Pink Floyd: A Momentary Lapse Of Reason – rentoa jatkoaikaa huipulla

Pink Floyd: A Momentary Lapse Of Reason (Pink Floyd Music, EMI Records, 1987)

Pink Floyd: A Momentary Lapse Of Reason (1987).Yllätys oli melkoinen kun David Gilmourin kitara soi radiossa vuonna -87 nimen Pink Floyd alla. Kahdeksan vuotta The Wall-tuplalevyn ja neljä The Final Cutin jälkeen markkinoilla todella oli bändin tuore studioalbumi. Tilanne tuntui kutkuttavana monin tavoin. Jo 1970-luvun puolivälistä lähtien suvereenina musiikillisena johtajana kunnostautunut Roger Waters oli riitautunut bändikavereidensa kanssa. Lopulta yksi oli poissa. Gilmour ja Nick Mason olivat Richard Wrightin avustamana kolmisin Pink Floyd. Millainen olisi yhtyeen musiikillinen jälki ilman Watersia? Progea vai mainstreamia keskitien rokkia? Kenties yhtä suuri menestys kuin ajanhenkinen ja ällistyttävän kaupallinen Genesis-levy Invisible Touch?

Pink Floyd nousi yhdeksi maailman tunnetuimmista bändeistä The Dark Side Of The Moonin ja sen jälkeen tehtyjen levytysten ansiosta. Waters sävelsi määrätietoisesti eikä välttämättä tarvinnut kovin paljon apua työhönsä. The Final Cut (1983) oli jo lähellä olla Watersin sooloalbumi, niin vähän Gilmour ja Mason olivat mukana. Kosketinsoittaja/laulaja Richard Wright (1943–2008) oli jäänyt bändistä jo aiemmin. Kahdentoista studioalbumin jälkeen oltiin hajoamispisteessä.

Kuka saisi pitää nimen Pink Floyd? Gilmour ja Mason saivat oikeuden nimen, Waters sai itselleen konseptin The Wall. Soolouran sijaan kitaristi/laulaja Gilmour halusi viedä Pink Floydin askeleen eteenpäin. Mukaan tulivat rumpali Nick Mason ja The Wallin tuottaja Bob Ezrin. Näytön paikka oli ilmeinen, sillä Gilmourin soololevyltä About Face (1984) jäi tuottaja Ezrinin kanssa paljon petrattavaa. Alun perin Gilmourin tulevalle sooloalbumille suunnattua materiaalia tuotettiin huolellisemmassa yhteistyössä. Sävellyksiä olivat mukana tekemässä Ezrin, Anthony Moore ja Roxy Musicin kitaristi Phil Manzanera.

Syksyksi -87 julkaistu Pink Floydin paluualbumi pakattiin komeisiin Storm Thorgersonin suunnittelemiin kansikuviin. Mietteliäs ja virtaviivaistunut rockpoljento nojaa vahvasti Ezrininin tunnelmanluontiin. Levy alkaa soutamisen äänillä ja samplemaisella puheensorinalla, ja kohoaa pariksi minuutiksi pastoraalisiin kosketinsoitintunnelmiin. Gilmourin krominhohtoinen kitarasoundi virittelee elonmerkkejä. 80-lukulaista estetiikkaa kuullaan singleraidalla Learning To Fly. Sitä komistaa uskallusta ja leap of faith -sanomaa viestivä video.

Watersin tiukasti vaalima purevuus ja saarnamiehen elkeet ovat poissa. Gilmourin vahvuudet laulajana kannatti tuoda esiin. Hänen äänensä maalaa maisemia kaihoisan kauniisti, aivan toisin kuin Watersin viiltävä realismi. Poissa on myös Pink Floydissa vallinnut teemallisuus. Tilalla on enemmän omillaan olevia teoksia.

Gilmour taitaa rockhymnin rakentamisen. On The Turning Away lähtee liikkeelle koskettimien ja akustisen kitaran rauhassa. Onnistuneen mahtipontinen sävel istuu erinomaisesti kaiutettujen rumpujen, kitarasoolojen ja riipivän urkuvärinän maailmaan. Hymni voimaantuu entisestään kun Pink Floydin tavamerkkinen tempon tuplaus tapahtuu.

Synaperkussioiden avittama Yet Another Movie saattoi hämmentää aiempaan Floyd-soundiin tottuneita. Hitaasti pulppuava mahtipontisuus on jälleen läsnä, ehkä möhkälemäisempänä kuin Floydilla koskaan. Tempon edestakaiset muutokset kääntävät tunnelmaa juuri oikealla hetkellä. Taustalla kuuluvat lähes huomaamattomat puheosuudet ovat periaatteessa korneja, mutta luovat jännitettä.

B-puolen keskivaiheen A New Machine kertoo karua kieltä. Jostain lakonian ja hädän puolivälistä kuuluu David Gilmour:

– I have always been here
I have always looked out from behind these eyes
It feels like more than a lifetime.

– Do you ever get tired of the waiting?
Do you ever get tired of being in there?
Don’t worry, nobody lives forever
Nobody lives forever.

Terapeuttinen ote lävistää biisiä muutenkin. Kireä jousi kirskuu läpi mahtailevan musiikin. Se ikään kuin tyytyy osaansa, mutta todella tyytyväisenä. Päätösraita Sorrow’n surumielisenä viestinä tuntuu olevan väistämättömyys: bändin on jatkettava vaikeiden raastupajuttujenkin läpi omaan suuntaan. Watersin bassokuviot korvaa konemainen hypnoosi. Se toimii hienosti, vaikka onkin valovuosien päässä Floydin 60-luvun psykedelisorgaanisesta alkutuotannosta. Sorrow toi Gilmourin käsiin vahvan alustan jumalaiselle kitaroinnille. Lopputulos on hengittävä kokonaisuus, rasittavan pönötyksen vastakohta.

