J. Karjalainen: Lännen-Jukka – uutta vanhaa musiikkia

Lännen-Jukka – amerikansuomalaisia lauluja (Poko/EMI, 2006)

J. Karjalainen: Lännen-Jukka – amerikansuomalaisia lauluja (2006).J. Karjalaisen vuonna 1981 alkanut levytysura on yksi suomalaisen populaarimusiikin suurista menestystarinoista. Kiistellyin sen vaiheista on Amerikansuomalaisia lauluja -trilogia, joka kanavoi Karjalaisesta esiin hahmon nimeltä Lännen-Jukka.

Lännen-Jukka syntyi parin vuoden etsikkoajan tuloksena. Vuonna 2002 julkaistun Valtatie-albumin tehtyään Karjalainen kaipasi jotakin uutta. Pitkän ja menestyksekkään uransa siinä vaiheessa hän oli kyllästynyt olemaan se artisti, jona hänet tunnettiin, ja kirjoittamaan uusia jiikarjalaismaisia kappaleita J. Karjalaiselle. Niissä tunnelmissa hän napsautti kitaralaukun kiinni ja tarttui viisikieliseen banjoon. Vähitellen hän oppi soittamaan sitä.

Bob Dylanin Chronicles-kirjaa lukiessaan Karjalainen keksi, mitä banjolla pitäisi soittaa. Dylan sanoo kirjassaan, että kansanlauluissa on usein enemmän sisältöä kuin kirjoissa.
”Mietin, löytyisikö Suomesta sellaisia kappaleita. Mulla oli banjo sylissä, kun avasin rekilaulukirjan summassa kohdasta Talvella maa on valkoinen ja kesällä viheriöitsee”, Karjalainen muisteli vuonna 2010, kun haastattelin häntä Sue-lehteen. ”Aloin laulaa sitä Charley Pattonin Mississippi Boweavil Bluesin sävelellä. Mä näin valon! Se laulaja ei ollut J. Karjalainen. Se oli Lännen-Jukka, 20-30-lukujen yksinäinen songster.”

Lännen-Jukka oli legenda jo syntyessään. Hänen äänessään kuuli J. Karjalaisen tunnistettavan, tunteikkaasti määkivän soundin, mutta se oli mongertavampi ja sammaltavampi juomaripojan ääni. Kuulosti siltä kuin 1900-luvun alussa Ameriikkaan töihin ja pontikankeittoon lähteneen esi-isän ääni olisi laulanut kauan sitten kadonneita lauluja Karjalaisen kautta. Siinä oli mukana hiukan teennäistä lännenlokariparodiaa, mutta enemmän autenttisen oloista vanhan maailman charmia, jonka lähimmät vastineet löytyivät ennen sotia tehdyiltä blueslevyiltä. Lännen-Jukalla oli konkreettinenkin esikuva: Karjalainen kertoi haastattelussani, että amerikansuomalaisen laulajan Erik Kiven ”örveltävä ja epävireinen Matin muija -tulkinta rakensi raamit Lännen-Jukan laulutyylille ja hahmolle”.

Lännen-Jukka inspiroi Karjalaisen Jukkaa. Hän äänitti seuraavan albuminsa ”Keltaisen talon toisen kerroksen hellahuoneessa kevättalvella 2006”, kuten hän albumin kanteen kirjoitti. ”Oli aika viileää. Käytin huopatossuja, Jaloviinaa ja koivuhalkoja.” Jukalla – kumpi hän nyt sitten olikaan – oli käytössään Kevin Enochin viisikielinen banjo ja Gibsonin L-1-kitara. Janne Vikstenin avustamissa sessioissa biisit taltioitiin monofonisina kertaottoina niin kuin 1920-luvulla tehtiin.

Lännen-Jukan albumi oli Karjalaiselle todellinen irtautuminen entisestä. Sen primitiivinen ja minimalistinen toteutus oli todella kaukana hänen edellisten julkaisujensa täyteläisestä bändisoundista. Rämisevään banjoon ja lauluun perustuva toteutus vaati biiseiltä paljon, ja taitavana laulunkirjoittajana Karjalainen onnistui kehittämään siihen toimivan konseptin turvautumatta vanhoihin maneereihinsa. Suomen hän otti kansanlaulujen sanoituksista, Amerikan omista sävellyksistään, jotka hän teki pohjoisamerikkalaisen folkin ja bluesin malliin.

