Röyhkä & Pyysalo ja Maarit: Turmion suurherttua – jazzia ja vastakohtia

Kauko Röyhkä & Severi Pyysalo ja Maarit: Turmion suurherttua (Svart Records, 2017)

Kauko Royhka & Severi Pyysalo ja Maarit: Turmion suurherttua (2017).Kun kuviot käyvät liian tutuiksi, on aika lähteä liikkeelle. Viimeksi kuluneet kymmenen vuotta ovat olleet Kauko Röyhkälle kokeilujen ja uusiutumisen aikaa. Muusikko-kirjailija on alkanut tehdä taideproosan lisäksi tietokirjallisuutta ja etsiytynyt uudenlaisten soittajien seuraan. Jälki on ollut parhaimmillaan inspiroitunutta.

Mikkelin kaupunginorkesterin kanssa levytetty Zaia (2008), Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalon indieiskelmälevy Hiekkarantaa (2009), Uhrijuhlan mystiset luontoprogealbumit (2013 ja 2015) sekä Röyhkä, Inginmaa & Hypnomenin Huominen on uni (2016) osoittivat, että Röyhkästä on muuhunkin kuin tutunoloisten röyhkärockbändien luotsaamiseen. Irtiottojen sarjaa jatkaa Severi Pyysalon kanssa tehty Turmion suurherttua, joka imaisee Kaukon jazzin pyörteisiin.

Työnjako on selkeä: Pyysalo on säveltänyt musiikkia Röyhkän sanoituksiin (kaksi kappaleista tosin on rumpali Jussi Lehtosen sävellyksiä). Jazzmiesten melodia- ja rytmikäsitykset ja sovitusideat vetävät Röyhkää jossain määrin irti maneereistaan, mutta päästävät kuuluville äänen ja sanat, joista ei voi erehtyä. Ovia avautuu myös toiseen suuntaan. Röyhkän koruton kirjoitustyyli ja ulkopuolisuuden teemat ovat tylympi maailma kuin mistä Pyysalon ja kumppanit tavallisesti tapaa.

Moniosainen, seitsenminuuttinen avausraita Gulliver hämää hiukan, sillä Turmion suurherttua ei ole niin polveileva ja radikaali kokonaisuus kuin kaksikon ensimmäinen yhteinen kappale antaa ymmärtää. Myös poppia ja jopa iskelmällisyyttä on mukana, ja toisaalta sylttytehtaalle ei aina ole pitkä matka: albumin nimiraita ja Kesävieras ovat vain sovituksen päässä Röyhkän rockbiiseistä. Röyhkän hahmo nousee tässäkin asetelmassa pääosaan ihan luonnostaan, mutta Pyysalon jazzjengin svengi ja soittotyyli ovat hänen yhteydessään uutta. Erityisen kotonaan laulaja-sanoittaja on Lehtosen säveltämissä kappaleissa Joskus pääsee piru irti ja Mä olen orjasi.

Hunajaisen tahmeasti fraseeraava Maarit Hurmerinta on levyllä VIP-vieraan osassa. Hänen äänensä tekee albumista vivahteikkaamman ja perinteisemmän. Maarit laulaa liidiä levyn seesteisimmissä ja herkimmissä biiseissä eli Pieni kahvila -kappaleessa, soulahtavassa Elohopeassa ja Röyhkän kanssa duetoidussa Seuraavaksi Sansibarissa. Ne kuulostavatkin Hurmerintaa varten kirjoitetuilta.

Kauko Röyhkä (vas.) & Severi Pyysalo.

Kauko Röyhkä (vas.) & Severi Pyysalo.