Pink Floyd saavutti albumillaan paljon. Maailmankiertue sai valtavasti yleisöä. Keikat olivat monille ainut livekontakti Pink Floydin musiikkiin. Kesäkuussa -89 bändi teki keikan myös Lahdessa. Konsertit olisivat varmasti onnistuneet ilman Momentary Lapsea, mutta uusi materiaali toi livebändille itseluottamusta. Livetupla Delicate Sound Of Thunder dokumentoi kunnon bändin, ei rahantekokonetta.

David Gilmour – kitara, laulu, kosketinsoittimet, sekvensserit
Nick Mason – rummut, efektit

Richard Wright – piano, laulu, Kurzweil, Hammond-urut
Tony Levin – bassokitara, Stick
Jim Keltner – rummut
Steve Forman – lyömäsoittimet
Jon Carin – kosketinsoittimet
Tom Scott – alttosaksofoni, sopraanosaksofoni
Scott Page – tenorisaksofoni
Carmine Appice – rummut
Pat Leonard – syntetisaattorit
Bill Payne – Hammond-urut
Michael Landau – kitara
John Halliwell – saksofoni
Darlene Koldenhaven – taustalaulu
Phyllis St. James – taustalaulu
Donnie Gerrard – taustalaulu
Tuottajat: Bob Ezrin & David Gilmour

Bändin diskografiassa A Momentary Lapse Of Reason jää ilman hyvää vertailukohtaa. Tutustumisen yhteydessä voi tarkastella pariakin Watersin levytystä samoilta ajoilta. The Pros & Cons Of Hitch-hiking ja soundtrack When The Wind Blows saivat kesällä -87 jatkoksi modernilta kuulostavan albumin Radio K.A.O.S. Myös Waters otti osansa läpitunkevan 80-lukulaisesta tuotantoestetiikasta. A Momentary Lapse Of Reason sai uuden vinyylijulkaisun tammikuussa 2017, osana huippuluokan remasters-sarjaa.

Pink Floydin tarina jatkui vuonna 1994 julkaistulla levytyksellä The Division Bell. Viimeisin käänne studiosta on pääosin instrumentaalinen albumi The Endless River. Gilmour on pitänyt yllä verkkaista ja varsin tasokasta soolouraa, samoin Waters.

Tuomas Pelttari

Levyhyllyt:
Pink Floyd | studioalbumit
The Piper At The Gates Of Dawn (EMI, 1967)
A Saucerful Of Secrets (1968)
More (1969)
Ummagumma (1969)
Atom Heart Mother (1970)
Meddle (1971)
Obscured By Clouds (1972)
The Dark Side Of The Moon (1973)
Wish You Were Here (1975)
Animals (1977)
The Wall (1979)
The Final Cut (1983)
A Momentary Lapse Of Reason (1987)
The Division Bell (1994)
The Endless River (2014)

Studioalbumien sarjasta on julkaistu kaksi kattavaa CD-boksia: Oh By The Way (2007) sekä Discovery (2011). Kysy bokseja ja kirjallisuutta kotikirjastostasi.

Lue lisää:
Blake, Mark: Pigs Might Fly – The Inside Story Of Pink Floyd. (Aurum, 2007)
Blake, Mark: Pigs Might Fly – The Inside Story Of Pink Floyd, 448 sivua. (Aurum Entertainment, laajennettu painos, 2013)
Harris, John: The Dark Side Of The Moon – The Making Of The Pink Floyd Masterpiece, 186 sivua. (Fourth Estate, 2005).
Mason, Nick: Inside Out – A Personal History Of Pink Floyd, 384 sivua. (Phoenix, 2005)
Mason, Nick: Inside Out – A Personal History Of Pink Floyd, 416 sivua. (Weidenfeld & Nicolson, päivitetty painos, 2017)
Pajuniemi, Matti: Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 1967–1979, 384 sivua. (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 2013).
Romano, Will: Mountains Come Out Of The Sky – The Illustrated History Of Prog Rock, 246 sivua. (Backbeat Books, 2010).
Schaffner, Nicholas (J. Pekka Mäkelä, kääntäjä): Pink Floydin odysseia, 511 sivua. (Johnny Kniga, 2006).
Snider, Charles: The Strawberry Bricks Guide To Progressive Rock, 362 sivua. (Strawberry Bricks, 2007).
Whiteley, Sheila: The Space Between The Notes – Rock And The Counter-Culture, 118 sivua. (Routledge, 2002).

Katso DVD:
Pink Floyd: Pink Floyd In Concert – Delicate Sound Of Thunder, 91 min. (Pink Floyd (1987), Picture Music International, 1989).

Pink Floyd kotisivu

Pink Floyd: A Momentary Lapse Of Reason (1987).

Pink Floyd: A Momentary Lapse Of Reason (1987).

Kiss: Music from ”The Elder” – maskimiehet eksyksissä

Kiss: Music from ”The Elder” (Casablanca, Polygram, Mercury, 1981)

Kiss: Music From "The Elder" (1981).Eksyminen on harvoin hauskaa, mutta siitä syntyy kiinnostavia tarinoita. Jos bändi kiertää omaa napaansa tarpeeksi kauan, se saattaa kadottaa suunnan ja alkaa tehdä musiikkia, joka on kontekstissaan vähän koomista ja epäonnistunutta mutta samalla ihailtavaa ja mielenkiintoista.

Supersankarirockyhtye Kissin uralla sellainen virstanpylväs on vuonna 1981 julkaistu Music from ”The Elder”. Se on Gene Simmonsin tarinaan perustuva teemalevy, joka kertoo ikiaikaisesta Vanhinten neuvostosta ja pojasta, joka koulutetaan taistelemaan universumia uhkaavaa pahuutta vastaan. Kissin progressiivisimman albumin tuotti klassikkorocklevytysten legenda Bob Ezrin.

Heti alussa oli selvää, ettei Kiss tiennyt, mitä sen pitäisi tehdä. “Se tulee olemaan alusta loppuun kova, raskas ja suoraviivainen rock and roll -levy, joka saa sukat pyörimään jaloissa”, bändi hehkutteli tulevaa albumiaan Kiss Army -fanikerhon uutiskirjeessä vielä syksyllä 1980. Mutta kun Kiss sitten esitteli Ezrinille uusien rajujen biisiensä demoja, tuottaja sysäsi ne syrjään ja ehdotti, että kokeiltaisiin jotakin radikaalia: vakavia, eeppisiä sävellyksiä ja suurellista konseptia.

