi kirjoittama I Feel Love viitoitti 1970-luvun lopulla tietä elektroniselle tanssimusiikille. Kingston Wallin käsittelyssä se liitti yhteen vanhan ja uuden psykedelian, kitarat ja koneet.

I Feel Love oli poikkeus. Monet Petri Wallin musiikilliset ideat kuulostivat tribuuteilta vanhoille, melko itsestään selville sankareille. Juhlallisen mahtipontinen Two of a Kind viittaa Led Zeppelinin Stairway to Heaveniin avoimesti sekä kitarasoolossa että sanoituksessa. Shine on Me taas herättää vahvoja mielleyhtymiä sekä Jimi Hendrixin että Pink Floydin herkimpiin hetkiin, kunnes Sakari Kukon saksofoni luo biisille oman luonteen. Wallin kiinnostus mystiikkaan ja esoteerisiin asioihin on myös entistä vahvemmin läsnä. Could It Be So? -biisissä hän kuulostaa melkeinpä pakkomielteiseltä toistellessaan ajatusta uudelleensyntymisen mahdollisuudesta. Usein musiikki sai kertoa tarinaa omillaan: kappaleet Ištwan, And It’s All Happening ja Palékastro ovat instrumentaalisia.

I Feel Love pääsi mukaan II:n julkaisua tukeneelle promosinglelle. Sinkun ykkösraidaksi valittiin kuitenkin albumin pyörteisiinsä imaiseva avauskappale We Cannot Move. Se on yksi Kingston Wallin tarttuvimmista ja mukaansatempaavimmista biiseistä, mutta kenties ajan henkeä tavoitelleen coverin markkinointiin satsaaminen olisi ollut kannattavampi ratkaisu. Toisaalta Kingston Wall II menestyi yllättävän hyvin. Se kävi korkealla Suomen virallisella albumilistalla aikana, jona suomenkielinen rock myi ja englanninkielinen ei.

Aallonharjaa seurasi nopeasti aallonpohja. Kolmas ja viimeinen albumi, kokeileva Tri-Logy (1994) oli jälleen kaupallinen pettymys, ja Wallin soittomotivaatio alkoi käydä vähiin. Kingston Wall lopetti toimintansa saman vuoden joulukuussa. Puoli vuotta myöhemmin, kesäkuussa 1995, mielenterveysongelmista kärsinyt Walli päätti elämänsä. Jylli ja Kuoppamäki jatkoivat musiikin parissa.

Musiikki ja myytti jäivät elämään. Viljami Puustisen kirjan Kingston Wall – Petri Wallin saaga lukeneet ja bändin tuotantoon perehtyneet tietävät, ettei maine ole tuulesta temmattu. Kingston Wallin maailmassa tapahtui ihmeellisiä asioita.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Kingston Wall II
Petri Walli – kitara, laulu
Jukka Jylli – bassokitara
Sami Kuoppamäki – rummut

Sakari Kukko – saksofoni
Ufo – viulu

Kingston Wall II julkaistiin alun perin CD- ja kasettipainoksena vuonna 1993. Laajennettu 2CD-uusintapainos ilmestyi 1998. Svart Records on julkaissut kaikki KW-albumit vinyylipainoksina vuosina 2014–2015. Kysy levyjä ja Viljami Puustisen tekemää Kingston Wall -historiikkia kotikirjastostasi.

Kingston Wallin viralliset sivut

Hae Kingston Wall II kirjastosta!

Hae Kingston Wall II kirjastosta!

Hae Kingston Wall II kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Studioalbumit
Kingston Wall I (Trinity, 1992 | Zen Garden, 1998 | Svart Records 2014)
Kingston Wall II (Trinity, 1993 | Zen Garden, 1998 | Svart Records, 2015)
Kingston Wall III – Tri-Logy (Trinity, 1994 | Zen Garden, 1998 | Svart Records, 2015)

Livealbumit
Real Live Thing, 3CD (Sony BMG, 2005) ja uusintajulkaisu 5LP (Svart Records, 2016)
Tri-Logy At Tavastia – The Release Concert (2017)

Kokoelmat
Essential (2011)
King Size Box (2012)

DVD
Kingtime (Svart Records, 2015)

Lue lisää
Puustinen, Viljami: Kingston Wall – Petri Wallin saaga, 325 sivua. Like 2014.

Viljami Puustisen kirja Kingston Wall – Petri Wallin saaga julkaistiin vuonna 2014.

Viljami Puustisen kirja ’Kingston Wall – Petri Wallin saaga’ julkaistiin vuonna 2014.

Kingston Wall II (1993).

Kingston Wall II (1993).

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean – outo auto ja viimeinen matka

Lime Green DeLorean (Bone Voyage, 2011)

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean (2011).Tuntui melkein siltä kuin joku olisi kuollut. Kolme vuotta sitten, kun 22-Pistepirkko ilmoitti jäävänsä ”tauolle”, koin aitoa menetyksestä nousevaa surua. Elämästäni oli yhtäkkiä viety jotakin sellaista, joka oli ollut siinä mukana niin pitkään, etten enää edes muistanut, miten paljon se minulle merkitsi.

Syy oli ikävä. Bändi kertoi nettisivuillaan, että Keräsen veljekset, siis kitaristi-laulaja P-K ja basisti-kosketinsoittaja Asko, olivat riitaantuneet keskenään niin tulisesti, että levyn tekeminen oli jäänyt kesken.

