Mad Season: Above – suuri sisäinen kamppailu

Above (Columbia, 1995)

Mad Season: Above (1995).Superbändeihin kohdistuu suuria odotuksia, mutta harvoin ne vastaavat edes osiensa summaa. Seattlen all star -ketju Mad Season sai kuitenkin tehdyksi niin vahvaa musiikkia, että sen henki pitää edelleen seuraa niille asianosaisille, jotka saavat elää.

Mad Season syntyi eräänlaisessa elämän tienristeyksessä: kitaristi Mike McCready tutustui basisti John Baker Saundersiin minnesotalaisella vieroitusklinikalla. McCready oli saavuttanut mainetta Temple Of The Dogissa ja noussut maailmantähdeksi Pearl Jamissa, ja Saunders oli soittanut Chicagossa blueslegenda Hubert Sumlinin kanssa. Päitään selvitellessään miehet ryhtyivät suunnittelemaan yhteistä bändiä. Hoidon jälkeen he pyysivät rumpalikseen Skin Yardissa ja Screaming Treesissä soittaneen Barrett Martinin. Laulajaksi tuli tunnettu grungekeulakuva, Alice In Chainsin väkevä-ääninen Layne Staley.

Staleylle uusi projekti tuli kuin taivaan lahjana. Alice In Chains oli joutunut perumaan näyttäviä kiertueita ja jäämään tauolle hänen heroiininkäyttönsä vuoksi, mistä ei varmastikaan juuri ollut kotiin kertomista. McCready sympatisoi Staleyn tilannetta muutenkin kuin päihdeongelmien osalta. Kolmatta albumia tekevän Pearl Jamin jäsenet olivat niin nihkeissä väleissä keskenään, että se kampitti bändin toimintaa.

Vaikka Mad Seasonin tunnetuimmat jäsenet olivat tottuneet pelaamaan isoilla panoksilla multiplatinaa myyvissä bändeissä, uuden projektin alkuvaiheita ei leimannut laskelmointi. Pikemminkin näytti siltä, etteivät soittajat malttaneet odottaa pääsevänsä toteuttamaan itseään paineettomassa ympäristössä. Kun he soittivat ensimmäisen keikkansa Seattlen Crocodile Café -klubilla lokakuussa 1994, bändillä ei ollut nimeä eikä juuri biisejäkään, oli vain neljä soittajaa ja hajanaisia ideoita. Aihioista kuitenkin alkoi heti hahmottua jotakin. Ensimmäisellä keikalla valmistui itsetuhoblues nimeltä Artificial Red.

Marraskuussa kokoonpano soitti Crocodile Caféssa vielä kaksi keikkaa nimellä The Gacy Bunch, ja tammikuussa 1995 se esitti Pearl Jamin kuratoimassa satelliittiradiolähetyksessä kaksi uutta biisiä. Sitten se keksi itselleen paremman nimen (Mad Season tarkoittaa psilosybiinisienestyskautta) ja ryhtyi tekemään albumia.

Aboven äänitti Brett Eliason Heart-yhtyeen Ann ja Nancy Wilsonin Bad Animals -studiolla. Meininki oli liki yhtä huoletonta kuin keikoillakin: ennen albumisessioita Mad Season oli treenannut pari kertaa ja soittanut kaikkiaan neljä keikkaa. Kitaroita ei liiemmin puristettu, mutta taustat saatiin äänitettyä viikossa, ja sitten Staley käytti muutaman päivän omien osuuksiensa tekemiseen.

Mad Seasonin sointia värittävät hiukan Martinin perkussiot, sello, marimba ja vibrafoni sekä Nalgas Sin Carnena kansissa esiintyvän Erik ”Skerik” Waltonin saksofoni, mutta pääpiirteiltään Above on pelkistetty bändilevy. Mark Lanegan vieraili sillä laulajana ja biisintekijänä, mutta karheaääninen Screaming Trees -mies esiintyi tyypillisen vähäeleisesti. Martinin, McCreadyn ja Saundersin hillitysti ja räiskähdellenkin fiilistelevä soitto on kaikessa tunnelmallisuudessaan hyvin 1970-lukulaista. Samaan aikaan Above oli kuitenkin ajassa kiinni. 1990-luvun alun Seattle-soundin ryppyotsainen realismi ja sisäänpäin kääntynyt pohdiskelevuus ovat vahvasti läsnä Staleyn laulumelodioissa ja sanoituksissa. Abovella Staleyn soundi tuli paljaana esille, kun taas Alice In Chainsissa liidilaulut punottiin usein hänen ja kitaristi Jerry Cantrellin stemmoista.