Lännen-Jukan kappaleet eivät kuulostaneet niinkään oikealta amerikansuomalaiselta musiikilta kuin siltä, miltä amerikansuomalaisen musiikin olisi pitänyt kuulostaa. Siinä on Lännen-Jukka Karjalaisen amerikansuomalaisten laulujen nerous: hän sulautti kahden kulttuurin kansanmusiikin yhteen tavalla, joka ei ollut historiallisesti totuudenmukainen, mutta joka olisi hyvin voinut olla. Lännen-Jukan lauluissa vanhoista elementeistä syntyi jotakin täysin uutta.

Lännen-Jukan debyytillä on monta helmeä. Spiritistisestä istunnosta kertova synkkä balladi Sormus se kulki itteksensä, siirtolaiselämän kaihon ja haaveet vangitseva Maailman Matti, Emmy Köhlerin Nu tändas tusen juleljus -joululauluun (Nyt syttyy valot tuhannet) sävelletty Hoopon joulu, rehvakas kolmiodraama Nancy ja Sally, Missisipin deltan ja Pohjanmaan lakeuksien kartat päällekkäin asettava myyttinen Minä, Vili ja Charlie… Kokonaisuus oli niin vahva ja visio niin makea, että albumi olisi toiminut hyvin myös ilman tunnetuimpia laulujaan, infantiilista Piupali paupalia ja puhki kulunutta Minun kultani kaunis on -kansanklassikkoa. (Näin siitäkin huolimatta, että ne ovat levyn lauluista ainoat, joita amerikansuomalaiset ovat oikeasti merten tuolla puolella laulaneet.)

Levyn kanteen Karjalainen (s. 1957) kirjoitti kuin selitykseksi tarinan siitä, miten oli kohdannut mummolan naapurissa Lännen-Jukaksi kutsutun miehen, joka oli viettänyt koko 1920-luvun Yhdysvalloissa töitä paiskien, maata kiertäen ja laulujaan laulaen. Albumin hän kertoi sisältävän kappaleita, jotka vuonna 1981 kuollut Lännen-Jukka oli 1970-luvun mittaan hänelle opettanut. Se oli hieno legenda, johon haluaa uskoa, niin kuin Robert Johnsonin ja paholaisen tapaaminen neljän tien risteyksessä.

Syksyllä 2006 julkaistu Lännen-Jukka – amerikansuomalaisia lauluja -albumi oli monelle vanhalle J-fanille sokki ja sai myös levy-yhtiön väen mietteliääksi. Siltikin levy myi kultaa kuin näyttämisen ilosta, ja Karjalainen sai Lännen-Jukan avustuksella myös aivan uutta yleisöä. Lännen-Jukan legenda eli vielä kahden albumin verran. Hanuristi Veli-Matti Järvenpään kanssa tehty Paratiisin pojat ilmestyi vuonna 2008. Trilogian viimeisteli Polkabilly Rebels (2010), jolla Jukalla oli taustallaan 50-lukulainen sähkökitara- ja pystybassobändi. Vielä sekin kipusi Suomen virallisen albumistan kärkeen.

2010-luvun alussa Karjalainen oli valmis hyvästelemään Lännen-Jukan. Vähän haikein mielin, mutta kuitenkin. ”Kun Lännen-Jukka tuli mun luo toukokuussa 2005, mä näin valon”, Karjalainen sanoi Suessa. ”Nyt mä kävelen pimeyteen kitaralaukun kanssa. Mutta mä uskon, että vastaan tulee taas jotain uutta ja inspiroivaa.”

J. Karjalaisen menestyksekäs paluualbumi Et ole yksin ilmestyi maaliskuussa 2013.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

J. Karjalainen kotisivu
Lännen-Jukka kotisivu

Hae J. Karjalaisen 'Lännen-Jukka' kirjastosta!

Hae J. Karjalaisen ’Lännen-Jukka’ kirjastosta!