Turmion suurherttua ei ole pelkkä jatkopala Röyhkän ja Pyysalon tuotantoihin. Se on kahden taiteilijan yhteentörmäys, jossa kumpaankin jää toisesta jälki. Se on Röyhkän jazzlevy ja Pyysalon kaukolevy, jolle jää toivomaan jonkinlaista jatkoa. Miltä kuulostaisi, jos Röyhkälle laulatettaisiin vielä jazzimpia melodioita? Millaiseksi Pyysalo tuottaisi Röyhkän rocklevyn? Ja kun Turmion suurherttua voisi olla hurjempikin seikkailu, millainen olisi Röyhkän ja Pyysalon avantgardistinen freejazzlevy?

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Kauko Röyhkä (virallinen) Facebook

Levyhyllyt:
Kauko Röyhkä, Severi Pyysalo & Maarit: Turmion suurherttua (Svart Records, 2017)

Lue lisää:
Kauko Röyhkän romaanit
Tien laidalla Waterloo, 157 sivua. (Weilin + Göös, 1980 | uusintapainos: Like, 2000)
Aave joka maalasi taulun, 151 sivua. (Weilin + Göös, 1982)
Oskar Koposen seikkailut, 349 sivua. (Weilin + Göös, 1985 | uusintapainos: Docendo, 2014)
Magneetti, 179 sivua. (Weilin + Göös, 1987 | uusintapainos: Docendo, 2014)
Kaksi aurinkoa, 252 sivua. (Like, 1996)
Silvia, 205 sivua. (Like, 1997)
Ocean City, 235 sivua. (Like, 1999)
Faust ja muita kertomuksia, 158 sivua. (Like, 2001)
Miss Farkku-Suomi, 303 sivua. (Like, 2003)
Henry ja minä, 176 sivua. (Like, 2004)
Avec, 291 sivua. (Like, 2006)
Job, 201 sivua. (Like, 2007)
Kesä Kannaksella, 185 sivua. (Like, 2009)
Kreikkalainen salaatti, 218 sivua. (Like, 2011)
Poika Mancini, 247 sivua. (Like, 2013)
Lapinpoika, 367 sivua. (Like, 2016)

Tietokirjoja
Röyhkä, Kauko: The Velvet Underground ja Lou Reed, 155 sivua. (Like, 2007)
Röyhkä, Kauko & Metso, Juha: Suursaari, 150 sivua. (Johnny Kniga, 2009)
Röyhkä, Kauko & Metso, Juha: Rajantakainen Karjala, 152 sivua. (Johnny Kniga, 2011)
Röyhkä, Kauko & Metso, Juha & Haapasalo, Ville: Et kuitenkaan usko… Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä, 253 sivua. (Docendo, 2013)
Röyhkä, Kauko & Metso Juha & Haapasalo, Ville: Et muuten tätäkään usko… Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä, 221 sivua. (Docendo, 2014)
Välimaa, Olga (toim.): Kauko Röyhkä – Virallinen, 323 sivua. (Like, 2014)
Röyhkä, Kauko & Alizad, Arman: Armanin maailma, 237 sivua. (Docendo, 2014)
Röyhkä, Kauko & Metso Juha & Haapasalo, Ville: Makujen matka – Georgia, 189 sivua. (Docendo, 2016)

Kauko Röyhkä & Severi Pyysalo ja Maarit Hurmerinta: Turmion suurherttua (2017).

Kauko Röyhkä & Severi Pyysalo ja Maarit Hurmerinta: Turmion suurherttua (2017).

 

Magnus Carlson: Den långa vägen hem – tavallisen miehen soullevy

Magnus Carlson – Den långa vägen hem (Amigo/Cosmos, 2017)

Magnus Carlson: Den långa vägen hem (2017).Weeping Willowsin vokalistina Suomessakin tunnettu Magnus Carlson on laulajana klassinen crooner, mutta pienellä kansankotikierteellä. Hänen äänensä on pehmeä, taipuisa, lämmin ja tunteikas, mutta siinä on myös ajamattoman parransängen karheutta. Carlsonin soundissa on sopivassa suhteessa sielukkuutta ja tavallisen keski-ikäisen miehen arkisuutta. Juuri hänenkaltaistaan hahmoa tarvitaan ruotsinkielistä soulia äänitettäessä, ja Carlsonin tuore soololevy Den långa vägen hem sisältää juuri sitä.

