Maija Vilkkumaa ei aja puolivaloilla

Maija Vilkkumaa päätti keikkataukonsa Joku muu, mikä -ep:n julkaisuun ja pitkään kiertueeseen. Suosittu laulaja-lauluntekijä on etsinyt uutta inspiraatiota niin studion hämäristä kuin parrasvalojen hohteestakin.

Yllätyin siitä, miten näyttävä showsi nykyään on. Mitä ajattelet visuaalisuudesta ja viihdyttävyydestä?
– Siitä on tullut mulle viime vuosina yhä tärkeämpää. Olen aina ollut dramaattisen ilmaisun ja ison shown ystävä, mutta pidin sellaista pitkään jäähalli- ja areenatason konserttien juttuna. Olen tehnyt paljon keikkaa pelkistetyllä rock’n’roll-meiningillä, eli visuaalisuus on ollut yhtä kuin hienot valot. Joskus saatoin tehdä biisilistankin vasta pari tuntia ennen keikkaa.
– Nykyisin minusta tuntuu hyvältä suunnitella keikat perusteellisesti. Käsikirjoitan niihin draamankaaren ja mietin erilaisia tapoja hämmentää yleisöä ja korostaa erilaisia merkityksiä. Visuaalisuus tulee sen kylkiäisenä. Sillä voi tehostaa vaikka riehakasta, surullista tai haaveellista tunnelmaa sopivissa kohdissa. Tämän kiertueen keikoilla on mukana tanssijoita ja erikoistehosteita, ja minä crowdsurfaan ison pallon sisällä yleisön käsien varassa.

Maija Vilkkumaa. Kuva: Warner Music Live.

Maija Vilkkumaa. Kuva: Warner Music Live.

Päätit julkaista kiertueen alla Joku muu, mikä -ep:n, et albumia. Miten päädyit tähän ratkaisuun?
– Se lähti Kaivopuiston jää -singlestä vuonna 2016 ja kehittyi asteittain. Kun tein sen sinkun, en halunnut ajatella albumin tekemistä. Niitä rakennetaan aina kuin palatseja ja niihin liittyy usein painetta, joka saattaa kuristaa koko prosessia. Samaan aikaan halusin olla synkassa sen kanssa, millainen maailma ympärilläni on. Musabisneksen muuttuminen on hämmentävää mutta inspiroivaa. Striimiaikakauden biisilähtöinen meininki tuntuu kiehtovalta. Olen aina pitänyt sinkuista ja yksittäisistä kappaleista ja ihastunut samoihin mainstream-hitteihin kuin kaikki muutkin.
– Pidin vuoden keikkatauon, jonka aikana tein muita duuneja radiossa ja teatterissa. Tarkoitus oli pitää siinä sivussa musapuoli virkeänä julkaisemalla yksittäisiä biisejä. Sitten kuitenkin alkoi tuntua, että kappaleille tarvitaan konteksti. Päätin kirjoittaa niin monta uutta biisiä kuin luontevasti syntyy ja tehdä niistä kokonaisuuden, joka liittyy tähän kiertueeseen. Syntyi 24-minuuttinen julkaisu, jossa biisien väleissä on skitejä eli välipuheita, jotka sitovat sen yhtenäiseksi tarinaksi. Se on liian pitkä ep:ksi ja liian lyhyt albumiksi, mutta jotenkin pidän siitäkin ajatuksesta. Ep ja kiertue ovat kokonaistaideteos.

Viimeisimmän albumisi Aja!:n (2015) tuotti Hank Solo. Joku muu, mikä? -ep:n teit neljän eri tuottajan eli Jurek Reunamäen, Minna Koiviston, Eppu Kososen ja Samuli Sirviön kanssa. Vaikuttaa siltä, että olet halunnut uudistaa ja päivittää soundiasi.
– Jossain uusissa biiseissä on elektronisia soundeja, mutta se ei sinänsä ole mulle uutta. Levyilläni on aina ollut hyvin monenlaisia kappaleita, joskin ne isoimmat hitit ovat olleet rockosastoa. Haluan työskennellä sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat tosi luovia ja joilla on omaa sanottavaa. Kun mulla on visio siitä, mitä maailmaa kappale edustaa, otan yhteyttä tuottajaan, joka mielestäni tuntee parhaiten sen maailman. Aja!:n tekeminen Henkan eli Hank Solon kanssa oli tärkeä prosessi, koska sen kautta löysin tieni uudenlaisen tuottamisen maailmaan.

