Tori Amos: Little Earthquakes – rehellistä lauluntekijyyttä

Tori Amos: Little Earthquakes (EastWest, Wea, 1992)

Tori Amos: Little Earthquakes.Yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä Tori Amos (Myra Ellen Amos, s. 1963) esiintyi klubeilla jo teini-ikäisenä. Nuorena kouliintunut artisti äänitti ensimmäisen singlelevynsä vuonna 1980. Vuosikymmenen lopulla Amosin muodikas yhtye teki albumin, mutta Y Kant Tori Read jäi kuitenkin vaille suurta huomiota, kelvollisista kappaleista huolimatta. Tori Amosin tie kuuluisuuteen alkoi toden teolla soolodebyytistä Little Earthquakes.

Kun avoimella ja rehellisellä artistilla on paljon sydämellään, vastaanotto voi vaihdella paljonkin. Melko suoraa tekstiä sisältävät singlet Silent All These Years, China ja Winter kiinnostivat enemmän eurooppalaisia kuin amerikkalaisia. Myös Little Earthquakes otettiin paremmin vastaan täällä päin maailmaa. Uskonnon kahleisiin viittaava Crucify nousi brittilistalla peräti sijalle 15.

– Why do we crucify ourselves
Every day I crucify myself
Nothing I do is good enough for you
Crucify myself every day I crucify myself
And my heart is sick of being in chains.

Artistin hyppy dancerock-keulakuvasta merkittäväksi laulaja-lauluntekijäksi on ilmiömäinen. Amos nousi esiin antaumuksellisena vokalistina, jolla oli valtavasti sanottavaa. Sielukkaana tulkitsijana erottuva musiikintekijä sai ansaitusti tilaa mediassa. Vuonna 1992 Tori Amos oli kertakaikkisen tervetullut, kuin pulppuava lähde keskellä grungea. Uusi tähti oli myös riittävän mainstream popmaailmaan.

Amosilla oli ilmeisiä kykyjä. 29-vuotiaana Amos pystyi jo varioimaan ääntään erilaisiin tarpeisiin. Hän onnistui kanavoimaan musiikkiinsa yhtä lailla kaipuun, uskon, häpeän kuin emansipaation. Amos laulaa hyvin henkilökohtaisista kokemuksista. Vaikeimmatkin aiheet tulevat esiin saarnaamatta, joten kuulija voi keskittyä teksteihin ja samastumiseen. Vapaus ja siitä voimaantuminen vievät eteenpäin. Little Earthquakes antaa aina turvallisen tilan itsetutkiskeluun.

Tori Amos – laulu, pinao, samplatut jouset
Jef Scott – bassokitara, kitara
Carlo Nuccio – rummut
Ed Green – rummut
Steve Caton – kitara, bassokitara
Will McGregor – bassokitara
Matthew Seligman – bassokitara
Chris Hughes – rummut
David Rhodes – kitara
Eric Rosse – ohjelmointi, lyömäsoittimet
Phil Shenale – ohjelmointi
Paulinho Dacosta – lyömäsoittimet
John Chamberlin – mandoliini
Eric Williams – ukulele, dulcimer
Orkesterisovitukset: Nick DeCaro, David Lord
Tuottajat: Davitt Sigerson, Tori Amos, Eric Rosse, Ian Stanley

Little Earthquakes julkaistiin alun perin tammi-helmikuussa 1992 (CD, LP, MiniDisc, kasetti). Uusi 2CD ilmestyi keväällä 2015, samoin remasteroitu LP-painos. Tori Amos jatkoi voittokulkuaan albumilla Under The Pink (1994).

* * *

Amos konsertoi Suomessa jälleen kesällä. Vuonna 2014 ilmestynyttä albumia Unrepentant Geraldines kuullaan Finlandia-talossa 8. ja 9. kesäkuuta 2015.

Lue lisää:
Amos
, Tori: A Piano – The Collection, 5CD + 60-sivuinen liitekirja. (Rhino/Warner, 2006).
Amos, Tori & Powers, Ann: Piece By Piece – A Portrait Of The Artist, Her Thoughts, Her Conversations, 348 sivua. (Plexus, 2005).
Brown, Jake: Tori Amos In The Studio, 198 sivua. (ECW Press, 2011).
Campbell, Paul: Tori Amos – Collectibles, 216 sivua. (Omnibus, 1997).
Kovala, Urpo & Saresma, Tuija & Heinonen, Harri: Kulttikirja – tutkimuksia nykyajan kultti-ilmiöistä, 208 sivua. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003).
Lahtinen, Toni & Lehtimäki, Markku (toim.): Ääniä äänien takaa – tulkintoja rock-lyriikasta, 309 sivua. (Tampere University Press, 2006).
Rogers, Kalen: Tori Amos – All These Years: The Authorized Illustrated Biography, 116 sivua. (Omnibus, 1994).