Päällimmäinen vaikutelma Abovesta on, että kaikki ei ole hyvin. Kappaleet ovat niin apeita, ettei niiden pariin huvita palata kovin usein. Avausraita Wake Up on suoraa tilitystä Staleyn huumeriippuvuudesta, ja muutenkin Above on eräänlainen teemalevy ihmisen taistelusta itseään vastaan. Siellä täällä on himmeän valoisia kohtia, jotka tuovat mieleen lähinnä sen, miten kipulääkkeet alkavat lievittää kroonista tuskaa. Levyn ensimmäisellä singlellä River Of Deceitillä Staley viittaa Kahlil Gibranin elämisen taitoon pureutuvaan proosarunoteokseen Profeettaan (1923).

Above, jonka kansikuvan piirsi Staley, ilmestyi maaliskuun puolivälissä 1995. Kolme kuukautta myöhemmin se ylitti Yhdysvalloissa kultalevyrajan. Mad Season keikkaili jonkin verran, mutta suurten bändien varjot hidastivat sen kasvua. Seuraavana vuonna se nostettiin telakalle, koska Alice In Chains ja Pearl Jam olivat saaneet rivinsä koottua ja tekivät uutta musiikkia.

Mad Season syntyi toiveikkaasti vieroitushoidossa ja hiipui huumekuolemiin. Sitä yritettiin käynnistellä uudelleen 1990-luvun lopulla, mutta Staleyn huono kunto teki paluusta mahdottoman. Tilanteen todettuaan Mad Seasonin muut jäsenet kaavailivat Disinformation-nimisen yhtyeen perustamista Mark Laneganin kanssa, mutta se tyssäsi jälleen kerran emoyhtyeiden kiireisiin. Kun Saunders sitten kuoli heroiinin yliannostukseen tammikuussa 1999, bändi-ideasta päätettiin luopua kokonaan. Kolme vuotta myöhemmin Staleyn Abovella pyörittelemät ajatukset hitaan itsemurhan tekemisen lopettamisesta paljastuivat pelkiksi haaveiksi. Hän kuoli huumeisiin huhtikuussa 2002.

Jälkinäytöstä saatiin odotella 2010-luvulle saakka. McCready ja Martin palasivat julkaisemattoman Mad Season/Disinformation-materiaalin pariin Guns N’ Roses -basisti Duff McKaganin kanssa vuonna 2012. Hankkeesta kehittyi Aboven box set -laitos, josta löytyy albumin ohella livetaltiointeja sekä Laneganin 1990-luvun lopulla laulamia ja sanoittamia aiemmin julkaisemattomia kappaleita.

Eikä se siihen jäänyt. Vuonna 2015 ilmestyi Mad Seasonin ja Seattlen sinfoniaorkesterin livealbumi, jolla bassoa soitti McKagan. Laulajana toimi Seattle-legenda Chris Cornell, jolla oli omakohtaista kokemusta itsensä kanssa kamppailemisesta ja joka jätti tämän maailman vuonna 2017. Seuraavana vuonna Mad Seasonin henki puhallettiin vielä Martinin, McCreadyn, McKaganin ja Killing Joke -laulaja Jaz Colemanin The Levee Walkers -projektiin.

Mad Seasonin piti olla terapeuttinen sivuprojekti, mutta siitä kasvoi jotakin suurempaa. McCreadylle ja Martinille se saattaa olla linkki edesmenneisiin ystäviin ja aikaan, joka ei enää palaa. Mutta vaikka Above syntyi grungehuumasta, sen voima on muualla kuin nostalgiassa. Henkisen kamppailun teemat puhuttelevat yhä niitä, joiden pahin vihollinen katsoo peilistä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae 'Above' kirjastosta!

Hae ’Above’ kirjastosta!

Hae Above kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Mad Season: Above (Columbia, 1995).
Above Deluxe, 2CD/DVD (Hockeytalker/Columbia, 2013).