Hae Lännen-Jukka kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt:
J. Karjalaisen trilogia Amerikansuomalaisia lauluja:
Lännen-Jukka (2006)
Paratiisin pojat (2008)
Polkabilly Rebels (2010)

Lue lisää:
Dylan, Bob (& Jukarainen, Erkki, suom.): Muistelmat, Osa 1. 298 sivua. (WSOY, 2005).
Kontiainen, Vesa: Aitoa suomirokkia – Poko Rekordsin historia, 667 sivua. (Like, 2004).

J. Karjalainen: Lännen-Jukka – amerikansuomalaisia lauluja (2006).

J. Karjalainen: Lännen-Jukka – amerikansuomalaisia lauluja (2006).

The Dogs D’Amour: The State We’re In – koiruuksia Suomenmaalla

The State We’re In (Kumibeat, 1984)

The Dogs d'Amour: The State We're In (1984).Ne, jotka tietävät Dogs D’Amourin, tietävät yleensä sellaisia biisejä kuin How Come It Never Rains ja Satellite Kid, jotka julkaistiin 1980-luvun lopulla bändin menestyneimmillä albumeilla. Bändin tarinan paremmin tuntevat muistavat myös, että rakkauden koirain tassunjäljet kulkivat Suomen kautta.

Ensimmäisen kontaktin maahamme Dogs D’Amour sai vuonna 1982, kun bändin tuleva pomo Tyla näki Hanoi Rocksin keikalla Lontoossa. ”Andy McCoy pummasi multa röökiä koko illan ja sanoi, että mun pitäisi perustaa bändi, koska näytin hyvältä”, Tyla kertoo kirjassani Hanoi Rocks – All Those Wasted Years. ”Olin silloin perustamassa Dogs D’Amouria, laulaja vain puuttui… Ja varmaan tiedätkin, mitä sitten tapahtui.”

Tapahtui niin, että Timothy ”Tyla” Taylor alkoi kasata rock’n’roll-bändiä, joka soittaisi hänen biisejään. Basistiksi hän löysi Karl Watsonin, jonka silloinen lankomies sattui olemaan tunnettu rockaktiivi Kimmo Miettinen. Dogs D’Amourin varhainen kokoonpano teki demoäänityksiä, jotka vuonna 1984 kantautuivat Miettisenkin kuultavaksi. Hilseen ja Rumban perustajanakin tunnettu suomalainen oli hiljattain käynnistänyt Kumibeat-levy-yhtiön ja tarjosi Dogs D’Amourille albumidiiliä.

Kumibeat teki läheistä yhteistyötä Poko Rekordsin kanssa, ja Pokon pomon Epe Heleniuksen mielestä valokuvissaan hyvin hanoimaiselta vaikuttanut Dogs D’Amour pörröpäisine, tiukkapöksyisine ja nokisilmäisine soittajineen vaikutti lupaavalta sijoitukselta suomalaiselle levy-yhtiölle. Dogs D’Amour puolestaan tunsi Suomen Hanoi Rocksin kotimaana, mikä ei ainakaan vähentänyt nuorukaisten innostusta lähteä sinne rokkaamaan.

The Dogs D'Amour.

The Dogs D’Amour.

Lontoolaiset siis suostuivat oikopäätä tekemään Dogs D’Amourin debyyttialbumin Kumibeatille – ja lontoolaisilla tarkoitetaan tässä Tylaa ja Watsonia, sillä muille Dogs D’Amourin demoilla soittaneille muusikoille kuukauden mittainen levytys- ja keikkareissu Suomeen ei sopinut. Lähtöön oli aikaa enää kaksi viikkoa, kun bändi etsi vielä rumpalia ja laulajaa. Gunslingers-yhtyeen keikalla Tyla pyysi sen rumpalia Paul Hornbya liittymään Dogs D’Amouriin ja lähtemään Suomeen, mihin tämä suostuikin. Laulajaksi Tyla päätti ryhtyä itse. Toiseksi kitaristiksi saatiin Dave Kushworth, jota suositteli yhteinen ystävä ja kulttiartisti Nikki Sudden.

”Seuraavalla viikolla me kokoonnuimme pubissa Waterloossa – minä, Karl, Hornby ja Kushworth”, Tyla muisteli nettisivuillaan. ”Otimme valokuvia ja paljon kokaa ja soitimme How Do You Fall In Love (Againin) kerran treeneissä. Se oli siinä. Taksi!”