Laulaja-kitaristi Paul Stanley ja laulaja-basisti Gene Simmons suhtautuivat ideaan myönteisesti. Kissin suosio oli kääntynyt laskuun Yhdysvalloissa, ja tilanne edellytti korjausliikettä. Kiivaimmin ajatusta vastusti kitaristi Ace Frehley, joka tahtoi Kissin pysyvän simppelinä rockbändinä. Yhtyeen voimakaksikko äänesti toisinajattelijan nurin (juuri bändiin liittyneellä rumpali Eric Carrilla ei ollut äänivaltaa), ja niin Kiss alkoi taiteen tekoon.

Music from ”The Elderistä” tuli hämmentävä Kiss-levy. Pompöösin alkufanfaarin perässä kuultu Just A Boy on tavallaan varsin onnistunut sävellys The Whon teosmaisimpien sävellysten ja Broadway-näytelmien hengessä, mutta ajatuskin Demoni-Simmonsista irvistelemässä ja Starchild-Stanleysta muikistelelemassa sellaisen kurttuotsaprogen tahtiin naurattaa. Uudenlaista, totista Kissiä edustavat myös muusikko-näyttelijä Tony Powersin kirjoittama tyynen juhlava Odyssey sekä Eric Carrin ideasta kehitelty mahtaillen laahustava Under The Rose. Luontevammin Kiss uudistui tunnelmallisella Only Youlla ja uhkaavasti nykivällä Mr. Blackwellillä, jotka olivat Simmonsin käsialaa.

Bändin uuteen suuntaan suivaantunut Frehley suostui soittamaan osuutensa vain kotistudiossaan Connecticutissa. Hulttiokitaristi kattoi yhteiseen pöytään kaksi kappaletta, charmikkaasti lauletun Dark Lightin ja Escape From The Island -nimisen instrumentaalin. Frehleyn mukaan albumista olisi tullut parempi, jos Ezrin ei ollut karsinut siltä pois hänen kitarasoolojaan. Dark Lightin väliosan säveltapailuja kuunnellessaan kuitenkin tuntuu, ettei muitakaan vaihtoehtoja ollut.

Just A Boy:

Music from ”The Elder” ei ollut kaksinen Kiss-levy mutta ei myöskään kummoinen teema-albumi. Ezrin pyysi sanoitusavuksi Lou Reedin ja pestasi ammattinäyttelijöitä replikoimaan albumin tarinallisen osuuden, mutta kun lyriikat jättävät paljon tulkinnanvaraa ja lähes kaikki puhutut osuudet poistettiin lopullisesta versiosta, ei hyvän ja pahan kamppailun seuraamisesta tule kotikuuntelussa mitään.

Albumin valmistuttua fanit eivät uskoneet korviaan, levy-yhtiö inhosi kuulemaansa, ja Kiss käsitti astuneensa harhaan. Tilannetta yritettiin vielä pelastaa muuttamalla albumin biisijärjestystä niin, että albumin iskevimmät kappaleet The Oath ja A World Without Heroes sijoittuivat vinyylilevyllä A- ja B-puolen alkuun. Se ei auttanut lainkaan mutta tuhosi loputkin tarinallisuudesta. Kiss ei järjestänyt teema-albuminsa tueksi edes kiertuetta, ja niin Music from ”The Elderistä” tuli sen ensimmäinen levy, joka ei myynyt kultaa.

Mikä sitten sai Kissin tekemään Music from ”The Elderin” kaltaisen albumin, jolla se kieltäytyi olemaan oma itsensä? Halu uusiutua, kääntää menestyksen suunta yllättävään nousuun ja näyttää, miten monipuolisen yhtyeen kriitikoiden maskipelleinä pitämä joukkio lopulta muodostikaan.

A World Without Heroes livenä vuonna 1996:

Simmonsin kirjoittamaa tarinaa ei sovitettu näyttämölle tai valkokankaalle, mutta Music from ”The Elder” ei kadonnut jälkiä jättämättä. Kiss on joskus soittanut akustista versiota A World Without Heroesista, ja aggressiivisen The Oathin henki väreilee Creatures Of The Nightin (1982) Keep Me Comingilla sekä Animalize-albumin (1984) avausraidalla I’ve Had Enoughilla. Saksalainen hevilaulajatar Doro Pesch levytti vuonna 1990 version Only Yousta, ja eipä unohdeta sitäkään, että HIM-yhtye sai Yhdysvalloissa kultalevyn albumilla nimeltä Dark Light, jolla on biisi nimeltä Under the Rose.

Music from ”The Elder” iski kiilan syvemmälle Kissin jo halkeilleeseen kokoonpanoon. Se on viimeinen levy, jolla Ace Frehley soitti ennen bändistä eroamistaan – seuraavalla studioalbumilla Creatures Of The Nightilla hän esiintyi enää kansipiirroksessa. Ironista kyllä, Creatures oli juuri sellainen “alusta loppuun kova, raskas ja suoraviivainen rock and roll -levy, joka saa sukat pyörimään jaloissa”, jollaisen tekemisen puolesta kitaristi oli liputtanut.

