Guru’s Jazzmatazz, Vol. 1 – savunsininen jazz rap -sekoitus

Guru: Jazzmatazz, Vol. 1 – An Experimental Fusion Of Hip-Hop And Jazz (Chrysalis, 1993)

Guru's Jazzmatazz, Vol. 1 – an experimental fusion of hip hop and jazz (1993).Kun Keith ”Guru” Elam alkoi kaavailla itselleen soolouraa 1990-luvun alkupuolella, hän ei tahtonut toistaa Gang Starr -yhtyeensä tekemisiä. Elamin ajatuksena oli levyttää innovatiivista ja rajoja rikkovaa musiikkia, joka tuulettaisi hip-hopin totuttuja tekemisen tapoja. Hän sai idean jazzia ja hiphopia fuusioivasta projektista.

”Kehittelin Jazzmatazz-konseptin vuonna 1993, kun huomasin, että monet kaivelivat levylaareja ja sämpläsivät jazzbreikkejä hiphoplevyille”, Guru kertoi Blues & Soulin haastattelussa vuonna 2009. ”Sellainen oli minusta coolia, mutta halusin nostaa koko homman uudelle tasolle ja luoda uuden genren. Pyysin muiden sämpläämiä tyyppejä studioon jammailemaan hip-hop-biittien päälle, ja lisäksi sen ajan huippulaulajia. Se oli kokeilemista, mutta tiesin, että siitä syntyisi historiallisesti tärkeää musiikkia.”

Gurun visiosta kasvoi neliosainen albumisarja, joka määrittää hänen Gang Starrin ulkopuolista tuotantoaan. Puolentoista vuosikymmenen päästä Jazzmatazz-sarja viimeisteltiin The Timebomb Back To The Future Mixtapella (2007) ja kokoelmalla The Best Of Guru’s Jazzmatazz (2008). Jazz rap ei ollut mikään Gurun keksintö (olivathan monet rapryhmät hänen Gang Starristaan De La Souliin ja Stetsasonicista A Tribe Called Questiin flirttailleet jazzin kanssa jo paljon aiemmin), mutta hänen sooloalbuminsa nostivat pelin panoksia nimekkäillä jazzmuusikoilla ja korostamalla konseptiluonnettaan. Jazz rapin suosio oli huipussaan juuri 1990-luvun alkupuolella. Gurun projektilla oli siihen osuutta, mutta se myös hyötyi ajan hengestä.

Ensimmäinen Jazzmatazz-levy syntyi vaivattomasti. ”Se oli tosi spirituaalinen juttu, ja helppo – kuin sen olisi ollut tarkoitus syntyä”, Guru kertoi levyn kansiteksteissä. Hän rakensi biitit ja antoi niille nimet, ja sitten muusikot saivat tulla tekemään omat osuutensa niin kuin parhaaksi näkivät. Jazzmiesten soittaessa Guru kirjoitti tekstit. Loungin’-biisillä soi Donald Byrdin trumpetti, Transit Ridellä Gang Starrinkin kanssa soittaneen Branford Marsalisin saksofoni, Down The Backstreetsillä Lonnie Liston Smithin piano ja Take A Look (At Yourself):illä Roy Ayersin vibrafoni. Nuorempaa jazzpolvea edustavat saksofonisti Courtney Pine, laulajatar Carleen Anderson, kitaristi Ronny Jordan ja Brand New Heaviesistakin tuttu laulaja N’Dea Davenport. Vierasmaalaista vibaa levylle toi ranskalais-senegalilainen räppäri MC Solaar, jonka musiikillinen kumppanuus Gurun kanssa syveni Jazzmatazz-hankkeen saadessa jatkoa.

Gurun ensimmäinen Jazzmatazz löysi hiphopin ja jazzin sekoituksesta tyylikkään savunsinisiä sävyjä. Tunnelmallisen albumin suuri ansio on (liian usein erillisenä universuminaan pidetyn) hip-hopin palauttaminen kontekstiinsa. Asfaltinkova ja ajankohtainen katurunous kiinnittyi sillä luontevasti osaksi urbaanin afrikanamerikkalaisen musiikin historiaa. Kattavilla kansiteksteillä ja perusteellisilla muusikkoesittelyillä varustettua levyä kuunnellessa tulee yhä miettineeksi, miten niinkin luonnollinen yhdistelmä oli voinut muuttua ajan saatossa joksikin, joka tuntui vuonna 1993 ”kokeelliselta”. Kysehän on kuitenkin yhdestä ainoasta musiikin sukulinjasta, joka kulkee hip-hopista jazzin ja bluesin kautta Amerikan halki ja orjalaivareittejä pitkin Afrikkaan ja sieltä johonkin muinaiseen aikaan ja paikkaan.