Lue lisää:
Barrett; Martin: The Singing Earth, 232 sivua. (Sunyata Books, 2017)
Yarm, Mark: Everybody Loves Our Town – A History of Grunge, 567 sivua. (Faber & Faber, 2017).
Yarm, Mark (Jere Saarainen, kääntäjä): Kaikki rakastavat Seattlea – Grungen tarina, 588 sivua. (Like, 2014).

Mad Season: Above (1995).

Mad Season: Above (1995).

Mana Mana: Totuus palaa – tuomiopäivän kaunis kajastus

Totuus palaa (Gaga Goodies, 1990)

Mana Mana: Totuus palaa (1990).Totuus palaa on ihme. Kun kuulee tarinoita Mana Manan sekavista vaiheista, hulluudesta, päihdepyörteistä, myötähäpeästä mahtavuuteen venyneistä keikoista, riidoista, treenaamattomuudesta ja jatkuvasta hortoilun ja hajaannuksen tilasta, pelkkä levyn olemassaolo tekee vaikutuksen. Kuinka kummassa sekasorron keskeltä löytyi aika ja paikka, jossa bändi sai tehdyksi klassikkoalbumin?

Mana Mana syntyi Joensuussa, kun Silmienvaihtajat-yhtyeen lauluntekijä ja laulaja-kitaristi Jouni Mömmö lyöttäytyi yhteen kitaranero Arto ”Otra” Romppasen kanssa. Kaksikko alkoi kehitellä uusia versioita Mömmön Silmienvaihtajille kirjoittamista kappaleista ja koota niiden ympärille bändiä. Basisti Tuomas Moilasen ja rumpali Timo Puukon täydentämä kokoonpano soitti ensimmäisen keikkansa marraskuun 1986 lopulla.

Harva oli valmis veikkaamaan Mana Manan puolesta. Otra Romppanen tunnettiin paitsi huippumusikaalisena soittajana, myös viinaanmenevänä miehenä. Laitoshoitoa vaatineista mielenterveysongelmista kärsineen Jouni Mömmön elämä taas oli ollut päämäärätöntä ajelehtimista mielisairaalan ja eri kaupunkien välillä. Mana Manan tarina näyttikin päättyvän alkuunsa, kun Mömmö harhaili Joensuusta Helsinkiin vuoden 1987 alussa.

Helsingissä hän ja hänen musiikkinsa oudon viehättävä mielenmaisema tekivät vaikutuksen Rumba-lehden perustajanakin tunnettuun Kimmo Miettiseen. Tämän Gaga Goodies -levymerkki oli kiinnostunut julkaisemaan Mana Manaa, jos sellainen yhtye vielä kokoon saataisiin ja uudelleen hyväksi havaittaisiin.

Vaikka ovi oli raollaan, Mana Manalle tyypillisesti sisään astuminen kesti. Epäjärjestyksestä alkoi hahmottua jotakin konkreettista vasta kaikenlaisten katoamisten, lataamoreissujen, kämmättyjen keikkojen ja sinne sun tänne muuttamisen jälkeen, kun Romppanen ja Mömmö lopulta menivät studioon ensin mainitun rahoilla. Helsingin Equaliz-studiossa äänitettiin rumpali Antsu Timosen ja basisti Kössi Laitisen kanssa single, ja Miettisen firma tarttui siihen. Seitsentuumainen sinkku ”Maria Magdalena” / ”Vaarallista” ilmestyi Gaga Goodiesin kautta loppuvuodesta 1988.

Sen jälkeen oli taas hiljaisempaa. Yli vuoden laiskan treenaamisen ja satunnaisen ja laadultaan vaihtelevan keikkailun jälkeen Mana Mana (johon Moilanen ja Puukko olivat palanneet) palasi Equaliziin tekemään albumia Gaga Goodiesin piikkiin. Niissä sessioissa yhtye teki musiikkia määrätietoisesti ja mieli kirkkaana, ja niin 1980-luvun aivan viimeisinä päivinä syntyi klassikkolevy.

Totuus palaa -albumin kokonaisuus oli hyvin hahmollaan jo silloin, kun bändi meni studioon. Sen kappaleet äänitettiin siinä järjestyksessä kuin Mömmö halusi ne levylle sommitella. Se alkoi nimibiisillään ja päättyi Mana Manan tunnetuimpaan kappaleeseen Maria Magdalenaan, jolle joku kaupallisemmin suuntautunut toimija olisi etsinyt paikan albumin alkuvaiheilta.