Music from ”The Elder” ei onnistunut, mutta ainakin bändi uskaltautui rikkomaan omia kaavojaan. Sellaista täytyy arvostaa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Kiss (1974)
Hotter Than Hell (1974)
Dressed To Kill (1975)
Destroyer (1976)
Rock And Roll Over (1976)
Love Gun (1977)
Dynasty (1979)
Unmasked (1980)
Music from “The Elder” (1981)
Creatures Of The Night (1982)
Lick It Up (1983)
Animalize (1984)
Asylum (1985)
Crazy Nights (1987)
Hot In The Shade (1989)
Revenge (1992)
Carnival Of Souls: The Final Sessions (1997)
Psycho Circus (1998)
Sonic Boom (2009)
Monster (2012)

Lue lisää:
Kissistä voi lukea englanninkielen lisäksi suomeksi. Toimitus suosittelee lämpimästi Juha Arolan ja Jere Saaraisen kääntämiä Kiss-aiheisia elämäkerrallisia. Kysy Kiss-kirjoja kotikirjastostasi.
Criss, Peter & Sloman, Larry (Juha Arola, kääntäjä): Kissin kissamiehen elämä, 422 sivua. (Like, 2013).
Frehley, Ace & Layden, Joe & Ostrosky, John (Juha Arola, kääntäjä): Ei kaduttavaa – Rock’n’roll-muistelmat, 327 sivua. (Like, 2012).
Leaf, David & Sharp, Ken: Kiss – Behind The Mask, The Official Authorised Biography, 431 sivua. (Aurum, 2004).
McPhate, Tm & Gill, Julian: Odyssey – The Definitive Examination Of Music From The Elder, Kiss’ Cult-Classic Concept Album, 536 sivua. (KISSFAQ.COM Publishing, 2016).
Simmons, Gene: Kiss And Make-Up, 275 sivua. (Crown cop, 2001).
Stanley, Paul (Jere Saarainen, kääntäjä): Tehty mikä tehty – minun tarinani, 483 sivua. (Minerva, 2015).
Stevens, Joe: Kiss – Revenger Is Sweet, 60 sivua. (Omnibus Press, 1997).

Tim McPhaten ja Julian Gillin kirja Odyssey avaa laajasti Music From The Elderin vaiheita ja vaikutusta. Yli 500-sivuinen teos julkaistiin vuonna 2016.

Tim McPhaten ja Julian Gillin kirja Odyssey avaa laajasti Music From The Elderin vaiheita ja vaikutusta. Yli 500-sivuinen teos julkaistiin vuonna 2016.

Kiss: Music From "The Elder" (1981).

Kiss: Music From “The Elder” (1981).

Genesis: A Trick Of The Tail – uuden tanssin alku

Genesis: A Trick Of The Tail (Charisma, 1976)

Genesis: A Trick Of The Tail (1976).Let the dance begin! murahtaa Phil Collinsin alarekisteriin skaalattu huudahdus raidan Dance On A Volcano loppupuolella. Lausahdukseen kiinnittyy jotain hyvin kuvaavaa. Muutamalla sanalla Genesis tuntuu irtautuvan uuteen aikaan – voimalla, joka oli olosuhteet huomioon ottaen lähes ennenkuulumaton. Vokalistina kuultiin Peter Gabrielin sijaan Collinsia. Vaikka rumpali oli jo aiemmilla levyillä laulanut taustoja ja pari soolobiisiä, hän ryhtyi laulajaksi varsin vastentahtoisesti. Kaikkine käänteineen on hurjaa, että vuoden 1975 aikana rakentunut Genesis-intensiteetti oli kovempi kuin kukaan osasi odottaa.

Takana oli jo kuusi albumia, joista tuoreimpia kuunteli yhä sankempi joukko faneja. Edeltävä albumi The Lamb Lies Down On Broadway muotoutui klassikoksi Foxtrotin ja Sellling England By The Poundin rinnalle. Laulaja ja tarinankertoja Gabriel kirjoitti tuplalevyn tekstit omin päin, ja loi lavalle suurta teatteria. The Lamb oli livenä Gabrielin show. Gabriel ärsytti bändin muita jäseniä, sillä tämä kun keräsi kehut bändin keikoista. Yhden henkilön karismaan kulminoituvalla suosiolla oli kuitenkin hintansa. Tilanne kiristyi myös perhesyistä, ja laulaja erosi The Lamb-kiertueen jälkeen. Gabrielin jälkeisen jatkamisen symboliikkaa ja uhoa löytyy esimerkiksi raidalta Squonk:

– If you don’t stand up
You don’t stand a chance.

Vastoin yleisön ja kriitikoiden oletusta Genesis jatkoi yhteistä musiikintekoa eikä hajonnut. Nelihenkinen bändi haki uutta laulajaakin, mutta ilman tulosta. Kukaan ehdokkaista ei yltänyt tavoiteltuun toteuteukseen. Kun Tony Banks, Steve Hackett ja Mike Rutherford eivät taipuneet tekemään Collinsin ehdottamaa instrumentaaliprogeakaan, Collins soitti rummut ja lopulta lauloi myös laulut. Samalla aiemmin niin vakavasta bändistä tuli vähän rennompi. Uusi aluevaltaus tehtiin myös videoraidoilla, joilla kunnostautui jo lapsena näyttellijäntyötä tehnyt Collins.

Eteenpäin kuljettiin muutenkin. Yhden merkittävimmistä muutoksista toi tuottaja David Hentschel. Hän toi Genesis-soundiin hioutuneemman, kirkkaamman klangin. A Trick Of The Tail uhkuu ammattimaista tuotantotyötä, jonka tasapaino ei järky. Jos -76 Genesis menetti hieman Gabrielin-ajan show’sta ja taiteilijuudesta, niin harva fani tuntui kaipaavan takaisin vanhaan. Hentschelin avulla luotu uusi Genesis hohti jollain selittämättömällä tavalla, aiempaa viehättävämmin. Kosketinsoitin- ja rumpusoundeihin saatiin lisää sfäärejä, ja Collinsin heittäytyminen lauluun on ilmiömäistä.

Kaiken pohjana on nelikon tuoreet sävellykset. Tiivis kirjoittaminen kukoistaa kaikkine rönsyineen yhtenäisenä viestinä: Genesis on määrätietoinen ja kompakti yksikkö, joka tekee levynsä kuten tahtoo. Biisien tekovaiheen on täytynyt olla antoisaa, niin valovoimaista valikoima on. Tony Banks loistaa istrumentaaliosioissa, samoin Steve Hackett. Banks on kreditoitu mukaan jokaiselle kahdeksasta raidasta. Banksin yksin säveltämät Mad Man Moon ja A Trick Of The Tail onnistuvat erinomaisesti.