Esikoisromaanisi Nainen katolla ilmestyi muutama vuosi sitten. Vieläkö fiktion kirjoittaminen kiinnostaa?
– Kyllä, mutta romaania varten pitäisi ottaa vuosi tai pari vapaata kaikesta muusta, ja just nyt on tekeillä niin hirveästi kaikkea muutakin innostavaa. Nainen katolla oli minulle iso ja tärkeä prosessi, joka säteilee edelleen tekemisiini. Sen hahmot vilahtelevat Mä halusin olla suffragetti -musikaalissakin, jonka tein Radio Suomelle. Romaanin kirjoittaminen opetti paljon juonen kuljettamisesta ja erilaisten maailmojen esiin tuomisesta. Kirjoitan kyllä edelleen, tällä hetkellä näytelmää.

Kirjoitit myös oman osuutesi tänä vuonna julkaistuun Miten lauluni syntyvät -teokseen. Millaista on kuvailla prosessia, joka on ainakin osittain tiedostamaton?
– Aiemmin kieltäydyin, kun pyydettiin koutsaamaan nuoria lauluntekijöitä, koska en oikein osannut sanoa siitä asiasta mitään. Nyt ajattelen, että siihenkin työhön on keinoja olemassa ja niistä voi puhua. Pidän laulujen tekemisen analysointia silti kaksiteräisenä miekkana. Se voi olla vaarallista, koska prosessin yhteys alitajuntaan on tärkeää säilyttää. Analyysi ja järki vain sotkevat asioita. Biisien tekeminen ja sen analysointi ovat aivan eri asioita, samalla tavalla kuin kirjoittaminen ja kirjallisuustiede. Parhaiten opastaminen onnistuu, kun toinen on jo pitkällä laulunteon tiellä, käynyt taisteluja itsensä kanssa ja hakenut omaa ääntään. Yleensä niin onkin, koska siihen tarvitaan sisäinen palo. Jos ihmisellä on sellainen, hän on kyllä tehnyt lauluja jo ennen opettajan astumista luokaan.

Sinustakin on tehty kirja, Luca Garganon vuonna 2004 kirjoittama Maija. Oletko miettinyt omaelämäkerran kirjoittamista?
Maija ei ollut elämäkerta, mähän olin sen ilmestyessä kolmekymppinen. Se oli syvällinen fanikirja, jossa on eri tyyppien haastatteluja, keikkafiilistelyjä, hauskoja lapsuuskuvia ja biisien nuotteja. Elämäkerran voisin tehdä esimerkiksi 70-vuotiaana. Siinä vaiheessa tarinassa olisi varmasti tarpeeksi käänteitä. Jos joskus teen elämäkerran, haluan sen olevan syväluotaava teos, hyvää kirjallisuutta. Puolivaloilla sellaista ei kannata tehdä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Maija Vilkkumaa kotisivu
Facebook

Instagram
Twitter

Maija Vilkkumaa kiertueella:
La 21.10. Tampere, Olympiakortteli
Pe 3.11. Espoo, Sellosali
La 4.11. Mäntsälä, Coto Grill & Bar
La 18.11. Oulu, Tähti Nightclub
To 23.11. Helsinki, Viking Mariella
Pe 24.11. Helsinki, M/S Finlandia
La 25.11. Inari, Papana Bar
Ti 5.12. Joensuu, Kimmel
Pe 8.12. Jämsä, Himos Areena
La 9.12. Helsinki, Virgin Oil
Pe 15.12. Turku, Venus Nightlife
La 16.12. Eurajoki, Club8

Maija Vilkkumaa kiertueella 2017.

Levyhyllyt:
Pitkä ihana leikki (1999)
Meikit, ketjut ja vyöt (2001)
Ei (2003)
Se ei olekaan niin (2005)
Totuutta ja tehtävää (2006)
Ilta Savoyssa (2007)
Superpallo (2008)
Kunnes joet muuttaa suuntaa (2010)
Aja! (2015)
Joku muu, mikä (2017)

Lue lisää:
Gargano, Luca & Vilkkumaa, Maija: Maija, 255 sivua. (WSOY, 2004).
Hyttinen, Heta: Rock – Tähtien elämää kulissien takana, 303 sivua. (Readme.fi, 2016).
Hämäläinen, Tuukka: Kirosäkeet – 20 uuden suomirockin sanoittajaa, 357 sivua. (Idiootti, 2011).
Kauppinen, Eetu (toim.): Miten lauluni syntyvät?, 143 sivua. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017).
Nevalainen, Petri: Suomi-rockin tiekartta, 216 sivua. (Ajatus, 2005).
Vilkkumaa, Maija: Nainen katolla, 334 sivua. (Kaiku Books, 2013).

