Unisono Quartet & Taivaantemppeli – Jazzlastuja Liisankadulta 1973

Unisono Quartet & Taivaantemppeli 1973 – Jazz Liisa 01/02 (Svart Records, Yle, 2016)

Turkulainen Svart Records on käynnistänyt äänitejulkaisuhankkeen, jolle on vaikea löytää vertailukohtaa. Kysymys on musiikista, jonka olemassaolosta varsin harva on ollut tietoinen. Yleisradion Liisankadun studiosta vuosina 1972–1977 lähetetyt konsertit taltioivat merkittävän jakson suomalaisen jazzin ja progressiivisen rockin historiaa, vaikka asiaa ei aikanaan välttämättä sellaisena ymmärretty ja koettu. Näissä konserteissa esiintyivät aikakauden keskeiset muusikot ja toisaalta talteen saatiin esityksiä kokoonpanoilta, jotka eivät koskaan julkaisseet virallisia levytyksiä.

Levyjen saatetekstitkään eivät paljasta, kuka nämä suorien radiokonserttien äänitykset ”löysi” kaikkien näiden vuosien jälkeen, mutta kunnia alkuperäisestä ideasta kuuluu muusikko ja toimittaja Erkki Lehtolalle ja toimittajille Matti Konttinen, Matti Poijärvi ja Jaakko Tahkolahti, joiden isännöimänä 34 sessiota järjestettiin ja lähetettiin. Vuodesta 1974 tuottajana toimi Jake Nyman. Muutama alkuperäisistä nauhoista on tuhoutunut, kun niitä oli käytetty ”säästösyistä” muihin tarkoituksiin, mutta nyt useimmat konsertit on mahdollista kuunnella uudelleen 2010-luvun ihmisen aistien kautta ja moderneina tallenteina.

Levyjen liitetekstit ovat kaikki englanninkielisiä, joten markkinoita uskotaan löytyvän Suomen rajojen ulkopuoleltakin. Haluan uskoa siihen myös itse, niin kovatasoista tarjontaa levyillä on. Taustatekstit ovat Juha Henrikssonin (jazz) ja Arttu Seppäsen (proge) käsialaa. Tekstit ovat asiantuntevia ja niihin on saatu hienosti mukaan muusikoiden omia muisteluksia ja tuoreita kommentteja. Niitä on niin kiinnostavaa lukea, että kerrankin olen selvästi pettynyt siihen, ettei tekstiä ole enemmän. Tuottaja Juha Nikulainen on pitänyt lankoja kokeneissa käsissään. Kaikesta huomaa, ettei asialla olla ensimmäistä kertaa. Pauli Saastamoinen on masteroinut nauhat Finnvoxin studiossa 2015 ja jälki on hienoa, neljä vuosikymmentä kuuluu lopputuloksesta pelkästään myönteisessä mielessä.

* * *

Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa varsinaisia ”levyarvosteluja”, jollaiset jätän itseäni paremmille asiantuntijoille. Haluan kuitenkin kertoa joistakin ajatuksista, joita näiden konserttien kuunteleminen noin neljä vuosikymmentä myöhemmin herättää. Olin tuolloin itse nuori aikuinen ja aktiivinen progen kuuntelija, vaikka nämä konsertit menivät kyllä aikoinaan täysin ohi korvien. Kuuntelukokemus on siksi sekä nostalginen että ajankohtainen.

1970-luvun alussa Love Records oli jo kovassa vauhdissa ja sen julkaisuohjelmaan mahtuivat ideologisesti sekä jazz että proge yhtä hyvin. Tasavallan Presidentti ja Wigwam olivat taloudellisestikin hyvin menestyneitä Loven levyttäjiä, samoin Jukka Tolonen. Sen sijaan jazz-albumien julkaiseminen oli suhteellisen verkkaista myös Lovella, vaikka taustalla häärineet Christian Schwindt ja Henrik Otto Donner epäilemättä niitäkin halusivat julkaista.

Ensimmäiset kotimaisen jazzin levytykset ilmestyivät vasta 1974 (Juhani Aaltosen Etiquette) ja 1975 (Olli Ahvenlahden Bandstand). Jatkossakin julkaisutahti oli melko harvaa, enkä ainakaan minä tiedä, oliko syynä pelkästään arveltu vähäinen myynti. Esimerkiksi Make Lievonen pääsi tekemään ja julkaisemaan oman albumin vasta vuonna 1977 (Make Lievonen), vaikka Taivaantemppelin esitysten (kaikki Lievosen sävellyksiä ja erittäin hienoja jokainen) perusteella sille olisi voinut veikata kysyntää jo paljon aikaisemmin.