Magnus Carlson. Kuva: Per Kristiansen.

Magnus Carlson. Kuva: Per Kristiansen.

Vaikka Carlson on tehnyt useimmat levytyksensä Weeping Willowsissa, toimintaa on ollut emoyhtyeen ulkopuolellakin. Ensimmäiset irtiotot pääbändistä olivat sooloalbumit Allt är bara du, du, du (2001) ja Ett kungarike för en kram (2003). The Moon Ray Quintetin kanssa tehdyt Magnus Carlson & The Moon Ray Quintet ja Echoes ilmestyivät vuosina 2009 ja 2010. Tandem Skyn nimikkolevy sekä Axwellin kanssa tehty Center Of The Universe tulivat vuonna 2013.

Mitt hjärtä livenä televisiossa.

Nyt aika on otollinen uudelle sooloalbumille, sillä Carlson (s. 1968) oli mukana Så mycket bättren eli Ruotsin Vain elämää -sarjan seitsemännellä tuotantokaudella. Suosikkiohjelman synnyttämä momentum on hyödynnetty huolella Den långa vägen hemin julkaisussa. Albumin CD-versiolla on mukana Så mycket bättrestä tuttuja kappaleita. Niillä saa levyjä kaupaksi, mutta siihenpä edut jäävätkin. Varsinainen albumi on jäntevä kymmenen kappaleen runko, bonusraidat kuin sen takkuinen häntä.

Carlson on tehnyt sooloalbuminsa northern soulin hengessä. Se on Pohjois-Englannissa modnuorten keskuudessa muinoin syntynyt liike, joka ilmeni pukeutumisessa, tanssityyleissä ja musiikkimaussa – northern soul -jengi intoili muun muassa amerikkalaisten pienlevy-yhtiöiden harvinaisista souljulkaisuista. Puitteet ja henkilökunta ovat kunnossa: Den långa vägen hem on äänitetty Englannissa myöhempien aikojen modkuninkaan Paul Wellerin studiossa, sillä soittaa Wellerin bändi, ja sen on tuottanut sooloartistina ja Wellerin basistina tunnettu Andy Lewis.

Brinner i bröstet ohjelmassa Så mycket bättre:

Levyllä on useita ruotsinnoksia Carlsonin soulsuosikeista, ja sitä voikin pitää johdatuksena häntä innoittaneeseen musiikkiin (tai voisi, ellei biisien tekijätietoja joutuisi kaivamaan esiin kaksin käsin). Jag hatar hat on alun perin Razzy Baileyn I Hate Hate (1974), kohottavan Mitt Hjärtan teki alun perin Eddie Holman nimellä I Surrender (1969), ja Tack vare dig on versio Jackie Wilsonin Because Of Yousta (1973). Kepeän ja tarttuvan vuosikertasoulin lisäksi mukana on tuoreempaa lainamateriaalia. Vill du verkligen vara ensam on käännös Paul Wellerin ja Andy Lewisin Are You Trying To Be Lonelysta (2012), ja Det brinner i bröstet on morrisseymainen ja menevä sovitus ruotsalaisen Danny Saucedon parin vuoden takaisesta popballadista.