Sarjan kantavaa ideaa ajatellen Vol.2 (1995) oli hienoinen pettymys jatko-osaksi. Sillä oli vähemmän jazzvaikutteita kuin edeltäjällään, mutta tilalle ei ollut tuotu mitään yhtä selväpiirteistä ja kiinnostavaa. Seuraavalla levyllä punainen lanka löytyi uudelleen, kun teemaksi valittiin ”streetsoul”. Soulin ja r&b:n hengessä tehtyä Vol.3:ta tähdittivät Macy Gray, Erykah Badu, Isaac Hayes, Kelis ja Herbie Hancock. Tasaisen aaltoliikkeen nimessä Vol. 4: The Hip Hop Jazz Messenger – Back To The Futuren (2007) konsepti oli taas hiukan epämääräisempi.

Hip-hopin, jazzin ja muiden bluesista periytyneiden lajien risteyttämisessä olisi ollut tekemistä vielä pitkään, mutta Keith “Guru” Elamin aika loppui kesken. Hän kuoli syöpään 48-vuotiaana huhtikuussa 2010. ”Olen ylpeä edelläkävijän ja johtajan roolistani hip-hop/jazz-genren elvyttämisessä Jazzmatazz 4 -levylle aikana, jona tehdään laadultaan huonompaa musiikkia kuin koskaan”, Guru kertoi faneilleen kirjoittamassaan kirjeessä. ”Solaarin kanssa tekemäni työ jättää ajattoman perinnön. Me olimme tiimi, joka ei pelännyt rajojen rikkomista, ja mielestäni siitä tunnistaa aidot taiteilijat. Toivon, että musiikkimme saa osakseen niin paljon huomiota kuin ansaitsee. Siinä on osa koko tuotantoni parhaimmistoa, ja se edustaa muutamia elämäni parhaimpia vuosia.”

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Guru’s Jazzmatazz, Vol.1: An Experimental Fusion Of Hip-Hop And Jazz (1993)
Guru’s Jazzmatazz, Vol.2: The New Reality (1995)
Guru’s Jazzmatazz, Vol.3: Streetsoul (2000)
Guru’s Jazzmatazz, Vol.4: The Hip Hop Jazz Messenger – Back To The Future (2007)
Guru’s Jazzmatazz: The Timebomb Back To The Future Mixtape (2007)
The Best Of Guru’s Jazzmatazz (2008)

Lue lisää:
Chang, Jeff & Haavisto, Laura (kääntäjä): Can’t Stop, Won’t Stop – Hiphopsukupolven historia, 572 sivua. (Like, 2008).
Fricke, Jim & Ahearn, Charlie: Yes Yes Y’all – The Experience Music Project. Oral History Of Hip-Hop’s First Decade, 572 sivua. (Perseus Press, 2002).
Lommel, Cookie: The History Of Rap Music, 120 sivua. (Chelsea House, 2001).
Ward, Geoffrey C. & Burns, Ken: Jazz – A History Of America’s Music, 489 sivua. (Knopf, 2006).

Hae Jazzmatazz, Vol. 1
kirjastosta! 
Esitäytetty Monihaku
kohdistuu maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Guru's Jazzmatazz, Vol. 1 – an experimental fusion of hip hop and jazz (1993).

Guru’s Jazzmatazz, Vol. 1 – an experimental fusion of hip hop and jazz (1993).

Jaakonaho: Ghost Riot – tuottaja-kitaristin music noir -albumi

Jaakonaho: Ghost Riot (Grandpop, 2017)

Jussi Jaakonaho: Ghost Riot (2017).Instrumentaalimusiikista kirjoitetaan vain harvoin mainitsematta mitään maalauksiin tai elokuviin liittyvää. Se on kulunut mutta ymmärrettävä kulma. Kun ei ole sanoitusta kertomassa tapahtumia, joita musiikki säestää, mieli alkaa hahmotella kuvia, joilla kuultua voi selittää.

Tuottajana ja kitaristina tunnetuksi tulleen Jussi Jaakonahon soolodebyytti ansaitsee tulla kuunnelluksi omana itsenään. Sen kappaleet ovat itsenäisiä teoksia, joiden ei tarvitse oikeuttaa olemassaoloaan viimeistelemällä jotakin itseään suurempaa. Samalla täytyy tunnustaa, että Ghost Riot herättää hyvin visuaalisia mielikuvia.