Unisono Quartet & Taivaantemppeli – Jazzlastuja Liisankadulta 1973.

Unisono Quartet – Live In Studio 1973

Levysarjan aloittava Unisono Quartet esiintyi Liisankadulla 26.9.1973. Vaikka kokoonpanossa on kolme samaa muusikkoa kuin vuonna 1975 julkaistulla albumilla Unisono, musiikki kuulostaa aluksi vähemmän omaperäiseltä, Paroni Paakkunaisen sopraano epävireiseltä ja Olli Ahvenlahden sävelsuoni löysemmin sykkivältä.

Vähän tylsän aloituksen (Long tandem) jälkeen taso kuitenkin nousee ja pelkästään omaa musiikkiaan esittävä kokoonpano alkaa lunastaa julkaistun albumin synnyttämiä odotuksia ja kuullaan jopa Reiska Laineen rumpusoolo (Paakkunaisen sävellyksessä Totuuden aarreaitta). Setin viimeisenä kuultava Make Lievosen sävellys Incarnation on vahva kokonaisuus ja johdattelee kuin itsestään sarjan kakkoskonserttiin.

Paroni Paakkunainen – sopraano-, altto- ja baritonisaksofoni, huilu
Olli Ahvenlahti – piano, Fender Rhodes sähköpiano
Make Lievonen – bassokitara
Reino “Reiska” Laine – rummut
Tuottaja: Yle
Juontaja: Matti Poijärvi

Taivaantemppeli – Live In Studio 1973

Lievosen johtama Taivaantemppeli on niitä kokoonpanoja, jotka eivät koskaan levyttäneet mitään virallisesti, joten 21.1.1973 taltioitu konserttiesiintyminen on sitäkin arvokkaampi. Osa Liisankadulla soittaneista muusikoista oli kokeneita, tunnettuja ja arvostettuja ammattilaisia. Eivät kuitenkaan kaikki, ja tämä tekee näistä kuuntelukokemuksista erityisen kiinnostavia. Esimerkiksi Pekka Rechardt liittyi vasta seuraavana vuonna Wigwamin riveihin ja tuli sitä kautta tutuksi laajemmalle yleisölle. Soitto kuitenkin on jo kypsää tavaraa ja voi arvata, että se kelpasi työnäytteenä myös Wigwamin kitaristinpaikkaa täytettäessä.

Toinen huonommin tunnettu nimi on huilisti Matti Jakola, joka on yhtyeen ainoa puhallinsoittaja. Ahvenlahti on mukana nytkin ja vahvaa lyömäsoitinosastoa edustavat Upi Sorvali ja Tapani ”Nappi” Ikonen. Setin kaksi ensimmäistä jaksoa antavat lähinnä kaikille mahdollisuuden näyttää soittajankykynsä, mutta setin päättävä Lisa on sävellyksenäkin vaikuttava saavutus, ehkä jopa lähempänä mietiskelevää progea kuin fuusiojazzia.

Matti Jakola – huilu
Olli Ahvenlahti – piano, Fender Rhodes sähköpiano
Pekka Rechardt – sähköpiano
Make Lievonen – bassokitara
Upi Sorvali – rummut
Tapani “Nappi” Ikonen – kongat, lyömäsoittimet
Tuottaja: Yle
Juontaja: Matti Poijärvi

Heikki Poroila

Unisono Quartet 1973 ja Taivaantemppeli 1973 julkaistiin LP-levyinä keväällä 2016, samaan aikaan kuuden muun livetaltioinnin kanssa. Rajoitetuissa värivinyylipainoksissa on liitteenä isokokoinen juliste. Edellä mainitut Jazz Liisan osat 01/02 julkaistiin myös CD-levynä Unisono Quartet/Taivaantemppeli 1973.

Lue lisää:
Poroila
kirjoittaa Svartin ja Ylen julkaisuista pidemmin blogissa Musiikki kuuluu kaikille, artikkelissa Lastuja Liisankadulta – Svartin kulttuuriteko Heikki Poroilan kokemana.