Totuus palaa on raskas ja synkeä rocklevy, jolla ei oikeastaan laula niinkään Jouni Mömmö kuin Otra Romppasen kitara. Romppanen soitti niin kuin tuo yksi maailman tunnistettavimmista kitaristeista instrumenttiaan aina soittaa: hän rakensi sooloraidan toisensa perään tunnelman ajamana, kunnes Puukon ja Moilasen pohjaraitojen päälle levittyi lukemattomista eri äänistä, kielistä ja sanomista kudottu upottava sävelmatto.

Sellaista tarvittiin, kun laulajana oli Mömmön kaltainen synkän sanoman saarnaaja. Synkeät sanoitukset ja Mömmön äänen vähäiset sävyt tekivät musiikista jylhää ja kohtalokasta. Kitaristin vastuulle jäi kauneuden, herkkyyden, raivon ja kiihkeyden kaltaisten elävämpien elementtien sekä kappaleiden sisäisen draaman kaaren luominen. Hypnoottinen yleistunnelma syntyi paitsi Mömmön värittömistä tulkinnoista, myös Puukon ja Moilasen mesmeroivan maltillisesti ja määrätietoisen suoraviivaisesti soittamista pohjaraidoista.

Äänittäjä Ari Hämäläisen kanssa tehty Totuus palaa sisältää yhdeksän biisiä. Kappaleista kuutta oli kuultu jo Silmienvaihtajien ohjelmistossa, mutta Romppasen uudelleen sovittamina vanhat (tosin aiemmin levyttämättömät) biisit saivat uuden elämän. Lahjakkaat ihmiset osaavat pukea hyvät kappaleet monenlaisiin asuihin, ja Mana Manan mustat, väljät vaatteet pukevat Mömmön sävellyksiä ja sanoituksia upeasti.

Silmienvaihtajien rämisevistä vaihtoehtorockbiiseistä kasvoi apokalyptista rockia ja tuomiopäivän bluesia, jonka ainutlaatuisuus ei jäänyt huomaamatta keneltään, joka mistään mitään ymmärsi. Musiikin saattoi sanoa sisältävän vaikutteita heavy rockista ja post-punkista, mutta sekoitus oli aivan liian uniikki muodostuakseen minkään tietyn genren tai kohderyhmän musiikiksi. ”Pääasia, että intiaanit ymmärtää”, on Otra Romppasen tunnetuin lausahdus. Mana Mana taisikin soittaa juuri heille.

Jouni Mömmö kuoli 35-vuotiaana lokakuun 1991 lopulla. Kun kuuntelee hänen aikakautensa Mana Manan tekemiä viimeisiä, kehnoja äänityksiä, voi kiittää onneaan siitä, että sama bändi sai tehdyksi myös Totuus palaa -levyn kaltaisen mestariteoksen.

”Mikä on sun taivas?”, Mömmö kysyi albumin kolmannessa kappaleessa. Se on hyvä kysymys. Toisinaan kuulee sanottavan, että ihminen on ”lunastanut taivaspaikkansa” tekemällä jotakin poikkeuksellisen hyvää ja onnistunutta. Mömmö lunasti omansa Totuus palaa -albumilla. Mana Manan musta valo loistaa ikuisesti suomalaisen rockin tähtitaivaalla.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Totuus palaa
Jouni Mömmö – laulu ja kitara
Otra Romppanen – kitara
Tuomas Moilanen – bassokitara
Timo Puukko – rummut

Hae Totuus palaa kirjastosta!

Hae Totuus palaa kirjastosta!

Hae Totuus palaa kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Mana Mana
Totuus palaa (1990)
Murheen laakso (2000)
Kuolla elävänä – live 2001 (2004)
Complete… Kaikki (1996)
2000–2001 (2005)

Silmienvaihtajat
1985–1986 (2011)

Lue lisää:
Arkko, H. S: Totuus palaa – Jouni Mömmön maailma, 282 sivua. (Like, 2018).

Mana Mana: Totuus palaa (1990).

Mana Mana: Totuus palaa (1990).