 

Egotrippi: 10 – valttina puhuttelevuus

Egotrippi: 10 (Warner Music Finland, 2017)

Egotrippi: 10 (2017).

Popmusiikin perusyksikkö on biisi. Niin epäilemättä on myös Egotripin jäsenille, olkoonkin, että he ovat albumiaikakauden kasvatteja, joille on luonnollista julkaista musiikkia kymmenen tai vaikka kolmentoista kappaleen kattauksina. Kymppiteemalla kyllästetty kymmenes Egotrippi-albumi (jolla on tietenkin kymmenen kappaletta) on sekä perinteinen pitkäsoitto että kymmenen singlen paketti. Tavallaan.

Tavallaan siksi, että Egotrippi julkaisi uuden albuminsa kaikki kappaleet ensin striimauspalveluissa kymmenenä singlenä, ja albumi seurasi perässä. Erikoinen veto tuntui ensin popmaailman muuttumisen säikäyttämän bändin väkinäiseltä vitsailulta, mutta lähemmässä syynissä siitä löytyi myös ideaa. Kun jokaista biisiä ajatteli omana teoksenaan, niitä tuli kuunnelleeksi tarkemmin ja syventyneemmin. Ja kas, pian jokaisesta löytyi jotakin, johon samaistua.

Se temppu ei onnistu kaikilta. Siihen tarvitaan hyviä lauluntekijöitä, ja niitä Egotripissä on. 10 ei ole Egotripin uran kulmakivi, mutta se on hyvä kokonaisuus, jonka mikään biisi ei kuulosta muodon vuoksi väsätyltä fyllingiltä. Kaikissa ei ole hittipotentiaalia eivätkä ne etsi ennenkuulumattomia tapoja sommitella säveliä ja sointuja peräkkäin, mutta yhdenkään ainoa funktio ei myöskään ole pidentää levyä. 10 on taattua Egotrippiä: nippu maanläheisiä kitarapoplauluja, jotka kuulostavat eläviltä ja elähdyttäviltä ja kertovat elämästä. Biiseistä parhaat ovat kautta aikojen briljeeranneet puhuttelevuudellaan, ja siinä suhteessa 10 on kympin suoritus. Jokainen sen kappale tuntuu jollakin tavalla merkitykselliseltä.

Akustinen versio Vieläkö mut voi pelastaa? -avausbiisistä:

Kun Egotrippi julkaisi ensimmäisen levynsä vuonna 1995, suomalainen popmusiikki oli raikastumassa. Se kääntyi surumielisestä satumaiden ja satulinnojen perään haikailusta kohti uusia, valoisampia maisemia. Vaikka Egotrippi lauloi suomeksi, se kuulosti positiivisuudessaan ja energisyydessään piristävän epäsuomalaiselta.

Pari vuosikymmentä myöhemmin Egotripistä on kasvanut parrakkaampi ryhmä, mutta sen musiikkia leimaa yhä sama toiveikkuuden tuntu. Hyvä esimerkki on uuden levyn avaava Vieläkö mut voi pelastaa? Se kertoo omien valintojensa tähden yksin jäämisestä, mutta mieltäylentävän sovituksen ansiosta biisissä esitettyyn kysymykseen tekee mieli vastata myöntävästi. Egotrippi voi tehdä biisin vakavastakin aiheesta, eikä ”se” ole enää läheskään aina ”tosi jees”, mutta kyynisyyttä bändistä ei edelleenkään tapaa. Onneksi.

Egotrippi on koko uransa ajan liputtanut klassisen kitarapopin parhaita perinteitä kaksin käsin, eikä sen edes toivo uudistuvan tuotannollisesti eikä varsinkaan tyyliltään. Hyvät uudet kappaleet vanhalla reseptillä kyllä riittävät. Moni 10:n kappale (kuten menneitä muistelevat Muisto ja Valtatie sekä tulevaisuutta tavoitteleva Mene nyt) on arkkityyppistä Egotrippiä hitaasti avautuvine äänimaisemineen, lämpimine sähkökitarasoundeineen ja katkeransuloisine tunnelmineen. Bändin omalta keskikaistalta poissa pysyttelevät 10:n ääripäät, uninen balladi Patja sekä Kaaos, joka herättelee ekstaattisella jytärockilla.