Gronow, Pekka & Lindfors, Jukka & Nyman, Jake: Suomi soi 3 – Ääniaalloilta parrasvaloihin, 400 sivua. (Tammi, 2005).
Kulluvaara, Jonne & Hilamaa, Heikki: Suomalainen progressivinen rock 1967–2001 – diskografia | Finnish Progressive Rock 1967–2001, 103 sivua. (Kulluvaara, Hilamaa, 2002).
Rantanen, Miska: Love Records 1966–1979 – tarina, taiteilijat, tuotanto, 303 sivua. (Schildts & Söderströms, tarkistettu 2. laitos, 2014).

Levyhyllyt:
Jukka Tolonen Ramblin’ Jazz Band 1973 ja KOM Quartet 1975: Jazzlastuja Liisankadulta – Jazz Liisa 03/04
Tasavallan Presidentti ja Jukka Hauru & Superkings 1973: Poplastuja Liisankadulta – Pop Liisa 01/02
Wigwam & Taivaanvuohi 1973: Poplastuja Liisankadulta – Pop Liisa 03/04

Erilaisten kirjalähteiden lisäksi kirjastosta kannattaa kysyä suomalaisen jazzin ja progen bokseja ja erilaisia kokoelmalevyjä. Useimmissa on mukana hyvin toimitettua musiikkihistoriaa.

Muista boksit ja kokoelmat:
Anna mulle lovee – 79 rockia vuosilta 1967–79. 4CD ja 47-sivuinen liitevihko. (Love Records/Siboney, 1994. Uudet painokset 2005 ja 2010).
Donner
, Henrik Otto: Parhaita ottoja. 2CD + tekstiliite. (Siboney, 2009).
Laipio
, Matti: Eteenpäin! – Suomi Jazz 1960–1975. 3CD + tekstillite.
Love Proge – Love Recordsin proge-klassikot 1968–1979. 2CD ja liitevihko. (Siboney, 1996).
Love Proge 2
. 2CD ja 12-sivuinen liitevihko. (Siboney, 1998).
Love Records – Kaikki singlet 1. 6CD ja 16-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 2. 6CD ja 20-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 3. 6CD ja 24-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 4. 6CD ja 20-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 5. 6CD ja 24-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).

Svart Records kotisivu

Tuomas Pelttari, toim.

Biffy Clyro: Puzzle – vaihtoehtorockista kohti mainstreamia

Biffy Clyro: Puzzle (14th Floor Records, 2007)

Biffy Clyro: Puzzle.Skottilainen Biffy Clyro otti rohkean askeleen kohti rockin mainstreamia albumillaan Puzzle. Tulos oli raikastava. Brittiläiset raskaamman rockin lehdet kuten Metal Hammer ja Kerrang! olivat pitäneet vuonna 1995 perustetun rocktrion puolta kauan ennen korkeita listasijoituksia – ja 2007 Biffy Clyron suurempi suosio oli jo ovella. Puzzle on bändin kaupallinen läpimurto.

Biffy Clyro teki kiinnostavaa musiikkia debyytistään lähtien. Blackened Sky (2002) näytti bändin kyvyt mietteliään post-hardcoren lähteellä. Viitteet riehakkaampaan hc-ilmaisuun säilyivät kolmosalbumiin Infinity Land saakka. Nelosalbumi Puzzlen tuottajaksi tuli Garth “GGGarth” Richardson. Biffy Clyron kypsyvä hittipotentiaali oli ilmeinen. Esimerkiksi Infinity Landin raidat Glitter And Trauma ja My Recovery Injection ovat melodisesti erinomaisia, mutta jotain puuttui. Puzzlen tuottanut Richardson toi musiikkiin kokoa ja syvyyttä. Kasvussa kohti kypsempää kokonaisuutta auttoi myös uusi levy-yhtiö. Biffy Clyron kolme ensimmäistä albumia julkaissut Beggars Banquet väistyi 14 Floor Recordsin tieltä.

Puzzlen yksin säveltänyt lauluntekijä ja laulaja/kitaristi Simon Neil on albumilla hyvässä vedossa. Biffy Clyron musiikki säilyi edelleen emo-genren ulkopuolella. Ehkä syynä on tietty rätväkkyys ja silloin tällöin pilkistävä kotikutoisuus. Puzzlellakin Neil lauloi yhä naapurinpoikamaisella vetoavuudella, eikä bändi luopunut haasteellisemmasta biisimateriaalista. Samalla Puzzlen suorempi toteuttaminen antoi sopivasti tilaa eeppisyydelle.