Kitaristin oma albumi on usein uhka-mahdollisuusakselille asettuva kirjaimellinen soololevy. Jaakonahon levyllä muut elementit eivät onneksi ole päähenkilön pääinstrumentin palveluksessa, ja juuri siinä ja Ghost Riotin kiinnostavassa soundimaailmassa kuuluu artistin kokemus tuottamisesta. Ghost Riot on ehjä, vivahteikas ja mielenkiintoinen levy, jonka ainoa tyylirikko on Secret Sauce, harmiton kvasiblues ja yllätyksetön puoliballadi, joka kaipaa laulajaa ja kuulostaa muutenkin väärään seuraan eksyneeltä.

Ghost Riotin nimi tuo mieleen Haamujengin tempaukset ja Tim Burtonin kauhusadun A Nightmare Before Christmas, mutta kepeä goottiremellys on sillä hyvin pienessä sivuroolissa. Albumin nimikappale sykkii alussa ilkikurisen funkysti kuin soisi Prince-vainaan Halloween-bileissä jossain tuonpuoleisessa, mutta seestyy sitten abstraktin ambient-maalailun kautta totiseen, melodiseen kitarafiilistelyyn. Toinen varoittamatta tunnetilasta toiseen etenevä biisi on Trails, joka primitiivisen alkunsa jälkeen jysähtää käyntiin helpottavasti kuin elvytetty sydän, mutta vain hajotakseen jazzin rytmihäiriöihin.

Jussi Jaakonaho. Kuva: Tero Ahonen.

Jussi Jaakonaho. Kuva: Tero Ahonen.

Pahaenteinen avauskappale What Suits You voisi olla peräisin pimeän ympäröimässä nuotiopiirissä pidetyistä jameista. Frogs And Dogsissa sama pimeys tuntuu saartavan autoa, jonka ajovalojen kantaman ulkopuolelle jää modernin pohjoisafrikkalaisen kaupungin syke. Maisema vaihtuu Cold Feetissä, jonka aavemainen intro avautuu hitaasti itäeurooppalaisen murheelliseksi kuulokuvaksi. Sen vastinpariksi osoittautuu Woody Allenin elokuvan kaima Zelig, joka siirtyy johncarpentermaisesta kilkuttelusta rehevän amerikkalaiseen slidekitarointiin. Half Gone päättää matkan hiljaisen arvokkaasti kuin purjeet riekaleina taivaanrantaa tavoitteleva espanjalainen aavelaiva. Se pienenee matkallaan kohti horisonttia, kunnes saavuttaa katoamispisteen.

Lopussa seisköön pakollinen cinematografinen rinnastus. Jos Jaakonaho olisi elokuvantekijä ja Ghost Riot hänen noir-henkinen esikoisohjauksensa, ei vanhalle filmille kuvaaminen selvästikään olisi hänestä välttämätöntä. Tärkeämpää olisi, että syvyyden tuntu säilyisi ja juonessa riittäisi jännitteitä ja yllättäviä käänteitä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Jussi Jaakonaho kotisivu

Levyhyllyt:
Jaakonaho: Ghost Riot (Grandpop, 2017)

Lue lisää:
Saksala, Elina: Tuottajan käsikirja, 249 sivua. (Like, 2015).

Jussi Jaakonaho: Ghost Riot (2017).

Jussi Jaakonaho: Ghost Riot (2017).

Ismo Alanko yksin Vanhalla – ainutlaatuinen hetkien sarja

Ismo Alanko: Yksin Vanhalla (Fullsteam, Sony, 2017)

Ismo Alanko: Yksin Vanhalla (2017).Aikoinaan, kun musiikki-dvd:t tulivat markkinoille, jotkut arvelivat perinteisen livealbumin ajan olleen ohi. Miksi kukaan kuuntelisi sellaisia, jos saatavilla olisi konsertin visuaalinen puoli kristallinkirkkaana digitaalivideona monesta kulmasta kuvattuna? Samaa uumoiltiin myös vhs-nauhojen lanseerauksen aikaan.

Siinä keskustelussa menivät taideteos ja kehykset iloisesti sekaisin. Dvd ja vhs eivät enää ole teknologisesti tätä päivää, mutta elävä musiikki on. Niin on myös livealbumi, vaikka suoratoistotaltiointien ilmaantumista nettiin on jopa vaikea välttää. Hämmentävän moni tuntuu puskevan tiensä eturiviin vain välittääkseen lavan tapahtumat internetiin.