Den långa vägen hem on tyylitajuinen albumi, joka täyttää genren kriteerit mutta välttää pastissimaisuuden karikot. Maltillinen toteutus, monipuoliset covervalinnat ja genressään eksoottinen laulukieli tekevät musiikista Carlsonin näköistä. Hillitysti kipinöivä ja kaikenlaista kiihkoilua kartteleva levy ei ole niinkään valkoisen miehen kuin tavallisen miehen soulia. Laulaja ei ole juurikaan säveltänyt levylle, mutta tulkitsee kappaleet omikseen. Carlson on kertonut haaveilleensa ruotsinkielisen soullevyn tekemisestä jo kymmenen vuoden ajan, mikä selittää albumin nimen. Matka on ollut pitkä, mutta omalle soulkiekolle päästyään hän on kuin kotonaan.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Weeping Willows: Broken Promise Land (1997)
Weeping Willows: Endless Night (1999)
Weeping Willows: Into The Light (2002)
Magnus Carlson: Allt är bara du, du, du (2001)
Magnus Carlson: Ett kungarike för en kram (2003)
Weeping Willows: Presence (2004)
Weeping Willows: Singles Again (2005)
Weeping Willows: Fear & Love (2007)
Magnus Carlson & The Moon Ray Quintet: s/t (2009)
Magnus Carlson & The Moon Ray Quintet: Echoes (2010)
Tandem Sky: s/t (2013)
Axwell feat Magnus Carlson: Center Of The Universe (2013)
Weeping Willows: The Time Has Come (2014)
Weeping Willows: Tomorrow Became Today (2016)
Magnus Carlson: Den långa vägen hem (2017)

Lue lisää:
Allen, Candace: Soul Music – The Pulse Of Race And Music, 188 sivua. (Gibson Square, 2012).
Guralnick, Peter (Esa Kuloniemi, kääntäjä): Sweet Soul Music – Etelän soulin nousu ja tuho, 571 sivua. (Johnny Kniga, 2006).
Hirshey, Gerri: Nowhere To Run – The Story Of Soul Music, 384 sivua. (Southbank, 2006).

Magnus Carlson: Den långa vägen hem (2017).

Magnus Carlson: Den långa vägen hem (2017).

HIM: Deep Shadows And Brilliant Highlights – poplevy huippujen varjosta

HIM: Deep Shadows And Brilliant Highlights (BMG, 2001)

HIM: Deep Shadows And Brilliant Highlights (2001).Musiikki on aikansa heijastus ja tekijänsä kuvajainen. Deep Shadows And Brilliant Highlights on HIMin tarinassa se surumielinen hämärän hetki, jolla matka alkoi ensimmäisen kerran käydä voimille. Hohtavimmat huiput eivät olleet enää kaukana, ja siksi ne loivat bändin tielle pitkiä varjoja.

HIMin toinen albumi Razorblade Romance (1999) oli noussut listaykköseksi Suomessa ja Saksassa ja avannut bändille oven suureen maailmaan. Menestyksekkään kiertueen jälkeen love metal -sensaation rauta hehkui niin kuumana, että ilmassa leijui burnoutin käry. HIMin läpimurtoon kohdistui suuria odotuksia, ja paineet kasvoivat kohtuuttomiksi.

”Jos lattialla on 40 senttiä leveä lauta, sen päällä pystyy kävelemään ihan kevyesti. Mutta jos sama lauta laitetaan kahden pilvenpiirtäjän väliin, käveleminen on jo paljon vaikeampaa”, BMG-yhtiössä työskennellyt Asko Kallonen sanoo Juho Juntusen HIMistä kirjoittamassa kirjassa Synnin viemää. ”Se tapahtui HIMille kolmannen albumin yhteydessä. Leikkiminen lakkasi ja ruvettiin tekemään oikeasti töitä. Ja sitä ei koskaan saisi tapahtua popmusiikissa.”

Pretending:

Deep Shadows And Brilliant Highlights -sessioiden alku oli vielä leikintekoa. Arvostetun T.T. Oksalan kanssa syksyllä 2000 äänitetystä demosta tuli niin hyvä, että HIM olisi halunnut julkaista sen albumina. Moinen ei kuitenkaan sopinut monikansalliselle BMG:lle – levy-yhtiön ulkomaanpomojen mielestä äänitykset pitäisi tehdä maailmalla tunnetun tuottajan kanssa ja kansikuvatkin ottaa Lontoossa, koska Suomen kaltaisessa popin kehitysmaassa osaaminen ei kerta kaikkiaan riittäisi.