Jotkut Biffy-fanit saattoivat pettyä astetta kaupallisempaan nelosalbumiin. Bändin suosio oli kuitenkin kasvussa, ja kolmen singlen avustamana Puzzle nousi kesäkuussa 2007 brittilistalla peräti kakkossijalle. Ensimmäinen singlejulkaisu Semi-Mental ilmestyi jo joulukuussa 2006, erinomaisen tarttuva Saturday Superhouse seuraavana keväänä. Hieman Musen klangia muistuttava single Living Is A Problem Because Everything Dies julkistettiin muutamaa viikkoa ennen Puzzlen ilmestymistä.

Alkavan pyörremyrskyn tavoin jousitettu aloitusraita jyllää hienosti. Ensimmäistä kertaa bändi sai musiikkinsa ympärille sen vaatimat puitteet. Living Is A Problem… vie orkesteri- ja kuorosovituksineen mielenkiitoisiin tiloihin. Erityisesti singleversiota pidempi albumiraita on vielä ulottuvampi.

Yhtyeen aiempiin albumeihin verrattuna Puzzlen rock on osin mahtailevampaa, ehkä jopa mainstreamia. Biffyn parhaat puolet korostuvat, ja albumin biisit hyötyvät astetta mielikuvituksellisemmasta toteutuksesta. Keskittyneisyys tuntuu levollisuutena. Sovituksissa paikoin käytetty puolitettu tempo saattaa olla käytännössä hankala rock-elementti, mutta ei tuota Puzzlella vaikeuksia. Esimerkiksi The Conversation Is… on mestarillinen suoritus. Bändin itsevarmuudesta kertoo paljon myös keskitiemäinen Folding Stars. Messevä biisi, jossa omintakeisetkin biisinteon elementit toimivat.

Puzzle näytti sen, että suurikin on kaunista. Biffy Clyron ensialbumista asti läsnä ollut eeppisyys oli sisäistynyt osaksi bändin ilmaisua. Näkemys oli kirkastunut. Musiikin keskellä kelpaa ihailla myös albumin kansitaidetta, jonka suunnitteli Storm Thorgerson (1944–2013), apunaan taiteilija Carolyn Roper.

Simon Neil – laulu, kitara, kellopeli
Ben Johnston – rummut, laulu
James Johnston – bassokitara, laulu

Graeme Revell – orkestraatiot
Seattle Symphony Orchestra – jouset
Ben Kaplan – kosketinsoittimet
Tuottajat: GGGarth ja Biffy Clyro

Puzzle ilmestyi alun perin CD-levynä sekä laajennettuna CD/DVD-painoksena. Uusi 2LP-laitos julkaistiin vuonna 2015. Wikipedian mukaan Puzzle muistuttaa melko paljon yhdysvaltalaisbändeistä Sunny Day Real Estate ja Red House Painters. Biffystä kiinnostuneen Levyhyllyt saattavat aueta helposti myös Foo Fighters -faneille.

* * *

Biffy Clyron tarina jatkui reilut kaksi vuotta myöhemmin julkaistulla albumilla Only Revolutions ja tupla-levyllä Opposites (2013). Yhtyeen seitsemäs albumi Ellipsis ilmestyi heinäkuussa 2016. Bändi vieraili Seinäjoen Provinssissa vain muutamaa päivää ennen levyn julkaisua.

Lue lisää:
Biffy Clyro kotisivu

Biffy Clyro: Puzzle (2007).

Biffy Clyro: Puzzle (2007).

Jean-Michel Jarre: Electronica 2 – The Heart Of Noise

Jean-Michel Jarre: Electronica 2 – The Heart Of Noise (Music Affair, 2016)

Ranskalainen säveltäjä ja syntetisaattoriguru Jean-Michel Jarre täydensi syksyllä 2015 alkanutta albumijatkumoa jo toukokuussa 2016. Ykkösosasta Electronica 1: The Time Machine jatkaa eteenpäin E2 – The Heart Of Noise. Ykkösosan tapaan E2 perustuu 15 musiikintekijän kanssa tehtyyn yhteistyöhön. Tulos on toistamiseen riemastuttavan antoisa valikoima kollaboraatioita.