Mutta niin hienoa kuin onkin päästä kokemaan kaukaisten maiden keikkoja muutamalla klikkauksella, Ismo Alangon uuden livelevyn soidessa tuntuu vähättelyltä todeta kuvattoman konserttitaltioinnin olevan edelleen elossa. Livealbumi on aivan oma taiteenlajinsa, jota eivät ajan pyörteet hukuta.

Ismo Alanko. Kuva: Harri Hinkka.

Ismo Alanko. Kuva: Harri Hinkka.

Ismo Alangon toukokuussa 2017 Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla äänitetyllä livealbumilla on biisejä kaikkiaan kahdeltatoista eri studioalbumilta. 35 vuoden matkalta Hassisen Koneen debyytistä Täältä tullaan Venäjä (1980), Sielun Veljien, soololevyjen ja parin bändin kautta Ismo Kullervo Alanko -albumiin (2015) on tarttunut mukaan klassikkoja, kuten Kun Suomi putos puusta ja Tällä tiellä.

Yksin-keikat eivät ole hittikimaroita. Alangon tunnetuimpia biisejä (esim. Rappiolla, Rakkaudesta, Taiteilijaelämää) ei joka konsertissa kuulla, ja se on tyylikäs ratkaisu. Miksi tuhlata melodioita ja sanoituksia korostavaa asetelmaa ennalta-arvattavaan yhteislauleskeluun, kun voi nostaa esille vähemmän tunnettuja mutta noteeraamisen arvoisia kappaleita? Vanhalla Alanko esitti esimerkiksi vuoden 2008 Blanco Spirituals -albumin biisit Seitsemän päivää ja Kuka puhuu sekä Hallanvaaran (2002) Peilikuvan ja Risteyksen.

Lokakuulle 2017 saakka jatkuvalla Yksin-kiertueella Alangolla on aseinaan vain kitara, piano ja ääni. Riisuttuna versiona moni biisi palautuu lähelle sävellyshetkeään, mutta kasvaa samalla uudenlaiseksi. Esimerkiksi Sielun Veljien nationalisminvastainen kohukappale On mulla unelma on uusiutunut ajan henkeen sopivaksi ja pahaenteiseksi. Yksin-versio on kuin tehty Suomi 100 -juhlavuonna käytävien somesotien soundtrackiksi.

Kaikki on kohdallaan heti, kun Alanko avaa pelin Ruuhkainen taivas -levyn 2:45:llä ja Ismo Kullervo Alanko -levyn Lintuperspektiivillä. Kulkurin iltakalja kuulostaa vähän liian rempseältä seurassa kuin seurassa (ja varsinkin tässä seurassa), mutta muuten tunnelma pysyy ehyenä. Versiot esittelevät kappaleet uudesta, intiimistä kulmasta ja osoittavat samalla, miten vahvaa ja omaleimaista Alangon tuotanto on ja kuinka varmoin ottein hän sitä esittää.

Livealbumi on parhaimmillaan valokuvakansion kaltainen ainutlaatuinen hetkien sarja. Se toimii parhaiten silloin, kun musiikki on tehty ja esitetty kuunneltavaksi, ei ilotulitusten säestykseksi. Vaikka esittäjä on yksin, ei siltä mitään puutu.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Ismo Alangon diskografia – studio- ja livealbumit
Hassisen Kone
Täältä tullaan Venäjä (1980)
Rumat sävelet (1981)
Harsoinen teräs (1982)

Sielun Veljet
Sielun Veljet (1983, live)
Hei soturit (1984)
L’amourha (1985)
Kuka teki huorin (1986)
Suomi – Finland (1988)
Musta laatikko (1991, 3CD boksi)
Otteita Tuomari Nurmion laulukirjasta (2007)
Kansan parissa 1 (2008, live)
Kansan parissa 2 (2008, live)
Kansan parissa 3 (2009, live)
Kansan parissa 4 (2009, live)

Ismo Alangon sooloalbumit
Kun Suomi putos puusta (1990)
Jäätyneitä lauluja (1993)
Taiteilijaelämää (1995)
Irti (1996)
Maailmanlopun sushibaari (2013)
Kolmannesvuosisata taiteilijaelämää/Live (2013)
Ismo Kullervo Alanko (2015)
Yksin Vanhalla (2017, live)