The State We’re In -albumin äänitti Roger Renwall Karjaalla WestSide Studiossa keväällä 1984. Tuottajana toimi Costello Jones, jonka Popeda-fanit tuntevat Costello Hautamäkenä. Bändi ei ollut soittanut yhdessä oikeastaan lainkaan ennen Suomeen lähtöään, joten ensimmäiset studiopäivät jouduttiin uhraamaan treenaamiseen. Siitä huolimatta tulosta syntyi yllättävänkin nopeasti. Tylan biisit olivat hyviä, ja bändi otti ne haltuun osapuilleen aikataulussa. Pienelle tauolle yhtyeen opasti Suomen poliisi, joka ilmaantui studiolle kyselemään työlupia, joita bändiltä ei lainkaan löytynyt. Dogs D’Amour palasi Lontooseen noutamaan tarvittavat paperit ja palasi saman tien Karjaalle töihin. Sillä välin suomalainen lehdistö piti huolen siitä, että ”Huippubändi Englannista” sai kaipaamaansa julkisuutta.

Dogs D’Amour olisi hyvin voinut menestyä jo The State We’re Inillä – bändin rakastettavimmat piirteet olivat vahvasti läsnä jo sillä. Tyla kirjoitti bluesrockin ja glampunkin hengessä rappioromanttisia ja karun runollisia kappaleita, joissa oli mieleenpainuvia melodioita sekä samaistumisen paikkoja, syvyyttä, herkkyyttä, sielua ja älyäkin. Oma viehätyksensä oli bändin itseironisessa huumorintajussa, joka blandasi kohtalokasta ryyppyrockia sopivalla määrällä huolettomuutta.

Saatuaan levyn valmiiksi Dogs D’Amour teki Suomessa kiertueen. Häthätää kootulla ryhmällä ei ollut kokemusta keikkailusta eikä paljon biisejäkään, mutta kun setissä oli sellaisia unohdettuja klassikkoja kuin Wired And Wide Awake, Heroine, The State I’m In ja Unconscious Boy, laatu korvasi määrän. Haparointi väheni (ainakin tiettyyn rajaan asti) samaa tahtia kuin keikkoja kertyi, ja rundi sujui unohtumattomissa tunnelmissa.
“Tehtiin kaikenlaisia koiruuksia. Se kulminoitui tai pitäisikö sanoa huipentui, kun hukkasin yläproteesini dokauskilpailussa jossakin Pohjoisnavan lähistöllä”, Tyla muisteli Suomen-matkan loppuvaiheita. ”Minä voitin, vaikka Miettinen ei sitä myönnäkään. Suomalainen ylpeys vastaan englantilainen hulluus. Joten kirjattakoon muistiin: julistan sen tasapeliksi”.

Paras raportti Dogs D’Amourin Suomen-vierailusta on Miettisen luultavasti erittäin vahvasti tositapahtumiin perustuva romaani LoveLies, jonka Like Kustannus julkaisi vuonna 2011.

Ikävä kyllä The Dogs D’Amourin ensimmäinen ulkomaanmatka ei päättynyt niin mukavissa merkeissä kuin olisi voinut. Tyla ei ollut tyytyväinen kaikkiin sopimusasioihin eikä siihen, että The State We’re Iniä oli miksattu uudelleen ja sille oli lisätty syntetisaattoreita häneltä kysymättä. Kun suivaantunut Dogs-pomo kieltäytyi luovuttamasta levy-yhtiölle tekemäänsä kansitaidetta, The State We’re In julkaistiin eri kansilla, jotka eivät miellyttäneet Tylaa. Loppukeväällä julkaistu How Do You Fall In Love Again? piipahti rocksinkkujen top tenissä, mutta elokuussa ilmestynyttä The State We’re Iniä ei näkynyt Suomen virallisella albumilistalla eikä sitä koskaan lisensoitu muihin maihin.