Syvän merellisen soundin aloittamana The Heart Of Noise lähtee liikkeellee arvokkaasti. Reilun neljän minuutin jälkeen nimiteos nousee rauhoittavaksi pulssiaalloksi. Ollaan Jarren tavaramerkin ytimessä – siellä, missä tavoitellaan syntetisaattorimusiikin syvintä. Verkkainen ote vaihtuu vaahtomaisine mielikuvineen juuri sellaiseksi juhlaksi kuin vain Jarre osaa kutoa.

Miten Jean-Michel Jarre (s. 1948) näkee nykymaailman teknologian? Ovatko kaikki tietomme turvassa mobiililaitteissamme tai pilvessä? Tämänkaltaisten ajatusten kantamana albumi Electronica 2 on omistettu Edward Snowdenille. Jarren ja digiajan tottelemattomuuden ikonin yhteisestä teknobiisistä uutisoi esimerkiksi The Guardian. Musiikillisesti Exit kuvaa pakenemista paniikinomaisin vedoin. Kiihkeä biitti etenee hiostavasti, lopulta kohti Snowdenin (s. 1983) sanoja. Tempo hidastuu hetkeksi kuin turvapaikan suojaan. Kysymys kuuluu:

– Why are our private details that are transmitted on-line, why are private details that are stored on our personal devices any different than the details and private records of our lives that are stored in our private journals? 

Kohokohtia seuraa lisää. Pet Shop Boys iskee raidalla Brick England lähelle omaa klassikkoalbumiaan Electric (2013). Mitä saisimmekaan jos Neil Tennant ja Chris Lowe tekisivät kokonaisen albumin Jarren kanssa? Peachesin indiemäinen What You Want vingahtelee eteenpäin kuin Plan 9 From Outer Space.

Switch On Leon ja The Orb saavat aikaan syvää värinää ja jonkin sortin datalinkin Snowden-raitaan Exit. Yhdistelmä Alex Patersonin trippiä ja Jarren dremaattista maisemaa hivelee lähtemättömästi. Elokuvamusiikin suurnimi Hans Zimmer osallistui Jarren projektiin hyvin mielellään. Zimmer otti levytykseen mukaan tuttua suurelokuvallista paatostaan.

Sample Primal Screamin anthemista Come Together toimii juurena aidolle hippianthemille As One. Jo 70-luvun lopulla huipulle yltänyt Gary Numan on yhä erinomaisessa vireessä. Loistava Here For You toimii kuten useat Numanin hiteistä – hieman liian hitaana tanssilattialle, hieman liian outona todelliseen mainstreamiin.

Jarren kollaboraatiot kulkevat valtavirran lisäksi teknon undergroundissa. Detroit-teknon vaikuttaja Jeff Mills saattaa raottaa kuulijalle ovea kohti tuntemattomampaa – genren suurnimet kun ovat monille vieraita. Mukava yllätys seuraa tupla-albumin nelospuolella. Albumilla She’s So Unusual (1983) tähdeksi noussut Cyndi Lauper nappaa intohimoisesti kiinni Jarren haikeasta tanssibiitistä. Swipe To The Right on loistokas biisi, täydellinen juuri Lauperin laulamana.

Aivan lopussa E2 hieman lopahtaa. Ehkäpä The Heart Of Noisen demon julkaisemisen olisi voinut jättää myöhemmäksi. Kauneusvirhe on kuitenkin pieni, ja Noisen sydän sykkii polttavan auringon lailla. Ja auringon sisältä paistaa diskopallo.

* * *

Electronica 2 julkaistiin toukokuussa 2016. (2LP, CD ja striimi). Jarren synasaagan ensimmäinen osa ilmestyi edellisenä syksynä. Jean-Michel Jarre konsertoi Suomessa 31. lokakuuta 2016.

Levyhyllyt:
Jean-Michel Jarre | studioalbumit
Deserted Palace (1972)
Les Granges Brûlées (1973)
Oxygène (1976)
Équinoxe (1978)
Les Chants Magnétiques | Magnetic Fields (1981)
Musique Pour Supermarché (1983)
Zoolook (1984)
Rendez-Vous (1986)
Revolutions (1988)
En attendant Cousteau | Waiting For Cousteau (1990)
Chronologie (1993)
Oxygène 7–13 (1997)
Métamorphoses (2000)
Interior Music (2001)
Sessions 2000 (2002)
Geometry Of Love (2003)
Téo & Téa (2007)
Oxygène – New Master Recording (2007)
Electronica 1 – The Time Machine (2015)
Electronica 2 – The Heart Of Noise (2016)
Oxygène 3 (2016)

Lue lisää:
Jean-Michel Jarre kotisivu

Tuomas Pelttari

Jean-Michel Jarre: Electronica 1 – The Heart Of Noise (2016).