Robert Plant: Carry Fire – näin luodaan vanhasta uutta

Carry Fire (Nonesuch, 2017)

Robert Plant: Carry Fire (2017).Kaikki vanhenevat, vain osa arvokkaasti. Viime vuonna ilmestynyt Carry Fire on Robert Plantin yhdestoista sooloalbumi ja kuuluu hänen tuotantonsa kirkkaimpaan kärkeen. Kun tietää Led Zeppelin -legendan täyttävän elokuussa seitsemänkymmentä vuotta, levyä kuunnellessaan voi ynnäillä itsekseen, kuinka ikääntyminen käy Plantilta. Kyllä, todella arvokkaasti.

Plantin musiikilliset vaikutteet tulevat yhä sieltä mistä Zep-vuosinakin, kaukaa menneisyydestä, maailmanmusiikista eli eri kulttuurien folkista, amerikkalaisesta bluesista ja rock’n’rollista sekä bluesin afrikkalaisilta juurilta. Siltikään Carry Fire ei kuulosta vanhan perään haikailevalta retrolevyltä.

Suvereenissa The Sensational Shape Shifters -yhtyeessä on samankaltaista ajattomuutta, dynaamisuutta ja venymiskykyä kuin Nick Caven The Bad Seedsissä, vaikka bändien sointi erilainen onkin. Kokoonpano on osin sama kuin Plantin aikaisempi yhtye Strange Sensation, ja pitkä yhteinen historia todellakin kuuluu. The Sensational Shape Shifters osaa luoda transsinkaltaisia tunnelmia usein hyvin minimalistisella ja vahvasti rytmisellä soitolla – tämä albumi kuulostaisi kiinnostavalta ilman Plantin ääntäkin. Carry Fire on tuotettu niin tyylitajuisesti, etteivät maustemaisesti pilkahtelevat triphopahtavat sounditkaan törrötä tuskaisesti tiellä kipeän peukalon lailla.

Plantin ja Shape Shiftersin edellinen albumi Lullaby And… The Seaseless Roar (2014) oli omalla laillaan yhtä tyylikäs ja kosiskelematon teos kuin Carry Fire, mutta kelttivaikutteissaan koleampi. Carry Firella ilmanala on lämmin, välillä jopa polttava kuin aavikko. Länsimaalaisesta jännittävimmältä kuulostavat Lähi-itään viittaavat jousisovitukset sekä Pohjois-Afrikassa ja Lounais-Aasiassa käytetyillä bendir-rummuilla, afrikkalaisilla djembe-rummuilla ja arabikulttuurin oud-kielisoittimilla soitetut osuudet.

Plant ei pyri etääntymään omasta historiastaan vaan etenemään sen oppeihin tukeutuen. Season’s Song ja svengaava The May Queen muistuttavat Led Zeppelinistä, hänen olennaisesta merkityksestään sille, ja ennen muuta siitä, ettei kiharatukkaisella laulajamiehellä ole tarvetta unohtaa Zeppelin-vuosiaan sen enempää kuin palatakaan niihin. Kama on yhä sitä samaa, mutta sitä ei edelleenkään tehdä menneisyyden vaan tulevaisuuden vuoksi.

Carry Firella lähimpänä perinteistä rockia ovat tömistelevät New World…, Bones of Saints ja Carving Up the World Again… A Wall and Not a Fence, mutta nekin on toteutettu luovasti, groovea korostaen ja mahtailematta. Levyllä on useita kappaleita, joiden äärelle tulee palattua – esimerkiksi 2010-luvun molliblues Keep It Hid, arabifolkista ammentava kipinöivä nimibiisi ja hauras A Way With Words. Levyn ainoa lainakappale on rockabillymuusikko Ersel Hickeyn kuusikymmentä vuotta sitten kirjoittama Bluebirds Over the Mountain, jonka eeppisyyttä tavoittelevalla modernilla sovituksella vierailee Pretenders-ikoni Chrissie Hynde.

Plantin kohdalla muistetaan usein mainita, ettei hänen äänensä enää nouse Led Zeppelin -vuosien korkeuksiin. Sitä on paha Carry Firen perusteella sanoa, koska levy ei sisällä mitään kurkku lahkeessa kiekumiseen viittaavaakaan. Plant laulaa tyylikkäämmin kuin kaksikymppisenä testosteronia tihkuvana kultaisena rockjumalana.