Bändi myöntyi bisnesmiesten vaatimuksiin pitkin hampain. Tuottajanpestin sai aiemmin Oasiksen, Aerosmithin ja Bon Jovin kanssa työskennellyt Kevin Shirley. Kun miksaajiksi palkattiin maailmanluokan ammattilaiset Randy Staub ja Chris Lord-Alge, puitteet olivat kunnossa.

Vaikka HIM ja Shirley pääsivät yhteisymmärrykseen siitä, että levy rakennettaisiin valmiiden demojen päälle, projekti muuttui stressaavaksi. Tuottaja johti sessioita sanelupolitiikalla, ja samaan aikaan BMG:n haarakonttoreiden ulkomaiset pikkudirikat sekaantuivat äänityksiin ihan viran puolesta. Deep Shadows And Brilliant Highlightsista tuli epäselvä luku HIMin aikakirjaan.

”Levy on jotenkin epävarma itsestään. Mukana on hienoja hetkiä, mutta koko tekoprosessi oli niin piinallinen, että levy ei herätä kauhean miellyttäviä fiiliksiä”, Valo kertoo Synnin viemää -kirjassa. ”Oli liikaa tyyppejä hölöttämässä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Silloin alkoi itsekin epäröidä, mikä on oikein.”

Heartache Every Moment:

HIM oli liian syvällä oman uransa pyörteissä pystyäkseen erottamaan, miten oivallista levyä se teki. Salt in Our Wounds, Please Don’t Let It Go, In Joy And Sorrow, Heartache Every Moment ja Pretending olivat yhtä goottipopin romanttista surujuhlaa. Uupumus suodattui viehättävän uniseksi tunnelmaksi, jollaista ei ole millään muulla HIMin levyllä. Love metalin liekki paloi hauraana, ja Ville Valon patetian ja itseironian välillä tasapainoileva traagisen rakkauden konsepti hioutui edelleen – Oulunkylän Baudelaire keksi Deep Shadows And Brilliant Highlightsille muutamia parhaista kielikuvistaan. Ajan mittaan HIMin kolmas osoittautui ihan omaksi luvukseen bändin tuotannossa: se ei ollut raskas riffirocklevy vaan yöperhosen keveydellä liitävä popalbumi, jolla kaikki palveli laulumelodioita.

Suomen rockhistorian siihen saakka kalleimman levynkansikuvan otti tyyris brittikuvaaja Rankin, ja Deep Shadows And Brilliant Highlights ilmestyi elokuussa 2001. Se nousi listakärkeen Suomessa ja Itävallassa, ja kakkossijalle Saksassa ja Sveitsissä. HIMille albumin suurin merkitys oli henkisellä tasolla. Se oli kriisi, joka bändin piti käydä läpi kasvaakseen.

Ville Valo – laulu
Mikko “Linde” Lindström – kitara, kantele kappaleessa Salt in Our Wounds
Mikko “Migé” Paananen – bassokitara
Janne “Emerson Burton” Puurtinen – koskettimet
Mika “Gas Lipstick” Karppinen – rummut

Eino “Eicca” Toppinen – sello, In Joy and Sorrow
Tuomas Kantelinen – jousisoittimet, In Joy and Sorrow

Ari Väntänen
arivantanen.com

HIM on päättänyt lopettaa yli neljännesvuosisataisen uransa vuonna 2017 alkavaan jäähyväiskiertueeseen. Aiheesta uutisoivat Yle ja HS (5.3.2017).

Levyhyllyt:
Greatest Lovesongs Vol. 666 (1997)
Razorblade Romance (1999)
Deep Shadows And Brilliant Highlights (2001)
Love Metal (2003)
Dark Light (2005)
Venus Doom (2007)
Screamworks: Love In Theory And Practice (2010)
Tears On Tape (2013)

Lue lisää:
Haydn, Reinhardt (Teemu Leminen, kääntäjä): HIM – His Infernal Majesty, 153 sivua. (Minerva, 2009).
Juntunen, Juho: HIM – Synnin viemää, 268 sivua. (WSOY, 2002).