Jean-Michel Jarre: Electronica 1 – The Heart Of Noise (2016).

Jean-Michel Jarre: Electronica 1 – The Time Machine

Jean-Michel Jarre: Electronica 1 – The Time Machine (Music Affair, 2015)

Jarre: Electronica 1 – The Time Machine.Miten palata aikakoneen tavoin itse tekemänsä syntikkataiteen kulta-aikaan, ja luoda samalla jotain täysin uutta? Ranskalaissäveltäjä Jean-Michel Jarre teki näin ottamalla levylleen ihailemiaan musiikintekijöitä. Synaguru on toiminut samaan tyyliin aiemminkin, muttei näin suurin harppauksin. Ja miten tyylikkäästi vierailijoiden kanssa tehty elektro-jatkumo liikkuukaan. Ensimmäinen osa The Time Machine onnistuu luomaan toimivia kombinaatioita ilman merkkiäkään vesitetynoloisesta retroilusta. Electronica 1 pulppuaa ajattominta Jarrea sitten 80-luvun.

Jean-Michel Jarre (s. 1948) nousi elektronisen populaarimusiikin suurtekijäksi vuonna 1976. Klassikkoalbumi Oxygènen moniulotteinen analogisyntetisaattorisoundi, viipyilevät toteutukset ja sävellysten näkemys kiinnostivat valtavaa määrää ihmisiä yli pop- ja taidemusiikin tottumusten. Samaan aikaan musiikin tunteikas maanläheisyys ja avaruudellisuus välittyi kunnianhimoisissa levynkansissa ja visuaalisestikin merkittävissä live-esiintymisissä. Wikipedian mukaan Jarren suurimmissa ulkoilmakonserteissa on ollut jopa useita miljoonia kuulijoita.

Studioalbumien korkea taso säilyi läpi 80-luvun. Magnetic Fields, Zoolook ja Rendez-vous veivät Jarren musiikkia eteenpäin. Melko taajaan tehtyjen konserttikiertueiden rinnalla levytystahti on harventunut. Edellinen uutta materiaalia sisältänyt Téo & Téa julkaistiin 2007. Samana vuonna Jarre julkaisi uuden levytyksen klassikosta Oxygène.

* * *

Jarren viidentoista artistivieraan kanssa tehty Electronica 1 on vakuuttava näyttö. Aikakonemaista tunnelmaa voi aistia vierailijakaartin kautta. Jarren ihailemat Tangerine Dream, Pete Townshend ja John Carpenter aloittivat musiikinteon 60-luvulla kuten Jarrekin. Robert Del Naja käynnisti Massive Attackin 80-luvun lopulla. 90-luvulla ensimmäiset hittinsä tehnyt Armin van Buuren on syntynyt vuonna 1976. Musiikillisten vaikuttajien haltuunottoa helpottaa levynkanteen painetut tekstit, joissa Jarre avaa levyntekoon osallistuneiden kanssa tehtyä yhteistyötä.

Albumin musiikillinen suola löytyy siitä, että vierailevat artistit tulevat ikään kuin osaksi Jarren vaikutusta länsimaiseen populaarimusiikkiin. Samalla kaikki raidat kuitenkin ovat myös tribuutteja toiseen suuntaan – myös vierailijoidensa näköisiä yhteisiä teoksia. Yhdistelmä toimii hämmästyttävän hyvin. Juju löytyy myös Jarren ilmiselvästä rakkaudesta synapopin kaanoniin, jossa on monia alalajeja. Boys Noizen kanssa tehty aloitusraita on erinomainen.

Esimerkiksi 90-luvulla debyyttialbuminsa julkaissut ranskalainen Air istuttaa raukean poljentonsa vaivatta Jarren 70-lukulaiseen analogisuuteen. Kenties hykerryttävintä 80-luvun synahitin otetta esittelee Vince Clarke (Erasure, ex-Yazoo, ex-Depeche Mode). Kaksiosainen Automatic hypähtelee Jarren ja Clarken käsissä mahdollisimman tasapainossa. Yhdessä DJ-tähti Armin van Buurenin kanssa tehtyä raitaa valaisee parhaiten haastattelu.