22-Pistepirkko vuonna 2011. Asko Keränen (vas.), P-K Keränen ja Espe Haverinen. Kuva: Nalle Westman.

22-Pistepirkko vuonna 2011. Asko Keränen (vas.), P-K Keränen ja Espe Haverinen. Kuva: Nalle Westman.

Se tuntui yhtä aikaa ärsyttävältä ja arvostettavalta. Kuinka ihmeessä 35 vuotta samassa bändissä soittaneet aikuiset miehet voivat alkaa riidellä niin rumasti? Ja toisaalta: miten kunnioitettavaa onkaan se, ettei 22-Pistepirkossa edelleenkään pysytelty tavan ja turvallisuuden vuoksi?

Suuri voima meitä siltä varjelkoon, mutta jos bändin tauko sattuisi muuttumaan pysyväksi olemattomuuden tilaksi, loppu ei olisi onneton. Vuonna 2011 julkaistu Lime Green DeLorean olisi tunnelmaltaan hyvinkin sopivaa musiikkia Pirkkojen tarinan lopputekstien taustalle.

DeLorean valmisti vain yhtä ainoaa mallia, sellaista DMC-12 -urheiluautoa, jollaiseen tohtori Emmett Brown rakensi aikakoneen Paluu tulevaisuuteen -elokuvassa. Jos joku tahtoisi itselleen limenvihreän DeLoreanin, hänen täytyisi maalauttaa auto itse, sillä DeLoreanit paneloitiin tehtaalla maalaamattomalla ja lakkaamattomalla ruostumattomalla teräksellä. Oma vaivansa olisi DeLoreanin hankkimisessakin, sillä tuota vuosina 1981–1983 valmistettua autoa on olemassa vain muutamia tuhansia.

Siinä on symboliikkaa. Limenvihreä DeLorean olisi eräänlainen autojen 22-Pistepirkko – outo ja tyylikäs klassikko, joka jatkaa pitkää perinnettä omalla jäljittelemättömällä tavallaan.

22-Pistepirkko teki Lime Green DeLoreanillaan haikean ja lämminhenkisen matkan. Lights By The Highway aloitti sen hauraasti ja viipyillen, kappale oli kevyt ja hahmoton kuin pakkashuuru tyhjän tien päällä. Kauniin alun jälkeen rumpali Espe Haverisen eksentrinen Dream 1987 käänsi kulkuneuvon yllättäen muhkuraiselle sivutielle, jollaisilla The Velvet Undergroundin perilliset tapaavat kulkea. Pophelmi UFO Girl ja tarttuva garage-renkutus Stupid veivät bändin tasaiselle ja suoralle valtatielle, jolla oli muutakin liikennettä. Niiden jälkeen koitti hupaisin osuus: So Much Snow kuulosti siltä kuin Canned Heat olisi pestannut uudeksi vokalistikseen The Muppet Shown ruotsalaisen kokin.

Aurinkoisin etappi alkoi, kun matka kääntyi loppupuolelleen. Sykähdyttävän valoisa Sunny Days, leikkisä Broken Toys ja huoleton So Happy Day eivät itsessään tarjonneet kovin unohtumattomia äänimaisemia, mutta pohjustivat hienosti kaikkein pysäyttävintä paikkaa: Sweet Rodeo Heart oli pakahduttavan suloinen rakkauslaulu, joka ilmeisestä hittipotentiaalistaan huolimatta oli sovitettu lumoavan vähäeleiseksi. Find Me jatkoi samoissa melankolisissa tunnelmissa, mutta ei aivan yhtä koskettavasti.

Simppeli mutta scifistinen nimikappale Lime Green DeLorean päätti matkan euforisen indierockin tähtisumuun. Pitkä ja hidas loppuosa hajotti musiikin eteeriseksi sävelpilveksi, joka haihtui hiljalleen ilmaan, eetteriin tai avaruuksiin. Bändin telakoituessa se toi mieleen lohduttavan ajatuksen siitä, ettei mikään koskaan lopu vaan vain muuttaa muotoaan.

Jos 22-Pistepirkko ajoi limenvihreällä DeLoreanilla viimeisen matkansa, loppu oli kiehtova ja kaunis. Mutta toivokaamme parasta.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

22-Pistepirkko kotisivu

Lime Green DeLorean
P-K Keränen – laulu, kitara
Asko Keränen – bassokitara, kosketinsoittimet, laulu
Espe Haverinen – rummut, laulu

Hae 22-Pistepirkon 'Lime Green DeLorean' kirjastosta!

Hae 22-Pistepirkon ’Lime Green DeLorean’ kirjastosta!

Hae Lime Green DeLorean kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
22-Pistepirkon studioalbumit
Piano, rumpu ja kukka (1984)
The Kings Of Hong Kong (1987)
Bare Bone Nest (1989)
Big Lupu (1992)
Rumble City, LaLa Land (1994)
Eleven (1998)
Rally Of Love (2001)
Drops & Kicks (2005)
(Well You Know) Stuff Is Like We Yeah! (2008)
Lime Green DeLorean (2011)

Muita levytyksiä
Zipcode (1996)
Downhill City (1999)
The Nature Of 22 Pistepirkko (2002)
The Others aka 22PP: Monochromeset (2006)
The Singles (2011)

Lue lisää
Puustinen, Viljami & 22-Pistepirkko: 22-Pistepirkko. (Like, 2005).

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean (2011).

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean (2011).