Instrumentaali päätösraita Los Endos summaa albumin suvereniteettia. Progemainen jazzrock taittuu nelikolta aivan yhtä hyvin kuin liitelevät balladit. Musiikillisen riemuvoiton kaltainen pitkä teos säilyi Genesis-konserttien settilistassa pitkään, aina vuoden 2007 kiertueelle asti. Livenä Collinsin rooli korostui. Istrumentaalibiiseissä hän pääsi soittamaan hetkeksi rumpuja. ATOTT:n kiertueella Bill Brufordin ja myöhemmin Chester Thompsonin kanssa. Ehkä Collinsin kaksoisrooli myös lisäsi bändin jäsenten yhteenkuuluvuutta. Partasuinen Collins oli myös konstailemattomuudessaan varsin aurinkoinen liideri. Juuri sellainen, joka pystyi muovaamaan myös yleisön käsitystä “vain” kokeneesta progebändistä kohti jotain muuta.

Phil Collins – rummut, lyömäsoittimet, laulu
Steve Hackett – kitara
Mike Rutherford – 12-kielinen kitara, bassokitara, bassopedaalit
Tony Banks – piano, syntetisaattorit, urut, mellotroni, 12-kielinen kitara, laulu
Tuottajat: David Hentschel & Genesis

Genesis teki David Hentschelin tuottamana lopulta neljä albumia. Vuoteen 1980 ja Duke-levyyn asti jatkunutta kautta kannattaa kuunnella tarkkaan. Proge on paikoin suoristumassa kohti rockin valtateitä, mutta silti tietty haastavuus vallitsee. Vaikka kitaristi Steve Hackett valitsi lopulta soolouran, hän oli mukana keskikauden puoliväliin.

Kauden levytyksiä pidetään toisinaan vähäpätöisempinä kuin 70-luvun alkupuolen Gabriel-levyjä. Tähän ei ole hyvää syytä. A Trick Of The Tail aloitti ajan, jolla jäsenten muusikkous nousi aivan uudelle tasolle. Eikä hiteiltäkään enää säästytty. A Trick Of The Tail menestyi hyvin, paremmin kuin yksikään Gabrielin ajan Genesis-albumi. Se nousi brittilistalla 3. sijalle, Yhdysvalloissa listapaikalle 31. Genesis-tarina jatkui tiheänä jo joulukuussa -76 kun seuraava albumi Wind & Wuthering ilmestyi.

A Trick Of The Tail julkaistiin alun perin gatefold-kantisena LP-levynä alkuvuodesta 1976. Kannen tarinantäyteisen graafisen ilmeen toteuttivat Colin Elgie ja Hipgnosis. Remasteroitu CD-painos ilmestyi 1994. Kenties herkullisin editio on CD/SACD + DVD vuodelta 2007. Se tarjoaa komeat monikanavamiksaukset myös 5.1 -versiona. Kysy Genesis-kirjallisuutta ja levyjä kirjastostasi.

Tuomas Pelttari

Levyhyllyt:
Genesis | studioalbumit 1969–1997
From Genesis To Revelation (1969)
Trespass (1970)
Nursery Cryme (1971)
Foxtrot (1972)
Selling England By The Pound (1973)
The Lamb Lies Down On Broadway (1974)
A Trick Of The Tail (1976)
Wind & Wuthering (1976)
…And Then There Were Three… (1978)
Duke (1980)
Abacab (1981)
Genesis (1983)
Invisible Touch (1986)
We Can’t Dance (1991)
…Calling All Stations… (1997)

Lue lisää:
Banks, Tony | Collins, Phil, | Gabriel, Peter | Hackett, Steve | Rutherford, Mike & Dodd, Philip (toim.): Genesis – Chapter And Verse, 359 sivua. (Thomas Dunne Books, 2007).
Bowler, Dave: Genesis – A Biography, 294 sivua. (Sidgwick & Jackson, 1992).
Collins, Phil: Not Dead Yet – The Autobiography, 447 sivua. (Century, 2016)
Drewett, Michael & Hill, Sarah & Kärki, Kimi (toim.): Peter Gabriel – From Genesis To Growing Up, 267 sivua. (Ashgate, 2010).
Genesis: 1970–1975, 7CD/SACD-levyä, 6 DVD-levyä sekä 44-sivuinen liitekirja. (Virgin, 2008).
Genesis: Archive 1967–75. 4CD ja 80-sivuinen liitekirja. (Virgin Records, 1998).
Holm-Hudson, Kevin: Genesis And The Lamb Lies Down On Broadway, 172 sivua. (Ashgate, 2008. Uusintapainos 2012).
Hewitt, Alan: Opening The Musical Box – A Genesis Chronicle, 256 sivua. (Firefly, 2000).
Pajuniemi, Matti: Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 1967–1979, 384 sivua. (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 2013).
Rutherford, Mike: The Living Years – The First Genesis Memoir, 241 sivua. (Thomas Dunne Books, 2014).
Snider, Charles: The Strawberry Bricks Guide To Progressive Rock, 362 sivua. (Strawberry Bricks, 2007).
Spencer, Bright: Peter Gabriel – An Authorized Biography, 524 sivua. (Sidgwick & Jackson, 1999).

Katso DVD/Blu-ray:
Genesis: A Trick Of The Tail CD/SACD + DVD sisältää vajaan vartin mittaisen haastattelukoosteen. Musiikin rinnalla bändin jäsenet kertovat albumista ja sen tekemisestä. DVD-levyn videoraidoista löytyy myös Ripples, jota ei löydy verkosta tämän artikkelin julkaisuhetkellä (4/2017). Kenties suurin lisäarvo on Tony Maylamin ohjaama livetaltionti Genesis: In Concert vuodelta 1976. Liki kolmen vartin taltiointi on huikea. Collinsin välitön karisma tarttuu kaikkiin, ja yhdessä Bill Brufordin kanssa soitetut rumpuosiot ovat mannaa. Konsertti ei ole kokonainen, mutta yhtä kaikki historiallista rockdokumentointia. Ja vanhat klassikot, kuten Supper’s Ready, toimivat hienosti Collinsin laulamana.