The State We’re In muuttui nopeasti eräänlaiseksi kadonneeksi levyksi. Sen alkuperäiset nauhat jyrättiin uusien äänitysten tieltä, eikä sitä siksi voi julkaista uudelleen sen enempää sellaisenaan kuin uudelleen miksattunakaan. Sen saattaa löytää vain Discogsin kaltaisilta levynkeräilijöiden metsästysmailta, jos on valmis pulittamaan parisataa euroa. Tai kirjastosta.

The Dogs D’Amour hajosi pian palattuaan Englantiin. Muutamaa vuotta myöhemmin Tyla palasi parrasvaloihin kokoonpanoltaan täysin uudistuneen bändin kanssa. Sellaiset albumit kuin In the Dynamite Jet Saloon ja Errol Flynn (joka julkaistiin Yhdysvalloissa nimellä King of the Thieves) kävivät hyvin kaupaksi, ja A Graveyard of Empty Bottles -ep nousi Britannian listalla komeasti kuudenneksitoista. Dogs hajosi 1990-luvun alussa, mutta palasi myöhemmin kuvioihin. Tällä hetkellä se toimii klassisen kokoonpanon muiden jäsenten harmiksi nimellä Tyla’s Dogs D’Amour.

Sekavien aikojenkaan jälkeen Tyla ei koskaan unohtanut, mitä tapahtui Suomessa vuonna 1984. Dogs D’Amour levytti pari debyyttinsä biisiä uudelleen myöhemmille albumeilleen, ja vuonna 2003 The State We’re Inistä ilmestyi alkuperäiselle miksaukselle uskollinen CD-versio. Sen masternauhana oli jouduttu käyttämään toisen tai kolmannen sukupolven C-kasettikopiota ja se kuulostaa aivan hirveältä, mutta ainakin Tyla sai debyyttinsä kauppoihin siedettävillä kansilla. Vuonna 2014 hän julkaisi uuden The State We’re Inin, jolle hän teki sekä sähköiset että akustiset versiot ensialbuminsa biiseistä.

Kuinka heidän kävi? Paul Hornby muutti Yhdysvaltoihin ja kuoli syöpään vuonna 2015. Karl Watson asettui Saksaan ja teki töitä äänittäjänä. Dave Kusworth asuu Englannissa ja keikkailee edelleen. Tyla jatkaa muusikon, lauluntekijän, taidemaalarin, kirjailijan ja runoilijan uraansa… Tai ehkei tuo sanavalinta ole kovin osuva. ”Ei minulla ole uraa”, Tyla itse huomautti kerran. ”Minulla on elämäntapa.”

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Tyla ja Dogs D’Amour netissä

Hae 'The Dogs D'Amouria' kirjastosta!

Hae ’The Dogs D’Amouria’ kirjastosta!

Hae The Dogs D’Amouria kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt:
Dogs D’Amour: The State We’re In (Kumibeat, 1984)
Dogs D’Amour: The State We’re In (GVR/Rock Treasures 2003)
Tyla J. Pallas: The State We’re In (King Outlaw 2014)

Lue lisää:
Miettinen, Kimmo: LoveLies, 256 sivua. (Like, 2011).

The Dogs d'Amour: The State We're In (1984).

The Dogs d’Amour: The State We’re In (1984).

Zero Nine: Intrigue – suomihevin huipulla

Intrigue (Megafon, 1986)

Zero Nine: Intrigue (1986).Minulla on muisto.

– Katselen luokan ikkunasta, kun keikkabussi pysähtyy koulun viereiselle torille ja bändi tulee ulos. Kiihkeä supina leviää luokassa. Kaikki tuijottavat hotellia kohti astelevia pitkätukkia ja kaljupäätä. Zero Nine! Opettaja vetää verhot kiinni, jotta huomaisimme hänet. Se harmittaa. Hän ja hänen polkuharmoninsa ja murtolukunsa.

Me olimme silloin kuudennella luokalla, ja Zero Ninen jäsenet olivat meille tähtiä. Eivätkä vain meille, hehän soittivat Suomen suosituimmassa hevirokkibändissä, myivät keikkoja loppuun, loistivat Suosikin Rankin Listalla ja olisivat pärjänneet ulkomaillakin, jos ja jos ja jos. Vuonna 1987 Zero Nine oli tiukka livebändi, jolla oli takanaan sopivasti maantietä.