Yksi levyn yllättäjistä on The Whon säveltäjä ja kitaristi Pete Townshend. Hänen kanssaan tehty Travelator toimii hyvin. Mukana on myös Jarren kanssa aiemminkin yhteistyötä tehnyt Laurie Anderson, yksi modernin avantgarden suurista suunnannäyttäjistä. Hän hallitsee puhelaulullaan koko raitaa Rely On Me. Tangerine Dreamin säveltäjä Edgar Froese (1944–2015) teki albumille yhden viimeisimmistä teoksistaan. Jarre on omistanut albumikokonaisuuden menehtyneelle idolilleen. 

Yhteistyö yhdysvaltalaisen Mobyn eli Richard Melville Hallin kanssa sytyttää hitaammin. Useamman kuuntelukerran myötä Suns Have Come nousee yhdeksi parhaista lauluraidan sisältävistä esityksistä. Electronica 1 nojaa syntetisaattoreiden rinnalla myös akustisempaan suuntaan. Huima päätösraita The Train & The River kehittyy rauhassa kohti transsia. Pianistivieras Lang Lang soittaa hurmioituneesti.

Electronica 1 julkaistiin lokakuussa 2015. (2LP, CD ja striimi). Jarren synasaaga sai jatkoa varsin pian. Electronica 2: The Heart Of Noise julkaistiin jo seuraavana keväänä. Syntikkataitelija konsertoi Suomessa 31. lokakuuta 2016.

Levyhyllyt:
Jean-Michel Jarre | studioalbumit
Deserted Palace (1972)
Les Granges Brûlées (1973)
Oxygène (1976)
Équinoxe (1978)
Les Chants Magnétiques | Magnetic Fields (1981)
Musique Pour Supermarché (1983)
Zoolook (1984)
Rendez-Vous (1986)
Revolutions (1988)
En attendant Cousteau | Waiting For Cousteau (1990)
Chronologie (1993)
Oxygène 7–13 (1997)
Métamorphoses (2000)
Interior Music (2001)
Sessions 2000 (2002)
Geometry Of Love (2003)
Téo & Téa (2007)
Oxygène – New Master Recording (2007)
Electronica 1 – The Time Machine (2015)
Electronica 2 – The Heart Of Noise (2016)
Oxygène 3 (2016)

Lue lisää:
Jean-Michel Jarre kotisivu

Tuomas Pelttari

Jean-Michel Jarre: Electronica 1 – The Time Machine (2015).

Jean-Michel Jarre: Electronica 1 – The Time Machine (2015).

 

Gentle Giant: Octopus – svengaavan progen ytimessä

Gentle Giant: Octopus (Vertigo, 1972)

Läpi 70-luvun toiminut Gentle Giant oli progressiivisen rockin innovatiivisimpia yhtyeitä. Lontoolainen bändi sävelsi kunnianhimoista progea, josta kuulsi läpi poikkeuksellista iloa ja häpeilemättömyyttä. Ilakoiva musiikillisuus ja häkellyttävä tahtilaijien viidakko toimi erinomaisesti. Ranskalaisen kirjailijan François Rabelais‘n teosten inspiroima Gentle Giant teki muutamia progen klassikoita. Yksi näistä on loppuvuodesta 1972 julkaistu Octopus.

Octopus sijoittuu aikaan hieman ennen Gentle Giantin tuotannon puoliväliä. Takana oli jo kolme albumia ilahduttavan ennakkoluulotonta progeilua. Vuonna 1972 bändi eli hyvin luovaa aikaa, sillä edeltävä levytys Three Friends julkaistiin vain puolisen vuotta aiemmin. Rocklehti Rolling Stone valitsi Octopusin 50 parhaan progelevyn joukkoon vuonna 2015.