Robert Plantin asiat ovat hyvin. Hän ei ole mikään liian pieniin farkkuihin ja tyhmiin säleikkölaseihin sonnustautunut epätoivoinen reliikki etsimässä paikkaansa tästä ajasta sen enempää kuin kulahtanut nostalgia-aktikaan. Hän on näkemyksellinen artisti, joka pystyy luomaan vanhoista vaikutteistaan jotakin sellaista uutta, jolla on taiteellista arvoa ja joka tulee häneltä luontevasti.

Carry Fire vastaa siihen, miksi Robert Plant vastustaa Led Zeppelinin paluukiertuetta, josta hänelle maksettaisiin suunnattomia summia. Siksi, että hänellä on tärkeämpääkin tekemistä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

The Sensational Shape Shifters
Robert Plant – laulu
Justin Adams – kitara
John Baggott – kosketinsoittimet
Billy Fuller – bassokitara
Redi Hasa – sello
Seth Lakeman – viulu
Dave Smith – rummut
Liam “Skin” Tyson – kitara

Hae Carry Fire kirjastosta!

Hae Carry Fire kirjastosta!

Hae Carry Fire kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Robert Plantin levytyksiä Led Zeppelinin jälkeen
Pictures At Eleven (1982)
The Principle Of Moments (1983)
The Honeydrippers: Volume One (1984)
Shaken ’N’ Stirred (1985)
Now And Zen (1987)
Manic Nirvana (1990)
Fate Of Nations (1993)
No Quarter – Jimmy Page And Robert Plant Unledded (1994, levytetty Jimmy Pagen kanssa)
Walking Into Clarksdale (1998, levytetty Jimmy Pagen kanssa)
Dreamland (2002)
Mighty Rearranger (2005)
Raising Sand (levytetty Alison Kraussin kanssa, 2008)
Band Of Joy (2010)
Lullaby And… The Ceaseless Roar (2014)
Carry Fire (2017)

Led Zeppelin | studio- ja livealbumit
Led Zeppelin (Atlantic, 1969)
Led Zeppelin II (1969)
Led Zeppelin III (1970)
Led Zeppelin IV (1971)
Houses Of The Holy (1973)
Physical Graffiti (Swan Song, 1975)
Presence (1976)
The Soundtrack From The Film The Song Remains The Same (1976)
In Through The Out Door (1979)
Coda (1982)
BBC Sessions (1997)
How The West Was Won (2003)
Celebration Day (2012)

Lue lisää:
Daniels, Neil (Anna Korolainen, kääntäjä): Robert Plant – Led Zeppelin & soolovuodet, 313 sivua. Minerva 2013.
Rees, Paul (Jonna Joskitt-Pöyry & Juha Arola, kääntäjät): Robert Plant – elämä, 362 sivua. Like 2014.

Robert Plant: Carry Fire (2017).

Robert Plant: Carry Fire (2017).

Pää kii: Pää kii – suuri rock’n’roll -riemuvoitto

Pää kii (Stupido Records, 2012)

Pää kii: s/t (2012).”Huomenta! Tänään on se päivä kun aloitamme äänittämään uutta albumia, Suuri rock n’ roll huijaus”, tiedotti bändi nimeltä Pää kii sosiaalisessa mediassa maaliskuun 26. päivänä 2018.

Halleluja! Lopultakin! Eikä ollut edes aprillipäivä.

Punkrockbändi Pää kiin paluu studioon on merkittävä uutinen meille, jotka tiedämme, että sen edellinen ja ensimmäinen pitkäsoitto on yksi parhaista suomenkielisistä rocklevyistä kautta aikojen. Ei, tuossa ei ole ripettäkään liioittelua. Pää kiin eka oli klassikko jo syntyessään. Se johtui parhaista mahdollisista syistä eli loistavista biiseistä ja tyylikkäästä tuotannosta.

Pää kii tunnetaan yhden nykypäivän suomipunkin tärkeimmän tekijän, Teemu Bergmanin bändinä. Internetin tila ei valitettavasti riitä hänen kaikkien yhtyeidensä listaamiseen, mutta niiden joukossa Pää kii on helpoimmin lähestyttävä ryhmä.

Pää kii debyytti on suuri rock’n’roll-riemuvoitto, ja siitä on kiittäminen äänittäjä-miksaaja-tuottaja-kitaristi Lauri Elorannan studiotaituruutta. Se ei ole mikään juosten purkkiin kustu punklevy. Sen sovituksia ja muita ratkaisuja on harkittu tarpeeksi mutta ei liikaa. Musiikkia ei ole höselletty talteen, mutta samalla on osattu pitää huoli siitä, ettei valtavirta ole päässyt hiomaan särmää sileäksi.