Zero Nine oli yksi suomalaisen hevirockin edelläkävijöistä. Melkein koko 1980-luku oli sille yhtä nousukautta. Kuusamossa vuonna 1978 perustettu bändi julkaisi ensimmäisen singlensä vuonna 1980 ja teki heti pienen läpimurron: Zero Nine voitti television suositun Levyraadin Down the Line -biisillään. Ensialbumi Visions, Scenes And Dreams ennätti levykauppoihin tammikuussa 1982.

Sen jälkeen asioita tapahtui vauhdilla. Saman vuoden elokuussa bändi lähti Lontoon Kingsway Recorders -studioon tekemään levyä, jonka tuottajaksi oli saatu itse Ian Gillan. Deep Purplen laulajan satsaus jäi kuitenkin nimelliseksi, ja odotuksiin nähden vaisu Blank Verse (1982) julkaistiin vain Suomessa.
”Tuotin sen läheisestä pubista käsin. Käytännössä tuottajana toimi levyn äänittäjä [Paul Watkins]”, Gillan tunnusti myöhemmin Rockstop-ohjelman haastattelussa. ”Hyvä bändi se oli, minä vain… tajusin omat rajoitukseni tuottajana heti alussa, ja mieleeni tuli fraasi: ’Ilmoittakaa, kun olette valmiit, pubissa on puhelin.’”

Tähtäin pysyi ulkomailla. Kolmas Zero Nine -albumi Headline (1983) ilmestyi Suomen ohella Ruotsissa Tyfon Grammofon -levy-yhtiön kautta. Tukholmassa tehdyn levyn tuotti Börje ”The Boss” Forsberg, ruotsalainen metallimoguli, jonka poika Thomas Forsberg muistetaan Bathory-yhtyeen Quorthonina. Tyfon Grammofonista kehittyi sittemmin metallimerkki Black Mark.

– Kun tunti lopulta päättyy, me juoksemme keikkabussin luo. Rocktähtiä ei näy mailla halmeilla, mutta pelkkä ajatuskin siitä, että he ovat kaupungissa, on jännä. Ne tyypit Suosikin sivuilta! Bussin seinät on piirrelty täyteen nimiä ja kuvia. Mekin jätämme siihen omat jälkemme. Kaikilla kaksitoistavuotiailla on kultatussi taskussaan.

1980-luvun loppupuolella, liki kymmenen vuoden työnteon jälkeen, Zero Nine nousi suosionsa huipulle. Se johtui siitä, että se keksi etsiä ummehtuneisuuteen asti klassisen soundinsa tilalle jotakin raikkaampaa. Tuottaja T.T. Oksalan suuri signature-soundi sopi hevibändille, ja Zero Nine päivitti kitara- ja kosketinosastonsa ajanmukaisemmaksi. Samaan aikaan muuttui moni muukin asia. Bändi ryhtyi yhteistyöhön monikansallisen Virgin-yhtiön kanssa, ja neljäs albumi White Lines (1986) tuli myyntiin muuallakin Euroopassa. Zero Nine satsasi myös showpuoleen. Esiintymisasuja hankittiin, pöllölasit vaihdettiin tyylikkäämpiin ja hiirenväriset suomitukat värjättiin ja pöyhittiin 80-luvulle.

Sitten tultiin korkeimmalle huipulle. Vuoden 1986 Intrigue tehtiin White Linesin antamalla vauhdilla, ja siitä tuli Zero Ninen paras levy. Bändi soitti itsevarmasti ja innokkaasti, ja materiaali oli bändin uran vahvinta. Broadcast-bändistä ponnistaneiden Esa Kaartamon ja Edu Kettusen kanssa kirjoitetut sanoitukset olivat ilahduttavan kaukana hevikliseistä, ja niin oli myös Kettusen suunnittelema minimalistisen moderni levynkansi. Vuonna 1986 julkaistiin monta hienoa suomalaista rocklevyä, kuten Smackin Live Desire, Melrosen debyytti, The Nights Of Iguanan The Gift ja Peer Güntin Backseat, ja Intrigue oli osa tuota ryhmää.