Verkkosivusto Discogs mainitsee bändin kunnianhimosta näin: The group’s compositional purpose was to “expand the frontiers of contemporary popular music at the risk of becoming very unpopular.” Kerry Minnear sekä Ray, Derek ja Phil Shulman kirjoittivatkin varsin inspiroitunutta musiikkia. Yhdessä kitaristi Gary Greenin ja bändiin juuri liittyneen John Weathersin kanssa tuotettu Octopus tuo esiin yhtyeen omimman: rokkaavan pohjasvengin ja mielikuvituksellisen sävellystyön. Rumpali Weathers toi bändiin raikkautta. Weathersin mäiskettä on mukava seurata, niin rennolta soitto tuntuu. Gentle Giantin salainen ase oli svengaavuus.

Lähellä varhaisen Soft Machinen avantgardismia liikkuva Knots on albumin helmiä. Useiden instrumenttien hallinnan lisäksi Minnear ja Shulmanit olivat myös erinomaisia laulajia. Poikakuoromainen liihotus tekee yhä vaikutuksen. Harvan bändin laulusoundi on totista ja yhtä aikaa hauskaa. Sävellysten vahvuutta korostaa hyräiltävät melodiat, joihin yhdistyy usein ilotulituksen kaltainen virtuositeetti. Ei muusikkoutta muusikkouden vuoksi – pikemminkin aitoa musiikin iloa. Gentle Giantin musiikkiin kuuluukin erottamattomasti myös rentous.

Livenä Gentle Giant oli taidokas bändi, jonka itsetunto oli kohdallaan. Octopusin avausraidan keskiaikainen rockpoljento vaihtuu nokkahuilujuhlaan kuin itsestään. Vaikka Gentle Giant muistetaan usein hankalasta biisimateriaalista, niin The Advent Of Panurge lähtee liikkeelle kuin seikkailu täynnä funkia.

Yksi albumin kuuluisimmista raidoista on Raconteur Troubadour. Se kulkee keskiaikaisessa tunnelmassaan läpi erilaisten tahtilajien, mutta palaa aina lopulta kauniiseen laulumelodiaan. Lähellä hard rockia kulkeva A Cry For Everyone kehittyy jännittäväksi riffittelyksi. Kitaran ja erilaisten koskettimien vuorottelu istuu hienosti laulun rinnalle. Instrumentaaliraita The Boys In The Band muistuttaa tunnelmaltaan hieman Canterbury-skeneä. Mieleen tulevat Hatfield And The North ja 70-luvun loppupuolella vaikuttanut The National Health. Octopus on kenties kauneimmillaan raidalla Think Of Me With Kindness.

Kerry Minnear – kosketinsoittimet, vibrafoni, perkussiot, sello, Moog, laulu
Derek Shulman – laulu. alttosaksofoni
Ray Shulman – bassokitara
Phil Shulman – saksofoni, trumpetti, mellofoni, laulu
Gary Green – kitara, perkussiot
John Weathers – rummut. perkussiot, ksylofoni

Phil Shulman jätti bändin ennen seuraavaa albumia. Gentle Giantin tarina jatkui vuonna 1973 hieman rockmaisemmalla albumilla In A Glass House.

* * *

Lue lisää:
Paul Stumpin
kirjoittaman bändihistoriikin ja muun progekirjallisuuden lisäksi kirjastosta kannattaa kysyä Octopusin remasteroituja laitoksia. Vuonna 2015 albumi julkaistiin laajennettuna kahden levyn painoksena. Tuon remasterin Blu-ray tarjoaa albumin Steven Wilsonin 5.1.- ja stereomiksauksien lisäksi “kommenttiraidan”, jota voi seurata TV-ruudulta. Pitkin matkaa voi lukea yhtyeen jäsenten muistoja ja kokemuksia.

Gentle Giant: Octopus (Alucard, 2015) CD+Blu-ray sekä 16-sivuinen liitevihko.
Hegarty, Paul: Beyond And Before – Progressive Rock Since The 1960s, 318 s. (Continuum, 2011).
Lambe
, Stephen: Citizens Of Hope And Glory – The Story Of Progressive Rock, 224 s. (Amberley, 2011).
Pajuniemi, Matti: Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 1967–1979, 384 s. (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 2013).
Romano, Will: Mountains Come Out Of The Sky – The Illustrated History Of Prog Rock, 246 s. (Backbeat Books, 2010).
Snider, Charles: The Strawberry Bricks guide to progressive rock, 362 s. (Strawberry Bricks, 2007).
Stump, Paul: Gentle Giant – Acquiring The Taste, 188 s. (SAF Publishing, 2005).

Tuomas Pelttari