Genesis: The Video Show, 156 min. (Virgin Records, 2004). Laaja promovideoiden kokoelma vuosilta 1976–1997.

Genesis & Edginton, John: Sum Of The Parts, 118 min. (Eagle Rock, 2014). Dokumentti tuo samaan huoneeseen klassisen kokoonpanon Hackett, Gabriel, Banks, Rutherford & Collins – lähes 40 vuotta A Trick Of The Tailin julkaisun jälkeen. Sanailu on brittiläisen välitöntä: huumoria, kritiikkiä, jopa tilannetajun puutetta. John Edgintonin ohjaama kaksituntinen dokumentti on arvokas lisä Genesis-saagaan.

Genesis: A Trick Of The Tail (1976).

Genesis: A Trick Of The Tail (1976).

Rush: A Farewell To Kings – viileän relasti proge

Rush: A Farewell To Kings (Mercury, 1977)

Rush: A Farewell To Kings (1977).Kanadalainen rocktrio Rush aloitti uransa niin sanotusti vaikeimman kautta. 1968 perustettu Led Zeppelinistä innostunut hard rock bändi sai kyllä levytyssopimuksen ja vähitellen kasvavan fanijoukon. Rushia seurattiin suurella intohimolla, ja Geddy Leen ja Alex Lifesonin mukaan tullut rumpali Neil Peart vakiinnutti vahvan kokoonpanon. Kävi kuitenkin niin, että vasta neljäs albumi 2112 pelasti bändin ajautumasta marginaaliin. Seuraavan studioalbumin kansikuvassa retkottaa materiasta ja pupettimaisista naruista vapautunut kuningas, joka hymyilee. Syksyllä 1977 julkaistu vitoslevy A Farewell To Kings oli kokonaisuus, jolla Rush pystyi keskittymään rauhassa luomiseen – täysin omillaan.

2112 oli levy-yhtiön kauan kaipaama menestys. Takana oli myös erinomainen livelevy All The World’s A Stage. Rushin kurssi näytti kääntyvän vahvasti parempaan päin. Kesäkuisessa Walesissa -77 taltioitiin jälleen uusi alku, jossa rikottiin kaikki puurtamiseen viittaava. Terry Brownin kanssa jatkuvassa tuotantotyössä ylimääräinen kitarajyystö ja ahtaanpuoleiset ratkaisut jäivät ilon ja innovatiivisuuden varjoon. Mikä parasta, tekstintekijä Peart antoi makean paratiisinmaitoisen liihotuksen kasvaa yhä vapaammin. Ilmaa mahtui myös ajan henkeen kuuluviin silkkisiin esiintymisasuihin.

Albumin nimiraidan kaunis akustisen kitaran intro yhtyy koskettimiin ja iloisiin kelloihin. Säkeistön irrotteleva tatsi siirtyy Lifesonin kitarasoolon ajaksi kimuraisemmaksi, mutta ajautuu lopulta messeväksi jokamiehen areenarockiksi. Tätä sopivan pystyleukaista klangia on vuosikymmenten mittaan tarttunut esimerkiksi Dave Grohlin ja Foo Fightersin musiikintekoon. Leen haastava falsetti on vibratossa parhaimmillaan.

Rohkeus yhä hienostuneempien progeanthemien tekoon peilautuu klassikolta Xanadu, joka sulkee levyn A-puolen. Suurenmoista riffittelyä, tilan hallintaa ja maisemallista svengiä. Linnunlaulu, syntetisaattorit ja Peartin runsas lyömäsoitinten kirjo rikastavat hienoa kokonaisuutta.

Yksi Xanadun pitkän intron pääteemoista tuo mieleen kitarasankarin Yhdysvalloista. Guns N’ Rosesin soolokitaristi Slash on saattanut napata Rushilta reilustikin vaikutteita Sweet Child O’ Minen maagiseen riffimaailmaan. Maaliskuussa 2017 musiikkilehti Prog nosti Xanadun listalle The 100 Greatest Prog Anthems Of All Time (Prog, issue 75, March 2017).

Trion vapautunut tunnelma jatkuu läpi levyn, myös B-puolen avaavassa Closer To The Heartissa. Vastustamaton sävellystyö muistuttaa Paul McCartneyn kädenjälkeä. Relaaminen välittyy edelleen raidalla Cinderella Man. Säkeistöissä kuultava akustinen kitara luo kulkuun turvaa ja luotettavuutta, hieman melodisimman Kansasin tapaan. A Farewell To Kings kulki totisesti eri suuntaan kuin pari kuukautta myöhemmin julkaistu Saturday Night Fever ja sen legendaarinen soundtrack, -77 punkista puhumattakaan.

Xanadu ei ole albumin ainut eeppinen sävelteos. Lyhyen Madrigalin alustama päätösraita Cygnus X–1 kurottaa kiitettävään kaareen. Polveileva biisi saattaa aueta hitaammin, mutta palkitsee kuulijan. Ensimmäinen osa Book One – The Voyage kumajaa vocoder-teksteineen pahaenteisesti. Nivahtanut rytmi on lähellä kaatumista. Riffittely antaa jonkin verran viitteitä Rushin mainsream-linjasta, joka puhkesi kukkaan levyllä Permanent Waves. Loppujakso rakentuu rauhassa. Muhevuutta haetaan syntetisaattorin buustatulla puskulla. Geddy Lee nostattaa kuulijan hiuksia pystyyn paniikinomaisen hermojarepivällä huudolla, kuin suoraan mustasta aukosta.

Geddy Lee – bassokitara, 12-kielinen kitara, Mini Moog, syntetisaattorit, laulu
Alex Lifeson – kitara, syntetisaattorit
Neil Peart – rummut, lyömäsoittimet, triangeli
Tuottajat: Rush ja Terry Brown

A Farewell To Kings julkaistiin alun perin gatefold-kantisena LP-levynä vuonna 1977. Remasteroitu CD julkaistiin 1997. Richard Chyickin tekemä albumin 5.1-monikanavamiksaus löytyy Rushin miniboksista Sector 2. Kysy levytyksiä ja edellä mainittuja musiikkilehtiä kotikirjastostasi.