Egotippi promokeikalla kympin ratikassa:

Retorinen ”Mitä siitä, jos ei rahat riitä?” päättää albumin hetkessä elämisen hurmoksen hehkuun, jolla on Egotripin maailmassa aivan oma roolinsa. Niin kauan kuin yhtye pystyy tavoittamaan sen, eli antamaan kuulijoilleen toivoa siitä, että peli (mikä se sitten kullekin onkin) ei ole menetetty, maailma tarvitsee sen lohduttavia poplauluja. Yhden tai kymmenen kerrallaan.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Egotrippi kotisivu

Levyhyllyt:
Egotrippi (1995)
Superego (1997)
Alter Ego (1998)
Helsinki–Hollola (2000)
Matkustaja (2003)
Vielä koittaa uusi aika (2006)
Maailmanloppua odotellessa (2008)
Pilvien alla, maan päällä (2013)
Vuosi nolla (2015)
10 (2017)

Lue lisää:
Mattila, Ilkka: Egotrippi – Aina matkalla jonnekin, 216 sivua. (Minerva, 2013).

Egotrippi: 10 (2017).

Egotrippi: 10 (2017).

Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes – suuren lauluntekijän muistolle

Tom Petty And The Heartbreakers: Damn the Torpedoes (Backstreet/MCA, 1979)

Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes (1979).Hän ei ollut sellainen rocktähti, jonka uskomattomia vaiheita, imagonmuutoksia ja luonnonlakeja uhmaavaa elämäntyyliä olisi puitu baarikeskusteluissa. Hän ei esiintynyt meemeissä, joissa tarunhohtoisen antisankarin vitsaillaan elävän kauemmin kuin lastenlapsensa tai selviävän ydinlaskeumasta. Mutta kun joku hänen kappaleensa (vaikkapa American Girl, Refugee, Free Fallin’ tai Into The Great Wide Open tai mikä tahansa muu) pyörähti soimaan jukeboksissa tai suoratoistopalvelussa, katseet nousivat, löysivät toisensa ja kirkastuivat. Niistä Tom Petty muistettiin, ja niistä hän halusikin tulla muistetuksi. Hyvistä biiseistä.

Tom Petty sai sydänkohtauksen varhain lokakuun toisen päivän aamuna 2017 ja kuoli sairaalassa saman päivän iltana. Hän oli 66-vuotias. Petty jätti tämän maailman yhtä vähän räiskähdellen kuin teki työtäänkin. Dramaattisinta tapahtuneessa oli sen yllättävyys. Sosiaalista mediaa selatessaan huomasi, että Pettyn laulut merkitsevät paljon monille.

Kun Tom Petty lähti, hänen musiikkinsa alkoi soida monessa kodissa. Yksi soitetuimmista oli Damn The Torpedoes, Tom Petty And The Heartbreakersin lokakuussa 1979 julkaistu läpimurtoalbumi, joka sai nimensä amiraali David Farragutin Yhdysvaltain sisällissodan aikaisesta käskystä ”Damn the torpedoes, full speed ahead!” Pettyn ura eteni sen ilmestyessä täyttä vauhtia, mutta torpedoiduksi joutumista hänen ei enää tarvinnut pelätä.

Tom Petty And the Heartbreakersin vuonna 1976 julkaistu eponyymi ensimmäinen albumi oli aluksi näyttänyt jäävän Yhdysvalloissa tyystin pimentoon, mutta nousi lopulta sielläkin top-50:n tuntumaan – menestyksekkään Iso-Britannian-kiertueen ja sikäläisen hitin (Anything That’s Rock’n’Roll) siivittämänä. Toinen pitkäsoitto You’re Gonna Get It! (1978) olikin jo sitten kotimaansa listalla sijalla 23. Nousu oli niin jyrkkää, että Damn The Torpedoesilta sopi odottaa suuria. Levyn ensimmäinen single oli Don’t Do Me Like That, jonka Petty oli vähällä luovuttaa J. Geils Bandin ohjelmistoon. Tuottaja Jimmy Iovine kuitenkin maanitteli häntä ottamaan biisin omalle levylleen sillä perusteella, että siitä saattaisi tulla hitti, ja niin kävikin.