J. K. Juntunen: HIM – synnin viemää (2002).

J. K. Juntunen: HIM – synnin viemää (2002).

HIM kotisivu
Facebook
Twitter

HIM: Deep Shadows And Brilliant Highlights (2001).

HIM: Deep Shadows And Brilliant Highlights (2001).

 

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit – suomihevin lähtölaukaus

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit (Spinefarm, 1999)

Timo Rautiainen &Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit (1999).Kauan sitten suomenkielinen hevi oli kummallinen ajatus, huono idea ja melkeinpä vitsi. Se oli (tai pikemminkin olisi ollut) koominen tyylirikko genressä, jonka teesit oli hakattu kiveen ulkomailla. Mutta aika muuttui, kuten sillä tapana on, ja 2000-luvun alussa suomenkielinen raskas rock nousi arvaamattoman suureen suosioon. Yksi ilmiön luojista oli Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, jonka debyyttialbumi Lopunajan merkit ilmestyi 1999.

Trio Niskalaukaus ei tullut tyhjästä. Laulaja-kitaristi Rautiainen oli levyttänyt heviä suomeksi jo kauan ennen suosituimman bändinsä perustamista: hänen Lyijykomppania-bändinsä oli tehnyt albumit Uimakoulu (1983) ja Viimeinen voitelu (1996). Niiden ilmestyessä maamme ei vielä suonut suomiheville kulttisuosiota kummempaa menestystä.

Rautiainen ja Lyijykomppanian basisti Arto Alaluusua perustivat Trio Niskalaukauksen vuonna 1996. Kaksi vuotta myöhemmin bändi soitti ensimmäisen keikkansa ja äänitti Lopunajan merkit. Viisihenkisessä triossa vaikuttivat tuolloin Rautiaisen ja Alaluusuan ohella kitaristit Jarkko Petosalmi ja Karri Rämö sekä rumpali Seppo Pohjolainen.

Hyvä päivä -kappaleen video kuvattiin Alaluusuan tilalla Multialla:

Lopunajan merkeiltä kajahtaa klassinen Niskalaukaus-soundi, mutta debyytiltä kuulee myös sen, ettei bändi ollut vielä jalostanut ilmaisuaan huippuunsa. Seuraavilla levyillä laulajan tulkinta syveni kohtalokkaammaksi, kitaristien jynkytys synkemmäksi ja rytmiryhmän lyönti raskaammaksi. Siinä oli kuitenkin kyse pelkästä hienosäädöstä. Konsepti oli valmis alusta asti, ja Lopunajan merkit kestää yhä kuuntelua.

Kun Trio Niskalaukauksen suosio kasvoi, kaikkialla alkoi näkyä ”Minulle ei vittuilla” -paitaisia kaljuja karpaaseja, ja äijähevistä tuli käsite. Karski yleisvaikutelma ja yleisömassat peittivät melkein alleen Trio Niskalaukauksen humaanin sanoman sekä sen, miten lämminsydäminen musiikintekijä Timo Rautiainen on. Lopunajan merkeillä hän lauloi ydinsodan uhasta, radioaktiivisesta jätteestä, ilmastonmuutoksesta, ekokatastrofeista, koulukiusaamisesta ja eläinten uhanalaisuudesta huolestuneeseen ja välittävään sävyyn. Kantaaottavuuden vaikutelmaa korosti Rautiaisen jälkikasvun piirtämä kansi, joka esitti ihmiskunnan tuhon jälkeistä maailmaa.