Tori Amos kotisivu

Tuomas Pelttari

Tori Amos: Little Earthquakes (1992).

Tori Amos: Little Earthquakes (1992).

Pekka Pohjola: Pewit – massiivisen suuri seikkailu

Pekka Pohjola: Pewit (Pohjola Records, 1997)

Pekka Pohjola: Pewit (1997).Bassokitarataiteilija ja säveltäjä Pekka Pohjola (1952–2008) lähti soolouralle vielä Wigwam-vuosien jatkuessa. Ensimmäinen oma albumi Pihkasilmä kaarnakorva julkaistiin 1972. Levytysten taso säilyi korkeana läpi vuosikymmenten: myös Pohjolan kaksi viimeistä albumia ovat suuria merkkiteoksia. Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin julkaistut Pewit ja Views antavat voimakkaan ja tasapainoisen kuvan basistivirtuoosin hioutuneesta muusikkoudesta ja sävellystaiteesta. Myös visuaalisuus on hallussa. Molempien levyjen kansitaiteesta vastaisi Rita Hartwig.

Pewit toi Pohjolan musiikin esiin poikkeuksellisen voimaantuneesti. Albumi koostui ennemmin sävellyksistä kuin soitinmusiikista, progesta tai fuusiosta. Tuottajana Pohjola halusi säilyttää Pewitin lopullisen toteutuksen mahdollisimman dynaamisena ja kompressoimattomana. Tämän kuulee lyömäsoittimien valtavana voimana, toisaalta myös herkkyytenä. Dynamiikka ei tullut tyhjästä. Pohjola, Seppo Kantonen, Markku Kanerva ja Anssi Nykänen soittivat jo viisi vuotta aiemmin julkaistulla levyllä Changing Waters. Sähkökvartetista oli tullut vakibändi.

Maanisen hypnoottinen aloitusraita Rita lähtee hiljalleen mahtipontiseen vyörytykseen. Iskevä soundi rakentuu tutulle pohjolamaisen polveilevalle kehittelylle. Bassokitaraa odotellaan mukaan kaikessa rauhassa. Anssi Nykäsen tunnustelut käyvät sydänalaan. Rita kasvaa kitaristi Markku Kanervan liidaamana korkeuksiin. Yhdeksän minuutin jälkeen massiivisuus vaihtuu kuitenkin runolliseen kepeyteen, ja outro nivoutuu vaivatta seuraavaan raitaan Melkein. Leikillinen tunnelma, melkein lapsekas, melkein totinen.

Nimikappale Pewit toimii albumin alkuvoimana, pohjavetenä. Suuri kallion ritari lähtee toisessa osassa tivolimaiseen liitoon. Vapautunut Toy Rock introineen svengaavat kuin ylikierroksilla käyvä Steely Dan. Fonistit Pepa Päivinen, Heikki Keskinen ja Seppo Paakkunainen ohjaavat kun rockbändiä tyylikkäästi.

Arvoituksellinen päätösraita Ordinary Music viettelee mukaan matkaan. Jännitettä haetaan pitkällä perkussiojaksolla, jota värittää jopa hälymäiset elementit. Primitiivinen ote kasvaa erityisesti Nykäsen ja Kanervan ansiosta. Teoksen puolivälissä nivahdetaan jälleen kohti uutta. Koskettimien sävel kuin elää kuin toista elämää. Lopulta rytmi kiihtyy puolta kiihkeämmäksi juoksuksi. Hetken päästä pelkkien jousien varaan annettu teema huipentaa Ordinary Musicin. Lopulta tuttu vyörytys saa bändin taakseen. Aloitusraidalta tuttu nerokkaan yksinkertainen bassokuvio tuntuu kovemmin kuin koskaan.

Pekka Pohjola – bassokitara, kosketinsoittimet
Seppo Kantonen – piano, kosketinsoittimet
Markku Kanerva – kitara
Anssi Nykänen – rummut, lyömäsoittimet
Tuottaja: Pekka Pohjola

Mongo Aaltonen – lyömäsoittimet
Pepa Päivinen – tenorisaksofoni, alttosaksofoni, baritonisaksofoni
Heikki Keskinen – tenorisaksofoni
Seppo Paakkunainen – tenorisaksofoni
Jari Valo – viulu
Jukka Pohjola – viulu
Teemu Kupiainen – alttoviulul
Olli Kilpiö – alttoviulu
Timo Alanen – sello
Matti Pohjola – sello

Pewit julkaistiin alun perin CD-levynä vuonna 1997. Remasteroitu painos ilmestyi 2011. Striimauspalvelut Spotify ja Deezer tarjoavat Pohjolan musiikkia rajatusti: myös Pewit puuttuu molemmista (5/2015).