Ismo Alanko Säätiö
Pulu (1998)
Luonnossa (1999, live)
Sisäinen solarium (2000)
Hallanvaara (2002)
Elävää musiikkia (2003, live)
Minä ja pojat (2004)
Ruuhkainen taivas (2006)

Ismo Alanko Teholla
Blanco Spirituals (2008)
Onnellisuus (2010)

Levytyksiä englanniksi
Hassisen Kone: HIgh-Tension Wire (1982)
L’amourder: Shit-Hot (1987)
Sielun Veljet: Softwood Music Under Slow Pillars (1989)

Muista boksit:
Hassisen Kone: Jurot nuorisojulkkikset – koko tuotanto, koko tarina 1980–1982. 6CD ja 35-sivuinen liitekirja. (Poko Rekords, 2009)
Ismo Alanko: Alangolla – Ismo Alangon lauluja. 4CD ja liitekirja. (Poplandia/Poko, 1997).

Lue lisää:
Alanko, Ismo & Kuosmanen, Kirsti: Sanat – täydennetty laitos, 472 sivua. (WSOY, 2013).
Juntunen, Juho: Tuuliajolla – Suuri rock and roll -risteily, 253 sivua. (Like, 2008, 1. painos vuonna 1981)
Leskinen, Juice & Kanerva, Timo: Vaikuttajat korvissamme, 195 sivua. (Kirjayhtymä, 1993).
Metso, Juha & Sirén, Vesa: Sielun Veljet – kuvat, 240 sivua. (Johnny Kniga, 2013).

Ismo Alanko: Yksin Vanhalla (2017).

Ismo Alanko: Yksin Vanhalla (2017).

Iron Maiden: Powerslave – epiikkaa ja elinvoimaa egyptiläisittäin

Iron Maiden: Powerslave (EMI, 1984)

Psyykelläni on huumorintajua. Joitakin vuosia sitten vierailin tarunhohtoisessa Kuninkaiden laaksossa, johon egyptiläiset muinoin hautasivat ylhäisiään ja joka nykyisin on suosittu turistikohde. Niilin länsirannalla Luxorin liepeillä sijaitsevassa nekropolissa on muutama hauta, jossa matkailijat saavat vierailla. Minäkin tahdoin tehdä niin.

Kun laskeuduin kiviportaita hämärään katakombiin, mieleni jukeboksi heläytti päälle vanhan laulun. Päässäni alkoi odottamatta soida Egyptistä kertova hevibiisi vuodelta 1984. Se tuntui siinä ajassa ja paikassa niin itsestään selvältä ja päälle liimatulta, että olin purskahtaa nauruun. Kokosin itseni sarkofagikorokkeen äärellä ja lähetin ystävälleni tekstiviestin (kyllä, katakombissa oli kenttää): ”Olen faaraon haudassa, Powerslave soi päässä.” Sain saman tien vastauksen: “Into the abyss I fall / The eye of Horus.” Sukupolveni edustaja ymmärsi laukkakomppikuulokuvaani.

Powerslaven liveversio vuodelta 1985:

Minä puolestani ymmärsin, miksi mieleni nosti esiin juuri Iron Maidenin Powerslaven nimiraidan. Se oli yksi ensimmäisistä omistamistani albumeista, mutta ennen kaikkea se on ensimmäinen (ja Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen ohella ainoa) kosketukseni muinaisen Egyptin mysteereihin. Powerslaven kannessa Iron Maidenin yrmeä, pulttiotsainen muumiomaskotti Eddie on kuvattu egyptiläisen pyramiditemppelin mahtavimmaksi jumalhahmoksi. Kuvataiteilija Derek Riggs on tehnyt Maidenille monta nerokasta ja hauskaa kantta, ja Powerslave on niistä yksityiskohtaisimpia ja tuijoteltavimpia.

Vaikka faaraoiden ja orjien maasta olisi ollut helppo rakentaa albuminkokoinen konsepti, Powerslavella egyptiläisyys ei ulotu nimikappaletta, kansitaidetta ja kiertuelavasteita pidemmälle. Iron Maidenin viidennellä pitkäsoitolla lauletaan monista muistakin aiheista, ja Maidenille poikkeuksellisesti ollaan myös tyystin laulamatta. Egypti-teeman kapeudesta huolimatta levyssä ei ole pyramidihuijauksen makua: Powerslave on Maidenin pitkän uran energisimpiä albumikokonaisuuksia.