Kun Spinefarm julkaisi Lopunajan merkit tammikuun 1999 lopulla, apokalyptinen suomihevilevy vaikutti yhtä tuhoon tuomitulta kuin maailma sen lauluissa. Julkaisun aikaan Helsingissä tapahtuivat traagiset ampumaratasurmat, ja tragedian laaja julkisuus sai levy-yhtiön ymmärrettävästi jarruttelemaan Trio Niskalaukaus -nimisen yhtyeen mainostamista. Levynjulkaisukeikkakin meni poskelleen vireongelmien vuoksi, eikä Lopunajan merkit noussut lainkaan albumilistalle. Toisaalta levystä tuli arvostelumenestys, mikä povasi hyvää tulevalle.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus vuonna 2017. Lopunajan merkit -levyn kokoonpanosta ovat mukana kitaristi Jarkko Petosalmi (vasemmalla), laulaja-kitaristi Timo Rautiainen (keskellä) ja rumpali Seppo Pohjolainen (oikealla). Basisti Nils Ursin (toinen vasemmalta) liittyi bändiin vuonna 1999, kitaristi Jari Huttunen (toinen oikealta) vuonna 2002. Kuva: Jaakko Manninen.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus vuonna 2017. Lopunajan merkit -levyn kokoonpanosta ovat mukana kitaristi Jarkko Petosalmi (vasemmalla), laulaja-kitaristi Timo Rautiainen (keskellä) ja rumpali Seppo Pohjolainen (oikealla). Basisti Nils Ursin (toinen vasemmalta) liittyi bändiin vuonna 1999, kitaristi Jari Huttunen (toinen oikealta) vuonna 2002. Kuva: Jaakko Manninen.

Loppujen lopuksi Lopunajan merkit viitoittivat uuden ajan alkua. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus teki läpimurron vuonna 2002 kolmannella albumillaan Rajaportilla. Siinä vaiheessa suomalaiset olivat jo valmiit kuuntelemaan suomiheviä vaikka millä mitalla. Uuden genren muita merkkiteoksia olivat Kotiteollisuuden Helvetistä itään (2003), Mokoman Tämän maailman ruhtinaan hovi (2004) ja Kuoleman laulukunnaat (2006) sekä Stam1nan Uudet kymmenen käskyä (2006).

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus teki kahdeksassa vuodessa neljä albumia, joista kaikki Lopunajan merkkejä lukuun ottamatta ylittivät kulta- tai platinarajan. Toimittajat Timo Isoaho ja Matti Riekki kirjoittivat yhtyeestä ja ilmiöstä kirjan, jonka Ranka Kustannus julkaisi vuonna 2003. Kahdeksan työntäyteisen vuoden uuvuttama bändi lopetti toimintansa suosion huipulla vuonna 2004, ja Rautiainen ryhtyi sooloartistiksi.

Keväällä 2017 Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus julkisti tekevänsä festivaalikiertueen ja uuden albumin, joka ilmestyy syksyllä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus
Lopunajan merkit (Spinefarm, 1999)
Itku pitkästä ilosta (2000)
In frostigen Tälern (2001)
Rajaportti (2002)
Kylmä tila (2004)
Hartes Land (2004)
Tilinteon hetki, 2CD-kokoelma (2004)

Lue lisää:
Isoaho, Timo & Riekki, Matti: Trio Niskalaukaus, 238 sivua. (Ranka Kustannus, 2003)

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit (1999).

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit (1999).

The Mute Gods: Tardigrades Will Inherit The Earth – sana ja asenne kohdallaan

The Mute Gods: Tardigrades Will Inherit The Earth (Inside Out Music, 2017)

The Mute Gods: Tardigrades Will Inherit The Earth (2017).Brittiläisen bassokitarataiteilija Nick Beggsin projektibändi The Mute Gods jatkaa komeaa rockmissiotaan. Trion toinen albumi riemastuttavampi kokonaisuus kuin vuotta aiemmin julkaistu debyytti Do Nothing Till You Hear From Me. Helmikuussa 2017 julkaistu Tardigrades Will Inherit The Earth on verevä, jarruttelematon rockalbumi täynnä fiilistä ja sanomaa. The Mute Gods on löytänyt aiempaa sielukkaamman poljennon.

The Mute Gods: Roger King (vas.), Nick Beggs ja Marco Minnemann.