Zero Nine oli myös rocktoimittajien suosiossa, mikä ei ollut hevibändille aivan itsestään selvää. Se johtui luultavasti siitä, että siitä puuttuivat vieraannuttavimmat hevielementit, kuten synkkä pullistelu. Lajityyppiin kuuluvat suuret tunteet olivat toki läsnä, mutta bondagehenkinen roolileikki ei ollut Zero Ninen juttu – se oli rock and roll -bändi hevikauden asetuksilla. Kepa Salmirinne lauloi käheän kiihkeästi oikeasta elämästä, eikä kukaan bändissä ottanut turhan totista roolia. Tv-dokumentissa bändin näki jopa laskettelemassa Kuusamon kotoisilla rinteillä.

Hetken verran kaikki tuntui olevan mahdollista. Zero Ninen keikkatahti kiihtyi entisestään, ja se teki näyttäviä Suomen-kiertueita Backslidersin ja Peer Güntin kanssa. Intriguen julkaisun aikaan se esiintyi Ruotsissa Råsundan jalkapallostadionilla Monsters of Rock -jättikonsertissa yhdessä Def Leppardin, Ozzy Osbournen ja The Scorpionsin kanssa. Huhuttiin, että kulisseissa neuvoteltiin merkittävistä sopimuksista. Mutta vaikka saumoja oli, ne eivät koskaan auenneet. Teosmainen balladi Intrigue, jota bändi ei koskaan soittanut keikoilla, oli erikoinen valinta videobiisiksi. Eikä se videokaan oikein toiminut.

Sitten ajat muuttuivat, ja momentum oli ohi. Kun Zero Ninen kuudes albumi Voodoo You (1988) ilmestyi, raskaan rockin kenttää hallitsivat jo uudet, nopeat, rankat ja nuoret metallibändit, ja heavy rock alkoi vaikuttaa konseptina vanhanaikaiselta. Pian sen jälkeen grungen ja alternative-kansakunnan nousu heikensi hard rock -bändien asemaa entisestään.

Zero Nine ei puskenut itseään väkisin esille. Keikkatahtiaan leppoistanut yhtye julkaisi seitsemännen pitkäsoittonsa Freakshown vasta vuonna 1996. Levy oli onnistunut, ja Zero Nine kiersi pohjoismaita AC/DC:n kanssa, mutta sitten oli taas hiljaista kuin heviosastolla. Bändi jatkoi toimintaansa siitä numeroa tekemättä, entistä periodimaisemmin. N.E. Files (2004) ja IX (2009) saivat positiivisia arvosteluja ja näkyivät albumilistallakin, mutta siinäpä se.

Zero Nine ei ole koskaan virallisesti lakannut olemasta. Jos on ollut oikein tarkkana, bändin on saattanut nähdä keikalla jossakin pohjoisessa vielä viime vuosinakin, mutta mitään sen suurempaa se ei tunnu tavoittelevan. Siksi Zero Ninestä puhutaan usein menneessä aikamuodossa.

Niin muistoista tavataan puhua.

– Lavalla oli Zero Nine. Se soitti ikärajattoman ilmaiskeikan yläasteella. Se oli ensimmäinen rockkonserttini, enkä minä unohda sitä koskaan. Savua, meteliä, valoja, värejä, musiikkia. Illalla keikkabussi ajoi ulos kaupungista, ja sillä oli meidän nimemme kyljissään.

Ari Väntänen
ww.arivantanen.com

Hae Zero Ninen 'Intrigue' kirjastosta!

Hae Zero Ninen ’Intrigue’ kirjastosta!

Hae Intrigue kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Visions, Scenes And Dreams (1982)
Blank Verse (1982)
Headline (1984)
White Lines (1985)
Intrigue (1986)
Voodoo You (1988)
Freakshow (1996)
N. E. Files (2004)
Eyes On The Rear-View Mirror (2006, kokoelma)
IX (2009)

Lue lisää:
Bukszpan, Daniel & Heikkeri, Lotta & Peltola, Miki (suom & toim.): Heavy Metal – raskaan musiikin pioneerit, jättiläiset ja kapinalliset, 336 sivua. Nemo 2010.
Nenonen, Kari: Heavy-rock. Viihdeviikarit 1986.

Zero Nine: Intrigue (1986).

Zero Nine: Intrigue (1986).