Pewitin jälkeen ilmestynyt Views (2001) jäi Pohjolan viimeiseksi studioalbumiksi. Säveltäjä ja bassovirtuoosi kuoli 56-vuotiaana vuonna 2008.

Lue lisää:
Meriläinen, Mikko: Wigwam, 504 sivua. (Nemo, 2006).
Nevalainen, Petri: Pekka Pohjola – Bassokenraali, 202 sivua. (Jalava, 2003).
Rantanen, Miska: Love Records 1966–1979 – tarina, taiteilijat, tuotanto, 303 sivua. (Schildts & Söderströms, 2005, tarkistettu laitos 2014).

Tuomas Pelttari

Pekka Pohjola: Pewit (1997).

Pekka Pohjola: Pewit (1997).

Manic Street Preachers: Gold Against The Soul

Manic Street Preachers: Gold Against The Soul (Columbia, 1993)

Manic Street Preachers: Gold Against The Soul (1993)Walesilainen Manic Street Preachers saapui rockmaailmaan suurin puhein. 1992 ilmestynyttä debyyttialbumia Generation Terrorists oli tarkoitus saada kaupaksi miljoonittain. Peräti 18 biisin tuplalevy kouraisi syvältä, muttei sittenkään nostanut bändiä heti stadionsarjaan Guns N’ Rosesin kanssa. Itsevarma kvartetti kuitenkin jatkoi töitä eikä hukannut nostettaan.

Dave Eringan tuottama Gold Against The Soul ilmestyi kesällä 1993. Yhtyeen uralla hieman paitsioon jäänyt kokonaisuus on kiehtova osa Manicsien musiikillista kehitystä. Toisen albumin maailma on aiempaa rohkeampi, luovuus luontevammin ohjattua. Mukana on myös uusia hittejä. La Tristesse Durera (Scream To A Sigh), Roses In The Hospital ja Life Becoming A Landslide ovat kuolemattomia Manics-hymnejä.

Biisien kantaaottavuus syntyy Richey Edwardsin ja Nicky Wiren teksteistä. Vokalisti James Dean Bradfieldin pettämätön tavaramerkki on ei-niin-loppusointuisten tekstien ja hoilattavien laulumelodioiden saumaton yhteensovittaminen. Hän saa hankalatkin aiheet biisiin sisään kuin itsestään. Sotaveteraanin tuntoja kuvaava La Tristesse Durera:

– I see liberals
I am just a fashion accessory
People send postcards
And they all hope I’m feeling well
I retreat into self-pity, it’s so easy
Where they patronise my misery.

Manics ei vieläkään noussut maailmankuuluksi, mutta sanavalmis yhtye pysyi rockmedian otsikoissa. Gold Against The Soulia seurannut The Holy Bible oli suuri taiteellinen menestys. Erityisesti esillä oli ikoniseksi hahmoksi noussut tekstintekijä Richey Edwards. Alkuvuodesta 1995 yhtyettä ja faneja odotti suuri järkytys: Edwards katosi jäljettömiin. Hän oli 27-vuotias. Manic Street Preachers jatkoi toimintaansa triona  eikä Edwardsia löydetty koskaan.

James Dean Bradfield – kitara, laulu
Sean Moore – rummut
Richey James – kitara
Nicky Wire – bassokitara
Tuottaja: Dave Eringa

Gold Against The Soul julkaistiin alun perin 1993 (CD, LP, kasetti). Vuonna 1999 Sony julkaisi myös MiniDisc-painoksen. Albumi ei ole vielä saanut 2CD+DVD Deluxe-julkaisua, toisin kuin The Holy Bible (1994) ja Everything Must Go (1996).

Lue lisää:
Clarke, Martin: Manic Street Preachers – Sweet Venom, 224 sivua. (Plexus, 1997. Uudistettu painos: Plexus, 2009).
Jovanovic, Rob (suom. K. Männistö): Richey Edwardsin jäljillä, 329 sivua. (Like, 2011).
Price, Simon: Everything – A Book About Manic Street Preachers, 284 sivua. (Virgin,1999).

Manic Street Preachers kotisivu.

Tuomas Pelttari

Manic Street Preachers: Gold Against The Soul (1993)

Manic Street Preachers: Gold Against The Soul (1993).

Thin Lizzy: Thunder And Lightning – joutsenlaulu vailla vertaa

Thin Lizzy: Thunder And Lightning (Vertigo, 1983)

Thin Lizzy: Thunder And Lightning (1983).Vuonna 1969 perustettu irlantilaisbändi Thin Lizzy ehti etsiä ilmaisuaan rauhassa. Triona aloittanut yhtye kasvoi kohti maailmanmainetta juurevan blues rockin saattamana. Jo vuonna 1974 blues oli väistymässä hard rockin ja popsävyjen tieltä. 80-luvulla Lizzyn tuotannon ansiona on bändin kiihkeyden valjastaminen modernimpaan soundiin. Viimeiseksi albumiksi jäi alkukeväästä -83 julkaistu Thunder And Lightning.