Keskellä punkin vahvaa vyöryä Rushin avaruusprogen voittokulkua voi pitää esimerkillisenä suorituksena. Rocklehdet MOJO ja Q listasivat A Farewell To Kingsin ansaitusti kuudenneksi erikoisnumeronsa listalla 40 Cosmic Rock Albums (Pink Floyd & The Story Of Prog Rock, 2005). Rushin tarina jatkui pidemmälle sfääreihin albumilla Hemispheres, joka kulkee eteenpäin suoraan AFTK:n jäljillä. Hemispheresin A-puoli koostuu Cygnus X–1:n kakkososasta.

Tuomas Pelttari

Levyhyllyt:
Rushin studio- ja livealbumit
Rush (1974)
Fly By Night (1975)
Caress Of Steel (1975)
2112 (1976)
All The World’s A Stage (1976)
A Farewell To Kings (1977)
Hemispheres (1978)
Permanent Waves (1980)
Moving Pictures (1981)
Exit… Stage Left (1981)
Signals (1982)
Grace Under Pressure (1984)
Power Windows (1985)
Hold Your Fire (1987)
A Show Of Hands (1989)
Presto (1989)
Roll The Bones (1991)
Counterparts (1993)
Test For Echo (1996)
Different Stages (1998)
Vapor Trails (2002)
Rush In Rio (2003)
Feedback (2004)
Snakes & Arrows (2007)
Snakes & Arrows Live (2008)
Working Men (2009)
Time Machine 2011 – Live In Cleveland (2011)
Clockwork Angels (2012)
Clockwork Angels Tour (2013)
Rush R40 (2014)
R40 Live (2015)

Lue lisää:
Rushista voi lukea kirjoja englanninkielen lisäksi myös suomeksi. Asko Alasen kääntämät teokset ovat mieluista luettavaa Rushin ystäville. Toimitus suosittelee lämpimästi sekä bändihistoriikkia Rush – 30 vuotta huipulla sekä Neil Peartin sielunelämää avaavaa matkakirjaa Ghost Rider.

Banasiewicz
, Bill: Rush Visions – The Official Biography, 96 sivua. (Omnibus, 1988).
Bergamini, Joe: Taking Center Stage – A Lifetime Of Live Performance, 208 sivua. (Hudson Music, 2012).
Berti, Jim & Bowmann, Durrell (toim.): Rush And Philosophy – Heart And Mind United, 321 sivua. (Open Court, 2011).
Collins, Jon: Chemist(r)y, 288 sivua. (Helter Skelter, 2005).
Peart, Neil (Asko Alanen, kääntäjä): Ghost rider – taipaleita toipumisen tiellä, 476 sivua. (Paasilinna, 2012).
Popoff, Martin (Asko Alanen, kääntäjä): Rush – 30 vuotta huipulla, 320 sivua. (Paasilinna, 2013).
Popoff, Martin: Rush – The Illustrated History, 196 sivua. (Omnibus, 2013).
Telleria, Robert: Rush – Merely Players, 396 sivua. (Quarry Press, 2002).

Katso DVD/Blu-ray:
RushR40, 6 Blu-ray-levyä tai 10 DVD-levyä. (Eagle Rock Entertainment, 2014). Runsaasti kuvitettu kirjamallinen kansio, jossa bändin livehistoriaa vuodesta 1974 lähtien.
Smith, Martin R., ohjaaja: Rush – 2112 & Moving Pictures, 112 min. (Eagle Rock Entertainment, 2010).

Rush: A Farewell To Kings (1977).

Rush: A Farewell To Kings (1977).

The Velvet Underground: Squeeze – se näkymätön VU-levy

The Velvet Underground: Squeeze (Polydor, 1973)

The Velvet Underground: Squeeze (1973).On albumeja, joita ei lasketa. Ne kuuluvat tekijänsä tuotantoon vain nimellisesti, koska niiltä puuttuu jotakin olennaista. Julkaisuja saattaa saatella kovakin tohina, mutta pian ne muuttuvat näkymättömiksi.

Sellaisia ovat esimerkiksi The Doorsin kaksi viimeistä albumia, jotka bändi teki ikonisen laulajansa Jim Morrisonin kuoleman jälkeen, ja Axl Rosen ylikypsäksi hauduttama Chinese Democracy (2008), joka ilmestyi Guns N’ Rosesin nimellä. Harva muistaa sitäkään, että The Velvet Undergroundilla on levy nimeltä Squeeze (1973). Se johtuu siitä, että Squeezelta puuttuu kaikki se, mikä teki The Velvet Undergroundista merkittävän.

Musiikin arvostuksessa on kuitenkin usein kyse mielikuvista. Chinese Democracy olisi kuulostanut paremmalta, jos se olisi julkaistu Rosen sooloalbumina. Mikäli The Doorsin jäsenet olisivat keksineet yhtyeelleen uuden nimen, saattaisivat Other Voices (1971) ja Full Circle (1972) herättää jälkipolvissa muutakin kuin säälinsekaista huvittuneisuutta. Ja jos Squeeze olisi Doug Yulen sooloalbumi, sitä pidettäisiin lupaavana levynä.

Squeezea kohti lähdettiin vuonna 1968, kun John Cale erotettiin The Velvet Undergroundista Lou Reedin vaatimuksesta. Alkuperäisen ydinkaksikon ajatukset bändin musiikillisesta suunnasta (ja siitä, kuka sen päättäisi) olivat niin erilaisia, että Reed ilmoitti hajottavansa koko yhtyeen, ellei Cale katoaisi. Tilalle pestattiin nuori Doug Yule, johon newyorkilaisyhtye oli tutustunut keikkareissulla Bostonissa.