Teemu Bergman osaa kirjoittaa hämmentävän hyviä kappaleita, sydämeenkäyviä katupoikien lauluja, ja niitä Pää kiin debyytillä riittää. Se on Apinoiden planeetalla -avausraidasta alkaen täynnä toinen toistaan puhuttelevampia ja tarttuvampia rockbiisejä. Harvoin joutuu tilanteeseen, jossa on todella vaikea valita, mitkä levyn kappaleista poimisi linkeiksi blogijuttuun. Pää kiin kohdalla tuo haaste on tosiasia.

Bergmanin biisit ovat usein pinnalta kyynisiä ja pessimistisiä, mutta rivien välistä paistaa aina humaani sanoma. Sanoitus saattaa olla kauttaaltaan mustan huumorin peitossa, mutta sarkasmi vaikuttaa silti vain keinolta kestää pahaa maailmaa. Hänen empatiansa ovat alakynteen jääneen ja päähän potkitun puolella, mistä esimerkeiksi käyvät K-18, Ees jotain positiivist ja Erilainen lapsi. Omakohtaisimmilta kappaleilta kuulostavat surun ja tunnontuskien sävyttämä Kalifornia Dreaming ja maailman ankeutta itsetuhoiseen juhlimiseen karkaavien kaverusten tarina Nyt skipataan kahvit.

Kylän pahalla puolella ja Kuuden vuoden vitutus ovat levyn suoraan poliittisimmat biisit. Ensin mainittu viittaa populistipuolueiden kultivoimaan kaiken vihaamiseen perustuvaan maailmankatsomukseen ja jälkimmäinen Kurren kammottavaan camp-klassikkoon Kuuden vuoden kuuliaisuus, joka ilmestyi presidentti Sauli Niinistön tultua valituksi ensimmäiselle kaudelle.

Rakkauslaulujakin Bergman kirjoittaa, mutta niissä lempi rinnastuu mielenterveysongelmaan, joka hajottaa, tuhoaa ja tekee hulluksi (Rakkaus repii meidät kappaleiksi taas, Tuhoava voima, Luuletsä et mä oon huvikseni näin sekaisin). Kaiken kehnon povaamisen alta tuntuu silti pilkistävän jotakin sen suuntaista, että rakkaudelle voisi ehkä antaa pienen mahdollisuuden, jos vain osaisi.

Stupido Records julkaisi Pää kiin debyytin marraskuussa 2012. Se pysyi Suomen albumilistalla 22. viikkoa ja piikkasi kuudentena, ja levyarvostelut olivat ylistäviä. Menestys ei ollut ihme, sillä Pää kiin ensimmäisessä albumissa ei ole muuta vikaa kuin se, että siinä sanotaan liian usein ”vittu”. Kun noitumisen tahti on kuin koululaisbussin peräpenkillä, rumien sanojen teho kärsii.

Jo tässä vaiheessa on varmaa, että Suuri rock’n’roll -huijaus tulee olemaan parempi levy kuin Sex Pistolsin postuumi The Great Rock’n’Roll Swindle. Toivottavasti Pää kii malttaa satsata sovituksiin ja studiotyöskentelyyn yhtä paljon kuin edellisellä kierroksella. Uuden klassikon ainekset ovat nimittäin käsillä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Pää kii Facebook

Hae Pää kii kirjastosta!

Hae Pää kii kirjastosta!

Hae Pää kii kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Pää kii: Pää kii (2012)
AP fest Vol 3 -dvd (2013)

Lue lisää suomipunkista:
Kuivanen, Jarkko: Suomipunk 1977–1998, 339 sivua. Kuivanen, 1999.
Miettinen, Kimmo: Hilse – Suomipunkin alku ja juuri, 339 sivua. Like, 2008.
Saastamoinen, Mika: Parasta lapsille – Suomipunk 1977–1984, 429 sivua. Johnny Kniga, 2007.
Similä, Ville & Vuorela, Mervi: Valtio vihaa sua – suomalainen punk ja hardcore 1985-2015, 604 sivua. Like 2015.

Pää kii: s/t (2012).

Pää kii (2012).