The Mute Gods: Roger King (vas.), Nick Beggs ja Marco Minnemann.

Nick Beggs (s. 1961) on vuosikymmenten varrella toteuttanut musiikillisia visioitaan hyvin erilaisissa kokoonpanoissa. Beggsin kenties kuumottavin historiankirjan lehti lienee popbändi Kajagoogoo, vuosina 1983–84 myös Suomen poplistojen kärkisijoille yltänyt ilmiö. Kunnianhimoista listapoppia seurasi kokoonpanot Ellis, Beggs & Howard ja Iona, myöhemmin myös ambientmaiset soololevytykset. The Mute Godsin kosketinsoittaja Roger King ja rumpali Marco Minnemann ovat soittaneet Beggsin kanssa yhdessä jo ennen trioprojektia. 2010-luvulta Beggs ja Minnemann muistetaan Steven Wilsonin albumeilta ja kiertuebändistä.

The Mute Gods taisi lopulta lähteä käyntiin Beggsin ystävän yllytyksestä. Bändin kotisivulla avataan Inside Outin pomon Thomas Waberin vaikutusta: “You’re doing all this work for all these great solo artists, but nothing of your own. You should be doing more.” Beggs uskoi Waberia ja ryhtyi vetämään omaa rockbändiä. Varsin humoristisessa haastattelussa kerrotaan taustoista lisää.

Vokalisti Beggs tilittää teksteissään maailman tilasta suoraan. Maapallo voi huonosti, poliitikot tekevät huonoja päätöksiä, jotka vievät kohti ymmärtämättömän ihmiskunnan tuhoa. We Can’t Carry On:

Toisella albumilla The Mute Godsin kokonaissoundi nousee aiempaa kantavammaksi. Beggsin kirkas lauluatakki on yhä kihelmöivä yhdistelmä kohtalokkuutta ja pystypäistä enkelikuoroa. Tardigradesille on loihdittu useita yleviä rockbiisejä, toinen toistaa vastustamattomampia. On pieni yllätys, miten bändi iskee nyt riffeillä. Window Onto The Sun toimii kuin parhailta Mission-albumeilta varkain viety klassikko. Loppupuolen kitaraviivyttely on vertaansa vailla. Imu ja tyyli värisyttävät.

Bassonuottien varassa leijuva Lament johdattaa kenties progeimpaan Mute Gods-fuusioon: itäisen Sri Lankan laulavista kaloista ammentava The Singing Fish Of Batticaloa on kuin musiikillista jatkoa Genesis-klassikoille. Vaikutuksen tekee kaiken suvereeni hallinta: myös akustisen kitaran, itkevien jousien ja mellotronin siivittämä väliosa on yhtä juhlaa. Toimituksen lämmin suositus, varsinkin jos kausi A Trick Of The Tail -> Duke on lähellä sydäntäsi.

– Can you hear the singing
It seems to be quite near
Can’t really tell where its coming from
But I know that’s what I hear…

Instrumentaali The Andromeda Strain vie päätösraitaan Stranger Than Fiction. Melodian musikaaliklangi nostaa tunnelmaa kulttiklassikkon Rocky Horror Picture Show suuntaan, kohti musikaalin herkimpiä lauluja, ilman minkään sortin irvailua. Levy päättyy – kasvoilla onnellinen hymy.

Nick Beggs – laulu, bassokitara
Roger King – kosketinsoittimet
Marco Minnemann – rummut
Tuottaja: Roger King

The Mute Gods palkittiin jo 2016 Progressive Music Awardseissa debyytistään. Puuttuu vain tilaisuus nähdä bändi livenä – fanit odottavat keikkoja, jotka saattavat olla vuorossa kolmoslevyn jälkeen. Ehkä vuonna 2018?

Tardigrades Will Inherit The Earth julkaistiin helmikuussa 2017 CD- ja 2LP-painoksina sekä striiminä.

Lue lisää:
The Mute Gods kotisivu