The Velvet Undergroundin uuden kokoonpanon albumit The Velvet Underground (1969) ja Loaded (1970) olivat edeltäjiensä tavoin kaupallisia floppeja mutta musiikillisesti kiinnostavia levyjä. The Velvet Underground & Nicon ja White Light/White Heatin tehneestä tylyn runollisesta hippiaatteen antiteesista oli kasvanut lempeämpi ja popimpi yhtye. Se ei kuitenkaan riittänyt nostamaan bändiä uudelle menestyksen tasolle. Yulen (s. 1947) herkästä popäänestä huolimatta The Velvet Underground ei muuttunut riittävän helpoksi ja kaupalliseksi.

Reed erosi The Velvet Undergroundista elokuussa 1970. Kun kyydistä hyppäsivät myös kitaristi Sterling Morrison ja rumpali Moe Tucker, klassisesta kokoonpanosta ei ollut jäljellä mitään. Omaan varjoonsa kadonneen bändin johtohahmoksi nousi Yule, jonka rooli oli ollut varsin merkittävä jo Loadedilla.

Kun Reedin (1942–2013) viimeisesta keikasta The Velvet Undergroundin riveissä julkaistiin livealbumi vuonna 1973, yhtyeen näppärä manageri Steve Sesnick nappasi momentumista kiinni. Hän passitti Yulen ja kimpun hanttimiehiä The Velvet Undergroundiksi Englantiin keikoille ja studioon. Lontoossa levytetyllä Squeezella Yule soittaa lähes kaiken itse. Rumpaliksi Sesnick tilasi Deep Purplen Ian Paicen.

Sain äskettäin tilaisuuden kysyä Paicen muistoja Squeeze-sessioista. Niiden epämääräisyys tuntuu heijastavan projektin hämäryyttä:
– En minä edes tiennyt, että se oli The Velvet Undergroundin levy, Paice kertoi. – Minulla oli vapaapäivä ja sain kuulla, että joku tarvitsi rumpalia studioon. Lupauduin hoitamaan homman. Soittamiseen meni kolme tai viisi tuntia, enkä ajatellut koko asiaa sen jälkeen. Kymmeniä vuosia myöhemmin joku sitten kertoi minullekin, että soitan The Velvet Undergroundin levyllä.

Squeeze herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Vuodet The Velvet Undergroundissa ovat jättäneet Yulen biisintekotyyliin jälkensä, mutta VU:n vanha sielu, sen kokeelliset piirteet ja sanoitusten outo kauneus menivät Calen (s. 1942) ja Reedin mukana. Paice soittaa rumpuosuudet tyylikkäästi, mutta se vain lihavoi lainausmerkkejä ”The Velvet Undergroundin” nimen ympärillä. Bändi oli kaukana alkuperäisestä epäsovinnaisuudestaan, joka kiteytyi Tuckerin alkukantaiseen paukutukseen.

Mutta jos Squeezen saisi revittyä irti kontekstistaan, sitä kuuntelisi mielellään. Crashissa ja Louisessa on Kurt Weillin sävellysten näennäistä kepeyttä, Caroline on varhaiselle Beatlesille pokkuroivaa ränttätänttää, ja Mean Old Man sekä Dopey Joen torviboogie muistuttavat ajan bluesrockyhtyeistä. Friends-balladi ja synkeä Wordless ovat kivasti kontrastissa reippaiden rockbiisien kanssa. Levy on monin paikoin kliseinen, mutta myös monipuolinen ja hetkittäin omaperäinenkin: Jack & Jane on perusrockbiisi, jonka kaikki sointukulut eivät ole tavanomaisimmasta päästä.

Yulen nätisti värisevä lauluääni oli persoonallinen ja hän osasi kirjoittaa toimivia biisejä, mutta omaa taiteellista ääntään 25-vuotias muusikko ei ollut vielä löytänyt. Hänen sävellyksensä saattoivat olla jopa parempia kuin Lou Reedin, mutta samaa karismaa ja näkemystä niissä ei ollut.

– Pidän parista levyn biisistä, mutta muuten oloni on vähän kuin kirjailijalla, joka katsoo tekstiään kaksikymmentä vuotta julkaisun jälkeen: ”Voi jeesus, olinpa minä kypsymätön tuohon aikaan!” Ei siitä levystä voi olla kovin ylpeä, mutta sellainen siitä tuli. Se on osa kehitystä. Se ei ole parasta, mitä olen tehnyt, mutta kyllä siitä kuulee, mihin olin matkalla, Yule kertoi vuosikymmeniä myöhemmin PopMattersin haastattelussa.

Kriitikot tinttasivat Squeezen kanveesiin heti kättelyssä silkasta uskollisuudesta oikealle The Velvet Undergroundille. Tyrmääviä arvosteluja niittänyt albumi sai kylkeensä ”kuulematta roskaa” -leiman, joka ei ole vieläkään haalistunut. Tuomio ei kuitenkaan ole oikeudenmukainen. Squeeze ei ole huono. Se vain ei ole The Velvet Undergroundin vaan Doug Youlen levy.

Tai kenties Squeeze on sittenkin Steve Sesnickin albumi. Yule nimittäin kertoi PopMattersille, että manageri junaili koko yhden levyn diilin The Velvet Undergroundin nimissä saadakseen tililleen levy-yhtiön maksamat ennakkorahat. Biisit ja levyn tehnyt Yule sai vaivanpalkaksi kuusi kappaletta Squeezea.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
The Velvet Underground
The Velvet Underground & Nico (Verve, 1967)
White Light/White Heat
 (Verve, 1968)
The Velvet Underground (MGM, 1969)
Loaded (Cotillion, 1970)
Live At Max’s Kansas City (Cotillion, 1972)
Squeeze (Polydor, 1973)

Lue lisää:
Bockris, Victor & Malanga, Gerard: Up-Tight – The Story Of The Velvet Underground, 208 sivua. (Omnibus Press, 1996).
Röyhkä, Kauko: The Velvet Underground ja Lou Reed, 155 sivua. (Like, 2007.
Thompson, Dave: Beyond The Velvet Underground, 96 sivua. (Omnibus Press, 1989).
Unterberger, Richie: White Light/White Heat – The Velvet Underground Day-By-Day, 367 sivua. (Jawbone, 2009).

The Velvet Underground: Squeeze (1973).

The Velvet Underground: Squeeze (1973).