Van Nuysin legendaarisessa Sound Cityssä ja Hollywoodin Cherokeessa äänitetty Damn The Torpedoes oli arvostelu- ja myyntimenestys. Se meni Yhdysvalloissa Billboardin listalla toiseksi ja olisi luultavasti päässyt ykköseksi, ellei Pink Floydin The Wallin kaltainen järkähtämätön järkäle olisi torpannut sen nousua. Damn The Torpedoesin suosiolle löytää helposti muitakin syitä kuin pitkän pohjatyön. Pettyn laulut ovat kaikessa arkisuudessaan yhtä puhuttelevia kuin Bruce Springsteenin biisit, mutta ne eivät ole yhtä selkeästi yhteiskunnallisesti asemoituneita. Hän kirjoitti soundtrackia, jonka hyvin monenlaiset ihmiset saattoivat liittää omaan elämäänsä. Even The Losers -biisissä hän lauloi siitä, että luusereillakin käy toisinaan tuuri, ja sen todella saattoi uskoa.

Damn The Torpedoesilla Petty onnistui Jimmy Iovinen avulla löytämään oman soundinsa. Siinä oli paljon perinteistä, mutta myös jotakin vain hänelle leimallista, ja levyn biisit ovat melkeinpä naurettavan vahvoja. Century Cityn ja Even The Losersin olisi voinut aivan hyvin lohkaista singleiksi, ja kaikkein kuolemattomin on kitaristi Mike Campbellin riffeistä syntynyt vahva ja tarttuva kakkossinkku Refugee. Kolmas ja viimeinen single, niin ikään Campbellin kanssa tehty Here Comes My Girl sopeutui punkinjälkeiseen maailmaan rohkealla spoken word -säkeistöllään, mutta palasi rauhoittavalla kertosäkeellään takaisin popin piiriin.

Damn The Torpedoesin jälkeen Tom Pettyn elämä ja ura eivät olleet enää ennallaan, mutta kuten hänen tuotantonsa laajuudesta huomaa, hän ei missään vaiheessa jäänyt leijumaan saavutustensa nosteeseen. Viimeiseksi studioalbumiksi jäi vuoden 2014 Hypnotic Eye. Ajan ja musiikkialan muutosten ansiosta se meni Yhdysvaltain listalla jopa Damn The Torpedoesia korkeammalle, ykköseksi. Tom Pettyn musiikin arvoa ei kuitenkaan määritellä listapiikkausten vaan puhuttelevuuden perusteella. Siksi muistokirjoitusten hokema siitä, että häntä jäivät kaipaamaan vaimo ja kaksi tytärtä, tuntuu vähättelyltä. Tom Pettyä jäivät kaipaamaan miljoonat muutkin.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Tom Petty kotisivu

Levyhylly
Pettyn sooloalbumit
Full Moon Fever (1989)
Wildflowers (1994)
Highway Companion (2006)

Tom Petty And The Heartbreakers
Tom Petty And The Heartbreakers (1976)
You’re Gonna Get It! (1978)
Damn The Torpedoes (1979)
Hard Promises (1981)
Long After Dark (1982)
Southern Accents (1985)
Let Me Up (I’ve Had Enough) (1987)
Into The Great Wide Open (1991)
Songs And Music From “She’s The One” (1996)
Echo (1999)
The Last DJ (2002)
Mojo (2010)
Hypnotic Eye (2014)

Traveling Wilburys
Traveling Wilburys Vol. 1 (1988)
Traveling Wilburys Vol. 3 (1990)

Mudcrutch
Mudcrutch (2008)
2 (2016)

Lue lisää:
Petty, Tom & Zollo, Paul: Conversations With Tom Petty, 330 sivua. (Omnibus Press 2005).
Rotondo, Andrea M: Tom Petty – Rock’n’Roll Guardian, 320 sivua.

Katso DVD/Blu-ray:
Bogdanovich, Peter (ohjaaja): Runnin’ Down a Dream – Tom Petty And The Heartbreakers (dvd, blu-ray, Warner Bros 2007).
Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes – The Definitive Authorised Story Of The Album (dvd, blu-ray, Shoreline Gold, 2010).

Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes (1979).

Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes (1979).