Aces High:

Parhaat palat kuullaan tosin heti kärkeen. Powerslave käynnistyy kahdella klassikkobiisillä. Toisen maailmansodan ilmataistelujen tiimellykseen sijoittuva Aces High ja tuomiopäivän kelloon viittaava sodanvastainen 2 Minutes To Midnight ovat yhä Iron Maidenin konserttien yleisöä kohahduttavimpia kappaleita. Albumin A-puolen loppu jää avauskaksikon varjoon, mutta hetkensä siinäkin on: Losfer Words (Big ‘Orra) on yksi Iron Maidenin harvoista instrumentaalikappaleista, ja Flash Of The Bladen pääriffi on pulppuilevassa yksinkertaisuudessaan unohtumaton.

B-puolen aloittaa kipakka ja kiivas Back In The Village, joka viittaa 1960-luvun tv-sarjaan The Prisoneriin (kuten Iron Maidenin The Number Of The Beastin The Prisoner pari vuotta aiemmin). Vinyylialbumin kolmebiisisen kääntöpuolen keskimmäisenä on Powerslave, laulaja Bruce Dickinsonin teatraalinen kappale Niilin maisemista. Matkan päättää Rime Of The Ancient Mariner, Samuel Taylor Coleridgen samannimiseen runoon perustuva liki neljännestunnin mittainen sävellys, Iron Maidenin uran pitkistä ja eeposmaisista albumiraidoista onnistunein. Rime Of The Ancient Mariner siirtää alkuperäisteoksen dramatiikan ja tunnelmavaihtelut hevirockin karskiin kontekstiin. Kenties se toimii hyvin siksi, että inspiraationlähteenä on lyyrinen taideteos eikä esimerkiksi kuivakka tietokirja.

2 Minutes To Midnight:

Powerslave oli Iron Maidenin siihen mennessä suurin menestys. Edelliselle albumille Piece Of Mind (1983) koottu klassinen kokoonpano oli nivoutunut yhteen, ja bändi käynnisti massiivisen World Slavery Tour -maailmankiertueen elokuussa 1984. Powerslave kipusi listoille eri puolilla maailmaa, mutta korkeimmalle se nousi bändin kotimaassa: Maiden piikkasi Brittien albumilistalla sijalla kaksi.

Siinä samalla Powerslavesta tuli osa elämän soundtrackia sille sukupolvelle, joka löysi rockin 1980-luvun heavy rock -buumin kautta. Sen vaikutuksen kuulee yhä hevibändeissä kautta maailman.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Iron Maidenin studioalbumit
Iron Maiden (1980)
Killers (1981)
The Number Of The Beast (1982)
Piece Of Mind (1983)
Powerslave (1984)
Somewhere In Time (1986)
Seventh Son Of A Seventh Son (1988)
No Prayer For The Dying (1990)
Fear Of The Dark (1992)
The X Factor (1995)
Virtual XI (1998)
Brave New World (2000)
Dance Of Death (2003)
A Matter Of Life And Death (2006)
The Final Frontier (2010)
The Book Of Souls (2015)

Lue lisää:
Bowler, Dave & Dray, Bryan: Infinite Dreams – Iron Maiden, 152 sivua. (Boxtree Limited, 1996).
Coleridge, Samuel Taylor: The Best Poetry Of Samuel Taylor Coleridge, 119 sivua. (Digireads.com Publishing, 2008).
Daniels, Neil: Iron Maiden – The Ultimate Unauthorized History Of The Beast. E-kirja, MB! 2012.
Daniels, Neil & Baddeley, Gavin & Bukszpan, Daniel & Bushell, Garry & Christe, Ian & LaMar, Ryan & Popoff, Martin & Tucker, John & Wall, Mick, kääntäjä Katri Tenhola: Iron Maiden – koko ura, 223 sivua. (Minerva, 2012).
Halfin, Ross: Iron Maiden – A Photographic History, 128 sivua. (Zomba Books, 1988).
Halfin, Ross, kääntäjä Helmi Keränen: Iron Maiden, 200 sivua. (Johnny Kniga, 2007).
Iron Maiden: The Beast, 164 sivua. (Royal Group of Entertainment, 2013).
Kallio, Janne: Rautaneito – Ilmestykset 1980–1985, 206 sivua. (Toni Brigatti, 2008).
Wall, Mick: Iron Maiden – Run To The Hills – The Official Biography Of Iron Maiden, 351 sivua. (Sanctuary, 1998).
Wall, Mick, kääntäjä Reija Tanninen: Iron Maiden – Run To The Hills. (WSOY, 2004).

Iron Maiden: Powerslave (1984).

Iron Maiden: Powerslave (1984).