Thin Lizzy oli aito rockelämän kuvajainen. Bändin vaaraa uhkuva ilme kiteytyi Phil Lynottiin, räyhäkkään oloiseen mustaan laulajaan, jonka musiikilliset kyvyt olivat kiistämättömät. Basisti-vokalistin uskottavuus oli ehdoton sekä lavalla että kadulla. Rankkaan elämäntyyliin peilattuna yhtyeen tahti tuntuu tiheältä: vuosina 1971–1983 peräti 12 albumia, livetuplat Live And Dangerous ja Life ja vielä kiertueet päälle. Lynott ehti tehdä -80 luvun alussa jopa kaksi sooloalbumia.

Tiiviin rockelämän hinta oli kova. Yhtyeen johtaja kärsi huumeongelmasta, samoin kitaristi Scott Gorham. Hän tunnisti ystävänsä riippuvuuden oman hätänsä keskeltä, mutta keulakuva ei jaksanut enää kauaa. Suurin odotuksin Lizzyn jälkeiseen musiikkiinsa suhtautunut Lynott menehtyi vuonna 1986. Hän oli vain 36-vuotias.

* * *

Vuonna 1983 viisihenkiseksi muotoutunut Lizzy yllätti ultrakeskittyneellä albumilla monet fanit. Kahden kitaristin ja koskettimien sävyttämä Thunder And Lightiningin täyteläinen soundi rokkasi käsittämättömällä vimmalla. Levytysten taso vaihteli vuosien varrella jonkin verran, muttei koskaan romahtanut. Thunder And Lightning iskee astetta tiukemmin kuin kaksi vuotta aiemmin julkaistu Renegade.

Thunder And Lightning sisältää useita klassikkobiisejä. Esimerkiksi nimikappale kaahaa upeasti kaasu pohjassa, kiihkeän laulun ja dynaamisten soolojen siivittämänä. B-puolen avaava Cold Sweat iskee suoraan energian ytimestä. Jo vastustamaton kitarariffi vie jalat haara-asentoon.

Mukana on kuitenkin myös huolta tulevaisuudesta. Cold Sweat, Bad Habits ja Heart Attack eivät kerro vain seikkailunmakuisen rockelämän ruusuisuudesta. Viimeiseksi singleksi jäänyt The Sun Goes Down saattaa heijastaa lopun alkua tarkemmin kuin arvasimmekaan.

1983 oli mallikasta heavyn ja hard rockin aikaa. Thunder And Lightningin ohella monessa levy- ja kasettisoittimessa soivat samana vuonna julkaistut Pyromania (Def Leppard), Piece Of Mind (Iron Maiden), Holy Diver (Dio), Lick It Up (Kiss), Flick Of The Switch (AC/DC) sekä Metallican debyytti Kill ‘Em All. Thin Lizzyn levytysura päättyi raskaan rockin kulta-aikana.

Phil Lynott – bassokitara, laulu
Scott Gorham – kitara
John Sykes – kitara
Darren Wharton – kosketinsoittimet
Brian Downey – rummut
Tuottajat: Thin Lizzy ja Chris Tsangarides

Thunder And Lightining julkaistiin laajennettuna 2CD-painoksena albumin juhlavuotena 2013. CD 2 sisältää liveraitoja ja demoja.

Tuomas Pelttari

Levyhyllyt:
Studio- ja livealbumit
Thin Lizzy
(1971)
Shades Of A Blue Orphanage (1972)
Vagabonds Of The Western World (1973)
Nightlife (1974)
Fighting (1975)
Jailbreak (1976)
Johnny The Fox (1976)
Bad Reputation (1977)
Live And Dangerous (1978)
Black Rose: A Rose Legend (1979)
Chinatown (1980)
Renegade (1981)
Thunder And Lightning (1983)
Life (1984)

Lue lisää:
Bailie, Stuart: The Ballad Of The Thin Man – The Authorized Biography Of Phil Lynott & Thin Lizzy, 193 sivua. (Boxtree, 1996).
Byrne, Alan: Thin Lizzy – Soldiers Of Fortune, 222 sivua. (Firefly, 2004).
Putterford, Mark (Tarja Lipponen, kääntäjä): Black Rose – Phil Lynott ja Thin Lizzyn tarina, 312 sivua. (Johnny Kniga, 2013).

Thin Lizzy tekee yhä satunnaisia keikkoja. Lisää infoa bändin viralliselta kotisivulta.